VII
Ihmeelliset häät, satumaisemmat kuin mitkään mielikuvituksemme luomat, taivaan kirkkautta ja synkkää traagillisuutta täynnä, häät, jotka intohimon puuska on lennättänyt elämän yläpuolelle, kuolettavat ja häviämättömät, ainoat ja häikäisevät, yksinäiset ja loppumattomat! Ihmeelliset lemmen hurmaukset, jossa kuolema, yllättäen rakastajan kirkkaimmassa ja kauniimmassa aineessa mikä maapalloa ympäröi: rajattomassa neitseellisessä avaruudessa, kiinnittää onnen hetken aavan taivaan pyhään, läpikuultavaan sekeeseen, puhdistaa tahraamattomassa valossa sen, mikä rakkaudessa on aina vähän alhaista, tekee suudelman unhottumattomaksi sekä, tyytyen tällä kertaa lievään kymmenykseen, ottaa itse omin äidillisin käsin johtaakseen samaan ruumiiseen ja yhdistääkseen pitkän eriämättömän tulevaisuuden varalle kaksi pientä haurasta elämää.
Syvässä totuudessa ei ole tätä runollisuutta, vaan siinä on toinen, jonka käsittämiseen meillä on vähemmän taipumusta, mutta jota kenties lopulta opimme ymmärtämään ja rakastamaan. Luonnon tarkotuksena ei ole ollut valmistaa näille molemmille "atomi-hiukkasille", kuten Pascal niitä nimittäisi, loistavia häitä, ihanteellista lemmenhetkeä. Se on silmällä pitänyt ainoastaan, niinkuin jo yllä olemme huomauttaneet, suvun parantamista ristisiitoksen kautta. Taatakseen tämän se on soveltanut koiraksen elimen niin erikoisella tavalla, että sen on mahdoton sitä käyttää muulloin kuin ilmojen avaruudessa. Sen tulee ensinnäkin pitemmän lennon kautta täydellisesti laajentaa molemmat suuret ilmapussinsa. Nämä suunnattomat ilmasta paisuvat rakkulat painavat silloin takaruumiin alempia osia ja tekevät siten elimen esiintunkemisen mahdolliseksi. Siinä on rakastajien ihmeteltävän lemmenlennon, näitten loistavien häitten häikäisevän takaa-ajon koko fysiologinen salaisuus, jotenkin arkiluontoinen, sanonevat toiset, miltei suututtava, sanonevat toiset.
VIII
"Entä me—arvelee runoilija—tuleeko meidän ilomme alati leijailla totuuden yläpuolella?"
Tulee. Iloitkaamme joka hetki, kaikissa asioissa, ei siitä, mikä on yläpuolella totuutta, joka on mahdotonta, koska emme tiedä, missä tämä on, vaan siitä, mikä on havaitsemiemme pienten totuuksien yläpuolella. Jos jokin sattuma, jokin muisto, jokin harhakuva, jokin intohimo, jos sanalla sanoen mikä vaikutin tahansa aiheuttaa sen, että jokin esine näyttää meistä kauniimmalta kuin muista, niin olkoon meille ensinnäkin tämä vaikutin rakas. Kenties se onkin vain erehdystä: erehdys ei estä, että sinä hetkenä, jolloin tuo esine meistä näyttää ihailtavimmalta, meillä on enimmin edellytyksiä havaitaksemme sen totuuden. Kauneus, minkä sille lainaamme, johtaa huomiomme sen todelliseen kauneuteen ja suuruuteen, joita ei ole helppo keksiä ja joiden olemus on jokaisen esineen välttämättömässä yhteydessä yleisten ja ikuisten lakien ja voimien kanssa. Se ihailemiskyky, jonka joku harhakuva on meissä synnyttänyt, ei mene hukkaan siltä totuudelta, joka on tuleva ennemmin tai myöhemmin. Entisten kauniiden mielikuvitusten herättämillä sanoilla ja tunteilla, niiden kehittämässä lämmössä ihmiskunta nykyään ottaa vastaan totuuksia, jotka kenties eivät olisi syntyneet eivätkä löytäneet suotuisaa maaperää, elleivät nuo uhratut harhaluulot ensin olisi päässeet täyttämään ja lämmittämään sydäntä ja järkeä, mihin uudet totuudet tulevat laskeutumaan. Onnelliset ovat ne silmät, jotka eivät harhakuvaa tarvitse nähdäkseen tämän näytelmän suuruuden! Toisia harhaluulo opettaa katselemaan, ihailemaan ja riemuitsemaan. Ja miten korkealle he katsonevatkaan, heidän katseensa ei milloinkaan tähtää liian korkealle. Totuutta lähestyessämme se loittonee korkeammalle, sitä ihaillessamme me sitä lähestymme. Kohotkoon ihmisten riemu kuinka korkealle tahansa, se ei milloinkaan nouse tyhjään eikä sitä tuntematonta ja ikuista totuutta ylemmälle, joka jokaisen esineen yläpuolella liitelee vasta tulevana kauneutena.
