XV
Tänään kaikki on toisin. Joku määrä työmehiläisiä lentää tosin rauhallisesti kedoille, niinkuin ei mitään olisi tekeillä, palaa sieltä, puhdistaa pesää, nousee hautomahuoneisiin antautumatta yleisen huumauksen valtaan. Nämä ovat niitä mehiläisiä, jotka eivät seuraa kuningatarta, vaan jäävät entiseen asuntoon sitä vartioimaan sekä hoitamaan ja ravitsemaan pesän yhdeksää- tai kymmentätuhatta munaa, kahdeksaatoistatuhatta toukkaa, kolmeakymmentäkuuttatuhatta koteloa ja seitsemää, kahdeksaa pesään jäävää ruhtinatarta. Ne ovat valitut tätä kalseata velvollisuutta täyttämään, emme tiedä mimmoisten sääntöjen mukaan, kenen toimesta tai millä tavoin. Ne ovat velvollisuudelleen rauhallisesti ja horjahtamatta uskollisia, ja olen monta kertaa uudistanut saman kokeen: olen värijauheella merkinnyt muutamat näistä nöyristä "tuhkimoista", jotka jotenkin helposti tuntee niiden vakavasta ja hiukan raskaasta käytöksestä keskellä juhlaväen joukkoa, mutta ylen harvoin vain olen tavannut jonkun niistä parveilun huumaantuneessa joukossa.
XVI
Ja kuitenkin näyttää vetovoima vastustamattomalta. Tämä on jumalan säätämän, kenties tiedottoman uhrautumisen korkein huumaus, hunajan juhla, suvun ja tulevaisuuden voitto. Se on ilon, unohduksen ja mielettömyyden ainoa päivä, se on mehiläisten ainoa sunnuntai. Se on myöskin, kuten näyttää, ainoa päivä, jolloin ne syövät nälkäänsä ja jolloin saavat täysin tuntea kokoomainsa aarteiden sulouden. Ne näyttävät vapautetuilta vangeilta, jotka äkkiä on siirretty ylellisyyden ja virkistyksen maahan. Ne riemuitsevat, ne eivät voi enää hillitä itseänsä. Nämä olennot, jotka eivät milloinkaan tee huolimatonta tai hyödytöntä liikettäkään, lentelevät nyt edestakaisin, ulos ja sisään ja uudelleen ulos sisariansa kiihottamaan, katsomaan, onko kuningatar valmis,—vaimentamaan odotuksensa kiihkoa. Ne lentävät paljon korkeammalle kuin tavallista sekä saattavat ylt'ympäri pesää suurten puitten lehvät väräjämään. Niillä ei ole enää pelkoa eikä huolta. Ne eivät ole enää arkoja, hapuilevia, epäluuloisia, ärtyisiä, taistelunhaluisia, voittamattomia. Ihminen, tuo salaperäinen isäntä, jota ne eivät milloinkaan opi tuntemaan ja jonka onnistuu ne kesyttää ainoastaan itse mukautumalla kaikkiin niiden työtapoihin, kunnioittamalla kaikkia niiden lakeja, seuraamalla askel askeleelta sitä uraa, jonka niiden alati huomispäivän onnea kohti tähdätty, hämmentymätön, oikealta tieltä käännyttämätön järki viittoo,—ihminen voi lähestyä niitä, voi repiä rikki sen kullankarvaisen ja lämpimän hunnun, jonka surisevat parvet kutovat hänen ympärilleen, ottaa ne käteensä, poimia ne viinirypäleen tavoin: ne ovat yhtä lempeitä, yhtä vaarattomia kuin parvi sudenkorentoja tahi yöperhosia; onnellisina, omistamatta enää mitään, luottaen tulevaisuuteen, kunhan ei niitä vain erota niiden kuningattaresta, joka kohdussaan kantaa tätä tulevaisuutta, ne sinä päivänä alistuvat kaikkeen eivätkä loukkaa ketään.
XVII
Mutta todellinen lähdön merkki on vielä antamatta. Pesässä vallitsee käsittämätön levottomuus ja epäjärjestys, jonka tarkotusta ei voi ymmärtää. Tavallisina aikoina mehiläiset pesään tultuaan unohtavat, että niillä on siivet, ja jokainen pysytteleikse miltei liikkumattomana, mutta ei suinkaan toimettomana kennokakuilla, sillä paikalla, jonka työn laatu sille määrää. Nyt ne hurmaantuneina liikkuvat taajoissa piireissä, ylös alas pystysuoria seiniä pitkin muodostaen siten ikäänkuin taikinan, jota näkymätön käsi hämmentää. Lämpö pesän sisällä nousee nopeasti, siihen määrään toisinaan, että rakennuksien vaha pehmenee ja menettää muotonsa. Kuningatar, joka ei tavallisesti milloinkaan jätä pesän keskellä sijaitsevia kennokakkuja, liikkuu levottomana läähättäen riehuvan, kehässä pyörivän joukon pintaa myöten. Tekeekö se näin lähtöä jouduttaaksensa vai sitä viivyttääksensä? Käskeekö se vai rukoileeko se? Edistääkö se tätä ihmeteltävää kiihkoa vai onko se itse sen alaisena? Näyttää jotenkin selvältä, siitä päättäen, mitä yleensä tiedämme mehiläisen psykologiasta, että parveilu aina tapahtuu vastoin vanhan kuningattaren tahtoa. Askeettisten työmehiläisten silmissä, jotka ovat sen tyttäriä, kuningatar on itse asiassa rakkauden välikappale, välttämätön ja pyhä, mutta samalla hieman itsetiedoton ja usein lapsellinen. Ne kohtelevatkin häntä, senvuoksi holhouksenalaisena äitinä. Ne tuntevat häntä kohtaan rajatonta ja sankarillista kunnioitusta ja hellyyttä. Häntä varten erotetaan puhtain, erityisesti valmistettu ja miltei kokonaan sulattavaksi kelpaava hunaja. Hänellä on, kuten Plinius sanoo, seuranaan henkivartioita eli liktoreja, jotka häntä valvovat yöt ja päivät, huojentavat hänen äidinvaivojansa, valmistelevat kammioita, joihin hänen tulee munia, hellivät, hyväilevät, ravitsevat, puhdistavat häntä, vieläpä syövät hänen ulostuksensa. Jos vähinkin onnettomuus häntä kohtaa, leviää uutinen siitä toisesta toiseen, ja kansa tungeskelee ja valittelee. Jos kuningatar poistetaan pesästä eivätkä mehiläiset voi toivoa sijaista, joko senvuoksi, ettei kuningatar ole jättänyt jälkeensä kuninkuuteen määrättyjä jälkeläisiä, tahi senvuoksi, ettei ole työmehiläistoukkia, jotka ovat vähemmän kuin kolmen päivän vanhoja (sillä jokainen kolmea päivää nuorempi työmehiläistoukka voidaan erityisellä ravinnolla kehittää kuninkaalliseksi koteloksi,—se on se mehiläispesän suuri kansanvaltainen periaate, mikä tasottaa äidillisestä ennakkomääräyksestä johtuvat etuoikeudet),—jos tällaisten olosuhteiden vallitessa ottaa kiinni kuningattaren, vangitsee sen sekä vie sen pois sen asunnosta, niin lakkaa työ miltei kaikkialla, niin pian kuin sen häviäminen on tullut tunnetuksi; toisinaan kuluu kaksi, kolme tuntia, ennenkuin tieto on kaikkialle levinnyt, niin suuri on kaupunki. Pienokaiset hylätään, osa asukkaista harhailee sinne tänne äitinsä haussa, toinen osa lentää pesästä ulos sitä etsimään, kennokakkujen rakentamisessa työskentelevien työmehiläisten yhtäjaksoiset sarjat särkyvät ja hajoavat, hunajankokoojat eivät enää lennä kukasta kukkaan, ovenvartiat jättävät paikkansa, ja vieraat rosvojoukot, kaikki hunaja-loiset, jotka alituisesti väijyvät helposti saatavaa saalista, tulevat ja menevät kenenkään ajattelematta vaivoin koottujen aarteiden puolustamista. Vähitellen kaupunki köyhtyy, sen väkiluku vähenee, ja rohkeutensa menettäneet asukkaat kuolevat pian suruun ja kurjuuteen, huolimatta siitä, että kesän kaikki kukat puhkeavat niiden silmien edessä.
Mutta jos antaa niille takaisin kuningattarensa, ennenkuin tämän häviäminen on tullut lopulliseksi, auttamattomaksi tosiasiaksi, ennenkuin siveellinen rappeutuminen on tunkeutunut liian syvälle (mehiläiset ovat näet ihmisten kaltaisia siihen nähden, että pitkällinen onnettomuus ja epätoivo lopulta murtaa niiden ymmärryksen ja turmelee niiden luonteen)—jos niille antaa kuningattaren takaisin muutaman tunnin kuluttua, on tämän vastaanotto mitä omituisin ja liikuttavin. Kaikki tunkeutuvat hänen ympärilleen, kokoontuvat ryhmiin, kiipeävät toinen toisensa ylitse, hyväilevät häntä ohimennessään pitkillä tuntosarvillaan, joissa on niin monta vielä selittämätöntä elintä, tarjoovat sille hunajaa sekä saattavat sen meluten kuninkaallisiin huoneisiin saakka. Heti järjestys palaa entiselleen, työ alkaa uudelleen niin hyvin sisimmissä kennokakuissa, joissa munakammiot ovat, kuin etäisimmissä haaraosastoissa, joihin liika sato ladotaan, hunajankokoojat lähtevät pesästä mustina jonoina ja lentävät sisään joskus vähemmän kuin kolmen minuutin kuluttua hunaja- ja siitepölytaakkoineen, rosvot ja loiset karkotetaan tahi surmataan, kadut lakaistaan, ja pesässä kaikuu nyt vienona ja yksitoikkoisena tuo onnellinen ja niin erikoinen laulu, joka on kuninkaallisen läsnäolon kodikas laulu.
