3. LUKU.
Intiaanit sotajalalla.
Kun Gershomilla ei näkynyt olevan mitään lähtöaikeita, ryhtyi Le Bourdon jokapäiväiseen työhönsä niin järjestelmällisesti ja tyynesti kuin olisi ollut yksinään. Ensimäiseksi tehtäväkseen valmistausi hän noutamaan edellisenä päivänä tavattua hunajavarastoa; Gershom tarjoutui auttamaan, ja he ahersivat kahden kesken hyvässä sovussa ja luottamuksessa.
Kalamazoo oli polveileva joki, ja se kaarsi Le Bourdonin majan kohdalta noin sadan kyynärän päähän kelopuusta, johon mehiläiset olivat tehneet pesänsä. Ben luonnollisesti tahtoi käyttää tätä seikkaa hunajan hakemiseen vesitse. Laitettuaan kaikki kotona turvalliseen kuntoon astuivat hän ja Gershom kanoottiin, ottaen matkalleen kerrassaan neljä pyssyä. Mukaan pääsi hirsikopistaan myös iso ja vanttera kahlekoira, jolla oli nähtävästi isäntänsä ammatista johdettuna nimenä "Kenno"; iloisena loikki uljas otus edes takaisin mehiläispyytäjän ympärillä ilmaisemassa kiitollisuuttaan ja tepasteli vireästi rantaan. Kahden miehen melomana kiiti keveä alus melkoisen nopeasti vastavirtaankin, ja neljännestunnin kuluttua lähenivät he niemekettä, josta olivat kaataneet puunsa. Koiran levottomuus herätti silloin isännän huomiota, ja hän huomautti siitä kumppanilleen.
"Se vainuaa riistaa", vastasi Whisky-Keskus, joka viinanhimostaan huolimatta oli sekä järkevä että päättäväinen mies. "En yhtään ihmettelisi, vaikka tapaisimme karhuja kärkkymässä hunajaamme!"
"Sellaista on kyllä sattunut minulle", sanoi mehiläispyytäjä; "kahdesti ovat ne pahalaiset häätäneet minut tieheni ja anastaneet saaliini".
"Silloin ei sinulla ollut kumppania, veikkonen", tuumi Gershom, kohottaen rihlapyssyn ja huolellisesti tarkastaen sen piitä ja sankkiruutia. "Niitä tarvitaan koko iso perhe karkottamaan meitä puulta, sillä minä olen päättänyt viedä Dollylle ja Kukalle makeita tuliaisia."
Noustuaan maihin ja kiinnitettyään veneensä tyynnytti Le Bourdon maltittoman koiran, joka oli tottunut niin ehdottomaan kuuliaisuuteen, että se nytkin taipui jättäytymään miesten taakse. Mehiläispyytäjä nimittäin arveli vihollisten varmasti olevan hunajapuun luona, joten hän ei tarvinnut vakoojaa, vaan tahtoi silmäillä asemaa rauhassa. Kumpainenkin kahta pyssyä kantaen astelivat miehet aukiolle, jonne puu oli näkyvissä, ollen kaadettu tiheän metsikön laidasta ulospäin. Ben otti nyt kaukoputkensa esille ja alkoi vakavasti tarkata edellisenä iltana häiritsemiensä hunajankerääjien tilaa.
"Katsohan noita eläviä, miten kiukkuisina ne hyörivät", sanoi hän kumppanilleen, ojentaen tälle tähystimen. "Sellaisessa vimmassa en ole vielä koskaan nähnyt mehiläis-yhteiskunnan olevan. Tavallisesti ne muutamia tunteja pesäpuunsa kukistumisen ja suunnitelmiensa häiriytymisen jälkeen heittävät asian silleen ja parveilevat etsimään uutta pesäpaikkaa, ryhtyäkseen kiireimmiten kokoamaan talvivarastoa. Mutta tuolla ne kaikki vielä kuhisevat ontelon ympärillä kuin aikoen kestää piiritystä."
"Onpa niitä totisesti juhlallinen liuta", myönsi Gershom, "ja jos aiot hyökätä moisten vihollisten kimppuun, niin on minusta tuskin etumieheksi. Mikä kumma noita itikoita riivaa? Eiväthän toki yrittäne pystyttää puuta takaisin kannolleen!"
"Näetkö parven niitä juuri metsän laidassa — hiukan etelämpänä?" kysyi Le Bourdon.
"Näenpä kyllä! Paljon on niitä sielläkin, ja näyttävät liehuvan edes takaisin sen ja puun väliä kuin tulipalon sammuttajat vesisankoineen."
"Karhut ovat siellä", huomautti mehiläispyytäjä tyynesti; "sellaiset liikkeet tunnen vanhastaan. Mesikämmenet vaanivat tiheikössä, mutteivät uskalla tulla ulos sellaista yhteiskuntaa vastaan. Olen kuullut mehiläisten oikein kiukustuneina hätyyttävän karhuja penikulmien päähän."
"Jopa on pikku herhiläisillä sisua! Mutta miten on meidän meneteltävä, Bourdon, sillä kotiväkeni pitää saada hunajaa? Puolet on minun, tiedäthän, eikä tee mieleni luopua. Ja jos voin uskoa silmiäni, Bourdon, pilkistääkin karhun turpa tuon vanhan hongan takaa — tuosta, missä mettiäiset ihan pimittävät ilman!"
"Siitä ei ole epäilystäkään", vahvisti Le Bourdon rauhallisesti, hymyillen Gershomin itsenäiselle tasanjaolle, jonka kohtuullisuutta vastaan hän katsoi tarpeettomaksi mitään muistuttaa. "Ja tuolta tulee kokonainen karhu", lisäsi hän samaan tapaan, mutta samalla tarkastaen molempia pyssyjään; "jopa lähtevät joukolla liikkeelle ja näkyvät olevan tosissaan".
Niin olikin asian laita. Kerrassaan kahdeksan karhua, joista kuitenkin puolet aivan nuoria, ilmestyi hyppelehtien puunrunkojen yli. Otsot säntäsivät hunajapuuta kohti kuin rynnäten yhteisestä sopimuksesta linnotusta vastaan. Hyökkääjäin tulo hälytti hyönteiset täysin voimin taisteluun, ja kun kömpelöistä eläimistä etumainen ehti puun luo, kietoi sen sankka mehiläispilvi, joka oli kokoontunut puolustamaan aarteitaan. Kontio luotti turkkinsa paksuuteen ja luonnolta saamiinsa torjumisvälineihin, jotapaitsi se oli liiaksi kiihkoissaan pääsemään käsiksi hunajaan, välittääkseen pikku sankareista; se pisti kuononsa sisälle reiästä, varmaankin toivoen saavansa sen suoraa päätä vajotetuksi makeaan tahtaaseen. Karjahdus, kavahdus taaksepäin, etukäpälien viuhtominen ja ilman haukkominen ilmaisivat heti, että korven kuningas oli kohdannut tehokkaampaa vastarintaa kuin oli odottanut.
Tuossa tuokiossa seisoivat kaikki karhut takajaloillaan, huitoen ilmaa etukäpälillään ja loksautellen leukojaan oikealle ja vasemmalle, tuimassa ottelussa miltei näkymättömien vihollistensa kanssa. Vaisto korvasi tieteen, ja vihollistensa paksusta ja tuuheakarvaisesta peitteestä huolimatta osasivat mehiläiset tähdätä pistojaan suojattomiin kohtiin, kunnes nelijalkaisten oli pakko kieriä ruohossa, rusentaakseen ahdistajansa. Tämä keino tehosikin osaksi; mehiläisiä tuhoutui suurin määrin kontioiden piehtaroimisessa. Mutta tässäkin taistelun tiimellyksessä ilmestyi aina uusia hyökkääjiä kaatuneiden tilalle, ja lukumäärä tuntui alkavan päästä voitolle voimasta. Tässä ratkaisevassa vaiheessa, kun karhut näyttivät väsyvän mielettömästä reuhtomisesta ja tyhjän hosumisesta, katsoi Le Bourdon viisaaksi toimittaa joukkonsa näyttämölle. Molemmat miehet laukaisivat yhtaikaa, ja kumpainenkin osasi; isoin karhu jäi hengetönnä paikalle, toinen sai pahan haavan. Tätä menestystä seurasi uusi yhteislaukaus, joka haavotti taas kahta vihollista. Otuksien löntystäessä tiehensä varasivat miehet pyssynsä uusilla panoksilla, ja heidän lähestyessään taistelukenttää oli se tyhjä sekä karhuista että mehiläisistä, kahta kaatunutta kontiota lukuunottamatta. Pesänsä puolustajat seurasivat äskeisiä hätyyttäjiä täysilukuisina, aavistamatta uusien vihollisten tuloa.
Mehiläispyytäjä ryhtyi nyt kumppaninsa kanssa toimenpiteisiin hyönteisten paluun varalta, sillä sitä ei tarvinnut pitkääkään aikaa odottaa. Edellinen sytytti nuotion, johon Gershom kantoi kuivia risuja ja kalikoita, kunnes kirkas loimu kohosi kohti taivasta. Takaisin tullessaan havaitsivat mehiläiset uusien häiritsijäinsä siten vetäytyneen tulimuurien suojaan. Tuhansia pikku eläviä sai surmansa tästä ihmisen viekkaasta keksinnöstä, ja loput läksivät tovin kuluttua päällikköjensä johtamina hakemaan toista talletuspaikkaa uutteruutensa tuloksille.
Vasta puoleltapäivin pääsivät Ben ja Gershom pätkimään ja halkomaan puuta; siihen saakka olivat mehiläiset viivyskelleet kukistuneen pesänsä lähettyvillä, ja olisi ollut vaarallista edetä savun ja kuumuuden turvista. Miehet olivat tuoneet kanootissa kirveitä, kiiloja ja kurikan, ja kun molemmat olivat sellaisten työkalujen käteviä pitelijöitä, oli puun ontelon sisältö pian paljastettu. Ehtoopäivän kuluessa juoksutettiin hunaja nassakoihin, nämä siirrettiin kanoottiin, ja hyvillä mielin olivat miehet päivätyönsä päättymisestä, kun illalla uupuneina istuutuivat metsäpirtin lähteen partaalle aterioimaan.
"Se taisi olla viimeinen onkimani pesä täksi kesää", puheli Le Bourdon. "Täkäli on minulla ollut onnea, mutta rauhattomina aikoina ei ole hyvä oleskella kovin kaukana kotoa. Minua ihmetyttää, Waring, että sinä olet lähtenyt liikkeelle tällaisten kuulumisten kiertäessä tienoolla."
"Kyllä Dolly pitää varansa", vastasi Gershom huolettomasti; "ei häntä hätä heiluttele".
