5. LUKU.
Onnistunut pako.
Ensimältä ei Le Bourdon tiennyt miten toimia. Hän pelkäsi pahasti koiria eikä voinut olla ajattelematta Margerya ja arvattavia seurauksia, jos nuo älykkäät elukat seuraisivat häntä rämeen poikki. Mutta hänen ei tehnyt mieli hyljätä Kyyhkynsiipeä, kun yksi ainoa hänen kätensä isku tai jalkansa potkaisu saattoi auttaa ahdistetun turvaan. Hänen aprikoidessaan kiusallisen epätietoisuuden vallassa taukosi rynnistyksen häly, ja hän näki etuvartijan jälleen nousevan valoon, ontuen niinkuin langetessaan loukkaantunut. Samassa kuuli hän askeleen lähellään, ja hänen kutsuttuaan matalalla äänellä saapui Kyyhkynsiipi hetimiten hänen viereensä. Ennen kuin mehiläispyytäjä oivalsi hänen aikomustaan tempasi chippewa hänen rihlapyssynsä, tähtäsi etuvartijaan, joka vielä seisoi kunnaan reunalla selvästi kuvastuen liekkien valaisemaa taustaa vasten, ja laukaisi. Kiljahdus, hyppäys ilmaan ja raskas putous osottivat ampujan tarkkuuden. Maahan jysähtäessään suistui haavottunut jyrkän vierun kaltaalta alas ja kuului kieriskelevän kummun juurelle asti.
Le Bourdon tunsi, miten tärkeä nyt oli käyttää kalliita hetkiä hyväkseen, ja kehotti kumppaniansa tulemaan mukana, mutta jälkimäinen samassa ojensi kätensä hänen uumilleen toiselta sivulta, sivalsi vyössä riippuvasta tupesta puukon, pudotti pyssyn ystävänsä käsiin ja vilisti pimeyteen, kaatuneen vihollisensa suunnalle. Tästä kaikesta ei voinut erehtyä; oman erikoisen kunniantuntonsa kannustamana pani chippewa kaikki alttiiksi, saadakseen tavanmukaisen voitonmerkin. Tällöin seisoi mäen reunalla jo kymmenkunta villiä, näköjään ymmällä, miten taistokumppanusten oli käynyt. Tämän havaitessaan mehiläispyytäjä käytti viivytystä pyssynsä panostamiseen. Kun kaikki tapahtui melkein yhtä nopeasti kuin sähkökipinä lentää, kului vain hetkinen pottawattamien kaatumisesta voittajan suoriutumiseen verisestä tehtävästään. Juuri kun Le Bourdon heitti luikun kainaloonsa, yhtyi häneen punanahkainen toverinsa, kantaen vyössään etuvartijan hurmeista päänahkaa; onneksi ei mehiläispyytäjä hämärässä nähnyt sitä, muutoin ei hän kenties olisi ollut niin aulis edelleenkin toimimaan tuiman liittolaisensa kanssa.
Enempi viivyttely ei tullut kysymykseen, sillä intiaanit olivat nyt joukolla keräytyneet kummun reunalle, missä päällikkö rivakasti antoi määräyksiään. Kiireimmiten hajaantui parvi; joka mies säntäsi pimeään ikäänkuin oivaltaen, miten vaarallista oli jäädä takkatulen kirkkaan valojuovan piiriin. Sitte nostivat koirat sellaisen metelin, että mehiläispyytäjä käsitti niiden vainunneen ja tavanneen ammutun miehen ruumiin. Hurja huuto kajahti samalta paikalta osotukseksi siitä, että jotkut villitkin jo olivat keksineet kovaonnisen kumppaninsa, ja Le Bourdon käski chippewan seurata, samotessaan suolle niin joutuin kuin kykeni selviämään tolan vastuksista.
Neva oli paikotellen jokseenkin kiinteätä kamaraa, mutta tämä taival levisi hyvin säännöttömästi; yleensä olivat kasvavat puut sen tunnuksina. Le Bourdon oli hyvin huolellisesti painanut mieleensä maamerkkejä, arvaten nopean peräytymisen hyvin todennäköiseksi, ja hänen ei ollut aluksi vaikea pysyä oikealla suunnalla. Mutta koirat poistuivat pian ruumiin luota ja tulivat loikkien rämeelle mistään esteistä välittämättä, vaikka niiden loiskahdukset ja vinkaukset pian ilmaisivat, etteivät nekään tavanneet kannattavaa pohjaa. Villit painuivat parvena alas rinnettä, ottaen koirat oppaikseen, ja varmoina näitä saattoi pitääkin vainun puolesta, vaikka ne eivät malttaneet olla pyrkimättä oikosuuntaan pakolaisten mutkittelevilta jäljiltä.
Vihdoin Le Bourdon pysähtyi, saaden kumppaninsa tekemään samaten. Kiireissään oli edellinen menettänyt maamerkkinsä ja joutunut pienien puiden tai isojen pensaiden muodostamaan näreikköön, joka ei ollut hänen etsimänsä. Kaikki yritykset päästä pois tästä tiheiköstä muuta tietä kuin he olivat tulleet osottausivat turhiksi, ja koirat eivät kaukanakaan haukkuneet takanapäin. Elukat eivät kyllä enää lähestyneet, sillä ne rypivät liejussa ja vesilätäköissä, mutta niiden melu johti vainoojia eteenpäin, kuten kävi selville näiden hiljaisista huhuiluista toisilleen.
Arveluttava käänne vaati sekä varovaisuutta että päättäväisyyttä, ja saloseudun elämään harjaantuneena ei mehiläispyytäjä ollut niissä ominaisuuksissa puutteellinen. Hän etsi polun, jota myöten he olivat tulleet onnettomaan vesaikkoon, ja alkoi palata samaa tolaa pitkin. Lujia hermoja kysyi peräytyminen melkein suoraan kohti koiria ja niiden isäntiä, mutta karaistuneita olivat he kumpainenkin, edeten kuin vanhat soturit, jotka odottavat tervehdystä piilotetusta, mutta hyvin varustetusta patterista. Tovin kuluttua seisahtui Le Bourdon ja tutki maaperää jalkainsa juuresta.
"Tästä meidän pitää kääntyä, chippewa", supatti hän. "Tältä kohdalta minä kaiketi poikkesin väärään."
"Hyvä paikka kääntyä", vastasi intiaani, "koira liikaa likellä".
"Meidän täytyy ampua koirat, jos ne alkavat ahdistaa pahasti", tuumi mehiläispyytäjä, joutuisasti johtaen pakoa ja ollen nyt varma oikeasta suunnasta. "Ne tuntuvat juuri nyt olevan pulassa, mutta sellaiset elukat kyllä väleen löytävät tolansa tämän rämeen poikki."
"Parempi ampua pottawattamie", arveli Kyyhkynsiipi kylmäverisesti.
"Pottawattamiella hyvä päänahka — koiran korvat ei mitään kelpaa."
"Tuolla luullakseni onkin puu, jota haen!" huudahti Le Bourdon. "Jos sen tavotamme, niin suoriudumme ajosta jokseenkin varmasti."
He pääsivät puun luo, ja erämies alkoi varmistautua siitä lähtien noudatettavasta suunnasta. Ottaen massistaan pienen kokkareen kostutettua ruutia, jonka oli valmistanut pelastushankkeeseen ryhtyessään, hän painoi sen matalalla olevaan puun oksaan, joka hänen päänsä kohdalta pistäysi sille taholle, minne hän oli jättänyt Margeryn. Sen tehtyään hän käski kumppaninsa astua syrjään, viritti taulanmurun tuluksillaan ja sytytti ruudin. Tämä pikku valmiste luonnollisesti paloi kuin pojan ilotulitus, mutta antoi kuitenkin riittävästi valoa näkymään pimeänä yönä hyvinkin penikulman päähän. Kostean seoksen sihistessä ja kipinöidessä tuijotti mehiläispyytäjä tiukasti rämeen sankkaan mustuuteen. Kirkas valo pilkahti ja katosi. Siinä oli kylliksi, erämies löi alas oman merkkivalkeansa ja polkaisi sen sammuksiin; sopimuksen mukaan ei Margeryn lyhty nyt enää näyttäytynytkään. Asemastaan ja tolastaan vakuutettuna käski Le Bourdon kumppaninsa pysyä kintereillään ja läksi jälleen taivaltamaan nevan poikki. Ennen pitkää tuli näkyviin puu, ja sitä kohti riensivät pakolaiset. Seuraavassa tuokiossa ei mehiläispyytäjä mielihyvässään kyennyt pidättymään suutelemasta Margerya.
"Koirat ulisevat kamalasti", sanoi Margery, tuollaisena hetkenä panematta pahakseen toisen ottamaa vapautta, "ja kokonainen heimo tuntuu olevan tulossa niiden takana. Taivaan tähden, Bourdon, kiirehtikäämme kanooteille; siellä varmaan luullaan meidän joutuneen tuhoon!"
Tilanne oli täpärä, ja mehiläispyytäjä pujotti Margeryn käsivarren kainaloonsa; hänen päättäväinen ja suojeleva sävynsä sai tytön sydämen sykkimään tunteiden vallassa, joihin ei vähääkään yhtynyt pelkoa, vaan mielihyvää noin vaarallisenakin hetkenä. Välimatka ei ollut pitkä, joten kolmikko pian ehti rantaan lähelle kanootteja. Siellä he kohtasivat Dorothyn yksinään kävelemässä edes takaisin kuin suuren hädän ahdistamana. Hän oli nähtävästi kuullut metelin ja oivaltanut villien olevan tavottamassa heidän seuruettansa. Margery näki kälynsä ilmeestä, että jotain muutakin oli tapahtunut, ja pahojen aavistustensa kiihtymyksessä ei hän arkaillut tekemästä tälle kysymyksiä.