XVIII
On tuhansia esimerkkejä tästä työmehiläisten hellyydestä ja ehdottomasta alttiudesta kuningattareen nähden. Kaikissa onnettomuuksissa, jotka pientä yhteiskuntaa kohtaavat, pesän tai kennokakkujen kaatuessa, ihmisen raakuutta tai tietämättömyyttä, kylmää, nälkää kärsittäessä, tautienkin raivotessa pelastuu kuningatar miltei aina. Jos kohta kansa kuolee joukottain, löytää kuningattaren elävänä uskollisten tyttäriensä ruumiitten alta. Tämä johtuu siitä, että kaikki sitä suojelevat, helpottavat sen pakoa, muodostavat sille omista ruumiistaan etuvarustuksen ja suojan, säilyttävät sille terveellisimmän ravinnon sekä viimeiset hunajapisarat. Niin kauan kuin se on elossa, olkoonpa kurjuus ja onnettomuus kuinka suuri tahansa, ei alakuloisuudella ole sijaa näitten "neitsyellisten kasteenjuojien" kaupungissa. Rikkokaa kaksikymmentä kertaa perätysten niiden kennokakut, riistäkää niiltä lapset ja ravinto, ei teidän kuitenkaan onnistu herättää niissä epäilystä tulevaisuuteen nähden. Harvalukuisinakin ja nälkääntyneinä, supistuneina pieneksi joukoksi, mikä tuskin enää riittää kätkemään äitiänsä vihollisen silmiltä, ne silti asettavat siirtokunnan järjestyksen uudestaan voimaan, pitävät huolta kipeimmistä tarpeista, jakavat uudelleen keskenään tehtävät onnettomuuden ajan tavallisuudesta poikkeavien välttämättömyyksien mukaan ja ryhtyvät empimättä työhön kärsivällisyydellä, innolla, ymmärryksellä, kestävyydellä, jommoista ei usein tapaa luonnossa, vaikkakin suurin osa olijoista osottaa enemmän rohkeutta ja luottamusta kuin ihminen.
Mielenmasennuksen poistamiseksi ja hellyyden ylläpitämiseksi ei edes vaadita kuningattaren läsnäoloa. Jo sekin riittää, että tämä on jättänyt kuolinhetkellään tahi lähtiessään jälkeläisen, olemassaolon heikoimmankin toiveen. "Olemme nähneet", sanoo kunnianarvoinen Langstroth, eräs nykyaikaisen mehiläishoidon oppi-isistä, "olemme nähneet asumuskunnan, jossa ei ollut niin paljon mehiläisiä, että olisivat peittäneet kymmenen neliösentimetrin pinta-alaa, koettavan kasvattaa kuningatarta. Kahden viikon aikana ne vielä säilyttivät tämän toivon; vihdoin, kun niiden väkiluku oli vähentynyt puoleksi, syntyi niiden kuningatar, mutta sen siivet olivat niin heikosti kehittyneet, ettei se voinut lentää. Vaikka se siis olikin tehtäväänsä kykenemätön, eivät mehiläiset sitä kohdelleet vähemmällä kunnioituksella. Viikko myöhemmin ei ollut enää kuin tusina mehiläisiä elossa; vihdoin muutaman päivän perästä kuningatar oli hävinnyt jättäen kennokakuille jotkut lohduttomat raukat suremaan."
XIX
Muitten piirteiden joukosta, jotka johtuvat niistä kuulumattomista koetuksista, joita me uudella sortovaltaisella sekaantumisellamme hankimme noille onnettomille mutta järkähtämättömille sankarittarille, mainittakoon tässä yksi, jossa elävästi huomaa tyttären rakkauden ja kieltäytymisen äärimäisen ilmauksen. Olen useamman kerran, niinkuin jokainen mehiläishoidon harrastaja, tuottanut Italiasta hedelmöitettyjä kuningattaria, sillä italialainen rotu on parempaa, vahvempaa, hedelmällisempää, toimeliaampaa ja lempeämpää kuin meidän. Mehiläiset lähetetään pienissä reiällisissä laatikoissa. Näihin pannaan hiukan ravintoaineita ja kuningatar muutamain vanhimpien joukosta valittujen työmehiläisten seurassa (vanhat mehiläiset tuntee helposti niiden ruumiista, joka on kuluneempi, laihtuneempi, melkein kalju, ja etenkin siivistä, jotka ovat työstä kuluneet ja repeytyneet); näiden tehtävä on sitä ravita, hoitaa ja vartioida matkan kestäessä. Sangen usein perille tultaessa suurin osa työmehiläisiä oli kuollut. Olivatpa kerran kaikki kuolleet nälkään, mutta silläkin kertaa niinkuin muulloinkin kuningatar oli vahingoittumattomana ja hyvissä voimissa; ja viimeinen hänen seuralaisistaan oli epäilemättä kuollut tarjotessaan kuningattarelleen, tuolle sen omaa elämää kallisarvoisemman ja laajemman elämän symbolille, viimeisen hunajapisaran, jota se oli säilyttänyt hunajakupunsa pohjalla.
XX
Huomattuaan tämän niin järkähtämättömän alttiiksiantaumisen on ihminen voinut kääntää omaksi hyödykseen siitä virtaavan tahi siihen kätkeytyvän ihmeteltävän valtiollisen ymmärryksen, työinnon, kestävyyden, ylevämielisyyden ja intohimoisen rakkauden tulevaisuuteen. Sen kautta juuri hänen on onnistunut muutama vuosi sitten kesyttää jossakin määrin arat amatsonit niiden sitä tietämättä, sillä ne eivät taivu mihinkään vieraaseen valtaan, ja tiedottomassa orjuudessaankin ne palvelevat ainoastaan omia lakejansa, jotka ihminen on ottanut palvelukseensa. Hän saattaa luulla, että pitäessään kuningatarta vallassaan hänellä on kädessään pesän sielu ja kohtalo. Siitä riippuen, millä tavoin hän sitä käyttää, millä tavoin hän niin sanoakseni leikkii sillä, hän esimerkiksi saapi aikaan ja monistaa parveilun, estää sen tai supistaa sitä, yhdistää tai hajottaa asumuskunnat, johtaa kuningaskuntien siirtymisen muualle. Kuningatar on itse asiassa vain jonkunmoinen elävä symboli, joka niinkuin kaikki symbolit edustaa hämärämpää ja laajempaa perusvoimaa, joka mehiläishoitajan tulee ottaa huomioon, ellei hän tahdo joutua monelle vastukselle alttiiksi. Muuten mehiläiset eivät erehdy sen suhteen eivätkä tätä näkyväistä ja katoavaista kuningatarta nähdessään kadota näkyvistään todellista, aineetonta, pysyväistä haltiatartansa, joka on niiden olemassaolon ainoa aate. Onko niillä tämän aatteen tietoisuutta vai ei, se on meille tärkeätä ainoastaan siinä tapauksessa, että tahdomme erikoisemmin ihailla mehiläisiä, joilla on tämä aate, tai luontoa, joka sen on niihin istuttanut. Olkoonpa sillä sijansa missä tahansa, noissa pienissä, heikoissa ruumiissa vaiko tuossa suuressa tuntemattomassa ruumiissa, joka tapauksessa se ansaitsee huomiotamme. Ja ohimennen sanottuna, ellemme antaisi ihailumme riippua niin monista paikkaa ja alkuperää koskevista seikoista, emme niin usein menettäisi tilaisuutta avata kummastellen silmiämme; eikä mikään ole terveellisempää kuin avata ne juuri siten.
XXI
Joku huomauttaa kenties, että nämä ovat jotenkin uskallettuja ja liian inhimillisiä arveluja, ettei mehiläisillä luultavasti ole mitään senlaatuista aatetta ja että tulevaisuuskäsite, suvun rakkaus ja monet muut käsitteet, jotka otaksumme niillä olevan, ovat todellisuudessa ainoastaan elämisen vietin, kärsimyksen- ja kuolemanpelon sekä nautinnonhimon eri muotoja. Olkoon menneeksi; kaikki tämä on, jos niin tahdotaan, vain puhetapa, siksi en myöskään kiinnitä siihen suurta huomiota. Ainoa varma seikka tässä, niinkuin se ylimalkaan onkin ainoa varma seikka kaikessa, minkä tiedämme, on se, että sellaisten ja sellaisten asianhaarain vallitessa mehiläiset käyttäytyvät sillä ja sillä tavoin kuningatartaan kohtaan. Kaikki muu on hämärää salaisuutta, jonka suhteen voi tehdä ainoastaan enemmän tai vähemmän hyväksyttäviä, enemmän tai vähemmän älykkäitä otaksumia. Mutta jos puhuisimme ihmisistä niinkuin kenties olisi viisasta puhua mehiläisistä, olisikohan meillä silloin oikeus sanoa niistä paljon enempää? Mekin tottelemme ainoastaan välttämättömyyksiä, nautinnon houkuttelua tai kärsimyksen kauhua, ja sillä, jota sanomme järjeksemme, on sama alkujuuri ja sama tehtävä kuin sillä, jota nimitämme eläinten vaistoksi. Suoritamme muutamia tekoja, joitten vaikutukset luulemme tietävämme, alistumme toisiin, joitten syyn luulemme käsittävämme paremmin kuin ne sen käsittävät, mutta paitsi sitä, ettei tämä otaksuminen perustu mihinkään järkähtämättömään perustukseen, ovat nämä teot pieniä ja harvinaisia verrattuina toisten tekojen suunnattomaan joukkoon; ja kaikki, tunnetuimmat ja tuntemattomimmat, pienimmät ja suurenmoisimmat, lähimmät ja kaukaisimmat, tapahtuvat pimeän yön syvyydessä, jossa me luultavasti olemme jotensakin yhtä sokeita, kuin otaksumme mehiläisten olevan.