IX
Onko tällä sanottu, että me kiinnymme valheisiin, mielivaltaiseen ja epätodelliseen runollisuuteen, sekä että me paremman puutteessa etsimme ainoastaan niistä ilomme? Tarkottaako tämä, että tässä puheenalaisessa esimerkissä—itsessään se on mitätön, mutta me pysymme siinä, koska se edustaa tuhansia muita samoin kuin koko meidän kantaamme eriasteisten totuuksien suhteen—tarkottaako tämä, että me tässä esimerkissä laiminlyömme fysiologisen selityksen säilyttääksemme mielessämme ainoastaan tuon häälennon herättämän mielenliikutuksen ja siitä nauttiaksemme, se kun, olipa syy siihen mikä tahansa, joka tapauksessa on sen äkkiä epäitsekkääksi ja vastustamattomaksi muuttuneen voiman kauneimpia lyyrillisiä ilmauksia, johon kaikki luontokappaleet alistuvat ja jota sanotaan rakkaudeksi? Ei mikään olisi lapsellisempaa, ei mikään mahdottomampaa niiden erinomaisten tottumusten vallitessa, jotka nykyään kaikki rehelliset etsijät ovat omistaneet.
Sen pienen yksityisseikan, että koirasmehiläisen elin voi tunkeutua esiin ainoastaan ilmarakkojen paisumisen vaikutuksesta, myönnämme tietenkin todeksi, koska se on kieltämätön. Mutta jos tyytyisimme siihen, jos emme johtaisi katsettamme sitä ulommaksi, jos me siitä tekisimme sen johtopäätöksen, että jokainen liian pitkälle tai liian korkealle menevä ajatus välttämättä on väärä, sekä että totuus aina on aineellisissa yksityiskohdissa, jollemme etsisi, mistä tahansa, epävarmoista asioista, jotka usein ovat laajaperäisempiä kuin ne epävarmat seikat, jotka pikkumainen selitys pakottaa meidät hylkäämään, esim. ristisiitoksen salaperäisestä ongelmasta, elämän ja suvun ikuisesta kehityksestä, luonnon suunnitelmasta, jollemme niistä etsisi tuon selityksemme jatkoa, kauneuden ja suuruuden ulottumista tuntemattomaan asti, niin miltei uskallan vakuuttaa, että me viettäisimme elämämme kauempana totuudesta kuin ne, jotka sokeasti pysyttelevät noitten ihmeellisten häitten runollisessa ja puhtaasti mielikuvituksellisessa tulkitsemisessa. Nämä erehtyvät epäilemättä totuuden muotoon tai värivivahdukseen nähden, mutta he elävät kuitenkin enemmän kuin ne, jotka itserakkaina luulevat pitävänsä sen kokonaan käsissään, totuuden vaikutuksen alaisina ja sen ilmakehässä. He ovat valmiit sitä vastaanottamaan, heissä on vieraanvaraisempi tila, ja joskin he eivät sitä näe, heidän katseensa ainakin pyrkii sitä suuruuden ja kauneuden asuinsijaa kohti, missä on terveellistä uskoa sen asustavan.
Emme tunne luonnon päämäärää, joka meidän käsityksemme mukaan on se totuus, joka hallitsee kaikkia muita totuuksia. Mutta juuri sen tähden, että tätä totuutta rakastamme, juuri ylläpitääksemme sielussamme etsinnän palavaa intoa, on välttämätöntä, että me uskomme sen suureksi. Jos sitten jonakin päivänä huomaamme kulkeneemme harhaan, jos huomaamme että tämä totuus onkin vähäpätöinen ja katkonainen, niin on kuitenkin juuri tuon otaksutun suuruuden herättämä into saanut meidät oivaltamaan sen pienuuden, ja tämä pienuus on taas varmaksi tultuaan opettava meille, mitä meidän on tehtävä. Sillä välin ei ole liikaa, jos totuuden etsinnässä panemme liikkeelle kaikki mitä järjessämme ja sydämessämme on voimakkainta ja uskaliainta. Ja joskin lopputulos kaikesta tästä olisi kurja, emme olisi kuitenkaan aikaansaaneet mitään vähäpätöistä tulosta paljastaessamme luonnon päämäärän mitättömyyden tai tyhjyyden.
X
"Meillä ei ole vielä olemassa totuutta", sanoi minulle eräänä päivänä eräs nykyajan suurimpia fysiologeja, kävellessämme maaseudulla, "ei ole vielä totuutta, mutta kaikkialla on tavattavissa kolme tyydyttävää totuuden ilmestymismuotoa. Jokainen tekee valintansa, tai oikeammin alistuu sille, ja tämä valinta, joka usein tapahtuu hänen ajattelemattaan ja jossa hän pysyy, määrää kaiken sen muodon ja ilmestystavan, mikä myöhemmin tunkeutuu hänen tietoisuuteensa. Ystävä, jonka kohtaamme, nainen, joka hymyillen meitä lähestyy, rakkaus, joka sydämemme avaa, kuolema tai suru, jotka sen sulkevat, tuo syyskuun taivas, jota katselemme, tuo komea ja kaunis puutarha, jossa näkee, kuten Corneillen 'Psyche'ssä, 'des berceaux de verdure soutenus par des termes dorés' (kultaisten patsaiden kannattamia lehtimajoja), lauma laitumella ja nukkuva paimen, kylän viimeiset talot, puiden välitse siintävä valtameri, kaikki tämä laskee tai nousee, kirkastuu tai himmenee, ennenkuin se meihin tunkeutuu sen pienen vihjauksen mukaan, minkä valintamme sille antaa. Oppikaamme totuuden ilmestymismuotoa valitsemaan. Elämän ehtoolla, jonka kuluessa niin kiihkeästi olen etsinyt pientä totuutta ja fyysillistä alkusyytä, alan helliä, en sitä, mikä niistä loitontaa, vaan sitä, mikä käy niiden edellä, sekä varsinkin kaikkea, mikä ulottuu hiukan niistä ulommaksi."