"Mihin on veljeni joutunut? Miten on Gershomin laita?" tiedusti herkkämielinen tyttö heti.
Vastaus annettiin matalalla äänellä ja siihen tapaan, jolla nainen yrittää viimeiseen asti salata rakastamansa horjahduksia.
"Gershom ei juuri nyt ole ihan oma itsensä", supatti vaimo; "hän on taas sattunut hiukan vanhoihin tapoihinsa".
"Vanhoihin tapoihinsa?" kertasi sisar hitaasti, alentaen oman äänensä yhtä matalaksi kuin oli ikävän viestin ilmottajankin. "Miten se on mahdollista, kun kaikki whisky kaadettiin pois?"
"Bourdonilla näkyy olleen konjakkiruukku varastossaan, ja Gershom keksi sen. En moiti ketään, sillä Bourdonilla, joka ei koskaan käytä Kaitselmuksen anteja väärin, oli oikeus pitää huolta vahvikkeistaan; mutta sääli on sentään, että kanooteissa oli mitään sellaista tavaraa!"
Mehiläispyytäjää huolestutti suuresti tämä tieto, sillä hän oivalsi sen merkityksen paremminkin kuin naiset. Tällaisessa käänteessä saattoi seurueen jäsenen joutuminen pelkäksi rasitukseksi tuottaa suurta vaaraa muillekin. Onneksi oli heillä intiaani mukanaan, ja tämä kykeni ottamaan hoidettavakseen toisen kanootin. Koirien haukunta ja villien huudot ilmaisivat selvästi, että viholliset olivat tavalla tai toisella pääsemässä rämeen yli. Hän joudutti senvuoksi seurueen lähtöä kanootteihin, itse ensimäisenä käyden tarkastamaan Whisky-Keskusta.
Tämä nukkui päihtyneen tajutonta unta. Dolly oli pistänyt ruukun piiloon niin pian kuin hänen miehensä tila salli sen tapahtua humalaisen rupeamatta väkivaltaiseksi. Muutoin olisi mies-parka saattanut tuottaa tuhon itselleen ylenmäärin nauttimalla nestettä, joka oli peräti paljoa maukkaampaa kuin se mitä hän oli tottunut käyttämään, etenkin näin pitkällisen pakollisen pidättymisen jälkeen. Nyt tyhjensi Le Bourdon ruukun heti virtaan naisten suureksi iloksi, chippewan pontevasta vastalauseesta piittaamatta. Heidän siirtyessään virralle täytyi takaa-ajon ainakin toistaiseksi keskeytyä, koska intiaanien oli palattava rämeen poikki, päästäkseen omiin veneisiinsä.
Salaisen myötätunnon johdosta tai kenties vain sattumalta joutui chippewa Le Bourdonin veneeseen, tämän vuorostaan asettuessa Gershomin kanoottiin. Päihtynyt virui keveän ruuhensa pohjalla kuin pölkky, ainoastaan hellän vaimonsa huoltamana, joka oli toimittanut pieluksen hänen päänsä alle; mutta onneksi ei sortuneesta ollut hänen ystäviensä liikkeille siis nyt suoranaista vastusta, jos ei apuakaan. Miesten asetuttua paikoilleen ja kanoottien kelluessa irti pohjasta erotti jo äänten perusteella, että sekä koirat että useat niiden isännistäkin olivat rämpineet selville suosta ja nousseet kiinteälle kamaralle sen itäpuolelle. Mehiläispyytäjä käski chippewan seurata ja lykki kanootin ulohtaalle, valiten yhden niistä kolmesta luonnon kanavasta, jotka yhtyivät tässä kohti.
Melu yltyi nyt huomattavasti, ja vainoojain lähestyminen oli paljoa rivakampaa kuin äsken, heidän saatuansa tukevan pohjan jalkainsa alle. Noin viidenkymmenen kyynärän päässä rannasta teki riissiheinikön läpi johtava kuja pikku mutkan pohjoiseen päin; juuri kertomamme tapaukset sattuivatkin virran pohjoisella rannalla. Tuosta polvekkeesta päästyään olisivat kanootit olleet näkymättömissä rannalta katsoen ilmi päivälläkin, saati pimeän yön hämyssä. Sen huomatessaan, ja peljäten melojen loiskeen kuuluvan, Le Bourdon herkesi kiskomasta ja käski chippewankin antaa veneensä solua itsellään. Tämän varokeinon johdosta olivat pakolaiset vielä ihan lähellä rantaa, kun ensin koirat ja sitten useat villit ryntäsivät samalle paikalle, mistä veneet olivat lähteneet tuskin kahta minuuttia aikaisemmin. Le Bourdon oli toimittanut molemmat kanootit yhteen, ja hänen pyynnöstään tulkitsi nyt chippewa sellaisia vihollistensa huomautuksia, mitä piti huomion arvoisina.
"Sanoo nyt, ei kukaan täällä", alotti intiaani levollisesti. "Ajattelee, ei kaukana — aikoo hakea — arvelee, koira levoton — ihmettelee, minkätähden koira niin levoton."
"Nuo nelijalkaiset hylyt varmaankin vainuavat meidät täältä kanooteista, kun olemme niin likellä", kuiskasi Le Bourdon.
"Jos niin, ei pääse kiinni", vastasi chippewa tyynesti. "Ja ampuu sen, jos ei pidä varaa — paha koiran ajaa soturia liikaa paljon."
"Nyt puhuu joku, jolla tuntuu olevan käskyvaltaa."
"Niin — hän päällikkö — kuullut hänen usein — hän Kyyhkynsiiven kiduttaa aikoo. No, ottakoon ensin — nopea lintu sen tekee, hä?"
"Mutta mitä hän sanoo? Saattaa olla tärkeä kuulla päällikön mielipide juuri nyt."
"Mitä väliä, mitä hän sanoo — ei voi tehdä mitään — jos
Kyyhkynsiivelle tulee tilaisuus, ottaa myös hänen päänahan."
"Sen kyllä uskon — mutta hän puhuu totisena ja matalalla äänellä; kuuntele ja ilmota meille, mitä hänellä on mielessä. Minä en oikein käsitä heimon murretta tältä matkalta."
Chippewa vaikeni tarkkaavaiseksi, kunnes päällikkö lakkasi haastamasta. Sitte hän parhaansa mukaan selitti kuulemansa, pannen joukkoon omia luonnollisia huomautuksiaan.
"Päällikkö puhuu nuorille miehille — kaikki päälliköt puhuu nuorille miehille — sanoo heille, Kyyhkynsiipi varmaan mennyt kanootilla — ei näe kanoottia — mutta täytynyt olla kanootti, muutoin hän uinut. Luulee, useampi kuin yksi intiaani täällä — ei tiedä sentään — kenties on, kenties ei — ei voi sanoa, kunnes jäljet näkee, aamulla —"
"No niin, mutta mitä käskee hän nuorten miestensä tehdä?" tokaisi mehiläispyytäjä maltittomasta.
"Älä ole squaw, Bourdon — sanon kaikki vähässä ajassa. Sanoo nuorille miehille, jos hänellä kanootti, hän voi saada meidän kanootit ja viedä pois — jos taas uinut, se chippewa lurjus ui alas virtaa ja ottaa meidän kanootit sillä lailla — parempi mennä takaisin, muutamien teidän, ja pitää huolta meidän kanooteista — sitä hän nuorille miehille enimmän sanoo!"
"Sepä oivallinen aatos!" huudahti Le Bourdon. "Melokaamme heti alas ja siepatkaamme heidän kaikki kanoottinsa ennen kuin he ehtivät sinne. Virran kaarroksen takia ei matka vesitse ole puoltakaan maataipaleesta, ja räme hidastuttaa heidän kulkuansa kaksin verroin."
"Se hyvä neuvo!" myönsi Kyyhkynsiipi. "Sinä menet — minä perässä."
Sanottu ja tehty. Kanootit pantiin jälleen liikkeeseen; majan tuli oli majakkana, joka vaivattomasti johti Le Bourdonin perille. Maallenousupaikkaan päästessään kuuli hän koirien vieläkin haukkuvan suolla ja niiden mukana olevien intiaanien äänekkäästi huhuilevan kahdelle villille, jotka olivat jääneet majalle jonkunlaiseksi leirivartioksi.
"Mitä ne kiljuvat?" virkkoi Le Bourdon chippewalle. "Jotakin ne tuntuvat tahtovan saada noiden majan ovella seisovien kuuluviin. Saatko sinä selvää siitä?"
"Huutavat kaksi soturia tulla alas pitämään huoli kanooteista — se kaikki — tulkoot he — tapaavat kaksi täällä pitämään huolta heistä — hyvä päänahka noilla pottawattamie-riivatuilla!"
"Ei, ei, Kyyhkynsiipi — sen työn pitää jo riittää täksi iltaa. Meidän on vain ryhdyttävä hinaamaan näitä neljää kanoottia rannasta niin joutuin kuin voimme. Oletko saanut silmukat niihin kahteen?"
"Kyllä pian — niin pian, että tulee perässä", vastasi intiaani, joka kanoottien anastamista valmistellessaankin oli ilmeisen vastahakoinen poistumaan tuottamatta sen enempää vauriota vihollisilleen. "Nyt hyvä aika niiden riivattujen menettää päänahka!"
"Ne riivatut, joiksi heitä sanot, alkavat ymmärtää rämeessä rämpiviä ystäviään ja tarkastavat pyssyjensä sankkiruutia. Meidän on siirryttävä poikkeen, muutoin ne saattavat nähdä meidät ja ampua räiskäyttää. Työnnä irti, chippewa, ja melo heti keskelle lahdelmaa."