XXII
"Täytyy myöntää", sanoo jossakin paikassa Buffon, joka kantaa jotenkin huvittavaa vihan kaunaa mehiläisiä vastaan, "täytyy myöntää, että kun tarkastaa näitä kärpäsiä yksitellen, on niillä vähemmän älyä kuin koiralla, apinalla ja enimmillä eläimillä. Täytyy myöntää, että niissä on vähemmän oppivaisuutta, uskollisuutta, tunteellisuutta, sanalla sanoen että niillä on vähemmän sielunominaisuuksia, jotka vastaavat meidän inhimillisiä ominaisuuksiamme; tämän huomattuamme myönnämme edelleen, että niiden näennäinen ymmärrys johtuu ainoastaan niiden yhtyneestä joukosta; kuitenkaan ei tämä yhteiselämäkään edellytä mitään järkeä, sillä ne eivät ole yhteen asettuneet siveellisten näkökohtien vaikutuksesta, vaan niiden yhdessäolo tapahtuu ilman minkäänlaista suostumusta niiden puolelta. Tämä yhteiskunta on siis ainoastaan aineellinen ilmiö, luonnon pakosta syntynyt, eikä perustu mihinkään itsetajuntaan, mihinkään järjelliseen punnitsemiseen. Mehiläisemo synnyttää kymmenentuhatta yksilöä samalla kertaa ja samassa paikassa; näitten kymmenentuhannen yksilön on pakko, vaikkapa olisivat vielä tuhat kertaa tyhmempiä kuin minä otaksun, järjestyä jollakin tavoin voidakseen ainoastaan pysyä olemassa. Koska ne kaikki, toinen niin hyvin kuin toinenkin, toimivat yhtä suurella voimalla, niin ne tulevat pian, vaikka olisivatkin alussa vahingoittaneet toinen toistansa, juuri vahingoittamalla toisiansa niin pitkälle, että vahingoittavat toisiaan niin vähän kuin mahdollista, toisin sanoen että auttavat molemminpuolisesti toisiansa. Täten näyttää siltä, kuin ne ymmärtäisivät toisiansa ja pyrkisivät yhteisvoimin samaa tarkotusperää kohti. Se, joka niitä silmällä pitää, omistaa niille pian näkökannat ja ymmärryksen, joita niillä ei ole, hän tahtoo löytää järjellisen syyn joka tekoon, jokaisella liikkeellä on pian sisällinen vaikuttimensa, ja kaikesta tästä johtuu käsitys mehiläisten lukemattomista ihmeellisistä tai vallan eriskummallisista ajatustoiminnoista. Sillä nämä kymmenentuhatta yksilöä, jotka kaikki ovat syntyneet samalla kertaa, jotka ovat asuneet yhdessä, jotka ovat läpikäyneet muodonvaihdoksen miltei samaan aikaan, eivät voi muuta kuin tehdä kaikki samaa ja, jos niillä on hiukankin järkeä, mukautua samoihin tapoihin, sopeutua yhteen, viihtyä yhdessä, pitää huolta asunnostaan, palata siihen siitä poistuttuaan j.n.e., ja siitä johtuu sitten rakennustaide, geometria, järjestys, ennakkolaskelmat, isänmaanrakkaus, yhteiskunta, sanalla sanoen kaikki tyynni perustuen, niinkuin huomaamme, vain tarkastajan ihailuun."
Siinäpä aivan päinvastainen tapa selittää mehiläisiämme. Se saattaa alussa näyttää luonnollisemmalta, mutta eikö tämä itse asiassa johdu siitä yksinkertaisesta syystä, ettei se selitä juuri mitään? Jätän sikseen tämän lausunnon tosiasialliset erehdykset. Mutta eikö se, että näin, vahingoittamalla toisiaan niin vähän kuin mahdollista, mukaudutaan yhteiselämän välttämättömyyksiin, eikö se edellytä jonkunmoista ymmärrystä, joka meistä on näyttävä sitä merkillisemmältä, mitä lähemmin tutkimme millä tavoin nämä kymmenentuhatta yksilöä välttävät toistensa vahingoittamista ja siten lopulta tulevat auttaneeksi toinen toistansa? Eikö tämä ole juuri meidän omaa historiaamme, ja eikö kaikki se, minkä tuo vanha ärtyisä luonnontutkija sanoo, tarkalleen sovellu jokaiseen inhimilliseen yhteiskuntaan? Viisaudellamme, hyveillämme, valtiotaidollamme, noilla välttämättömyyden katkerilla hedelmillä, joita oma mielikuvituksemme on kullannut, niillä ei ole muuta tarkotusperää kuin kääntää hyödyksemme itsekkyyttämme ja suunnata yhteiseksi hyväksemme jokaisen yksilön luonnostansa vahingollinen toimeliaisuus. Ja vielä edelleen, jos tahtoo, ettei mehiläisillä ole ainoatakaan niistä ajatuksista, ainoatakaan niistä tunteista, joita niillä meidän mielestämme on, niin eikö meille ole yhdentekevää mihin hämmästyksemme kohdistuu? Jos katsomme varomattomaksi ihailla mehiläisiä, niin ihailumme on kohdistuva luontoon; joka tapauksessa tulee hetki, jolloin meiltä ei enää voida ihailuamme riistää, emmekä menetä mitään sen tähden, että olemme viivähtäneet ja odottaneet.
XXIII
Olkoonpa miten hyvänsä, uskollisina arvelullemme, jolla on ainakin se etu, että se mielessämme yhdistää muutamia tekoja, jotka todellisuudessa silminnähtävästi ovat yhteydessä keskenään, väitämme, että mehiläiset rakastavat kuningattaressaan paljon enemmän sukunsa ikuista tulevaisuutta kuin kuningatarta itseään. Mehiläiset eivät suinkaan ole turhan tunteellisia; ja kun joku niistä palaa työstä niin pahasti haavottuneena, etteivät toiset arvele sen voivan enää tehdä sanottavaa palvelusta, karkottavat ne sen armotta. Ja kuitenkaan ei voi väittää niiden olevan aivan kykenemättömiä tuntemaan jonkunmoista persoonallista kiintymystä emoansa kohtaan. Ne tuntevat sen kaikkien muitten joukosta. Silloinkin kun se on vanha, kurja ja rampa, eivät ovenvartiat milloinkaan salli tuntemattoman kuningattaren tunkeutua pesään, olipa se sitten miten nuori, kaunis ja hedelmällinen tahansa. Totta on, että tämä on niiden järjestyksenhoidon tärkeimpiä perusaatteita, josta ei poiketa kuin joskus suuren hunajasadon aikana, jonkun vieraan työmehiläisen hyväksi, joka on runsaalla saaliilla varustettu.
Kun kuningatar on tullut kokonaan hedelmättömäksi, työmehiläiset korvaavat sen kasvattamalla määrätyn joukon kuninkaantyttäriä. Mutta mikä tulee vanhan kuningattaren kohtaloksi? Sitä ei tarkoilleen tiedetä, mutta joskus on tapahtunut, että mehiläisviljelijät ovat löytäneet pesän kennokakuilta muhkean kuningattaren ikänsä kukoistuksessa ja aivan perältä, pimeästä sopesta vanhan "hallitsijattaren", niinkuin sitä Normandiassa sanotaan, näivettyneenä ja rampautuneena. Näyttää siltä, kuin ne tässä tapauksessa olisivat ottaneet huolekseen suojella sitä loppuun asti sen voimakkaan kilpailijattaren vihaa vastaan, joka ei haaveile muuta kuin sen kuolemaa, sillä kuningattarien kesken vallitsee voittamaton viha, joka saattaa ne syöksymään vimmattuun taisteluun niin pian kuin niitä on kaksi saman katon alla. Tekisi mieli luulla, että ne täten varaavat vanhemmalle jonkunmoisen vaatimattoman ja rauhallisen tyyssijan, jossa se voisi päättää päivänsä syrjäisessä kaupungin sopessa. Tässä kohtaamme taas yhden vahavaltakunnan tuhansista arvotuksista, ja meillä on tilaisuus todeta vielä kerta, että mehiläisten politiikka ja tavat eivät ensinkään ole kerran kaikkiaan salliman säätämiä ja ahtaita sekä että ne noudattavat useita monimutkaisempia vaikuttimia kuin ne, joita luulemme tuntevamme.
XXIV
Mutta me häiritsemme joka hetki niitä luonnon lakeja, jotka niistä mahtavat tuntua kaikkein järkähtämättömimmiltä. Saatamme ne joka päivä samankaltaiseen asemaan, jossa itse olisimme, jos joku äkkiarvaamatta lakkauttaisi ympäriltämme painovoiman, avaruuden, valon tai kuoleman lait. Mitä ne siis tekevät, jos väkivallalla tahi petoksella tuodaan pesään toinen kuningatar? Luonnontilassa tämä tapaus ei ole kenties milloinkaan voinut sattua, niin kauan kuin niitä tässä maailmassa on asuskellut; ovenvartiat ovat sen estäneet. Kuitenkaan ne eivät joudu ymmälle, vaan kykenevät näin kuulumattoman asianhaaran sattuessa sovittamaan niin hyvin kuin mahdollista yhteen kaksi perusaatetta, joita ne kunnioittavat ikäänkuin jumalallisia käskyjä. Ensimäinen on yhden ainoan emän perusaate, joka ei milloinkaan horju paitsi siinä tapauksessa, että hallitseva kuningatar on hedelmätön (ja tällöinkin ainoastaan poikkeustapauksissa). Toinen on vielä omituisempi; ja jos kohta sitä ei voi syrjäyttää, on kuitenkin sallittu hiukan sitä sovitella juutalaisten tapaan. Tämä periaate ympäröi jokaisen kuningattaren persoonaa, olkoonpa hän kuka tahansa, jonkunmoisella loukkaamattomuudella. Mehiläisten olisi helppo lävistää vieras anastaja tuhansilla myrkyllisillä pistimillään. Se kuolisi samassa hetkessä, eikä niillä olisi enää muuta vaivaa kuin laahata sen ruumis pesästä pois. Mutta vaikka niillä aina on pistimensä varalla, vaikka ne käyttävät sitä joka hetki keskinäisissä taisteluissaan, surmatessaan koirakset, viholliset tahi loiset, ne eivät milloinkaan käytä sitä kuningatarta vastaan, samoin kuin kuningatar ei milloinkaan käytä pistintään ihmistä, eläintä tai tavallista mehiläistä vastaan; kuninkaallista asettaan, joka ei ole suora, niinkuin työmehiläisten, vaan käyrä niinkuin turkkilainen sapeli, se paljastaa ainoastaan taistellessaan vertaisensa, se on toisen kuningattaren kanssa.
Koska nähtävästi ei mikään mehiläinen uskalla ottaa päällensä suoranaista, veristä kuningattaren murhaa, koettavat ne kaikissa asianhaaroissa, joissa järjestyksen ja yhteiskunnan menestyksen vuoksi on välttämätöntä että joku kuningatar saa surmansa, näennäisesti antaa sen kuolemalle luonnollisen kuoleman leiman; ne jakelevat rikosta keskenään äärimäiseen asti, niin ettei rikoksentekijää olekaan. Ne silloin "panevat myttyyn" vieraan kuningattaren, käyttääkseni mehiläishoitajain teknillistä lausetapaa, joka merkitsee että ne saartavat sen kokonaan omien lukemattomien ja toisiinsa painautuneiden ruumiittensa piiriin. Ne muodostavat täten jonkunmoisen elävän vankilan, jossa ei vanki voi enää liikkua ja jonka ne ylläpitävät sen ympärillä kokonaisen vuorokauden ajan, jos asia niin vaatii, siksi kunnes se kuolee siihen nälästä tai tukehtuu.
