7. LUKU.
Hunajalinnan varustaminen.
"Sinun olisi parempi lähteä virralta, kun kaikki kanootit ovat vielä tällä puolella", virkkoi Margery kävellessään Le Bourdonin kanssa veneitä kohti neuvottelun päätyttyä ja toiminnan hetken ollessa juuri käsissä. "Muista, että joudut ihan yksin kulkemaan niin tavattoman pitkän taipaleen!"
"Välttämätöntä olisi meidän kaikkien pyrkiä takaisin uutisasutuksiin niin joutuin kuin voimme, Margery", sanoi mehiläispyytäjä mietteisiin vaipuneena. "En ollenkaan pidä tuosta Pietarista; hän on huonossa huudossa sotaväen keskuudessa, ja minut tekee ihan onnettomaksi ajatus, että sinä saatat olla hänen vallassaan."
"Lähetyssaarnaaja ja korpraali näkyvät luottavan häneen, kuten veljenikin. Mitä voi kaksi naista tehdä, kun heidän miehinen suojelijansa on tehnyt päätöksensä?"
"Muuan, joka hyvin mielellään olisi sinun suojelijasi, sievä Margery, ei ole päättänyt viisaaksi ollenkaan luottaa Pietariin. Usko itsesi minun hoivattavakseni, ja minä joko menetän henkeni tai vien sinut turvallisesti ystäviesi luo Detroitiin."
Margery punehtui ja loi katseensa alas, näyttämättä olevan suorastaan pahoillansa. Mutta hänen vastauksensa oli niin luja ja nopea, että se osotti hänen olevan täydellisesti tosissaan.
"En voi jättää Dorothya nykyiseen asemaansa — ja velvollisuuteni on pysyä veljeni mukana", sanoi hän.
Mehiläispyytäjä huokasi, ja hyvin päättäväisestä miehestä kääntyi hän nyt kovin epäröiväksi.
"En pidä siitä tavasta, millä Pietari ja Kyyhkynsiipi nyt haastelevat", virkkoi hän ajatuksissaan. "Intiaanin ollessa niin totisena on tavallisesti jotakin pahaa tekeillä. Mutta luullakseni voin sentään häneen luottaa; äskeisistä väleistämme päättäen täytyy hänen olla kerrassaan harvinainen konna, jollei hän ole horjumaton ystävä."
"Onko turvallista luottaa kehenkään, Bourdon? Ei — ei — sinun on paras lähteä järvelle ja laittautua Detroitiin niin joutuin kuin voit. Vaarassa ei ole ainoastaan omaisuutesi, vaan henkesikin."
"Minun on mahdoton jättää sinua näin turvattomiin oloihin, Margery, kun kerran en luota muun seurueen päättämän menettelyn käytännöllisyyteen", lopetti mehiläispyytäjä. "Minun on sijotettava hunajani johonkin talletuspaikkaan ja valmistauduttava lähtemään takaisin ylös virtaa. Minne sinä menet, Margery, sinne minäkin, jollet sano minulle, että seurani ei sinua miellytä."
Tämä lausuttiin hiljaisesti, mutta päättävästi. Margery tuskin tiesi mitä ajatella. Että häntä salaa ilahdutti, sitä ei voi kieltää, mutta samalla hän oli jalomielisesti ja vilpittömästi huolissaan Bourdonin menestyksestä. Samassa kutsuikin Gershom hänet avukseen lähtövalmistuksiin, joten puhelu senkin johdosta päättyi.
Gershom tahtoi korjata pois talouskapineensa ennen kuin lähti ylös virtaa. Kaikki hommasivat muuttopuuhissa paitsi chippewa, joka Le Bourdonista näytti valppaalta ja epäluuloiselta. Kun jälkimäisellä oli toimitettavanaan parin, tunnin työ, olivat toiset valmiina lähtöön aikaa ennen kuin hänellä oli kuoppansa kaivettuna. Sovittiinkin senvuoksi, että mehiläispyytäjä lopettaisi hommansa muiden mennessä virran yli ja kootessa Gershomin vähiä tavaroita. Kyyhkynsiipeä ei kuitenkaan näkynyt kanoottien ollessa lähtökunnossa, ja Pietari meni ilman häntä. Vasta seurueen jo tultua pohjoisrannalle yhtyi chippewa valkoihoisen ystävänsä seuraan, istuutuen kaatuneelle puunrungolle katselemaan jälkimäisen työskentelyä omaisuutensa suojelemiseksi mutta tarjoutumatta vähimmälläkään tavalla auttamaan häntä. Mehiläispyytäjä tunsi liian hyvin intiaanin vastenmielisyyden muuhun työhön kuin tavalla tai toisella sotaisiin ponnistuksiin, ihmetelläkseen kumppaninsa välinpitämättömyyttä.
"Luulin sinun melkein jo lähteneen tammistoaholle meidän edellämme, Kyyhkynsiipi", huomautti Le Bourdon puuhassaan. "Tuo heimoton intiaani näytti hiukan panettelevan poissaoloasi; hän kai olisi halunnut sinua auttamaan huonekalujen kantamisessa kanootteihin."
"Saanut squaw't — mitä hän tarvitsee siihen parempaa? Pysyn poissa pottawattamie-polulta — en tahdo päänahkaa menettää, ainoastaan ottaa."
"Mutta Pietari sanoo pottawattamie-miesten menneen matkoihinsa ja että meillä ei ole enää mitään syytä peljätä heitä, ja tuo tietäjäpappi vakuuttaa, että me saamme uskoa Pietaria."
"Onkohan se hyvä tietäjä? Parasta varoa sitä Pietaria sentään!" virkkoi Kyyhkynsiipi. "Valkonaama luottaa valkonaamaan, ja intiaani luottaa intiaaniin — niin luultavasti parasta."
"Kuitenkin luotan minä sinuun, Kyyhkynsiipi, ja tähän asti et olekaan pettänyt minua!"
Chippewa loi mehiläispyytäjään niin merkitsevän katseen, että se kiusasi tätä vielä monta päivää jälkeenpäin, herättäen hänen mielessään ahdistavaa aavistelua. Siihen aamuun asti olivat noiden kahden välit olleet mitä tuttavallisimpia, mutta tuossa katseessa välähti jotakin rajua vihaa. Oliko mahdollista, että chippewan tunteet olivat muuttuneet! Oliko Pietari millään tavoin osallisena tuon katseen salaperäisyyteen? Epäluulo painosti Le Bourdonia hänen viimeistellessään talletuspaikkansa, mutta olosuhteet eivät enää sallineet mitään suunnitelman muutosta. Muutaman minuutin kuluttua istuivat nuo kaksi kanootissaan ja olivat menossa yhtymään kumppaneihinsa.
Pietarin vakuutukset olivat pitäneet paikkansa. Intiaaneja ei näkynyt missään, ja Gershom vei korpraalin säilytyspaikalleen niin luottavaisena, että molemmat miehet olivat jättäneet rihlapyssynsä rannalle. Siinä Le Bourdon tullessaan hätkähtäen näki ne, mutta mitään vaaraa ei tosiaankaan ollut ilmaantunut. Hän otti nyt melkein tyhjentyneeseen kanoottiinsa osan Gershomin tavaroista, jotka kaikki kannettiin kätköpaikastaan rantamalle.
Le Bourdonin ei ollut vaikea saada Margerya vakuutetuksi siitä, että hänen veljensä vene olisi liian raskaassa lastissa vastavirtaan kuljettaessa, jollei tyttö siirtyisi hänen omaan kanoottiinsa. Kyyhkynsiipi tarvittiin melomaan apuna Waringille, ja muut kolme pysyivät kanootissa, jolla olivat virralle saapuneetkin. Täten järjestäytyneinä alottivat seikkailijamme uuden matkansa.
Nouseminen vastavirtaan oli luonnollisesti kokonaan toista kuin alastulo. Eteneminen oli vitkallista ja monin paikoin tukalaa. Useasti oli kanootteja sauvottava vuolteissa, ja sattui sellaisiakin taipaleita, että koko lasti oli purettava miesten selkään ja vähin erin kannettava maitse kuten kanootitkin. Tällaisessa aherruksessa oli korpraali varsin jäntevä, eikä kumpainenkaan intiaani kieltänyt apuansa näin miehekkäässä urheilussa. Gershom myös oli vironnut jälleen rivakasti hoitamaan tehtäviänsä.
Matkaa kesti siten useita päiviä, etenkin kun kellään ei tuntunut olevan kiirettä. Pietari odotti suuren neuvottelukokouksensa lähestymistä ja oli yhtä tyytyväinen pysymään kanootissa kuin viettämään leirielämää ahoilla. Gershom ei milloinkaan ajatellut ajan hukkautumista, ja mehiläispyytäjä taasen olisi hyvillä mielin viettänyt koko kesänkin noin hauskasti, Margeryn enimmäkseen istuskellessa hänen kanootissaan. Tavallisilla retkillään piti Le Bourdon kahlekoiraansa kumppaninaan, mutta nyt sai Kenno samota pitkin metsiä, jotka yleensä reunustivat rantoja, yhtyen herraansa aina kun poikettiin maihin.
Lähetyssaarnaajalla ja korpraalilla ei myöskään ollut mitään erityistä kiirettä suunnitelmissaan. Edellistä oli Pietari osannut johtaa suuriin käsityksiin hänen edustamansa uskonnon leviämisestä punaihoisten keskuuteen, jahka hän pääsisi kunnollisesti selvittelemään heille heidän suurta alkuperäänsä ja yhdyssidettänsä valkoihoisten kanssa, ja jälkimäinen luotti siihen, että Pietari kaikessa hiljaisuudessa keräisi intiaanien keskuudesta amerikalaisten puolelle voimia, joiden keralla hän saisi kunnostautuneeksi.
Päivä päivältä heikkeni mehiläispyytäjän epäluuloisuus tätä kamalaa teeskentelijää kohtaan, kun rauha säilyi aivan häiriintymättömänä. Ainoastaan Kyyhkynsiipi tajusi selvästi hänen seuransa vaarallisuuden muutamista puolittain luottamuksellisista huomautuksista, joita Pietari oli katsonut voivansa virkkaa punaihoiselle seuralaiselle. Mutta häntäkin eksytti jonkun verran se seikka, että Pietarin menettelyyn ei soveltunut ehdottomasti liittyä kumpaiseenkaan silloiseen suureen sodankävijään. Hän päin vastoin kiihkeästi halusi nähdä heidän tuhoavan toisensa, ja alkaneet vihollisuudet olivat senvuoksi antaneet erityistä virikettä hänen vihansa hankkeille. Hän oivalsi täydellisesti Kyyhkynsiiven tunteet ja tiesi hänen olevan vihoissa pottawattamie-heimon kuten useimpien muidenkin Michiganin heimojen kanssa; mutta se ei hänelle mitään merkinnyt. Jos Kyyhkynsiipi kerran tavotteli valkoihoisten päänahkoja, niin oli hänelle yhdentekevää, ahdistiko chippewa englantilaisia vai amerikalaisia; kumpaisessakin tapauksessa kohdistui tuhoaminen hänen vihollisiinsa. Näin ollen ei ole kummeksittavaa, että Pietari tosiaan sydämessäänkin pysyi aivan samalla kannalla Kyyhkynsiiven kuin Variksensulankin suhteen, ja siitä johtunut ehdottomasti vilpitön sävy sai chippewan epäröimään, missä määrin hän oli oikeassa peljätessään valkoihoisen seuransa kohtaloa, josta Pietari ei ollut rohjennut hänelle lausua selviä viittauksia.