"Hyvä että paikkasi on niin turvallinen", sanoi mehiläispyytäjä miettivästi; "mutta minun asemani on liian heikko, viipyäkseni enää yksinäni täällä tammistoahoilla. Whisky-Keskus, minä aion lähteä pois; palaan uutisasutukseen ennen kuin punanahat todenperään nousevat sotajalalle. Jos jäät auttelemaan hunajani ja muiden varastojeni lastaamisessa kanoottiin ja melomisessa alas virtaa, niin korvaan vaivasi kunnollisesti."
"Ka, yhtä mieluusti minä sen teen kuin muutakaan. Ansiohommat ovat täällä salomailla siksi harvinaisia, että on parasta tarrata kiinni, kun tarjotaan. Tulin tänne vasiten tapaamaan sinua, kuultuani eräältä matkalaiselta, että olit näillä paikoin jokivarren tammistossa mettiäisten haussa. Dolly ei pidä mistään maallisesta ravinnosta niinkuin hyvästä metsähunajasta."
Seuraavana aamuna ryhtyi mehiläispyytäjä järjestämään majanmuuttoa, sillä paikoilleenjääminen tuotti nyt liian suurta vaaraa, kun pottawattamiekin oli osunut hänen pirtilleen. Oli varsin mahdollista, että vanhan päällikön heimolaisia saattoi jo parin päivän kuluttua ilmestyä tavottamaan hänen päänahkaansa. Hyvä keskinäinen ymmärrys vallitsi nyt miesten kesken, sillä Gershomin paremmat ominaisuudet virkosivat nopeasti, hänen älynsä ja tunteittensa vapautuessa alituisesta ikeestään. Hänen oma pikku whiskyvarastonsa oli lopussa, ja Le Bourdon katsoi turhaksi ilmottaa, että hänelläkin oli satunnaisten tarpeiden varalla ruukullinen konjakkia; tämän hän saikin sitte piilotetuksi tyhjään ruutinassakkaan parilla majavannahalla verhottuna, kun siirsi tavaroitansa kanoottiin, Gershomin toimekkaasti ahertaessa apuna.
Mehiläispyytäjä oli päivää ennen vieraitten tuloa ampunut uroshirven ja kantanut neljänneksen lihoista olallaan kotiin, ripustaen loput puun oksaan taitelle. Koska he saattoivat matkallaan tarvita riistaa, niin Ben arveli parhaaksi käydä Gershomin kanssa noutamassa saaliinsa; taivalta oli noin kolme penikulmaa. Siltä varalta, että veren haju oli kerännyt susia paikalle, vaikka nämä eivät voineetkaan yltää saaliiseen, otti kumpainenkin rihlapyssyn kainaloonsa, ja Kenno sai tulla mukaan. Erämies haasteli vilkkaasti kumppaninsa kanssa, joka osottausi hyvinkin tietorikkaaksi monilla rajalaiselämän aloilla. Kysellessään laivojen kulkua järvillä ja muuta sellaista, mitä hänen täytyi ottaa lukuun matkallaan Detroitiin, oli hän päässyt noin kahdeksan kyynärän päähän tappopaikalta, kun koiran liikkeet äkkiä herättivät hänen huomiotaan. Se ei enää tapansa mukaan juoksennellut edes takaisin tolallaan, haistellen oikealle ja vasemmalle, vaan eteni varovasti pää alhaalla, nähtävästi tunnustellen tietään vainun avulla, niinkuin olisi ilmassa ollut voimakasta hajua.
"Niin totta kuin nimeni on Gershom", virkahti Waring, juuri kun hän ja Ben olivat pysähtyneet silmäilemään ympärilleen, "onkin tuolla intiaani! Istuu, pakana, tuon ison tammen juurella — tuolla hiukan oikealla, ja Kenno vainusi sen. Mies nukkuu rihlapyssy polvilla; ei piittaa hän paljoakaan susista tai karhuista!"
"Kyllä näen", vastasi Le Bourdon, "ja minua sekä kummastuttaa että surettaa. On hiukan merkillistä, että juuri tähän aikaan liikkuu niin paljon vieraita pyyntimaillani, kun ennen sain olla hyvässä rauhassa. Tällaisessa tungoksessa asustaminen alkaa tuntua tukalalta, Waring! No, muuttamassahan olen, joten asialla ei kohtsiltään ole vähääkään väliä."
"Jo nukkuukin sikeästi!" ihmetteli Gershom, pysähtyessään kymmenkunnan kyynärän päähän intiaanista tarkastamaan häntä lähemmin.
"Hän ei milloinkaan herää", huomautti mehiläispyytäjä juhlallisesti; "mies on kuollut. Katso — ohimo on veressä, ja pyssynluoti on jättänyt siihen reikänsä."
Puhuessaan hän astui eteenpäin ja kohotti jonkunlaista lointa, joka aikoinaan somistuksena oltuaan oli nyt huolettomasti heitetty entisen omistajansa pään yli. Näkyviin tulivat Hirvenjalan tutut kasvonpiirteet — pottawattamien, joka oli vasta edellisenä päivänä lähtenyt heidän luotansa! Soturilta oli luoti lävistänyt pään, ja päänahka oli nyljetty. Ruutisarvi oli tyhjennetty, luotikukkaro samaten, mutta muuta ei kaatuneelta oltu riistetty. Ruumis oli asetettu istualleen puuta vasten ja jätetty siihen keskelle tammistoa petoeläinten saaliiksi, luut lumituiskujen ja sateiden valkaistaviksi.
Mehiläispyytäjää värisytti hänen katsellessaan kammottavaa väkivallan merkkiä; rauhallinen saloseutukaan ei siis tarjonnut suojaa veritöiltä. Että Kyyhkynsiipi oli surmannut äskeisen pöytäkumppaninsa, sitä ei Le Bourdon ollenkaan epäillyt, ja häntä tympäisi se ajatus. Vaikka hän oli itse aavistellut pahaa pottawattamien vihamielisyydestä, niin olisi hän suonut tämän teon tekemättömäksi. Molempien intiaanien keskinäinen epäluuloisuus oli ollut kylläkin ilmeinen; mutta mehiläispyytäjä ei olisi osannut aavistaa sen niin pian johtavan näin kamalaan tulokseen.
Yhä vakavampina käsittivät miehet, että heidän tuli valmistautua tukemaan toisiansa täällä saloseudulla, kun nyt alkuasukasheimot olivat niin selvästi joutuneet väkivallan tekoihin keskenään. Gershom oli nähnyt säännötöntä rajalaiselämää enemmän kuin yksinäinen kumppaninsa, hän kun oli elänyt niin likeisessä yhteydessä "tuliveden" kanssa; mutta häntäkin kammoksutti pottawattamien äkillinen loppu. He eivät soveliaiden työkalujen puutteessa yrittäneet haudata ruumista, sillä sudet olisivat helposti kaivaneet esille ohuesti mullatut jäännökset.
Hirvenlihat löytyivät koskemattomina, ja kumpainenkin nosti taakkansa olalleen. Virralle palatessaan he karttoivat kuolleen intiaanin ohitse johtavaa polkua ja suorittivat viimeiset puuhansa mahdollisimman joutuisasti, kunnes kanootti kellui joen keskiväylässä. Kalamazoo ei yleensä ole vuolas, joskin siinä paikotellen on virtaviakin taipaleita ja putouksiakin, ja enimmäkseen solui kanootti tasaisesti ja keveästi alaspäin, melan hiljalleen lykkimänä. Miehistä ei kumpainenkaan ponnistellut paljoa, painuessaan matkansa määrää kohti, vauhti kun vähällä pysyi riittävän hyvänä. Täten saivat he rauhallista tilaisuutta pakinoimiseen.
"On sinulla sentään harvinainen ammatti!" huudahti Gershom Waring, tovin äänettömänä tarkasteltuaan veneen keskelle kasattuja hunajanassakoita. "Kerrassaan kummallinen ja harvinainen ammatti!"
"Se soveltuu luonteelleni", vastasi mehiläispyytäjä hieman surumielisesti hymyillen, sillä hän ei voinut olla pahottelematta metsäpirttinsä jättämistä kylmilleen, saatuaan sille paikan valituksi kaikkia ammatilleen suotuisia näkökohtia silmälläpitäen. "Tämä kesä olikin tuottoisa, ja hunaja erityisen hyvätuoksuista, niin että sitä olisi nyt saanut kaupaksi runsaamminkin ja kelpo hinnasta."
Hän haasteli kumppanilleen mielelläänkin elämäntavoistaan. Hän piti ammatistaan; hän oli kenties liiaksikin kiintynyt yksinäisyyteen, ja häntä elvytti se pikku jännitys, jota luonnollisesti tuottivat hänen "mehiläis-ongintansa", vaihtelevat löytönsä ja voittonsa. Tällainen ammatti ei ollut juuri milloinkaan rasittavaa, mutta terveellistä liikuntoa ja mieluisaa ulkosalla oleskelua se antoi kylliksi. Luonnon salaisuuksista huvitettuna seurasi hän viehättyneesti noiden pikku elävien hyörinää, joiden vaivannäköä hän tosin käytti hyväkseen ihmiselle suotuna luonnon antimena, mutta suopeasti ja malttavasti. Niin suurta harrastusta herättivät Le Bourdonissa toisinaan hänen pikku kumppaninsa, että hän oli nyt tänäkin kesänä säästänyt kolme löytämäänsä pesää, havaittuaan niiden asukkaat nuoriksi mehiläisiksi, jotka eivät olisi kunnollisesti kyenneet uuteen parveiluun.
Waring kuunteli pää rintaan painuneena, syvissä mietteissä, nähtävästi vertaillen omaa tarkotuksetonta elämäänsä toisen terveihin oloihin. Hänen kasvonpiirteistään saattoi vieläkin nähdä, että hän oli ollut kaunis mies, reipas ja toivehikas kansalainen, johon nyt olivat väkijuomat painaneet vastenmielisen leimansa. Sen ehtoopäivää ja koko seuraavan yön lipui kanootti esteettömästi alas virtaa, ja sillävälin jutteli myös Gershom elämänsä vaiheista. Hän oli lapsuudessaan saanut jonkun verran kasvatusta eikä selvinä hetkinään tuntunut ollenkaan niin sivistymättömältä kuin heittäytyessään alkoholin tylsyttämänä rennoksi ja ylimieliseksi. Ainoan sisarensa hän kertoi joutuneen erään naissukulaisen hoitoon, joka oli suojatilleen toimittanut enemmänkin opetusta kuin Massachusettsin valtion alkeiskouluissa tarjottiin. Tuon sukulaisen kuolema ja Gershomin naimisiinmeno toimittivat sisaren jälleen hänen luokseen, tämän ollessa vielä aivan nuori.