Jos laillinen kuningatar lähestyy sinä hetkenä ja kilpailijatarta vainuten näyttää haluavan sitä ahdistaa, niin vankilan liikkuvat seinät avautuvat hänelle heti. Mehiläiset asettuvat kehään molempien vihollisten ympärille ja ottamatta tähän outoon taisteluun osaa seuraavat sitä tarkkaavaisina ja puolueettomina, sillä emä yksin voi emää vastaan pistimensä paljastaa, sillä ainoastaan sillä, joka kohdussaan kantaa lähes miljoonan olijan elämää, näyttää olevan oikeus yhdellä ainoalla iskulla surmata toinen miljoona.
Mutta jos taistelu jatkuu tuloksetta, jos molemmat käyrät pistimet turhaan luistavat painavia kitiinihaarniskoja pitkin, niin se kuningatar, oli se laillinen taikka vieras, joka tekee liikkeen paetakseen, otetaan kiinni, vangitaan ja suljetaan jälleen tuohon surisevaan vankilaan, siksi kunnes se osottaa aikovansa ryhtyä uudestaan taisteluun. Sopii lisätä, että tässä tarkotuksessa tehdyt lukemattomat kokeet osottavat miltei poikkeuksetta, että hallitseva kuningatar saa voiton, joko senvuoksi, että se, tuntien olevansa kotonansa, omaistensa piirissä, on rohkeampi ja innokkaampi kuin toinen, tai senvuoksi, että mehiläiset, vaikka ovatkin puolueettomia itse taistelun hetkenä, osottavat vähempää puolueettomuutta vangitessaan toista kuin toista kilpailijatarta, sillä niiden emä ei näytä ensinkään kärsivän tästä vangitsemisesta, jotavastoin vieras vankeudesta päästessään miltei aina ilmeisesti on pahoin pideltynä ja raukeana.
XXV
Helppo koe näyttää paremmin kuin mikään muu, että mehiläiset tuntevat kuningattarensa ja ovat häneen todella kiintyneet. Jos poistaa kuningattaren pesästä, näkee heti kaikkien niiden tuskan ja surun ilmiöiden esiintyvän, joita olen eräässä aikaisemmassa luvussa kuvannut. Antakaa niille muutaman tunnin kuluttua sama kuningatar takaisin, niin kaikki tyttäret tulevat häntä vastaanottamaan tarjoten hänelle hunajaa. Toiset asettuvat kahteen riviin hänen ohikulkiessaan, toiset muodostavat hänen eteensä päätänsä alas painaen ja takaruumistansa ilmaan kohottaen suuria liikkumattomia mutta surisevia puolikehiä, joissa ne epäilemättä laulavat onnellisen paluun ylistyslaulua ja jotka niiden hovimenoissa merkitsevät juhlallista kunnioitusta tai suurinta onnea.
Mutta turhaa on toivoa voivansa niitä pettää asettamalla laillisen kuningattaren sijaan vieraan emän. Tuskinpa tämä on astunut muutaman askeleen pesässä, kun jo närkästyneet työmehiläiset kiiruhtavat kaikkialta paikalle. Vieras pannaan heti kiinni, saarretaan ja pidätetään tuossa kauheassa meluavassa vankilassa, jonka järkähtämättömät muurit niin sanoakseni uudistuvat uudistumistaan hänen kuolemaansa asti, sillä tässä erikoistapauksessa sattuu harvoin, että vanki pääsee hengissä vankilastaan.
Senpä vuoksi onkin kuningattarien tuonti ja korvaaminen mehiläishoitajan vaikeimpia tehtäviä. Huvittavaa on nähdä, mihin oveluuteen, mihin monimutkaisiin juoniin ihmisen täytyy turvautua saadakseen tahtonsa täytetyksi ja pettääkseen nuo pienet niin tarkkanäköiset, mutta samalla aina herkkäuskoiset hyönteiset, jotka liikuttavan rohkeasti alistuvat odottamattomimpiinkin tapauksiin, katsoen niitä nähtävästi ainoastaan joksikin uudeksi mutta välttämättömäksi luonnon oikuksi. Sanalla sanoen, kaikessa tässä oveluudessa ja siinä sekasorrossa, joka on sangen usein näitten uskallettujen juonien seurauksena, ihminen luottaa aina miltei empiirisesti mehiläisten ihmeteltävään käytännölliseen älyyn, niiden lakien ja ihmeellisten tapojen pohjattomaan aarteeseen, niiden järjestyksenharrastukseen, rauhanrakkauteen ja yhteistuntoon, uskollisuuteen, jolla ne tulevaisuutta palvelevat, niiden luonteen notkeaan lujuuteen ja vakavaan epäitsekkyyteen ja etenkin siihen väsymättömään kestävyyteen, jolla ne velvollisuutensa täyttävät. Mutta näiden menetelmien yksityiskohdat kuuluvat varsinaista mehiläishoitoa koskeviin teoksiin ja veisivät meidät liian pitkälle aineestamme.[5]
XXVI
Mitä persoonalliseen kiintymykseen tulee, josta puhuimme ja josta nyt tahdomme puhua loppuun, niin on varmaa, että se, jos sitä luultavasti onkin olemassa, on lyhytikäinen, ja jos koetatte uudelleen asettaa valtakuntaansa emän, joka muutaman päivän on ollut sieltä karkotettuna, niin suuttuneet tyttäret ottavat sen vastaan sellaisella tavalla, että teidän kiireimmiten täytyy vapauttaa se siitä kuolettavasta vankeudesta, joka on tuntemattomien kuningattarien rangaistus. Ne ovat näet jo ehtineet muuttaa kymmenkunnan työmehiläisasuntoa kuninkaallisiksi kammioiksi, joten rodun tulevaisuutta ei enää uhkaa mikään vaara. Niiden hellyys kuningatarta kohtaan kasvaa tai vähenee sen mukaan mitenkä kuningatar edustaa tätä tulevaisuutta. Niinpä huomaa niiden usein, silloin kun neitseellinen kuningatar suorittaa "häälennon" vaarallisen toimituksen, siihen määrin pelkäävän hänet menettävänsä, että kaikki seuraavat häntä tässä traagillisessa ja kaukaisessa lemmen etsinnässä, josta pian olen puhuva, mikä ei milloinkaan tapahdu, kun niille on annettu pieninkin nuoria munia sisältävä kennokakunkatkelma, jossa piilee toivo, että voivat uusia emiä kasvattaa. Kiintymys voi päälle päätteeksi kääntyä raivoksi ja vihaksi, ellei hallitsijatar täytä kaikkia velvollisuuksiaan sitä abstraktista jumaluutta kohtaan, jota me nimittäisimme tulevaksi yhteiskunnaksi ja jota ne käsittävät syvemmin kuin me. On tapahtunut esimerkiksi, että mehiläishoitajat eri syistä ovat estäneet kuningatarta liittymästä parveilevaan joukkoon pidättämällä sitä pesässä verkon avulla, jonka läpi hennot, vilkkaat työmehiläiset kulkevat sitä aavistamatta, mutta jonka läpi tuon rakkauden orja raukan, se kun on tyttäriään huomattavasti kömpelömpi ja kookkaampi, ei onnistu pujahtaa. Ensi kertaa pesästä lähtiessään mehiläiset, huomattuaan ettei kuningatar ollut niiden mukana, palasivat pesään ja nuhtelivat, töykkivät ja ilmeisesti pitelivät pahoin tuota onnetonta vankia, jota epäilemättä syyttivät laiskuudesta tai pitivät hieman heikkojärkisenä. Kun toista kertaa matkaan lähdettäessä emän huono tahto näytti olevan aivan ilmeinen, niin viha kasvoi ja pahoinpitely tuli ankarammaksi. Vihdoin kolmannella kerralla, ollen sitä mieltä että emä oli auttamattomasti kutsumukselleen ja suvun tulevaisuudelle uskoton, ne tuomitsivat hänet miltei aina kuolemaan ja surmasivat hänet kuninkaalliseen vankilaan.