Ainoastaan kerran huomasi mehiläispyytäjä heidän vitkallisesti edetessään ylös Kalamazoota Pietarissa mitään tukea alkuperäisille aavistuksilleen. Retken neljäntenä päivänä, kun koko seurue lepäili ponnisteltuaan melkoisen "kantamistaipaleen", huomasi Le Bourdon heimottoman villin katseen kiertävän valkoihoisesta toiseen niin peräti hornamaisin ilmein, että hänen sydämensä ihan alkoi sykkiä nopeammin. Hän oli vilahdukselta nähnyt Pietarin sellaisena hetkenä, jolloin kostajan povessa alituiseen riehuvan tulivuoren pakottava voima kävi vaikeaksi hillitä ja jolloin muisti elävimmin kuvaili valkoihoisten tuottamia vääryyksiä. Mutta se vaikutelma, jonka Le Bourdon sai katseesta, häipyi taas piankin, kun sille ei ilmestynyt lisää aihetta.
Oli hiukan merkillistä, että Margery todella alkoi vähitellen kiintyä Pietariin, usein osottaen päällikölle sellaista huomaavaisuutta kuin tytär isälleen. Tämä johtui ihmeellisen villin ylväästä ja kohteliaasta käyttäytymisestä. Kaikkinakin aikoina on intiaanisoturi harras erityisesti säilyttämään rodullaan huomatun arvokkuuden ja säädyllisyyden, mutta ani harvoin osottaa hän huomaavaisuutta naisiakin kohtaan. Epäilemättä on heillä inhimilliset tunteet, kaiketikin rakastavat he vaimojansa ja lapsiansa niinkuin muutkin; mutta heidän kasvatuksessaan on sellaisten tunteiden kätkeminen niin tärkeänä tekijänä, että pelkkä syrjäinen harvoin pääsee niitä havaitsemaan. Pietarilla ei arvattavasti ollut perhettä, ja varmaankin hän ensimältä piti vain silmällä järjestelmällistä petollisuuttaan, vähin erin alkaessaan pyyntiretkillään omistaa huomiota seurueensa naisille, tarjoamalla heille riistansa parhaita paloja ja selittelemällä koetelluimpia intiaanien ruuanlaittotapoja lihan maukkaimpien ominaisuuksien edistämiseksi. Mutta päivä päivältä kävi hänen sävynsä etenkin Margerya kohtaan läheisemmäksi ja luonnollisemmaksi. Tytön teeskentelemättömyys, säveä hellyys ja naisellinen urheus viattoman hilpeyden kirkastuttamana näytti tehoavan tähän miltei tunnottomaan villiin, vaikka tämä koettikin vastustaa sellaista heikontavaa vaikutusta. Kenties oli Margeryn kauneudella osuutensa näissä noin jäykälle mielelle uusissa tunteissa. Pietari alkoi ehdottomasti pehmitä leppeyteen nuorta tyttöä kohtaan, ja luonnollisena vastakaikuna lisääntyi tytön luottamus ja myötätunto kamalan intiaanin hyväksi.
Vasta yhdentenätoista päivänä virran suulta lähdettyään saapuivat kanootit pikku lahdelmaan, jossa Le Bourdonilla oli ollut tapana pitää ruuhtansa. Hunajalinna oli täydellisesti näkyvissä, ja Kenno, joka vanhoille metsästysmailleen tultuansa oli edellisenä iltana lähtenyt vilistämään pitkin virran vartta, seisoi nyt rannalla toivottamassa herraansa ja tämän vieraita tervetulleiksi majaan. Aurinko teki juuri laskuaan matkalaisten astuessa maihin, ja sen viimeiset säteet pilkistelivät ahoille, luoden lempeän hehkun ruohikoille ja kukkasille. Mikäli mehiläispyytäjä saattoi havaita, ei edes karhu ollut käväissyt paikalla hänen poissaollessaan.
* * * * *
Nyt alkanut viikko käytettiin hyvin uutteraan aherrukseen Hunajalinnassa. Retkikunta oli majoitettava, ja siihen tarkotukseen oli Le Bourdonin pikku asumus aivan riittämätön. Se luovutettiin naisille, jotka käyttivät sitä yksityisenä huoneenaan, kun sitävastoin ruuanlaitto ja aterioiminen tapahtui ulkosalla puiden siimeksessä, missä miehet myös nukkuivat. Mutta lyhyessä ajassa rakennettiin uusi maja, joka tosin ei ollut niin täydellinen ja luja kuin Hunajalinna, mutta vastasi kuitenkin retkeläisten tarpeita.
Dorothy ja Kukka olivat jo tottuneet saloseudun vaatimattomiin oloihin ja niiden tuottamaan työskentelyyn. Molemmat olivat taitavia emäntiä, ja Le Bourdon virkkoi punehtuvalle Margerylle, ennen kuin tämä oli vuorokauttakaan oleskellut hänen majassaan, että sieltä ei puuttunut muuta kuin hänen laisensa valtijatar, jotta se olisi ruhtinaallekin sovelias asunto. Ateriatkin paranivat ihmeellisesti, vaikka ainekset pysyivät samoina kuin ennenkin! Lisäksi osasi Margery valmistaa hauskoja pikku yllätyksiä seudun marjoista ja hedelmistä, joten seurue jakseli erinomaisesti.
Siten terveesti elellen uurastivat miehet kukin lahjojensa mukaan. Kyyhkynsiipi toi joka päivä sorsia, metsäkyyhkysiä ja kaikenlaista riistaa ruoka-aitan varustamiseksi, toisten rakentaessa uutta majaa. Saadakseen ainekset tähän entistä asumustansa paljoa isompaan tupaan meni Ben ylös Kalamazoota puolen penikulman verran, missä hän kaatoi soleita mäntyjä, joiden rungot olivat noin jalan vahvuisia läpimitaltaan, ja katkoi ne kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen jalan mittaisiksi hirsiksi. Nämä uitettiin alas virtaa Hunajalinnan kohdalle, missä Pietari oli kanootilla niitä vastassa ja hinasi kunkin järjestään rantaan.
Uusi maja ei ollut täyttä kolmeakymmentä jalkaa pitkä, ja leveyttä oli siitä mitasta kolmannes. Yksinkertainen katto tehtiin kaarnasta, ovea vastasi pelkkä aukko ja ikkunoita kaksi pienempää reikää. Korpraali Flint oli kuitenkin päättänyt, että oli valmistettava oikea ovikin sekä ikkunoihin luukut, vieläpä oli talo aikanaan ympäröittävä vaaja-aidalla.
"Mitä hyötyä sellaisesta olisi?" huudahti Le Bourdon hiukan kärsimättömästi, kun huomasi korpraalin alkavan olla tosissaan sen suunnitelman suhteen. "Täällä olen turvallisesti elellyt kaksi työkautta ilman mitään paalutuksia, ja nyt tahdotte tehdä uudesta majasta todellisen linnotuksen!"
"Niin, Bourdon, se kävi päinsä rauhallisina aikoina", vastasi korpraali jäykästi; "mutta nyt on sota käynnissä. Olen nähnyt Fort Dearbornin kukistumisen, ja mieleni ei tee nähdä minkään muun vartiopaikan menetystä tämän sodan aikana. Pottawattamiet ovat vihamielisiä, sen myöntää Pietarikin, ja he ovat kerran käyneet täällä, kuten itse sanotte, joten he saattavat tulla uudestaankin."
"Ainoa pottawattamie, joka minun tietääkseni on käynyt täällä, on kuollut, ja hänen luunsa valkenevat tuolla metsässä. Ei ole siis hänestä pelkoa."
"Hänen ruumiinsa on kadonnut", huomautti korpraali, "ja sen mukana rihlapyssykin. Kuulin sen unohtuneen ja läksin keräämään taistelukentälle jätettyjä aseita, mutten löytänyt mitään. Epäilemättä ovat hänen ystävänsä polttaneet tai haudanneet päällikön, ja he saattavat hyvinkin toistamiseen pistäytyä täällä päin, kun nyt tuntevat tien." Soturin ilmotus ja järkeily vaikutti hiukan Bodeniin, ja tovin kuluttua hän vastasi tavalla, joka osotti epäröimistä:
"Talon vaajoittaminen vaatii viikon työn, ja mieleni tekee taaskin jonkun aikaa vielä hyöriä mehiläisten parissa."
"Menkää te vain niihin hommiin, Bourdon, ja jättäkäät minut linnottamaan ja varustelemaan oman ammattini mukaan."
"Lujittakaa sitte mieluummin Hunajalinna", esitti mehiläispyytäjä; "naisethan toki tarvitsevat parahinta suojaa. Helpompi onkin saartaa paalutuksella se maja, koska se on paljoa pienempi, ja vankempi se jo alkujaankin on turvapaikaksi."
Ja tämän muutoksen mukaan toteutettiin suunnitelma. Korpraali kaivoi neljä jalkaa syvän juoksuhaudan "linnan" ympärille, tepastellen peräti hyvillä mielin, sillä ensi kertaa ei hän ollut tällaisessa työssä, jossa hän katsoi kaikin puolin kunnostautuvansa retkikunnan sotilaallisena asiantuntijana. Gershomista hän sai toimekkaan apurin, joka uurasti sitäkin mieluummin, kun tiesi vaajoituksen lisäävän vaimonsa ja sisarensa turvallisuutta. Eikä pastori Amenkaan halveksunut kuokan ja lapion käyttöä; lähetyssaarnaaja oli tosin ehdottomasti vakuutettu siitä, että oikeaan alkuperäänsä tutustuminen piankin kesyttäisi kaikki villit ja saisi heidät innostuneina kääntymään takaisin vanhaan uskoonsa, mutta sitäennen oli heillä vielä ikävä halu kerätä päänahkoja. Hän ei uudessa toimessaan ollut yhtä kätevä kuin Waring, mutta hänellä oli innostuneen miehen kannattelemaa sitkeyttä, joka suuresti korvasi harjaannuksen puutetta.
Intiaaneista ei kumpainenkaan suvainnut koskea mihinkään työkaluun. Kyyhkynsiiven päivät kuluivatkin ahkerilla pyyntiretkillä, mutta Pietari vietti aikansa enimmäkseen mietiskelyssä ja yksinäisillä kävelyillä. Hunajalinnan varustelusta ei hän tuntunut olevan millänsäkään, joko tietäen voivansa kavalluksella tehdä mitättömiksi kaikki nuo varokeinot millä hetkellä hyvänsä tai luottaen siihen voimaan, joka oli keräytymässä lähiseudun ahoille. Välinpitämättömästi silmäili hän toisinaan linnottajien työtä, vieläpä kavaluudessaan kerran antoi hyödyllisen neuvonkin varustuksen lujittamiseksi. Tällainen kanta ei välttänyt mehiläispyytäjän huomiota, tehden hänet yhä vähemmin epäluuloiseksi salaperäistä villiä kohtaan.