Siitä ajasta alkoi perheen kiertäjäelämä. Ennen kuin Uuden Englannin valtioihin perustettiin tehtaita, luovutti se alue järjestelmällisesti väenlisäyksensä läntisiin ja eteläisiin valtioihin. Länteen siirtyi myöskin Gershom ja oppi matkoillaan turvautumaan alkoholin petolliseen virkistykseen. Onneksi ei rouva Waringilla ollut lapsia, mikä seikka lievensi nais-parkain kovia kokemuksia. Synnyinseudulta lähdettäessä oli Gershomilla toistatuhatta dollaria rahaa, omina ja sisarensa yhteisinä varoina, mutta hänen tullessaan Detroitiin ei ollut jäljellä sataakaan. Matkalla oli kuitenkin kulunut useita vuosia. Waring liittyi siellä sotakapakoitsijaan, joka oli lähdössä Michilimackinaciin erään sotaväenosaston mukana, ja siten oli hän lopulta johtunut vaihtelevissa yrityksissään pyrkimään viimeksimainitusta paikasta omalla kanootilla Michigan-järven päähän, missä Chicagon nykyisellä paikalla oli Fort Dearbornin varustus.
Tätä matkaansa varten ei Waringilla ollut mitään aivan määrättyä suunnitelmaa. Hänen tapansa olivat herättäneet pahastusta Michilimackinacissa, ja oma levottomuuskin pakotti häntä tunkeutumaan yhä syvemmälle salomaihin. Kaikilla retkillä seurasivat lämminsydämiset naiset hänen vaiheitaan, toinen syystä että oli häneen kiintynyt vaimona, toinen sisarrakkauden sitomana. Kanootin saapuessa Kalamazoon suulle ajoi navakka tuuli sen jokeen. Gershom keksi valmiiksi rakennetun hirsituvan tyhjilleen jätettynä, poikkesi maihin ja oli jo metsästellyt ympäristöllään kaksi viikkoa, kun kuuli puhuttavan mehiläispyytäjästä ja pistäysi tämän luo vieraisille.
Sellaisen yleiskuvan muodosti itselleen mehiläispyytäjä hänen puheistaan, täydennellessään niitä omilla päätelmillään. Hän huomautti vakavasti, että heidän täytyi piammiten sopia toimenpiteistä omaksi turvallisuudekseen, joten Gershominkin oli mietittävä uutta suunnitelmaa elämälleen.
"Pahat ovat ajat", huudahti tämä, kun hänen kumppaninsa oli selitellyt, mihin kiusoihin he saattoivat joutua ennen kuin pääsivät maan asuttuihin osiin, "pahat kerrassaan! Kyllä ymmärrän kaikki mitä tahtoisit sanoa, Bourdon, ja kummastelen itsekin, että ennakolta ajattelematta toimitin väkeni tällaiseen asemaan. Mutta erehdyksiä sattuu sentään parhaillekin ihmisille, ja minun kai piti tehdä tämä tyhmyys."
"Minun ammattini puhuu puolestaan", virkkoi mehiläispyytäjä; "jokainen oivaltaa, että mehiläisten hakijan on mentävä sinne, missä niitä on. Mutta minun täytyy tunnustaa, Gershom, etten oikein tajua sinun yritystäsi. Sanot, että sinulla on kaksi täyttä tynnyrillistä whiskyä —"
"Oli, Bourdon, huomaa se — sillä toinen lienee valitettavasti tullut jo puoliväliin kulutetuksi."
"No, oli ainakin ennen kuin aloit omaksi ostajaksesi. Mutta nyt olet asettuneena Kalamazoon suuhun puolentoista whiskytynnyrin omistajaksi, itse ainoana juojana. Minun järkeeni ei mahdu, mistä siinä tulee liikevoittoa."
"Unohdat intiaanit. Tapasin Mackinawissa miehen, joka toi kanootissaan vain yhden tynnyrillisen ja sai sillä niin paljon nahkoja, että arveli voivansa perustaa Detroitiin sekatavarakaupan, muutettuaan ne rahaksi. Mutta minä olin sotamiesten jäljillä ja aioin käydä whiskykauppaa Fort Dearbornissa. Sotamiehille ja intiaaneille saattaa myydä kannuttain päivässä, ja hyvästä hinnasta."
"Se on huonoa kauppaa parhaimmillaankin, Waring, ja nyt ollessasi maistamattomana neuvoisin sinua pysymäänkin erilläsi koko juomasta."
"Kenties teen sen, jahka nuo kaksi tynnyrillistä ovat lopussa. Olen sitä jo useasti ajatellut, ja yhtämittaa ovat Dolly ja Kukka minua siihen kehottaneet; mutta vanhoista tavoista on vaikea luopua yhtäkkiä. Kunhan vain saisin supistetuksi määräni kortteliin päivässä vuodenkin ajaksi, niin luulisin vähitellen voivani tehdä täyden käännöksen. Tiedän yhtä hyvin kuin sinäkin, Bourdon, että kohtuus on ihmiselle kaikessa paras."
Kumppanin puolustelut saivat Le Bourdonin mietiskelemään Whisky-Keskuksen tilaa enemmän kuin hän olisi muutoin saattanut välittää siitä. Vaikka hän ei olisi katsonutkaan asiakseen huolia miehen omasta menestyksestä ja hänen perheensä onnellisuudesta, oli hänen nykyisissä olosuhteissa ainakin ajateltava yhteisen turvallisuuden vaatimuksia. Boden oli päättäväinen ja lujaluontoinen mies, ja hän oli selväjärkinen syihin ja seurauksiin nähden. Yksinäinen elämä oli kasvattanut hänessä harkintakykyä ja itsenäisyyttä, joka sai hänet ratkaisemaan varovasti, mutta sitte toimimaan ripeästi. Heidän laskeutuessaan alas virtaa pohti hän senvuoksi Gershom Waringin koko asemaa ja mahdollisuuksia tasapuolisesti ja tarkoin, kunnes vakautui siitä, mitä oli tehtävä ja miten.
Kanootti ehti virran suulle vasta kolmannen vuorokauden ehtoopäivänä. Välimatkakin oli melkoinen, mutta viivytystä tuottivat myös virtaan ajautuneet esteet. Heidän lähestyessään paikkaa, jonne Gershom oli jättänyt vaimonsa ja sisarensa, huomasi Le Bourdon kumppaninsa käyvän yhä levottomammaksi näiden kohtalosta. Hänen ilmeinen huolestuksensa siitä, että kotiväen asiat eivät kenties olleetkaan toivotulla kannalla, osotti hänellä olevan ainakin jonkun verran sydäntä, niin ajattelemattomasta kuin hän olikin jättänyt heidät turvattomiksi.
"Pelkäänpä, että ihminen ei tule kaikkea niin miettineeksi kuin hänen pitäisi, kun hänellä on nestettä nupissaan", virkkoi hän juuri kun kanootti kääntyi viimeisen niemen nenitse; "muutoin en olisi voinut jättää heitä noin yksinäiseen paikkaan. Luojan kiitos, maja on toki jäljellä — ja sieltä nousee savua, jolleivät silmäni petä! Se sentään viihdyttää!" ja harhaileva puoliso ja veli huokasi huojentuneesta "Jos siellä on tulta, niin siellä täytyy olla sen sytyttäjät, ja tähän vuodenaikaan merkitsee tuli myös, että siellä on jotakin syötävää. Olen pahoillani, Bourdon, etten ollenkaan muista, jätinkö kotiin edes ruokaa —"
Gershom vaikeni äkkiä ja pudotti melansa kuin herpaantuneena. Tähystäessään ympärilleen, nähdäkseen mikä odottamaton tapaus oli siten vaikuttanut miehen tunteisiin, huomasi Le Bourdon naishenkilön seisomassa rantatöyräällä, jolta avautui melkoisen laaja näköala virralle — epäilemättä tarkasteli tämä kanootin tuloa.
"Tuolla hän on", virkkoi nyt Waring säveästi; "ja tuolla on Dolly varmaankin viettänyt puolet aikaansa poissaollessani, odottaen näkyviinsä ensimäistä vilahdusta minusta mokomasta kotiin palaamassa. Sellainen on nainen, Bourdon, ja taivas minulle suokoon anteeksi, jos olen unohtanut heidän luonnonlaatunsa silloin kun minun olisi pitänyt se muistaa."
"Tuo on kaunis näky, Gershom, ja se melkein saa minut ystäväksesi!" kiitti mehiläispyytäjä. "Miehellä, johon säälliset naiset ovat niin kiintyneitä, täytyy olla hyviä piirteitä. Vaimosi itkee, varmaankin niin iloissaan kotiutumisestasi."
"Se on Dollyn tapaista", sanoi Gershom tukahtuneesti, ponnistellessaan mielenliikutuksensa salaamiseksi. "Laskehan kanootti kummun juurelle, poiketakseni siinä maihin. Minun on mentävä virkkamaan pari sanaa Dolly-paralle; melo sinä sitten edelleen ja ilmota Kukalle, että minä olen lähettyvillä."
Mehiläispyytäjä totteli ääneti, luoden uteliaita silmäyksiä kunnaalle, nähdäkseen millainen nainen Whisky-Keskuksella saattoikaan olla vaimona. Hänen kummastuksekseen ei Dorothy Waring ollut ainoastaan siististi, vaan sievästikin puettu, ikäänkuin olisi hän tahtonut pitää erityistä huolta ulkoasustaan, toivottaakseen kuljeksivaa miestänsä tervetulleeksi kotiin. Tämän verran ennätti Le Bourdon havaita kumppaninsa astuessa rannalle, sillä hienotunteisuus esti häntä lähemmin silmäilemästä odottavaa. Kotvasen kuluttua ehti erämies itse perille, meloen kanootin rantaan juuri sen lehdon alapuolelle, missä tupa sijaitsi. Kenties johtui hänen pitkällisestä erakkoelämästään, että se olento, jonka hän nyt kohtasi, näytti hänestä pikemmin kuuluvan toiseen maailmaan kuin siihen, missä hän tavanmukaisesi asusti.
Hipiältänsä, hiuksiensa väriltä ja kasvojensa reunapiirteiltä muistutti Margery Waring paljonkin veljeänsä, mutta runsaasta taivasalla oleskelusta huolimatta oli hänen ihonsa kuulaan valkoinen, jollaista saattoi odottaa näkevänsä suurkaupungin suojamassa, vaan tuskin salomailla, kun taasen huulten, poskien sekä lievemmin leuan ja korvalehtien ruso vivahteli hohteina, joita olisi tottunutkin siveltimen pitäjä kenties saanut kauvan turhaan tavotella. Hänen kasvojansa elävöitti sama selväpiirteisyys kuin veljenkin, mutta sukupuolen ja iän suoman säveyden lisäksi ei niiden tenhoavaa säännöllisyyttä ollut haittaamassa mikään ruumiin- tai luonteenheikkouden leima. Silmät olivat siniset ja kutrit niin läheisesti kullankarvaiset kuin ihmishiukset voivatkin olla. Toiminta, vaihteleva elämä ja alituinen oleskelu ulkosalla eivät olleet antaneet tälle harvinaisen viehkeälle tytölle ainoastaan terveyttä, vaan myöskin sen ilmaukset. Kuitenkaan hän ei ollut missään suhteessa karkea tai näyttänyt uurastajalta; kädet vain ehkä hiukan ilmaisivat, että hän ei säästellyt itseään, kun kykeni tuottamaan hyötyä. Margaret Waringissa ilmeni se miellyttävä hentouden ja ruumiillisen tarmokkuuden yhtymä, jota hänen luokkaansa kuuluvassa amerikalaisessa tytössä kenties tavataan useammin kuin juuri minkään muun kansallisuuden nuoressa naisessa.