Olimme saapuneet Caux'n seudun ylängön huipulle tuossa Normandiassa, joka on viehkeä kuin englantilainen puisto, mutta puisto joka on luonnollinen ja rajaton. Tämä on yksi niitä harvoja paikkoja maapallollamme, jossa luonto ilmenee täysin terveenä, surkastumattomassa vihannassaan. Hiukan enemmän pohjoiseen päin uhkaa sitä ilmanalan koleus, etelämpänä aurinko sitä uuvuttaa ja polttaa ruskeaksi. Merelle asti ulottuvan tasangon reunalla muutamat talonpojat pystyttivät aumaa.
"Katsokaahan—hän sanoi minulle—tästä katsottuina he ovat kauniit. He pystyttävät tuota niin yksinkertaista, mutta tärkeätä rakennettavaansa, joka ennen kaikkea on vakaantuvan ihmiselämän onnellinen ja melkein muuttumaton muistomerkki: vilja-aumaa. Etäisyys, iltailma tekee heidän riemuhuudoistaan jonkunmoisen sanattoman laulun, joka vastaa päittemme yläpuolella lepattelevien lehtien ylevään virteen. Heidän yläpuolellaan kaartuu loistava taivas, ikäänkuin jos hyvät henget, palavat palmunoksat käsissään, olisivat lakaisseet kaiken valon auman puolelle valaistakseen siten kauemman aikaa heidän työtänsä. Ja palmujen jäljet ovat jääneet taivaan sinikannelle. Katsokaa tuota yksinkertaista kirkkoa, joka heitä hallitsee ja valvoo, kohoten mäen rinteellä keskellä tuuheita lehmuksia ja kotoisen meren ulapalle viettävän tutun hautausmaan nurmikkoa. He pystyttävät sopusuhtaisasti elämän muistomerkkinsä kuolleitten omaistensa muistomerkkien juurelle, omaisten, jotka ovat toimineet samalla tavoin ja nytkin ovat heitä lähellä.
"Katsokaa kaikkea yht'aikaa: ei ole ainoatakaan liian erikoista, liian omituista yksityiskohtaa, niinkuin esim. asianlaita olisi Englannissa, Provencessa tai Hollannissa. Tässä näemme luonnollisen ja onnellisen elämän laajan kuvan, joka on kyllin jokapäiväinen kelvatakseen vertauskuvaksi. Huomatkaa siis inhimillisen olemassaolon sopusuhtainen rytmi näissä sen hyödyllisissä toimissa. Katsokaa miestä, joka hevosta ajaa, koko sen ruumista, joka hangolla lyhdettä ojentaa, vaimoja, jotka kumartuvat viljaa nostamaan ja lapsia, jotka leikkivät… He eivät ole kiveä paikaltaan siirtäneet eivätkä luoneet lapiollistakaan multaa kaunistaaksensa maisemaa, he eivät astu askeltakaan, eivät istuta puuta, eivät kylvä kukkaa, joka ei olisi niille tarpeellinen. Koko tämä kuvaelma on ainoastaan sen ponnistuksen tarkottamaton lopputulos, minkä ihminen tekee pysyäkseen hetkenkin olemassa keskellä luontoa, ja kuitenkaan eivät ne meistä, joiden ainoana huolena on rauhan, sulouden ja syvän aatteen kuvien keksiminen tai luominen, ole löytäneet mitään täydellisempää, vaan tulevat yksinkertaisesti vain siveltimin ja sanoin kuvaamaan juuri tätä, silloin kun tahtovat meille esittää kauneutta tai onnea. Siinä ensimäinen niitä totuuden ilmestymismuotoja, joita muutamat nimittävät totuudeksi."
XI
"Menkäämme lähemmäs. Kuuletteko laulun, joka sointui niin kauniisti yhteen suurten puitten lehvien kanssa? Se on kokoonpantu raaoista sanoista ja kirouksista, ja kun toisinaan kuulee naurun rämähdyksen, tämä johtuu jonkun miehen tai naisen singahuttamasta rivosta sanasta, tai siitä, että tehdään pilaa heikoimmasta, kyttyräselkäisestä, joka ei jaksa taakkaansa nostaa, ontuvasta, joka viskataan maahan, tylsämielisestä, jota hätyytetään.
