Mehiläispyytäjä: Kertomus Lännen saloilta

MEHILÄISPYYTÄJÄ

Kertomus Lännen saloilta

Kirj.

JAMES FENIMORE COOPER

Englanninkielestä ["The Bee-Hunter"] suomentanut

V. Hämeen-Anttila

Kariston 50 p:n romaaneja N:o 22

Tekijän elämäkerralla varustettu

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1913.

SISÄLLYS:

     James Fenimore Cooper.
  1. Erämies toimessaan.
  2. Sotaisia viestejä.
  3. Intiaanit sotajalalla.
  4. Pelastettu vanki.
  5. Onnistunut pako.
  6. Uutta seuraa.
  7. Hunajalinnan varustaminen.
  8. Yöllinen neuvottelu.
  9. Nuori pari.
 10. Heimottoman tappio.
 11. Verityö.
 12. Kaksi auttajaa.

James Fenimore Cooper

James Fenimore Cooper syntyi Burlingtonissa New Jerseyn valtiossa Yhdysvalloissa v. 1789. Hänen isänsä omisti laajoja maa-alueita Otsego-järven lähettyvillä New Yorkin valtiossa ja rakennutti vastaraivatulle paikalle uutistalon, joka oli sittemmin muodostuneen Cooperstownin ensimäinen rakennus ja Cooperin koti hänen varhaisimmassa lapsuudessaan sekä sittemmin vanhoilla päivillään. Ensimäiset vaikutelmansa ulkoapäin hän sai ympäristön mahtavasta aarniometsästä, jossa intiaanit vaeltelivat vuorten ja järvien yli, valkoihoiset erämiehet pyytivät susia, karhuja, panttereita ja hirviä, ja rohkeat uutisasukkaat perustivat koteja korpeen.

Hän menestyi erinomaisesti opinnoissaan ja palveli sitte kuusi vuotta Yhdysvaltain sotalaivastossa, kunnes erosi v. 1811, mennen avioliittoon, joka oli loppuun asti onnellinen. Hän ryhtyi hoitelemaan omaa maatilaa, mutta viehättyi myös kirjallisiin töihin. Jonkun vuoden kuluttua hän kyhäsi englantilaisten esikuvien mukaan "salonkiromaanin", jossa yritti kuvata brittiläisiä tapoja, vaikka hänellä ei silloin ollut mitään kokemusta sikäläisestä seuraelämästä. Tästä peräti värittömästä ja jäykästä tekeleestä ei olisi voinut päättää, että Cooperilla oli loistava kirjailijaura edessään. Mutta hän tunsi sielussaan, että hänellä oli paljon omintakeista sanottavaa, ja koska hänen oli vaikea saada ajatuksiansa piirretyksi paperille, syventyi hän perinpohjaisesti tutkimaan varsinaisen hengenheimolaisensa Walter Scottin kirjotustapaa, suuren skotlantilaisen mestarin, joka parhaillaan maineensa huipulla ollen julkaisi historiallis-haaveellisia romaanejaan, tämän kirjallisuusmuodon ensimäisenä oikeana käyttäjänä. Scottin teokset vaikuttivat Cooperiin suuresti, ja hän asetti päämääräkseen "mestarinsa seuraamisen" mitä uskollisimpana jäljittelijänä. Näiden kahden suurmiehen teoksia vertaillessa tulee havainneeksi, miten pikku piirteitä myöten Cooper on omaksunut Scottin tyylillisiä tuntomerkkejä, joskin hän on saanut jonkun verran vaikutusta muistakin kirjailijoista.

Mutta Cooper oli ensimäisen romaaninsa huonosta menestyksestä havainnut, että hänen oli sisältöön nähden turvauduttava omaan kokemukseensa, nojauduttava erityiseen ympäristöönsä, — ja kuvattavia oloja tarjosi uusi maailma yltäkyllin. Hänen kunnianhimonaan oli osottaa, että amerikalainenkin kykenee herättävästi kirjottamaan isänmaansa historiasta, kuten Scott oli nostattanut kansallistuntoa Brittein saarilla. Ja Cooperin toinen romaani, "Vakooja", joka ilmestyi v. 1821, toteutti hänen unelmansa täydellisesti; tottumattomuus oli kyllä jättänyt vikoja rakenteeseen, mutta ansiot olivat niin suuret, että tämä romaani saavutti yleistä ihastusta englanninkielisessä maailmassa ja käännettiin pian muillekin sivistyskielille. Amerikalaisten ylpeys kuuluisasta kirjailijastaan oli sitäkin suurempi, kun Lännen kirjallisuus oli vasta ensimäisessä alussaan.

"Vakoojassa" oli Cooper osottautunut erinomaiseksi luonnekuvaajaksi Harvey Birchin esittämisessä, osaten asettaa hänen moninaiset ominaisuutensa yhtä vaikuttavaksi kokonaisuudeksi kuin Scott parhaissa silloin tunnetuissa henkilökuvissaan. Kolmannessa romaanissaan ("Uutisasukkaat") Cooper taasen osotti, että hän oli luonnonkuvauksessa esikuvaansa etevämpikin: toiminnan oli hän sovittanut oman kauniin järvensä partaille, mitä runollisimmin ihannoiden alkuperäisen salon ja hedelmällisen viljelyksen vaihtelevaksi tekemää luontoa sekä reippaiden uutisasukkaiden tervettä elämää. Cooperin teoksissa — erämaa — kuten meriromaaneissakin — saa luonnonkuvaus hyvin suuren sijan ja on aina viehättävää, kun sitävastoin Scott useimmiten koskettelee luontoa vain ohimennen. — "Uutisasukkaissa" esiintyy myös ensi kertaa Nahkasukka, kirjatiedoton metsien filosofi, jolla on oma luonnon antama sivistyksensä ja joka puhdasta luonnonelämää viettäen on omaksunut sekä synnyinrotunsa että villien alkuasukasten parhaat ominaisuudet. Tämä kautta koko maapallon tutuksi tullut tyyppi on epäilemättä maailmankirjallisuuden ylevimpiä, mielenkiintoisimpia ja omintakeisimpia luomuksia. Varmaankin olisivat jo "Vakooja" ja "Uutisasukkaat" riittäneet suomaan Cooperille pysyväisen sijan kirjallisuudenhistoriassa muuallakin kuin hänen kotimaassaan. Hän oli siten heti ensimäisillä varsinaisilla romaaniyrityksillään päässyt yhtä kiistämättömän mestarin asemaan kuin "Waverley"-sarjan alottaja; kumpaisellekin oli menestyksellinen ura heti avoinna.

Näin ollen ei Cooper ollut liian rohkea, yrittäessään Scottin "Merirosvon" ilmestyttyä, eikö hän eräällä alalla kykenisi saavuttamaan suurempaa kuvausten tarkkuutta ja todellisuutta kuin suuri skotlantilainen. Scottia arvailtiin jo silloin "Waverley"-romaanien nimettömäksi tekijäksi, mutta tätä luuloa horjutti se käsitys, että "Merirosvo" muka ilmaisi erityistä meren ja merielämän tuntemusta. Cooper taasen entisenä merikadettina tiesi, että romaanin kirjottaja oli vain runoilijasielun silmin nähnyt kuvattavansa hyvinkin todenmukaisesti, mutta ei kuitenkaan yksityiskohtaisiin tietoihin ulottuvasti, ja vastustushaluisena tahtoi hän osottaa — kuten sittemmin itse kertoi —, miltä oikeat kuvaukset mereltä ja laivoilta näyttäisivät. Ala oli uusi, ja Cooper ei hirvinnyt ajatellakaan, että kukaan välittäisi merimiesten arkielämästä — sen kokeen teki onnistuneesti hänen maanmiehensä Dana 20 vuotta jälkeenpäin. Cooper sovitti uudelle näyttämölleen sekä kaameata että liikuttavaa haaveellisuutta, romantiikkaa, ja tuloksena oli maailman ensimäinen meriromaani "Luotsi", jossa nykyaikainen lukija havaitsee paljon luonnotonta ja teennäistä, mutta myös paljon mielenkiintoisia ja todellisia kuvauksia meren suuremmoisuudesta ja merielämän oudoista oloista.

Siten oli Scottin amerikalainen vastikekin tullut luoneeksi oman kirjallisuudenhaaran, joka on saanut suunnattoman joukon seuraajia; lähinnä tuli kapteeni Marryat, jonka esimerkkiä Cooper nähtävästi seurasi, kun hän myöhäisempinä vuosina sirotteli kaunokirjallisiin teoksiinsa kaikenlaisia väittelynluontoisia huomautuksia päivänkysymyksistä ja teki alituisia syrjähyppäyksiä, antaakseen lukijoilleen opetuksia jos mistä asioista. Scott itse oli mieltynyt Cooperin teoksiin [vrt. esim. "Peveril of the Peak" Note VI], joita kirpoili melkein yhtä tiheään kuin hänenkin kynästään. Molempien ura pysyikin samanlaisena: heti ensimäiset teokset saavuttivat tavatonta suosiota, mutta eivät kuitenkaan olleet tekijänsä koko tuotannon kaikkein parhaita; tuon tuostakin sattui epäonnistumisia, jolloin maailma luuli suuren kirjailijan joutuneen välttämättömään väsähdystilaansa, kunnes uusi menestys osotti voimien säilyneen ennallaan tai virkistyneenkin; molemmat kokeilivat myös ulkomaalaisilla seikkailuromaanien aiheilla, onnistuen vain keskinkertaisesti; molempien romaanityöskentelyn tuloksena oli kolmisenkymmentä laajaa teosta, ja kumpainenkin oli 62:sella ikävuodellaan, kun kuolema kohtasi uupumattoman uurastajan ja suuren kansalaisen. Omassa maassaan saavutti kumpainenkin saman kansallisen merkityksen, kaikissa sivistysmaissa ovat he yhtä yleisesti tunnettuja, ja kun Cooper lisäksi vasiten käytti Scottia esikuvanaan, muodostuu näiden kahden elämäntyö tutkijalle ainaiseksi verrannoksi.

