VI
Kuitenkin täytyy sanoa totuus kokonaisuudessaan. Tarkastellessamme mehiläisten ihmeteltävää uutteruutta, järjestystä, kieltäytymistä, eräs asianhaara meitä aina hämmästyttää ja keskeyttää ihailumme: tämä on niiden välinpitämättömyys kumppanien kuoleman ja onnettomuuden suhteen. Mehiläisen luonteessa on outo kaksinaisuus. Pesän helmassa kaikki rakastavat ja auttavat toinen toistansa. Ne ovat yhtä yksimielisiä kuin saman sielun hyvät ajatukset. Jos yhtä niistä haavotatte, niin tuhannet uhraavat elämänsä kostaakseen solvauksen. Pesän ulkopuolella ne eivät enää tunne toisiansa. Silpokaa niiltä jäsenet, ruhjokaa ne,—tai olkaa mieluummin sitä tekemättä, sehän olisi turhaa julmuutta, sillä asia on varma—vaan otaksukaamme, että silvotte ja muserratte jonkun askeleen päähän pesästä asetetulle kennokakulle kymmenen, kaksikymmentä tai kolmekymmentä samasta pesästä lähtenyttä mehiläistä, niin ne, joihin ette ole koskeneet, eivät käännä päätänsäkään, vaan ammentavat yhä edelleen outomuotoisella, kiinalaista asetta muistuttavalla kielellään nestettä, joka niille on kallisarvoisempaa kuin elämä, huolimatta kuolonkamppauksesta, jonka viimeiset kouristukset niitä hipaisevat, kuulematta tuskanhuutoja, jotka kohoavat niiden ympäriltä. Ja jottei mitään menisi hukkaan ne nousevat, kun kakku on tyhjennetty, tyynesti kuolleitten ja haavottuneiden päälle, kootaksensa uhreihin tarttuneen hunajan, tuntematta mielenliikutusta nähdessään kuolleet kumppaninsa, ajattelemattakaan toisten auttamista. Niillä ei siis ole tässä tapauksessa käsitystä vaarasta, joka niitä uhkaa, koska ylt'ympäri leviävä kuolema ei niitä häiritse, ei vähintäkään yhteyden eikä säälin tunnetta. Mitä pelkoon tulee, voi sen helposti ymmärtää, koska mehiläinen ei tiedä pelosta ja koska ei mikään maailmassa sitä säikytä, paitsi savu. Pesästä lähtiessään se imee taivaansinen suloudesta myös pitkämielisyyttä ja myöntyväisyyttä. Se väistyy sen tieltä, joka sitä häiritsee, se ei ole huomaavinaan sen olijan olemassaoloa, joka ei ahdista sitä liian läheltä. Voisi luulla, että se tietää olevansa avaruudessa, joka kuuluu kaikille, jossa jokaisella on oikeus omaan paikkaansa, jossa on soveliasta olla maltillinen ja rauhallinen. Mutta tämän suvaitsevaisuuden alla piilee kaikessa rauhassa sydän, joka on niin itsetietoinen, ettei se ajattele oman arvonsa esiintuomista. Se väistyy syrjään, jos joku sitä uhkaa, mutta se ei milloinkaan pakene. Toiselta puolen se ei pesässä rajotu tähän passiiviseen vaaran tietämättömyyteen. Se ahdistaa kuulumattoman kiivaasti jokaista elävää olentoa, oli se sitten muurahainen, jalopeura tai ihminen, joka rohkenee hipaistakaan pyhää arkkia. Sanokaamme tätä, mielenlaatumme mukaan, vihaksi, tyhmäksi kiivaudeksi tai urhoollisuudeksi.
Mutta siitä yhteydentunteen puutteesta, jota ne osottavat pesän ulkopuolella, en tiedä mitään sanoa, yhtä vähän kuin myötätuntoisuuden puutteesta pesän sisällä. Täytyykö uskoa, että jokaisella järjen lajilla on noita odottamattomia rajoja sekä että se pieni liekki, joka vaivoin aivoista säteilee niin monen hervottoman aineen vaivaloisen palamisen lävitse, aina on niin vajanainen, että se kykenee paremmin valaisemaan yhden kohdan ainoastaan monen muun kustannuksella? Saattaa otaksua, että mehiläinen—tai luonto mehiläisessä—on täydellisemmin kuin missään muualla maailmassa järjestänyt yhteistyön ja tulevaisuuden palveluksen ja rakkauden. Tämän vuoksiko ne kadottavat kaiken muun näkyvistä? Niiden rakkaus kohdistuu tulevaisuuteen, ja meidän rakkautemme etupäässä ympäristöömme. Kenties on niin, että jos rakastaa toista, ei riitä enää rakkautta toiseen. Ei mikään ole vaihtelevampaa kuin armeliaisuuden tai säälin suuntautuminen. Muinaisina aikoina tämä mehiläisten tunteettomuus olisi meitäkin vähemmin loukannut, eikä moni vanhan ajan ihmisistä olisi ajatellutkaan niitä siitä moittia. Sitäpaitsi, voimmekohan mekään aavistaa kaikkea sitä hämmästystä, jonka itse herättäisimme olennossa, joka meitä tarkastaisi niinkuin me tarkastelemme mehiläisiä?
VII
Jotta saisimme vielä selvemmän käsityksen niiden ymmärryksestä, olisi meidän vielä tarkastettava, millä tavoin ne ilmottavat mieltänsä toinen toiselleen. Ilmeistä on, että ne ymmärtävät toisiansa, eikä niin lukuisa yhteiskunta, jonka työt ovat niin vaihtelevia ja niin ihmeellisessä sopusoinnussa keskenään, voisi pysyä voimassa niin monen tuhannen olennon pysyessä täydellisessä vaitiolossa ja toisistaan henkisesti eristettyinä. Niillä siis täytyy olla kyky ilmaista ajatuksensa tai tunteensa, joko äänteellistä sanastoa käyttämällä taikka, mikä on luultavampaa, jonkunmoisen kosketuskielen tai magneettisen havaitsemisen avulla, joka kenties vastaa meille vielä aivan tuntemattomia aisteja tai aineen ominaisuuksia, ja tällä havaitsemisella on kenties sijansa noissa salaperäisissä tuntosarvissa, jotka tunnustelevat ja tajuavat pimeyttä, ja joissa Cheshiren laskujen mukaan työmehiläisillä on kaksitoistatuhatta tuntokarvasta ja viisituhatta haistionteloa. Mehiläiset eivät ainoastaan voi vaihtaa ajatuksia tavallisista askareistaan, vaan tavallisuudesta poikkeavallakin on yhtä hyvin nimensä ja sijansa niiden kielessä; tämän näkee siitä, mitenkä uutinen, oli se hyvä tai huono, tavallinen tai yliluonnollinen, leviää pesässä, niinkuin esim. kuningattaren häviäminen tai paluu, kakun putoaminen, vihollisen tulo, vieraan kuningattaren sisääntunkeutuminen, rosvojoukon lähestyminen, aarteen löytäminen y.m. Jokaisessa sellaisessa tapauksessa mehiläisten käytös ja surina on niin erilainen, niin kuvaava, että tottunut mehiläishoitaja jotenkin helposti aavistaa, mitä tapahtuu pesän varjossa kiihtyneen joukon keskuudessa. Jos tahdotte vielä selvemmän todistuksen, niin tarkastakaa mehiläistä, joka juuri on löytänyt muutaman ikkunalaudallenne tai pöytänne kulmalle riputetun hunajapisaran. Ensinnä se ahmii hunajaa niin ahnaasti, että te voitte aivan mukavasti, pelkäämättä että se siitä häiriytyisi, maalipilkulla merkitä sen selän, mutta tämä ahmiminen on vain näennäinen. Tämä hunaja ei mene varsinaiseen mahaan, siihen, jota voisi sanoa sen persoonalliseksi mahaksi; se jää mesimahaan, ensimäiseen mahaan, joka on niin sanoakseni koko yhteisön maha. Niin pian kuin tämä säiliö on täynnä, mehiläinen poistuu, mutta ei suoraa päätä, kevytmielisesti, kuten perhonen tai kärpänen tekisi. Päinvastoin näette sen lentävän muutaman hetken taaksepäin häärien tarkkaavaisena edestakaisin ikkuna-aukossa tai pöytänne ympärillä, kasvot käännettyinä huoneeseen päin.
Se ottaa selvän paikasta ja kiinnittää tarkalleen mieleensä missä aarre on. Sitten se lentää pesään, tyhjentää saaliinsa johonkin varastokammioon, palatakseen kolmen tai neljän minuutin jälkeen ottamaan uuden taakan tuolta kaitselmuksen varustamalta ikkunalaudalta. Joka viides minuutti, niin kauan kuin hunajaa vielä on, myöhäiseen iltaan, jos niin tarvitaan, keskeytymättä, levähtämättä se täten tekee säännölliset matkat ikkunasta pesään ja pesästä uudelleen ikkunalle.
VIII
En tahdo kaunistella totuutta, kuten moni muu on tehnyt mehiläisistä kirjottaessaan. Tämänlaatuiset huomiot tarjoavat mielenkiintoa ainoastaan, jos ne ovat ehdottoman rehellisiä. Jos olisin havainnut, että mehiläiset ovat kykenemättömiä antamaan tietoa toisilleen ulkonaisesta tapahtumasta, niin olisin luullakseni vastakohtana tuolle pienelle pettymykselle voinut tuntea jonkunmoista iloa siitä, että olisin vielä kerran todennut, että ihminen kaikesta huolimatta on ainoa todellisesti järkevä olento meidän maapallollamme. Ja sitäpaitsi, tultuaan määrättyyn elämän kohtaan tuntee enemmän iloa siitä, että lausuu totuuden, kuin siitä, että kertoo kummastuttavia asioita. Tässä tapauksessa, kuten jokaisessa muussakin, on parasta pysyä tässä periaatteessa: jos paljas alaston totuus hetken näyttää vähemmän suurelta, vähemmän jalolta tai vähemmän mieltäkiinnittävältä kuin mielikuvitukseen perustuva koristus, jolla voisi sitä kaunistaa, niin syy on meissä, jotka emme vielä osaa nähdä sen aina hämmästyttävää yhteyttä meidän oman vielä tuntemattoman olentomme ja kaikkeuden lakien kanssa; eikä tässä tapauksessa ole tarpeellista suurentaa ja jalostaa totuutta, vaan meidän omaa ymmärrystämme.
Myönnän siis, että merkityt mehiläiset sangen usein palaavat yksin. Täytyy otaksua, että niiden keskuudessa on samat luonteen erilaisuudet kuin ihmisissäkin, että on sekä vaiteliaita että puheliaita mehiläisiä. Muuan henkilö, joka seurasi kokeitani, väitti itsekkyyden ja turhamielisyyden syyksi, että moni mehiläinen ei mielellään ilmota rikkautensa lähdettä eikä ja'a yhdenkään ystävänsä kanssa kunniaa työstä, jota kansa varmaankin pitää hämmästyttävänä. Sellaiset alhaiset viat eivät suinkaan hajahda tuhanten sisarusten talon suloiselle, rehelliselle ja raittiille hengelle. Olkoonpa sen asian laita mikä tahansa, niin tapahtuu myös usein, että onnen suosima mehiläinen palaa hunajalähteelle kahden tai kolmen työtoverin seuraamana. Tiedän että sir John Lubbockin "Ants, Bees and Wasps" (Muurahaiset, mehiläiset ja ampiaiset) nimisen teoksen liitteessä on pitkät ja tarkat havainto-taulukot, joista voi päättää, ettei juuri koskaan tule toista mehiläistä oppaan seurassa. En tiedä, millaisia mehiläisiä tuo oppinut luonnontutkija käytti kokeissaan, vai olivatko olosuhteet erikoisen epäsuotuisia. Tarkastaessani omia tarkkoja sarekkeitani, joita tehdessäni olen koettanut suurimmalla mahdollisella varovaisuudella välttää sitä, että hunajan tuoksu suoraan paikalle houkuttelisi mehiläisiä, huomaan mehiläisten tuoneen muassaan muita keskimäärin neljä kertaa kymmenestä.