Le Bourdon puhui varsin vakavasti, ja Kyyhkynsiiven oli pakko totella. Jos jälkimäisellä olisi ollut oma pyssy tai puukkokaan, niin hän olisi luultavasti hypännyt rantaan ja saanut salavihkaa hiivityksi jonkun vihollisensa kimppuun, riistääkseen uuden voitonmerkin. Mutta Le Bourdon ei varovaisuudessaan ollut ainoastaan pitänyt luikkuansa vieressään, vaan myöskin pannut talteen puukon ja tomahawkin, joita hän käytti tavallisena varustuksenaan kuten intiaanitkin.
Kanooteilla oli nyt hiukan työläs tehtävä. Tuuli puhalsi yhä navakkana, ja kumpaisenkin keveän venosen oli jokseenkin täydessä lastissa ja yhden ainoan melojan varassa hinattava kahta samankokoista alusta suoraan päin tuulta. Onneksi olivat hinattavat kanootit keveitä, ja parin minuutin kuluttua oli koko joukkue kyllin kaukana rannasta välttääkseen molempien intiaanien huomiota, jotka nyt olivat ehtineet rantamalle katsomaan omia kanoottejaan. Villien myöhästymisen aiheuttama ulvonta ilmaisi heidän nolostuksensa sekä virralle että suolle.
Mehiläispyytäjän seurue oli täten saavuttanut varsin suuren edun. Viholliset olivat nyt ainakin joksikin aikaa suljettuja pohjoispuolelle virtaa, joka oli suistonsa lähellä niin leveä, että intiaanit eivät voineet ajatellakaan muuta keinoa matkansa pitkittämiseksi kuin taivaltaa jalkasin. Sen retken tarkotusperiä saattoi mehiläispyytäjä vain arvailla, kunnes oli kuulustellut chippewaa. Tähän tehtävään hän ryhtyikin heti kun arveli seurueen olevan täydessä turvassa eteläisen rannan suojassa. Siellä pakolaiset menivät maihin heinikkökanavaa myöten, asettuen kuivalle rantahietikolle. Margery kävi sytyttämään nuotiota moskiitojen häätämiseksi, valiten sen sijaksi pikku kumpareen taustan, jotta valo ei voinut näkyä vastapäiselle puolelle jokea. Aamulla olisi pakko sammuttaa tuli, koska sen savu voisi kavaltaa heidän asemansa. Koottuaan polttoaineksia sievän Margeryn nuotiota varten alkoi Le Bourdon siis kysellä chippewalta hänen vankeudestaan.
"Kyllä, kaikki kerron", vastasi intiaani; "ei hyvä peittää jälkeä ystävältä. Muistat, Bourdon, kun sanoin hyvästi aholla?"
"Tietysti — muistanpa erohetken aivan tarkalleen. Pottawattamie lähti toiselle tolalle ja sinä toiselle. Se ilahutti minua, koska sinä nä'yit ajattelevan, ettei hän ollut ystäväsi."
"Niin, hyvä välttää vihamiehen polkua, koska hän joskus riidan tekee", tuumi intiaani levollisesti. "Tämä kerta polku tuli jotenkin yhteen, ja pottawattamie menetti päänahan."
"Sen tiedän, Kyyhkynsiipi, ja soisin käyneen toisin. Tapasin Hirvenjalan ruumiin asetettuna istualleen puuta vasten ja arvasin, kuka hänet oli lopettanut. Mutta tuollainen sodankäynti vain hyödyttömästi tekee metsät, ahot ja arot epävarmoiksi oleskella. Sinä näet, mihin pulaan tämä perhe on joutunut teidän intiaanien omaksumasta sotimistavasta."
"Kuinka te sitte teette — tahdon kuulla? Menette suutelemaan ja riistaa annatte viholliselle, vai menette ottamaan hänen päänahan? Kumpi parempi keino häntä pelottaa ja teidät herraksi tehdä?"
"Kaikki se on saatavissa aikaan, surmaamatta yksinäisiä matkalaisia tai murhaamatta vaimoja ja lapsia. Rauhaa ei Englannin ja Amerikan välille solmita sen pikemmin, jos oletkin saanut Hirvenjalan päänahan."
"Ei se minulla enää — hyvä kun olisi. Pottawattamie sen pois otti ja sanoi, hautaa sen. No, sen piilottakoon kuoppaan niin syvään kuin valkoisen miehen kaivo, ei voi piilottaa Kyyhkynsiiven kunniaa sinne myös. Se niin turvassa kuin lovi sauvassa voi tehdä!"
Pykälien leikkominen sauvaan oli intiaanien tapa antaa kunniamerkkejä soturille, ja erityinen lukumäärä noita lovia takasi hänelle varmasti samanlaisen arvonylennyksen omassa piirissään kuin päiväkäsky nykyaikaisen armeijan soturille. "Niin on parasta", huomautti mehiläispyytäjä. "Soisin voivani suostuttaa sinut viskaamaan pois tuon inhottavan muistomerkin vyöstäsi. Muista, chippewa, että sinä olet nyt kristityssä seurassa, joten sinun pitäisi menetellä kristittyjen toivomusten mukaan."
"Mitä kristityt tekee?" vastasi intiaani ivallisesti. "Päihtyy niinkuin Whisky-Keskus tuolla? Pettää poloinen punanahkainen mies, sitten alas polvelle painuu ja katsoo ylös Manitouhun? Sen kristityt tekee, hä?"
"Sellaiset ovat kristittyjä vain nimeltään — sinun pitää ajatella suotuisammin ihmisistä, jotka ovat toden teolla kristittyjä."
"Jokainen ilmottaa, hän itse kristitty, sanon sinulle — kaikki valkonaamat kristittyjä, he ilmottavat. Nyt, kuule chippewaa. Kerta puhuin lähetyssaarnaajan kanssa kauvan aikaa — sanoi kaikki kristityistä — mitä kristityt tekee — mitä kristityt sanoo — kuinka ne syö, kuinka nukkuu, kuinka juo — kaikki hyvä. Tahtoi, Kyyhkynsiipi tulee kristityksi. Sitte minä muistin soturit linnotuksessa — ei niillä mitään kristittyjen lailla — tekee kaikki sotamiehen lailla — kiroo, tappelee, pettää, päihtyy — pahempi kuin intiaani — sekö kristittyä?"
"Ei, se ei ole kristillistä elämää, ja minä pelkään, että kovin harvat meistä, jotka käyttävät sitä nimeä, toimivat kristillisesti", myönsi Le Bourdon, käsittäen chippewan syytöksen oikeutetuksi.
"Juuri niin — nyt minä sen saan — kysyin lähetyssaarnaajalta yksi päivä, mihin kaikki kristityt menee, niin että intiaani ei löydä — ei kukaan metsässä — ei kukaan ruohokentillä — ei linnotuksessa — ei Macnawissa — ei Detroitissa — mihin siis kaikki menee, niin että intiaani ei löydä muuta kuin lähetyssaarnaajan puheessa."
"Olenpa utelias tietämään, mitä lähetyssaarnaaja siihen kysymykseen vastasi."
"No, sanon sinulle — vastasi, ainoastaan yksi kymmenessätuhannessa oikea kristitty valkonaamain joukossa, vaikka kaikki sanoo itseään kristityksi! Se intiaanin mielestä kumma."
"Ei ole helppo saada punaihoista miestä ymmärtämään valkoihoisten elämää, Kyyhkynsiipi. Mutta me puhumme näistä asioista toisella kertaa, kun meillä on huolettomammat oltavat. Tällähaavaa haluaisin kuulla täyden selvityksen siitä, miten jouduit pottawattamie-heimon käsiin."
"Se selvää — kun olisi kristitty puhe puolet niin selvää. Katso, Bourdon, se Hirvenjalka tuli ylös virtaa vakoojana. Minä tiesin hänen asian ja niin otin päänahan. Ne pottawattamiet hänen ystäviä — ne tulee tapaamaan vanhaa päällikköä, ei löydä häntä, mutta löytää Kyyhkynsiiven, kun minä väsynyt uneen. Minulla Hirvenjalan päänahka — suree sitä — tuntee päänahan kiharasta, jossa harmaat hiukset ja joku merkki. Panee siis minut kanoottiin ja aikoo viedä chippewan Chicagoon, missä kiduttaa — mutta liikaa paljon tuulta. Kun siis tapaa ystävän toisessa kanootissa, tulee tänne, tahtoo vähän odottaa."
Tämä oli koristelematon selitys Kyyhkynsiiven joutumisesta vihollistensa käsiin. Epäilemättä oli chippewa omassa yksityisessä sodankäynnissään myös tahtonut varjella mehiläispyytäjää väijytykseltä, joka häntä uhkasi Hirvenjalan saatua selon hänen oloistaan. Miesten haastellessa oli Margery laittanut nuotion kuntoon, ja yksinkertaisen aterian jälkeen Kyyhkynsiipi katkonaiseen, mutta ymmärrettävään tapaansa vielä jatkoi huomioitansa intiaanileiristä. Mäenrinteeltä noussut voimakas whiskynhaju oli herättänyt villeissä mitä suurinta ihmetystä ja taikauskoista pelkoakin, sillä maja oli tyhjennetty niin tarkoin, että he eivät aavistaneet asukkaiden lähteneen sieltä vasta tovia aikaisemmin. Kaikki intiaanit tiesivät majan rakennetuksi useita vuosia takaperin, mutta he eivät olleet kuulleet sen viime asujista mitään. Heidän päälliköltään oli useimmissa amerikalaisten luoteisissa asemapaikoissa tunnettu Ukkospilvi eli lyhyemmin nimitettynä Pilvi; sen nimen oli hän saanut kolkosta katsannostaan, vaikka hänellä oikeastaan oli verrattain hyvä maine intiaaniksi, joille alituiseen tehtiin vääryyttä ja joita senvuoksi myös oltiin valmiit mustaamaan. Johtavana päällikkönä oli kuitenkin muuan Variksensulka, joka chippewan kuvauksen mukaan oli varsin ovela ja teräväjärkinen sissisodan johtaja, ja kiinniottajiensa keskinäisistä huomautuksista oli Kyyhkynsiipi lisäksi huomannut kaikkien odottelevan erästä Onoaa, jonka piti tulla kaikkien eri tahoilta kokoontuvien brittiläisystävällisten villien ylipäälliköksi näillä seuduilla.