Vieraan lähestyessä ilmaisivat tämän viehättävän olennon kasvot sekä ihmetystä että tyytyväisyyttä; oli kummastuttavaa, että Gershom oli kohdannut kumppanin tällaisella saloseudulla, ja hauskaa, että tulija ei nähtävästi ollut tavallinen viinanhakija.
"Sinä olet Kukka", virkkoi mehiläispyytäjä, tarttuen puolittain vastahakoisen tytön käteen niin kunnioittavasti ja ystävällisesti, että tämä ei voinut kieltäytyä, vaikka epäilikin, tokko oli aivan sopivaa suoda tällainen vastaanotto ventovieraalle, "Kukka, josta Gershom Waring puhuu niin usein ja hellästi?"
"Olet siis veljeni ystäviä", vastasi Margery hymyillen niin herttaisesti, että Le Bourdon katseli häntä ihastuksissaan "Kylläpä olemme iloissamme hänen paluustaan! Viisi kamalaa yötä olemme käly ja minä viettäneet yksinämme, ja jokaista pensasta olemme peljänneet intiaaniksi siitä saakka kun Gershom läksi tapaamaan mehiläispyytäjää, jonka kuulimme asustavan tammistoahoilla. Sinäkö oletkin se mies?"
"Sama juuri. No, se vaara on kestetty — mutta lähellänne on vielä vihollinen, joka on voitettava: täällä kuuluu olevan whiskyä tynnyreissä, ja jos näytät minulle säilytyspaikan, niin poistan senkin vaaran ennen kuin sen aineen suosija ehtii hätään."
Kauniin neitosen kasvoja kirkasti ymmärtävä välähdys. Ensin hän karahti miltei tulipunaiseksi; sitte vaalenivat hänen kasvonsa kalmankalpeiksi. Puristaen huulensa yhteen hän seisoi epäröivänä, milloin tuijottaen suopean näköiseen muukalaiseen, milloin vakaasti tähystäen veljeensä ja kälyynsä päin, jotka vielä etäällä ollen verkalleen lähestyivät majaa.
"Uskallatko?" kysyi Margery viimein, veljeensä viitaten.
"Kyllä uskallan. Hän on nyt ihan selvänä, joten häneen tehoo järki.
Meidän kaikkien vuoksi käyttäkäämme tätä etua."
"Molemmat tynnyrit ovat vajan alla, majan takana."
Tämän sanottuaan tyttö peitti kasvonsa käsillään ja vaipui tuolille ikäänkuin peljäten todistajaksi joutumista siinä kohtauksessa, joka oli tulossa. Le Bourdon ei siekaillut hetkeäkään, vaan astui ulos majan takaovesta. Siinä oli tynnyrit ja niiden vieressä kirves. Hänen ensimäisenä ajatuksenaan oli rusentaa astiat paikoillaan, mutta samassa muisti hän, että lemu olisi noin lähellä majaa vastenmielinen kaikille ja saattaisi ärsyttää nesteen omistajaa.
Onneksi sijaitsi Whisky-Keskuksen koti jyrkän vierun kaltaalla, jonka pohjalla lirisi vuolas puro. Tarttuen lähimpään tynnyriin vieritti Le Bourdon sen vaivattomasti rinteen reunalle ja survaisi sen voimakkaalla potkaisulla menemään. Se oli tuo puolilleen jäänyt astia, ja sisältö loiskahteli pitkin mäkeä, kun se kieri vinhasti alas, kunnes puolitiessä eteen osunut kivennyppylä kolhaisi vanteet hajalle. Kimmet tipahtivat jyrkänteeltä veteen ja katosivat sen mukana.
Hiljainen ilahduksen huudahdus sai mehiläispyytäjän katsomaan taaksensa, jolloin hän näki Margeryn tarkkaavan puuhaa jännittyneesti. Tytön hymyssä ilmeni sentään säikkyäkin, ja hän pikemmin kuiskasi kuin lausui ääneensä: "Toinen — toinen — se on täysinäinen — ole nopea, ei ole hetkeäkään hukattavana."
Hävittäjä kävi käsiksi toiseen tynnyriin ja alkoi kierittää sitä louhikkorinteen partaalle. Se ei ollut niin huokeasti pideltävä kuin edellinen, mutta hänellä riitti voimia, ja pian poukkoili sekin alas mäen kuvetta, tölmäten samaan kiveen kuin edeltäjänsäkin ja siitä syöksyen pirstaleina jyrkänteen yli puroon.
"Siitä urakasta on hyvin suoriuduttu!" huudahti Le Bourdon. "Yksikään ihminen ei koskaan sekoa eläimeksi tuon nesteen tautta."
"Jumalan kiitos!" huoahti Margery. "Hän on kovin toisenlainen, vieras, kun ei ole johonkuhun aikaan maistellut väkeviä. Ihan sinut on Kaitselmus lähettänyt tekemään meille tämän palveluksen!"
"Sen voin uskoa, sillä niin on meidän kaikkien laita. Mutta sinä et saa sanoa minua vieraaksi, hyvä Margery; ystävyksiähän olemme nyt, kun meillä on tämä salaisuus keskenämme."
Tyttö myhäili ja punehtui; sitte hänen näytti tekevän mieli kysyä jotakin. Sillävälin olivat he poistuneet vajasta ja istuutuneet odottamaan Gershomia ja tämän vaimoa. Kotvan kuluttua nämä jo saapuivatkin, vaimon kasvot loistaen tyytyväisyydestä, jota hän ei yrittänytkään salata. Dolly ei ollut yhtä kaunis kuin natonsa, mutta sorea nainen oli hänkin, vaikka surun raskautusta tuntenut. Hän oli vielä nuori ja olisi saattanut esiintyä kukkeimmillaan, jollei Gershomin rappeutumisen murhe olisi häneen lyönyt leimaansa. Naisen sydäntä elvyttävä ilo nyt kuitenkin kirkasti hänen katsantoansa, ja hän toivotti Le Bourdonin mitä sydämellisimmin tervetulleeksi, ikäänkuin oivaltaen hänen vaikuttaneen hyvää Waringiin. Kuukausimääriin ei hän ollut nähnyt miestänsä ihan omana itsenään, ennen kuin nyt tänä iltana.
"Olen kertonut Dollylle kaikki seikkailumme, Bourdon", huudahti Gershom, "ja hän sanoo kaiken olevan täällä päin rauhallista. Kolme kanootillista intiaaneja kuuluu kyllä kulkeneen tästä ohi järvelle juuri tänään ehtoopäivällä, mutta ne eivät nähneet savua, sillä tuli oli sammuksissa, niin että niiden on täytynyt arvella majaa autioksi, jos siitä mitään tiesivätkään."
"Jälkimäinen on todennäköisempää", huomautti Margery, "sillä minä tähystelin niitä tarkoin rannan pyökkimetsiköstä, eikä tänne päin ollenkaan viitottu tai katseltu, niinkuin olisi tapahtunut, jos joukossa olisi joku kyennyt näyttämään toisille metsämökin. Taloja ei täällä päin maata ole niin tiheässä, että matkamiehet niitä sivuuttaisivat katsomaan kääntymättä. Intiaanilla on uteliaisuutta kuten valkoihoisellakin, vaikka hän niin usein osaa salata sen."
"Etkö sanonut, Kukka, että yksi kanootti oli paljon jäljessä muista ja että siinä kanootissa muuan soturi tosiaan vilkaisi ylös lehtoomme päin, ikäänkuin vaanien majaa?" kysyi Dolly.
"Se tosiaan on mahdollista tai sitte sai pelkoni näyttämään siltä. Molemmat edellä menneet kanootit olivat täynnä väkeä, kahdeksan miestä kumpaisessakin; viimeisessä oli ainoastaan neljä soturia. Ne olivat penikulman verran erillään, ja takimainen kanootti näytti yrittävän tavottaa edelliset. En luullut muun kuin kiireen estäneen viimeisen kanootin miehiä poikkeamasta maihin; mutta kenties se vain oli turhanaikaista levottomuuttani."
Viehkeän tytön poskien tulistuessa kiihtymyksestä ja kasvojen vilkastuessa eloisiksi näytti Margery ihmeellisen sievältä; niin tenhoavaa naista ei mehiläispyytäjä mielestään ollut eläissään nähnyt. Mutta hänen sanansa tehosivat erämieheen yhtä suuresti kuin ulkomuotonsakin, sillä hän älysi heti, kuinka suuri merkitys tuollaisella tapauksella oli heidän asemassaan. Tuuli oli nousemassa järvellä, ja sen suunta oli kanooteille vastakkainen. Jos villit katsoisivat tarpeelliseksi etsiä satamapaikkaa, niin he saattoivat palata Kalamazoon suulle, ja se askel panisi vaaraan heidän kaikkien hengen siinä tapauksessa, että nämä intiaanit olivat niitä, joiden nyt piti epäillä olevan brittiläisten palkkaamia.
Asiasta oli siis pidettävä huolta, ja kun ilta teki tuloaan, ei ollut aikaa hukattavana. Michiganin rannat ovat yleensä matalia, satamat eivät ole lukuisia eivätkä kovinkaan helppopääsyisiä. Olisikin vaikea tavata missään muussa osassa maailmaa niin laajaa rannikkoa, joka tarjoaa purjehtijalle niin niukasti suojaa kuin tämän järven tienoot. Virtoja on kyllä melko lailla, mutta tavallisesti vaikeuttaa niihin pääsyä matalikko. Kalamazoohon pääsi kanooteilla, vaikka se ei suonut kunnollista suojaa millekään isommalle alukselle. Mitään muuta turvaa ei villeille ollut tarjona monen penikulman alalla etelämpänä, joten oli hyvinkin luultavaa, että he pyörtäisivät takaisin, jos tuuli yltyisi, niinkuin kaikki merkit tuntuivat osottavan. Naisten kertomuksen mukaan olivat he ulonneet järvelle vasta kaksi tuntia takaperin, ja siitä asti oli tuulahtelu vähitellen voimistunut. Viimeisessä kanootissa olleen soturin huomio olikin kyllä saattanut kohdistua juuri sään oireisiin, ja hänen kiirehtimisensä tovereitaan tapaamaan oli kenties johtunut halusta saada heidät etsimään suojaa.