"Minä olen heitä jo vuosikausia pitänyt silmällä. Olemme Normandiassa, jossa maa on väkevää ja tuottavaa. Tämän auman ympärillä on hieman enemmän hyvinvointia, kuin mitä tällainen näytelmä muualla edellyttäisi. Sentähden enimmät miehet ovat alkoholiin meneviä, suuri osa naisista niinikään. Eräs toinen myrkky, jota minun ei tarvitse mainita, turmelee myöskin rotua. Siitä, samoin kuin alkoholista, tulevat nuo lapset, joita siellä näette: tuo kääpiö, tuo risatautinen, tuo länkäsäärinen, tuo jänishuuli ja tuo pöhöpää. Kaikilla, miehillä kuin naisilla, nuorilla kuin vanhoillakin on talonpojan tavalliset paheet. He ovat raakoja, tekopyhiä, valehtelijoita, saaliinhimoisia, panettelijoita, epäluuloisia, kateita, pieneen laittomaan voittoon persoja, taipuvaisia selittämään kaikkea halpamaiselta kannalta, kärkkäitä vahvinta mairittelemaan. Välttämättömyyden pakko saa heidät yhtymään ja pakottaa heidät keskinäiseen apuun, mutta kaikkien salainen toivomus on tuottaa toinen toiselle vahinkoa niin pian kun sen voivat vaaratta tehdä. Toisten tuho on kylän ainoa todellinen huvi. Suuri onnettomuus on siellä luihun vahingonilon kauan hellitty lempiaine. He vaanivat toinen toistaan, kadehtivat, halveksivat ja vihaavat toinen toistansa. Niin kauan kun ovat köyhyydessä, kytee heissä isäntiensä kovuutta ja ahneutta vastaan piintynyt, umpimielinen viha, ja jos heillä vuoroonsa on palvelijoita, he käyttävät hyväkseen orjuutensa aikana saavuttamaansa kokemusta voittaaksensa vielä entiset isäntänsä kovuudessa ja ahneudessa.
"Voisin teille antaa seikkaperäisen kuvauksen kaikesta siitä pikkumaisuudesta, petoksesta, sorrosta, vääryydestä, kaihelmasta, joka elää tässä kirkkaan avaruuden ja luonnon rauhan ympäröimässä työssä. Älkää luulko, että tämä ihana taivas, että meri, joka kirkon taakse levittää vielä herkkätuntoisemman taivaan, taivaan joka leviää maan pinnalla suurena tunnon ja viisauden kuvastimena, älkää luulko, että tämä näkö heidän mieltänsä laajentaa tai ylentää. He eivät milloinkaan ole sitä katselleet. Ei mikään liikuta eikä johda heidän ajatuksiansa paitsi kolme tai neljä rajotettua pelkoa: nälän pelko, voiman, yleisen mielipiteen ja lain pelko sekä kuoleman hetkenä helvetin pelko.
"Näyttääkseni mitä he itse asiassa ovat, pitäisi minun ottaa ne yksitellen. Katsokaahan tuota suurekasta velikultaa vasemmalla, joka on niin rattoisan näköinen ja viskaa niin kauniita lyhteitä. Viime kesänä hänen ystävänsä taittoivat häneltä oikean käsivarren kapakkatappelussa. Paransin taittuman, joka oli avonainen ja vaikeanlainen. Hoitelin häntä kauan, annoin hänelle elatusapua siksi kunnes hän saattoi uudelleen ryhtyä työhön. Hän tuli luokseni joka päivä. Sitä hän on käyttänyt hyväkseen kertoakseen kylässä, että hän oli minut tavannut kälyäni halailemassa, sekä että äitini oli juoppo. Hän ei ole paha, hän ei pidä minulle vihaa, päinvastoin, ettekö huomaa, miten hänen kasvojaan kirkastaa ystävällinen hymy, kun hän minut näkee? Häntä ei johtanut luokkaviha. Talonpoika ei vihaa rikasta; siksi hän pitää rikkautta liian suuressa kunniassa. Mutta arvelen että tuo minun kelpo hangonkantajani ei käsittänyt, miksi häntä hoitelin saamatta siitä mitään hyötyä itselleni. Hän vainuu jotakin salajuonta eikä tahdo käydä herkkäuskoisesta houkkiosta. Moni muu, rikkaampi tai köyhempi, on käyttäytynyt samalla tavoin ennen häntä, tai huonomminkin. Hän ei luullut valehtelevansa levittäessään kylään omia keksintöjänsä, hän seurasi vain häntä ympäröivän siveyskäsitteen hämärää käskyä. Hän noudatti tietämättään, niin sanoakseni vasten tahtoaan yleisen pahansuonnin kaikkivaltaista mielihalua… Mutta miksi jatkaa kuvausta, jonka kaikki ne tuntevat, jotka ovat eläneet muutamia vuosia maalla? Siinä toinen totuuden ilmestymismuoto, se, jota useimmat sanovat totuudeksi. Se on jokapäiväisen välttämättömän elämän totuus. Varmaa on, että se perustuu mitä tarkimpiin tosiseikkoihin, ainoihin, joita jokainen ihminen voi huomata ja kokea."