Tämän Onoan tiesi mehiläispyytäjä samaksi mieheksi, jolla Nylky-Pietarin nimisenä oli hirveä maine valkoihoisten rajalaisten asemapaikoissa, vaikka hän ei ollut koskaan näyttäytynyt niissä. Lisänimensä oli hän saanut siitä suupuheesta, että tämä päällikkö, joka ei näyttänyt kuuluvan mihinkään erityiseen heimoon, samalla kun hänellä oli suurta vaikutusvaltaa niiden kaikkien keskuudessa, oli eri tilaisuuksissa murhannut tielleen sattuneet valkoihoiset ja riistänyt ruumiilta päänahat. Hänellä sanottiin jo olevan neljäkymmentä pykälää sauvassaan. Tämä salaperäinen intiaani näytti elävän ainoastaan kostaakseen valkoihoisille tungettelijoille rotunsa kärsimät vääryydet, maksaakseen heille verisesti siitä, että he olivat työntämässä saloseutujen vapaita lapsia yhä etäämmäksi Kalliovuoria kohti. Minkä verran kaikissa hänestä kerrotuista jutuissa oli perää, sitä oli mahdoton sanoa, mutta Le Bourdonia huolestutti kuitenkin intiaanien tuollainen järjestäytyminen näillä tienoin.
Nyt oli jo aika laskeutua levolle. Kukin valitsi makuusijansa, mehiläispyytäjä kanootistaan, Margery kälynsä puhvelintaljalle asettuen, ja kun toistaiseksi ei ollut mitään häiriötä peljättävissä, oli heidän unensa sikeätä ja aamuun saakka kestävää. Ensimäisenä nousi Le Bourdon, vetäysi syrjään riisuutumaan ja syöksyi tapansa mukaan jokeen kylpemään. Sieltä palattuaan hän kohosi pikku kummulle tarkastelemaan vastapäistä rantaa, hiukan nähdäkseen, mitä pottawattamiet puuhailivat; kaikissa liikkeissään hän kuitenkin visusti varoi itse joutumasta näkyviin. Kanooteille ja leiripaikalle taasen olivat riissiheinikkö ja pikku rantaylänne täydellisenä suojana.
Kummultaan mehiläispyytäjä tähystimensä avulla sai hyvin pidetyksi silmällä majaa ja sen ympäristöä. Villit olivat jo jalkeilla ja hommailivat sotapolulla liikkuvan punanahkaisen eri askareissa. Muuan joukkue oli hautaamassa kuolleen kumppaninsa ruumista. Muutamat keittivät ruokaa tai puhdistivat lahdelman rannalta ammuttuja vesilintuja, ja jotkut vieläkin nuuskivat rinnettä, joka tuntui ilmaisevan maanalaista whiskysuonta.
Mehiläispyytäjän vielä tehdessä huomioitaan yhtyi häneen Margery. Tyttö näytti levollisen yön nukuttuaan raikkaalta ja terveyttä uhkuvalta, tullen tiheikköön järjestämästänsä pukuhuoneesta, jonka halki juoksi pikku puro; mutta hän oli alakuloinen ja mietteissään. Tuskin oli Le Bourdon pudistanut hänen kättänsä ja vielä kiittänyt viimeöisestä avusta, kun Margeryn täysi sydän puhkesi purkamaan tunteitaan niinkuin paisuva joki tulvii yli äyräittensä, ja hän alkoi itkeä.
"Veljeni on hereillä", hän sanoi, voimakkaalla ponnistuksella hillittyään nyyhkytyksensä, "mutta liiallisen ryyppäämisen jälkeen on hän aina niin tylsä, ettei nytkään Dolly saa häntä tajuamaan vaaraamme. Hän hokee nähneensä niin paljon intiaaneja, ettei hän niitä pelkää, ja että ne eivät ikänä tee pahaa perheelle, joka on tuonut niin runsaasti ilojuomaa heidän maahansa."
"Kyllä ovat hänen aistinsa sitte tosiaan pilalla, jos hän luottaa intiaanien ystävyyteen sillä perusteella, että on myynyt tulivettä heidän nuorille miehilleen", tuumi Le Bourdon. "Me saatamme pitää synnistä, vaikka inhoamme kiusaajaa. En ole vielä koskaan tavannut miestä, punanahkaista tahi valkeaihoista, joka ei ole selvinä hetkinään kironnut humalansa edistäjää."
"Dolly ja minä olemme nyt kovin ahdistuneella mielellä", jatkoi tyttö-poloinen. "Gershom oli ilmottanut meille aikovansa lähteä asemapaikalle järven toiseen päähän heti tammistoahoilta palattuaan. Nyt hän on tullut takaisin, muttei ole sellaisessa kunnossa, että pystyisi suojelemaan vaimoansa ja sisartaan villeiltä, jotka pyrkivät hätyyttämään meitä niin pian kuin saavat kyhätyksi kanootin tai muun kulkuneuvon, tullakseen virran yli."
"Jos niillä kanoottikin olisi", vastasi Le Bourdon tyynesti, "niin ne eivät tietäisi, mistä meitä hakea. Se etsintä veisi jonkun aikaa, eikä kaarnakanoottiakaan siunaaman ajassa valmisteta. Ja jos veljesi onkin hiukan raskaalla päällä ilonpitonsa jälkeen, Margery, niin olen minä yhtä virkku kuin koskaan."
"Mutta sinä, Bourdon, luonnollisesti haluat pitää huolta itsestäsi ja omaisuudestasi ja lähteä luotamme ensimäisessä soveliaassa tilaisuudessa. Meillä ei ole oikeutta odottaa sinun viipyvän joukossamme hetkeäkään kauvemmin kuin on etusi mukaista, enkä sitä soisikaan."
"Etkö sitä soisikaan, Margery!" huudahti mehiläispyytäjä pettyneenä. "Minä olisin luullut seurani kelpaavan arveluitta. Mutta näin ollen en totisesti välitä, miten menettelen omasta puolestani."
Ujoudessaan ei Margery kehdannut lähemmin selittää, että hän juuri nuoren miehen oman menestyksen vuoksi epäröitsi edistää hänen jäämistänsä näin hankalaan seuraan — vaikka hän olisi ollut ihan onneton häpeissään, jos olisi tiennyt, kuinka peräti tuttavallista oli Gershomin tavoin puhutella Benjamin Bodenia ranskalaisella lisänimellään Bourdoniksi. Mehiläispyytäjä oli kuitenkin niin tottunut tähän omituisen ristiriitaiseen nimitykseen, ettei hän Margeryn sävyä siinä kohden katsonut muuksi kuin teeskentelemättömyydeksi, ja sitä suurempaa pettymystä tunsi hän luullessaan havaitsevansa, että tyttö tahtoi osottaa sydämensä olevan hänen suhteensa välinpitämätön.
Nuori pari palasi senvuoksi apeana kummulta. Aamiaisella pohti Le Bourdon seurueensa asemaa ja parasta toimintatapaa, kalventuneen ja hätääntyneen tytön hänen vieressään luullessa hänen yksinomaan harkitsevan itsensä ja kallisarvoisen hunajavarastonsa korjaamista varmaan talteen. Jos näiden kahden tuttavuus olisi ollut pitempiaikainen, ei Margery olisi hetkeksikään voinut ajatella sellaista mehiläispyytäjästä; mutta mitään loukkaavaa tai halventavaa ei ollut siinä käsityksessä, että vieras erämies etusijassa ottaisi lukuun oman kohtansa tällaisessa tilanteessa.
Aterian aikana ei paljoakaan puhuttu. Dorothy pii yleensäkin vaitelias, alituisen murheen ja huolestuksen johdosta. Hänen miehensä taasen oli nyt liian sekavalla päällä haastellakseen, vaikka hän tavallisesti oli hyvinkin puhelias, ja intiaani harvoin puuttui kahteen tehtävään yhtaikaa.
"Virran poikki tulemalla olemme saavuttaneet vihollisemme suhteen erään edun", alotti Le Bourdon aamiaiselta päästyä. "Vesi ei jätä jälkiä; vaikka Variksensulalla olisi kanoottikin, ei hän voisi tietää, mistä tavottaisi meitä."
"Se ei niin", tokaisi Kyyhkynsiipi hiukan jyrkästi. "Hän tietää, me emme järvellä, koska tuuli puhaltaa. Tietää, me emme mene ylös virtaa, koska siinä kova työ; tietää, me tulleet tänne, koska se helppo. Variksensulka pian lautan tekee, sitte tulee hakee päänahkaa."