Olenpa eräänä päivänä tavannut aivan merkillisen pienen italialaisen mehiläisen, jonka selän olin merkinnyt sinisellä värillä. Toisella matkallaan se palasi kahden sisaren kanssa. Vangitsin nämä häiritsemättä ensimäistä. Se lähti, ilmeni sitten uudelleen kolmen toverin seurassa, jotka myös vangitsin, ja samalla tavoin yhä edelleen iltaan saakka, jolloin päästäessäni vankini saatoin nähdä, että se oli ilmottanut uutisen kahdeksalletoista mehiläiselle.
Sanalla sanoen, jos teette samat kokeet, niin tulette huomaamaan, että tiedon antaminen, jollei se olekaan sääntönä, kuitenkin tapahtuu sangen usein. Tämä ominaisuus on niin yleisesti tunnettu Amerikan mehiläistenpyytäjäin keskuudessa, että he käyttävät sitä hyväkseen, kun on löydettävä pesä. "Ne valitsevat", sanoo Josiah Emery (Romanes'in Animal intelligence nimisessä teoksessa I s. 117 olevan sitaatin mukaan), "yrityksiensä lähtökohdaksi kentän tai metsän, joka on kaukana jokaisesta kesytettyjen mehiläisten asumuksesta. Saavuttuaan paikalle ne vaanivat muutamia mehiläisiä, jotka kokoilevat kukista saalistaan, ottavat ne kiinni ja sulkevat ne rasiaan, jossa on hunajaa; sitten kun ne ovat imeneet hunajaa kyllikseen, he päästävät ne vapaaksi. Sitten tulee odotuksen hetkinen, jonka pituus riippuu siitä, kuinka kaukana puunontelossa oleva mehiläispesä on. Vihdoin kärsivällisesti odotettuaan pyydystäjä huomaa aina lopulta mehiläisensä, jotka palaavat muassaan useat toverit. Hän ottaa ne kiinni kuten äskenkin, kestitsee niitä runsaasti ja päästää jokaisen niistä irti eri paikasta painaen tarkasti muistiinsa mihin suuntaan ne lentävät. Piste, jota kohti niiden nähdään keskittävän lentonsa, osottaa suunnilleen pesän aseman."
IX
Kokeita tehdessänne tulette myöskin huomaamaan, että ystävykset, jotka näyttävät tottelevan hyvän onnen sanomaa, eivät aina lennä yhdessä ja että usein on muutamien sekuntien väliaika, ennenkuin eri tulokkaat saapuvat paikalle. Täytyy siis tähän ajatuksenvaihtoon nähden asettaa itselleen sama kysymys, jonka sir John Lubbock on ratkaissut muurahaisiin nähden.
Seuraavatko ne kumppanit, jotka saapuvat ensimäisen mehiläisen löytämälle aarteelle, ainoastaan tämän mukana, vai voivatko ne löytää sen itsestään ensimäisen mehiläisen kehottamina, tämän neuvojen ja paikankuvauksen nojalla? Siinä on, kuten helposti voi ymmärtää, järjen ulottuvaisuuteen ja työhön katsoen, suunnaton erotus. Englantilaisen tutkijan on onnistunut monimutkaisen ja nerokkaan koneiston, siltojen, käytävien, vesiojien ja nostosiltojen avulla toteennäyttää, että muurahaiset sellaisissa tapauksissa yksinkertaisesti seurasivat opasmuurahaisen jälkiä. Nämä kokeet olivat mahdollisia muurahaisiin nähden, jotka voi pakottaa kulkemaan mistä vain tahtoo, mutta mehiläiselle, jolla on siivet, kaikki tiet ovat avoinna. Täytyisi siis keksiä joku muu keino. Seuraavassa esitän käyttämäni keinon, joka ei tosin ole antanut ratkaisevia tuloksia, mutta joka, paremmin järjestettynä ja suosiollisempien asianhaarain vallitessa, johtaisi luullakseni tyydyttävän varmoihin tuloksiin.
Työhuoneeni maalla on ensimäisessä kerroksessa, jotenkin korkean pohjakerroksen yläpuolella. Paitsi sinä aikana, jolloin lehmukset ja kastanjapuut kukkivat, mehiläiset lensivät niin harvoin näin korkealle, että jo viikon aikaa ennen koettani olin jättänyt pöydälleni kennokakun, jonka kennot oli avattu, ilman että sen tuoksu oli houkutellut ainoatakaan mehiläistä käymään sitä maistelemassa. Otin silloin lasipesästä, joka oli pienen matkan päässä asunnostani, italialaisen mehiläisen. Toin sen huoneeseeni, asetin sen kennokakulle ja merkitsin sen värillä aterian kestäessä.
Ravittuna se lähti uudelleen lentoon, palasi pesään, ja seuraten sen jälkiä näin sen rientävän joukon pinnalle, pistävän päänsä tyhjään kammioon, tyhjentävän siihen hunajansa ja suoriutuvan uudelleen matkalle. Väijyin sitä ja otin sen kiinni heti kun se ilmestyi uudestaan pesän kynnykselle. Toistin kaksikymmentä kertaa saman kokeen ottaen eri yksilöitä ja syrjäyttäen joka kerta houkutusmehiläisen, jotteivät muut voineet sitä seurata. Voidakseni tehdä tämän mukavammin olin asettanut pesän aukolle lasilaatikon, jonka liikkuva lämsä jakoi kahteen osastoon. Jos merkitty mehiläinen lensi pesästä yksin, vangitsin sen yksinkertaisesti, kuten olin tehnyt ensimäisen suhteen, ja odotin huoneessani toisten mehiläisten tuloa, joille tämä olisi voinut ilmottaa uutisen. Jos se lähti pesästä yhden tahi kahden mehiläisen seurassa, pidätin sen vankina toisessa laatikon osastossa, erottaen sen siten sen ystävistä, ja merkittyäni nämä toisella värillä päästin ne vapauteen seuraten niitä silmilläni. Ilmeistä on, että jos sanallinen tai magneettinen tiedonanto olisi tapahtunut, joka olisi käsittänyt muun muassa paikankertomuksen, tien löytämisen ohjeita y.m., olisi minun pitänyt työhuoneessani kohdata jokunen määrä tällä tavoin opastettuja mehiläisiä. Minun täytyy tunnustaa, että en nähnyt niitä kuin yhden ainoan. Seurasiko tämä pesässä annetuita ohjeita, vai tuliko se pelkästä sattumasta? Koe ei ollut riittävä, mutta asianhaarat eivät sallineet minun sitä jatkaa. Vapautin johtomehiläiset, ja pian suriseva joukko, jolle ne olivat tavallisen menettelytapansa mukaan osottaneet tien aarteelle, vallotti minun työhuoneeni[8].
X
Päättämättä mitään tästä puutteellisesta kokeesta on meidän monen muun omituisen piirteen perustuksella pakko otaksua, että mehiläisten kesken on olemassa henkistä keskuusyhteyttä, joka ei rajotu kieltämiseen tai myöntämiseen eikä niihin alkeellisiin suhteisiin, joita ruumiinliike tai esimerkki määrää. Muun muassa voisi viitata työn liikuttavaan sopusointuun pesässä, hämmästyttävään työnjakoon sekä työn säännölliseen menoon. Olen esim. usein huomannut, että aamulla merkitsemäni hunajankokoojat iltapäivällä—ellei kukkasia ollut aivan erikoisen runsaasti—olivat muissa töissä, hautomakammioita lämmittämässä tai tuulettamassa, taikkapa löysin ne siitä joukosta, joka muodostaa nuo uinuvat salaperäiset ketjut, joiden keskuudessa vahanvalmistajat ja-veistäjät tekevät työtään. Olen niinikään huomannut, että ne työmehiläiset, joiden näin kokoovan siitepölyä yhden tai kahden päivän kuluessa, eivät enää tuoneet sitä seuraavana päivänä, vaan lähtivät yksinomaan hunajan hakuun, ja päinvastoin.
Mitä työnjakoon tulee, voisi vielä mainita mitä kuuluisa ranskalainen mehiläishoitaja Georges de Layens sanoo mehiläisten jakautumiseksi eri hunajaatuottavien kasvien osalle. Joka päivä, heti auringonnousun ensimäisinä kultaisina hetkinä ja aamuruskon tiedustelijain palattua pesään, unesta heräävä kansa vastaanottaa hyviä uutisia ulkomaailmasta: "Tänään kanavaa reunustavat lehmukset kukkivat",—"valkoinen apila valaisee tiensyrjien ruohoa",— "niittyjen mesikot ja salviat avaavat nuppunsa",—"liljat, resedat ovat täynnä siitepölyä". Pian, täytyy järjestyä, ryhtyä toimenpiteisiin, jakaa työ. Viisituhatta kaikkein vahvinta lentää lehmuksiin saakka, kolmetuhatta nuorinta liitelee valkoapilaita verottamaan. Nuo imivät eilen kukkien hunajaa, tänään ne, lepuuttaakseen kieltänsä ja mesimahansa rauhasia, lähtevät poimimaan resedan punaruskeata siitepölyä, toiset taas kokoovat isojen liljojen keltaista siitepölyä, sillä saman mehiläisen ei milloinkaan näe kokoovan tai sekottavan eriväristä tai erilaatuista siitepölyä; ja tuon kauniin tuoksuvan jauhon järjestelmänmukainen lajitteleminen aitoissa eri värivivahduksien ja syntyperän mukaan on pesän mieliharrastuksia. Näin tuo kätketty henki jakaa käskynsä. Heti työmehiläiset lähtevät pitkissä jonoissa, ja jokainen lentää suoraan työhönsä. Mehiläisillä näyttää, sanoo Layens, olevan tarkat tiedot seudusta ja kaikkien määrämatkan päässä pesästä kasvavien kasvien suhteellisesta hunaja-arvosta ja etäisyydestä.
"Jos huolellisesti pitää silmällä hunajankokoojien eri matkasuuntia, sekä jos yksityiskohtaisesti tarkastaa mehiläisten hunajankorjuuta lähiseudun eri kukista, niin huomaa, että työmehiläiset jakaantuvat eri kukkien osalle suhteellisesti kunkin lajin kasvien lukumäärän ja samalla niiden hunajarikkauden mukaan. Ja vielä lisäksi, ne arvioivat joka päivä paraimman mesinesteen arvon, jonka kulloinkin voivat koota varastoihinsa.