Kaikki tämä johtui yhtähaavaa mehiläispyytäjän mieleen, ja siitä keskusteltiin seurueessa vapaasti, kenenkään kykenemättä pidättymään vakavista arveluista. Lähistöllä oli muuan verrattain ylävä paikka, josta avautui joltisenkin laaja näköala järven rantamalle. Sinne nyt kiirehti Margery tähystämään kanootteja. Boden saattoi häntä, ja yhdessä he sitten astelivat vieretysten, vastaheränneen keskinäisen luottamuksen vahvistuessa heidän povessaan.
"Kas, tuossahan on kanoottini selkeästi kaikkien nähtävissä, jotka saapuvat virralle", huudahti erämies kesken muun puhelun; "se on kätkettävä, olipa intiaaneja liikkeellä tai ei".
"Tästä on enää vain askel paikkaan, mistä voimme tähystellä. Juuri tuossa, takkiaistammen juurella. Tuntikausia olen siinä istuskellut ompeluksineni, Gershomin viipyessä salollasi."
"Ja Dolly — missä oli hän sinun oleskellessasi täällä?"
"Dolly-parka! Luulen hänen viettäneen kerrassaan puolet aikaansa pyökkipuun luona, missä ensin näit hänet, odottamassa veljeni kotiutumista. Julmaa on joutua kokemaan puolison harhaannuksia!"
"Sellaista ei toivoakseni satu sinun osallesi, sievä Margery, eikä luullakseni voikaan sattua."
Margery ei vastannut, mutta vaikka nuori mies virkkoi tämän huomautuksensa hyvin hiljaa, oli se nähtävästi tullut kuulluksi, sillä herttainen tyttö loi katseensa maahan ja punehtui. Onneksi saapuivat he samassa puun luo, jolloin puhelu luonnollisesti kääntyi asiaan, joka oli heidät sinne toimittanut. Kolme kanoottia oli näkyvissä, lähellä maata, mutta niin etäällä katsojista, että mehiläispyytäjä vasta pikku kaukoputkensa avulla kykeni havaitsemaan intiaanien melovan myötätuuleen ja suuntaavan kulkunsa virran suulle. Tämä oli varsin arveluttava seikka, ja Kukan kiitäessä ilmottamaan sitä veljelleen ja kälylleen läksi Le Bourdon omaa kanoottiansa kohti ja alkoi katsella sille piilopaikkaa.
4. LUKU.
Pelastettu vanki.
Oli otettava lukuun useita seikkoja kanoottien sijoittamisessa — sillä Gershomin kanootti oli niinikään kätkettävä. Melkein kaikissa Michiganin matalissa vesissä kasvaa korkeata villiriissiksi nimitettyä heinää, ja niinpä tässäkin jokivarressa. Meloen omaa kanoottiansa ja hinaten toista tunkeutui mehiläispyytäjä tällaiseen tiheikköön, valiten jonkun luonnonoikun muodostaman kanavan, joka polvitteli heinikossa sellaiseen tapaan, että se piankin peitti näkyvistä kaiken keskemmällä olevan. Tällaisia tavattoman mutkaisia kanavia oli useita, ja heti kun erämies oli toimittanut kanootit kiinteään rantaan ja kytkenyt ne, nousi hän likeiseen puuhun ja tutki noiden soukkien solien kaarroksia, kunnes hänellä oli ylimalkainen käsitys niiden suunnista ja laadusta. Tämän varokeinon jälkeen hän riensi takaisin majaan.
"No, Gershom, oletko päättänyt menettelytavasta?" olivat hänen ensimäiset sanansa.
"Emme ole vielä selvillä", vastasi toinen. "Sisko pyytelee meitä muuttamaan syrjemmälle, koska intiaanien täytyy kohtsiltään olla täällä; mutta vaimoni tuntuu ajattelevan, että hän on varmassa turvassa, kun kerran minä olen taas kotona."
"Silloin on vaimo väärässä ja sisar oikeassa. Jos noudatat neuvoani, niin kätket kaiken irtaimesi metsään ja poistut majasta niin väleen kuin mahdollista. Intiaanit ehdottomasti havaitsevat tämän asumuksen ja varmastikin tuhoavat kaikki mitä eivät voi mukanaan viedä. Sitäpaitsi ohjaa pieninkin valkoihoiselle kuuluva esine heidät jäljillemme, nyt kun päänahat alkavat olla hyvässä hinnassa Montrealissa. Puolessa tunnissa voidaan täältä kantaa kaikki tiheikköön, joka on onneksi likellä, ja huolellisesti sammuttamalla tulen ja käyttämällä asianmukaista varovaisuutta saatamme antaa paikalle niin hyljätyn näön, että villit eivät epäile mitään."
"Jos ne pistäytyvät virtaan, Bourdon, niin ne eivät leiriydy ulkosalle wigwamin ollessa niin lähellä, ja jos ne tulevat tänne, niin mikä estää niitä näkemästä jalanjälkiä, joita me jätämme taaksemme?"
"Yö, ainoastaan yö. Ennen aamua ovat heidän omat jälkensä niin runsaita, että meidän olomme haipuu. Onneksi käytämme me kaikki mokkasineja; siitä on nyt suurta etua. Mutta jokainen hetki on kallis, ja meidän tulisi hyöriä. Ottakoot naiset vuoteet ja makuuvaatteet, sinun ja minun siepatessamme tämän kirstun. Ylös se nousee, ja tässä menee!"
Gershom oli siinä määrin joutunut kumppaninsa vaikutettavaksi, että hän mukautui, vaikka hänen mielessään liikkui monia vastaväitteitä, joita hän huomautteli tästä toimintatavasta heidän puuhatessaan muuttoa. Whisky-Keskuksen tavarat olivat kolmen viime vuoden kuluessa vähitellen vähentyneet sekä määrältään että arvoltaan, joten hänellä ei nyt ollut paljoakaan irtainta. Seurueelta meni vain parikymmentä minuuttia tuvan tyhjentämiseen kaikista esineistä, joista intiaani olisi saattanut johtua aavistelemaan valkoihoisen läsnäoloa. Tavarat kannettiin riittävän matkan päähän, ollakseen turvassa muulta paitsi vasituiselta etsinnältä, ja mahdollisimman huolellisesti varottiin tallaamasta tolaa, joka olisi voinut johtaa villit väliaikaiseen aittaan. Tämä oli pelkkä sankka viidakko, johon johti kapea aukko suojaisimmalta puolelta.
Hommasta suoriuduttuaan läksivät kaikki neljä tähystämään, miten pitkälle kanootit olivat päässeet. Ne olivat enää vajaan penikulman päässä, ajautuen navakan tuulen ja myötälaineitten mukana sekä niin monen melan lykkiminä kuin niissä oli elollisia olentoja. Kymmenessä minuutissa saattoi olettaa tulijain ehtivän matalikolle ja siitä viidessä minuutissa itse virtaan. Tuli nyt kysymykseksi, missä seurueen piti piileksiä villien vierailun aikana. Dolly, kuten kenties oli emännälle luonnollistakin, halusi jäädä maallisen omaisuutensa ääreen, ja sievä Margery tunsi voimakasta naisellista taipumusta tekemään samaten. Mutta miehistä ei kumpainenkaan hyväksynyt sitä aietta. Se oli liikanaista vaarantamista yhteen kohti, ja voitolle pääsi esitys, jonka mehiläispyytäjä nopeasti keksi.
Olihan Le Bourdon vienyt kanootit vesiheinikköön ja sijottanut ne niin turvallisesti suojatuiksi kuin suinkin saattoi. Nämä kanootit tarjosivat monessakin suhteessa paremman tilapäisen lymypaikan kaikissa oloissa kuin mikään rannalta löytyvä kätkö. Ne olivat kuivillaan, ja levittämällä taljoja, joita Bodenilla oli useita, oli tehtävissä mukavat vuoteet naisille, samalla kun heitä oli helppo varjella yökylmältä ja kasteelta laiteitten yli heitetyllä karvapeitolla. Toisekseen oli kummassakin kanootissa monia tarvikkeita, jotka luultavasti joutuisivat tähdellisiksi; varsinkin oli mehiläispyytäjän venheestä saatavissa yltäkyllin ruokavaroja ja muuta, mitä heidän asemassaan kaipasi. Mutta Le Bourdonin mielestä oli kanoottien suurimpana etuna kuitenkin se, että niillä oli helppo paeta. Hän rohkeni tuskin toivoa intiaanien terävänäköisyyden siinä määrin pettävän, että heidän hyörinästään jääneet monet jalanjäljet välttäisivät huomiota, joten hän arveli päivän valjetessa saattavan käydä pakolliseksi pyrkiä turvaan salavihkaa poistumalla paikalta. Tämän hän uskoi käyvän laatuun riissin suojassa, jos kyllin huolellisesti kartettiin osumasta näkyviin. Nämä syyt selitti Le Bourdon nyt kiireesti kumppaneilleen, ja kanoottien luo seurue riensi niin joutuin kuin jaksoivat kävellä.
Mehiläispyytäjä oli osottanut hyvää harkintaa villiriissin valitsemisessa suojapaikaksi. Siihen vuodenaikaan se oli kyllin rehevää peittääkseen täydellisesti näkyvistä kaikki, mikä ei ollut miestä korkeampaa tai millekään läheiselle ylänteelle paljastuvaa. Virran suulla oli maa enimmäkseen laakeata, ja harvat poikkeukset oli otettu lukuun kanoottien sijottamisessa heinikkoon. Mutta juuri kun Gershom oli astumaisillaan omaan kanoottiinsa, järjestääkseen sitä vaimonsa vastaanotoksi, vetäysi hän takaisin ja huudahti kuin mitä tärkeimmän ajatuksen äkkiä valtaamana:
"Hyväinen aika! Minä olen ihan unohtanut ne tynnyrit! Ne joutuvat villien käsiin, ja kamalan metelin ne siitä nostavat! Anna minun mennä, Dolly — minun pitää paikalla pitää huolta tynnyreistä."
Vaimon hiljaisesti pidättäessä innokasta miestänsä kysyi mehiläispyytäjä levollisesti, mistä tynnyreistä oli puhe.
"Whiskytynnyreistä", oli vastaus. "Niitä on kaksi vajassa majan takana, ja nestettä on niissä riittämään asti riivaamaan kokonaisen heimon pyörälle päästänsä. Kumma, kuinka minulta whisky unehtui!"
"Se on suuren parannuksen merkki, Waring-veikkonen, eikä aiheuta mitään hankalia seurauksia", huomautti Le Bourdon rauhallisesti. "Minä oivalsin vaaran ja vieritin astiat alas mäkeä sirpaleiksi jokeen, joka on jo aikaa kuljettanut nesteen grogina järveen."