XXVII
Niinkuin huomaa, on kaikki alistettu tämän tulevaisuuden alle, ennalta-ymmärryksellä, yhdenmukaisuudella, järkähtämättömyydellä, eri asianhaarojen oivaltamisen ja käyttämisen taidolla, jotka todellakin panevat ihailumme vallan ymmälle,—varsinkin kun ottaa huomioon kaiken odottamattoman ja yliluonnollisen, jonka meidän nykyinen sekaantumisemme mehiläisten elämään alituisesti tuottaa niiden asuntoihin. Voisi kenties huomauttaa, että ne äsken mainitussa tapauksessa oivaltavat sangen huonosti, miksi ei kuningatar kykene niitä seuraamaan. Olisimmeko me paljonkaan tarkkanäköisempiä, jos aivan toisenluontoinen järki, jota palvelisi niin suunnaton ruumis, että sen liikkeet olisivat miltei yhtä vähän käsitettävissämme kuin jonkun luonnonilmiön, huviksensa virittäisi meille samanlaisia ansoja? Emmekö ole tarvinneet tuhansia vuosia keksiäksemme ukkosentulelle jossakin määrin hyväksyttävän selityksen? Jokaisen olijan järki muuttuu hitaaksi, kun se joutuu oman—aina suppean— piirinsä ulkopuolelle ja kun se huomaa olevansa tapahtumien edessä, joita se ei ole itse pannut liikkeelle. Päälle päätteeksi ei ole varmaa, etteivät mehiläiset, jos verkkokoe tulisi yleisemmäksi ja jatkuisi, lopulta ymmärtäisi sitä ja välttäisi siitä johtuvia epäkohtia. Ne ovat jo oivaltaneet monen muun kokeen ja mitä viisaimmalla tavalla sovittaneet sen omaksi hyödykseen. Sellaisia kokeita ovat "liikkuvat kennokakut" tahi esimerkiksi "komerot" (kun mehiläiset pakotetaan panemaan varahunajansa tallelle yhdenmukaisesti päällekkäin ladottuihin pieniin laatikkoihin), tai edelleen sellainen eriskummallinen koe kuin "röyhelletty vaha", jossa kennojen paikat on hahmoiltu ainoastaan hienolla vaha-ulkoviivalla, jonka hyödyn ne heti oivaltavat ja jota käyttävät huolellisesti hyväkseen, siten että muodostavat ilman aineen- ja työnhukkaa erinomaisia kennoja. Eivätkö ne keksi kaikissa sellaisissa tapauksissa, jotka eivät ilmene jonkunmoisen pahansuovan ja juonikkaan jumalan virittämän ansan muodossa, parhainta ja ainoata ihmisentapaista ratkaisua? Kertoakseni yhden näistä luonnollisista, mutta kuitenkin poikkeuksellisista tapauksista: kun etana tai hiiri hiipii pesään ja saa siellä surmansa, niin mitä ne tekevät päästäkseen ruumiista, joka pian myrkyttäisi ilman? Jos niiden on mahdoton poistaa tai palottaa se, sulkevat ne sen tarkkaan ja ilmaapitävästi oikeaan vaha-arkkuun, joka eriskummallisena kohoaa kaupungin tavallisten rakennustuotteiden keskeltä. Minä havaitsin viime vuonna eräässä pesistäni yhdessä ryhmässä kolme tällaista hautaa, joita erotti—samalla tavoin kuin kennokakkujen kammioita—yhteiset väliseinät, joten vahaa säästyisi niin paljon kuin mahdollista. Viisaat hautaajat olivat laatineet haudat kolmen pienen tarhasimpukan jäännöksille, jotka joku lapsi oli pistänyt niiden asuntoon. Tavallisesti kun on kysymys simpukoista, tyydytään tukkeamaan vahalla kuoren aukko. Mutta nyt, kun kuoret olivat enemmän tahi vähemmän ruhjouneet tai haljenneet, pitivät ne yksinkertaisempana haudata ne kokonaisuudessaan, ja jotta ei liike sisäänkäytävässä tulisi ehkäistyksi, olivat ne jättäneet tuohon kookkaaseen vahamöhkäleeseen muutamia käytäviä, jotka tarkoilleen olivat sovelletut, ei niiden omaan, vaan koiraksien kokoon, jotka ovat suunnilleen kaksi kertaa niin suuret kuin työmehiläiset. Eikö tämä seikka, ja samoin myös seuraava tosiasia, tee todennäköiseksi, että niiden jonakin päivänä onnistuu keksiä syy, miksi ei kuningatar voi niitä seurata verkon läpi? Niillä on sangen tarkka käsitys suuruussuhteista ja siitä tilasta, jota joku kappale vaatii voidaksensa liikkua. Niissä seuduissa, jossa tuo kammottava pääkalloperhonen, Acherontia Atropos elostaa, ne rakentavat pesänsä aukkoon vahapilareita, joitten välitse tuo öinen rosvo ei voi tunkea suunnatonta takaruumistansa.
XXVIII
Riittäköön tämä tästä asiasta; en pääsisi milloinkaan lopettamaan, jos täytyisi luetella kaikki esimerkit. Lyhyesti kuvataksemme kuningattaren osan ja aseman voimme sanoa, että hän on sen yhteiskunnan sydän-orja, jonka järki häntä ympäröi. Hän on ainoa hallitsija, mutta samalla kuninkaallinen palvelija, rakkauden vangittu talteenottaja ja vastuunalainen edustaja. Kansa kunnioittaa ja palvelee häntä unohtamatta kuitenkaan, ettei sen alistuminen kohdistu kuningattaren persoonaan, vaan siihen elintehtävään, jota hän täyttää, ja tulevaisuuteen, jota hän edustaa. Vaivoin voisi löytää inhimillistä yhteiskuntaa, jonka peruskaava käsittäisi niin suuren osan siitä mikä on meidän kiertotähtemme toivomusten esineenä: tasavaltaa, jossa riippumattomuus on samalla kertaa täydellisempi ja järkevämpi ja jossa alistuminen yleisonnen hyväksi on yleisempi ja paremmin ymmärretty. Mutta ei myöskään löytäisi yhteiskuntaa, missä uhraukset olisivat kovempia ja ehdottomampia. Älkää luulko, että minä ihailen näitä uhrauksia samassa määrin kuin niiden tuloksia. Olisi tietenkin toivottavaa, että nämä tulokset voitaisiin saavuttaa vähemmällä kärsimyksellä, vähemmällä kieltäytymyksellä. Mutta jos kerran periaate on päteväksi tunnustettu—ja kenties se on välttämätön maapallomme perusajatuksen mukaan—niin sen toimeenpano on ihmeteltävä. Olkoonpa inhimillinen totuus tässä kohden mikä tahansa: mehiläispesässä elämää ei käsitetä enemmän tai vähemmän miellyttävien tuntien sarjana, jonka hetkisistä ainoastaan ne, jotka ovat elämän ylläpitämiseksi välttämättömästi tarpeelliset, saisi tehdä synkiksi ja ikäviksi; sitä käsitetään suurena yhteisenä ja ankarasti jaettuna velvollisuutena, joka kohdistuu maailman alusta asti alati vain loittonevaan tulevaisuuteen. Jokainen luopuu tätä velvollisuutta täyttäessään enemmästä kuin puolesta onnestaan ja oikeudestaan. Kuningatar jättää hyvästi päivänvalon, kukkien tuoksun ja vapauden, työmehiläiset luopuvat rakkaudesta, neljästä tahi viidestä ikävuodesta ja äitiyden suloudesta. Kuningattaren aivot kuihtuvat mitättömiksi suvun uudistamista palvelevien elimien hyväksyjä työmehiläisellä juuri nämä elimet kuihtuvat ja niiden kustannuksella kehittyy järki. Ei tehdä oikein, jos väitetään, ettei tahdolla ole mitään osaa näissä uhrauksissa. Totta on, ettei työmehiläinen voi muuttaa omaa kohtaloansa, mutta se määrää kaikkien kotelojen kohtalon, jotka sitä ympäröivät ja ovat sen välillisiä tyttäriä. Olemme nähneet, että jokainen työmehiläistoukka, jos sitä ravittaisiin ja majotettaisiin kuninkaallisen elintavan mukaan, voisi tulla kuningattareksi; ja samoin jokainen kuninkaallinen toukka muuttuisi työmehiläiseksi, jos ravinto vaihdettaisiin ja kenno supistettaisiin. Nämä ihmeelliset vaalit tapahtuvat joka päivä pesän kultaisessa varjossa. Niitä ei toimiteta umpimähkään, vaan viisaus, jonka syvää oikeudenmukaisuutta ja vakavuutta ihminen ainoastaan saattaa väärinkäyttää, alinomaa valpas viisaus ne toimittaa tahi purkaa, silmällä pitäen kaikkea, mikä tapahtuu niin hyvin yhteiskunnan ulkopuolella kuin sen muurien sisällä. Jos äkkiä syntyy odottamaton kukkien runsaus, jos kunnaat ja jokien rannat loistavat uudesta sadosta, jos kuningatar on vanha ja hänen hedelmällisyytensä heikentynyt, jos väestö lisääntyy ja pesä tuntuu ahtaalta, niin näette kuninkaallisia kennoja rakennettavan. Nämä samat kennot voidaan sittemmin hävittää, jos sattuu tulemaan kato tai jos pesää on suurennettu. Niitä ylläpidetään usein niin kauan kuin nuori kuningatar ei vielä ole suorittanut häälentoansa tai siinä onnistunut; mutta ne hävitetään, kun kuningatar palaa lennosta pesään laahaten perässään voitonlippuna hedelmöittymisensä epäämätöntä merkkiä. Missä se sijaitsee, tuo viisaus, joka näin punnitsee nykyisyyttä ja tulevaisuutta ja jolle se, mikä ei vielä ole näkyväistä, on tärkeämpää kuin kaikki se, mikä on näkyvissä? Missä sillä on sijansa, tuolla nimettömällä ymmärtäväisyydellä, joka hylkää ja valitsee, ylentää ja alentaa, joka niin monesta työmehiläisestä voisi tehdä yhtä monta kuningatarta ja joka niin monesta äidistä muodostaa neitsytkansan? Olemme toisessa paikassa sanoneet, että se on "pesän hengessä"; mutta mistä tulee meidän lopulta etsiä "pesän henkeä", ellei juuri työmehiläisten yhteisöstä? Saadaksemme varmaa vakaumusta siitä, että sillä todellakin on sijansa niiden yhteisössä, ei olisi kenties ollut tarpeellista niin huolellisesti tarkastella kuninkaallisen yhteiskunnan tapoja. Olisi kenties riittänyt, jos, olisimme niinkuin Dujardin, Brandt, Girard, Vogel ja muut hyönteistutkijat ovat tehneet, mikroskoopin alle asettaneet kuningattaren hiukan tyhjän pääkuoren ja kuhnurien kahdellakymmenelläkuudella tuhannella säteilevällä silmällä varustetun komean pään, ja niiden viereen neitseellisen työmehiläisen pienen, ruman, huolestuneen pään. Olisimme silloin nähneet, että tässä pienessä päässä sijaitsevat pesän laajimpien ja älykkäimpien aivojen monimutkaiset poimut. Vieläpä nämä aivot ovat kauneimmat, monimutkaisimmat, hienoimmat, täydellisimmät, mitä koko luomakunnassa on olemassa ihmisaivojen jälkeen, jos kohtakin toista laatua ja toista rakennetta.[6] Tässäkin, kuten kaikkialla sen maailman järjestyksessä, jonka me tunnemme, on valta, todellinen voima, viisaus ja voitto siinä, missä aivot ovat. Tässäkin miltei näkymätön hiuke tuota salaperäistä ainetta hallitsee ja järjestää aineen ja osaa luoda itselleen pienen voitokkaan ja pysyvän paikan keskelle tyhjyyden ja kuoleman suunnatonta ja liikkumatonta valtaa.