"Jos esim. keväällä pajujen kukkimisen jälkeen, aikaan, jolloin ei niityillä ole vielä ollenkaan kukkia, mehiläisillä ei ole muita tulolähteitä kuin metsän ensimäiset kukat, näkee niiden innokkaasti käyvän vuokkoja, imikkejä, kinsterejä (genista) ja orvokkeja verottamassa. Jos muutaman päivän kuluttua kaali- tahi rapsipellot alkavat kukkia verraten runsaasti, huomaa mehiläisten miltei täydellisesti lakkaavan käymästä metsäkukkien luona, vaikka ne ovat vielä kauniimmassa kukoistuksessaan, käydäksensä yksinomaan kaali- ja rapsikukilla.
"Joka päivä ne täten määräävät jakautumisensa eri kasveihin nähden, voidakseen siten koota paraimman hunajan pienimmässä mahdollisessa ajassa.
"Voi siis väittää, että mehiläisten asumuskunta yhtä hyvin korjuutöissään kuin pesän sisällä osaa järkiperäisesti jaella työntekijäin lukumäärän, samalla kuin se toteuttaa työnjaon periaatetta."
XI
Mutta mitä se meitä koskee, lausunee joku, onko mehiläisillä enemmän tahi vähemmän järkeä? Miksi punnitsemme niin huolellisesti noin pientä, miltei näkymätöntä ainehiukkasta, ikäänkuin olisi kysymys jostakin ihmenesteestä, josta ihmiskunnan kohtalo riippuisi? Liiottelematta ollenkaan luulen, että mielenkiintomme siinä suhteessa on hyvinkin ymmärrettävä. Löytäessämme ulkopuolelta omaa itseämme järjen varman merkin, tunnemme miltei samaa liikutusta kuin Robinson nähdessään ihmisjalan jäljen saarensa hiekkarannalla. Tuntuu kuin olisimme vähemmän yksin, kuin luulimme olevamme. Koetellessamme saada selkoa mehiläisen järjestä tutkimme itse asiassa niissä sitä, mikä omassa olemuksessamme on kallisarvoisinta, hiukkasta sitä ihmeteltävää ainetta, jolla on, kaikkialla missä se ilmenee, se mahtava ominaisuus, että se voi muuttaa sokeat pakkovoimat, järjestää, kaunistaa ja monistaa elämää ja hillitä hämmästyttävällä tavalla kuoleman alituisesti uhkaavaa valtaa ja sitä säälimätöntä isoa virtaa, joka syöksee melkein kaiken olemassa-olevan ikuiseen tajuttomuuteen.
Jos me yksin omistaisimme ja ylläpitäisimme ainehiuketta tässä erityisessä kukoistuksen eli kirkkauden tilassa, jota sanomme järjeksi, olisi meillä oikeus pitää itseämme erioikeutettuina, kuvailla mielessämme, että luonto on saavuttanut meissä jonkunmoisen huippukohdan; mutta nytpä näemmekin kokonaisen jakson olentoja, kalvosiipiset, joissa se on saavuttanut miltei samanlaisen kehitysasteen. Tämä ei vielä ratkaise kenties mitään, mutta tällä tosiseikalla on siitä huolimatta kunniasijansa niiden monien pienten tosiseikkojen joukossa, jotka kukin osaltaan valaisevat asemaamme tässä maailmassa. Tästä löydämme, yhdeltä näkökohdalta katsoen, vastineen oman olemuksemme selittämättömimmälle kohdalle; tässä näemme sarjan eriasteisia elämän muotoja, joita voimme hallita ja tarkastella korkeammalta näkökohdalta kuin mitä meidän olisi mahdollista saavuttaa voidaksemme silmällämme käsittää ihmiselämän lakeja. Tässä me tapaamme ikäänkuin lyhennetyssä muodossa suuria ja yksinkertaisia peruspiirteitä, joita emme milloinkaan omassa suunnattomassa olopiirissämme saa tilaisuutta selvittää tai loppuun saakka seurata. Siinä on henki ja aine, laji ja yksilö, kehitys ja pysyväisyys, menneisyys ja tulevaisuus, elämä ja kuolema, kaikki yhdistyneenä pieneen kappaleeseen, jonka voimme nostaa kädellämme ja kokonaisuudessaan nähdä yhdellä silmäyksellä; ja syystä voimme kysyä, onko kappaleiden voima ja laajuus ajassa ja paikassa yhtä suuressa määrin, kuin luulemme, omiansa määräämään luonnon salaisen aatteen ilmestysmuotoa,—aatteen, jota koetamme tavottaa mehiläispesän pienestä historiasta, jossa muutama päivä on vuosisadan veroinen, yhtä hyvin kuin ihmiskunnan suuresta historiasta, jossa kolme sukupolvea runsaasti täyttää pitkän vuosisadan.
XII
Palatkaamme siis siihen, mihin keskeytimme pesämme historian, kohottaaksemme ensin, mikäli mahdollista, yhden poimun siitä mehiläisköynnöksistä muodostetusta väliverhosta, jonka keskellä parvi alkaa hikoilla sitä omituista hikeä, joka on miltei yhtä valkoista kuin lumi ja kevyempää kuin siiven untuva: sillä syntyessään vaha ei ensinkään ole sen vahan kaltaista, jonka me tunnemme. Se on tahrattoman puhdasta, kevyttä kuin ilma, se näyttää todellakin hunajan sielulta, joka puolestaan itse on kukkien henki, joka liikkumattomalla manauksella loihditaan näkyviin, tullakseen myöhemmin ihmiskäsien muovailemana—epäilemättä muistoksi alkuperästään, jossa on niin paljon taivaan sineä, sulotuoksuja, kiteytynyttä avaruutta, saostuneita valonsäteitä, puhtautta ja ihanuutta—viimeisten alttariemme tuoksuvaksi valoksi.
XIII
On sangen vaikeata seurata vahan eristyksen ja käytännön eri vaiheita parvessa, joka alkaa rakentaa pesää. Kaikki tapahtuu keskellä joukkoa, jonka yhä tiheämpi kasaantuminen on omiaan tuottamaan sen lämmön, mikä on tälle vahanhikoamiselle suotuisa. Tämä työ on nuorimpien mehiläisten erioikeus. Huber, joka ensinnä niitä tarkasteli uskomattoman kärsivällisesti sekä useinkin ankaroiden vaarojen uhalla, pyhittää näiden ilmiöiden selittämiselle enemmän kuin kaksisataaviisikymmentä mieltäkiinnittävää mutta pakostakin sekavaa sivua. Minä puolestani, joka en kirjota teknillistä teosta, käytän tarpeen vaatiessa avukseni sitä, mitä hän niin tarkoin on huomioon pannut, mutta rajotun esittämään sen, minkä jokainen, joka kokoo parven lasipesään, omin silmin voi nähdä.
Myöntäkäämme ensin, ettei vielä ole saatu selville, minkä salaisen kemiallisen tapahtuman kautta hunaja muuttuu vahaksi näiden pienten ilmassa riippuvien hyönteisten salaperäisessä ruumiissa. Huomaa ainoastaan, että kahdeksantoista tai korkeintaan kahdenkymmenenneljän tunnin odotuksen jälkeen, niin korkean lämmön vallitessa, että luulisi liekin palavan pesän onkalossa, ilmestyy valkoisia ja läpikuultavia suomuja neljän pienen taskun suuhun mehiläisen takaruumiin kummallekin puolelle.
Kun useimmilla, jotka muodostavat yllämainitun kartion, vatsa täten on norsunluun-näköisillä suomuilla varustettu, näkee äkkiä yhden irtautuvan joukosta ikäänkuin äkillisen innostuksen valtaamana, kiipeävän liikkumatonta joukkoa pitkin kuvun huippuun saakka ja kiinnittyvän lujasti siihen, sysäten päällään syrjään naapurit, jotka ehkäisevät sen liikkeitä. Se tarttuu sitten suullaan ja eturaajoillaan yhteen vatsansa kahdeksasta vahalevystä, pelsii ja höylää sitä, venyttää ja vanuttaa sitä syljessään, taivuttaa ja ojentaa, musertaa ja muovailee sen uudestaan, taitavasti kuin puuseppä, joka käsittelisi taipuvaista puulevyä. Vihdoin kun täten vanutetulla aineella sen mielestä on toivottu tiiviys ja koko, mehiläinen kiinnittää sen pesän huippuun laskien täten uuden kaupungin peruskiven tai oikeammin sen kattoholvin päätekiven, sillä tässä on kysymys nurinpäisestä kaupungista, joka laskeutuu taivaan korkeudesta alaspäin eikä kohoa maan kamarasta kuten ihmisten kaupungit.
Tämän tehtyään se liittää tähän alas tyhjyyteen riippuvaan päätekiveen toisia vahahiukkasia, joita se, toisen toisensa perästä ottaa takaruumiinsa sarveisrenkaiden alta; se hivelee työtänsä viimeisen kerran kielellään ja tuntosarvillaan; sitten se vetäytyy pois yhtä nopeasti, kuin se oli tullutkin, ja katoaa joukkoon.
Toinen mehiläinen asettuu heti ensimäisen sijaan, ryhtyy työhön siitä kohden missä edellinen oli siitä luopunut, lisää siihen oman työnsä, korjaa sen, mikä ei näytä olevan heimon ihanteellisen peruspiirroksen mukaista, häviää taas vuoroonsa, ja kolmas, neljäs, viides seuraa sen jälkiä, äkillisten innokkaiden ilmestysten sarjana, joista ei yksikään saa työtä valmiiksi, vaan jokainen kantaa kortensa yhteiseen suureen tehtävään.
XIV
Pieni, vielä muodoton vahamöhkäle riippuu nyt holvin huipussa. Kun se näyttää tulleen riittävän suureksi, nousee mehiläisrypäleestä toinen mehiläinen, joka ulkomuodoltaan tuntuvasti eroaa edelläkävijöistä, perustajista. Kun näkee tämän varman päättäväisyyden ja ympäröivien mehiläisten huomaavaisuuden, voisi luulla, että se on jonkunmoinen valistunut insinööri, joka silmänräpäyksessä piirtää tyhjyyteen ensimäisen kennon paikan, josta sitten kaikkien muitten asema tulee matemaattisesti riippumaan. Joka tapauksessa tämä mehiläinen kuuluu veistotaiteilija- eli siselöitsijä-mehiläisten luokkaan, jotka eivät valmista vahaa, vaan tyytyvät työhön käyttämään raaka-ainetta, jota heille hankitaan. Se valitsee siis ensimäisen kennon paikan, kaivelee hetkisen vahamöhkälettä, kooten kuopan ympärille kohoaville reunoille sen vahan, jonka se ottaa sen pohjasta. Sitten se, samalla tavoin kuin perustaja-mehiläisetkin olivat tehneet, jättää äkkiä tekemänsä luonnoksen, kärsimättömästi odottava työmehiläinen asettuu sen sijalle ja ryhtyy työhön, jonka kolmas on suorittava loppuun; ja sillä välin toiset niiden ympärillä ryhtyvät vahaseinämän muuhun pintaan ja vastakkaiseen puoleen, seuraten samaa keskeytyvän ja jatketun työn suunnitelmaa. Näyttää siltä, kuin joku pesän peruslaki siellä jakelisi työn kunniaa ja kuin kaiken työn täytyisi siellä olla yhteinen ja nimetön, voidakseen olla täysin veljellinen.