Le Bourdon ei sallinut kaataa ainoatakaan puuta asuntonsa lähittyviltä. Korpraalin kaivaessa juoksuhautaa kumppaneinensa oli hän mennyt melkoisen matkan päähän hakkaamaan ja veistämään takkiaistammia paaluaitaa varten. Bodenia ilahdutti tässä työssä kaksikin seikkaa. Ensiksikin saattoi varustuksista jälkeenpäin olla hyötyä hänelle itselleen puolustuskeinoina sekä karhuja että intiaaneja vastaan, ja toisekseen toi Margery joka päivä ompeluksensa tai kudelmansa metsään ja istui puunrungoilla naurellen ja jutellen, kirveen heiluessa jäntevän miehen käsissä. Jonakuna kertana oli Pietarikin saapuvilla, osottaen tyttöä kohtaan kukkasien poiminnassa ja hänen muiden viattomien mielitekojensa palvelemisessa sellaista huomaavaisuutta, että siitä olisi ollut kunniaa korkeammankin sivistyksen hienostamalle seuramiehelle.
Mehiläispyytäjän raivatessa metsää ja Margeryn pujotellessa sukkavartaitaan tulevan talven varalle seisoskeli umpimielinen intiaani neljännestunnin ajan kerrallaan liikkumattomana kuin patsas, tähdäten katseensa tiukasti milloin toiseen, milloin toiseen. Tarkkasilmäinen sivullinen olisi kenties havainnut, että hänen tunteensa eivät tällöin olleet yksinomaan julmia ja kostonhimoisia, vaikka hänen kasvoillaan toisinaan välähtikin hirvittävä rajuus.
Korpraalin saadessa juoksuhautansa valmiiksi oli Le Bourdonkin suoriutunut paaluistaan, joita oli kaikkiaan sata; yhteisvoimin kuljettivat miehet ne vesirajaan, mistä ne laskettiin alas virtaa mäntylautalla, sillä suolaton vesi ei kannata takkiaistammen ominaispainoa. Kaikki tarpeet saatiin toimitetuksi työpaikalle juuri arkiviikon päättyessä, ja alkava sunnuntai vietettiin täydellisessä levossa, lähetyssaarnaajan pitäessä mieltä ylentävän hartaushetken. Maanantaina pani korpraali kaikki miehet pystyttämään ja kiinnittämään vaajoja, ja jo saman päivän iltana oli Hunajalinna saarrettu huipukkaalla puolustusmuurillaan. Paalut seisoivat pystyssä ja toisiinsa kytkettyinä, ja seuraavien päivien työksi jäi tuon sadan jalan mittaisen juoksuhaudan täyttäminen mullalla, joka oli survottava lujaan. Gershomin tavarain joukossa oli räikkä ja tinatorvi, jollaisilla amerikalaisissa maataloissa kutsutaan työväkeä vainioilta; edellinen annettiin nyt miehille, jotta he tarpeen tullen voisivat antaa hälytyksen ulkopuolelta, kun taasen torvi ripustettiin Hunajalinnan ovipieleen. Siten saattoivat seurueen molemmat ryhmät vaaran uhatessa toimittaa tiedon toiselle.
Ammattimiehenä vahvisti korpraali muiden lausuman käsityksen, että varustus oli tällaisenaan varsin tukeva; vettä hän päätti aina pitää pari kolme tynnyrillistä varastossa. Koko seurueen mieltä kevensi lisääntyneen turvallisuuden tunne, vaikka oli vielä yksi haitta olemassa. Oli nimittäin aina yllätyksen vaaraa siitä, että varsinainen varusväki oli yöllä erossa linnotuksen muista asukkaista; mutta siihenkin pulaan keksi korpraali pian keinon. Hän laittoi majan seinustalle matalan lavan, asettamalla siihen hirsiä, joiden yläpinta oli veistetty tasaiseksi. Sen yläpuolelle sommiteltiin miehenkorkuisten salkojen päihin kaarnakatos, ja tähän vajaan saatiin taljojen avulla mukavat vuoteet heinäkimpuista. Siinä alkoivat nyt miehet viettää yönsä.
Täten varustautuneina kykeni seurue kauvankin odottelemaan aseman selviämistä. Pietarin puheista tiedettiin, että lähitienoolla oli tulossa eri intiaaniheimojen päälliköitä neuvotteluun, mutta Pietari takasi ystävilleen täydellisen koskemattomuuden.
8. LUKU.
Yöllinen neuvottelu.
Mehiläispyytäjä oli luonnostaan terävä havaintojen tekijä, ja sitä kykyä olivat olosuhteet suuresti harjaannuttaneet. Ellei hän olisi ajan mittaan yhä syvemmin kiintynyt Margeryyn, olisi hän varmasti huomannut chippewan käyttäytymisessä jotakin epäilyttävää. Margery oli nyt aina hänen ajatuksissaan ja usein unessakin sulostuttamassa hänen haaveitaan kauneudellaan ja viattomalla leikkisyydellään. Sillävälin sai Pietari rauhassa yritellä käännytystyötä Kyyhkynsiiven suhteen, opettaakseen häntä pitämään kaikkia valkoihoisia luonnollisina vihollisinaan. Se tehtävä ei suikkaan ollut helppo, sillä chippewa oli kaikesta sydämestään amerikalaisten ystävä, koettuaan heidän taholtaan pelkkää hyvää, ja hänen koko pikku heimoaan olivat Yhdysvaltain hallituksen jäsenet suuressa määrin käyttäneet sanansaattajina ja muissa palkkiotoimissa. Lisäksi oli hän aivan erityisesti kiintynyt suoraluontoiseen ja sydämelliseen mehiläispyytäjään, jolle hän ei mitenkään tahtonut suoda pahaa tai ikävyyttä tapahtuvan. Mutta salaperäisen villin innostuttavat puheet herättivät hänen mielessään kuitenkin epäröimistä, joka pidätteli häntä kavaltamasta erämiehelle, mitä puolinaisia viittauksia Pietari tuli lausuneeksi seuruetta uhkaavasta kohtalosta.
Chippewan asema oli muutenkin kiusallinen. Metsästysretkillään oli hän jo havainnut ilmeisiä jälkiä siitä, että intiaanisotureita liikkui ympäristössä. Niin kauvan kuin hän tunnustausi amerikalaisten ystäväksi oli hänen omakin henkensä vaarassa; täydellinen kääntymys olisi arvattavasti Pietarin välityksellä vapauttanut hänet Hirvenjalan surmaamisen seurauksista. Toistaiseksi kuitenkin odottavalle kannalle asettuen noudatti hän nyt mitä suurinta varovaisuutta eikä enää uskaltanut käyttää pyssyä pyyntimatkoillaan, vaan turvausi äänettömästi toimivaan jouseen. Muutamissa puheluissa oli hän kautta rantain urkkinut mehiläispyytäjältä valkoihoisten lukumäärää, josta hänellä oli hiukan oikeampi käsitys kuin heimottomalla päälliköllä, ja kun Le Bourdon huolettomasti kuvasi rotuansa olevan runsaasti kuin kokonaisella ruohoaavikolla korsia ja sen sotureita riittävän tuhannen jokaista intiaanisoturia kohti, sai kysyjä yhä toivottomamman mielipiteen salaperäisen päällikön suunnitelmista kaikkien valkoihoisten hävittämiseksi.
Päivät kuluivat rauhallisessa askaroimisessa. Oli harvinaisen lauha ja herttainen ilta; aurinko painui pilvettömän taivaanrannan taa, ja hiljainen lounaan hengähtely leyhytteli Margeryn lämpimiä poskia, kun hän päivän toimista levähtäen istui Le Bourdonin kanssa puhelemassa tällaisen asuinpaikan tuottamasta viihdytyksestä. Nuori mies oli kaunopuheinen, sillä hän haastoi vilpittömiä tunteitaan, ja neitonen kuunteli hyvillään hänen vilkkaita kuvauksiaan vaihtelevista kokemuksista ammatissaan.
"Mutta etkö usein ole yksinäinen, Bourdon, asuessasi täällä ahoilla kaiket kesät ilman ainoatakaan puhekumppania?" kysyi Margery, samassa punehtuen silmiänsä myöten, kun huomasi, että tätä tiedustusta voitiin ajatella viittaukseksi tämän yksinäisyyden lopettamiseen vastaisen varalle.
"En ole tähän asti ollut", vastasi Le Bourdon avomielisesti, "vaikka taitaa nyt vastedes käydä toisin. Olen saanut seuraa, josta ei tekisi mieleni ikinä luopua."
Margery punehtui jälleen ja loi katseensa maahan — sitte hän kohotti silmänsä, hymyili ja näytti ihastuneelta. Hän oli jo tottunut tuollaisiin huomautuksiin ja tajusi kyllä rakastajansa toivomukset, vaikka tämä ei ollut koskaan puhunut selkeämmin. Ainoastaan omiin ansioihin luottamaton arvottomuuden tunto pidätti Le Bourdonia pyytämästä Margerya vaimokseen, ja tämä taasen itse toisinaan epäili, tokko oli mahdollista, että kukaan kunniallinen mies halusi joutua jäseneksi perheeseen, joka oli vaipunut niin surkuteltavaan tilaan kuin täällä saloseudulla saattoi alentua suorastaan mainettansa menettämättä. Näissä epäilyksissä nuoren parin rakkaus kuitenkin lujittui vakaasti ja kirkasti heidän koko olemustaan.
Siten istuivat he milloin vilkkaasti haastellen, milloin näyttäen hajamielisiltä ja ajatuksiinsa vaipuneilta, kun Le Bourdon sattui katsahtamaan taaksensa ja näki Pietarin silmäilevän heitä taaskin salaperäisen tiukoin ilmein. Villin kummallinen katsanto herätti hänessä aina sellaisina hetkinä sekavia tunteita, joissa oli sijansa epäilyllä, uteliaisuudella ja raskailla, epämääräisillä aavistuksilla.
Tavallisella hetkellä, joka tässä tervetapaisessa seurueessa oli aina varhainen, läksi koko perhe levolle; naiset vetäysivät majaan ja miehet järjestivät taljansa ulkopuolelle. Paaluaidan rakentamisesta saakka oli Le Bourdonilla ollut tapana kutsua Kenno sen sisäpuolelle, missä se sai kuljeskella vapaasti. Sitäennen oli se ollut suljettuna koppiinsa, jottei se olisi joutunut hirven jäljille tai otteluun karhun kanssa isäntänsä olematta paikalla hyötymässä sen rynnistyksistä. Koska paaluaita oli liian korkea sen hypätä yli, niin sai kahlekoira sen sisäpuolelle vapauteen päästessään terveellistä liikuntoa, samalla kun se oli mitä valppaimpana vartijana kaikenlaisilta vaaroilta. Mutta nyt olikin koira poissa, ja huhuiltuaan ja vihelleltyään jonkun aikaa näki mehiläispyytäjä pakolliseksi teljetä veräjän, jättäen uskollisen kumppaninsa sen ulkopuolelle. Tämän tehtyään hän heittäysi taljalleen ja vaipui pian uneen.
Oli keskiyö, kun mehiläispyytäjä tunsi käden laskeutuvan käsivarrelleen. Korpraali se siten varovasti herätteli häntä. Silmänräpäyksessä kavahti nuori mies jaloilleen, rihlapyssy kädessään.