Cooper oli siis kohonnut huomattavaan asemaan sekä omassa maassaan että Europassa, jonne hän perheineen matkustikin v. 1826 kerrassaan seitsemäksi vuodeksi, asuen enimmäkseen Ranskassa. Tältä ajalta on m.m. hänen paras ulkomainen romaaninsa, "Palkkamurhaaja" ("The Bravo"), jossa kuvataan Venetsian tasavaltaisen hallitusmuodon muuttumista hirmuvallaksi muulta paitsi nimeltään. Se herätti suurta suuttumusta Ranskassa, silloisten valtiollisten olojen vuoksi, ja samaan aikaan oli Cooper sekä useilla matkateoksillaan että muilla kirjotelmillaan jouduttautunut mitä katkerimpiin kynäkiistoihin, joiden laadusta riittää tässä mainita, että hän toiselta puolen tahtoi oikoa europalaisten nurinkurisia ja halventavia käsityksiä amerikalaisista, toiselta puolen — suoraluontoisena isänmaan ystävänä — huomautella kansalaisilleen heidän todellisia vikojaan, saadakseen aikaan parannusta. Totuuden puhuja saa vihoja osakseen, ja monissa myöhemmissä kaunokirjallisissakin teoksissaan Cooper aivan liiallisesti osotti loukkaantuneensa kokemastaan kohtelusta. Hänestä oli vuosien kuluessa kehittynyt hellittämätön taistelijaluonne.

Paitsi Cooperin useita matkateoksia on hänen tuotantonsa monipuolisuudesta vielä mainittava, että hän myöhemmin, saaden vaikutusta englantilaisesta Wilkie Collinsista, käytti kaunokirjallista muotoa yhteiskunnallisten, valtiollisten ja elämän-ongelmien ratkaisemiseen, usein hyvinkin suuresti syrjäyttäen taiteellisuuden vaatimukset ja ruoskien epäkohtia ivalla, johon hänen luonteeltaan ei liiennyt lieventävää leikkisyyttä. Julkaisi hän myöskin "Yhdysvaltain merihistorian" ja valmisteli muitakin historiallisia teoksia, jotka kuitenkin jäivät kesken. Skotlannin suurmiehen kaltaista on tuo monipuolisuuskin ja työteliäisyys.

Cooper vietti vanhuutensa päivät lapsuudenkodissa, kuten jo sanottu, ja ihmetellä täytyy, että monet hänen herttaisimmat ja syvällisintä luonnonrauhaa huokuvat kertomuksensa valmistuivat aikana, jolloin hän esim. kuusi vuotta käräjöitsi valtionsa koko sanomalehdistön kanssa, sakotuttaen toimittajia kunnianloukkausjutuissaan ihan armottomasti. Mutta hän oli voimakasluontoinen, herkkä tulistumaan kaikelle vääryydelle, nopea saavuttamaan mielenrauhan vähäisimmästäkin viihdykkeestä ja Lännen uranaukaisijain tavoin valmis reipastautumaan suurimmissakin ikävyyksissä. Hän oli vielä mitä parhaissa voimissa, ennen kuin parantumaton tauti kaatoi hänet syyskuun 14 p:nä 1851.

Cooperin laajasta tuotannosta ovat tunnetuimmat ja suosituimmat ne hänen kertomuksensa, joissa Nahkasukka esiintyy yhdistämässä oivallisia, joskin hieman haaveellisuudella kaunisteltuja kuvauksia Amerikan saloilta, uutisasukasten ja metsästäjien elämästä sivistyksen rajamailla ja maan alkuasukasten, intiaanien, vastahakoisesta peräytymisestä valkoihoisten tieltä, alituisine sissitaisteluineen. Päähenkilön kehityksen (ei teosten ilmestymisajan) mukaisessa järjestyksessä luetellen ovat nämä nimeltään "Hirventappaja", "Viimeinen mohikaani", "Polunlöytäjä", "Uutisasukkaat" ja "Ruoho-aavikko" ("The Prairie"), kolme niistä jo suomenkielisessäkin asussa ilmestyneitä; kuudetta suunnitteli tekijä vielä vanhuudessaan. "Viimeinen mohikaani" ilmestyi v. 1826; siinä on jo Nahkasukka kuvattu elävämmin kuin "Uutisasukkaissa", ja seikkailuihinsa on tekijä saanut niin suurta inhimillisen mielenkiinnon virikettä luoduksi, että lukija ei tule rakenteen puutteellisuuksia havainneeksikaan. Kaikkien kansojen kaikki poikapolvet ovat sittemmin hengitystään pidätellen ja lopulta kyynelsilmin seuranneet siinä kuvattujen henkilöiden vaiheita, ja jos intiaaniromaanit luetaan eri kirjallisuudenhaaraksi, on Cooper senkin suunnattoman sadon alkujuuri (ja saavuttamaton esikuva). Jo seuraavana vuonna julkaisi hän Europassa ollessaan "Ruoho-aavikon", kenties ylevimmän ja parhaan teoksensa, jonka suuremmoisten luonnonkuvausten lomissa Nahkasukka esiintyy iäkkäänä patriarkkana viettämässä levollisin mielin elämänsä ehtoota punanahkojen metsästysmaitten äärellä. "Polunlöytäjässä" osotti Cooper erästä taitoa, jota häneltä kuten Scottiltakin yleensä täytyy sanoa puuttuneen — tosinaisellisten naisluonteiden onnistunutta piirtämistä —, elävästi kuvaten jalomielistä, päättäväistä, mutta sukupuolensa luonteenomaisimpienkin tunteiden sykähdyttelemää korpraalintytär Mabel Dunhamia ja nuorta intiaanitarta, Kesäkuun kastetta, joka väärentämättömänä luonnonihmisenä herättää vilpitöntä myötätuntoa; Nahkasukka esiintyy siinä teoksessa rakastajana. Hyvin ovat naisluonteet myös "Hirventappajassa" kuvattuja. — Edellämainittujen rinnalle on asetettava Cooperin tuotannon tältä alalta romaanit "Wyandotte" ja v. 1848 ilmestynyt "Tammistoahot eli Mehiläispyytäjä."

Viimeksimainittu, joka nyt ilmestyy lyhenneltynä suomennoksena, sisältää alkuperäisessä asussaan runsaasti näytteitä tekijän väittelynhalusta; siitä johtuneet pysähdykset ja poikkeilut ne enimmäkseen ovat suomennoksen kokoa supistaneet. "Mehiläispyytäjän" näyttämö ja henkilöt ovat erikoisia ja luontevasti piirrettyjä, ja saloseudun vaaroista kehittyy sarja seikkailuja, jotka pitänevät meikäläisenkin nuorison mielenkiintoa vireillä, todellisina esimerkkeinä Suuren Lännen asutusoloista.

Lopuksi tulkoon enää mainituksi sananen Cooperin meriromaaneista. Epäilemättä ovat sanaston ja puheenlaadun kielelliset vaikeudet osaltaan syynä siihen, että suomalainen yleisö ei ole vielä saanut niihin tutustua, jotapaitsi meillä ei muutenkaan ole havaittavissa sellaista harrastusta merikirjallisuutta kohtaan kuin muualla, varsinkin anglosaksilaisessa maailmassa. Mutta se on ehdottomasti puute kirjallisuudessamme, sillä Cooperin meriromaanit avaavat lukijalle uuden ja ihmeellisen maailman. Erityisesti on meren majesteetillisuus innostuttanut häntä valtaviin kuvauksiin, ja erinomaisena merielämän tuntijana on hän saanut mitä elävimmin kerrotuksi syvyyden lukemattomia vaaroja, puhumattakaan vihamielisten valtain sotalaivojen taisteluista ja merirosvojen retkistä, joilla on suuri sija noissa teoksissa. Parhaimpina ovat "Kaksi amiraalia", "Maalla ja merellä" ja sen jatko "Miles Wallingford" sekä "Jack Tier eli Floridan riutta" mainittavat; "Jack Tier" ilmestyi ryhmänsä viimeisenä v. 1848, jolloin myös "Mehiläispyytäjä" päätti aarniometsäkuvausten sarjan.

Cooperin tyyli oli omankin aikakautensa makusuunnan mukaan kankeanlainen, ja nykyaikainen lukija on lisäksi tottunut näkemään seikkailukertomuksissa suurempaa vauhdikkuutta kuin vaadittiin silloin, kun ihmisillä vielä oli yltäkyllin hyvää aikaa ja malttavaista kärsivällisyyttä. Mutta vuosikymmenien vieriessä ovat hänen teoksensa saaneet lisäansionkin sellaisen, jota ei alkujaan kuulunut niiden moniin hyviin puoliin: niistä on nyttemmin tullut silminnäkijän historiallinen todistus menneisyyteen vaipuneesta kehityskaudesta, joka saa erityistä viehätystä juuri sen johdosta, että olot ovat muuttuneet kokonaan toisiksi.

Suomentaja.

1. LUKU.

Erämies toimessaan.

Kertomuksemme toiminta alkaa v. 1812; oltiin herttaisessa heinäkuussa, joka nyt läheni loppuaan. Aurinko oli jo painumassa metsämaiseman länsirajalle seudulla, joka oli tavallaan korpea, vaikka se myös muistutti muutamista ihmistyön voimallisimmista ja miellyttävimmistä piirteistä. Maaperä aaltoili töyryisenä, ja kun amerikalaisessa metsässä puut tavallisesti kohoavat suorina korkealle kohti valoa, näkyi täällä aukkojen lomissa vain matalia tammia hajallaan pitkin näköpiiriä, niinkuin olisi tahdottu keinotekoisesti jäljitellä luontoa. Puut olivat miltei yksinomaan niin sanottuja "takkiaistammia", kutistuneena muunnoksena monilajisessa suvussa, ja niiden keskeen säännöttömästi avautuneet ahot olivat usein harvinaisen viehättäviä.

Tällaiset metsät, jotka antavat erikoisen leiman muutamille maan tienoille, eivät yleisessä samannäköisyydessään ole sentään kokonaan vaihtelua vailla. Puut ovat kyllä hyvin yhdenkokoisia, hiukan pitempiä kuin päärynäpuut, joita ne melkoisesti muistuttavat muodoltaan; rungot saavuttavat harvoin kahden jalan läpimitan. Mutta vaihtelua tuottaa niiden jakautuminen maisemassa. Paikotellen ne kohoavat säännöllisin välimatkoin kuin puutarhaan istutettuina, toisaalla taasen enemmän hajallaan, ja toisinaan näkyy laajoja aloja, missä ne versovat pensastoina, joiden ympärillä vihannat aukiot ovat kuin puutarhurin sommittelemia nurmikkoja. Ruohikkojen arvellaan johtuneen kaskitulista, joilla intiaanit tuolloin tällöin perkaavat metsästysmaitaan.