Waring näytti ällistyneeltä, mutta hän ei ollenkaan osannut aavistaa asian todellista laitaa. Väkijuoman toivoton hukkaantuminen oli kyllä ikävää, mutta sekin oli parempi kuin tietää villien saavan siitä ilmaisen saaliin. Häviötänsä surkeillen ryhtyi hän kuitenkin muiden mukana muutamiin lisävarustuksiin, joita Le Bourdon piti kaiken varalle suotavina, jollei välttämättöminä.
Mehiläispyytäjän mieleen oli johtunut oman lastinsa jakaminen molempiin kanootteihin, ja siinä työssä nyt koko seurue puuhasi. Siten tahtoi hän keventää omaa kanoottiansa paon varalta ja tavaransa kahteen erään jakamalla suoda kaikille parhaan mahdollisuuden olojensa huojentamiseen. Niin pian kuin tästä järjestelystä oli päästy, juoksi Le Bourdon puun luo, joka tuntui siihen soveliaalta, ja sen oksille kohoten ehti hän piankin kyllin korkealle, nähdäkseen matalikon ja jokisuun. Päivän hiipuvassa valossa erotti hän selvästi neljä kanoottia tulossa ylös virtaa eli yhtä enemmän kuin Margery oli ilmottanut nähneensä kulkevan ohitse.
Tunnin verran heijasti maan päälle kirkas kuu auringon valoa tämän taivaankappaleen painuttua näköpiirin alle. Sen avulla mehiläispyytäjä yhä puussaan pysyen sai tarkatuksi intiaanikanoottien liikkeitä, vaikka henkilöiden hahmot pian kävivät niin epäselviksi, että saattoi vain havaita lukumäärän. Kolmessa kanootissa laski hän olevan viisi kussakin ja neljännessä kuusi. Yksikolmatta oli liian suuri ylivoima vastarinnan ajattelemiseksi siinä tapauksessa, että tulijat olivat vihamielisiä; pakolaisten oli siis toimittava varovaisesti ja valppaasti.
Intiaanit astuivat maihin juuri majan alapuolella, tarkalleen samassa paikassa, missä Whisky-Keskuksella oli tapana pitää kanoottiaan, kunnes Bourdon oli sen siitä vastikään siirtänyt pois. Villit olivat nähtävästi valinneet sen maallenousuunsa siitä syystä, että ranta oli siinä vapaata vesiheiniköstä ja että läheinen ylänne näytti sopivalta tähystys- ja leiripaikalta. Useita heistä pistäysi ylemmäksi ikäänkuin mukavaa nuotiosijaa hakien, ja muuan keksi pian majan. Soturi julisti menestyksensä huikkauksella, ja tuossa tuokiossa keräysi tupaan ja sen lähistölle kymmenkunta punanahkaista. Viisaasti olivat siis pakolaiset menetelleet.
Kukka seisoi puun juurella, ja mehiläispyytäjä kertoili hänelle huomioitaan; tyttö vuorostaan teki niistä selvää veljelleen ja kälylleen, jotka olivat ihan lähellä kanootissaan.
"Tuntuvatko ne aavistelevan asukkaiden läheisyyttä?" kysyi Margery kuultuaan mehiläispyytäjältä, millä tavoin villit olivat ottaneet haltuunsa hänen äskeisen asuntonsa.
"Ei voi sanoa. Villit ovat aina epäluuloisia ja varovaisia sotapolulla, ja nämä näyttävät nuuskivan ympäristöä kuin koirat ollessaan jälkiä vainuamassa. Ne keräävät nyt kalikoita nuotiokseen, ja se on parempi kuin majan polttaminen."
"Sitä ne varmaankaan eivät tee niin kauvan kuin tarvitsevat suojaa. Sano minulle, Bourdon, lähestyykö kukaan heistä viidakkoa, johon kätkimme tavaramme."
"Ei vielä — vaikka nyt näkyy niiden joukossa äkillistä liikettä ja kuuluu ulvahduksia!"
"Suokoon taivas, että ne eivät ole keksineet mitään unohtamaamme. Hukkaantuneen vesikauhankin tai pikarin näkeminen osuttaisi nuo verikoirat polullemme niin varmasti kuin me olemme valkoihoisia ja he villejä!"
"Niin totta kuin elän, ne haistavat whiskyn! Rynnätään vajaa kohti ja hälistään siellä ja ympärillä — niin, varmasti ne ovat vainunneet whiskyn. Sitä on läikkynyt mäkeen, ja niillä on liian tarkka nenä jättämään niin ihanaa tuoksua silleen. No, haistelkoot minkä mielivät — intiaanikaan ei päihdy nenänsä kautta."
"Mutta eikö se haju ole meille mitä onnettomin, koska he eivät voi luulla whiskyn kasvaneen itsellään metsässä niinkuin nurmi rehottaa majan ympärillä?"
"Huomautuksesi osuu kyllä paikalleen; sitä ne eivät tosiaankaan voi luulla, vaikka paikka onkin nimeltään Whisky-Keskus!"
"On kyllin kovaa tietää, että perhe on ansainnut sellaisen nimen, tulematta siitä muistutetuksi henkilön taholta, joka sanoo itseänsä ystäväksemme", virkkoi tyttö terävästi, oltuaan vaiti lähes minuutin; mutta hänen äänensä sointu ilmaisi pikemmin surua kuin suuttumusta.
Tuossa tuokiossa seisoi mehiläispyytäjä sievän Margeryn sivulla, solmien rauhaa innokkailla anteeksipyynnöillä ja vilpittömillä kunnioituksen ja mielipahan vakuutuksilla. Loukkaantunut tyttö tyyntyi pian, ja kotvan neuvoteltuansa keskenään he läksivät kanoottiin ilmottamaan viime havainnosta.
"Whisky luullakseni lopultakin koituu pahimmaksi viholliseksemme", sanoi mehiläispyytäjä lähemmäksi tullessaan. "Tynnyreistä näkyy läikkyneen nestettä, josta nyt villien hajuaisti on saanut vihiä."
"Pitäkööt hyvänään", murisi Gershom. "Niiden takia olen menettänyt koko varaston, ja rangaistuksekseen kaivatkoot sitä nyt pisaraakaan saamatta. Olisin korjannut kelpo rahat, kun vain olisin saanut molemmat tynnyrit Fort Dearborniin ennen varusväen poislähtöä."
"Tynnyrit olisi tosiaan ollut saatavissa sinne", vastasi Le Bourdon, jota niin suuresti ärsytti miehen pahottelu tuhoaineesta, joka jo oli ollut vähällä syöstä hänet perheineen suoranaiseen puutteeseen ja häviöön, että hän hetkeksi unohti äskeisen kohtauksensa sievän Margeryn kanssa; "mutta olisiko niissä ollut mitään sisältöä, se on toinen asia. Puolillaan oli jo toinen niistä, jotka kieritin vierun partaalle."
"Gershomia kiusaa niin kovasti vilutauti, jollei hän ota vahviketta täällä saloseudulla", tokaisi hänen vaimonsa siihen puolustelevaan tapaan, jolla nainen pyrkii peittelemään rakastamansa heikkouksia. "Mitä whiskyyn tulee, niin en ole sen menosta ollenkaan pahoillani, sillä huono keino rikastumiseen on myyskennellä sitä sotamiehille, jotka tarvitsevat kaiken järkensä vireänä. Mutta Gershom kaipaa lämmikettä, eikä jokaista hänen maistamaansa pisaraa saisi viskata hänen silmilleen."
Le Bourdon tajusi jälleen erehdyksensä ja selvittäysi pulasta parhaansa mukaan, itsekseen päättäen olla enää asettumatta kahden tulen väliin millään uusilla kompastuksilla tässä arkaluontoisessa asiassa. Hän huomasi nyt, että oli aivan toista laskea leikkiä itse Whisky-Keskuksen kanssa hänen suuresta viastaan kuin virkkaa etäisintäkään viittausta siihen niiden kuullen, jotka säälittelivät puolison ja veljen alennusta. Hän siis vain terotti uusien ystäviensä mieliin valppauden välttämättömyyttä nyt, kun intiaanit väkijuoman vereksestä lemusta varmaankin päättelivät ihmisolentoja vastikään olleen majassa.
"Minä palaan puuhun ja silmään taas niiden liikkeitä", lopetti Le Bourdon. "Tähän mennessä täytyy niillä jo olla tuli sytytettynä, ja tähystimelläni on saatavissa parempi käsitys niiden aikeista ja tunteista."
Mehiläispyytäjä läksi vartiopaikalleen, ja häntä seurasi vitkastellen Margery. Tyttöä pidätteli neitseellinen ujous, mutta huolestus ja halu saada mahdollisimman pian tieto asiain käänteestä voittivat sen.
"Ne ovat virittäneet loimuavan takkavalkean, joka valaisee kirkkaasti koko talon sisäpuolta", kertoi Le Bourdon, päästyään varovasti puun latvuksen kätköön. "Punaisia paholaisia hyörii ovesta sisään ja ulos, ja niillä näkyy olevan sekä kalaa että metsänriistaa kypsennettävänä. Kas, yhä vain lisää kuivia risuja kasataan tuleen näyttämön valaisemiseksi; siellä on kuin ilmi päivä. Totisesti, niilläpä on vanki matkassaan!"
"Vankiko!" huudahti Margery naisellisen surkuttelevasta "Eihän toki valkoihoinen?"
"Ei — hän on punanahkainen niinkuin ne kaikki — mutta, maltas kun saan tähystimeni paremmin paikalleen — niin, oikeassa olin ensi näkemällä!"
"Mitä näet, Bourdon?"
"Muistanet, Kukka, että veljesi ja minä puhuimme kahdesta intiaanista, jotka vierailivat luonani tammistoahoilla. Toinen oli pottawattamie ja toinen chippewa. Edellisen tapasimme kuolleena ja päänahkansa menettäneenä hänen erittyänsä meistä, ja jälkimäinen on nyt tuolla majassa, sidottuna ja vankina. Hän on poikennut järvelle, matkallaan Fort Dearborniin, ja kaikesta oveluudestaan ja päättäväisyydestään huolimatta on hän joutunut vihollistensa käsiin. Hyvä on hänelle, jos hänen kiinniottajansa eivät saa tietoonsa, miten kävi soturin, joka surmattiin majani lähellä ja jätettiin puuta vasten istumaan!"
"Luuletko noiden villien aikovan kostaa kumppaninsa kuoleman tälle onnettomalle?"
"Tiedän hänen olevan detroitilaisen kenraalimme palveluksessa, kun taasen pottawattamiet ovat englantilaisten palkkaamia. Jo tämä tekisi heidät keskenään vihollisiksi ja on epäilemättä ollutkin hänen kiinniottamisensa syynä; mutta minun on vaikea käsittää, miten intiaanit täällä järvellä voisivat tietää, mitä on tapahtunut viitisenkymmenen penikulman päässä tammistoahoilla."