"Etkö ole kuullut, Bourdon?" supatti korpraali.
"Mitä niin? Olen nukkunut sikeästi kuin mehiläinen talvella."
"Veräjää on röykytelty jo moneen kertaan." Miehet lähenivät veräjää juuri kun taas tölmäistiin siihen ikäänkuin salpojen lujuutta koetellen. Rynnäkkö uudistui useaan kertaan ennen kuin heille selvisi, että kahlekoira sieltä pyrki sisälle. Mehiläispyytäjä avasi veräjän. Kenno oli totutettu hillitsemään haukuntaansa, jotapaitsi isot koirat eivät muutenkaan ole luontuvia haaskaamaan voimiansa hyödyttömään hälinään. Mutta tuskin ole se päässyt "varustukseen", kun se jo taas yhtä hartaasti pyrki ulos. Tämän seikan tiesi Le Bourdon ilmaisevan, että lähistöllä oli jotakin outoa. Neuvoteltuaan korpraalin kanssa kutsui hän Kyyhkynsiiven, joka jätettiin veräjän vartijaksi, noiden kahden muun lähtiessä tutkimusretkelle. Korpraali oli urhea kuin leijona ja piti kaikista tuollaisista liikkeistä, vaikka hän uskoikin varmasti kohtaavansa villejä, kun sitävastoin hänen kumppaninsa odotti kohtausta karhujen kanssa.
Ennen lähtöään tarkastivat molemmat seikkailijat huolellisesti aseensa. Kumpainenkin tutki sankkiruudin, sovitti ruutisarven ja luotikukkaron mukavasti käsille ja hellitti puukkoansa tupesta. Lisäksi kiinnitti korpraali muskettinsa päähän pelottavan kiiltävän painettansa, mehiläispyytäjän ollessa aseistettu pitkällä rihlapyssyllä.
Le Bourdon ei ulkosalle tultaessa antanut kahlekoiransa juosta edelle, vaan piti sen likellään, jollaiseen hillintään koira oli täydellisesti tottunut. Mutta niin varmana ja halukkaana ohjasi se miehiä, että mehiläispyytäjä huomautti jotakin erikoista olevan tekeillä.
"Eteenpäin", vastasi korpraali. "Yksi seikka on kuitenkin sovittava, Bourdon, nimittäin että sinun tulee toimia keveänä osastona tällä retkeilyllä, minun ollessani pääjoukkona. Jos kohtaamme vihollisen, niin on sinun velvollisuutenasi kahakoida etujoukkona niin kauvan kuin voit, ja sitte peräytyä varaväkesi suojaan. Minä luotan etupäässä painettiin, joka on paras kapine intiaanin pitelemiseksi, ja kun vihollinen minun ryntäyksestäni vetäytyy taamma, tulee meidän pitää se mahdollisimman kiivaassa luotisateessa. Ratsuväen puutteessa voisimme käyttää koiraa etu- ja kiertoliikkeisiin."
"Joutavia, korpraali, te olette melkein yhtä piintynet ammattinne aatoksiin kuin pastori Amen suureen keksintöönsä intiaanien alkuperästä. Katsotaanhan nyt vain ensin rauhallisesti, mitä koira tahtoo meille näyttää."
Kenno ohjasi miehet tavallista tiheämpää metsikköä kohti jokseenkin etäälle Hunajalinnasta; siellä juoksi pieni Kalamazoon sivujoki rotkon läpi, läheisiltä ylänteiltä yhtyäkseen koko tienoon valtasuoneen. Mehiläispyytäjä tunsi hyvin paikan, sillä hän oli usein juonut joesta ja viillytellyt itseään rotkon siimeksessä, tultuaan kuumiinsa ahoilla. Puut muodostivat siinä tilavan lehdon, joka tarjosi rotkossa mitä täydellisimmän piilopaikan. Senvuoksi noudatti hän yhä suurempaa varovaisuutta, kun astui korpraalin keralla metsikköön, pitäen kärsimättömäksi käynyttä koiraa yhä tiukemmin vierellään.
"Nyt, korpraali", virkkoi hän matalalla äänellä, "luulen vainunneemme villien tyyssijan. Me kierrämme syvänteen ja laskeudumme pohjalle tiheikköön, jonka tunnen. Näittekö?"
"Kyllä kai", vastasi soturi järkkymättömänä kuin kallio. "Tarkotatte nuotiota?"
"Niin, punanahat ovat sytyttäneet sinne neuvottelutulensa ja keräytyneet pitämään kokousta sen ympärillä. Saattaa olla hyvä yrittää hiukan tutustua heidän puuhiinsa. Nyt on meidän tunkeuduttava näiden pensaiden läpi niin hiljaa kuin mahdollista. Koiran saan kyllä pysymään ääneti."
Viisas elukka käyttäysikin kerrassaan ihmeellisesti. Se näytti tajuavan varovaisuuden välttämättömyyden aivan yhtä selkeästi kuin miehetkin eikä kertaakaan pyrkinyt omaa pituuttansa edemmäksi herrastaan. Parina kertana se keksi parhaan pääsytienkin ja johti kumppaneitansa inhimillisen ymmärtäväisesti. Se ei päästänyt murahdusta eikä haukahdusta, vieläpä pidätteli maltitonta läähätystäänkin, ikäänkuin tietäen, kuinka lähelle maailman valppaimpia korvia se oli joutumassa.
Tuiki varovasti hiiviskeltyään pääsivät mehiläispyytäjä ja korpraali juuri sellaiseen asemaan kuin halusivat. Se oli vain muutaman jalan päässä metsikön sisäreunasta, mutta täydellisesti kätkössä, samalla kun he pikku aukoista saivat tarkastelluksi eteensä avautunutta näyttämöä. Kaatuneesta puunrungosta he saivat istuimenkin; Kenno asettui herransa viereen, nähtävästi käyttäen omaan tarkkailuunsa muita aisteja kuin näköä, sillä se ei voinut niin alhaalta erottaa mitään edestänsä.
Näytelmä oli juhlallisen vaikuttava. Nuotio ei ollut suinkaan iso eikä erittäin kirkas, mutta se riitti himmeästi valaisemaan melkoisen laajaa sädepiiriä. Se oli viritetty ihan keskelle notkonpohjaa, joka muodoltaan ja ympäristöltään melkoisesti muistutti avaran amfiteatterin arenaa. Tätä saartavassa loivassa rinteessä oli tosin yksi katkeama, ihan vastapäätä Le Bourdonin ja hänen kumppaninsa tähystyspaikkaa; siinä tapasi lähteestä juokseva puro pääsyn aukeammalle maalle. Ylävää kamaraa varjostivat enimmäkseen puut, mutta itse arenaa verhosi ainoastaan tiheä ja kaunis nurmikko.
Mutta merkillinen näyttämö sai parhaan tehonsa katselijoihin sen inhimillisistä esiintyjistä, heidän ulkomuodostaan, eleistään ja liikkeistään. Saapuvilla oli lähes viisikymmentä alkuasukasta, joten heidän pelkkä lukumääränsäkin oli hämmästyttävä. Jokainen oli sotamaalaukseensa laittautunut soturi. Vielä vaikuttavampi oli se seikka, että kaikki näyttivät olevan päällikköjä; hyvin luultavasti oli siis jossakin tammistoahoilla varsin mahtava joukko punanahkaisia, eikä kovinkaan kaukana. Tätä tarkkaillessaan ja pohtiessaan johtui Le Bourdon aavistelemaan, että ennen puheena ollut suuri neuvottelu pidettiinkin nyt keskiyön hetkenä ja näin lähellä hänen asuntoansa Pietarin mukavuudeksi.
Paikalle tulleet intiaanit eivät olleet istumassa; he seisoivat hiljaa supattelevina ryhminä tai astelivat edestakaisin kuin tummina ja juhlallisina haamuina. Joukosta ei kuulunut hivaustakaan, ja se seikka suuresti lisäsi kohtauksen omituisuutta. Vähintään puolialastomat, suorat kävelijät, tummat hipiät, vihollisten pelottamiseksi julmilla kuvioilla maalatut kasvot ja niistä välkkyvät silmät osaltaan saivat Le Bourdonin ajattelemaan, että kohtaus oli kummallisin näky, mitä hänen eteensä vielä oli sattunut.
Molemmat katselijat olivat istuneet kaamean hiljaista kohtausta silmäillen ehkä puoli tuntia, kun äkkiä jokainen päällikkö seisahtui hievahtamattomaksi ja kaikki kasvot kääntyivät samalle suunnalle, nimittäin puron halkaisemaan solaan. Sen pimennosta astui esille kaksi olentoa, arvokkaasti ja verkallisesti lähestyen arenan keskusta. Tulijain päästessä paremmin valoon havaitsi Le Bourdon, että he olivat Pietari ja pastori Amen. Edellinen johti juhlalliseen tapaan jälkimäistä, joka näytti melkoisesti hämmentyneeltä tällaisesta ympäristöstä. Tässä lienee paikallaan selittää, että intiaani oli yksinään tulossa kohtauspaikalle, kun hän tapasi lähetyssaarnaajan harhailemassa tammien keskellä. Tämä oli lähtenyt haeskelemaan Le Bourdonia ja korpraalia, ja sensijaan, että olisi yrittänyt päästä eroon odottamattomasta kumppanista, oli Pietari säveästi kutsunut tämän mukaansa. Mehiläispyytäjälle oli heti ensi silmäyksellä ilmeistä, että Pietari tuli odotettuna, vaikka asianlaita ei suinkaan näkynyt olevan sama hänen toveriinsa nähden. Kunnioitus suurta päällikköä kohtaan esti kuitenkin mitään kummastusta tai tyytymättömyyttä ilmenemästä, ja valkonaamain tietäjämies vastaanotettiin yhtä vakavan kohteliaasti kuin olisi hän ollut kutsuvieras. Juuri kun nuo kaksi olivat astuneet tummaan piiriin, joka muodostui heidän ympärilleen, heitti muuan nuori päällikkö kuivia risuja tuleen; korkealle loimuten loi tämä kirkkaamman valon lukuisiin niin kauhistuttavan näköisiin kasvoihin kuin on koskaan välähdellyt inhimillisillä olkapäillä. Kaamean joukon äkillinen kirkastuminen hätkähdytti kaikkia valkoihoisia katsojia, mutta Pietari vain hymyili tehdessään liikkeen, jolla hän tuntui tervehtivän koko ryhmää. Nuotion nyt roihutessa hohtavimmillaan tunsi Le Bourdon joukossa vanhoja tuttaviakin, pottawattamie-päällikköjä.