XII
"Istukaamme noille lyhteille—jatkoi hän—ja seuratkaamme heitä vielä. Älkäämme hyljätkö ainoatakaan niistä pienistä tosiseikoista, jotka muodostavat sen todellisuuden josta puhuin. Antakaamme niiden joutua loitommalle itsestään avaruudessa. Ne täyttävät liiaksi etualan, mutta meidän tulee myöntää, että niiden takana on mahtava, hyvin ihmeteltävä voima, joka pitää kokonaisuutta pystyssä. Pitääkö se sitä ainoastaan pystyssä, eikö se sitä myös kehitä? Nämä ihmiset, joita me näemme, eivät enää ole täydelleen La Bruyèren petoeläimiä, joilla oli joku puheäänen tapainen ja jotka vetäytyivät yöksi maaluoliin, missä elivät mustasta leivästä, vedestä ja juurista…
"Rotu, sanotte kenties, on heikompi ja sairaampi, se on mahdollista, alkoholi ynnä tuo toinen vitsaus ovat sattuneita tosiasioita, joista ihmiskunta on vapautuva, kenties koetuksia, joista jotkut elimemme, esimerkiksi hermot, hyötyvät, sillä säännöllisestihän näemme, että elämä käyttää hyväkseen voittamansa pahan. Päälle päätteeksi tulee joku mitätön keino, joka huomenna kenties keksitään, riittämään niiden vaarattomiksi-tekemiseksi. Ei siis tämä meitä pakota katsettamme rajottamaan. Noilla ihmisillä on ajatuksia, tunteita, joita ei La Bruyèren ihmisillä vielä ollut."—"Minä pidän enemmän pelkästä, aivan alastomasta eläimestä kuin tuosta inhottavasta puolieläimestä", sanoin puoliääneen.—"Te puhutte näin ensimäisen totuudenhaamun kannalta, minkä olemme nähneet, runoilijoiden totuudenhaamun kannalta", hän sanoi. "Älkäämme sitä sekottako siihen, jota nyt tutkimme. Nuo ajatukset ja tunteet ovat pieniä ja alhaisia, olkoon niin, mutta se mikä on pientä ja alhaista, on jo parempaa kuin se mikä ei ole ensinkään olemassa. He käyttävät niitä miltei yksinomaan vahingottaakseen toinen toistansa sekä pysyäkseen yhä edelleen keskinkertaisuudessaan; mutta luonnossahan käy usein niin. Niitä lahjoja, joita se suopi, käytetään ensin yksinomaan pahaksi, sen huonontamiseksi mitä luonto näytti tahtovan parantaa; mutta viime lopussa kaikesta tästä pahasta johtuu aina joku hyvä. Sitäpaitsi en millään tavoin tahdo todeksi näyttää edistystä; sen paikan mukaan, jolta sitä tarkastaa, se on sangen pieni tai sangen suuri asia. Saattaa ihmisen elinehdot vähän vähemmän orjallisiksi, vähän vähemmän tukaliksi, se on äärettömän suuri asia; se on kenties varmin ihanteemme; mutta erotus edistyksen etunenässä kulkevan ihmisen ja sokeasti hänen jäljissään laahustautuvan välillä ei ole kovin suuri, jos sitä arvioimme henki hetkeksi aineellisista näkökohdista vapaututuneena. Noiden nuorten talonpoikien joukossa, joiden aivoissa liikkuu vain epämuotoisia ajatuksia, on useita, joilla on kyky saavuttaa vähässä ajassa sama tietoisuuden aste, jolla me molemmat elämme. Useinkin hämmästyy huomatessaan, kuinka pieni se välimatka on, mikä erottaa noitten ihmisten tiedottomuuden, jonka luulee täydelliseksi, siitä tietoisuudesta, jonka luulee korkeimmaksi.
"Mistä muutoin tuo tietoisuus on kokoonpantu, josta niin ylpeilemme? Siinä on paljon enemmän varjoa kuin valoa, paljon enemmän saavutettua tietämättömyyttä kuin tietoa, paljon enemmän sellaista, minkä tiedämme jo pakostakin jäävän meiltä tuntemattomaksi, kuin sellaista, jota tunnemme. Ja kuitenkin tässä tietoisuudessa on koko arvomme, todellisin suuruutemme sekä luultavasti tämän maailman hämmästyttävin ilmiö. Se se sallii meidän kohottaa otsamme tuntematonta perusvoimaa kohti ja sanoa sille: En sinua tunne, mutta sielussani on jotakin, joka sinua jo omaksuu. Kenties minut hävität, mutta jollet sitä tee muodostaaksesi minun kappaleistani paremman elimistön kuin mitä minun oli, olet osottautunut minua heikommaksi, ja hiljaisuus, joka seuraa sen lajin kuolemaa, johon itse olen kuulunut, on sinulle ilmaiseva, että oma tuomiosi on langetettu. Ja ellet edes kykene huolehtimaan siitä, että sinut tuomitaan oikeudenmukaisesti, minkä arvoinen silloin salaisuutesi onkaan? Emme enää välitä sen paljastamisesta. Se mahtaa olla typerä ja inhottava. Olet sattumalta luonut olennon, jonka luominen kävi yli voimiesi. Sille on onnellista, että toisesta vastakkaisesta sattumasta sen hävitit, ennenkuin se oli ehtinyt mitata tietämättömyytesi syvyyttä, vielä onnellisempaa, ettei se jää kärsimään kauheitten kokeittesi loppumatonta sarjaa. Sillä ei ollut mitään tekemistä maailmassa, missä sen ymmärrystä ei vastannut mikään ikuinen ymmärrys, missä sen kaiho parempaan ei voinut saavuttaa mitään todellista hyvää.