XV
Pian saattaa erottaa muodostumassa olevan kennokakun. Se on vielä mykiömäinen, sillä ne pienet särmiönmuotoiset putket, joista se on kokoonpantu, ovat eri pituisia ja lyhenevät säännöllisin astein keskikohdalta reunoihin päin. Tällä hetkellä se on miltei samanmuotoinen ja yhtä paksu kuin ihmisen kieli, jonka molemmat lappeat olisivat muodostetut kuusikulmaisista vierekkäin asetetuista soluista.
Niin pian kun ensimäiset kennot on rakennettu, kiinnittävät perustuksenlaskijat kattoholviin toisen, sitten edelleen kolmannen ja neljännen vahamöhkäleen. Nämä möhkäleet on järjestetty säännöllisten ja tarkkaan arvioitujen välimatkojen päähän toisistaan, niin että kennokakkujen saavutettua täyden kokonsa, joka tapahtuu vasta paljoa myöhemmin, mehiläisillä aina on tarpeellinen tila liikkuakseen yhdensuuntaisten seinien välillä.
Täytyy siis edellyttää, että ne jo alkuperäisessä suunnitelmassaan tietävät joka kakun lopullisen paksuuden, kaksikymmentäkaksi— kaksikymmentäkolme mm, ja samalla myös niitä erottavien katujen leveyden, jonka täytyy olla suunnilleen yksitoista mm, s.o. kaksi kertaa mehiläisen korkeus, koska niiden täytyy voida kulkea kakkujen välissä selitysten.
Muuten ne eivät ole erehtymättömiä, eikä niiden varmuus näytä olevan koneentapainen. Vaikeissa olosuhteissa ne tekevät toisinaan sangen suuriakin virheitä. Usein kakkujen välimatka on liian suuri tai liian pieni. Ne koettavat silloin sitä korjata parhaimman taitonsa mukaan, joko tekemällä liian lähellä sijaitsevaa kakkua kaltevaksi tahi lisäämällä liian leveään väliin epäsäännöllisen kakun. "Tapahtuupa joskus, että ne erehtyvät", sanoo Réaumur tästä puhuessaan, "ja tämä on vielä yksi niitä tosiseikkoja, jotka näyttävät todistavan, että niillä on arvostelukykyä."
XVI
Tiedämme että mehiläiset rakentavat neljänlaisia kennoja. Ensinnä kuninkaalliset kennot, jotka eroavat kaikista muista ja muistuttavat tammenterhoja, sitten suuret kennot, jotka ovat varatut kuhnuritoukkia varten sekä varastoaitoiksi tavallista runsaamman kukkasadon aikana, edelleen pienet kennot, jotka ovat työmehiläistoukkien kehtoina ja tavallisina aittoina ja useimmiten peittävät miltei kahdeksan kymmenettä osaa pesän rakennetusta pinnasta. Liittääkseen vihdoin epäjärjestyksettä suuret pieniin ne rakentavat jonkun määrän välittäviä kennoja. Jätämme sikseen näitten viimeksimainittujen välttämättömän epäsäännöllisyyden; mutta toisen ja kolmannen tyypin mittasuhteet ovat niin tarkoin lasketut, että kun kymmenjärjestelmää perustettaessa etsittiin luonnosta varmaa mittaa lähtökohdaksi ja epäämättömäksi perusyksiköksi, Réaumur ehdotti siksi mehiläis-kennon.[9]
Jokainen näistä kennoista on kuusikulmainen putki, jolla on pyramidinmuotoinen asema, ja jokainen kakku on muodostunut kahdesta kerroksesta tällaisia putkia, joiden asemat ovat vastatusten, sillä tavoin että jokainen niistä kolmesta rombista eli vinoneliöstä, jotka muodostavat etupuolisen kennon pyramidinmuotoisen aseman, samalla on muodostamassa kolmen eri kennon niinikään pyramidinmuotoista asemaa kakun vastakkaisella puolella.
Näissä särmiönmuotoisissa putkissa säilytetään hunaja. Jotta ei hunaja, sill'aikaa kun se on kypsymässä, vuotaisi pois, mikä tapahtuisi välttämättömästi, jos ne olisivat säntilleen vaakasuorassa asennossa niinkuin näyttävät olevan, mehiläiset vähäsen kohottavat niitä, neljän tahi viiden asteen kaltevuuteen.
"Paitsi vahansäästöä", sanoo Réaumur tästä ihmeteltävästä rakenteesta puhuessaan, "paitsi vahansäästöä, joka on tuloksena kennojen järjestelystä, ja paitsi sitä, että tämän järjestelyn kautta mehiläiset täyttävät kakun, niin ettei tyhjää tilaa jää, johtuu siitä vielä etuja työn lujuuteen nähden."
Nämä kuusisärmäiset kennot, sanoo Réaumur edelleen, ovat näet yhteenliitetyt lomitusten kylki kyljessä toistensa vieressä, siten että se paine, joka pyrkii levittämään kunkin kennon sivuja ulospäin, kohtaa vastavaikutuksena saman paineen viereisen kennon puolelta. Samoin tukee pyramidinmuotoisen aseman huippua vastakkaisella puolella olevan kennon sivusärmä vahvistaen siten pohjakulmaa ja ehkäisten paineen vaikutusta ulospäin. Sanalla sanoen kunkin kennon kestävyys johtuu sen omasta rakenteesta samoin kuin sen sommittelusta naapurikennoihin nähden.[10]
XVII
"Geometrikot tietävät", sanoo t:ri Reid, "että on olemassa ainoastaan kolmenlaisia kuvioita joita voi käyttää, kun joku pinta on jaettava pieniin samankaltaisiin, säännöllisiin ja yhtäsuuriin osiin ilman että välipaikkoja syntyy".
"Nämä ovat: tasasivuinen kolmio, neliö ja säännöllinen kuusikulmio, joka viimeksimainittu, kun on kennoja rakennettava, vie voiton toisista, mitä mukavuuteen ja lujuuteen tulee. Ja juuri tämän kuusikulmiomuodon ovat mehiläiset valinneet, ikäänkuin ne olisivat tunteneet sen tarjoomat edut."
"Samoin on kennojen pohja kokoonpantu kolmesta tasosta, jotka sattuvat yhteen samassa pisteessä, ja on voitu todistaa, että tämän rakennusjärjestelmän kautta voidaan melkoisessa määrin säästää työtä ja aineksia. Vielä täytyi tietää, miten suuri kaltevuuskulma vastasi suurinta säästäväisyyttä, korkeampaa matematiikkaa vaativa probleemi, jonka muutamat oppineet ovat ratkaisseet, niiden joukossa Maclaurin, jonka ratkaisun löydämme Lontoon Royal Societyn julkaisemassa vuosikirjassa.[11] Täten laskujen kautta määrätty kulma vastaa tarkoin kennojen pohjalla olevan kulman mittaa."
XVIII
Tietysti en puolestani luule, että mehiläiset antautuvat noin monimutkaisiin laskuihin, mutta en myöskään luule, että sattuma tai pelkkä olosuhteiden välttämättömyys saapi aikaan näitä hämmästyttäviä tuloksia. Mitä esim. ampiaisiin tulee, jotka rakentavat kuten mehiläisetkin pesäkkeitä kuusikulmaisista kennoista, on probleemi sama, mutta ampiaiset eivät ole ratkaisseet sitä läheskään niin nerokkaalla tavalla. Niiden kennosarjoissa on ainoastaan yksi kerros kennoja, eikä niillä ole sitä yhteistä pohjaa, joka on kahden vastakkaisen kennokerroksen asemana mehiläisten kennokakussa. Siitä seuraa pienempi kestävyys, suurempi epäsäännöllisyys ja ajan, aineen ja tilan hukka, jonka voi arvioida neljännekseksi siitä työstä, mikä olisi välttämättömän tarpeellinen, ja kolmannekseksi välttämättömän tarpeellisesta tilasta. Samoin Trigonat ja Meliponat, jotka ovat todellisia kotimehiläisiä, jos kohtakin alemmalla kehitysasteella, laativat toukkakennonsa ainoastaan yhteen kerrokseen sekä rakentavat vaakasuorat kakkunsa päällekkäin muodottomien, jykevien vahapilarien nojaan. Mitä niiden varastokennoihin tulee, ovat nämä isoja, ilman järjestystä koottuja leilejä, ja siinä, missä ne voisivat liittyä toistensa lomiin ja siten säästää ainetta ja tilaa niinkuin mehiläisten kennot, siinä Meliponat, oivaltamatta tätä säästön mahdollisuutta, sommittelevat taitamattomasti pallonmuotoisten kennojen väliin tasaseinäisiä kennoja. Siksipä verratessa niiden pesää meidän mehiläistemme matemaattisesti tarkkarakenteiseen kaupunkiin luulee näkevänsä alkuperäisten hökkelien muodostaman kyläpahasen jonkun noiden ehdottomasti säännöllisten kaupunkien rinnalla, jotka ovat entistä kiivaammin aikaa, avaruutta ja ainetta vastaan taistelevan ihmisneron kenties sulottomia, mutta järjenmukaisia tuotteita.
XIX
Vallitseva teoria, joka muuten on Buffonilta lainattu, väittää, ettei mehiläisten tarkotus ensinkään ole rakentaa pyramidipohjaisia kuusikulmioita, että ne yksinkertaisesti tahtovat uurtaa vahaan pyöreitä kuoppia, mutta että, kun ne mehiläiset, jotka työskentelevät niiden vieressä ja kakun toisella puolella, samaan aikaan kaivavat vahaa, solujen yhtymäkohdat välttämättömyyden pakosta muodostuvat kuusikulmioiden muotoon. Tämä on sama ilmiö, sanotaan, mikä tulee näkyviin kiteissä, muutamien kalojen suomuissa, saippuakuplissa j.n.e., vieläpä seuraavassa Buffonin ehdottamassa kokeessa. "Jos joku astia", sanoo hän "täytetään herneillä tai muilla liereillä siemenillä ja siihen kaadetaan vettä niin paljon kuin mahtuu siementen väliin ja astia sitten tarkkaan suljetaan ja vesi kiehutetaan, niin kaikki nämä lieriöt muuttuvat kuusisärmäisiksi pylväiksi. Selvästi huomaa syyn, joka on puhtaasti mekaaninen: jokainen liereä siemen pyrkii paisuessaan valtaamaan niin suuren tilan kuin on mahdollista rajotetussa paikassa; ne tulevat siis kaikki välttämättömästi kuusikulmaisiksi keskinäisen paineen vaikutuksesta. Jokainen mehiläinen koettaa samoin anastaa mahdollisimman suuren tilan määrätyllä alalla; on siis myös välttämätöntä, koska mehiläisten ruumis on liereä, että niiden kennot ovat kuusikulmaisia samasta syystä, s.o. siksi että toinen on toiselle esteeksi."
XX
Siinäpä keskinäisiä esteitä, jotka saavat aikaan ihmeen, niinkuin ihmisten paheet, samasta syystä, aiheuttavat yleisen hyveen, joka riittää vaikuttamaan sen, että ihmiskunta, vaikka se useinkin on iljettävä yksilöihinsä nähden, ei ole sellainen kokonaisuudessaan. Ensinnäkin voisi huomauttaa, niinkuin Brougham, Kirby, Spence ja useat muut oppineet ovat tehneet, että saippuakupla- ja herne-koe ei todista mitään, sillä toisessa niinkuin toisessakin tapauksessa paineen vaikutus johtaa vain sangen epäsäännöllisiin muotoihin eikä selitä syytä, miksi solujen pohja on särmiön muotoinen.