Muutamat vanhimmat lähestyivät Pietaria, ja heidän välillään syntyi hiljainen keskustelu. Sen tuloksena istuutuivat kaikki päälliköt nurmikolle, säilyttäen nuotion ympärille muodostuneen alkuperäisen kehänsä. Ihan kuin Le Bourdonin toivomuksen mukaisesti asettuivat Pietari ja tämän likeisimmät kumppanit suoraan vastapäätä hänen omaa istumasijaansa, joten hän sai tarkastelluksi tuon merkillisen johtomiehen ilmehikkäitä kasvonpiirteitä. Aluksi sytyttivät nuoret päälliköt kaksi piippua, sillä tällaisten neuvottelujen menoihin kuului yhteinen tupakoiminen. Vain pari savua imaisi kukin päällikkö, siirtäen sitte piipun heti naapurilleen. Toimitukseen meni kuitenkin jonkun verran aikaa näin suuressa joukossa, mutta vähintäkään kärsimättömyyttä ei viivytys aiheuttanut. Vihdoin olivat piiput suorittaneet kierroksensa; pastori Amenkin oli ottanut osaa tähän alkajaishommaan. Hisahtamattoman äänettömyyden jälkeen nousi sitte muuan johtava päällikkö puhumaan. Tilaisuudessa käytettiin suuren chippewa-kansan kieltä, sillä useimmat päälliköt kuuluivat johunkuhun sen ryhmän heimoon. Kolmesta valkoihoisesta kuulijasta ymmärsi ainoastaan pastori Amen täydellisesti kaiken sanotun, sillä hän oli tässä suhteessa valmistautunut päteväksi saarnatoimeen noiden heimojen keskuudessa; mutta mehiläispyytäjäkin sai enimmästä osasta selon, ja melkoisen paljon käsitti puheista myös korpraali. Ensimäisenä puhujana tässä salaisessa kokouksessa, jolla jälkeenpäin oli chippewain keskuudessa nimenä "Pohjamaan neuvottelu lähellä lirisevän veden lähdettä", oli Karhunliha, jollainen nimitys saattoi pikemmin osottaa etevää pyyntimiestä kuin suurestikaan tunnettua puhujaa.
"Chippewain monien heimojen veljet", alotti tämä johtaja, "Suuri henki on sallinut meidän kokoontua neuvotteluun. Isiemme Manitou on nyt näiden tammien seassa, kuunnellen sanojamme ja katsoen sydämiimme. Viisaat intiaanit ovat huolellisia sanoistaan ja ajatuksistaan hänen ollessaan saapuvilla. Kaikki on sanottava ja ajateltava parhaaksi. Me olemme hajallinen kansa, ja aika on tullut, jolloin meidän täytyy seisahtua jäljillämme tai matkata toistemme huudon kuulumattomiin. Jos me vaellamme erillemme, niin meidän lapsemme pian oppivat kieliä, joita chippewan korvat eivät kykene ymmärtämään. Emo puhuu lapselleen, ja lapsi oppii hänen sanansa. Mutta yksikään lapsi ei voi kuulla ison järven poikki. Muinoin me asuimme nousevan auringon lähellä. Missä me olemme nyt? Jotkut nuoret miehemme sanovat nähneensä auringon laskeutuneen makeanveden järviin. Niiden takana ei voi olla mitään metsästysmaita, ja jos me tahdomme elää, niin meidän täytyy seisahtua. Miten tämä on tehtävissä, sitä pohtimaan olemme tulleet koolle.
"Veljet, monta viisasta päällikköä ja urhoa istuu tämän neuvottelunuotion ääressä. Mieluista on silmieni katsella heitä. Ottawat, chippewat, pottawattamiet, menomineet, huronit ja kaikki ovat tervetulleita. Quebecissa on isämme kaivanut ylös kirveen yankee-kansaa vastaan. Sotapolku on auki Detroitin ja punanahkaisten kaikkien kylien välillä. Tietäjät puhuvat kansallemme, ja me kuuntelemme. Yksi on täällä; hän aikoo puhua. Kokous ei muuta tahdo kuin kuulla."
Ja Karhunliha istuutui yhtä levollisesti ja arvokkaasti kuin oli noussutkin. Hengähtämättömän hiljaisuuden vallitessa kohosi Pietari jaloilleen. Piiri huohotti syvempään, ainoaksi merkiksi siitä, että yleinen odotus oli mitä jännittynein. Pietari oli kokenut puhuja ja osasi taiten käyttää jok'ainoaa alansa pikku piirrettä. Hänen jokainen liikkeensä oli harkittu, hänen ryhtinsä ylvään arvokas, hänen silmänsäkin näyttivät kaunopuheisilta.
"Suuren chippewa-kansan päälliköt, minä toivotan teille menestystä", sanoi hän, ojentaen käsivartensa pitkin piiriä ikäänkuin haluten syleillä kaikkia läsnäolijoita. "Manitou on ollut minulle hyvä. Hän on raivannut minulle polun tälle lähteelle ja tämän neuvottelunuotion ääreen. Minä näen sen ympärillä monien ystävien kasvot. Miksemme me kaikki olisi sovussa? Miksi tähtäisi punainen mies koskaan iskua toiseen punaiseen? Suuri Henki teki meistä kaikista samanvärisiä ja asetti meidät samoille metsästysmaille. Hän tarkotti, että me metsästäisimme yhdessä emmekä ottaisi toistemme päänahkoja. Kuinka monta soturia on kaatunut meidän kotoisissa kahakoissamme? Kuka on ne lukenut? Kuka voi sanoa? Kenties niin paljon, että he elossa ollen olisivat voineet ajaa valkonaamat mereen!"
Pietari oli tähän asti puhunut vain matalalla ja tuskin kuultavalla äänellä. Nyt hän äkkiä pysähtyi antaakseen sinkauttamansa aatoksen painua kuulijain mieliin. Että sillä oli tehoa, se näkyi tavasta, jolla toiset ankarat kasvot kääntyivät toisiin ja silmä tuntui etsivän silmästä jotakin vastausta sielun tekemään kysymykseen, vaikka sitä ei kieli virkkanut. Niin pian kuin puhuja arveli suoneensa johdannolleen kylliksi vaikutustilaisuutta kävi hän jälleen haastamaan, antaen äänensä vähitellen paisua, mikäli lämpeni aiheeseensa.
"Niin", hän jatkoi, "Manitou on ollut kovin hyvä. Kuka on Manitou? Onko yksikään intiaani koskaan nähnyt häntä? On jokainen intiaani nähnyt. Kukaan ei voi katsella metsästysmaita, järviä, ruohoaavikkoja, puita, riistaa, näkemättä hänen kättänsä. Hänen kasvonsa nähdään puolipäivän auringossa, hänen silmänsä yön tähdissä. Onko yksikään intiaani koskaan kuullut Manitouta? Kun taivas kumisee, silloin hän puhuu. Kun jyrisee, hän toruu. Joku intiaani on tehnyt väärin. Kenties on joku punainen mies ottanut toisen punaisen miehen päänahan!"
Pikku pysähdys sai jälleen terottaa kuulijain mieliin, miten suuri epäkohta se oli, että intiaani kohotti kätensä intiaania vastaan.
"Niin, kukaan ei ole niin kuuro, ettei kuulisi Suuren Hengen ääntä, kun hän on vihoissaan", pitkitti Pietari. "Kymmenentuhatta yhdessä mylvivää puhvelihärkää ei tee niin suurta melua kuin hänen kuiskauksensa. Levitä hänen eteensä ruohoaavikot, ahot ja järvet, niin hänet kuullaan kaikkialla äärestä ääreen.
"Täällä on valkonaamain tietäjäpappi; hän kertoo minulle, että Manitoun ääni ulottuu hänen kansansa isoimpiinkin kyliin, nousevan auringon alapuolelle, silloin kun sen kuulee punainen mies isojen järvien poikki ja läheltä laskevan auringon kallioita. Se on kova ääni; voi häntä, joka ei sitä muista! Se puhuu kaikille väreille ja kaikille kansoille ja heimoille.
"Veljet, se on valhetarinaa, joka sanoo, että on yksi Manitou vihamiehelle ja toinen ystävälle — eri Manitou punaiselle miehelle ja valkonaamalle. Tässä me olemme kaikki samankaltaisia. Yksi Suuri Henki teki kaikki, hallitsee kaikkia, palkitsee kaikkia, rankaisee kaikkia. Hän saattaa pitää intiaanin onnelliset metsästysmaat erossa valkoisen miehen taivaasta, sillä hän tietää, että heidän tapansa ovat erilaiset, ja mikä miellyttäisi soturia, olisi vastoin kaupustelijain luontoa, ja päin toisin. Hän on ajatellut näitä asioita ja valmistanut useita paikkoja hyvien hengille, olkoot värit mitä tahansa. Onko samaten pahojen ihmisten henkien asuinsijaan laita? Minä en luule. Minusta näyttäisi parhaalta antaa niiden olla yhdessä, että he toisiansa kiduttaisivat. Ilkeä intiaani ja ilkeä valkonaama olisivat pahana naapuruutena. Minä ajattelen, että Manitou antaa niiden tulla yhteen.
"Veljet, jos Manitou pitää hyvän intiaanin ja hyvän valkonaaman erillään toisessa maailmassa, niin mikä on toimittanut heidät yhteen tässä? Jos hän saattaa kaikkien värien pahat henget koolle haudan takana, niin minkätähden sekaantuvat he toisiinsa täällä ennen aikaansa? Tämä on vääryys, sitä on mietittävä.
"Veljet, minä olen lopettanut; tämä valkonaama haluaa puhua, ja minä olen sanonut, että te kyllä kuulette häntä Hänen lausuttuaan mielipiteensä on minulla kenties lisää mainittavana teille. Kuunnelkaa siis nyt vierasta. Hän on valkoisten miesten tietäjäpappi ja sanoo, että hänellä on suuri salaisuus ilmotettavana meidän kansallemme — kun hän on kertonut sen, on minullakin toinen teidän korvianne varten. Minun on se ilmaistava silloin kun ei ole lähellä muita kuin punaisen saven lapsia."
Siten valmistettuaan tilaisuuden lähetyssaarnaajalle Pietari kohteliaasti painui istualleen, tuottaen pikku pettymyksen ihailijoilleen, vaikka hän samalla herätti vilkasta uteliaisuutta siitä, mitä tällä tietäjäpapilla saattoi olla sanot tavaa näin tärkeällä hetkellä. Pastori Amen oli vuosikausien kuluessa omaksunut muutamia intiaanien tapoja. Hän oli oppinut pysymään ulkonaisesti harkitsevana, tyynenä ja arvokkaana, ja samaten oli hän heiltä saanut yksinkertaisen järkevän puheenlaadun. Hartain mielin alotti hän mainitsemalla, että hän oli vastikään päässyt selville ihmeellisestä ja ilahuttavasta perimätiedosta, joka koski kuulijain omaa historiaa ja osotti, kuinka Suuri Henki oli omistanut erityistä huolta ja rakkautta punaihoisia heimoja kohtaan jo harmaassa muinaisuudessa.
"Suuri Henki jakoi ihmiskunnan kansoiksi ja heimoiksi" jatkoi hän. "Tämän tehtyään hän eritti yhden valituksi kansakseen. Sitä suosittua kansaa valkoihoiset nimittävät juutalaisiksi. Manitou johdatti heidät suuren erämaan halki ja suolaisen järvenkin poikki, kunnes he saapuivat luvattuun maahan, missä hän salli heidän asua monta sataa talvea. Suuri voitto oli tulossa sen kansan keskuudesta — totuuden ja lain voitto synnin ja kuoleman yli. Aikojen kuluessa —"
Tässä nousi muuan nuori päällikkö, teki varoittavan merkin ja astui nopeasti piirin poikki, kadoten puron väylänä olevaan solaan. Noin minuutin kuluttua hän palasi, ohjaten kokouksen keskukseen miehen, jonka kaikki heti tunsivat asusta ja varuksista juoksijaksi. Tärkeitä viestejä oli tulossa, mutta yksikään koko joukossa ei ilmaissut mitään maltittomuutta. Vaikka juoksijan saapuminen oli aivan odottamaton, häiritsi se tuskin tuon vakavan kokouksen levollisuutta. Hänen lähenevät askeleensa olivat kuuluneet, ja nuori päällikkö oli lähtenyt häntä vastaan. Hän oli Ottawa, ja oli nähtävästi tullut kaukaa ja kiireisesti. Vihdoin hän kenenkään puhuttelematta sai sanoiksi.