"Vielä kerran, edistys ei ole välttämätön edellytys, jotta tämä näytelmä meitä innostuttaisi. Arvotus riittää, ja tämä arvotus on yhtä suuri, sillä on yhtä paljon salaperäistä loistoa näissä talonpojissa kuin meissäkin. Sen löytää kaikkialla, kun seuraa elämän juoksua sen kaikkivaltaiseen perusvoimaan asti. Vuosisadasta vuosisataan me aina uudestaan muodostelemme sen nimeä. Sillä on ollut tarkkojakin ja lohduttaviakin nimiä. On havaittu, että nuo lohdutukset ja tuo tarkkuus olivat harhakuvia. Mutta nimitimmepä me sitä Jumalaksi, Kaitselmukseksi, Luonnoksi, Sattumukseksi, Elämäksi, Kohtaloksi: salaisuus pysyy aina samana, tuhansilta kokemuksen vuosilta olemme ainoastaan oppineet antamaan sille laajemman nimen, meitä läheisemmän, taipuvaisemman, odotukseen ja odottamattomaan sopeutuvamman. Tämä on se nimi, mikä sillä nykyään on, ja siksi se ei milloinkaan ole näyttänyt suuremmalta. Siinä yksi totuuden kolmannen ilmestymismuodon lukuisista eri ilmaisuista, ja se on samalla viimeinen totuus."
* * * * *
VI KIRJA
KUHNURIEN JOUKKOSURMA
I
Jos kuningattarien hedelmöittämisen jälkeen taivas pysyy kirkkaana ja ilma lämpimänä, jos siitepölyä ja hunajaa yhä edelleen tulvii kukkasissa, niin työmehiläiset sietävät jonkunmoisesta unohtavaisesta suvaitsevaisuudesta tai kenties äärimäisestä varovaisuudesta vielä jonkun aikaa koiraksien kiusallisen ja rasittavan läsnäolon.—Nämä käyttäytyvät pesässä niinkuin Penelopen kosijat Odysseuksen talossa. Ne viettävät siellä iloista ja hekumallista elämää, nauttien tuhlaavien ja törkeiden nimellisrakastajien joutilasta oloa: kylläisinä, pöhövatsaisina, täyttäen kujat ja käytävät, ehkäisten työtä, tuuppien ja tuupittuina, ällistyneinä, korskeina, paisuen ajattelemattomasta ja sävyisästä ylenkatseesta, itse ollen järkevän ja tarkotuksellisen ylenkatseen esineitä, tietämättä yhä kasvavasta vihasta ja heitä odottavasta kohtalosta. Ne valitsevat pesän lämpimimmän nurkan siellä rauhassa nukkuaksensa, nousevat huolettomasti sijoiltaan mennäkseen imemään avonaisista kennoista tuoksuvimman hunajan, ja tahraavat ulostuksillaan ne kennokakut, joilla käyvät. Kärsivälliset työmehiläiset ajattelevat tulevaisuutta ja korjaavat hiljaisuudessa vahingot. Puolipäivästä kolmeen, siintävän tasangon väreillessä autuaassa uupumuksessa elokuun tai kesäkuun auringon voittamattoman katseen alla, ne ilmenevät kennon kynnykselle. Niillä on suunnattoman suurista mustista helmistä muodostunut kypäri, kaksi korkeata, liikkuvaa töyhtöä, vaaleankeltainen välkehtivä samettitakki, sankarin pörröinen ruumis sekä nelinkertainen kankea ja läpikuultava vaippa. Ne pitävät kauheata melua, työntävät syrjään vahtisotilaat, kaatavat kumoon ilmanvaihtoa huolehtivat työmehiläiset sekä heittävät nurin työntekijät, jotka palaavat vaatimattomalla saaliillaan sälytettyinä. Ne ovat käytökseltään pöyhkeitä, vallattomia ja vaativaisia, ikäänkuin jonkunmoiset maailmalle välttämättömän tarpeelliset jumalat, jotka sikin sokin lähtevät jotakin suurta, arkijoukoille tuntematonta tarkotusperää toteuttamaan. Yksitellen ne lentävät ulos, rehentelevinä, vastustamattomina, ja laskeutuvat levollisesti läheisimpiin kukkiin, siellä uinuakseen siksi kunnes iltapäivän viileys ne unesta herättää. Silloin ne palaavat pesään yhtä mahtavana pyörteenä ja alati tuon suuren yksinvaltaisen tarkotusperän paisuttamina rientävät kellareihin, upottavat päänsä kaulaa myöten hunaja-ammeihin, täyttävät itsensä kuin tynnyrejä uudistaakseen uupuneet voimansa ja menevät taas hitain askelin sitä makeaa, uneksimatonta ja huoletonta lepoa nauttimaan, joka heidät helmaansa sulkee seuraavaan ateriaan saakka.