"Niin", sanoi Margery säveästi, "sinun on paras hetimiten lastata kanoottisi kuntoon ja siirtyä etäämmäksi, meidän olemattamme pidättämässä liikkeitäsi. Veljeni kyllä kykenee auttamaan meitä ehtoopäivällä, jolloin kenties jo paremmin voimme ratkaista, mihin meidän on pyrittävä, jos intiaanit pysyvät asemillaan ja sieltä yrittävät häiritä meitä. Mene, Bourdon, kun siihen on mukava tilaisuus. Varmaankin sinulla on äiti kotona, taikka sisar — kenties vaimo —"
"Eikä ole", keskeytti mehiläispyytäjä pontevasti. "Kukaan ei odota minua, ja tämän perheen mukana minä pysyn niin kauvan kuin siinä yksikään tarvitsee apuani."
Tytön poskille kohosi sievä puna, ja huojentavaa lohdutusta tuli ahdistuneeseen mieleen, jota huolestunut kuvittelu oli raskauttanut mitä pahimmilla mahdollisuuksilla. Jalomielisyydessään ei hän kuitenkaan pitänyt ajatuksesta, että mehiläispyytäjä uhrautuisi muiden hyväksi, joilla oli niin vähän oikeutusta edellyttää häneltä mitään palveluksia. Hänen vastustelunsa lopetti erämies kuitenkin lujasti, viitaten Gershomin tylsiin huomautuksiin, että muka oli lopultakin parasta mennä lyömään "rauhan kämmentä" intiaaneille. Chippewa ei sillävälin näkynyt pitävän suurtakaan lukua seurueesta, johon oli nyt liittynyt. Hän oli valmis kohtaamaan tapauksia niiden kehityksen mukaan ja suunnitteli keinoja päänahkojensa kartuttamiseksi. Tässä mielessä hän saapui kanootin luo, jonne Le Bourdon oli vetäytynyt haastelemaan Margeryn kanssa ja lausui halunsa lyhyeen.
"Hyvä aika saada nyt lisää päänahkoja, Bourdon", virkkoi hän.
"Ja hyvä aika myös pitää omansa tallella, chippewa", vastasi erämies. "Tunnen kyllä teidän intiaanien ainaisen päämäärän sotapolulla oltaessa, mutta me olemme tyytyväisiä, jos voimme pysytellä syrjässä vaurioista, kun meillä on naisia ja lapsia mukanamme."
"Ei lapsia täällä", huomautti intiaani ympärilleen katsellen. "Tuo sinun nainen — sinun squaw, hä?"
Suorasukainen kysymys sai sievän Margeryn karahtamaan punaiseksi, ja mehiläispyytäjäkin tuli hieman hämilleen. Jälkimäinen kuitenkin vastasi miehuullisesti niinkuin hänen sukupuolensa velvollisuutena oli.
"Ei ole minulla vielä vaimoa, ja kaikkein vähimmin voisi olla tämä", sanoi hän.
"Miksei tämä — hän hyvä squaw", tuumi toinen häikäilemättömästi; "kyllä sievä päällikölle. Sinä pyydät — hän ottaa — tunnen hyvin naisen."
"Niin, kyllähän sellainen mutkattomuus saattaa käydä laatuun punanahkojen kesken", vastasi Le Bourdon kiireisesti, sillä hän näki Margeryn hämissä pahastustakin, "mutta valkoihoisten nuoret naiset ovat toisenlaisia. En ole eläissäni nähnyt Margerya ennen kuin eilen illalla, ja valkoihoinen nainen tahtoo aikaa kaikkeen tutustumiseen."
"Valkoihoinen pilaa squaw'n", arveli intiaani, "pitää liikaa huolta."
"Se ei ole koskaan mahdollista!" huudahti Le Bourdon vakavasti. "Kun nuorukainen tahtoo kiinnittää itseensä sievän, vaatimattoman, lämminsydämisen tytön, ei hän voi milloinkaan edes kylliksi pitää huolta tämän onnesta."
Margery loi katseensa maahan, mutta näytti olevan hyvillään. Kyyhkynsiivellä oli kokonaan toisenlainen elämänkatsomus, eikä hän malttanut olla ryhtymättä hiukan väittelemään tuollaista oikean miehekkyyden puutetta vastaan.
"Helppo pilata squaw", intti hän. "Mihin hän kelpaa, muuhun kuin työhön? Ei voi mennä sotapolulle — ei voi ottaa päänahkaa — ei voi ampua hirviä — täytyy työtä tehdä. Siihen squaw tarvitaan."
"Me valkoihoiset havaitsemme naisten kelpaavan muuhunkin — me rakastamme heitä ja pidämme heistä huolta — varjelemme heitä vilulta talvella ja helteeltä kesällä; me koetamme toimittaa heille niin mukavat ja onnelliset olot kuin voimme."
"Se hyvää puhetta nuoren squaw'n korviin", vastasi chippewa hiukan halveksivasti, "mutta parempi vähän epäillä. Mitä intiaani sanoo squaw'lle, sitä hän tekee — mitä valkonaama sanoo, sitä ei tee."
"Niinkö onkin asia, Bourdon?" kysyi Margery nauraen intiaanin totisuudelle.
"Minun on rehellisesti myönnettävä, että siinä on jonkun verran perää", tuumi mehiläispyytäjä, "sillä intiaani ei lupaa juuri mitään, joten hänen on helppo puolustaa menettelyään, kun sitävastoin valkoihoiset sitoutuvat useinkin enempään kuin voivat aina täyttää."
Mutta tämän rupattelun keskeytti äkkiä aivan aavistamaton tapaus.
6. LUKU.
Uutta seuraa
Keskeytyksen aiheutti Dorothy, joka oli pikku ylänteelle noustuaan keksinyt kanootin tulossa joen suulla ja nyt hengästyneenä riensi ilmottamaan havainnostaan mehiläispyytäjälle. Jälkimäinen kiirehti heti tähystämään. Kanootti lähestyi järveltä, nähtävästi tulleena myötätuuleen, jonka voima nyt alkoi hiukan heiketä; alus oli pohjoiseen päin pyrkien poikennut jokisuuhun arvattavasti ruuan keittämistä tai muuta sellaista tarvista varten. Suureksi huolestuksekseen näki Le Bourdon villien tekevän pohjoisrannalta merkkejä vieraalle kanootille savun avulla. Ei ollut hyvä vihollisten täten saada tilaisuutta tulla virran yli, joten hän juoksi alas rantamalle sellaiseen paikkaan, missä ei kasvanut riissiheinikköä, ja vieraille näyttäytyen viittoi heitä saapumaan eteläiselle rannalle. Tämä olikin paljoa lähempänä. Veneestä kohotti pian muuan käsivartensa myöntymyksen merkiksi, ja samassa sen kokka kääntyikin suoraan mehiläispyytäjää kohti.
Kanootin lähestyessä kerääntyi koko seurue vesirajaan vastaanottamaan tulokkaita. Näitä oli kolme, kaksi melomassa kepeän aluksen kumpaisessakin päässä ja kolmas istumassa keskellä jouten. Mehiläispyytäjän tarkastellessa tulijoita kaukolasillaan kyselivät häneltä seuralaisensa heidän laatuaan ja näennäisiä aikeitaan.
"Hankkeistaan saavat he itse tehdä selkoa", vastasi erämies, "mutta keulassa melova mies näyttää olevan valkoihoinen ja sotilas — taikka asustaan päättäen puolittain sotilas. Meikäläisiä on keskelläkin istuva mies, ja hän näyttää papilta — niin, se hän onkin, mutta puku osottaa hänen hyvinkin tottuneen salomaiden elämään. Kolmas on ehdottomasti punanahkainen."
"Pappi!" toisti Margery kummastuneena. "Mitä tekemistä saattaa papilla olla näillä tienoin?"
"Liikkuuhan villien keskuudessa joitakuita lähetyssaarnaajia, ja tuo on varmaankin niitä. Mies-parka on kaiketi kuullut sodasta ja yrittää palata uutisasutuksiin niin kauvan kuin hänen päänahkansa on lujassa."
"Ei kajota häneen", tokaisi chippewa painavasti. "Tiedetään, tarkottaa hyvää — puhuu Suuresta Hengestä — intiaani ei ota semmoisen tietäjämiehen päänahkaa."
"Se on hauskaa kuulla, Kyyhkynsiipi, sillä minä olin alkanut ajatella, ettei yhdenkään ihmisen päänahka ollut turvallinen sinun sormiesi ulottuvissa. Mutta mitä voi tuo sotamies hommata täällä päin? Luulisipa kaikilla sotamiehillä olevan nyt kylliksi tehtävää linnotuksessa, järven päässä. Mihin muuten joutuikaan kirjeesi, joka sinun piti viedä Fort Dearbornin päällikölle, hänen saadakseen ilmotuksen sodasta, Kyyhkynsiipi?"
"Purrut suussani niinkuin niin paljon tupakkaa", vastasi chippewa, "että pottawattamie ei sitä saanut. Ei hyvä pitää kirjettä silloin."
"Kenraali, joka hankki sinut viemään sitä kirjettä, tuskin kiittää sinua huolellisuudestasi."
"Kyllä sentään kiittää — sentään maksaa — kirje nyt turha."
"Mistä sen voit tietää? Se kirje olisi saattanut pelastaa varusväen joutumasta vihollisten käsiin."
"Joutunut jo. Varusväki kaikki tapettu tai vankina.
Pottawattamie-miesten puheesta se kuului."
"Armias taivas, onko se mahdollista? Mackinaw ja Chicago jo mennyttä kumpainenkin! Kyllä ovat brittiläiset kauvan vehkeilleet intiaanien keskuudessa, koska nämä ovat niin valmiiseen kuntoon päässeet!"
Nyt oli kanootti jo niin likellä, että saattoi paljain silmin helposti havaita mehiläispyytäjän äskeiset huomiot tulijoista oikeiksi. Kotvasen kuluttua rahisi veneen kokka hiljaa rantahietikossa.