Tällaisen metsäniityn laidassa, melkein huomaamattomasti loivenevalla rinteellä, näkyi täällä kaukaisella saloseudullakin nyt neljä miestä, joista kahdella oli joitakuita sivistyneenkin elämän välikappaleita mukanaan. Heidän ympärillään leviävät metsät olivat silloin asumatonta Michigania, ja etäältä pilkottava soukka ja tyynipintainen vedenmutka oli polveke Kalamazoota, kaunista pikku jokea, joka länteen päin soluen tyhjentää vetensä mahtavaan Michigan-järveen. Kylät ja maatalot, rautatiet ja tehtaat reunustavat nykyaikana jokea, mutta siihen aikaan ei sen äyräillä oltu nähty muita asumuksia kuin jokunen intiaaniwigwami tai satunnaisen valkoihoisen seikkailijan mökki. Jo seitsemännentoista vuosisadan lopulla olivat ranskalaiset asuttaneet kapean maakaistaleen Detroit-virran varrella, mutta muuten oli koko niemimaa saloa, johon valkoihoisia osui ainoastaan kaupankävijöinä intiaanien keskuuteen, metsästäjinä tai muissa sellaisissa seikkailuelämän toimissa.

Viimeksimainittuihin kuului seurueesta kaksi; heidän kumppaninsa olivat maan alkuperäisiä asukkaita. Vakavina ja vaiteliaina tarkkaili kolme neljännen liikkeitä. Tämä oli keskikokoinen, nuori, notkea, tavattoman sopusuhtainen ruumiiltaan, ja kasvojen avomielinen ja rehellinen sävy teki hänet ainakin miellyttävän näköiseksi, vaikka ne olivat hiukan rokonarpiset. Hänen oikea nimensä oli Benjamin Boden, vaikka hänet luoteisissa piirikunnissa laajalti tunnettiin Pemu-Penun lisänimellä, jonka asemesta hänellä ranskalaisten keskuudessa oli melkein yleisesti nimenä Le Bourdon eli "Kuhnuri". Tämä ei johtunut hänen laiskuudestaan tai saamattomuudestaan, vaan siitä seikasta, että hän oli mainehikas muiden työn tuotteiden saalistaja. Ben Boden oli sanalla sanoen "mehiläispyytäjä", ja niinkuin hän oli ensimäisiä sen ammatin harjottajia siellä päin maata, oli hän myös verrattomasti taitavin ja onnistunein. Le Bourdonin hunajaa ei ainoastaan pidetty puhtaampana ja hienotuoksuisempana kuin ainoankaan muun sitä tuotetta myyskentelevän, vaan sitä oli myös runsaimmin saatavana. Detroitin varrella asui parikymmentä arvossapidettyä perhettä, jotka eivät milloinkaan ostaneet muualta, vaan odottivat kärsivällisesti Pemu-Penun tilavan kaarnakanootin saapumista syksyllä, pannakseen tätä makeata ravintoainetta talteen talvitarpeitten varalle. Kaikenlaatuiset ohukaiset, sekä tattari- että maissi- tai vehnäjauhoista paistetut, olivat enemmän tai vähemmän riippuvaisia Le Bourdonin turvallisesta tulosta. Hunajaa käytettiin kaikkien maustajana, ja metsämehiläisten hunaja oli — syystä tai syyttä — paremmassa maineessa kuin kotoisten.

Le Bourdonin puku soveltui hyvin hänen elämäntapoihinsa. Hänellä oli metsästyspaita ja housut ohuesta kankaasta, joka oli värjätty vihreäksi ja reunustettu keltaisella päärmeellä. Tällainen oli amerikalaisen pyssymiehen tavallinen metsäpuku, sen kun arveltiin olevan omiaan kätkemään häntä metsässä, sekottamalla värinsä ympäristöön. Päässä oli Benjaminilla nahkalakki, hyvinkin sirosti tehty, mutta karvaton, sillä sää oli lämmin. Hänen mokkasiininsa olivat jokseenkin taiteellisesti muovaeltuja nekin, mutta näyttivät jo alkaneen ränstyä monien vaellusten jäljiltä. Aseet oli hänellä oivalliset, mutta kaikki hänen sotaiset kojeensa, terävä väkipuukkokin, riippuivat rihlapyssyn latasimessa; itse luikku oli huolettoman luottavasti jätetty nojalleen lähimmän tammen runkoa vasten, niinkuin olisi aseiden isäntä ollut vakuutettu siitä, ettei niitä voitu nykyhetkenä tarvita.

Niin ei ollut muiden kolmen laita. Hyvin aseistettuna piti kukin uskollista rihlapyssyänsä lujasti käsillä, ikäänkuin epäluuloisesti varuillaan ollen, ja toinen valkoihoinen tuon tuostakin vaivihkaa, mutta visusti tarkkasi luikkunsa piitä ja sankkiruutia. Tämä mies oli aivan erilainen henkilö kuin vastakuvattu. Hän oli vielä nuori, pitkä, luiseva, mutta ketterä ja voimakas, kumarainen ja pyöreähartiainen, kasvoillaan selvä majakka, joka ilmaisi whiskyn saaneen valtaansa Gershom Waringin ja kertoi yhtä varmasti hänen tulevaisuutensa kuin miehen puheenmurre ilmaisi hänen menneisyytensä kuuluneen Uuden-Englannin valtioihin.

Vanhempi intiaani oli ovela ja kokenut soturi pottawattamie-heimoa, nimeltään Hirvenjalka, — hyvin tunnettu kaikissa luoteismaan kauppapaikoissa ja paalulinnotuksissa. Toinen punanahka oli nuori chippewa, oman kansansa keskuudessa nimitetty Kyyhkynsiiveksi matkojensa nopeuden ja pituuden johdosta. Hän oli tuskin täyttänyt viittäkolmatta, mutta oli jo päässyt suureen maineeseen kansansa lukuisain heimojen keskuudessa sanansaattajana eli "juoksijana".

Sattuma oli osuttanut yhteen nämä keskenään vento vieraat henkilöt tammiston ruohikon laidassa noin puoli tuntia takaperin. Vaikka kohtaus oli tapahtunut sellaisin varokeinoin kuin on salomailla tavallista, oli se tähän asti kehittynyt kaikessa ystävyydessä, ja se seikka johtui suureksi osaksi mielenkiinnosta, jota kaikissa herätti mehiläispyytäjän askarrus. Nuo kolme muuta olivat nimittäin eri latuja tulleina tavanneet Le Bourdonin ryhtymässä ammattinsa jännittävimpiin tehtäviin — ja se näyte sai katsojilta osakseen niin suurta ja yhteistä harrastusta, että kaikki muut pyyteet toistaiseksi syrjäytyivät. Lyhyitten tervehdysten jälkeen ja varovasti tähysteltyään sekä paikkaa että seuruetta oli kukin vuorostaan omistanut totisen tarkkaavaisuutensa Pemu-Penun puuhille, pyytäen häntä vain häiriintymättömästi jatkamaan. Keskustelu kävi osittain englanniksi, osittain käytettiin intiaanimurretta, jota kaikki näkyivät ymmärtävän.

"Annas nähdä, annas nähdä, vieras", huudahti Gershom, "mihin pystyt lekkeilläsi. Olen kuullut puhuttavan tuollaisista hommista, mutta ikinä en ole nähnyt mettiäistä vaanittavan, ja minulla on julma halu oppia kaikkea uutta tässä mailmassa. Viikon lystit minä antaisin Whisky-Keskuksessa, tietääkseni millä tavoin tuo lykästää".

"Whisky-Keskuksen" olivat seudun soutumiehet ja moniaat muut noille tiettömille tienoille kulkeutuneet valkoihoiset seikkailijat antaneet lisänimeksi ensin Gershomille itselleen ja sitte hänen asunnolleen, molemmat kun soivat kovin suositun sijan sille juomalle.

Säveästi hymyillen ja sen ammatin harjottajaksi harvinaisen puhdasta kieltä käyttäen vastasi Ben Boden pikku huomautuksella hommansa yksinkertaisuudesta, omistamatta suurtakaan huomiota Gershom Waringin leveälle rupattelulle. Hänen tarkkaavaisuutensa oli kohdistunut omaan toimeensa, ja milloin hänen ajatuksensa vähänkin haihattelivat, kääntyivät ne parhaasta päästä intiaaneihin, etenkin juoksijaan. Hirvenjalasta oli hän kuullut huhutietoja, jotka saivat hänet välittämään vanhemman intiaanin liikkeelläolosta jonkun verran vähemmin kuin Kyyhkynsiiven. Tästä nuoresta punanahasta ei hän ollut koskaan ennen kuullut sanaakaan, ja saaden salatuksi kiihkeän uteliaisuutensa teki hänen mielensä kaikin mokomin tietää, missä asioissa chippewa samosi saloa. Gershomin oli hän ensi silmäyksellä oikein punninnut kuljeskelevaksi, juopottelevaksi, hurjamieliseksi seikkailijaksi, jonka moniin paheisiin ja huonoihin ominaisuuksiin yhtyi yhtä ja toista lieventävää inholle, millä häntä muutoin olisivat kaikki kunnon ihmiset kohdelleet.

Jännittyneesti tarkkailtua mehiläispyyntiä jatkui sillävälin. Pemu-Penun "lekkeet", Gershomin määritelmää käyttääksemme, eivät olleet moninaiset eivätkä mutkikkaat. Ne mahtuivat kaikki pieneen kannelliseen puulaskuun, jollaisella työläiset kuljettavat ruokaansa paikasta toiseen. Kiertäen kannen auki oli Le Bourdon ensin ottanut esille välineensä: pienen tinakupin, puisen rasian ja lautasen sekä himmeästä vihertävästä lasista puhalletun pikarin — parempaa lasia ei siihen aikaan kyetty valmistamaan Pittsburgissa, Le Bourdonin kotivaltiossa, missä hän vasta vuotta aikaisemmin oli itse ostanut sen. Tavallista vankempi tammi oli kasvanut hiukan syrjässä kumppaneistaan, aukion reunan sisäpuolella. Salama oli sinä samaisena kesänä iskenyt tähän puuhun, ruhjoen rungon noin neljän jalan korkeudelta maasta. Pirstaleita ja oksia oli sinkoillut lähelle, ja näillä istuivat katselijat, tarkkaillen mehiläispyytäjän varusteluja. Kannosta oli Boden saanut pöydäntapaisen, tasoteltuaan sen säröt kirveellä, ja sille asetti hän ammattinsa välikappaleet, tarviten niitä perätysten.

Ensin sai puulautanen sijansa järeällä pöydällä. Sitten avasi Le Bourdon pikku rasiansa ja otti esille ympyriäisen kappaleen hunajakennoa, joka oli noin puolitoista tuumaa läpimitaltaan. Nyt tuli pieni kannellinen tinakuppi käytäntöön. Sen nokasta valutettiin erä puhdasta ja kauniin kirkasta hunajaa kennon lokeroihin, kunnes jokainen oli jokseenkin puolillaan. Mehiläispyydystäjä otti sitte käteensä pikarin, pyyhki sen huolellisesti ja tarkasteli sitä aurinkoa vasten; se oli kyllin läpinäkyvä hänen tarkotuksiinsa.