Varsinkin voisi vastata, että on olemassa useampi kuin yksi tapa käyttää hyväksi sokeata luonnon välttämättömyyttä, että paperi-ampiainen, pörröinen kimalainen, Mexikon ja Brasilian Melipona- ja Trigona-mehiläiset saavuttavat aivan erilaisia ja silminnähtävästi ala-arvoisempia tuloksia, vaikka olosuhteet ja päämaali ovat samat. Vielä voisi sanoa, että jos mehiläisen kennot noudattavatkin samaa lakia kuin kiteet, lumi, saippuarakot tai Buffonin keittämät herneet, niiden yleinen yhdenmukaisuus, niiden sijottuminen kahteen vastakkaiseen kerrokseen, niiden tarkkaan laskettu kaltevuus y.m. osottavat, että ne samalla tottelevat aivan toisia lakeja, jotka eivät johdu pelkästä aineesta.
Saattaisi myöskin huomauttaa, että ihmisenkin koko nero ilmenee siinä tavassa, miten hän käyttää hyväkseen samankaltaisia luonnon välttämättömyyksiä, ja että, jos tämä tapa näyttää meistä paraimmalta mahdolliselta, tämä riippuu siitä, ettei meidän yläpuolellamme ole korkeampaa arvostelijaa. Mutta hyvä on, että perustelut väistyvät tosiasioiden tieltä; ja kokeesta johtuneen vastaväitteen kumoamiseksi ei mikään ole toisen uuden kokeen veroista.
Saadakseni varmuutta siitä, oliko kuusikulmaisella rakenteella todella juurensa mehiläisen järjessä, leikkasin ja irrotin kerran kakun keskeltä sellaisesta paikasta, jossa oli sekä toukkakennoja että myöskin hunajaa sisältäviä kammioita, viiden frangin suuruisen levyn. Leikattuani sitten levyn halki sen syrjän eli paksuuden keskeltä, siltä kohden, jossa solujen pyramidinmuotoiset pohjat yhtyivät, sovitin toisen täten saadun leikelmän pohjapintaan samansuuruisen tinaympyrän, joka oli siksi luja, etteivät mehiläiset voineet sitä taivuttaa eivätkä muuttaa sen muotoa. Sen jälkeen panin tinaympyrällä varustetun leikelmän uudelleen samaan paikkaan, josta olin sen ottanut. Toisessa kakun pinnassa ei siis ollut mitään tavallisesta poikkeavaa, koska vahinko oli täten korjattu, mutta toisessa pinnassa oli jonkunmoinen iso lovi, jonka pohjana tinalevy oli ja joka vastasi suunnilleen kolmenkymmenen kennon paikkaa. Mehiläiset joutuivat ensin ymmälle; ne saapuivat joukolla tutkimaan ja tarkastelemaan tuota uskomatonta kuilua ja useita päiviä läpeensä ne liikkuivat sen ympärillä sekä neuvottelivat voimatta tehdä päätöstä. Mutta koska minä ravitsin niitä runsaasti joka ilta, tuli hetki, jolloin ei niillä enää ollut riittävästi kennoja ruokavarojensa säilyttämistä varten. Luultavaa on, että silloin taitavat insinöörit, valioveistäjät ja valiovalajat saivat käskyn käyttää heimon hyväksi tuota hyödytöntä kuilua.
Raskas vahanvalajain köynnös ympäröi sitä ylläpitääkseen tarpeellista lämpöä, toiset mehiläiset laskeutuivat syvennykseen ja kiinnittivät aluksi lujasti metallilevyn pienillä säännöllisesti sen kehälle järjestetyillä vahapitimillä, jotka liittyivät ympäröivien kennojen särmiin. Ne ryhtyivät sitten rakentamaan kolmea tai neljää kennoa ympyrän ylipuoliskoon liittäen ne mainittuihin pitimiin. Kaikkien näiden välitys- eli korjauskennojen ylipuoli oli enemmän tai vähemmän epämuotoinen, jotta liittyisi kakun lähinnä olevaan kennoon, mutta sen alipuoli muodosti aina tinalle kolme sangen tarkkaa kulmaa, ja näistä lähti jo kolme pientä suoraa viivaa, jotka säännöllisesti hahmoilivat seuraavan kennon ensimäistä puoliskoa.
Kahden vuorokauden kuluttua tinalevyn koko pinta oli täynnä hahmoiltuja kennoja, huolimatta siitä, että vain kolme tai korkeintaan neljä mehiläistä samaan aikaan saattoi työskennellä syvennyksessä. Nämä kennot olivat kyllä vähemmän säännöllisiä kuin tavallisen kennokakun kammiot; senpävuoksi kuningatar tarkastettuaan ne kieltäytyi viisaasti kyllä niihin munimasta, sillä niistä olisi kasvanut vain viallisten sukupolvi. Mutta kaikki olivat täydellisesti kuusikulmaisia, niissä ei nähnyt ainoatakaan käyrää viivaa, ei ainoatakaan pyöristettyä muotoa tahi kulmaa. Kuitenkin kaikki tavanmukaiset olosuhteet olivat muutetut, kennot eivät olleet kaivetut vahanmöhkäleeseen Huberin huomion mukaan eivätkä, Darwinin havainnon mukaisesti, vahakupuun, joten olisivat alussa olleet pyöreitä ja sitten muuttunut kuusikulmaisiksi naapurikennojen paineen vaikutuksesta. Ei voinut olla kysymystä keskinäisistä esteistä, koska ne syntyivät yksitellen ja hahmoilivat vapaasti, ikäänkuin tyhjälle taululle pienet luonnosviivansa. Näyttää näin ollen aivan varmalta, että kuusikulmio ei ole mekaanisten välttämättömyyksien tulos, vaan että se todella on olemassa mehiläisen suunnitelmassa, kokemuksessa, järjessä ja tahdossa. Toinen omituinen älykkyyden piirre, josta huomautan ohimennen, on se asianhaara, että levylle rakennetuilla kupposilla ei ollut muuta pohjaa kuin itse metalli. Työkunnan insinöörit arvelivat epäilemättä, että tina riittäisi nesteitä pidättämään, sekä olivat katsoneet tarpeettomaksi sivellä sitä vahalla. Mutta vähän ajan kuluttua, kun olivat kahteen sellaiseen kupposeen laskeneet muutaman pisaran hunajaa, ne luultavasti huomasivat, että hunaja enemmän tahi vähemmän huononi tinan kosketuksesta. Ne muuttivat silloin mielensä ja peittivät jonkunmoisella läpikuultavalla vernissalla tinalevyn koko pinnan.
XXI
Jos tahtoisimme valaista kaikkia tämän geometrisen rakennustaiteen salaisuuksia, olisi meidän tarkastettava vielä monta mielenkiintoista kysymystä, esimerkiksi ensimäisten pesän kattoon liittyvien kennojen muotoa, joka on muunneltu siihen tapaan, että se koskee kattoa niin monissa kohden kuin mahdollista.
Pitäisi myöskin ottaa huomioon, ei niinkään paljon isojen valtateiden suunnittelua, jonka kakkujen yhdensuuntainen asema määrää, kuin niiden pikkukatujen ja kujien asema, joita on järjestetty joka puolelle kakkujen ympärille niiden poikki liikkumisen ja ilmanvaihdon helpottamiseksi, ja joita on taitavasti sijotettu niin, että liian pitkiä kierroksia tai mahdollista väentungosta vältettäisiin. Täytyisi vihdoin tarkastella välityskennojen rakennetta, sitä yksimielistä vaistoa, joka saattaa mehiläiset lisäämään määrätyllä hetkellä asuntojensa suuruutta, joko senvuoksi, että tavallista runsaampi sato vaatii suurempia säiliöitä, tai siksi, että mehiläiset katsovat väestön kyllin lukuisaksi tai koiraksien syntymisen välttämättömäksi. Samalla ei voisi olla ihailematta sitä nerokasta säästäväisyyttä ja sopusointuista varmuutta, joka ilmenee kun ne tässä tapauksessa siirtyvät pienestä suureen tai suuresta pieneen, täydellisestä sopusuhtaisuudesta välttämättömään epäsuhtaisuuteen, palatakseen, niin pian kuin elävän geometrian lait sen sallivat, ihanteelliseen säännöllisyyteensä, ilman että kennokaan menee hukkaan, ilman että niiden rakennuksien jaksossa on ainoatakaan hyljättyä, lapsellisesti, epävarmasti, törkeästi kyhättyä kaupunginosaa tai käytäntöön kelpaamatonta vyöhykettä. Mutta nyt jo pelkään eksyneeni yksityiskohtiin, jotka eivät tarjoa mielenkiintoa lukijalle, joka ei kenties milloinkaan ole omin silmin seurannut mehiläisparven lentoa tai joka siihen on kiinnittänyt huomiota vain ohimennen, samoin kuin ohimennen kiinnitämme huomiomme johonkin kukkaan, lintuun tai jalokiveen, pyytämättä enempää kuin pintapuolista, hajamielistä varmuutta ja miettimättä kylliksi, että pieninkin ei-inhimillisessä luonnossa näkemämme esineen salaisuus on kenties välittömämmässä yhteydessä päämääriemme ja alkuperämme salaisuuden kanssa kuin mieltä kiihottavimpien ja mieluimmin tutkittujen intohimojemme arvotus.
XXII
Jotta en raskauttaisi tätä tutkielmaa, sivuutan samoin sen sangen hämmästyttävän vaiston, jonka vaikutuksesta ne toisinaan supistavat ja purkavat kakkujensa reunimmaisen osan, kun aikovat niitä pidentää tai laajentaa; ja kuitenkin täytynee myöntää, että kun hävittää rakentaakseen uudelleen, kun repii, minkä jo on tehnyt, voidakseen uudistaa sen vielä säännöllisemmäksi, tämä edellyttäisi sokean rakennusvaiston omituisen kaksintamisen. Sivuutan vielä merkilliset kokeet, joita voi tehdä pakottaakseen mehiläisiä rakentamaan pyöreitä, pitkulaisia, putkimaisia tai omituisesti väännetyitä kennokakkuja, sekä älykkään menettelyn, jonka avulla niiden onnistuu soveltaa kakun kuperien osien laajennetut kennot sen koverojen osien supistettuihin kennoihin.
Mutta ennenkuin jätämme tämän aineen, pysähtykäämme vaikkapa vain hetkeksi tarkastamaan, millä salaperäisellä tavalla ne suunnittavat työnsä ja tekevät laskelmiansa samaan aikaan veistäessään toisiaan näkemättä kakun vastakkaisia pintoja. Katsokaa valoa vastaan yhtä tällaista kakkua, niin huomaatte terävien varjojen hahmoilemana läpikuultavassa vahassa kokonaisen verkon niin tarkkasärmäisiä prismoja, kokonaisen järjestelmän niin erehtymättömiä yhdenmukaisuuksia, että luulisi niiden olevan teräkseen leimattuja.