"Sago, sago", tervehti sotamies intiaanien tapaan, nousten astumaan maihin, "sago, ystävät, ja toivoakseni saavumme tervetulleeseen leiriin."
"Tervetulleita olette", vastasi mehiläispyytäjä, "tervetulleita erämaassa kohdattuina vieraina, mutta sitäkin tervetulleempia, kun näen asustanne, että te olette sotavanhus kotimaisesta rykmentistä."
"Aivan oikein, hra mehiläispyytäjä, sillä sen näen teidän ammatiksenne hunajapikarista ja tähystimestä sekä muusta sonnustuksestanne. Olemme matkalla Mackinawiin ja pistäymme vain pikimältään teidän ystävälliseen seuraanne."
"Aiotteko Mackinawissa tavata amerikalaisen vai englantilaisen varusväen?"
"Omia miehiä tietysti", vastasi sotamies oudostuen.
"Mackinaw on kukistunut; se on nyt englantilainen asema kuten
Chicagokin."
"Ka, sehän muuttaakin suunnitelmamme, pastori Amen!" huudahti sotamies kumppaniinsa kääntyen. "Jos Mackinaw on vihollisten hallussa, niin ei meidän kannata uskaltautua saarelle."
"Amen" oli sotaväen antama lisänimi, joka oli ajan mittaan käynyt niin tutuksi, että miehet eivät arkailleet puhutella kelpo miestä suoraan siksi. Tämä lähetyssaarnaaja oli metodisti; sillä lahkolla oli siihen aikaan ani harvoja korkeamman koulukasvatuksen saaneita pappeja, — sen useimmat hengenmiehet tulivat sellaisesta yhteiskuntaluokasta, joka ei ollut luontuvainen pahastumaan pienistä arvokkuutensa häiriöistä, ja heidän innostuksensa ja tavanmukainen uhraavaisuutensa oli totuttanut heidät alistumaan suuriinkin henkilökohtaisiin vaikeuksiin.
"Oikeassa olette, korpraali", myönsi lähetyssaarnaaja. "Näin ollen en näe mitään parempaa menettelytapaa kuin asettua kokonaan Onoan ohjattavaksi. Hän on tähän asti neuvonut meitä hyvin ja kykenee taatummin kuin mikään muu opas auttamaan meidät selville täältä saloseudulta."
Le Bourdon rohkeni tuskin uskoa korviaan! Onoan kamala nimi hämmästytti häntä nyt tavattomasti, mutta hänen kumpainenkaan valkoihoinen kumppaninsa ei ilmaissut mitään mielenliikutusta. Jos intiaania olisi mainittu Nylky-Pietariksi, niin olisivat varmaankin sekä Dorothy että Margery kirkaisseet, kenties paenneetkin; mutta he eivät tienneet mitään siitä nimityksestä, joka oli annettu tälle salaperäiselle päällikölle punanahkaisten keskuudessa. Kuitenkin havaitsi mehiläispyytäjä suuren muutoksen chippewan sävyssä, heti kun lähetyssaarnaaja oli lausunut tuon pahaenteisen sanan, vaikka hän ei näyttänyt säikähtäneeltä. Päin vastoin oli Boden huomaavinaan Kyyhkynsiiven pikemmin mielistyvän tuosta vieraasta, vaikka nuori soturi nyt näytti esiintyvän säveämpänä ja vähemmin huomiota herättävästi.
"Kyllä, sir", vahvisti mitään aavistamaton sotamies, "Onoa on hyvä opas ja oivallinen apu neuvotteluissa. Mutta nämä ovat sotaisia aikoja, ja meidän on turvauduttava aseisiimme, kumpainenkin kasvatuksemme ja luonnonlaatumme mukaan — pastori saarnaamalla ja rukoilemalla, ja minä pyssyä ja latasinta pidellen."
"Voi, korpraali — saarna ja rukous merkitsisivät yhtä paljon teille sotureille kuin aseenne ja ampumavaranne, jos teidät vain saisi ajattelemaan oikealla tavalla. Katsokaa Fort Dearbornia! Sitä puolustettiin inhimillisin keinoin, sillä oli aseellinen joukkonsa pyssyineen ja miekkoineen, kapteeneineen ja korpraaleineen; kuitenkin olette nähnyt heidän ylpeytensä lannistuvan, heidän puolustuskeinojensa raukeavan ja suuren osan tovereitanne joutuvan surmatuiksi. Kaikki tämä on tapahtunut aseellisille miehille, sillaikaa kun Herra on tuonut minut, aseettoman ja halvan sanansa opettajan, turvallisesti pois filistealaisten käsistä ja vahingoittumattani asettanut minut tänne Kalamazoon rauhallisille rannoille."
"Mitä siihen tulee, pastori Amen, niin on Herra tehnyt samoin minullekin musketteineni ja latasimineni", tuumi yksivakainen sotamies. "Saarnaaminen saattaa olla hyvä muutamilla retkillä, mutta aseet ja ampumavarat ovat varsin tähdellisiä toisilla. Kuulkaa heprealaista, joka tuntee kaikki salomaiden tavat, niin näette, eikö hän lausu samaa mielipidettä."
"Heprealainen on Herran hyljättyjä niinkuin hän on Herran valittujakin!" vastasi lähetyssaarnaaja. "Yhdyn teihin kuitenkin siinä, että hän on inhimilliseksi neuvonantajaksi niin taattu kuin juuri löytääkin, ja sentähden tahdon kysyä hänen mielipidettään. Abrahamin suvun lapsi", hän lisäsi Onoaan kääntyen, "sinä olet kuullut sanoman Mackinawista; emme voi enää ajatella matkamme pitkittämistä sinne päin. Mille taholle siis neuvoisit meitä suuntaamaan kulkumme? Teen tämän kysymyksen ensin sinulle, joka olet kokenut ja viisas saloseudun asukas; soveliaampana hetkenä aion kääntyä Herran puoleen ja etsiä jumalallista apua askeleittemme ohjaukseksi."
"Niin", huomautti ahavoittunut, karkeapiirteinen korpraali, joka piti hyvinkin suuressa arvossa innokasta, joskin hieman kiihkomielistä lähetyssaarnaajaa, vaikka hän uskoi intiaanin aina varmaksi neuvojaksi tällaisissa asioissa, "koettakaa molempia — ei tuki suovaa alenna. Hyvä soturi pitää aina osan joukkojaan varaväkenä. Muistan, miten me Mawmeessa olimme kaikki ryntäämässä eteenpäin kuin raivostuneina paholaisina, kun Hullu Anthony antoi käskyn karata vihollisen kimppuun, mutta vanha mies sanoi: 'Ei, pitäkää nuo miehet reservissä, sillä ei tiedä, milloin voi sattua kiertoliike tai muutoin tarvitaan väkeä varalla.' No, mitä Onoa sanoo, pastori Amen?"
Tällävälin oli vieras intiaani astunut maihin, suoden Le Bourdonille tilaisuuden tarkastaa hänen ulkomuotoaan ja asuansa tiukemmin kuin oli tähän asti käynyt päinsä. Kuuluisa villi oli metsien kesätamineissa, ja jokainen pohjois-amerikalaisen intiaanin tapoihin tutustunut saattoi heti havaita, että hän käytti vaikutusvallan ja arvoaseman tunnuksia. Kaulassa oli hänellä rihmaan pujotettuja puikkoja, jotka oli tehty Lännen punaisesta piippusavesta ja huolellisesti muovailtu koruiksi. Rintaan oli keltaisella maalilla hahmoteltu kalkkarokäärmeen kuva. Tämä oli olevinaan hänen heimonsa totem eli "vaakuna", vaikka kukaan ei tiennyt, mikä se heimo oli ja missä se asui. Heimomerkkinsä alapuolelle oli Onoa järeästi piirtänyt ojennetun käden siihen asentoon, joka ilmaisee varotusta; se oli siis ikäänkuin hänen vaakunakilpensä valiolauseena. Pää oli ajeltu, kuten soturin tavallisesti, jättäen vain ritarillisen nylkysuortuvan, mutta päällikkö ei ollut sotamaalauksessaan. Hänen kasvonpiirteensä olivat rohkeat ja kotkamaiset, ja vertausta tukivat hyvin hänen vakaat, tyynet, läpitunkevat silmänsä. Leuka oli täyteläinen ja pitkä, huulet tiukat ja lujat, hampaat lyhyet, mutta tasaiset ja terveet, hymy kohtelias ja tilaisuuden mukaan miellyttäväkin. Nylkysuortuvaan oli kiinnitetty yksinäinen kotkansulka, ja hänen wampum-vyönsä oli tavallista kallisarvoisempi; sen alle oli hän työntänyt puukkonsa ja tomahawkinsa. Jalassa oli hänellä yksinkertaiset hirvennahkaiset mokkasinit ja polveen asti ulottuvat säärykset. Lisävaruksina oli ruutisarvi ja luotikukkaro sekä pitkä amerikalainen rihlapyssy.
Maalle noustessaan Pietari — sillä siten häntä yleensä kohteliaasti valkoihoiset nimittivät — vakavasti tervehti seuruetta, yksinkertaisen vilpittömänä, mikäli ihmissilmä saattoi tunkeutua hänen salaisiin tunteisiinsa. Miehille hän tarjosi kätensä, vain vilkaisten molempiin naisiin.
"Sago, sago kaikki, vanhat ja nuoret!" sanoi hän syvällä kurkkuäänellä. "Ystävä tullut katsomaan teitä ja syömään wigwamissamme — kuka päällikkönä täällä?"