Näistä alkuhommista suoriuduttuaan käänsi Pemu-Penu huomionsa ruohorinteen samettimaiseen peitteeseen. Myöhään keväällä oli kulovalkea kiitänyt yli seudun, ja ruoho oli nyt vehmasta ja lyhyttä nukkaa kuin käytetty laidun. Runsaimpana menestyi valkoapila, ja se alkoi juuri kukkia. Lukuisia muitakin kukkasia oli ilmestynyt aholle, ja niiden ympärillä surisi tuhansittain mehiläisiä. Nämä uutterat pikku eläjät hyörivät väsymättömästi työssään, keräten makeita taakkojaan, ollenkaan aavistamatta, mitä rosvousta ihmisen viekkaus niille suunnitteli. Le Bourdonin hiiviskellessä kukkasien ja niissä vierailevien pörriäisten seassa seurasivat molempien punanahkain katseet hänen pienimpiäkin liikkeitään niinkuin kissa tarkkailee hiirtä. Gershom oli vähemmin valpas, pitäen puuhaa kylläkin omituisena, mutta katsoen whiskyn olevan haluttavampaa tavaraa kuin kaiken maailman hunajan.

Viimein tapasi Le Bourdon mieleisensä mehiläisen, ja tämän parhaillaan imiessä makeaa nestettä valkoapilan mykeröstä laski hän varovasti vihreälasisen pikarinsa sen päälle, vangiten hyönteisen. Heti kun mehiläinen huomasi olevansa lasin alla, säpsähti se lentoon ja yritti kohota. Täten se joutui vankilansa yläosaan, jolloin Boden taitavasti pisti vapaan kätensä lasin alle ja palasi kannolle. Siellä hän laski pikarin puulautaselle siten, että sen kehään joutui kappale hunajakennoa.

Niin pitkälle päästyään onnellisesti ja vähällä vaivalla tutki Boden vankiansa tovin, varmistuakseen siitä, että kaikki oli kunnossa. Sitten otti hän lakin päästään ja asetti sen koko varustusten päälle. Puoli minuuttia odotettuaan hän varovasti kohotti lakkia, jolloin nähtiin, että mehiläinen ikäänkuin pesänsä pimeyteen joutuneena oli laskeutunut kennolle ja alkanut täyttää itseänsä hunajalla. Kun Benjamin otti kokonaan pois lasin, oli mehiläisen pää ja etupuoli ruumista painunut hunajalokeroon, jonka aavistamaton aarrevarasto oli kerrassaan vallannut sen huomion. Tätä oli sen pyydystäjä toivonutkin, joten hän katsoi sen osan työtänsä suoritetuksi. Nyt kävi selväksi, minkätähden pikarin piti olla lasia; läpinäkyväisyys oli välttämätön vangin liikkeiden seuraamiselle, niinkuin pimeyttä tarvittiin sen saamiseksi luopumaan pakoyrityksistään ja laskeutumaan kennolle.

Mehiläisen nyt hartaasti ahmiessa hunajaa ei Pemu-Penu epäröinyt kohottaa pois pikaria. Hän rohkeni katsella ympärilleenkin ja ottaa toisen vangin, jonka hän asetti kennon päälle ja taltutti kuten edellisenkin. Minuutin kuluttua oli jälkimäinenkin mehiläinen painunut lokeroon, ja pikari siirrettiin taas pois. Le Bourdon viittasi kumppaneitaan lähemmäksi.

"Siinä ne nyt uurastavat itselleen hunajaa", sanoi hän, puhuen englantia ja osottaen mehiläisiä. "Vähänpä ne ajattelevat tuota kennoa kaivellessaan, mitä vaaraa ne siten tuottavat omalle pesälleen! Mutta niin on laita meidän kaikkien! Kun luulemme parhaiten menestyneemme, saatammekin olla häviön partaalla, ja köyhimpänä ja nöyryyttävimpänä hetkenämme on kenties nousu edessämme. Tällaisia asioita ajattelen usein täällä salolla, ollessani yksin ja mietiskelevällä tuulella."

"Kuinka vaaraa pesälle?" tiedusti Hirvenjalka, joka oli asiallisuuteen suuresti kiintynyt henkilö. "Ei näke sitä, ei kuule sitä — muutoin hunajaa saa."

"Hunajaa saat, jos haluat, sillä minulla on sitä jo viljalti mökissäni, vaikka vuodenaika on ollut hiukan varhainen varastojen tyhjentämiselle. Yleensä mehiläispyydystäjät malttavat mielensä elokuuhun asti, sillä he pitävät parempana ryhtyä työhön silloin kun itikoilla on ollut aikaa täyttää aittansa talvisyönnin jälkeen. Mutta minä pidän vanhasta varastosta, ja sitäpaitsi tuntuu minusta, että tämä kesä ei tule tavallinen, joten päätin alottaa aikaisin."

Tämän sanoessaan vilkaisi Benjamin Boden Kyyhkynsiipeen. Nuori intiaani vastasi katseeseen tavalla, joka osotti heidän välillään, jo olevan salaista ymmärrystä.

"No, se on kyllä hauskaa kuulla, sen minä myönnän!" huudahti Gershom; "onpa vainkin — mutta meillä on Whisky-Keskuksessa varastoon pantuna tavaraa, joka lyö kerrassaan laudalta makeimmankin hunajan, mitä on milloinkaan mehiläinen imenyt!"

"Tavaraa, josta sinä imet osasi, veikkonen, sen tiedän vakuuttaa kyltistä, joka paistaa naamaikkunaisi välissä", vastasi Ben nauraen. "Mutta hiljaa nyt, hiljaa. Tuo ensimäinen mehiläinen on saanut kyllänsä ja alkaa ajatella kotia. Pian se lähtee Hunaja-Keskusta kohti, ja minun on pidettävä sitä silmällä. Siirtykääpä hiukan sivulle, ystävät, antaaksenne tilaa taidolleni."

Miehet tottelivat, ja Le Bourdon jännitti nyt kaiken huomionsa tehtäväänsä. Ensimäiseksi siepattu mehiläinen oli kerännyt kantamuksensa ja tuntui aluksi liian raskaalta kohoamaan siivillensä. Tuokion valmistauduttuaan se kuitenkin ponnistausi ilmaan ja kierteli kohdalla, ikäänkuin epätietoisena suunnastaan. Benjaminin katse ei hetkeksikään hellittänyt siitä, ja kun hyönteinen piankin pyrähti matkaansa, näki hän sen viittäkymmentä kyynärää kauvemmaksi kuin muut, joiden silmistä se tuntui tuossa tuokiossa katoavan. Boden tähysti tarkkaan, ollen vaiti runsaan minuutin.

"Se mehiläinen on saattanut laskeutua tuon suon nurkkaan", virkkoi hän, viitaten pikku alanteeseen, jolla kasvoi paljoa isompia puita kuin rinneniityn tienoilla, "tai se on liitänyt metsikön yli ja takana leviävän ruohokentän poikki, suunnaten kulkunsa sankkaan metsään, kolmisen penikulmaa edemmäksi. [Engl. penikulma on noin 1,6 km. Suom.] Siinä tapauksessa olen tullut tehneeksi hukkatyötä."

"Mitä toinen tekee?" kysyi Hirvenjalka ilmeisen uteliaasti.

"Aivan oikein — toisen miekkosen täytyy olla kutakuinkin valmiina lähtöön, ja katsotaanpa, mitä tietä se matkustaa. Mehiläispyytäjälle on aina etua yhden elävän toimittamisesta taipaleelle, sillä se auttaa häntä vaanimaan varmemmin seuraavaa."

Kumppaninsa tavoin nousi toinen mehiläinen kiertämään kantoa muutamaan kertaan, ennen kuin kiiti pesäänsä päin. Niin pieni oli se katseltavaksi ja niin nopeasti singahti se matkaansa, että ainoastaan mehiläispyytäjä näki hyönteisen sen jälkeen kun se oli toden teolla lähtenyt liikkeelle. Hänen pettymyksekseen ei pikku elävä lentänytkään samalle suunnalle kuin ensimäinen, vaan valitsi tolansa jokseenkin suorakulmaisesti sivummalle. Pesiä oli siis selvästi kaksi, ja aivan eri tahoilla.

Tuhlaamatta aikaansa hyödyttömiin puheisiin pyydysti Le Bourdon nyt toisen mehiläisen, jonka suhteen meneteltiin kuten edellistenkin. Kyllänsä saatuaan kierteli tämäkin kantoa, ikäänkuin painaakseen paikan mieleensä uutta vierailua varten, ja ammahti tiehensä aivan samalle suunnalle kuin ensimäinen mehiläinen. Boden tarkkasi sen lentoa mitä huolellisimmin ja erotti sen vielä sadan kyynärän päähän kannosta. Siihen tekivät hänet kykeneväksi tarkka näkö ja pitkällinen harjaannus.

"Me muutamme majaa, ystävät", virkkoi Pemu-Penu reippaasti, heti kun oli varmistunut viime havainnostaan, ja alkoi koota kapineitaan. "Minun täytyy ruveta onkimaan tuota pesää, ja pelkään selviävän, että se on ruohokentän takana ja kerrassaan poissa ulottuvistani tämän päivän osalle. Mutta jos lähdette mukaan, näette piankin mehiläispyynnin tarkimman tehtävän. Monetkin pystyvät vaanimaan ilmi pesän, mutta eivät osaa onkia sitä."

Kuuntelijat eivät näihin käsittämättömiin ammattisanoihin vastanneet, vaan valmistautuivat seuraamaan Ben Bodenia. Mehiläispyytäjä asteli aukion poikki lähemmä tuhannen kyynärän päähän ensimäisestä asemastaan; siellä hän taas tapasi kaatuneen puun kannon, josta sai telineen käytettäväkseen. Äskeiset temput uudistettiin, ja pian oli Le Bourdon tarkkaamassa kahta mehiläistä, jotka olivat työntäneet päänsä kennon lokeroihin. Erinomaisen totisina ja huomaavaisina koettivat intiaanit päästä hänen aikeittensa perille. Gershom taasen oli tietävinään koko menettelytavan mutkat, sillä hänen katsantokantansa mukaan oli sopimatonta valkoihoisen esiintyä missään seikassa yhtä vähätietoisena kuin punanahan.