"Tulen kertomaan päälliköille, mitä on tapahtunut", virkkoi juoksija. "Quebecissä asuva suuri isämme on lähettänyt nuoret miehensä yankee-kansaa vastaan. Punaisia sotureja myös oli siellä satoja" — päälliköiden joukosta kuului nyt hiljaista mielenkiinnon sorinaa — "heidän polkunsa johtivat Detroitiin; se on otettu."
Tyytyväinen jupina kiersi piiriä, sillä Detroit oli silloin amerikalaisten tärkein asutus koko suurten järvien alueella. Miehet katsoivat toisiinsa ihmetellen ja ihastuneina; sitten muuan vanhempi päällikkö taipui tiedustamaan:
"Ovatko nuoret miehenne ottaneet monta valkonaamain päänahkaa?"
"Niin vähän, että niitä ei kannata lukea. Yksikään ei tapellut.
Yankeet pyysivät päästä vangeiksi, käyttämättä pyssyjään."
Julman riemun välähdys kirkasti Pietarin tummia kasvonpiirteitä. Hänen suuri suunnitelmansa valkoihoisten tuhoamiseksi näytti saaneen hyvää vauhtia. Eri päälliköt kuulustelivat nyt juoksijalta yksityiskohtia, jotka hän kuvasikin älykkäästi ja selkeästi, antaen oikean käsityksen tuosta häpeällisestä historian tapauksesta. Päälliköt hajaannuttivat sitte piirinsä järjestyksen, helpommin puhellakseen amerikalaisten alituisista häviöistä. Kului jonkun aikaa ennen kuin kokous oli sikäli saanut levollisuutensa takaisin, että voitiin ajatella kehoittaa lähetyssaarnaajaa pitkittämään esitystänsä. Kunnon hengenmies oli kuulemastansa uutisesta kuitenkin joutunut niin ahdistuneelle mielelle, että hän ei tuntenut paljoakaan halua suuren asiansa edistämiseen tässä yöllisessä kohtauksessa; mutta kun Pietari vakuutti, että "hänen ystäviensä korvat olivat avoinna", katsoi hän lopultakin viisaimmaksi käyttää tilaisuutta parhaansa mukaan. Hän kertoi suurin piirtein Israelin kansan entisyydestä ja todisteli sitte niin selkeästi kuin osasi, että punaihoiset ja juutalaiset olivat samaa kansaa erään pyhän kirjan mukaan, johon valkoihoiset olivat keränneet Suuren Hengen sanoja.
Tämä ilmotus ehdottomasti herätti intiaaneissa mitä suurinta ihmetystä. Valkohapsisen tietäjäpapin harras vakavuus ei voinut olla tuntumatta uskottavalta. Kunnioittavasti nousi paikaltaan Karhunliha, kun lähetyssaarnaaja toviksi vaikeni, ja kysyi totisena:
"Jos Manitou niin suuresti rakastaa intiaaneja, niin miksi on hän sallinut valkonaamain ottaa pois heidän kauniit metsästysmaansa? Miksi on hän tehnyt punaisesta miehestä köyhän ja valkoisesta rikkaan? Veli, minä pelkään, että tarinasi on valhetta, tai muutoin eivät nämä asiat voisi näin olla."
"Ihmisten ei ole annettu ymmärtää sitä viisautta, joka tulee ylhäältä", huomautti lähetyssaarnaaja. "Se mikä näyttää oudolta meistä, saattaa olla oikein. Jumala on rangaissut pahuutta, mutta meillä on syytä uskoa, että hän vielä johtaa eksyneet talteen. Niin, lapseni, Suuri Henki näkee vielä hyväksi palauttaa teidät isienne maahan ja tehdä teistä jälleen suuren ja loistokkaan kansan, niinkuin olette ammoin olleet!"
Tämä vakuuttelu ei voinut olla tehoamatta kuulijoihin. Mutta viekkaan Pietarin suunnitelmiin ei soveltunut sen mahdollisuuden edistäminen, että punaihoiset alkaisivat kenties luottaa yksinomaan Suuren Hengen toimintaan metsästysmaittensa parantamisessa. Hän nousi nyt puhumaan, mutta Heimottoman itsehillintä oli niin järkkymätön, että hän sisäisestä mielenkuohustaan huolimatta kykeni haastamaan yhtä arvokkaasti ja rauhallisesti kuin ennenkin. Muutamin sanoin sai hän herätetyksi vastenmielisyyttä tuollaista harhailevaa valkoihoisten kansaa vastaan, josta muut valkoihoiset olivat hänenkin kuultensa puhuneet halventavasta, sillä amerikalaisten asutuksissa liikkuessaan oli Pietari tullut hiukan tietämään juutalaisistakin. Toisekseen osasi hän runollisesti ja sydämiä lämmittävästi kuvata kansansa nykyisiä metsästysmaita, joita punaihoiset eivät toki tahtoisi vaihtaa tuntemattomiin suuren suolajärven takaisiin seutuihin. Pietarin tekemään nimenomaiseen kysymykseen täytyi lähetyssaarnaajan säveästi vastata:
"Ei, Suuri Henki on omissa viisaissa tarkotuksissaan toimittanut kansani tänne, ja täällä sen täytyy pysyä ajan loppuun asti. Ei ole helppo saada kyyhkysiä lentämään etelään keväällä."
Juuri näin hiljaisen vanhuksen taholta tullut vakuutus sai kaikki kuulijat mahdollisimman selvästi käsittämään, ettei ollut mitään syytä odottaa valkoihoisten vapaaehtoisesti vetäytyvän pois maasta, joten asema tuntui olevan ratkaistavissa ainoastaan asevoimin. On varsin luultavaa, että piiri olisi puhjennut johonkin mielenosotukseen, jollei koko keskustelussa olisi tapahtunut erityistä keskeytystä. Saloseuduilla sattuu usein, että ihmisten poissaollessa eläimet metsästävät toisiaan. Uljas uroshirvi säntäsi nyt äkkiä puron soukasta rotkosta, viidenkymmenen suden lauma kintereillään, ja ilmestyi notkon amfiteatteriin. Sen huiman vauhdin pidätti ensin tulen näkeminen; seuraavassa silmänräpäyksessä jo poukkosi jaloilleen tumma mieskehä, kukin aseistettuna ja pyyntiin tottuneena. Tuossa tuokiossa oli notkon pohja sutten ja miesten vilinänä hirven ympärillä. Niin lyhytaikainen kuin tämä sekamelska olikin, riitti se eräälle nuorelle pyyntimiehelle nuolensa ammahuttamiseksi hirven sydämeen, samalla kun jotkut muut intiaanit surmasivat useita susia joko nuolilla tai puukoilla ja muilla äänettömillä aseilla, sillä pyssyjä ei käytetty arvattavastakaan hälytyksen pelosta.
Sudet olivat yhtä suuresti ällistyksissään tästä odottamattomasta kohtauksesta kuin intiaanitkin. Ne eivät olleet parvi nälkäisiä ja pelottavia petoja, jotka pakko saattaa ajaa miten epätoivoisiin toimiin hyvänsä, vaan omaksi huvikseen metsästelevä liuta. Niiden päätäpahkaista vilistystä ei niin suuresti pidättänyt miesjoukko kuin nuotion loimu. Kiihkossaan olisivat ne luultavasti rynnänneet viidenkinsadan miehen läpi, mutta mikään metsänelävä ei hevillä uhmaa tulta. Tämän kammon oivaltaessaan sieppasivat muutamat päälliköt hehkuvia kekäleitä ja heittäysivät huolettomasti keskelle laumaa, jolloin elukat ulvoen hajaantuivat joka suunnalle. Kovaksi onnekseen pintti muuan suoraan läpi piirin, syöksähti sen takana kasvavaan tiheikköön ja tunkeusi kaatuneen puunrungon luo, jolle mehiläispyytäjä ja korpraali olivat istuutuneet. Tämä oli sentään liikaa Kennon kasvatukselle tai elämänviisaudelle.
Havaitessaan pahimman vihollisensa hyökkäävän vastaansa kohtasi uljas kahlekoira sen pienellä aukiolla, ja toviksi oli tuima kahakka seurauksena. Koirat ja sudet eivät tappele äänettömästi, ja vimmattuja olivat nyt murahdukset ja ulvahdukset. Turhaan yritti Le Bourdon vetää koiraansa pois; eläin oli pääsemäisillään voitolle, jolloin aina on työläin pidättää taistelijaa. Muutamia päälliköitä riensi metakkaa kohti, saaden näkyviinsä molemmat katselijat. Seuraavassa silmänräpäyksessä ojentui susi kuolleena Kennon jalkoihin, ja seurueet tuijottivat toisiinsa ihmeissään ja ymmällä. Välttämättömäksi kävi valkoihoisille seurata intiaaneja takaisin heidän piiriinsä, missä kaikki olivat jälleen pian koolla.
Koko tämän kiihtyneen ja meluisan kohtauksen aikana ei Pietari ollut liikahtanutkaan. Tuollaisiin tapauksiin tottuneena hän käsitti tärkeäksi osottaa horjumatonta tyyneyttä, siten lujittaakseen kumppaniensa keskuudessa arvokkuutensa ja itsehillintänsä mainetta. Kaikkien hyöriessä hänen ympärillään sekasorrossa seisoi hän paikallaan hievahtamattomana kuin patsas. Arvoisan lähetyssaarnaajankin urheutta oli hetkellinen mylläkkä horjutellut, ja kelpo mies oli kerrassaan unohtanut häntä haltioittaneen suuren tehtävän. Pian oli kuitenkin taas järjestys palannut, ja arvokas rauhallisuus vallitsi jälleen piirissä. Kalikoita heitettiin tuleen, ja molemmat vangit eli katselijat seisoivat kaikkien tarkkaamina niin lähellä sitä kuin kuumuus teki mahdolliseksi.
Pietari näki hiukan levottomasti, että uusia tulokkaita katsottiin vakoojiksi, joille ei ollut armoa suotava. Mutta vielä ei ollut tullut aika, jolloin hän aikoi iskeä. Hänen ensimäisenä huolenaan oli senvuoksi käyttää vaikutusvaltaansa aseman pelastamiseksi.
"Rakastaako veljeni hunajaa?" kysyi heimoton päällikkö viattomasti Variksensulalta, joka istui häntä lähinnä ja silmäili tuimasti Le Bourdonia. "Jotkut intiaanit pitävät siitä makeasta ruuasta; jos veljeni pitää, niin voin kertoa hänelle, miten hän saa helposti täytetyksi wigwaminsa hunajalla."