"Meillä ei ole täällä wigwamia eikä päällikköä", vastasi Le Bourdon, vaikka hän oli vähällä kavahtaa tarttumasta noin hirveän maineen leimaaman miehen käteen; "olemme halpaa kansaa, minä elätän itseäni hunajan keruulla, ja tämä mies on sotaväen muonakauppiaan apuri. Hän oli matkalla etelään, tapaamaan järven päähän sijotettua osastoa, ja minä olin menossa pohjoista kohti Mackinawiin, sieltä lähteäkseni uutisasutuksiin."
"Miksi veljelläni sellainen kiire?" kysyi Pietari sävyisästi.
"Väsynytkö hankkimaan hunajaa?"
"Ajat ovat levottomat, ja punaiset miehet ovat kaivaneet ylös kirveensä; valkonaama ei voi sanoa, milloin hänen wigwaminsa on turvassa."
"Missä veljeni wigwam?" tiedusti Pietari, varovasti silmäillen ympärilleen. "Täällä en näe."
"Tuolla ahoilla, Kalamazoon ylävarrella. Me läksimme sieltä viime viikolla ja olimme päässeet vastapäisellä rannalla olevaan majaan, kun joukko pottawattamie-heimon miehiä tuli järveltä ja hääti meidät tänne turvaan."
Pietari kääntyi hitaasti lähetyssaarnaajaan, kohottaen sormensa antamaan pontta sanoilleen.
"Niin sanoin teille", virkkoi hän. "Tiesin, siellä pottawattamie.
Osasin tuntea ne kaukaa."
"Me pelkäsimme heitä, kun seurueessamme on naisia", lisäsi mehiläispyytäjä, "ja ajattelimme heidän saattavan mieliä päänahkojamme".
"Se kyllä luultavaa; kaikki intiaanit rakastavat päänahkoja sodan aikana. Te amerikalaisia, ne brittiläisiä; ette voi kulkea samaa polkua ja olla ilman riitaa. Mutta ei nyt tarvis peljätä", lisäsi hän arvokkaasti. "Minä tunnen pottawattamiet — tunnen kaikki päälliköt. Kukaan ei vastusta Onoan kieltoa; minä puhun heille."
"Mutta hehän ovat brittiläisten puolella, ja sinut näen amerikalaisen sotilaan seurassa?"
"Ei, väliä, Onoa liikkuu missä haluaa. Väliin pottawattamien luona, väliin irokeesin. Kaikki chippewat tuntee Onoan, kaikki intiaanit aukaisee korvansa, kun hän puhuu. Minä menen virran yli pudistamaan kättä, muutoin pottawattamie pitää kummana."
Pietarin sävyssä ei ollut mitään kerskuvaa hänen ilmottaessaan koskemattomuutensa tai valtansa; hän viittasi siihen ihan luonnollisena seikkana kuin henkilö, joka on tottunut vallitsemaan. Lähetyssaarnaaja katsoi tarpeelliseksi lisätä muutamia selittäviä sanoja, kävellen mehiläispyytäjän kanssa sivummalle. Gershomia ei kukaan näyttänyt pitävän minkäänlaisen huomion arvoisena.
"Te voitte luottaa Pietariin", huomautti lähetyssaarnaaja, "sillä mitä hän lupaa, sen hän täyttää. Minä tunnen hänet hyvin ja olen täydellisesti uskonut itseni hänen haltuunsa. Ei hän päästä villejä tänne."
"Mutta eikö tämä samainen intiaani ole juuri se Nylky-Pietari, jolla on niin kamala maine koko rajaseudulla?" kysyi Le Bourdon.
"Sama mies, mutta älkää välittäkö nimistä — niistä ei ole mitään haittaa. Abrahamin, Isakin ja Jakobin jälkeläistä ei Kaitselmus ole suotta asettanut tänne erämaahan; koska hän on täällä, niin siitä on varmasti hyötyä."
"Abrahamin ja noiden muiden jälkeläinen!" kummeksui mehiläispyytäjä, samalla muistaen lähetyssaarnaajan äskeisen oudon puhuttelutavan. "Tokihan Pietari on punanahkainen ja intiaani?"
"Epäilemättä, vaikka ainoastaan minä tiedän hänen heimonsa, jonka johtajaksi hän on syntynyt, valistamaan koko kansaansa takaisin totuuden lähteille. Minä tiedän sen, ja ennen pitkää julistan sen koko maalle. Niin, minulle on suotu sen keksinnön tekeminen, vaikka minusta toisinaan tuntuu, että Pietari itse on todella yhtä tietämätön syntyperästään kuin hänen koko ympäristönsäkin."
Ja hän alkoi ällistelevälle erämiehelle selittää raamatun avulla, miten Pietari veljineen oli Israelin lapsia, Judean harhaantuneita poikia eli lähemmin määritellen Naftalin sukujuurta, joka "on nopia peura ja antaa suloiset puheet", niinkuin punanahkaiset tosiaan olivat tunnettuja ketteryydestään ja runollisesta kaunopuheisuudestaan. Mieleenjuohtumansa innostuttama hengenmies vetosi sujuvasti erinäisiin pyhän kirjan kohtiin, joiden piti selvästi todistaa tämän kuvitelman pätevyys, toisen kuunnellessa ymmällä näitä väitteitä Amerikan intiaanien juutalaisuudesta.
Jo pelkkä intiaanien jakautuminen nimenomaisiin heimoihin, juutalaisten tavoin, oli yksinkertaisen sananselittäjän mielestä tärkeä todiste hänen oletuksensa pätevyydestä. "Ja kahdeksannessaseitsemättä psalmissa on varsin merkillinen kohta, joka on suuresti vaikuttanut minuun sitte kun ensin tulin tätä asiaa ajatelleeksi. 'Mutta Jumala särkee vihollistensa pään heidän päälakeinsa kanssa', sanoi David, 'jotka pysyvät heidän synneissänsä'. Eikö tässä ole päivänselvä viittaus punaihoisten tunnettuun ja meidän mielestämme raakamaiseen tapaan? Mutta samassa sanotaankin, että se päänahkain nylkeminen on jumalallisena koettelemuksena meidän synneistämme. Voin tuskin avata ainoatakaan lukua Vanhasta Testamentista, tapaamatta jotakuta seikkaa, joka osoittaa punaihoisten ja heprealaisten yhteyttä —"
Vilkkaan todistelun keskeytti kuitenkin asianomainen itse, lähestyen arvoisaa sanantulkitsijaa. Pietari oli päättänyt pistäytyä heti virran poikki ja tuli mainitsemaan sitä kumppaneilleen, jotka hän aikoi kumpaisenkin jättää pohjoisrannalle siksi aikaa. Le Bourdon ei kyennyt pidättämään häntä; hän olisi voinut yrittää ainoastaan väkipakkoa, mutta epäili sekä sen oikeutusta että tarkoituksenmukaisuutta. Pietarin itsenäinen ja melkein vallitseva sävy näytti tekevän kaikki vastaväitteet hyödyttömiksi, niin pahasti kuin Boden pelkäsikin sitä kiusausta, johon intiaanit joutuisivat saadessaan hänen kanoottinsa tavattaviinsa.
Kanootista siirrettiin rannalle kaikki lähetyssaarnaajan ja korpraalin tavarat, joten siihen jäivät vain intiaanin omat pikku matkatarpeet. Levollisesti ja pelottomasti meloi jälkimäinen pois. Riissiheiniköstä suoriuduttuaan hän antoi kanootin solua itsekseen, avatessaan vaatemyttynsä, josta huolellisesti kaivoi esille pikku kimpun. Siitä otti hän kerrassaan seitsemän vastasaatua ihmisen päänahkaa, jotka ripusti heilumaan pienestä kepistä, ennen kuin jälleen ryhtyi melomiseensa. Pottawattamiet olivat kerääntyneet ryhmäksi tavalliseen maallenousupaikkaan majan alapuolelle. Noin sadan kyynärän päähän rannasta tultuaan taukosi Pietari taas melomasta, otti päänahka-vartaan käteensä, nousi seisomaan ja antoi kanootin ajautua myötätuulessa viistoon ryhmää kohti. Pariin kertaan hän hitaasti heilutti varrasta, kääntääkseen huomiota voitonmerkkeihinsä.
Ihastunut kunnioitus valtasi odottajat. Onoan nimi kulki suusta suuhun, sillä monet tunsivat kuuluisan päällikön ulkomuodolta. Variksensulka ja muut päälliköt astuivat tulijaa vastaan, nuoret miehet jäivät kunnioittavasti loitommaksi. Pietari nousi kanootista ja tervehti kutakin johtajaa vakavan kohteliaasti, pudistaen jokaisen kättä ja puhutellen heitä nimeltään pottawattamie-murteella, mikä osotti miesten tavanneen toisensa ennenkin.
"Isäni on hyvin tervetullut!" huudahti Variksensulka, joka oli joukossa ylhäisin arvoltaan. "Minä näen hänen ottaneen tapansa mukaan monta päänahkaa; minä huomaan, että valkonaamat harvenevat. Nouseeko aurinko koskaan osottamaan sitä päivää, jolloin heidän wigwaminsa ovat kuin tammen oksat talvella? Voiko isäni antaa meille mitään toivoa sen hetken näkemisestä?"
"On pitkä polku siltä suolajärvellä, josta aurinko nousee, toiselle suolajärvelle, johon se yöksi kätkeytyy. Squaw't ovat hätäisiä, mutta miehet osaavat odottaa. Tämän maan antoi punaisille miehille Suuri Henki; jos hän on päästänyt nyt tänne valkonaamat muutamiksi talviksi, niin hän on tahtonut sillä rangaista meitä vääryyksistä. Nyt kun me suremme pahuuttamme, hän auttaa meitä häätämään muukalaiset ja antaa meille taas metsät aivan omiksi. Katsokaa, nämä päänahat tulevat järven päässä olleilta sotureilta. Mustarastas oli siellä kaikkine nuorine miehineen; yksikään heistä kaikista ei saanut näin monta päänahkaa. Tällä tavoin valkoinen kyyhkynen estetään lentämästä ylitsemme sellaisina parvina, että ne viimein pimittäisivät meiltä auringon."