II
Mutta mehiläisten kärsivällisyys ei ole ihmisten kärsivällisyyden kaltainen. Muutamana aamuna kiertää pesää odotettu tunnussana, ja rauhalliset työmehiläiset muuttuvat tuomareiksi ja mestaajiksi. Ei kukaan tiedä, kuka tuon käskyn antaa, se lähtee äkkiarvaamatta työntekijäin kylmästä ja järkiperäisestä suuttumuksesta, ja niin pian kun se on lausuttu, se täyttää, tuon yksimielisen yhteiskunnan hengen mukaisesti, kaikkien sydämet. Osa kansasta luopuu saaliin hausta antautuakseen sinä päivänä oikeuden toimeenpanoon. Lihavat laiskurit, jotka huolettomissa joukoissa nukkuvat hunajaa sisältävillä seinillä, herättää äkkiä ärtyisten neitseiden sotajoukko. Ne heräävät hurskaan näköisinä ja epäröivinä eivätkä voi uskoa silmiänsä, ja niiden hämmästyksen on yhtä vaikea tunkeutua niiden laiskuuden läpi tietoisuuteen, kuin kuun säteen on tunkeutua rämeikön vedenkalvon lävitse. Ne luulevat olevansa jonkun erehdyksen uhreja, ällistyneinä ne katselevat ympärilleen ja niiden elämän pääaatteen uudelleen elpyessä niiden paksuissa aivoissa ne astuvat askeleen hunaja-ammeita kohti ammentaakseen niistä uusia voimia. Mutta se on mennyttä, keväthunajan aika, lehmusten kukkaviinin, salvian, ajuruohon, valkoapilan, meiramin sulan jumal-juoman aika. Sen sijaan että vapaasti pääsisivät noihin suloisiin täysinäisiin säiliöihin, jotka avasivat heidän suunsa tyydytykseksi miellyttävät imelät vaha-ammeensa, ne kohtaavat joka taholla ojossa olevien myrkkykeihäiden palavan metsän. Kaupungin ilma on muuttunut. Mieluisan jumal-juoman tuoksun sijalla tuntuu sen myrkyn kitkerä haju, mikä tuhansina pikku pisaroina välkehtelee piikkien kärjissä levittäen kiukkuaa ja vihaa. Ennenkuin niille on selvinnyt koko niiden rehevän olemassaolon kuulumaton kukistuminen keskellä yhteiskunnan onnellisten lakien mullistusta, syöksyy jokaisen säikähtyneen parasiitin kimppuun kolme tai neljä oikeudenpalvelijaa, jotka tekevät parhaansa katkaistakseen siltä siivet, leikatakseen poikki sen hienon varren mikä yhdistää takaruumiin eturuumiiseen, taittaakseen väräjävät tuntosarvet, irrottaakseen raajat, löytääkseen raon haarniskan renkaiden välissä sinne iskeäkseen miekkansa. Kuhnurit tosin ovat suunnattoman suuria, mutta ollen aseettomia, pistintä vailla, ne eivät ajattelekaan puolustusta, vaan koettavat livistää pakoon tai vastustavat taajoja iskuja ainoastaan ruumiinsa tylsällä paksuudella. Nurin heitettyinä ne pitelevät kömpelösti voimakkailla raajoillaan vihollisiansa, jotka eivät hellitä, tai vetävät vieriellessään muassaan koko hyökkääjäryhmän hurjaan mutta pian taukoavaan pyörteeseen. Jonkun ajan kuluttua ne ovat niin surkeassa tilassa, että sääli, joka ei milloinkaan ole varsin kaukana oikeudesta sydämemme pohjalla, kiireesti herää ja tahtoisi pyytää niille armoa—tosin turhaan—kovasydämisiltä työmehiläisiltä, jotka tuntevat vain luonnon syvän ja kuivakiskoisen lain. Noiden onnettomien siivet ovat repaleina, raajat irtiraastetut, tuntosarvet runnellut; ja niiden ihmeteltävät mustat silmät, uhkuvien kukkien kuvastimet, sinitaivaan ja kesän viattoman ylimielisyyden heijastimet, eivät nyt kärsimyksen nöyrentäminä enään kuvasta muuta kuin kuolon tuskaa ja kauhua. Toiset kuolevat haavoistaan, ja kaksi tai kolme niiden pyöveleistä kantaa ne kaukaisille hautausmaille. Toiset ovat keveämmin haavotettuja, ja niiden onnistuu vetäytyä johonkuhun soppeen mihin kasaantuvat, ja taipumaton vartiosto pitää ne siellä saarroksissa siksi kunnes kuolevat sinne nälkään ja kurjuuteen. Useiden onnistuu päästä ovelle asti ja siitä ulkoilmaan vetäen vihollisensa muassaan, mutta illan tullen ne palaavat nälän ja pakkasen ahdistamina joukottain pesän suulle suojaa rukoilemaan. Siellä ne kohtaavat toisen taipumattoman vartiajoukon. Seuraavana päivänä ensi kertaa pesästä lähtiessään työmehiläiset puhdistavat kynnyksen, jossa on kasottain hyödyttömien jättiläisten ruumiita; ja tuon toimettoman sukukunnan muisto sammuu yhteiskunnassa herätäkseen vasta tulevana keväänä.
III
Monasti tuo joukkosurma tapahtuu samana päivänä useissa mehiläistarhan asumuksissa. Rikkaimmat, parhaiten hallitut tekevät alotteen. Muutaman päivän perästä pienet, vähempivaraiset yhteiskunnat seuraavat niiden esimerkkiä. Ainoastaan köyhimmät, kurjimmat väestöt, joiden emo jo on kovin iäkäs ja miltei hedelmätön, elättävät vielä koiraksensa, koska eivät tahdo luopua toivomasta yhä odotetun neitseellisen kuningattaren hedelmöittämistä, joka vielä saattaa syntyä. Mutta alkutalvella tulee kurjuus, jota ei voi välttää, ja koko heimo, emo, kuhnurit, työmehiläiset, kasaantuu riutuvaksi, yhteensulloutuneeksi joukoksi, joka kuolee hiljaisuudessa, pesän hämärässä, ennen ensimäisen lumen tuloa.