"Kenties kanooteissa tulleet villit kuuluvat samaan joukkueeseen kuin Hirvenjalaksi nimittämäsi soturi, ja ehkä heillä on ollut keinoja kuullakseen hänen kuolemansa ja surmaajansa."
Mehiläispyytäjää kummastutti tytön nopea älykkyys. Se tapa, millä tiedot kiitävät saloseutujen halki, oli usein ihmetyttänyt häntä, ja tosiaankin oli mahdollista, että hänen edessään oleva joukkue oli kuullut päällikkönsä kohtalon näin lyhyessäkin ajassa. Tätä päätelmää vastusti kuitenkin se seikka, että kanootit olivat tulleet pohjoisesta päin, ja tovin mietittyään huomautti Le Bourdon kumppanilleen tästä.
"Onko varmaa, että näin juuri samojen kanoottien kulkevan ohi ehtoopäivällä?" sanoi siihen Margery. "Niistä meni kaksi edellä, ja kolmas tuli takanapäin, mutta nyt on tullut maihin neljä."
"Niinpä kyllä, saattaahan järvellä olla muitakin kanootteja kuin ne, joiden näit sivuuttavan majan. Mutta olkoot villit keitä hyvänsä, meidän on varovaisuuden vuoksi pysyteltävä niistä erossa, jos voimme, varsinkin kun nyt huomaan niiden kohtelevan vihollisenaan Kyyhkynsiipeä, jonka tiedän olevan amerikalaisten puolella."
"Mitä ne nyt hommaavat, Bourdon? Valmistautuvatko aterioimaan vai kiduttavatko vankiansa?"
"Jälkimäiseen eivät ne nyt illalla ryhdy. Niissä ilmenee levottomuutta, niinkuin vieläkin haistelisivat whiskyä; mutta toiset ovat keittohommissa tulen ääressä. Antaisin kaiken hunajani, sievä Margery, jos kykenisin pelastamaan Kyyhkynsiiven! Hän on hyvä mies villiksi ja kaikesta sydämestään meidän puolellamme tässä uudessa sodassa, jonka hän kertoo alkaneen meidän ja englantilaisten välillä!"
"Ethän toki panisi omaa henkeäsi alttiiksi villin tähden, joka tappaa ja ottaa päänahkoja umpimähkään niinkuin se mies on tehnyt?"
"Siinä hän on vain seurannut rotunsa tapoja. Kaiketi me intiaanien käsityskannan mukaan teemme yhtä moitittavia tekosia. Ja minä uskon, Margery, että jos tuo mies näkisi minut pottawattamie-heimon käsissä kuten minä nyt hänet, yrittäisi hän jotakin auttamisekseni."
"Mutta mitä voit sinä, yksinäinen mies, tehdä kahtakymmentä vastaan?" kysyi Margery hieman moittivasti, ja hänen sävynsä ilmaisi hänen välittävän nuoren erämiehen turvallisuudesta enemmän kuin hänen teki mieli osottaa avoimesti.
"Kukaan ei voi pystymisestänsä sanoa ennen kuin yrittää. Minua ei miellytä se tapa, millä ne kohtelevat chippewaa, sillä ne näkyvät olevan tuimalla tuulella. Hänelle ei anneta ruokaa eikä hänen sallita olla isäntiensä seurassa; mies-parka on käsistä ja jaloista sidottuna kytketty puuhun oven lähelle. Hänen ei edes anneta huojennuksekseen istuutua."
Margeryn hellää sydäntä liikutti tämä kuvaus vangin kovasta asemasta. Kallista aikaa hukkaamatta meni mehiläispyytäjä heti kanoottien luo ja ilmotti aikeensa Waringille. Kuu oli nyt laskenut, ja yö oli suotuisa Le Bourdonin suunnitelmalle. Ensi silmäyksellä olisi saattanut näyttää viisaimmalta odottaa, kunnes villit olivat joutuneet unen valtaan, mutta Boden järkeili toisin. Yleinen äänettömyys syntyisi villien laskeutuessa levolle, ja silloin olisi hänen paljoa työläämpi välttää liikkeittensä kuulumista kuin hetkenä, jolloin illastettiin tai hyörittiin innokkaassa aterian ja yösijan valmistelussa, vilkkaan puhelun ollessa kaiken aikaa käynnissä. Huomio oli nyt kääntynyt pois tukevasti kiinnitetystä vangista; väsyneiden ja nälkäisten matkalaisten mieli oli jännittyneesti kohdistunut omiin askareihin, mutta mahdoton oli uskoa, että pottawattamiet eivät yöksi järjestäisi vartiota.
Muutamin sanoin selitettyään suunnitelmansa ja pyydettyään Waringia olemaan siinä apuna Le Bourdon lausui juhlalliset hyvästit seurueelle ja läksi heti majaa kohti. Tupa sijaitsi matalalla ja hiukan jyrkällä ylänteellä, jota kaikilta puolin ympäröitsi niin alava maa, että tämä oli monin paikoin vesiperäistä ja suoksi muodostunutta. Kummulla oli melkoisen runsaasti puita, ja rämeikössä kasvoi siellä täällä lepikköjä ja pensastoja, mutta yleensä oli alue metsätöntä. Kunnaan kaksi kuvetta oli jyrkkiä, se nimittäin, jolta Boden oli kierittänyt tynnyrit jokeen, ja vastapäinen sivu, joka oli lähinnä hänen äskeistä tähystyspuutansa. Majan ja tämän puun väliä oli vajaa penikulma. Välitaival oli alavaa ja enimmäkseen rämettä, vaikka tämän poikki pääsi erityistä tolaa myöten. Latu oli silmin nähtävissä päivänvalolla, ja sitä pitkin olivat pakolaiset tulleet majasta poistuessaan; onneksi saattoi sen yölläkin hämärästi erottaa seutuun tutustunut erityisten puiden ja pensaiden avulla, jotka soveltuivat tienviitoiksi. Ainoastaan tätä tolaa käyttäen sai vältetyksi kolmen tai neljän penikulman kierroksen, mutta kun Le Bourdon oli jo kulkenut siitä ja tarkkaillut sitä huolellisesti puustansa, arveli hän kykenevänsä pysymään sillä pimeässäkin noiden merkkien opastelemana.
Matkallaan majaa kohti oli mehiläispyytäjä ehtinyt rämeen reunalle asti, kun hän hetkiseksi rihlapyssynsä sankkiruutia tarkastamaan pysähtyessään luuli kuulevansa keveän askeleen takaapäin. Hän käännähti nopeana kuin ajatus ja näki sievän Margeryn pujahtaneen saattajaksensa. Kiireissäänkään ei hän hentonut eritä tytöstä osottamatta, että hän piti arvossa harrastusta, jota neitonen tunsi häntä kohtaan. Tarttuen siis hänen käteensä lausui mehiläispyytäjä yksinkertaisen suoraluontoisesti, mutta ikäänkuin katsoen Margeryn tulleen mukaansa enemmän veljensä ja kälynsä puolesta huolestuneena kuin uuden tuttavansa tähden, vaikka hän sykähtelevässä sydämessään toivoikin olevansa osallinen tytön myötätunnosta:
"Älä ole huolissasi Gershomin ja hänen vaimonsa tähden, sievä Margery. En minä unohda, mitä olen jättänyt taakseni ja missä määrin sinun ja muiden turvallisuus riippuu varovaisuudestani."
Margery oli hyvillään ja hämillään. Tällaiset viittaukset olivat hänelle uutta, mutta luonto sai hänen sydämensä tajuamaan ne hyvin.
"Eikö vaara ole liian suuri, Bourdon?" kysyi hän. "Oletko varma siitä, että pysyt tolalla suossa näin tavattoman pimeänä yönä? Kenties niin pitkällinen tuijotus majan kirkkaaseen tuleen sokaisee minua, mutta minusta todella näyttää siltä kuin en olisi koskaan nähnyt mustempaa yötä!"
"Pimeys lisääntyy, sillä tähtivalo on mennyttä; mutta näen sentään eteeni, ja niin kauvan ei ole suurtakaan pelkoa eksymisestä. Mielelläni en pane sinua alttiiksi vaaraan, mutta —"
"Älä minusta välitä, Bourdon — anna tehtäväkseni mitä hyvänsä, missä luulet minusta voivan olla hyötyä!" huudahti tyttö innokkaasti.
"No niin, Margery, sinä voit tulla mukanani ison puun luo keskelle rämettä, ja minä uskon sinulle toimen, joka saattaa pelastaa henkeni. Perillä kerron aikeeni."
Margery seurasi kepein, maltittomin askelin, ja pian seisoivat he vastamainitun puun juurella. Se oli vankka jalava, joka täydellisesti varjosti melkoista kiinteän kamaran alaa. Sieltä avautui esteetön ja jokseenkin likeinen näköala majalle, jota roihuava takkavalkea sisäpuolelta yhä valaisi. Tovin seisoivat molemmat äänettöminä tähystäen outoa näyttämöä, sitte Le Bourdon selitti kumppanilleen, miten tämä kykeni auttamaan häntä.
Jalavan luona päättyi vaikein taival tuvalta päin tullessa. Kun nevan keskikohdalla kasvoi hajallaan useita jalavia, pelkäsi mehiläispyytäjä, että hän ei kenties osaisikaan heti oikealle puulle, vaan joutuisi peräytymään kiivaasti takaa-ajettunakin. Hänellä oli tavallisesti mukanaan pieni salalyhty, jonka hän oli aikonut ripustaa tämän jalavan alilehvistöön johtotähdeksi, mutta hän epäröitsi ajatellessaan, että valo saattaisi opastaa vihollisia yhtä hyvin kuin häntä itseänsäkin. Jos Margery ottaisi hoitoonsa lyhdyn, niin hän varmaankin saisi hyväkseen sen suoman edun, valon pilkottamatta puusta liian pitkää aikaa. Margery käsitti saamansa ohjeet ja lupasi noudattaa niitä tarkoin.
"No, Jumalan haltuun, Margery", lisäsi mehiläispyytäjä. "Kaitselmus on toimittanut minut ja veljesi perheen yhteen tukalina aikoina; jos eheänä selviän tästä seikkailusta, niin katson velvollisuudekseni tehdä kaikkeni, auttaakseni Gershomia asettamaan vaimonsa ja sisarensa vaaran ulottumattomiin."
"Auttakoon Herra, Bourdon", puolittain kuiskasi kiihtynyt tyttö. "Tiedän ihmishengen pelastamisen ansaitsevan alttiutta, vaikka on kysymyksessä vain intiaanikin, enkä tahdo houkutella sinua luopumaan tästä yrityksestä; mutta älä puutu enempään kuin on välttämätöntä ja luota siihen, että käytän lyhtyä aivan niinkuin sinä olet neuvonut."