Joukosta kuului taaskin ihastuksen sorinaa, kun kukin nuori soturi kumartui laskemaan päänahkojen lukumäärää ja heille tutuista merkeistä tarkkaamaan uhrien ikää, sukupuolta ja asemaa. Siinä oli taaskin näyte salaperäisen Onoan kunnosta ja sammumattomasta vihasta sitä rotua vastaan, joka hitaasti, mutta varmasti oli työntämässä syrjään maan alkuperäiset valtiaat. Variksensulka kertoi sitten edellisen illan tapaukset Onoalle eli "Heimottomalle", kuten häntä toisinaan nimitettiin syystä että kukaan ei tiennyt mihin intiaanikansan haaraan hän kuului.
Molemmat kuuluisat päälliköt vetäytyivät nyt keskinäiseen neuvotteluun, jota kenenkään ei sopinut häiritä. He istuutuivat syrjään äyräälle, vetivät jalkansa osittain allensa ja istuivat kasvot vastakkain, toisinaan tehden arvokkaasti liikkeitä käsillään, mutta kumpainenkin vuoronsa jälkeen puhuen erityisen hillitysti. Variksensulka oli räikeästi maalattu ja näytti tuimalta ja sotaiselta, mutta Onoassa herättivät kasvot enintä huomiota. Niillä oli tavallisesti miettivä ilme, jollaista villillä näkee harvoin, vaikka ne toisin ajoin vilkastuivat ikäänkuin sisäisen tulen leimahduksesta, niinkuin tulivuoren aukko tuolloin tällöin syöksee liekkejä sameaan ilmakehään. Taitava ihmiskasvojen tulkitsija olisi kenties huomannut noissa piirteissä erinomaista teeskentelyä, mutta myöskin voimakasta kiihkomielisyyttä. Hän oli juuri silloin kohdistanut kaiken sielunsa suunnitelmaan, joka oli ylväimmänkin ihmispyrkimyksen arvoinen — kansansa hajallisten heimojen järjestämiseen ja uudistamiseen kaiken sen voittamiseksi takaisin, mitä he olivat valkoihoisille menettäneet; mutta siihen aikeeseen liittyi villin julmuutta ja kostonhimoa, kaikessa tunnottomuudessaan ylevää vimmaa.
Ylipäällikköjen neuvottelua kesti runsaasti tunnin.
"Isäni siis aikoo johtaa nuo valkonaamansa käyrälle Polulle ja ottaa heidän päänahkansa, kun on heistä valmis", virkkoi Variksensulka, totisena kuunneltuaan Pietarin selityksiä lähipäivien toimenpiteistä. "Mutta kuka saa chippewan päänahan?"
"Joku nuori pottawattamie, muttei ennen kuin minä olen käyttänyt häntä. Minulla on mukanani muuan valkonaamain tietäjäpappi ja soturi, mutta niiden päänahkoja en ripusta vartaaseeni, ennen kuin he ovat meloneet minut edemmäksi. Kokous pidetään vasta tammiahoilla, ja minä haluan näyttää vankejani päälliköille, jotta he näkevät, kuinka helppo on lopettaa yankee-kansa. Minulla on nyt siitä kansasta vallassani neljä miestä ja kaksi squaw'ta; tuhotkoon jokainen punainen mies yhtä monta, niin maa on pian vapaa niistä kaikista!"
Tämän lausuessaan sai puhuja kasvoilleen niin tuimia välähdyksiä, että hänen katsantonsa näytti kauhistavalta. Variksensulkakin hätkähti tuollaisesta rajuudesta, mutta koko kiihtymys haipui melkein yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin, ja sitä seurasi ystävällinen ja pettävä myhäily, joka oli pikemmin luonteenomainen viekkaalle aasialaiselle kuin amerikalaiselle alkuasukkaalle.
"Heitä ei voi lukea", huomautti pottawattamie-päällikkö, niin pian kuin kumppaninsa maltillisempi katsanto hiukan häivytti hänen väkinäisyyttään, "jos kaikki kuulemani on totta. Mustarastas sanoo, että valkonaamain squaw'tkin ovat kyllin lukuisia, nujertaakseen kaikki jäljelle jääneet punaiset miehet."
"Pian on heitäkin taas kahta vähemmän", vastasi Pietari, ja hetkellinen, mutta säpsähdyttävä kiivaan kostonhimon välähdys näkyi jälleen hänen kasvoillaan. "Mutta sillä ei ole nyt väliä; veljeni tietää kaikki, mitä haluan hänen tekevän. Virran toisella puolella olevien valkonaamain päästä ei saa karvaakaan koskettaa muulla kädellä kuin minun. Kun aika tulee, Onoan puukko on varma. Pottawattamiet saavat kanoottinsa ja voivat seurata meitä ylös virtaa. He tapaavat meidät ahoilla, lähellä Ruohikkoaukiota. He tuntevat paikan, sillä punaiset miehet mielellään pyytävät hirviä siellä päin. Mene nyt kertomaan tämä nuorille miehillesi, ja sano heille, että vilja ei kasva eikä hirvi antaudu kaadettavaksi ainoallekaan teikäläiselle, jos he unohtavat tehdä niinkuin minä olen sanonut. Kosto tulee ajallaan."
Variksensulka ilmotti kaikki kuulemansa ohjeet sotureilleen, jotka ottivat ne vastaan niinkuin entiseen aikaan kuunneltiin suurten tietäjien lauselmia. Jokainen yritti saada tarkan käsityksen velvollisuudestaan, voidakseen kirjaimellisesti täyttää sen. Niin suuren vaikutuksen olivat kaikkiin luoteisten seutujen intiaaneihin tehneet "Heimottoman" ponnistukset kansallishengen herättämiseksi, ja niin suuresti pelkäsivät he tottelemattomuuden seurauksia, että jokaisesta soturista tuntui kuin olisi hänen henkensä menossa, jos mitään hairahdusta hänen taholtaan tapahtuisi.
Heti kun Pietari oli mennyt kanoottiinsa ja alkanut meloa vastatuuleen, kutsui Variksensulka nuoret miehensä koolle, piti lyhyen puheen ja johti heidät metsään, ikäänkuin aikoen pitkälle jalkamatkalle. Joukko ei kuitenkaan edennyt puoltatoista penikulmaa kauvemmaksi, kun se jo pysähtyi ja sytytti nuotion, valmistaakseen aterian matkan varrella saadusta riistasta.
Etelärannalle tullessaan tapasi Pietari koko seurueen vastassaan. Hänen selityksensä oli pian kerrottu. Hän oli puhutellut pottawattamie-miehiä, ja he olivat poistuneet. Kanootit oli kuitenkin toimitettava toiselle rannalle ja jätettävä sinne, jotta omistajat palatessaan saisivat ne takaisin. Tämän oli Pietari luvannut, ja hänen valkoihoisten ystäviensä tuli auttaa häntä pitämään sanansa. Sitte lausui hän varmana uskonaan, että ylempänä sijaitsevat ahot olivat toistaiseksi parhaana turvapaikkana. Siellä he olisivat syrjässä kaikelta suoranaiselta vaaralta, ja hän oli valmis lähtemään saattajaksi, suodakseen heille tukensa ja suojeluksensa. Järven eteläpäähän pyrkiminen oli tällä tuulella mahdotonta ja myöhemminkin hyödytöntä, koska kaikki sotaväki oli jättänyt Chicagon, ja linnotus oli hävitetty.
Pastorilla ja korpraalilla ei ollut mitään aihetta epäillä Pietarin vilpittömyyttä, koska olivat jo turvallisesti matkustaneet hänen seurassaan ja havainneet hänen antamansa neuvot hyviksi. He suostuivat senvuoksi heti kavalan villin ehdotukseen. Se oli paras ja viisain menettelytapa tällähaavaa, jopa aivan ainoa mahdollinen. Mackinaw oli mennyttä, Chicago samaten, ja Detroitiin oli nyt pyrittävä niemimaan poikki, käyttämättä järvien helpompaa, mutta paljoa mutkittelevampaa taivalta. Gershom myös helposti taipui uskomaan, että tämä poikkeus alkuperäisestä matkasuunnitelmasta oli käytännöllinen ja välttämätöntäkin, ja hän päätti liittyä seurueeseen.
Le Bourdonin laita oli toisin. Hän tunsi saloseudun ja tiesi villien tavat, eikä hän voinut pitää viisaana palata metsäahoille, vaan katsoi paljoa paremmaksi kaikille pyrkiä sittekin vesitse uutisasutuksiin, vältellen järville parveilevia villejä mahdollisimman valppaasti. Tuollainen, paikoilleen jääminen keskelle rauhatonta aluetta tuntui hänestä varsin arveluttavalta, ja lisäksi pysyi hän edelleenkin ensimäisessä vaikutelmassaan, että Onoa salaisesti kuului amerikalaisten vihollisiin. Tätä kaikkea hän innokkaasti selitteli valkoihoisille kumppaneilleen, kutsuen heidät sitä varten syrjään. Mutta nämä pysyivät itsepintaisina, niin luotettavan vaikutuksen oli Onoa osannut heihin tehdä. Gershomiin tehosi erityisesti kunnon korpraalin varma ja horjumaton käytös, ja naisten oli pakko jäädä miehensä ja veljensä luo.