En tiedä voivatko ne, jotka eivät milloinkaan ole nähneet mehiläispesää sisältä, kyllin selvästi kuvailla mielessään kakkujen suunnitelmaa ja ulkonäköä. Heidän tulee kuvitella mielessään, valitaksemme talonpoikiemme pesän, jossa mehiläinen on jätetty oman onnensa nojaan, oljesta tai pajunoksista tehty kello. Tämän kellon jakaa ylhäältä alas viisi, kuusi, kahdeksan ja toisinaan kymmenen aivan yhdensuuntaista vahalevyä, jotka laskeutuvat kellon huipusta alas ja soveltuvat tarkoin seinien koveroon muotoon; muodoltaan ne suuresti muistuttavat suuria leipäviipaleita. Kahden tällaisen levyn väliin on aina varattu suunnilleen yhdentoista mm:n välimatka, jossa mehiläiset oleskelevat ja liikkuvat. Sillä hetkellä, jolloin pesän huipussa alkaa yhden sellaisen levyn rakentaminen, on vahamuuri, joka on sen ensi luonnoksena ja jota myöhemmin ohennetaan ja venytetään, vielä sangen paksu ja erottaa täydelleen kakun etupuolella työskentelevät viisikymmentä tai kuusikymmentä mehiläistä niistä viidestä- tai kuudestakymmenestä, jotka samaan aikaan veistelevät kakun vastakkaisella puolella, joten niiden on mahdoton nähdä toisiansa, ellei niiden silmillä ole erikoista kykyä tunkea läpikuultamattomienkin kappaleiden läpi. Yhtäkaikki etupuolen mehiläinen ei uurra kuoppaa eikä liitä vahahiukkastakaan, joka ei tarkoilleen vastaisi takapuolen kohoamaa tai syvennystä, ja päinvastoin. Miten ne siinä menettelevät? Mistä riippuu, ettei toinen uurra liian syvälle eikä toinen puolestaan liian vähää?
Mistä johtuu, että vinoneliöiden kaikki kulmat aina niin taikamaisesti soveltuvat yhteen? Kuka niille määrää mistä tulee alkaa ja mihin lopettaa? Meidän täytyy tyytyä nyt niinkuin ennenkin vastaukseen, joka ei ole mikään vastaus: "Tämä on yksi pesän salaisuuksia." Huber on koettanut selittää tämän salaisuuden siten, että ne mahdollisesti kynsiensä ja leukojensa puserruksella aina määrämatkan päähän saavat aikaan pieniä ulkonemia kakun vastakkaiselle puolelle, tai että ne arvioivat vahamuurin suuremman tai pienemmän paksuuden vahan taipuvaisuuden, notkeuden tai muun fyysillisen ominaisuuden nojalla, taikka että niiden tuntosarvet näyttävät pystyvän esineiden erillisimpienkin ja monimutkaisimpienkin osien tutkimiseen ja siten toimivat niiden suuntaneulana näkymättömyyden merellä, tai vihdoin, että kaikkien kennojen yhdyssuhde johtuu matemaattisesti ensimäisen rivin kennojen asemasta ja suuruudesta, niin ettei tarvita muita mittoja ja laskuja. Mutta helposti huomaa näiden selityksien riittämättömyyden: ensimäiset ovat todistamattomia otaksumia, toiset yksinkertaisesti siirtävät salaisuuden toisaalle. Ja jos kohta onkin hyvä siirtää niin usein kuin mahdollista salat loitommaksi, ei kuitenkaan saa kuvitella mielessään, että paikan vaihto riittää niitä hävittämään.
XXIII
Jättäkäämme vihdoin kennojen yksitoikkoiset ylätasangot ja niiden mittausopilliset hiekka-aavikot. Näemme alotetut kakut, jotka pian ovat asuttaviksi kelpaavia. Huolimatta siitä, että äärettömän pieni hiuke liittyy, ilman näkyvää toivoa, äärettömän pieneen, ja vaikka silmämme, joka näkee niin vähän, katselee kaikkea tätä mitään näkemättä, edistyy vahatyö, joka ei pysähdy päivin eikä öin, erinomaisen nopeasti. Kärsimätön kuningatar on jo useamman kerran ilmestynyt työpaikoille, jotka häämöttävät valkoisina pesän hämärässä, ja nyt kun asuntojen ensimäiset rivit ovat valmiit, ottaa hän ne haltuunsa yhdessä vartiojoukkonsa, neuvonantajiensa tai palvelijoidensa kanssa, sillä vaikeata olisi sanoa, onko hän niiden johtamana vai seuraamana, kunnioittamana vai vartioimana. Saavuttuaan paikalle, jonka hän katsoo suotuisaksi tai jonka neuvonantajat hänelle määräävät, hän köyristää selkänsä, kyyristyy ja pistää pitkän käämimäisen takaruumiinsa pään johonkuhun neitsyelliseen kupposeen, sillävälin kun kaikki nuo pienet tarkkaavaiset päät, saattojoukon pienet päät suunnattoman suurine mustine silmineen sulkevat hänet intohimoiseen piiriin, tukevat hänen jalkojansa, hyväilevät hänen siipiään ja hivelevät häntä pitkillä herkkäliikkeisillä tuntosarvillaan ikäänkuin häntä rohkaistakseen, jouduttaakseen ja onnitellakseen.
Paikan, missä hän on, huomaa helposti tästä tähtikokardista eli mieluummin tästä soikeasta rintasoljesta, jonka keskus-keltakivi hän on ja joka muistuttaa jossakin määrin isoäitiemme käyttämiä mahtavia rintasolkia. Koska tilaisuus siihen tarjoutuu, tahdon samalla huomauttaa, että työmehiläiset eivät koskaan käänny selin kuningattareen. Niinpian kun hän lähestyy jotakin ryhmää, niin kaikki asettuvat niin, että ne poikkeuksetta kääntävät silmänsä ja tuntosarvensa häntä kohti, ja kulkevat hänen edessään takaperin. Ne osottavat täten kunnioitustaan tahi mieluummin huolenpitoansa, joka, niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, kuitenkin on keskeymätön ja aivan yleinen. Mutta palatkaamme ruhtinattareemme. Usein sen lievän kouristuksen kestäessä, joka silminnähtävästi tapahtuu joka kerta kun hän laskee munan, joku hänen tyttäristään syleilee häntä, ja otsatusten, suu suuta vasten näyttää puhuvan hänelle hiljaa. Kuningatar on jotenkin välinpitämätön näistä hieman hillittömistä hellyydenosotuksista, ei hätäile, ei kiihdy, vaan antautuu kokonaan elintehtävälleen, joka näyttää hänelle olevan pikemmin lemmen hekumaa kuin vaivaa. Vihdoin jonkun hetken kuluttua hän nousee levollisesti, siirtyy askeleen syrjään, kääntyy neljänneskerroksen ympäri ja, ennenkuin painaa takaruumiinsa viereiseen kennoon, pistää siihen päänsä saadaksensa varmuutta siitä, että kaikki siinä on täydessä kunnossa ja ettei hän muni kahta kertaa samaan kennoon; sillävälin kaksi tai kolme mehiläistä kiihottuneesta seurueesta syöksyy vuoroonsa edelliseen kennoon katsoakseen, onko työ tehty, ja ottaaksensa huolenpitoonsa tai asettaakseen sopivaan asemaan pienen sinertävän munan, jonka kuningatar äsken on sinne muninut. Tästä hetkestä alkaen ensimäisiin syyskylmiin asti kuningatar ei enään herkeä toimestaan: hän munii ravintoa nauttiessaan ja nukkuu—jos nukkumisesta voi puhua—muniessaan. Tästä alkaen hän edustaa tulevaisuuden kuluttavaa voimaa, joka anastaa jokaisen sopen mehiläisten yhteiskunnassa. Hän seuraa askel askeleelta surkuteltavia työmehiläisiä, jotka riutuvat rakentaessaan kehtoja, joita hänen hedelmällisyytensä vaatii. Täten ihminen voi seurata kahden voimakkaan vaiston kilpailua, jonka käänteet jossakin määrin valaisevat monta pesän ongelmaa, joskaan eivät niitä ratkaise.
Tapahtuu esimerkiksi, että työmehiläiset pääsevät hiukan edelle tässä kilpailussa. Uskollisina tehtävälleen kelpo taloudenhoitajina, jotka ajattelevat huonojenkin päivien varoja, ne kiirehtivät täyttämään hunajalla kennot, jotka ne ovat voittaneet kilpailussa suvun vaativaisuuden kanssa. Mutta kuningatar lähestyy, aineellisten etujen täytyy väistyä luonnon aatteen tieltä, ja hätääntyneet työmehiläiset siirtävät kiireimmiten pois vastukselliset aarteensa.
Tapahtuu myöskin, että ne ovat ehtineet kokonaista kakkua edemmäksi; koskeivät silloin enää näe silmiensä edessä häntä, joka edustaa niiden päivien sortovaltaa, joita ei kukaan niistä ole näkevä, ne käyttävät ennätystään hyväkseen rakentaakseen niin pian kuin mahdollista vyöhykkeen suuria koiraksen-kennoja, joiden rakennustapa on paljoa helpompi ja nopeampi. Saavuttuaan tälle epämieluisalle vyöhykkeelle kuningatar munii siihen vastahakoisesti muutamia munia, kulkee vyöhykkeen halki ja saapuu reunalle uusia työmehiläiskennoja vaatimaan. Työkansa tottelee, supistaa aste asteelta kennot, ja kilpajuoksu alkaa uudelleen, siksi kun tuo kyllästymätön äiti, hedelmällinen ja ihailtu vitsaus, saatetaan pesän ääriltä lähtökohdan kennoihin, jotka äsken syntynyt uusi sukupolvi on sillävälin jättänyt, lähteäksensä pian synnyinkotinsa hämäryydestä maailmaan, lähiseutujen kukille, täyttääksensä leijailullaan auringon säteet ja elähyttääksensä suotuisia hetkiä, uhrautuakseen vuoroonsa sen sukupolven hyväksi, joka jo on sen seuraajana kehdoissa.
XXIV
Entä mehiläiskuningatar, ketä hän tottelee? Ravintoa, joka hänelle annetaan, sillä hän ei hanki itse ravintoaineitansa, vaan vastaanottaa ruokansa niinkuin lapsi niiltä samoilta työmehiläisiltä, joita hänen hedelmällisyytensä uuvuttaa. Ja tämä ravinto taas, jonka työmehiläiset hänelle mittaavat, riippuu kukkien runsaudesta ja saaliista, jonka kukkaskupujen luona vierailevat mehiläiset tuovat.— Siinäkin, kuten kaikkialla tässä maailmassa, osa syyn ja vaikutuksien kehästä piilee pimeydessä. Tässäkin, niinkuin kaikkialla, korkein käsky tulee ulkoapäin tuntemattomalta voimalta, ja mehiläiset tottelevat niinkuin mekin kohtalon pyörän nimetöntä hallitsijaa— pyörän, joka ikuisessa kierrossaan musertaa ne tahdot, jotka panevat sen liikkeelle.