Pietari selitti sitte, että Le Bourdon oli lännen taitavin mehiläispyytäjä, joka oli niin etevä hunajan kerääjä, ettei yksikään intiaani ollut vielä nähnyt hänen vertaistaan. Hän sanoi aikovansa pyytää tätä ihmemiestä piakkoin näyttämään merkillistä kykyänsä, jotta saapuvilla olevat päälliköt ja soturit voisivat viedä kyliinsä hunajavarastoja vaimojensa ja lastensa sydänten ilahuttamiseksi. Tämä keksintö onnistui, sillä intiaanit olivat aivan kokemattomia tämän ruokavaran hankkimisessa, niin runsaasti kuin sitä metsissä olikin; heille oli puiden kaataminen työlästä, jotapaitsi he eivät apuneuvojen puutteessa ollenkaan kyenneet suoriutumaan hunajanpyyntiin tarpeellisesta "onkimisesta". Siten saatuaan Le Bourdonin ja hänen kumppaninsa jäämään rauhaan piti Pietari parempana lopettaa sen historiallisen tutkistelun, johon kokous oli ollut niin suuresti kiintyneenä, kun sudet sitä saapuivat häiritsemään. Hän nousi ja piti lyhyen puheen, jossa palautti kuulijain mieliin tämän asian. Kunnon pastori sai vielä selvitellä näkökohtiansa ja vastailla parin päällikön lausumiin arvosteluihin, kunnes Pietari antoi keskustelun jäädä vastaukseksi kysymykseen ja säveästi huomautti:
"Nyt on sitte tie auki valkoihoisten wigwamiin, ja me toivotamme heille turvallista kotimatkaa. Meillä intiaaneilla on vielä neuvoteltavaa nuotiomme ympärillä, joten me viivymme myöhempään."
Tämä selvä viittaus, että heidän läsnäoloaan ei enää haluttu, teki heille välttämättömäksi poistua. Se oli intoutuneelle lähetyssaarnaajalle hyvinkin vastenmielistä, sillä hän oli ollut näkevinään toki joitakuita lupaavia merkkejä intiaanien suuresta kääntymyksestä. Kuitenkin oli hänen pakko taipua, ja kun Le Bourdon ja korpraali kumarsivat hyvästiksi, kääntyi hänkin ja lausui juhlallisesti kristittyjen siunauksen kokoukselle. Useimmat päälliköt käsittivät tämän hartaan toimituksen merkityksen ja nousivat kuin yhtenä miehenä ilmaisemaan siitä tunnustuksensa.
9. LUKU.
Nuori pari.
Piiristä peräytyessään suuntasivat kaikki kolme valkoihoista askeleensa Hunajalinnaa kohti. Kenno seurasi herraansa, suoriuduttuaan ottelustansa jokseenkin vähäisin vammoin. Päästyään kohdalle, mistä saattoi luoda viimeisen katseen notkoon, kääntyi kukin silmäilemään taaksensa. Nuotio kiilui juuri sen verran, että sen hohteessa kuvastui kehä tummia kasvoja, mutta ainoakaan intiaani ei puhunut eikä liikkunut. Siinä he istuivat kärsivällisesti odottaen, kunnes muukalaiset olisivat kylliksi etäällä, jotta he saisivat ilman häiritsemisen pelkoa pitkittää yksityisten asiainsa valmistelua.
"Tämä on ollut minulle mitä koettelevin kohtaus", huomautti lähetyssaarnaaja, kun he jälleen läksivät liikkeelle. "Kuinka vaikeata onkaan saada ihmisiä vakuutetuiksi vastoin heidän omia toivomuksiaan! Mutta sydämeni kaihoo näitä pakanoita, joihin minulle nyt on suotu niin edullinen tilaisuus vaikuttaa."
"Soisin heitä olevan vähemmän, ja niidenkin harvojen olevan etäämpänä Hunajalinnasta", virkkoi Le Bourdon terävästi. "Olen kaiken aikaa tiennyt, että Pietari hommasi suurta neuvottelua; mutta nyt nähtyäni siitä vilahduksen tunnustan, ettei se hanke olekaan niin mieleni mukainen kuin olin luullut."
"Voimakas joukko niitä on", myönsi korpraali, "ja tuima katsella. Nuoreen soturiin kaikki tuo maalailu ja pään ajelu ja nenän ja korvien rengastus tehoo jonkun verran; mutta pari taisteluretkeä niitä miekkosia vastaan tasaannuttaa kyllä kaikki sellaiset temput. Minä luin ne, Bourdon, ja tähystelin niitä jokseenkin tarkoin, kun ne pitivät puheita, ja luullakseni pystyisimme puolustamaan linnotusta niiltä kaikilta, ellemme joudu ahtaalle vedestä. Ruokavarat ja vesi ne piirityksessä ovat lopultakin kaiken pohjana."
"Toivoakseni emme joudu väkivaltaisiin tekemisiin — olenpa siitä varmakin", arveli pastori Amen. "Pietari on ystävämme, ja nuo villit ovat ihan ihmeellisesti hänen hallittavissaan! En ole milloinkaan nähnyt punaisia miehiä niin täydellisesti päällikön käskettävissä."
Mehiläispyytäjä ei voinut olla lausumatta epämääräisiä epäilyksiään Pietarin uskollisuudesta, mutta hänenkin täytyi myöntää, että se vilpittömyys, jolla salaperäinen päällikkö oli tuonut lähetyssaarnaajan mukanaan neuvotteluun, oli jonkunlaisena todisteena hänen aikeittensa ystävällisyydestä, samoin kuin sekin kohtelu, joka oli tullut vakoojiksi sattuneiden valkoihoisten osalle. Kuitenkin alkoi hän yhä hartaammin toivoa, että kaikki Hunajalinnan asukkaat ja Kukka eritoten olisivat jo olleet sivistyneen asutuksen turvassa.
"Linnotuksessa" oli kaikki rauhallista. Whisky-Keskus vartioitsi vuorostaan porttia ja kummastui kuullessaan, että Pietarikin oli liikkeellä varustuksen ulkopuolella. Sitä kautta ei villi varmastikaan ollut kulkenut, ja helppo ei ollut ymmärtää, miten hän oli muutoin suoriutunut paalutuksesta. Olihan tosin mahdollista kiivetä sen yli, mutta se temppu vaati niin suurta ponnistusta ja oli omiaan aiheuttamaan melua, joka olisi paljastanut yrityksen, että kaikkien oli mahdoton uskoa noin arvokkaasti esiintyvän päällikön turvautuvan sellaiseen lähtökeinoon. Chippewan ilmotti Gershom käyneen tähystelemässä ja palanneen varustukseen tovia aikaisemmin. Mehiläispyytäjä meni heti tapaamaan koeteltua ystäväänsä, jonka havaitsi olevan juuri laskeutumassa makuulle.
"Olet siis taas täällä, chippewa!" tervehti Le Bourdon. "Punanahkaisia veljiäsi parveilee niin runsaasti metsissä, etten odottanut näkeväni sinua pariin kolmeen päivään."
"Ettekö siis tahdo syödä? Kuinka te kaikki voitte syödä, jos metsästäjä ei pyydä riistaa? Jos squaw ei keitä ruokaa, niin ettehän siitä pidä? Juuri niin metsästäjän laita — ette siitäkään pidä, jos hän ei tuo ruokaa."
"Se kyllä on totta. Arvelin sinun vain haluavan hiukan tapailla tuttaviasi täällä liikkuvasta liudasta. Näin juuri viitisenkymmentä päällikköä ja päättelen siitä, että tavallisia sotureita täytyy oleskella lähistöllä aimo joukko. Olenko oikeassa, Kyyhkynsiipi?"
"Jos ei tiedä, silloin ei voi sanoa. Minä ainoastaan sanon, mitä tiedän."
"Toisinaan intiaani sentään arvaamallakin pääsee yhtä lähelle totuutta kuin valkoinen mies omin silmin katsellessaan."
Kyyhkynsiipi ei vastannut mitään, vaikka Le Bourdon oli hänen sävystänsä näkevinään, että hänellä oli tosiaan jotain tärkeätä mielessään sellaista, mitä hän halusi ilmottaa.
"Luulenpa, että sinä voisit ilmaista minulle jotakin tähdellistä, chippewa, jos katsoisit hyväksi."
"Miksi siis viivyt täällä?" kysyi intiaani jyrkästi. "Saanut runsaasti hunajaa — parasta mennä kotiin nyt. Aina paras mennä kotiin, kun pyynti päättyy. Koti hyvä paikka, kun metsästäjä hyvin väsynyt."
"Minun kotini on täällä ahoilla, Kyyhkynsiipi", sanoi mehiläispyytäjä huoaten. "Uutisasutuksiin lähtiessäni en juuri muuta tee kuin kuljeskelen Detroit-virran maataloissa, minulla kun ei ole omaa squaw'ta tai wigwamia, mihin mennä. Ja hyvin pidänkin tästä paikasta, kunhan punaiset veljesi vain heittäisivät sen rauhaan."
"Tämä paha paikka valkonaamalle juuri nyt. Parempi mennä kotiin kuin viipyä ahoilla. Jos et tiedä lyhyttä polkua Detroitiin, minä näytän sinulle. Parempi mennä niin pian kuin voit, ja parempi mennä yksin. Ei hyvä squaw'n olla kiusana, kun on kiire."
Viime viittaus sai Le Bourdonin kasvot muuttumaan, vaikka intiaani ei sitä kenties huomannut pimeässä. Lyhyen tovin jälkeen hän vastasi lujasti:
"Luulen ymmärtäväni sinut, chippewa. Mitään sellaista en kuitenkaan tee. Jolleivät squaw't voi lähteä, niin en minä voi poistua heidän luotansa. Kiitän sinua viittauksestasi, samalla kun pidän kunniassa uskollisuuttasi omaa kansaasi kohtaan. En muuten ensiksikään voisi lähteä Detroitiin, sillä sekin linnotus ja kaupunki on nyt joutunut brittiläisten käsiin. Mahdollista olisi kanootin päästä sen ohitse yöllä ja tunkeutua Erie-järvelle. Jos voit toimittaa meille kaikille tilaisuuden lähteä täältä, niin yhdyn mielelläni suunnitelmaasi. Emmekö voisikin kaikki livahtaa kanoottiin ja mennä alas virtaa jo ensi yönä? Ennen aamua olisi meillä parinkymmenen penikulman taival takanamme."
"Ei kelpaa", vastasi Kyyhkynsiipi kylmäkiskoisesti. "Jos ei voi mennä yksin, ei voi mennä ollenkaan. Squaw ei pysy mukana, kun on niin monta jäljillä. Kanootti turha koettaa. Saa teidät kiinni kahdessa päivässä — kenties yhdessä. No, minä menen nukkumaan — ei voi pitää silmää auki koko yötä."
Tyynesti heittäysi chippewa samassa taljoilleen ja nukahti heti. Mehiläispyytäjä olisi mielellään tehnyt samaten, sillä yö oli jo pitkälle joutunut; mutta väkisinkin pysyi hän valveilla kauvan aikaa, ajatellen saamaansa viittausta ja seurueen vaarallista asemaa.