Mehiläiset täyttivät itsensä perusteellisesti. Vihdoin peräytyi toinen lokerostaan ja alkoi tehdä lähtöä. Ben viittasi katsojia vetäytymään loitomma, antaakseen sille häiriintymättömän tilaisuuden, ja samassa nousikin mehiläinen lentoon. Suristuaan kannon ympärillä tovin vilahti se pois, ihan syrjään suunnasta, jolle Le Bourdon oli odottanut näkevänsä sen lentävän. Vasta hetkisen mietittyään muisti hän, että pikku elävä oli kadonnut jokseenkin yhdensuuntaisesti toisen mehiläisen kanssa, jonka hän oli päästänyt liikkeelle alkuperäisestä asemastaan. Suunta johti viereisen ruohokentän poikki, ja toivotonta oli yrittääkään seurata näitä mehiläisiä.

Mutta toinenkin vanki oli jo pian lähtövalmis, ja kun se pyrähti matkalleen, näki Le Bourdon mielihyväkseen, että se suuntasi lentonsa sitä suonkulmaa kohti, johon tai jonka yli oli jo kaksi mehiläistä lentänyt. Tämä havainto ratkaisi epätietoisen seikan. Jos näiden pesä olisi ollut tuon metsikön takana, ei leikkauspiste olisi ollut siellä, vaan ruohokentän tuolla puolen sijaitsevan pesän luona, sillä nämä siivekkäät tottelevat vaistoaan eivätkä milloinkaan tee tarpeetonta mutkaa lennossaan. Kaksi mehiläistä, jotka oli pyydystetty kukista puolen penikulman päässä toisistaan, ei siis kotimatkalla voinut lentää toinen toisensa tolan poikki ennen kuin yhteisellä pesällä tapasivat toisensa; missä niiden suunnat muodostivat kulman, siinä oli niillä pesäkin. Koska tämä aarre-aitta oli Le Bourdonin mielitekona, niin ilahtui hän luonnollisesti huomatessaan viimeisen mehiläisensä lennosta sen varman tosiseikan, että ruohokenttään pistäytyvässä tiheässä metsikössä oli sen koti.

Nyt oli otettava selville, mikä puu oli suonut mehiläisille suojan. Kooten kapineensa läksi Le Bourdon kevein, joustavin askelin metsikköä kohti, saattueensa seuraamana. Matkaa oli puolisen penikulmaa, ja se ei tuntunut miltään miehistä, jotka olivat tottuneet alituiseen käyttämään raajojansa. Muutaman minuutin kuluttua olivat kaikki perillä, ja mehiläispyytäjä alkoi rivakasti haeskella puutansa. Tämä tehtävä oli koko menettelytavan lopputoimitus, ja Ben ei ollut ainoastaan varustettu tarpeellisilla välineillä, vaan hän osasi myös hyvin päätellä, mitkä kaikki merkit ilmaisivat mehiläisten asuntoa.

Tottumaton olisi voinut tuhanteen kertaan risteillä metsikössä huomaamatta ainoatakaan hyönteistä, jollaisista nyt oli kysymys. Yleensä lensivät mehiläiset liian korkealla, ollakseen helposti havaittavissa maasta, vaikka harjaantunut silmä voi keksiä ne melkein mahdottomilta tuntuvien välimatkojen päästä. Mutta Benillä oli muitakin apuneuvoja kuin silmänsä. Hän tiesi, että etsittävän puun täytyi olla ontto, ja sellaisissa puissa näkyy tavallisesti ulkonaisia merkkejä sisäisestä vikaantumisesta. Toisekseen suosivat mehiläiset muutamia puulajeja erityisesti, samalla kun noiden uutterain pikku elävien vaisto yleensä ohjaa ne valitsemaan sellaisen kodin, joka kaiken todennäköisyyden mukaan ei tule epäaikaisella kukistumisella tuhonneeksi niiden aherruksen hedelmiä. Nämä seikat suuntailivat Benin etsintää.

Ammattiinsa kuuluvana kojeena oli Le Bourdonilla pieni kaukolasi, tuskin teatteritähystintä isompi, mutta voimakas ja kaikin puolin tarkotuksenmukainen. Benillä oli piankin valittuna muuan puolilaho jalava puuksi, jossa pesä saattoi sijaita, ja kaukoputkensa avulla hän sitte näki mehiläisiä lentelemässä sen kuoleutuvassa latvuksessa, kerrassaan seitsemänkymmentä jalkaa korkealla maasta. Edelleen tähystellessään hän sai keksityksi oksanreiän, josta mehiläisiä kulki virtanaan sisään ja ulos. Se ratkaisi asian, ja laskien syrjään muut kapineensa paitsi kirveen ryhtyi Pemu-Penu puun kaatamispuuhaan.

"Hyvä mies", sanoi Gershom, kun Le Bourdon oli lohkaissut ensimäisen lastun, "kenties on sinun parempi antaa minun suorittaa se osa urakkaa. Odotan pääseväni osille hunajasta, ja mieleni tekee ansaita kaikki saannokseni. Teräkaluja on minut kasvatettu käyttelemään kaikenlaatuisia, ja luulenpa niin hakkuussa kuin veistossakin vetäväni vertoja kelle hyvänsä Uudessa-Englannissa tai sen ulkopuolella."

"Yritä pois, jos haluttaa", vastasi Ben, luovuttaen kirveen. "Puun pystyn kaatamaan siinä missä toinenkin, mutta niin rakasta ei minulle ole se homma, että tahtoisin pidättää sen kokonaan itselleni."

"No, voinpa sanoa, että minä olen suorastaan mieltynyt sellaiseen näpertelyyn", tuumi Gershom, ensin peukalollaan sivellen kirveen terää, koetellakseen missä kunnossa se oli, ja sitte heiluttaen työkalua, tunteakseen sen "vauhdin". "Kiittää en juuri saata kirvestäsi, veikkonen, sillä tämä varsi ei ole oikein nasevaksi minun kouriini suhtailtu; mutta tänälläänkin ollen pitää tämän jalavan keikistyä, vaikka saisin vaivoistani kimppuuni kymmenen miljoonaa mettiäistä."

Se ei ollut tyhjää kerskausta. Niin kehno kuin Waring olikin monessa suhteessa, oli hän erinomaisen taitava kirvesmies, kuten nyt osotti se joutuisuus, jolla hän katkaisi jalavan rungon. Hän kysyi Beniltä, mihin kohtaan puu piti "kellistää", ja ryskähtäessään maahan kaatui se juuri oikealle paikalle. Suunnattomaan hämminkiin joutuivat mehiläiset, kun niiden pitkäaikainen koti näin äkkiä kukistui. Pilvinä täyttivät ne ilman, ja häiritsijät katsoivat viisaaksi vetäytyä joksikin aikaa syrjään, jotta ärtyneet ja vääryyttä kärsineet siivekkäät eivät kävisi ahdistamaan heitä kiukullaan. Jos ne olisivat tienneet voimansa, niin olisi kova kosto ollut helposti saatavissa, sillä mikään ihmisen kekseliäisyys ei kykene suojelemaan häntä tämän vähäpätöiseltä näyttävän hyönteisen hyökkäyksiltä, silloin kun hän ei pääse suojaan ja kun nuo vihaiset pikku urhot ovat vakavissa aikeissa.

Tällä kertaa eivät riistäjät kuitenkaan joutuneet mihinkään vahinkoon. Pesäpuu oli kukistunut niin äkkiä, että sen äskeiset asukkaat olivat kuin huumaannuksissaan ja alistuivat kohtaloonsa niinkuin ihmiset mukautuvat myrskyjen ja maanjäristysten temmellyksiin. Puolen tunnin kuluttua olivat ne enimmältä osalta keräytyneet erääseen läheiseen puuhun, jossa ne arvattavasti omaan tapaansa neuvottelivat vastaisesta menettelystään. Intiaanit olivat enemmän ihastuksissaan Le Bourdonin nerokkaasta etsimistavasta kuin saaliin harvinaisesta runsaudesta, kun sitävastoin Ben itse ja Gershom enimmäkseen ilmaisivat tyytyväisyyttään ontelon sisällöstä. Puun tultua pätkityksi ja halotuksi havaittiin, että sen tilaviin lokeroihin oli kerätty vuosikausien aarteet, ja Ben arvioitsi sittemmin osuutensa runsaasti kolmeksisadaksi naulaksi hyvää hunajaa — kenno mukaan luettuna — annettuaan intiaaneille kelpo lahjaerän ja varattuaan Gershomillekin palkkion vaivoistaan; punanahat eivät kuitenkaan voineet paljoa ottaa viedäkseen mukanansa.

Hunajaa ei kerätty korjuuseen sinä iltana. Aika oli siihen puuhaan jo myöhäinen, ja Le Bourdon — aineettomampaa lisänimeä ei varmaankaan ole kukaan saanut kuin tämä rivakka nuori mehiläispyytäjä Kuhnuriksi sanottuna — tarjosi oman majansa vieraanvaraisuutta uusille kumppaneilleen, luvaten toimittaa heidät kunkin taipaleelleen seuraavana päivänä, mukanaan kunnon kantamus hunajaa.

"Sanotaan olevan tulossa rauhattomia aikoja", jatkoi hän säveän totisena, kutsuttuaan vieraansa ottamaan osaa yksinkertaiseen illalliseensa; "ja mieleni tekee kuulla uutisia maailmalta. Whisky-Keskukselta en suuriakaan odota, sen tunnustan; mutta erehdyn kerrassaan, jollei tällä Kyyhkynsiivellä ole sanomaa, joka saa meidät kaikki avaamaan korvamme."

Intiaanit äännähtivät myöntymyksensä, mutta Gershom oli mies, joka ei osannut puheissaan esiintyä hienotunteisesti. Mehiläispyytäjän kulkiessa oppaana majaansa kohti teki hän tavallisia arkailemattomia huomautuksiaan. Ensin on meidän kuitenkin tehtävä hiukan selvää salomaiden erämiehen metsäpirtistä.

2. LUKU.

Sotaisia viestejä.

Le Bourdonin maja sijaitsi ihan lähellä Kalamazoon äyrästä, mitä kauneimmassa tammilehdossa. Ben oli aistikkaasti valinnut paikan, vaikka hänen päätökseensä oli luultavasti hyvinkin paljon vaikuttanut raikkaan lähteensilmän läheisyys. Ja välttämätöntä muuten oli hänen asua virran partaalla, koska hänen oli tehtävä tärkeät matkansa vesitse, kuljettaakseen työtarpeitaan, huonekalujaan ja myyntitavaraansa. Syrjässä virran vuolteesta oli pienessä poukamassa oivallinen kaarnakanootti huolellisesti kiinnitettynä keula- ja peräpäästään, jotta se ei pääsisi kolhiutumaan.