XXIX
Palatkaamme nyt parveilun alaiseen pesäämme, jossa lähtömerkki on annettuna näiden mietteiden loppua odottamatta. Sinä hetkenä, jolloin tämä merkki annetaan, voisi luulla kaikkien kaupungin porttien avautuvan yht'aikaa äkillisestä hurjasta sysäyksestä; ja musta joukko kulkee tai pikemmin syöksyy tulvana pesästä ulos, aukkojen luvusta riippuen, kaksi-, kolmi- tai nelikertaisena suorana, jäntevänä, väräjävänä ja katkeamattomana suihkuna, joka heti leviää ja hajoaa avaruuteen sointuvana sadantuhannen kiihtyneen ja läpikuultavan siiven muodostamana harsona. Muutaman hetken kuluessa harso liehuu tällä tavoin pesän yläpuolella kummallisesti kahisten, ikäänkuin läpikuultava silkkikangas, jota tuhannet ja uudelleen tuhannet sähköiset sormet lakkaamatta repisivät ja uudelleen neuloisivat yhteen. Se aaltoilee, se epäröi, se lepattelee ikäänkuin iloisesti hulmuava huivi, jota näkymättömät kädet pidättäisivät taivaan korkeudessa siellä sitä kooten ja levittäen maan kukkasista asti taivaan siniääriin saakka, odottaessaan jonkun korkean henkilön tuloa tai lähtöä. Vihdoin lieve laskeutuu alas, toinen kohoaa, laulavan, säteilevän vaipan neljä auringonpaisteista kulmaa liittyy yhteen, ja, muistuttaen noita satujen älykkäitä pöytäliinoja, jotka kulkevat avaruuden kenttiä täyttääkseen jonkun ihmistoivomuksen, se lentää kokonaisuudessaan ja jo kokoonkääriytyneenä sulkeutuaksensa uudestaan tulevaisuuden pyhitetyn persoonan ympärille, lehmusta, päärynäpuuta tai pajua kohti, johon kuningatar äsken on asettunut kultanaulan näköisenä. Tähän se kiinnittää sointuvat poimunsa toisen toisensa jälkeen, ja sen ympärille se käärii siivistä säteilevän helmikankaansa.
Sitten kaikki jälleen hiljenee: ja tuo meluava joukko, tuo pelottava harso, joka näytti olevan kudottu lukemattomista uhkauksista, lukemattomista vihan vimmoista, ja tuo huumaava kultasade, joka alati ilmassa ladellen lakkaamatta pirskotti sävelpisariansa kaikille seudun esineille, kaikki tämä muuttuu silmänräpäyksessä suureksi vaarattomaksi ja levolliseksi rypäleeksi, joka riippuu puun oksasta ja on muodostunut tuhansista pienistä elävistä, mutta liikkumattomista marjasista, jotka kärsivällisesti odottavat suojan etsintään lähteneiden tiedustelijoiden paluuta.
XXX
Tämä on niin sanotun "primäärisen parven" ensimäinen pysähdyspaikka,— sen parven, jonka etupäässä aina on vanha kuningatar. Se asettuu tavallisesti pesää lähinnä olevaan puuhun tai pensaaseen, sillä muniensa raskauttama kuningatar, joka ei ole nähnyt päivänvaloa häälentonsa tai edellisen vuoden parveilun jälkeen, epäröi kun on heittäydyttävä avaruuteen ja näyttää unohtaneen siipiensä käytännön.
Mehiläishoitaja odottaa kunnes joukko on sulloutunut tiiviisti yhteen; sitten hän, pää leveän olkihatun peitossa (sillä rauhallisinkin mehiläinen käyttää ehdottomasti pistintänsä, kun se eksyy hiuksiin, joissa se luulee joutuneensa ansaan), mutta ilman naamaria ja ilman harsoa, jos hänellä nimittäin on kokemusta, kastettuaan ensin kyynärpäihin asti paljastetut käsivartensa kylmään veteen, korjaa parven ravistamalla voimakkaasti ylösalaisin käännetyn pesän yläpuolella oksaa, joka parvea kannattaa. Rypäle putoaa siihen raskaasti kuten kypsynyt hedelmä. Jos taas oksa on liian paksu, ammentaa hän joukkoa suoraan kauhalla ja kaataa sitten minne vain tahtoo nämä elävät kauhalliset, ikäänkuin jyviä ammentaisi. Hänen ei tarvitse pelätä mehiläisiä, jotka surisevat hänen ympärillään ja joukottain peittävät hänen käsiänsä ja kasvojansa. Hän kuuntelee niiden riemulaulua, joka ei ensinkään muistuta niiden sotalaulua. Hänen ei tarvitse pelätä, että parvi jakaantuisi, närkästyisi, hajaantuisi tahi lähtisi pakoon. Olen sen jo sanonut: sinä päivänä nuo salaperäiset työntekijät ovat juhlatunnelman vallassa ja niissä on luottamus, jota ei mikään voisi järkähyttää. Ne ovat luopuneet rikkauksista, joita niillä oli puolustettavina, eivätkä enää tunne vihollisiansa. Ne ovat vaarattomia, koska ovat onnellisia, ja onnellisia ne ovat syystä, jota emme tunne: ne täyttävät lain. Kaikilla olennoilla on täten sokean onnen hetki, jonka luonto niille varaa tahtoessaan saapua oman tarkotuksensa perille. Älkäämme ihmetelkö sitä, että mehiläiset siitä pettyvät; mekin, jotka jo monia vuosisatoja sitten olemme luontoa tarkastelleet täydellisempien aivojen avulla kuin niiden ovatkaan, mekin sallimme sen itseämme pettää emmekä vielä tiedä, onko se hyvänsuopa, välinpitämätön vai alhaisen julma.
Parvi jää sinne, mihin kuningatar on pudonnut, ja olisipa se pudonnut yksin pesään, niin kaikki mehiläiset saatuaan tiedon sen olopaikasta suuntaavat pitkinä mustina jonoina kulkunsa äidin turvapaikkaa kohti; ja sillä välin kun suurin osa kiireimmiten tunkeutuu siihen sisään, pysähtyvät muut hetkeksi tuntemattomien porttien kynnykselle ja muodostavat noita juhlariemun piirejä, joilla niiden on tapa tervehtiä onnellisia tapahtumia. Ne "soittavat asentoon", sanovat ranskalaiset talonpojat. Heti paikalla odottamaton suojapaikka hyväksytään ja sitä tarkastellaan pienimpiä soppia myöten, sen asema mehiläistarhassa, sen muoto, sen väri tunnustetaan ja painetaan tuhansiin pieniin varovaisiin ja uskollisiin mieliin. Lähiseudun tunnuskohdat otetaan huolelliseti huomioon, uusi kaupunki on jo olemassa kokonaisuudessaan niiden rohkean mielikuvituksen syvyydessä, ja sen asema on merkitty kaikkien asujanten mieliin ja sydämiin; sen muurien sisäpuolella kaikuu kuningattaren läsnäoloon kohdistuva rakkauden virsi, ja työ alkaa.
XXXI
Ellei ihminen poimi parvea, eivät sen vaiheet pääty tällä tavoin. Se pysyy oksassa riippumassa siksi kunnes ne työmehiläiset palaavat, jotka toimivat tiedustelijoina eli siivekkäinä majottajina ja jotka parveilun ensimäisinä hetkinä ovat hajonneet joka ilmansuunnalle asuntoa hakeakseen. Yksitellen ne palaavat ja tekevät selkoa retkestään, ja koska meidän on mahdoton tunkeutua mehiläisen ajatuksen pohjaan, täytyy meidän selittää ihmisen kannalta se näytelmä, jonka näemme. On siis luultavaa, että niiden tiedonantoja kuunnellaan tarkasti. Toinen luultavasti ylistää onttoa puuta, toinen kehuu edulliseksi jonkun vanhan muurin halkeamaa, kalliorotkoa tai hylättyä maaonkaloa. Tapahtuu usein, että kokous epäröi ja punnitsee asiaa huomispäivän aamuun asti. Vihdoin vaali on tehty ja yksimielisyys saavutettu. Määrätyllä hetkellä koko rypäle liikahtaa, vilisee, irrottuu, hajoaa ja voimakkaassa yhtämittaisessa lennossa, joka tällä kertaa ei tunne esteitä, yli pensasaitojen, viljavainioiden, pellavapeltojen, heinärukojen, lammikoiden, kylien ja jokien tuo väräjävä pilvi suuntaa matkansa suorana viivana määrättyä, mutta aina sangen kaukaista päämäärää kohti. Harvoin tapahtuu, että ihminen voi sitä seurata tällä toisella matkaerällä. Se palaa takaisin luonnon helmaan, ja me kadotamme sen kohtalon jäljet.
* * * * *
III KIRJA
UUDEN YHTEISKUNNAN PERUSTAMINEN
I
Katsokaamme mieluummin mitä parvi tekee mehiläishoitajan tarjoamassa pesässä.
Johtakaamme ensinnäkin mieleemme se uhraus, minkä nämä viisikymmentätuhatta neitsyttä ovat tehneet,—nuo neitsyet, jotka Ronsardin sanojen mukaan:
"Portent un gentil coeur dedans un petit corps"—[7]
ja ihailkaamme edelleen sitä rohkeutta, jota niiltä vaaditaan, jotta voisivat alottaa uudelleen elämää siinä erämaassa, johon nyt ovat joutuneet. Ne ovat siis unohtaneet rikkaan ja upean synnyinkaupunkinsa, jossa elämä oli niin turvallista, niin ihmeteltävän viisaasti järjestetty, jossa kaikkien aurinkoa muistelevien kukkien mehu salli niiden hymyillä talven uhkauksille. Ne ovat sinne jättäneet kehtoihin nukkumaan tuhansia ja tuhansia tyttäriänsä, joita eivät milloinkaan enää saa nähdä. Ne ovat sinne luovuttaneet, paitsi kokoomiansa suunnattomia vaha-, kittausvaha- ja siitepölyaarteita, enemmän kuin satakaksikymmentä naulaa hunajaa, s.o. kaksitoista kertaa koko kansan painon, miltei kuusisataatuhatta kertaa kunkin mehiläisen painon, mikä ihmisoloissa vastaisi (yksilöä kohti) neljääkymmentäkahtatuhatta tonnia ruokavaroja, kokonaista laivastoa isoja laivoja, täynnä kallisarvoisempia ja erinomaisempia ravintoaineita kuin yksikään niistä, joita me tunnemme, sillä mehiläisille hunaja on jonkunmoista juoksevaa elämää, jonkunmoista välittömästi sulatettavaa ravintonestettä, jossa ei ole juuri ollenkaan kelpaamattomia aineita.