Kun mehiläispyytäjä päivän koittaessa läksi paalutuksesta purolle peseytymään, tapasi hän Pietarin palaamassa Hunajalinnaan. Yön tapahtumista ei virketty mitään; päällikkö tervehti kohteliaasti ja lyöttäysi Le Bourdonin seuraan, näköjään yhtä vähän halukkaana menemään makuulle kuin olisi juuri noussut vuoteeltaan.
"Veljeni tahtoi tänään näyttää intiaaneille, kuinka hunajaa löydetään", sanoi Pietari heidän sittemmin jälleen kävellessään paalutusta kohti, missä koko perhe nyt oli jalkeilla. "Minä en itse ole koskaan sellaista nähnyt, vaikka olen vanha."
"Hyvin mielelläni opetan päälliköilleni ammattiani", vastasi mehiläispyytäjä, "olletikin kun en itse aio enää harjottaa sitä kauvan, ainakaan täällä päin maata."
"Kuinka niin? Poisko lähdössä?" tiedusti Pietari, jonka terävä, levoton silmä näytti hetkiseksi tahtovan syventyä kumppaninsa sieluun ja sitte siirtyä tähystämään jotakuta etäistä esinettä ikäänkuin olisi hän ollut tietoinen sen hätkähdyttävästä ja hehkuvasta ilmeestä. "Kun nyt Detroit on brittiläisillä, minne veljeni menee? Parempi viipyä täällä, minä luulen."
"En pidäkään kiirettä, Pietari; mutta työkauteni menee piakkoin umpeen, ja minun täytyy ehättää edelle rumista ilmoista, muutoin joutuu kaarnakanoottini lujille Huron-järvellä. Minullahan on oikea koti Pennsylvaniassa, Erie-järven tuolla puolen. Se on pitkä polku, ja minä en ole varma sen turvallisuudesta näinä häiriön aikoina. Kenties olisi minun kuitenkin parempi suunnata kulkuni piammiten Ohioon; siitä valtiosta saattaisin päästä kiertämään Erie-järven ja siten kulkea koko matkan maitse."
Mainitessaan luonnollisimman tolansa tahtoi mehiläispyytäjä kuitenkin vain kaiken varalta eksyttää intiaania, sillä hän oli sidottu seurueeseensa ja tiesi turhaksi yrittää niin vaivaloista maamatkaa naisten kanssa. Kyyhkynsiiven vastaväitteistä huolimatta piti hän yhäti silmällä Kalamazoota kulkutienänsä ja katsoi hyväksi säilyttää sen aikeen omana tietonaan.
"Se kenties on hyvä tie", vastasi päällikkö säveästi, ikäänkuin mitään viekkautta epäilemättä. "Kyllä kerkiää lähteä. Tänään pitää opettaa intiaaneille hunajan löytämistä. Se tekee hänestä hyvän ystävän, ja hän ehkä auttaa valkoihoisia veljiäni takaisin heidän maahansa. Parempi olisi ollut jokaiselle, jos kukaan ei olisi tullut tänne ollenkaan."
Kauniin saloseudun rauhallisuus vallitsi luonnossa, kun Hunajalinnasta tuntia myöhemmin läksi seurue mehiläispyyntiin. Päivä ei ollut milloinkaan helottanut kirkkaampana, ja tavallista runsaampina visertelivät ja liehuivat erilajiset linnut tammistoryhmissä. Joukkueeseen kuului Le Bourdon itse johtajana, Pietari, lähetyssaarnaaja ja korpraali; myöskin Margery tuli mukaan, koska hän ei ollut vielä nähnyt Bodenin osottavan erikoista taitoaan. Gershom ja hänen vaimonsa jäivät valmistamaan puolipäivällistä, kun taasen chippewa sonnustausi varuksiinsa ja läksi jälleen pyyntiretkelle. Mehiläispyytäjä suuntasi askeleensa pienelle ympyriäiselle ruohoaavikolle, jonne oli hänen asunnoltaan noin kolmen tunnin matka. Omituinen oli hankkeessa se seikka, että hän ei maininnut kellekään, minne oli menossa, ja että Pietari ei näyttänyt huolivan puolestaan kysyä sitä häneltä. Siitä huolimatta oli jokainen edellisen yön neuvottelussa ollut päällikkö kuljeksimassa perillä, kun seurue saapui paikalle. Pian kokoontuivat he kaikki ryhmäksi valkoihoisten ympärille. Tämä tuntui Le Bourdonista pelottavalta enteeltä, koska se osotti, että Hunajalinnan asukkaita pidettiin tarkoin silmällä. Mitä toivoa oli hiljaisesta paosta, kun sadat silmät siten tarkkailivat heidän liikkeitään?
Aavikko oli äskettäin palanut, joten sen koko pinta, oli peittynyt nuorella nurmella ja kukkasilla ikäänkuin hyvinhoidetun puiston ruohikko. Siten oli kenttä mitä mieluisin katsella ja mukava jalankulkijalle, kun heinikko ei missään ollut kyllin korkea ehkäisemään liikkeitä tai varjostamaan kukkasia, mikä oli vielä tärkeämpää Le Bourdonin nykyiselle hommalle. Tämän seikan tietäen olikin hän opastanut kumppaninsa tälle ihmeellisen kauniille näyttämölle, saadakseen mitä edullisimmin esittää taitoansa tienoon kokoontuneitten päälliköiden nähden. Mehiläispyytäjä oli ylpeä ammatistaan niinkuin kaikki taidollaan mainetta saaneet työskentelijät, ja hän asteli nyt aavikolla lujemmin askelin ja säihkyvämmin silmin kuin hänen tapanaan oli tavallisemmissa toimintapaikoissaan.
Viehättävä kenttä oli juuri sen verran epätasainen, että sen pinta sai miellyttävää vaihtelua, jota muutamat pikku pensaikot ja puuryhmät siellä täällä hajalleen siroteltuina lisäsivät. Saapuville tulleet intiaanit loivat myös mielenkiintoisuutta näyttämöön. Kaikki päälliköt olivat jalkasin, ja ani harvoilla oli muita aseita kuin veitsi ja tomahawki; rihlapyssyt oli piilotettu ikäänkuin tilaisuuden rauhallisen luonteen kunniaksi. Le Bourdon ei kuitenkaan nähnyt hyväksi luopua ainaisesta yllätyksiä vaanivasta valppaudestaan. Pian sai hän valituksi lähtökohdan ammattinäytteelleen, sillä hänen ei sopinut etääntyä kauvas metsästä, joka saarsi aukiota, koska tiesi hyönteisten asuntojen sijaitsevan sen puissa. Telineekseen oli hän valmistanut säleistä keveän kehyksen, jonka korpraali toi kentälle, ja sille hän asetteli eri kojeensa niin pian kuin oli päättänyt pysähdyspaikkansa.
Milloinkaan ei ole silmänkääntäjää tarkkailtu tiukemmin kuin nyt Le Bourdonia, hänen pystyttäessään telineensä ja levittäessään esille työkapineensa. Kaikki vakavat, tummat kasvot kääntyivät häneen, ja jokainen terävä, välkkyvä silmä tähysti hänen liikkeitään. Kun pantiin esille astia, jossa hunajakennon kappale oli, tunsivat likeisimmät päälliköt tämän esineen ja jupisivat ihailuansa, sillä heistä näytti siltä kuin olisi mehiläispyytäjä aikonut hankkia hunajaa hunajalla. Sitten oli lasi ihmetyksen aiheena, sillä läsnäolijoista eivät puoletkaan olleet ennen nähneet sellaista ainetta. Siten oli melkein jokainen mehiläispyytäjän käyttämä kapine kaikessa yksinkertaisuudessaan salaisen, mutta hillityn ihailun syynä.
Pian oli Le Bourdon valmis katsomaan mehiläistä käsiteltäväkseen. Hyönteisten suurella runsaudella oli kuitenkin tavallinen vaikutuksensa, ja hänen oli hiukan vaikea tavata mieleistään. Vihdoin joutui lasin peittoon ja vangiksi muuan jo puolet taakkaansa kerännyt pikku elävä. Se oli kummallinen ja selittämätön temppu intiaanien mielestä! Saattoivatko valkonaamat pakottaa mehiläisiä ilmaisemaan pesiensä kätköt, ja aikoiko tuo tunkeutuva rotu häätää kaikki hyönteiset metsistä ja anastaa niiden hunajan niinkuin he työnsivät intiaaneja pois tieltänsä ja valtasivat heidän maitansa? Kun vangittu mehiläinen oli pantu kennolle, Le Bourdonin lakki kaiken peittona, tuijottivat yksinkertaiset metsien ja aavikkojen lapset ikäänkuin odottaen mehiläispesän ilmestyvän esiin verhon alta, jahka tämä siirrettäisiin pois. Tovin kuluttua oli mehiläinen asettunut kennoon ja sekä lakki että pikari siirretty syrjään. Ensi kertaa esityksensä alkamisen jälkeen puhui nyt Le Bourdon, Pietariin kääntyen.
"Jos heimoton päällikkö katsoo tarkoin", hän sanoi, "niin hän pian näkee mehiläisen lähtevän lentoon. Se täyttää itsensä hunajalla, ja paikalla kun se on saanut taakkansa — kas, kas — se on nousemaisillaan — noin, nyt se on ilmassa — tuossa se nyt kiertelee telineen yläpuolella ikäänkuin tunteakseen paikan toisella kertaa — ja tuonne se nyt lähtee!"
Ja mehiläinen tosiaan ammahti tiehensä suoraan kuin vasama. Koko joukosta näkivät ainoastaan mehiläispyytäjä ja Margery hyönteisen tässä lennossaan. Useimmat olivat kadottaneet sen katseiltansa silloin kun se kierteli telineen yläpuolella, mutta muiltakin se tuntui huvenneen ilmaan samassa silmänräpäyksessä kuin se singahti sivulle. Le Bourdon oli tottunut seuraamaan hyönteisiänsä pitemmälle, ja nopsakatseinen Margery taasen sai tässä kohden avukseen jännittyneen halunsa olla menettämättä mitään, mitä toinen tahtoi hänelle näyttää. Pikku elävä lensi erästä metsänkärkeä kohti, joka oli runsaasti puolen penikulman päässä aavikon reunassa.
Villit huudahtelivat hiljaa keskenään. Mehiläinen oli mennyt, mutta minne tai millä asialla, sitä he eivät tienneet. Oliko valkonaama saattanut lähettää sen viemään jotakin viestiä, vai oliko se itsellään lentänyt tiehensä hälyttämään kumppaneitansa mehiläispyytäjän aikomusten tärvelemiseksi? Mutta jälkimäinen ryhtyi tyynesti valitsemaan uutta hyönteistä, ja pian oli hänellä kolme kennollansa — kaikki hyvässä sovussa ja peittämättöminä. Oliko lukumäärällä mitään tekemistä lumouksen kanssa, vai aiottiinko nuo kolme lähettää noutamaan takaisin sitä, joka oli lähtenyt tiehensä? Sellaisia kysymyksiä tekivät itsekseen useat luonnonlapset, jotka olivat keräytyneet telineen ympärille. Le Bourdon kutsui nyt Pietarin, Karhunlihan ja Variksensulan lähemmäksi, jotta he Margeryn kanssa saisivat selkeämmän käsityksen kaikista hänen toimituksistaan.