Asunto oli rakennettu jossain määrin pitäen silmällä turvallisuutta. Tämän oli Ben kokemuksesta havainnut tarpeelliseksi kahdenlaisten vihollisten varalta — ihmisten ja karhujen. Ensinmainittujen taholta ei mehiläispyytäjä tosin ollut tähän asti suurtakaan vaaraa peljännyt. Sillä tienoolla liikkui harvassa ihmisolentoja. Michiganin laaja niemimaan pohjoisosa on jokseenkin alavaa ja rämeisiä tai liian jylhää ja karua, houkutellakseen alkuasukasmetsästäjiä niiltä ahoilta ja ruoholakeuksilta, joita silloin mitä riistarikkaimpina levisi etelämpänä ja lännempänä. Niemimaan pohjoispuoliskoa ei ihmisjalka samonnut juuri muualla kuin rannoilla. Eteläisen puoliskon laita oli kuitenkin aivan toinen; sen aukiot, lehdot ja virrat tarjosivat villeille melkein yhtä monia houkutuksia kuin sittemmin sivistyneen maailman edustajille. Le Bourdon tunsi monia intiaanisotureita, ja häntä pidettiin suuressa arvossa sikäläisten heimojen keskuudessa, jotka laajalle alalle hajaantuneina eivät sitä sentään suurestikaan kansoittaneet. Yleensä ei hänellä ollut paljoakaan kiusaa punanahoista, jotka ihmettelivät hänen ammattiansa ja pitivät hänen luonteestaan; mutta vahinkoa ja pahoinpitelyäkin oli hän kokenut heimoistaan erkaantuneiden heittiöiden kuten myös valkoihoisten kulkurien taholta, jotka sattumoilta osuivat hänen tilapäisiin asuntoihinsa. Tällä kertaa tunsi Le Bourdon paljoa enemmän levottomuutta siitä seikasta, että hänen majansa tuli tunnetuksi Gershom Waringille, omalle maanmiehelle ja tavallaan kanssakristitylle, kuin chippewan ja pottawattamien saattamisesta metsäpirtilleen.

Karhut olivat alituisena ja vaarallisena kiusana mehiläispyytäjälle. Aseellisen miehen — ja Le Bourdon oli harvoin liikkeellä ilman rihlapyssyään — ei useinkaan tarvinnut suuresti pitää lukua Amerikan tavallisesta ruskeasta karhusta. Vaikka se on pelottavan näköinen otus, varsinkin täysikasvuisena, on se harvoin kyllin rohkea hätyyttääkseen ihmistä; mikään muu kuin nälkä tai penikoistaan huolehtiminen ei koskaan saa sitä niin suuresti poikkeamaan tavoistaan. Mutta karhun mieltymys hunajaan kasvaa sillä intohimoksi. Se ei ainoastaan keksi kaikenlaisia karhumaisia keinoja, päästäkseen tähän herkkuun käsiksi, vaan myöskin vainuaa sen pitkien matkojen päästä. Kerrankin oli muuan karhuperhe pistäytynyt Benin majaan, jota hän ei ollut tullut rakentaneeksi riittävän huolellisesti, ja täydentänyt murtovarkautensa viimeisenkin kennon tuhoamisella. Se tapaus oli jouduttaa kerrassaan häviöön mehiläispyytäjän, joka oli silloin vasta alokas ammatissaan; ja siitä saakka oli hän varovaisuuden vuoksi aina rakentanut sellaisen varustuksen, että siihen eivät ainakaan hampaat ja kynnet pystyneet. Tämä ei ollutkaan työläs tehtävä miehelle, jolla oli kirves ja likellään yltäkyllin männynsalkoja, kuten sankarimme nykyinenkin asunto osotti.

Toista työkauttansa vietti nyt Le Bourdon "Hunajalinnassa", joksi sen oli nimittänyt muuan hauska salomaan vaeltaja; tämä oli edellisenä kesänä auttanut Bodenia matkalla ylös Kalamazoota ja viipynyt hänen seurassaan sen aikaa kuin rakennuspuuhaa kesti. Château au Miel, kuten kuului matkalaisen kielellä majan nimitys, oli sisäpuolelta mitaten tasan kaksitoista jalkaa kultakin sivulta ja ulkopuolelta hiukan vaille neljätoista jalkaa. Se oli tavalliseen tapaan salvettu petäjähirsistä, mutta lisävarmuudeksi oli kattokin tehty paksuista laahkoista ja niin tiukaksi, että se oli vedenpitävä. Tämä harvinainen varokeino oli tarpeellinen hunajan tähden, sillä karhut olisivat repineet tällaisissa majoissa yleensä käytetyn kaarnakattauksen yhtä kerkeästi kuin ihmisolennotkin, päästäkseen käsiksi niin runsaihin varastoihin kuin mehiläispyytäjällä oli piankin kerättyinä kattonsa alle. Tupaan antoi valoa yksi lasi-ikkuna, jonka Le Bourdon oli tuonut kanootissaan; mutta se oli pelkkä puolisko, jonka kuusi pientä ruutua olivat ulkoapäin suojeltuja vankoilla seinähirsiin vajotetuilla tammilistoilla. Kolmesta lautakerroksesta lujasti liitetty tamminen ovi kääntyi jykevillä rautasaranoilla, jotka olivat niin kiinnitettyjä, ettei niitä käynyt helposti irrottaminen sijoiltaan.

"Sinä taidatkin pitää hunajaasi peräti täydellisenä tavarana, veikkonen", sanoi Gershom, kun Le Bourdon avasi tavattoman jyhkeän munalukon ja siirsi syrjään tukevat telkimet, "koska talletat sitä näin visusti! Meillä päin ei olla puoleksikaan niin tyystiä; Dolly ja Kukka eivät edes vedä telkeä oven eteen silloinkaan kun nukun poissa kotoa, niinkuin nyt sydänkesällä tulee puolet öistänsä olleeksi ulkosalla."

"Missä 'meillä päin', jos sopii kysyä?" vastasi mehiläispyytäjä, pitäen ovea longallaan, kun kääntyi puhuttelemaansa.

"Ka, Whisky-Keskuksessa tietenkin, joksi matkalaiset ja muut soutajat paikkaa nimittävät."

"Ja missä on Whisky-Keskus?" tiedusti Pernu-Penu hiukan itsepintaisesti.

"No, sen luulin olevan joka miehen tietona", selitti Gershom, "koska whisky vetää puoleensa kuin laastari. Whisky-Keskus on juuri siinä missä minä osun asumaan, ja nyt majailen Kalamazoon suulla."

"Jo ymmärrän", huomautti Le Bourdon, ja hänen sievämuotoinen suunsa vetäytyi jonkunlaiseen halveksivaan hymyyn. "Veriveljeksinä olette sinä ja whisky aina tavattavissa toistenne seurassa. Mutta tullessani joelle huhtikuun viimeisellä viikolla en havainnut siellä jälkeäkään sellaisesta keskuksesta."

"Kyllä olisit havainnut, jos olisit kulkenut kahta viikkoa myöhemmin sitä kautta", vakuutti Waring. "Kotiväeksi jäi nyt Dolly — vaimoni, näes — ja Margery-sisareni, jota kaikki sanovat Kukaksi, niin että minäkin olen siihen nimitykseen takeltunut."

Tupa oli erinomaisen siisti nuoren miehen yksinäiseksi asunnoksi noin etäisellä kolkalla maailmaa. Sirotekoisiin nassakoihin talletettuna oli hunaja huolellisesti ladottu yhdelle seinälle mahdollisimman vähän tilaa ottavaksi. Nämä astiansa sommitteli Le Bourdon itse, opittuaan sitä taitoa kotitarpeeksi. Aineksia sai metsästä yltäkyllin, ja läheisen puun juurelle koottu kimpikasa osotti, ettei hän vielä pitänyt sitä tehtäväänsä päättyneenä. Erääseen nurkkaan oli ladottu päällekkäin kolme karhuntaljaa, jotka oli kahden viime kuukauden kuluessa riistetty kaatuneilta vihollisilta; niitä käytti majan omistaja vuoteenaan. Varsin alkeellisena pöytänä oli kahdella pölkyllä tuettu leveä laahko, ja pirtin koko muuna kalustona oli vain pari lavitsaa ja isohko puinen kirstu. Seinillä tosin riippui työkaluja, ja ovensuunurkkaan oli pantu pystyyn kerrassaan kolme rihlapyssyä sekä komea kaksipiippuinen haulikko. Ne aseensa oli mehiläispyytäjä kerännyt matkoillaan ja pitänyt yhtä paljon muistoksi kuin varovaisuuden vuoksi. Ampumavaroja ei ollut suurestikaan näkyvissä; vaarnoissa killui vain kolme tai neljä ruutisarvea ja pari luotikukkaroa. Mutta Le Bourdonilla oli salainen varasto ja neljäs rihlapyssy kätkettynä luonnon laatimaan talletuspaikkaan siksi loitolle, ettei sillä ollut vaaraa joutua osalliseksi majan kohtalosta, jos tälle sattuisi onnettomuus.

Kaikki ruuanlaitto toimitettiin ulkona. Tästä tärkeästä mukavuudesta oli Le Bourdon huolehtinut hyvin perusteellisesti. Hänellä oli pikku uuni, tarkotustaan vastaava tulisija ja erityinen aitta tuuhean jalavan suojasta pulppuavan lähteen partaalla. Aitassa hän säilytti jauho- ja suolatynnyriään, savustettua ja kuivattua lihaa sekä uutisasutuksissa nuoruutensa viettäneen metsäläisen halutuinta evästä, suolaista läskiä, jota hänellä oli puoli tynnyrillistä. Tilava, mutta vaappera kaarnakanootti oli kaikista näistä varastoista vain saanut kunnollisen painolastin, ja samaan tarkotukseen arveli omistaja hunajan riittävän paluumatkalla, edellämainittujen tavarain tultua kulutetuiksi.

Vieraanvaraisuuden velvollisuudet unohtuvat harvoin rajalaisten keskuudessa. Totuttuun tapaan alkoi Le Bourdon heti asettaa pöytään sellaista syötävää kuin oli käytettävissä ja valmiiksi laitettuna. Pian oli hänellä tarjottavana vierailleen ateria, johon kuului aimo kimpale edellisenä päivänä keitettyä sianlihaa kylmiltään, käristetty karhunlihan viipale, pikku tähde hirvipaistia ja jäännös Kalamazoon kaislikosta ammuttua hanhea; ei myöskään puuttunut leipää ja suolaa, ja saloseudun oloissa harvinaisena lisänä oli pöydässä pari kolme raakaa sipulia. Viimeksimainittua höystettä piti Gershom erityisenä herkkuna, ja käytti sitä hiukan mehiläispyytäjäkin; mutta intiaanit olivat kylmäkiskoisen välinpitämättömiä näistä kasviksista. Jälkiruokana oli leivän päälle levitettyä hunajaa, joka maistui kaikille illastajille.