Eräs henkilö, jolle äskettäin näytin tuon pyörän kiertokulun eräässä lasipesässäni yhtä silminnähtävänä kuin valtapyörän liikkeet kellossa, ja joka näki paljastettuna edessään kennokakkujen äärettömän liikkeen, lastenhoitajain ikuisen, salaperäisen ja hullun hyörinän hautomakammioiden ääressä, vahanvalmistajien muodostamat elävät sillat ja tikapuut, kuningattaren valtaavat kiertomatkat, joukon monilaatuisen ja lakkaamattoman toimeliaisuuden, säälimättömän ja hyödyttömän ponnistuksen, työinnosta uupuneitten lähdön ja paluun,—henkilö joka näki mitenkä unta tunnetaan ainoastaan kehdossa, joita niitäkin jo vaanii huomispäivän työ, mitenkä kuolemankin lepo on poistettu asumuksesta, joka ei suvaitse sairaita eikä hautoja, henkilö joka näki kaiken tämän, käänsi, ensimäisen hämmästyksen voitettuaan, pois katseensa, jossa saattoi lukea jonkunmoista surunsekaista kauhua.
Pesässä näytellään itse asiassa, ensimäisen viehättävän vaikutuksen takana, kauniitten päivien loistavien muistojen takana, jotka täyttävät sen riemullaan ja muodostavat siitä kesän jalokivilippaan, kiihkoisen hyörinän takana, joka sen liittää kesän kukkiin, loriseviin puroihin, sinitaivaaseen, kaiken sen levolliseen runsauteen, mikä edustaa kauneutta ja onnea,—kaiken tämän ulkonaisen iloisuuden takana näytellään pesässä surullisimpia murhenäytelmiä mitä nähdä voi. Me sokeat ihmiset, jotka katselemme kaikkea vain himmentynein silmin, tiedämme varsin hyvin näitä viattomia kuolemaantuomittuja katsellessamme, ettemme surkuttele ainoastaan niitä, etteivät ne ole ainoat joita emme käsitä, vaan että meillä on edessämme yksi sen suuren voiman surettavia ilmestysmuotoja, joka meidätkin elähyttää ja tuhoaa. Niin, tämä on surullista, jos niin tahtoo, samoin kuin kaikki on surullista luonnossa, jos sitä läheltä tarkastaa. Näin on asian laita oleva, niin kauan kun emme tunne sen salaisuutta, tai onko sillä mitään salaisuutta. Ja jos jonakuna päivänä saamme tietää, ettei siinä olekaan mitään salaisuutta tai että tämä salaisuus on kauhea, niin silloin syntyy kenties muita velvollisuuksia, joilla ei vielä ole nimeäkään. Siihen asti sallikaamme sydämemme toistaa, jos se niin haluaa: "Tämä on surullista", mutta tyytyköön järkemme sanomaan samalla: "Näin se on." Nykyinen velvollisuutemme on etsiä, eikö ole mitään näiden surkeiden asiain takana, ja siksi emme saa kääntää katseitamme niistä pois, vaan meidän tulee katsella niitä vakavasti ja tutkia niitä yhtä hartaasti ja rohkeasti kuin jos ne olisivat iloja.—Oikeata on, että, ennenkuin valitamme, ennenkuin tuomitsemme luontoa, asetamme sen vastattavaksi kaikki kysymykset, joihin se voi vastata.
XXV
Olemme nähneet, että työmehiläiset, niin pian kun niitä ei enää ahdista emän liiallinen hedelmällisyys, kiiruhtavat rakentamaan varastokennoja, joiden rakenne on säästeliäämpi ja tilavampi. Olemme toiselta puolen nähneet, että emä mieluummin munii pieniin kennoihin ja alinomaa vaatii sellaisia. Yhtäkaikki se tyytyy, paremman puutteessa ja odottaessaan kunnes niitä hankitaan, laskemaan munansa niihin tilaviin kennoihin, joita se löytää matkallaan.
Ne mehiläiset, jotka niissä syntyvät, ovat koiraksia eli kuhnureita, vaikkakin munat joka suhteessa ovat niitten kaltaisia, joista työmehiläisiä syntyy. Mutta vastoin sitä, mikä tapahtuu työmehiläisen muuttuessa kuningattareksi, kennon muoto tai tilavuus ei määrää tässä tapauksessa muutosta, sillä suureen kennoon munitusta munasta, joka sittemmin on muutettu työmehiläis-kennoon, syntyy (minun on onnistunut toimeenpanna neljä tai viisi kertaa tämä muutto, joka on jotenkin vaikea munan mikroskooppisen pienuuden ja äärettömän haurauden vuoksi) koiras, joka on enemmän tai vähemmän surkastunut, mutta kuitenkin ehdottomasti koiras. Kuningattarella täytyy siis olla kyky muniessaan tuntea tai määrätä munittavan munan sukupuoli sekä soveltaa se kennoon, jonka yli se kyyristyy. Harvoin se erehtyy. Millä tavoin se menettelee? Miten se voi erottaa sen molemmissa munasarjoissa olevien lukemattomien munien joukosta koirakset ja naaraat, ja millä tavoin ne sen tahdosta laskeutuvat ainoaan munatorveen?
Tässä meillä on taaskin edessämme yksi pesän ongelmoita, vieläpä läpitunkemattomimpia. Tunnettua on, ettei neitsyellinen kuningatar ole hedelmätön, vaan että se voi munia ainoastaan koiras-munia. Vasta häälennon hedelmöittymisen jälkeen se tuottaa oman valintansa mukaan joko työmehiläisiä tai kuhnureja. Häälennon jälkeen sillä on lakkaamatta hallussaan kuolemaansa saakka onnettomalta rakastajaltansa riistämänsä spermatozoidit. Nämä spermatozoidit, joiden lukumäärän t:ri Leuckart on arvioinut kahdeksikymmeneksiviideksi miljoonaksi, säilyvät elävinä erityisessä rauhasessa, joka sijaitsee munasarjojen alla lähellä yhteisen munatorven aukkoa ja nimitetään siemensäiliöksi (spermathèque). Otaksutaan siis, että pienten kennojen aukon ahtaus ja tapa, mitenkä tämän aukon muoto pakottaa kuningatarta koukistumaan ja kyyristymään, aiheuttavat jonkunmoisen paineen siemensäiliöön, ja että sen vaikutuksesta spermatozoidit tihkuvat rauhasesta ja hedelmöittävät munan tämän ohikulkiessa. Tämmöistä painetta ei muka tapahdu suurissa kennoissa, joten rauhanen ei myöskään avaudu. Toiset sitävastoin ovat sitä mieltä, että kuningatar todellakin hallitsee niitä lihaksia, jotka avaavat tai sulkevat siemensäiliön munatorven aukossa, ja nämä lihakset ovatkin itse asiassa sangen lukuisia, voimakkaita ja monimutkaisia. Tahtomatta ratkaista kumpi näistä molemmista otaksumista on parempi,—sillä mitä pitemmälle tunkeutuu, mitä enemmän tarkastelee, sitä paremmin huomaa, että ihminen on ainoastaan haaksirikkoinen luonnon tähän asti tuntemattomalla valtamerellä, sitä paremmin oivaltaa, että milloin tahansa äkkiä kirkastuvan aallon helmasta voi kohota joku tosiasia, joka silmänräpäyksessä tekee tyhjäksi kaiken sen, minkä luulimme varmasti tietävämme,—myönnän kuitenkin, että kallistun jälkimäisen otaksuman puolelle. Ensinnäkin erään Bordeaux'sta kotoisin olevan mehiläishoitajan Droryn kokeet osottavat, että jos kaikki suuret kennot poistetaan pesästä, niin emä, kun koirasmunien munimisen hetki on tullut, epäröimättä laskee munansa työmehiläiskennoihin, ja päinvastoin se munii työmehiläismunia koiraskennoihin, jos ei ole jätetty muita kennoja sen käytettäväksi.
Toiseksi Fabren tarkat huomiot Osmioista, jotka ovat kesyttämättömiä erakkomehiläisiä Gastrilegidien heimoa, todistavat aivan selvästi, että Osmia ei ainoastaan tunne ennalta munittavansa munan sukupuolta, vaan että tämä sukupuoli on emän valinnan alainen; tämä näet määrää käytettävänään olevan tilan mukaan—"tilan mikä usein on satunnainen sekä mahdoton muuttaa",—asettaen mihin koiraksen, mihin naaraan. En tahdo syventyä tämän suuren ranskalaisen hyönteistutkijan kokeiden yksityiskohtiin. Ne ovat pienimpiin erikoisseikkoihin meneviä ja johtaisivat meidät liian pitkälle. Mutta hyväksyttäköön kumpi otaksuma tahansa, niin toinen yhtä hyvin kuin toinenkin selittäisi varsin hyvin, olettamatta mitään tulevaisuuden ymmärtämistä, kuningattaren taipumuksen munia työmehiläiskennoihin.
Luultavaa on, että tämä orja-äiti, jota olemme taipuvaisia surkuttelemaan, mutta joka kenties on suuri rakastajatar, suuri hekumoitsijatar, tuntee koiras- ja naaraspuolisen perusvoiman yhtymisessä, joka tapahtuu hänen omassa ruumiissaan, jonkunmoista nautintoa ja ikäänkuin elämänsä ainoan häälennon hurmauksen jälkimakua. Tässäkin luonto, joka ei milloinkaan ole niin kekseliäs eikä niin salakavalasti eteensä katsova ja monipuolinen kuin silloin, kun on kysymys lemmenansoista, näkyy tahtoneen käyttää nautintoa suvun edun tukemiseksi. Kuitenkin, ymmärtäkäämme toisiamme oikein, älkäämmekä salliko selityksemme johtaa meitä harhaan. Täten olettaessamme luonnolla olevan jonkun aatteen ja luullessamme että tämä riittää, teemme ikäänkuin jos heittäisimme kiven johonkuhun noista pohjattomista kuiluista, joita tapaa muutamien vuorenonkalojen sisimmässä sopessa, ja luulisimme että se kolina, minkä kivi pudotessaan saapi aikaan, vastaa kaikkiin kysymyksiimme ja ilmaisee meille muuta kuin kuilun pohjattoman syvyyden.
Kun ihminen aina uudestaan lausuu: luonto pyrkii tähän, suunnittelee tätä ihmettä, tähtää tähän tarkotusperään, niin tämä merkitsee vain, että jonkun vähäisen elämänilmauksen onnistuu, niin kauan kun meidän ajatuksemme on siihen kiintyneenä, pysyä voimassa aineen suunnattomalla pinnalla, aineen, joka meistä tuntuu elottomalta ja jota me sanomme nähtävästi väärin tyhjyydeksi tai kuolemaksi. Muutamien asianhaarojen satunnainen yhteensattuminen, jossa ei ollut mitään välttämätöntä, on pitänyt voimassa tätä ilmausta tuhansien muiden joukossa, jotka kenties olivat yhtä mielenkiintoisia, yhtä älykkäitä, mutta eivät saaneet samaa onnea, vaan katosivat iäksi saamatta koskaan tilaisuutta herättää meidän ihmettelyämme. Uhkarohkeata olisi vakuuttaa muuta, ja kaikki muu, mietteemme, itsepintainen teleologiamme (tarkotusperäisyysoppimme), toiveemme ja ihailumme, kaikki tämä on pohjaltaan jotakin tuntematonta, jota me kilahdutamme jotakin vielä tuntemattomampaa vastaan, aikaansaadaksemme pienen soinnun, joka antaa meille tietoisuuden sen erikoisolemuksen korkeimmasta asteesta, joka olisi meidän saavutettavissamme tällä samalla äänettömällä ja läpitunkemattomalla pinnalla, samalla tavoin kuin satakielen laulu ja kotkan lento ilmaisevat niille myös korkeimman niiden suvulle ominaisen oloasteen. Siitä huolimatta on varmimpia velvollisuuksiamme aikaansaada tuo heikko sointu joka kerta, kun tilaisuus siihen tarjoutuu, masentumatta siitä, että se todennäköisesti on hyödytön.