Nämä kaksi nuorta eivät olleet tunteneet toisiansa vielä kokonaista päivääkään, mutta tunsivat kuitenkin sitä tuttavallista keskinäistä luottamusta, jota maailman hyörinässä vain vuodet kykenevät tavallisesti luomaan ihmismielessä. Luontomme salaperäisiin ilmiöihin kuuluu tämä äkillinen ja voimakas myötätuntoisuus, joka kahden samaan sukupuoleen kuuluvan kesken virittää ehdottoman ystävyyden ja eri sukupuolta olevien välillä saa syttymään kiihkeän kiintymyksen.
Kun Le Bourdon erkani kumppanistaan, joka oli nyt peräti jännittynyt hänen menestyksestään, hapuillakseen esiin tolansa pimeässä suon lopputaipaleen poikki, vetäytyi Margery puun taakse ja tarkisti ensi työkseen, oliko lyhty täydessä kunnossa, jotta sitä voitaisiin silmänräpäyksessä käyttää tärkeään palvelukseensa. Tästä varmistuttuaan hän huolestuneesti suuntasi katseensa majaan päin. Mehiläispyytäjä oli jo kadonnut jäljettömiin, sillä edessä kohoava kunnas oli liian tummana taustana, päästääkseen hänen varjoansa näkyviin. Mutta villejä hääräsi vielä illallisvalmistuksissaan pirtissä, vaikka useat olivat jo tyydyttäneet ruokahalunsa ja etsineet itselleen leposijan yöksi. Hyvillä mielin näki Margery, että jälkimäiset olivat sijottuneet tulen lähettyville, niin lämmin kuin yö olikin. Luultavasti tahtoivat he siten välttää moskiitojen puremia, niitä kun yleensä on kiusanhenkinä jokivarsilla.
Margery erotti selvästi chippewan suoran vartalon puunrunkoon köytettynä. Häneen hän enimmäkseen pitikin katseensa kohdistettuna, odottaen hänen lähellään ensiksi jälleen havaitsevansa mehiläispyytäjän. Tämän oli sillävälin hieman vaikea löytää tietänsä rämeen poikki, mutta kompuroiden esteitten yli ja yleensä säilyttäen pääsuunnan hän pääsi kiinteälle pohjalle siinä ajassa kuin oli olettanutkin. Hänen oli noudatettava mitä suurinta varovaisuutta. Intiaaneilla oli tapansa mukaan koiria; kaksi oli ollut näkyvissä, loikoen noin puolitiessä majan oven ja vangin välillä. Hän tiesi hyvin, mitä palveluksia punanahat odottivat näiltä elukoilta, joita he pitävät enemmän etuvartijoiksi kuin suureksikaan avuksi metsästysmatkoilleen. Nousten mäen kuvetta ylös hiukan syrjässä valovirrasta, joka yhäti tulvi majan avoimesta ovesta, hän kyllin korkealle päästyään tähysti asiain tilaa majan ympäristössä.
Runsaasti puolet villejä oli vielä jalkeilla, vaikka keitto- ja syöntihommat olivat jo melkein päättyneet. Tavattoman varovasti edeten saapui Le Bourdon valojuovan reunalle, jolloin hän oli kymmenen kyynärän päässä vangista. Siinä asetti hän luikkunsa pientä puunrunkoa vasten ja veti esille puukkonsa, ollakseen valmis katkomaan vangin siteet. Kolmena eri kertana, mehiläispyytäjän täten varustautuessa, kohottivat molemmat koirat päätänsä ja nuuskivat ilmaa; vanhempi niistä päästi kerran kumean ja pahaenteisen murinan. Mutta tämä hälytyksen vihje tuotti suurta hyötyä Le Bourdonille ja chippewalle, kumma kyllä. Jälkimäinen kuuli murinan ja näki koirien rauhattomuuden, päätellen siitä, että hänen takanaan oli joku olento tai vaara vaanimassa. Tästä hän luonnollisesti johtui omistamaan jännittynyttä huomaavaisuutta sille suunnalle, käyttäen kuuloaistia ainoana tarkkaamiskeinonaan, kun ei kyennyt kääntämään ruhoansa, raajojansa taikka päätänsä.
Siten heristäessään korviansa oli Kyyhkynsiipi kuulevinaan oman nimensä sellaisena kuiskauksena, jollaisella puhuttelija tahtoo kutsua lyhyen matkan päästä mahdollisuutta myöten säästäen ääntänsä. "Kyyhkynsiipi"- ja "chippewa"-sanoja seurasi pian "mehiläispyytäjä" ja "Bourdon". Tämä riitti; nopeaälyinen soturi äännähti hiljaa ikäänkuin puolittain tukahtuneesti ähkäisten kivusta, ja sen ymmärsi puhuttelija hyvin tarkkaavaisuuden merkiksi. Kuiske taukosi sitte tyyten, ja vanki odotti tuloksia järkkymättömän kärsivällisenä kuten amerikalainen intiaani ainakin. Minuuttia myöhemmin tunsi chippewa nahkapunoksen heltiävän kyynäspäistänsä. Sitte kietousi käsivarsi hänen uumilleen ja katkaisi ranteitten siteen. Samassa kuiskasi ääni hänen korvaansa: "Ole rohkeana, chippewa — ystäväsi Bourdon on tässä. Pystytkö seisomaan?"
"Ei seisoa", vastasi intiaani hiljaa kuiskaten; "liian paljon sidettä".
Seuraavassa tuokiossa vapautuivat chippewan sääret ja polvet. Kaikista kiinnikkeistä oli nyt jäljellä ainoastaan se, jolla vanki oli kytketty puunrunkoon. Jättäessään sen katkaisematta osotti erämies kylmäveristä harkintakykyään, sillä jos vankka niinivitsas olisi leikattu poikki, olisi intiaani kaatunut pitkälleen kuin pölkky, koska tiukat siteet olivat ehkäisseet verenkierron ja aiheuttaneet tavallisen tilapäisen herpaannuksen. Kyyhkynsiipi sai hierotuksi käsiänsä ja ranteitansa yhteen, ja mehiläispyytäjä hankasi hänen jalkojaan puun tyven taakse ojentautuneena. On helppo arvata Margeryn tuskallinen jännitys, kun hän näki Le Bourdonin saapuneen puulle eikä voinut käsittää, miksi vielä viivyteltiin.
Kaiken aikaa olivat koirat levottomia, mutta niiden isännät olivat tottuneet siihen, että elukat hiljakseen murisivat makuusijoillaan susien tai kettujen hiiviskellessä yöllä ympäristössä. Ystävänsä sääriä hieroessaan ei mehiläispyytäjä nyt suuriakaan välittänyt koirista, mutta uusi huolestuksen syy esiintyi chippewan vasta hädin kyetessä kannattamaan omaa painoansa ja vielä ollenkaan kunnollisesti pystymättä käyttämään raajojansa. Villien keräytymisestä majaan ja heidän päällikkönsä eleistä ilmeni hyvinkin selvästi, että oltiin asettamassa vartiota yöksi. Lähentäen suunsa niin likelle Kyyhkynsiiven korvaa kuin kävi laatuun siirtämättä päätänsä valoon ryhtyi Le Bourdon seuraavaan keskusteluun vangin kanssa.
"Näetkö, chippewa", alotti mehiläispyytäjä, "että päällikkö määrää erään nuoren miehen tulemaan vartijaksi lähellesi?"
"Hyvin hänen näen. Tekee liikaa monta merkkiä, ettei näe."
"Mitäs arvelet — odotammeko kunnes soturit nukkuvat vai yritämmekö livistää ennen kuin vartija saapuu?"
"Paras odottaa, jos sopii. Onko sinulla pyssy — tomahawk — veitsi, hä?"
"On kaikkikin, vaikka pyssyni on vähän matkan päässä takanani rinteellä."
"Se paha — aina pyssy pitää olla sotapolulla. No, sinä hänelle tomahawkista — minä otan päänahan — se kelpaa."
"Minä en tapa ketään, chippewa, jollei se käy pakolliseksi. Ellei ole mitään muuta keinoa vapauttamiseksesi, niin katkaisen tämän viimeisen pidäkkeen ja jätän sinut pitämään huolta itsestäsi."
Samassa laskeusivat päällikkö ja hänen muutamat valveille jääneet kumppaninsa levolle, ja vartijaksi määrätty nuori soturi läksi majasta, hitaasti lähestyen vankia. Olosuhteet eivät sallineet silmänräpäyksenkään siekailua; Le Bourdon painoi puukkonsa terävän terän vitsakseen, jolla intiaani oli sidottu puuhun, varotettuaan häntä ensin pysymään pystyssä. Sen tehtyään mehiläispyytäjä painui maahan ja ryömi pimeyteen, saaden mäen reunan heti suojakseen. Seuraavassa tuokiossa oli hän siepannut luikkunsa ja laskeusi nopeasti suolle päin.
Päästyään rämeen yli johtavan tolansa alkupäähän kyyristyi Le Bourdon katsomaan taaksensa. Hän oli nyt kyllin etäällä matalalta rinteeltä, nähdäkseen kummun laelle. Hiipuvan tulen hohteessa erotti hän chippewan seisomassa suorana puunrunkoa vasten kuin vieläkin visusti kytkettynä, etuvartijan verkalleen astellessa lähemmäksi. Koirat olivat kavahtaneet jalkeille ja haukahtivat pariin kertaan äkäisesti, saaden viisi tai kuusi villiä nostamaan päänsä leposijaltaan. Muuan nousi ylöskin ja viskasi kahmalollisen risuja tuleen, joka leimahti kirkkaasti valaisemaan majan koko lähistöä.
Mehiläispyytäjää ihmetytti Kyyhkynsiiven horjumaton tyyneys, tämän seistessä etuvartijaa odottamassa. Pian oli tämä hänen vieressään. Ensimältä ei pottawattamie havainnut, että vanki oli vapautunut siteistään, sillä hänen oma varjonsa oli haittana. Boden oli liian kaukana paikalta, erottaakseen miesten jokaista liikahdusta, mutta kotvasen kuluttua oli ilmeisesti rynnistely käynnissä. Pottawattamien tarkastaessa vankia ilmaisi hänen huudahduksensa sen äkillisen havainnon, että chippewa oli siteetön. Samassa tarttui Kyyhkynsiipi etuvartijan puukkoon, mutta hän ei saanut sitä siepatuksi, ja molemmat kaatuivat painien. Seuraavassa silmänräpäyksessä he kierivät alas rinnettä pimeyteen. Karatessaan sylityksin käsiksi chippewaan oli pottawattamie hihkaissut ulvahduksen, joka tuossa tuokiossa kimmautti joukkueen joka miehen jalkeille. Villit yhtyivät kaikin etuvartijan huikkauksiin, ja koirat alkoivat hurjasti haukkua, joten hälinä oli tavaton.