Aterialla ei paljoakaan puhuttu, mutta sitte siirtyi seurue raikkaaseen illan ilmaan tammen juurelle tupakoitsemaan ja antautui vähin erin keskusteluun.

"Sinä olet pottawattamie ja sinä chippewa", virkkoi Le Bourdon, kohteliaasti ojentaessaan molemmille vaskenkarvaisille kyläilijöille heidän piippunsa, jotka hän oli juuri täyttänyt omasta tupakkakukkarostaan; "luullakseni ovat heimonne jonkunlaisia serkuksia, vaikka niillä on eri nimi".

"Kansa — chippewa", vastasi vanhempi intiaani, kohottaen etusormensa tarkkaavaisuuden herättämiseksi.

"Heimo — pottawattamie", lisäsi juoksija samaan mahtipontiseen tapaan.

"Tupakka hyvä", huomautti vanhempi osottaakseen tyytyväisyyttään kestitykseen.

"Eikö talossa ole mitään juotavaa?" tiedusti Whisky-Keskus, joka ei antanut suurtakaan arvoa muulle kuin "tulijuomalle".

"Lähde on tuolla", vastasi Le Bourdon vakavasti; "lippi riippuu oksantyngässä".

Gershom nyrpisti nenäänsä, hievahtamatta paikaltaan.

"Kuuluuko mitään uutta heimojen keskuudesta?" kysyi mehiläispyytäjä, oltuaan kuitenkin soveliaan tovin vaiti, jottei hänen olisi arveltu osottavan naisellista uteliaisuutta.

Hirvenjalka tuprautteli moniaita haikupilviä ennen kuin katsoi arvonsa mukaiseksi vastata. Sitte hän siirsi piipun huuliltaan, kopisti pois tuhan, painoi kytöä hieman peukalonkynnellä, imaisi pari virittävää vetäisyä ja lausui säveästi:

"Kysy nuoremmalta veljeltä — hän juoksija — hän tietää."

Mutta Kyyhkynsiipi ei juuri näyttänyt puheliaammalta kuin pottawattamiekaan. Hän puhalteli savuja hiljaisen arvokkaasti, mehiläispyytäjän malttavasti odottaessa hetkeä, jolloin nuorempi vieras saattoi virkkaa sanansa. Oli kulunut lähes viisi minuttia Hirvenjalan huomautuksesta, kun chippewakin laski piippunsa syrjään, kääntyi huomaavasti katsomaan isäntäänsä ja lausui painavasti:

"Paha kesä pian tulee. Valkonaamat kutsuvat nuoret miehet yhteen ja kaivavat ylös kirveen."

"Jotain sellaista olen kuullutkin", sanoi Le Bourdon, ja hänen kasvonsa pilvistyivät; "pelkäsin niin saattavan käydä."

"Veljeni myös kaivaa ylös kirveen, niinkö?" kysyi Kyyhkynsiipi.

"Miksi sen tekisin? Oleksin yksinäni täällä tammistossa, ja hupsulta näyttäisi minun haluta taisteluun. Jos englantilaiset ja amerikalaiset joutuvat voimien mittelyyn, niin sen täytyy tapahtua kaukana salomailta, Suuren Suolajärven tienoilla."

"Ei tiedä — ei koskaan tiedä, vasta kun näkee. Englantilainen soturi runsas Kanadassa."

"Saattaa olla; mutta amerikalaisia sotureita ei ole paljoakaan näillä main. Ei liiku täällä sotamiehiä toistensa pään menoksi."

"Mikä hän on, luulet?" kysyi Kyyhkynsiipi vilkaisten Gershomiin, joka ei ollut enää kyennyt pidättymään elvykkeestään, vaan siirtynyt lähteelle sekottamaan kostukkeekseen tilkan matkapullonsa tähteestä. "Aika hyvä päänahka hänellä?"

"Yhtä hyvä kait kuin kellä tahansa — mutta hän ja minä olemme maanmiehiä emmekä voi kohottaa tomahawkia toisiamme vastaan."

"Sitä en usko. Selvä yankee hän!" Le Bourdon hymyili tarkkanäköisyydelle, jolla Kyyhkynsiipi oli osannut päätellä Gershomin perikuvalliseksi itävaltiolaiseksi. Mutta erämies oli silti hyvinkin huolissaan keskustelun aiheesta.

"Siinä kyllä osaat oikeaan", vastasi hän, "mutta puhdasverinen yankee minäkin olen."

"Ei, sitä älä sano", kielsi chippewa; "ei sitä. Englantilainen, ei yankee. Hän ei yhtään samanlainen."

"Ka, olemmehan muutamissa suhteissa erilaisia, mutta silti asuu minun suuri isäni Washingtonissa kuten hänenkin."

Chippewa näytti pettyneeltä; kenties oli hän pahoillaankin sydämellisen ja miehekkään isäntänsä tähden. Luultavasti sai joku hyväntahtoinen vaikutin hänet pitkittämään keskustelua sellaiseen tapaan, että erämies sai käsitystä asiain oikeasta tilasta siellä päin maailmaa.

"Brittiläinen runsas metsissä", huomautti hän ilmeisen harkitusti.
"Yankee ei vielä tullut."

"Anna minun kerrallaan tietää totuus, chippewa", huudahti Le Bourdon. "Minä olen vain rauhallinen mehiläispyytäjä, kuten näet, enkä halua yhdenkään ihmisen päänahkaa tai mitään kenenkään omaa. Mitä luulet, syttyykö Amerikan ja Kanadan välillä sota?"

"Toiset niin sanovat, toiset näin", vastasi Kyyhkynsiipi kierrellen. "Minä en tiedä. Menossa nyt katsomaan. Mutta Montrealin vyö runsas punanahkain seassa; pyssy runsas; ruuti myös runsas."

"Sentapaista minä kuulin tullessani ylös järviä", sanoi Ben, "vanhalta kanadalaiselta kauppatuttavalta ja hyvältä ystävältä, vaikka hänestä nyt lain mukaan tullee viholliseni Hän vakuutti, että kesä ei kulu loppuun iskuitta. Mutta Mackinawissa näkyivät kaikki torkkuvan, kun ohimennen pistäysin sinne?"

"Kyllä pian heräävät. Kanadan soturi ottaa linnan."

"Jos niin luulisin, chippewa, niin lähtisinpä jo tänä yönä matkalle heitä hälyttämään."

"Ei — ajattele paremmin."

"Lähtisin kuin lähtisinkin, vaikka henkeni heti menisi!"

"Ajattele paremmin — älä ole se hupsu, minä sanon."

"Ja minä sanon sinulle, Kyyhkynsiipi, että minä en siekailisi, vaikka koko chippewa-kansa kärkkyisi kintereilläni. Olen amerikalainen ja aion puoltaa kansallisuuttani, tuli mitä tuli."

"Ajattelin sinä vain rauhallinen mehiläispyytäjä juuri vasta", muistutti chippewa hiukan ivallisesti.

Le Bourdon malttoi mielensä, huomaten suotta innostuneensa puheissaan. Hän tunsi menneisyyden historiaa kyliin hyvin tietääkseen, että minään Amerikan kehityksen aikoina eivät englantilaiset tai ranskalaisetkaan olleet haikailleet käyttää villejä apuna taisteluissaan. Hienosta sivistyksestään ja kieltämättömästä inhimillisyydestään huolimatta tahtoivat nämä kansat käydä amerikalaisia sotiaan tomahawkin, nylkyveitsen ja murhapolton välityksellä, yllyttäen ja palkaten intiaaneja näiden tunnottomiin taistelutapoihin. Mehiläispyytäjä käsitti täydellisesti, että vihamielisyyksien puhkeaminen Englannin ja Amerikan välillä ilmaisi mitä varmimman enteensä kaukaisessa lännessä. Jos intiaanit olivat liikkeellä, niin oli kaiken todennäköisyyden mukaan taampana joku voima vaikuttamassa heihin. Kyyhkynsiiven sävy herätti hänen mielessään ikäviä aavistuksia, ja jännittyneenä tahtoi hän kuulla vieraaltaan niin paljon tietoja kuin mahdollista, yrittäen kaikin mokomin hillitä tunteensa.

"En usko brittiläisten koettavan vallottaa Mackinawia", virkkoi hän, oltuaan vaiti pitkän tovin ja ahkerasti pöllyteltyään savuja välinpitämättömän sävyn tapaamiseksi.

"Saaneet sen, minä sanon", vastasi Kyyhkynsiipi pontevasti.

"Saaneet minkä, chippewa?"

"Sen — Mac-nawin — saaneet linnan, saaneet sotamiehet — koko saaren. Tiedän sen, sillä ollut siellä."

Sepä oli hämmästyttävä uutinen! Kun kovaonnisen varusväen päällikköä vaati aavistamattansa antautumaan ikäänkuin maasta noussut vihollinen, ei hän ollut itse voinut pahemmin tyrmistyä kuin nyt Le Bourdon saadessaan tapauksesta tiedon. Lännessä pidettiin Michilimackinacia — se oli varustuksen virallinen nimi — toisena Gibraltarina, vaikka se todellisuudessa oli hyvinkin heikosti varustettu ja ainoastaan yhden vaillinaisen jalkaväenkomppanian miehittämä. Tottumus oli kuitenkin saanut sen herättämään täydellisen turvallisuuden tunteen sikäläisten seikkailijain keskuudessa, ja maan asutuissakin osissa kuulosti sen kukistuminen kokonaisen maakunnan menetykseltä. Nyt tiedetään, että kolmisensataa valkoihoista, tukenaan runsaasti kaksinkertainen lukumäärä melkein kaikista likeisistä intiaaniheimoista saatuja sotureita, oli amerikalaisten liikkeistä edelle ehättäytyen yllättänyt varustuksen heinäkuun 17 p:nä ja pakottanut päällikkönä toimivan luutnantin antautumaan tuskin kuudenkymmenen miehensä kanssa. Tämä rivakka ja sotataidollisessa suhteessa hyvin harkittu toimenpide brittiläisten taholta eristi kokonaan muun maailman yhteydestä Michigan-järven päässä sijaitsevan Chicagon asemapaikan, jättäen sen suojattomaksi keskelle silloista varsin etäistä saloseutua. Chicago, Mackinac ja Detroit olivat amerikalaisten kolme suurta keskusta yläjärvien rannoilla, ja yhdellä iskulla oli kaksi niistä saatu tehottomiksi!

Sanaakaan ei illan mittaan enää virketty tästä tärkeästä tapauksesta. Kukin karttoi ilmaisemasta sen enempää mielenkiintoa sen johdosta, mutta tupakoimista jatkui vielä jonkun aikaa päivänlaskun jälkeen. Illan varjojen tummuessa nousi pottawattamie, kopisti tuhan piipustaan ja murahti pari sanaa levollemenosta. Benjamin meni majaan, levitti taljansa ja ilmotti vierailleen vuoteiden olevan valmiina. Viimeisenä jäi valveille isäntä itse, pohtien asemaa vielä parin tunnin ajan.