Tässä uudessa asunnossa taas ei ole mitään, ei hunajapisaraakaan, ei vahan alkua, ei mitään merkkikohtaa eikä tukipistettä. Siellä on suunnattoman rakennuksen hirvittävä alastomuus, jossa on ainoastaan katto ja seinät. Pyöreiden sileäin seinien sisäpuolella ei ole muuta kuin hämärä, ja ylhäällä jättiläissuuruinen kupu kaareutuu tyhjyyden yli. Mutta mehiläinen ei tunne turhaa kaipuuta, ainakaan se ei antaudu sen valtaan. Ja tämä koettelemus, joka masentaisi kaiken muun rohkeuden, ei kukista sen intoa, vaan tämä on suurempi kuin milloinkaan ennen. Tuskin on pesä käännetty pystyyn ja asetettu paikalleen, tuskin on hurjan putoamisen aiheuttama epäjärjestys alkanut asettua, ennenkuin tuossa sekavassa joukossa jo näkee sangen tarkan ja odottamattoman työnjaon tapahtuvan. Suurin osa mehiläisiä alkaa niinkuin tarkkaa käskyä totteleva armeija taajoina osastoina kiivetä rakennuksen pystysuoria seiniä pitkin. Kupuun tultuaan ensimäiset, jotka sinne saapuvat, tarttuvat siihen kiinni etumaisten jalkojensa kynsillä, ne jotka tulevat näiden jälkeen takistuvat vuorostaan niihin ja niin edelleen, kunnes muodostuu pitkät ketjut, jotka toimittavat siltojen virkaa yhä ylöspäin kiipeävälle joukolle. Vähitellen nämä ketjut monistuvat, vahvistuvat, kutoutuvat yhteen äärettömiin asti ja muodostuvat köynnöksiksi, jotka, lukemattomien mehiläisten herkeämättä kiivetessä ylös, vuorostaan muuttuvat paksuksi kolmikulmaiseksi väliverhoksi tai paremmin jonkunmoiseksi tiiviiksi kartioksi, jonka huippu on kiinni kuvun huipussa ja jonka asema laskeutuu laajeten miltei pesän puoliväliin tahi kahteen kolmannekseen sen koko korkeudesta. Silloin, kun viimeinen mehiläinen, jota sisäinen ääni on kutsunut liittymään tähän ryhmään, on yhtynyt pimeyteen ripustettuun väliverhoon, lakkaa kapuaminen, kaikki liike sammuu vähitellen pesän holvissa, ja omituinen kartio odottaa tuntikausia, hiljaisuudessa, jota voisi luulla uskonnollisen hartauden ilmaukseksi, ja liikkumattomuudessa, joka tuntuu pelottavalta, vahan mysteerion saapumista.
Samaan aikaan toiset mehiläiset, nimittäin kaikki ne, jotka ovat jääneet pesän pohjalle, tarkastavat rakennusta ja ryhtyvät välttämättömiin töihin, välittämättä tuon ihmeellisen väliverhon muodostamisesta, jonka poimuihin maagillinen lahja on laskeutuva alas, ja nähtävästi haluamatta siihen yhtyä.
Lattia lakaistaan huolellisesti, ja kuihtuneet lehdet, risut, hietahiukkaset kannetaan pois yksitellen, sillä mehiläisten siisteys menee vimmaan asti, ja kun sydäntalvella suuret pakkaset liian kauan estävät niitä toimeenpanemasta sitä, jota mehiläishoidossa sanotaan niiden "siisteyslennoksi", kuolevat ne mieluummin joukottain kauheiden sisälmystautien uhreina kuin likaavat pesänsä. Ainoastaan koirakset ovat auttamattoman huolettomia ja tahraavat häpeämättä kennokakut, joilla oleskelevat ja joita työmehiläisten täytyy lakkaamatta puhdistaa niiden jälestä.
Lakaisemisen jälkeen saman "maallikko"-ryhmän mehiläiset, ryhmän joka ei sekaannu huumauksen valtaamaan katossa riippuvaan kartioon, alkavat huolellisesti tiivistää sisältä yhteistä asuntoa. Kaikki halkeamat tarkastetaan, täytetään ja peitetään kittausvahalla, ja sitten alkaa seinien kiillottaminen rakennuksen katosta lattiaan saakka. Sisäänkäytävän vartiojoukot järjestetään uudelleen, ja pian osa työmehiläisiä lentää kedoille sekä palaa sieltä hunaja- ja siitepölytaakkoineen.
II
Ennenkuin kohotamme tuon salaperäisen esiripun poimuja, jonka suojaan varsinaisen asunnon perustukset lasketaan, koettakaamme saada jonkunmoinen käsitys siitä älykkäisyydestä, jota pienellä siirtolaiskansalla täytyy olla, siitä silmän tarkkuudesta, niistä laskelmista ja siitä taitavuudesta, joita vaaditaan turvapaikan kuntoonasettamiseksi, kaupungin asemakaavan hahmottelemiseksi tyhjyyteen, rakennusten suunnitelmanmukaiseksi sijottamiseksi, joita täytyy rakentaa niin säästäväisesti ja nopeasti kuin mahdollista, sillä kuningatar ei voi enää viivyttää munimista, vaan sirottaa jo muniansa pesän permannolle. Sitäpaitsi ei tässä eri rakennuksien sokkelossa, jotka vielä ovat olemassa vain mielikuvina ja pakostakin ovat rakennettavat ennen olemattomaan muotoon, saa jättää silmällä pitämättä tuuletuksen, vakuuden ja lujuuden lakeja, siinä täytyy ottaa huomioon vahan sitkeys, säilytettävien ravintoaineiden laatu, käytävien käytöllisyys, kuningattaren elintavat, varastoaittojen, talojen, katujen ja kujien suunnittelu, joka tavallaan on ennalta määrätty, koska se orgaanisesti on parhain; siinä on otettava varteen monet muut pulmat, joiden luetteleminen kävisi liian pitkäksi.
Niiden pesien muoto, joita ihmiset mehiläisille tarjoavat, vaihtelee äärettömiin, alkaen ontosta puunrungosta tai saviputkesta, joita vielä käytetään Afrikassa ja Aasiassa, klassillisesta kellonmuotoisesta olkipesästä, jonka Belgiassa näkee keskellä päivännoutojen, juovikkojen ja samettihaapojen tiheikköä useimpien talonpoikaistalojen vihannestarhoissa tai niiden ikkunoiden alla, aina uudenaikaisen, liikkuvia kehyksiä käyttävän mehiläishoidon hunajatehtaisiin, joihin kasaantuu toisinaan enemmän kuin sataviisikymmentä kg hunajaa ja joissa kennokakut ovat kehyksissä kolmessa tai neljässä kerroksessa päällekkäin; täten voidaan poistaa kennokakut pesästä, käsitellä niitä, erottaa niistä keskipakoisvoiman avulla hunajasato väkikiepolla, sekä asettaa ne uudelleen paikalleen, niinkuin asetetaan kirja sijalleen hyvin järjestetyssä kirjastossa.
Ihmisen oikku tai toimeliaisuus asettaa jonakin päivänä tottelevaisen parven johonkuhun näistä eksyttävistä asunnoista. Pienen hyönteisen asiana on tulla siinä toimeen, kodittua, mukauttaa suunnitelmia, jotka luonnon järjestys niin sanoakseni vaatii järkähtämättömiksi, määrätä tässä oudossa avaruudessa talviaittojen paikka, joka ei saa ulottua sitä lämpökehää ulommaksi, minkä tuo puoleksi kohmettunut kansa itse saapi aikaan; sen asiana on vihdoin ennakolta määrätä piste, johon hautomakammioiden kakut keskittyvät ja jonka aseman täytyy häviön uhalla olla aina miltei sama, ei liian ylhäällä eikä liian alhaalla, ei liian lähellä aukkoa eikä myöskään liian kaukana siitä. Tuo kansa on tullut esim. maahan kaadetun puun ontosta rungosta, joka muodosti vain pitkän vaakasuoran ahtaan ja matalan käytävän, ja nyt se on tornin korkuisessa rakennuksessa, jonka laki häviää pimeyden varjoihin. Taikkapa—voidaksemme vielä enemmän asettua niiden hämmästyksen kannalle—ne olivat jo vuosisatojen kuluessa tottuneet elämään maalaiskylien kuvunmuotoisissa olkipesissä, ja nyt ne sijotetaan jonkunmoiseen suureen kaappiin eli kirstuun, joka on kolme tai neljä kertaa laajempi kuin niiden synnyintalo, ja keskelle kehyksien sokkeloa, jotka ovat ripustetut toinen toisensa yläpuolelle, milloin samansuuntaisesti pesän sisäänkäytävän kanssa, milloin kohtisuoraan tätä vastaan, ja telineverkollaan sotkevat kaikki asunnon pinnat.
III
Siitä huolimatta ei ole esimerkkiäkään siitä, että parvi olisi kieltäytynyt ryhtymästä toimeensa, masentunut tai hämmentynyt eriskummallisista olosuhteista, jos näet heille tarjottu asunto oli vapaa pahasta hajusta eikä kerrassaan asuttavaksi kelpaamaton. Tässä tapauksessakaan ei tule kysymykseen masentuminen, ymmälle joutuminen tai velvollisuudesta luopuminen. Parvi hylkää yksinkertaisesti nuivan pesän etsiäkseen parempaa onnea vähän kauempaa. Ei myöskään voi sanoa, että ihmisen olisi koskaan onnistunut saada mehiläisiä toimittamaan mitään typerää tai epäjohdonmukaista työtä. Ei ole milloinkaan havaittu, että mehiläiset olisivat joutuneet ymmälleen tai että ne, tietämättä mihin ryhtyä, olisivat alkaneet rakentaa umpimähkään, muodottomia, epäsäännöllisiä rakennuksia. Siirtäkää ne palloon, kuutioon, pyramidiin, soikeaan tai monikulmaiseen vasuun, lieriöön tai kierukkaan, käykää sitten jonkun päivän kuluttua niitä katsomassa—jos ne nimittäin ovat hyväksyneet asunnon—niin saatte nähdä, miten tuo kummallinen joukko pieniä riippumattomia järkiolentoja on voinut heti yhtyä valitsemaan, epäröimättä ja noudattaen menetelmää, jonka perusaatteet näyttävät järkähtämättömiltä, mutta jonka seuraukset ovat eläviä ja liikkuvaisia, edullisimman ja usein ainoan kelpaavan kohdan tuossa eriskummallisessa asunnossa.