* * * * *
IV KIRJA
NUORET KUNINGATTARET
I
Sulkekaamme nyt nuori mehiläispesämme, jossa elämä, palaten kiertokulkuunsa, leviää ja monistuu, jakaantuakseen vuorostaan niin pian kun se on saavuttanut voiman ja onnen korkeimman kehitysasteen, ja avatkaamme viimeinen kerta emäyhteiskunta, nähdäksemme mitä siellä tapahtuu parven lähdön jälkeen.
Kun lähdön hyörinä on asettunut ja kun kaksi kolmannesta pesän lapsista on sen hylännyt aikomatta milloinkaan palata, tuo onneton kaupunki on kuin ruumis, josta veri on vuotanut kuiviin: se on väsynyt, autio, miltei kuollut. Kuitenkin sinne on jäänyt muutamia tuhansia mehiläisiä, jotka järkähtämättöminä, mutta hiukan uupuneina ryhtyvät jälleen työhön, korvaavat voimiensa mukaan poissa olevat, poistavat hurjistelun viimeiset jäljet, kokoovat hajotetut varat, lentävät kukkasien luo, valvovat tulevaisuuden varastoa, tietäen elintehtävänsä ja pysyen uskollisina velvollisuudelle, jonka tarkka sallimus on heille määrännyt.
Mutta jos nykyisyys näyttääkin synkältä, niin kaikki, mitä silmä kohtaa, on toivon elähyttämää. Me olemme yhdessä noista saksalaisista satulinnoista, joissa seininä ovat tuhannet pienet lasipullot, jotka sisältävät syntymättömien ihmisten sieluja. Olemme sillä elämän olopaikalla, joka on ennen varsinaista elämää. Siellä on joka taholla riippumassa huolellisesti suljetuissa kehdoissa, noiden ihmeellisten kuusisärmäisten kennojen loppumattomissa riveissä, lukemattomia koteloita, maitoa valkoisempia, jotka raajat kokoonkääriytyneinä ja pää rinnalle painuneena odottavat heräämisen hetkeä. Nähdessään ne täten niiden yhdenkaltaisissa lukemattomissa ja miltei läpikuultavissa hautakammioissa, luulisi niitä valkohapsisiksi, miettiviksi vuorentontuiksi tahi legionaksi neitsyitä, jotka hikiliinan poimujen paineesta muodottomina lepäävät kuusisärmäisissä arkuissaan, joita joku taipumaton geometrikko on monistanut hulluuteen asti.
Ylhäältä alas näitä pystysuoria seiniä pitkin, jotka sisältävät kokonaisen maailman, joka kasvaa, muuttaa muotoansa, kääntyy itsensä ympäri, muuttaa pukuaan neljä tai viisi kertaa ja kehrää hämärässä käärinliinaansa, lepattelevat työmehiläiset sadottain siipiänsä ja karkeloivat ylläpitääkseen siten tarpeellista lämpöä ja kenties myös toteuttaakseen jotakin hämärämpää tarkotusperää, sillä niiden tanssissa on omituisia ja sääntöperäisiä ailahduksia, jotka luultavasti vastaavat jotakin tarkotusta, jota ei kukaan tarkastaja luullakseni ole voinut saada selville. Muutaman päivän kuluttua näiden lukemattomien uurnien kannet (niiden lukumäärä suuressa pesässä nousee kuuteenkymmeneen tai kahdeksaankymmeneen tuhanteen) halkeilevat; ilmenee kaksi suurta mustaa ja vakavaa silmää sekä näiden yli kohoavat tuntosarvet, jotka jo hapuilevat ympäröivää maailmaa, sillävälin kun toimeliaat leuat laajentavat aukon. Heti lastenhoitajat rientävät paikalle, auttavat nuorta mehiläistä astumaan pois vankilastaan, tukevat, harjaavat, puhdistavat sitä ja tarjoovat sille kielensä kärjellä sen uuden elämän ensimäistä hunajaa. Nuori mehiläinen, joka tulee toisesta maailmasta, on vielä huumaantunut, hiukan kalpea, horjuvainen. Se näyttää pieneltä heikolta vanhukselta, joka on ollut vähällä vaipua hautaansa. Sitä voisi sanoa matkustajaksi, joka vielä on tuntemattomien, syntymiseen johtavien teitten untuvanhienoisen tomun peitossa. Muuten se on täysin kehittynyt kiireestä kantapäähän; se tietää heti kaiken, mitä sen tulee tietää, ja noiden työrahvaan lasten kaltaisena, jotka niin sanoakseni jo syntyessään oppivat, ettei niillä ole oleva aikaa leikkiä ja nauraa, se suuntaa matkansa ummessa olevia kennoja kohti sekä alkaa lepatella siivillänsä ja liikkua tahdissa lämmittääkseen vuoroonsa käärinliinoissa lepääviä siskojansa, pysähtymättä ratkaisemaan kohtalonsa ja sukunsa hämmästyttävää arvotusta.
Kuitenkin sitä säästetään aluksi raskaammilta toimilta. Se menee vasta viikon päästä syntymisensä jälkeen pesästä ulos, lähteäksensä ensimäiselle siisteyslennollensa ja täyttääksensä ilmalla ilmaputkensa (trakeat), jotka paisuvat, laajentavat koko ruumiin ja tekevät sen tästä hetkestä alkaen avaruuden puolisoksi. Se palaa sitten pesään, odottaa vielä viikon, ja sitten pannaan, yhdessä samanikäisten siskojen kanssa toimeen ensimäinen saaliinetsintämatka aivan erikoisen mielenkiihkon vallitessa, jota Belgian mehiläishoitajat sanovat "keinotekoiseksi auringoksi" (soleil d'artifice). Mieluummin voisi sitä sanoa "levottomuuden auringoksi" (soleil d'inquiétude). Itse asiassa näkee, että ne ovat peloissaan, ollen ahtaan pimeyden ja lukuisan joukon lapsia, näkee että ne kammoavat sinistä syvyyttä ja valon ääretöntä yksinäisyyttä, ja niiden hapuileva riemu on kauhuista kudottu. Ne käyskentelevät pesän kynnyksellä, ne epäröivät, lähtevät ja palaavat useamman kerran. Ne leijailevat ilmassa pää itsepintaisesti käännettynä synnyintaloa kohti, ne piirtävät suuria ympyröitä, jotka kohoavat ja äkkiä laskeutuvat jonkunmoisen koti-ikävän painosta, ja niiden kolmetoistatuhatta silmää tutkii, heijastaa ja pidättää katseessaan samalla kertaa lähiseudun kaikki puut, lähteen, säleristikon, aidan, katot ja ikkunat, siksi kunnes tuo autereinen tie, jota pitkin ne tulevat palatessaan liitelemään, on yhtä järkähtämättömästi piirtynyt niiden muistiin, kuin jos kaksi teräsviivaa viittoaisi sen avaruudessa.
Tässä kohtaamme uuden salaisuuden. Tutkikaamme sitä niinkuin edellisiäkin, ja jos se samoin kuin nekin jättää kysymyksemme vastausta vaille, niin se kuitenkin muutamalla hämärällä, mutta hyvän tahtomme siemenellä kylvetyllä auranalalla laajentaa tietyn tietämättömyytemme vainiota, joka on hedelmällisin, mikä meidän toimeliaisuudellamme on tarjona. Millä tavoin mehiläiset löytävät jälleen asuntonsa? Onhan toisinaan mahdotonta, että ne voisivat sen nähdä; sehän usein piilee puiden takana, ja sen ovi, jota kohti ne lentävät, on joka tapauksessa ainoastaan pieni, näkymätön piste rajattomassa avaruudessa. Mistä johtuu, että, jos ne laatikossa siirretään kahden tai kolmen km:n päähän pesästä, ne kuitenkin vain kovin harvoin eksyvät?
Näkevätkö ne sen kaihtavien esteiden läpi? Löytävätkö ne tiensä joidenkuiden merkkipisteiden avulla, vai onko niillä tuota erityistä ja sangen vähän tunnettua aistia, jonka me luulemme muutamilla eläimillä olevan, pääskysillä ja kyyhkysillä esimerkiksi, ja jota sanotaan "suunta-aistiksi?" J.H. Fabren, Lubbockin ja varsinkin Romanes'in kokeet(Nature, 29 lokak. 1886) näyttävät todistavan, ettei niitä johda tämä outo vaisto. Toiselta puolen olen useamman kerran huomannut, etteivät ne pane huomioon pesän muotoa eikä väriä. Ne näyttävät enemmän kiinnittävän huomiota sen levyn tuttuun ulkomuotoon, jolle niiden kartano on rakennettu, sekä aukon ja lentolaudan asemaan [12]. Mutta tämäkin on ainoastaan sivuseikka, ja jos mehiläisten poissaollessa muuttaa pesän etupuolen kokonaan toisennäköiseksi, ne palaavat sinne yhtä suoraa tietä ilmapiirin syvyyksistä eivätkä osota epäröimistä kuin astuessaan tuntemattomaksi tulleen kynnyksen yli. Niiden menettely suuntaa löytäessä näyttää, mikäli kokeittemme nojalla voimme siitä päättää, enemmän perustuvan erinomaisen huolelliseen ja tarkkaan silmämittaan. Ne eivät tunne itse pesää, vaan sen aseman ympäröivien esineiden suhteen, eivätkä erehdy kuin kolmen tai neljän millimetrin verran. Ja tämä silmämitta on niin ihmeteltävä, niin matemaattisen tarkka ja niin syvästi juurtunut niiden mieleen, että jos pesää talven aikana on säilytetty pimeässä kellarissa ja se asetetaan sitten uudelleen levylleen, mutta hiukan oikealle tai vasemmalle entiseen verraten, niin kaikki työntekijät palatessaan ensimäisiltä kukiltaan saapuvat järkähtämättömässä suoraviivaisessa lennossa tarkoilleen samalle kohdalle, jossa pesä oli viime kuluneena vuonna; ja vasta hapuilemalla ne vihdoin löytävät muutetun oven. Voisi luulla, että avaruus koko talven on uskollisesti säilyttänyt niiden lentomatkojen häviämättömän raiteen, sekä että niiden pieni, joka päivä uutterasti käyty polku on jäänyt kaiverrettuna taivaaseen.
Senvuoksi häviääkin, kun pesää muutetaan, suuri joukko mehiläisiä, ellei ole kysymys pitkästä matkasta ja ellei maisema, jonka ne tarkoilleen tuntevat kolmen tai neljän kilometrin alalla, ole kokonaan muuttunut, ellei lisäksi mehiläishoitaja ole ollut kyllin huolellinen asettaakseen laudan, tiilipalasen tai jonkun muun esteen "lentoaukon" eteen ilmottaakseen niille, että muutos on tapahtunut, joten ne uudelleen voivat perehtyä seutuun ja määrätä uuden merkkipisteen.