Silti oli hän aamulla ensimäisenä jalkeilla, astuen ulos majastaan juuri kun päivän ensi kajastus punasi idän taivaanrantaa. Hyvillä mielin hengitti hän raikasta aamuilmaa, jossa tuntui tuhansien kukkien tuoksua, ja ihasteli seudun rauhaisaa kauneutta, kunnes joku kosketti häntä kyynäspäähän. Katsomaan käännähtäessään hän näki chippewan lähestyneen kansansa äänettömin askelin.

"Pottawattamiella pitkä korva — tule edemmä", kuiskasi Kyyhkynsiipi; "mennään keittiölle — kai aamiainen tarvitaan."

Ben noudatti kehotusta, ja pian seisoivat miehet vierekkäin lähteestä lirisevän puron päässä peseytymässä. Tästä virkistävästä askareesta suoriuduttuaan tunsi kumpainenkin olevansa paremmassa kunnossa neuvottelua varten.

"Hirvenjalka saanut vyön Kanada-isältä", alotti chippewa viitaten brittiläisten taipumukseen pitää villejä palkoissaan. "Tiedän saanut — tiedän pitää."

"Entä sinä, Kyyhkynsiipi, — puheittesi sävystä päättelin sinutkin kuninkaan intiaaniksi?"

"Puhun niin — en yhtään tunne niin. Minulla sydän yankee."

"Ja eikö sinulle ole lähetetty wampum-vyötä niinkuin muillekin?"

"Se totta — saanut sen — en pidä sitä."

"Mitä! Uskalsitko muka lähettää sen takaisin?"

"En hupsu, vaikka nuori. Pidän — en pidä. Pidän Kanada-isälle; en pidä chippewa-urholle. Haudannut, mistä ei kukaan tässä sodassa löydä. Ei — Waubkenewhilla ei sydämessä aukkoa kuninkaan tulla sisään."

Tällaisen erityisen kunnianimen oli Kyyhkynsiipi saanut jostakin heimonsa partioretkillä osottamastaan kunnostautumisesta, ja hän oli syystä ylpeä siitä, käyttäen sitä juhlallisissa vakuutuksissa.

"Ja sinä olet siis amerikalaisten ystävä ja punatakkien vihollinen? Mutta minkätähden esiinnyit illalla kuin aikoen asettua maanmiehiäni vastaan?"

Waubkenewh tarttui Le Bourdonia käteen ja puristi sitä lujasti.

"Se hyvä keino, eikö? Hirvenjalka silloin luulee minun ystäväksi — se kovin hyvä sodan aikana."

"Mutta onko totta, että brittiläiset ovat vallottaneet Mackinawin, vai omiasiko panit siinäkin?"

"Se totta — mennyt, ja soturit kaikki vangit. Winnebago runsas, pottawattamie runsas, Ottawa runsas — punanahka runsas siellä."

"Mutta mitä asiaa sinulla on täällä ja minne olet nyt menossa, jos kerran olet amerikalaisten puolella? Minä en tunteitani salaa — oman kansani kannalla pysyn, ja haluaisin todistetta siitä, että todella olet ystävä."

"Liian moni kysymys yhteen aikaan", vastasi chippewa hiukan pahaksuen. "Ei hyvä niin pitkä kieli. Kysy yksi, minä vastaan — kysy toinen, minä vastaan taas."

"No, millä asialla liikut täällä?"

"Menen Chicagoon kenraalilta."

"Tarkotatko, että sinulla on joltakulta amerikalaiselta kenraalilta sanoma Chicagon päällikölle?"

"Niin juuri — se asia. Arvaa heti — he, he, he." Intiaani nauraa niin harvoin, että mehiläispyytäjä säpsähti.

"Missä on se kenraali, joka sinut lähetti?" hän tiedusti. "Hän Detroitissa — hänellä kokonainen armeija siellä — soturi runsas kuin tammi täällä."

Tämä oli erämiehelle kaikki uutta, ja hän mietti tovin ennen kuin jatkoi:

"Vai on kuvernööri Hull valinnut sinut sanansaattajakseen? Mutta vastaappas nyt yhteen mutkaan minun mielikseni, chippewa, taikka minä katson sinut haarakieliseksi mieheksi, vaikka sanotkin olevasi meikäläisiä. Jos sinut on lähetetty Detroitista Chicagoon, niin miksi olet näin kaukana pohjoisessa? Minkätähden kiertelet Kalamazoon rantoja, kun tolasi pitäisi paremmin suuntautua St. Josephia kohti?"

"Ollut Mac-nawissa. Kenraali sanoo, ensin mene Mac-nawiin ja katso kuinka varusväki jaksaa — sitten mene Chicagoon ja sano soturille siellä, mitä tapahtunut ja mitä hänen paras tehdä. Ymmärrät, Bourdon?"

"Kyllä, se kuulostaa järkeen menevältä, sen myönnän. Mutta onko sinulla mitään todistetta sanoillesi?"

Jostakin mehiläispyytäjälle vielä käsittämättömästä syystä oli chippewa erittäin halukas voittamaan hänen luottamuksensa tai pettämään hänet. Nyt hän silmäili tarkoin ympärilleen, kuin varoen katselijoita, ja avasi sitte tupakkakukkaronsa, jonka silputusta sisällöstä kaivoi esille mitä pienimpään tilaan kierretyn ja langalla sidotun paperin. Vetäen pois siteen ja levittäen auki kirjelmän näytti sanansaattaja osotetta, joka kuului: "Kapteeni Healdille, Chicagon päällikölle." Toisessa alinurkassa näki mehiläispyytäjä sanat: "Virka-asioissa, Kyyhkynsiiven välityksellä."

"Tuo hyvä", kysyi chippewa terävästi, "tuo sanoo totta — uskot sen?"

Le Bourdon puristi sydämellisesti intiaanin kättä.

"Oikealla puolella olet, sen huomaan selvästi", sanoi hän vilpittömästi. "Mutta mitä pottawattamieen tulee, niin pidätkö häntä tosiaankin vihollisena?"

"Vihollinen — ottaa sinulta päänahan — ottaa minulta päänahan — vaan ei saa. Hän kai polulla mustanrastaan luo."

"Ja mitä on mustarastas-heimolla hankkeissa?"

"Mustarastas sotapolulla — ottaa päänahan mistä voi."

"Mutta missä ovat heidän vihollisensa? Täällä päin ei ole valkoihoisia, paitsi siellä täällä joku satunnainen kaupustelija, erämies tai matkalainen."

"Ottaa häneltä päänahan — kaikki päänahat hyvät sodan aikana.
Sillä ei väliä Montrealissa. Mitä varusväki Chicagossa?"

"Mustarastas saattaa siis mielestäsi olla tunkeutumassa Chicagoon. Siinä tapauksessa, chippewa, pitäisi sinun ehtiä edelle tästä pottawattamietä ja päästä asemapaikalle ajoissa ilmottamaan vaarasta."

"Lähtemässä heti kun syön aamiaisen. En myös voi mennä suoraan, taikka pottawattamie näkee mokkasiinin jäljet. Täytyy eksyttää hän."

"Aivan oikein; mutta varmasti olet kyllin viekas tekemään sen kahteenkin kertaan, jos tarvis tulee. Tuossapa pottawattamie jo ilmestyykin näköjään valmiina haukkaamaan einettä ja lähtö mielessä."

Le Bourdon oli kaiken aikaa hyörinyt keittiöpuuhissaan ja lämmittänyt riittävästi ruokaa vierailleen. Tovin kuluttua istuivat kaikki aterialla, Gershomin otettua vahvistusryypyn vaivihkaa ja luullakseen huomaamattomana. Pöydästä noustua alkoivat molemmat intiaanit hankkiutua matkalle. Pottawattamie astui Le Bourdonin luo ja ojensi kätensä.

"Kiitokset", lausui hän lyhyeen tapaansa; "hyvä illallinen — hyvä uni — hyvä aamiainen. Nyt lähtemässä. Kiitokset — kun joku ystävä tulee pottawattamie-kylään, hyvä wigwam siellä, ja ovi auki."

"Ei kestä kiittää, Hirvenjalka — ja kun satut taas kulkemaan tätä kautta, niin pistäydy vain tupaan ja ole kuin kotonasi, jos minä olen metsällä. Onnea matkalle ja rauhaa majallesi."

Pottawattamie kääntyi sitte kättelemään toisia; nämä näyttivät hyvästelyssään ilmaisevan pelkkää ystävyyttä. Mehiläispyytäjä pani tähdelle, ettei kumpainenkaan intiaani virkkanut toiselle mitään matkasuunnitelmastaan; molemmat näyttivät aikovan vaeltaa itsenäisesti, ajattelemattakaan seuran mahdollisuutta.

Hirvenjalka läksi ensimäisenä. Hän heitti rihlapyssyn kainaloonsa, tunnusteli vyötänsä kuin asettaakseen sen paikoilleen, järjesteli keveätä kesäasuansa hiukan ja poistui lounaiseen suuntaan, samoten aukioiden poikki ja harvakasvuisten tammilehtojen läpi niin suoraan ja vakaasti kuin vaiston johtamana.

"Siinä hän meni kuin mehiläinen pesälleen, kohti St. Josephin virtaa, missä hän kai piankin tapaa ystäviä ja naapureita", sanoi Le Bourdon. "Mitä, lähdössäkö olet sinäkin, chippewa?"

"Täytyy mennä nyt", vastasi chippewa suopeasti. "Sitte taas tulen syömään lisää hunajaa — tuomaan hyviä tietoja, toivon — ei Kanada täällä", laskien sormensa sydämelleen, "pelkkä yankee".

"Herran haltuun, chippewa. Meille tulee rauhaton kesä, ja odotan kuulevani nimeäsi mainittavan sodissa päällikkönä, joka ei tunne mitään pelkoa."

Kyyhkynsiipi pudisti hänen kättään, katsahti puolittain ystävällisesti, puolittain halveksivasti Whisky-Keskukseen, ja meni menojaan. Hiipuvan liesivalkean ääreen seisomaan jääneet huomasivat, että chippewa suuntasi kulkunsa järveä kohti, suoraan sivulle pottawattamien tolasta. Edellinen näytti heistä myös etenevän kahta vertaa nopeammin kuin jälkimäinen. Vajaassa kolmessa minuutissa oli nuori intiaani kadonnut tammistoon, vaikka hänellä oli ollut samottavanaan jokseenkin laaja aho.