Kun ne siirretään johonkin sellaiseen suureen kehyksillä varustettuun tehtaaseen, josta taannoin puhuimme, ne ottavat nämä kehykset huomioon ainoastaan mikäli ne tarjoovat niille lähtökohdan tai sopivat tukipisteet kennokakkuja varten, ja luonnollista onkin, etteivät ne välitä ihmisen toivomuksista ja aikomuksista. Mutta jos mehiläishoitaja on varustanut jonkun kehyksen ylireunan kapealla vahakaistaleella, niin ne heti käyttävät hyväkseen tämän alotetun työn tarjoomat edut; ne jatkavat huolellisesti vahaliuskaa ja siihen takelluttaen omaa vahaansa pidentävät suunnitelmanmukaisesti kakkua viitotetussa tasossa. Samaten—ja tämä tapahtuu nykyaikaan kaikessa perinpohjaisessa mehiläishoidossa usein—jos kaikki kehykset pesässä, johon parvi on koottu, varustetaan ylhäältä alas röyhelletyillä vahalevyillä, ne eivät menetä aikaansa rakentamalla toisia viereen tai poikittain, valmistamalla tarpeetonta vahaa, vaan löytäessään työn keskeneräisenä ne tyytyvät syventämään ja pidentämään jokaista levylle merkittyä kennoa, korjaten samalla niitä kohtia, joissa levy poikkeaa jyrkimmästä pystysuorasta tasosta. Täten niillä on vähemmässä kuin viikossa yhtä upea, yhtä huolellisesti rakennettu pesä kuin äsken jättämänsä, kun ne sitävastoin, jos ne olisi jätetty yksinomaan oman onnensa nojaan, olisivat tarvinneet kaksi tai kolme kuukautta rakentaakseen yhtä paljon valkeita vaha-aittoja ja -rakennuksia.
IV
Tämä erinomainen mukautumiskyky näyttää toki ulottuvan kauas vaiston rajojen ulkopuolelle. Muuten ei mikään ole mielivaltaisempaa kuin tuo vaiston ja varsinaisen järjen erotteleminen. Sir John Lubbock, joka on tehnyt muurahaisista, ampiaisista ja mehiläisistä niin itsenäisiä ja omituisia havainnoita, on, kenties tiedottomasta ja hieman epäoikeutetusta mieltymyksestä muurahaisiin, joita hän etupäässä on tarkastellut—sillä jokainen luonnontutkija tahtoo, että hänen tutkimansa hyönteinen olisi viisaampi ja huomattavampi kuin muut, jonka vuoksi on hyödyllistä varoa tuota pientä itserakkauden nurjaapuolta—sir John Lubbock on hyvin taipuvainen väittämään, ettei mehiläisellä ole vähintäkään arvostelu- eikä harkintakykyä, milloin se on eksynyt tavallisten töittensä totutulta tieltä. Todistuksena hän käyttää koetta, jonka jokainen helposti voi uudistaa. Lasipulloon pistetään viisi, kuusi kärpästä ja sama määrä mehiläisiä, pullo pannaan kyljelleen ja käännetään pohja huoneen ikkunaan päin. Mehiläiset koettavat silloin itsepäisesti tuntikausien kestäessä, siksi kunnes kuolevat väsymyksestä tai uupuvat nälästä, päästä pois lasipohjan läpi, jotavastoin kärpäset vähemmässä kuin kahdessa minuutissa ovat lentäneet ulos vastakkaiselta puolelta, pullon suusta. Sir John Lubbock johtaa siitä sen johtopäätöksen, että mehiläisten ymmärrys on sangen rajotettu ja että kärpänen paljoa sukkelammin osaa suoriutua pulasta ja löytää tiensä ulos. Tämä johtopäätös ei tunnu moitteettomalta. Kääntäkää valoa kohti kaksikymmentä kertaa perätysten, jos niin tahdotte, vuoroon tuon läpikuultavan pullon pohja, vuoroon taas sen suu, niin mehiläiset kääntyvät yhtäaikaa kaksikymmentä kertaa päivänvaloon päin. Se, mikä ne saattaa tappiolle tuon oppineen englantilaisen kokeessa, on niiden valonrakkaus, ja se se juuri on niiden menettelytavan syy. Ne luulevat ilmeisesti, että jokaisessa vankilassa vapautuminen on haettava kirkkaimman valon puolelta; sen mukaan ne toimivat, toimivatpa itsepintaisuudessaan liiankin johdonmukaisesti. Ne eivät milloinkaan ole oppineet tuntemaan tuota yliluonnollista mysteeriota, jona lasi niille esiintyy, tuota äkkiä läpitunkemattomaksi tullutta ilmaa, jota ei luonnossa tapaa, ja este niinkuin mysteeriokin mahtaa niistä tuntua sitä uskomattomammalta, sitä käsittämättömämmältä kuta viisaammat ne ovat. Sitävastoin lentelevät typerät kärpäset huolimatta logiikasta, valon vetovoimasta, lasin arvotuksesta, umpimähkään sinne tänne pullossa ja kokien siellä yksinkertaisten tavallista onnea, ne kun pelastuvat toisinaan siinä, missä viisaimmat joutuvat perikatoon, ne löytävät lopulta välttämättömyyden pakosta tiellään tuon pelastavan pullonsuun.
V
Sama luonnontutkija mainitsee toisen todistuksen niiden ymmärryksenpuutteesta, nojautuen seuraavaan kunnioitettavan ja isällisen Langstrothin, tuon suuren amerikkalaisen mehiläishoitajan lausuntoon. "Koska kärpänen", sanoo Langstroth, "ei ole luotu saamaan ravintoaan kukista, vaan sellaisista aineista, joihin se helposti voisi hukkua, se asettuu varovaisesti sellaisten astioiden reunoille, joissa on nestemäistä ravintoainetta, ja ammentaa siitä varovaisesti, jotavastoin mehiläisraukka syöksyy siihen suin päin ja saa siinä heti surmansa. Siskojen kova kohtalo ei hetkeksikään pysähdytä toisia, kun ne vuorostaan lähestyvät syöttiä, sillä ne laskeutuvat kuin hullut ruumiiden ja kuolevien päälle, jakaaksensa näiden surullisen kohtalon. Ei kukaan voi kuvailla mielessään, kuinka pitkälle niiden hulluus menee, ellei hän ole sattunut näkemään sokerileipurin puotia tuhansien nälkääntyneiden mehiläisten ahdistamana. Olen nähnyt niitä tuhansittain nostettavan sokeriliuoksista, joihin olivat uponneet, olen nähnyt tuhansien asettuvan kiehuvalle sulalle sokerille, olen nähnyt mehiläisten peittävän lattian ja pimentävän ikkunat, jotkut laahaten itseään, toiset lentäen, toiset taas niin täydelleen sokerinesteeseen tahmettuneina, etteivät voineet kömpiä eikä lentää; ei yksikään kymmenestä kyennyt viemään asuntoonsa väärin hankkimaansa saalista, ja kuitenkin ilma oli täynnä uusia legioneja yhtä järjettömiä tulokkaita."
Tämä ei ole ratkaisevampaa kuin alkoholin tuhotöiden tai taistelukentän näkeminen olisi yli-inhimilliselle tarkastajalle, joka tahtoisi määrätä inhimillisen järjen rajat. Vähemmän ratkaiseva kenties. Mehiläisen asema tässä maailmassa on omituinen verrattuna omaan asemaamme. Se on luotu elämään välinpitämättömän ja itsetajuttoman luonnon helmassa eikä kummallisen olennon rinnalla, joka kumoaa sen ympäriltä lujimmat lait ja luopi suurenmoisia ja käsittämättömiä ilmiöitä. Luonnon järjestyksen mukaan, synnyinmetsän yksitoikkoisissa oloissa, Langstrothin kuvaama hullaantuminen olisi mahdollinen ainoastaan jos joku odottamaton tapaus rikkoisi pesän, joka on täynnä hunajaa, mutta silloin ei siellä olisi hengenvaarallisia ikkunoita, ei kiehuvaa sokeria eikä liian sakeata mehua, eikä siis liioin kuolleita eikä muita vaaroja kuin ne, jotka uhkaavat jokaista saalistaan tavottavaa eläintä.
Säilyttäisimmekö me kylmäverisyytemme paremmin kuin ne, jos tuntematon voima koettelisi joka askelella ymmärrystämme? Meidän on siis sangen vaikea arvostella mehiläisiä, jotka itse saatamme suunnilta ja joiden järki ei ole niin varustettu, että se pystyisi suoriutumaan meidän virittämistämme ansoista, yhtä vähän kuin oma järkemme näyttää olevan kyllin täydellinen tehdäkseen tyhjäksi vielä tuntemattoman, mutta kuitenkin mahdollisen korkeamman olennon väijyksiä. Koska emme tunne mitään, mikä olisi meitä mahtavampi, päätämme siitä, että me olemme maapallomme elämän korkein huippukohta; mutta lieneekö tämä niin aivan varmaa? En tahdo uskottavaksi, että toimiessamme järjettömästi ja alhaisesti lankeamme korkeamman hengen ansoihin, mutta ei ole uskomatonta, että tämä kerran osottautuu todeksi. Toiselta puolen ei voi järjenmukaisesti väittää, että mehiläiset ovat järkeä vailla siksi, ettei niiden vielä ole onnistunut erottaa meitä isosta apinasta tai karhusta ja siis kohtelevat meitä samoin kuin kohtelisivat näitä aarniometsän vilpittömiä asujamia. Varmaa on, että keskuudessamme ja ympärillämme on yhtä erilaisia vaikutuksia ja voimia, joita emme osaa sen paremmin erottaa.
Lopuksi päättääkseni puolustuksen, jossa jonkun verran lankean vikaan, josta moitin Sir John Lubbockia, eikö vaadita järkeä, jotta kykenisi niin suureen hulluuteen? Näin on asian laita aina järjen epävarmassa valtakunnassa, järjen, joka on aineen epävakaisin ja häilyvin olomuoto. Samassa kirkkaudessa, kuin järki, on myös intohimo, josta ei voi sanoa tarkoilleen onko se liekin savu vai sen sydän. Ja tässä kohden mehiläisten intohimo on siksi jalo, että sen vuoksi voi antaa järjen kompastukset anteeksi. Se, mikä niitä työntää tähän varomattomuuteen, ei ole eläimellinen hunajan ahmimisen intohimo. Sitä ne voisivat tyydyttää mielinmäärin asuntonsa kellareissa. Tarkastelkaa niitä, seuratkaa niitä samankaltaisissa olosuhteissa, niin näette niiden heti täytettyään hunajarakkonsa palaavan pesään, tyhjentävän sinne saaliinsa, ryhtyäkseen jälleen ihmeteltävään korjuuseensa ja jättääkseen sitä taas kolmekymmentä kertaa tunnissa. Sama halu saa aikaan niin monet ihailtavat teot: into hankkia niin paljon varoja kuin voivat siskojensa ja tulevaisuuden asuntoon. Kun ihmisten hullutuksilla on niin epäitsekäs alkusyy, annamme me niille usein toisen nimen.