Laiskurien mestauksen jälkeen työ alkaa väkirikkaissa ja varakkaissa yhteiskunnissa uudelleen, mutta vähenevällä innolla, sillä mesineste käy jo niukemmaksi. Suurien juhlien, samoin kuin suurten murhenäytelmienkin aika on nyt ohi. Tuo ihmeentapainen elimistö tuhansine sieluineen, tuo uneton, kukkien ja kasteen ravitsema jalo ihmeluoma, heinäkuun sulopäivien kunniarikas mehiläispesä vaipuu vähitellen, asteettain uneen, ja sen lämmin, tuoksuista raskas hengitys hidastuu ja jähmettyy. Syyshunaja kasaantuu kuitenkin kasaantumistaan ravintorikkaisiin seiniin, tarpeellisen varaston täydentämiseksi, ja viimeisiä säiliöitä sulkee valkoinen, lahjomaton vahasinetti.—Rakennustyöt lakkaavat, synnytyksien luku vähenee, kuolleitten nousee, yöt pitenevät, päivät lyhenevät. Sade, tuimat tuulet, aamu-usvat, liian äkillisen hämärän väijymykset tempaavat pois satoja työmehiläisiä, jotka eivät enää palaa; ja koko tuo pieni kansa, joka kaipaa aurinkoa yhtä kiihkeästi kuin Attikan puusirkat, tuntee talven kylmän uhkan laskeutuvan asuinsijoilleen.
Ihminen on jo ottanut osansa sadosta. Jokainen hyvä pesä on hänelle tuottanut neljäkymmentä tai viisikymmentä kg hunajaa, ja erinomaisimmat antavat toisinaan sata kg, mikä määrä edustaa suunnattomia nesteeksi muuttuneita valoavaruuksia, äärettömiä kukkaskenttiä, joiden kukissa, toisessa toisen jälkeen, on käyty tuhansia kertoja joka päivä. Nyt hän luo viimeisen katseen jähmettyviin asumuskuntiin. Hän riistää rikkaimmilta pesiltä niiden liiat aarteet, jakaakseen ne niille, joita onnettomuudet, aina ansaitsemattomat, ovat köyhdyttäneet. Hän peittää huolellisesti asumukset, sulkee portit puoleksi, poistaa hyödyttömät kehykset sekä jättää mehiläiset niiden pitkään talviuneen. Ne kerääntyvät silloin pesän keskelle, kyyristyvät kokoon ja ripustautuvat kennokakuille, jotka sisältävät noita uskollisia säiliöitä, joista kylmien talvipäivien kestäessä saadaan kesän muuntunutta nestettä. Kuningatar on keskellä, vartiajoukkonsa ympäröimänä. Työmehiläisten ensimäinen kerros pitää suljetuista kennoista kiinni, toinen kerros peittää sen, sen taas peittää kolmas ja niin yhä edelleen viimeiseen saakka, joka muodostaa pintakerroksen. Kun tämän pintakerroksen mehiläiset tuntevat pakkasen pistoja, tunkeutuvat ne joukon sisään, ja toiset täyttävät vuoroonsa niiden paikat. Pesässä riippuva rypäle on kuin penseä, kellervä hunajamuurien jakama pallo, joka huomaamattoman hitaasti nousee tai laskee, etenee tai peräytyy, sen mukaan kuin ne kennot, joihin se on kiintynyt, tyhjenevät. Sillä vastoin sitä, mitä yleensä luullaan, ei mehiläisten elämä talvella ole pysähtynyt, vaan ainoastaan hidastunut.[17] Räpyttelemällä säännöllisesti siipiään, noita auringon liekkien eloon jääneitä pikkusiskosia, jotka kiihdyttävät tai hidastuttavat liikettänsä ulkoilman vaihtelujen mukaan, ne ylläpitävät pallossaan muuttumattomasti kevätpäivän lämmön. Tämä salainen kevät lähtee kauniista hunajasta, joka ei ole muuta kuin muinoin muotonsa muuttanut auringonsäde, joka nyt palaa entiseen muotoonsa. Se kiertelee pallossa jalon veren tavoin. Ne mehiläiset, jotka ovat täysinäisissä kennoissa kiinni, tarjoovat sitä naapureilleen, jotka taasen vuoroonsa antavat sitä toisille. Se kulkee täten kädestä käteen, suusta suuhun ja saapuu joukon äärimäiseen päähän asti—joukon, jolla on vain yksi ajatus ja yksi kohtalo, hajaantuneena ja yhdistyneenä tuhansiin sydämiin. Se on auringon ja kukkien sijaisena siksi kunnes sen vanhempi veli, suuren todellisen kevään todellinen aurinko, luoden raolla olevasta portista ensimäiset lämpimät katseensa, joista orvokit ja vuokot heräävät uuteen eloon, lempeästi herättää työntekijät näyttääkseen heille, että taivaan sini on vallannut entisen paikkansa maailmassa ja että tuo katkeamaton kehä, mikä yhdistää kuoleman elämään, on tehnyt kierroksen ja alkanut uutta elämää.
* * * * *
VII KIRJA
LAJIN KEHITYS.
I
Ennenkuin suljemme tämän kirjan, kuten olemme sulkeneet mehiläispesän talven jähmettävän hiljaisuuden tultua, tahdon ottaa puheeksi huomautuksen, jonka melkein aina saa kuulla niiltä, joille paljastaa mehiläisten yhteiskuntajärjestyksen ja niiden hämmästyttävän taitavuuden. Niin, he sanovat, kaikki tuo on ihmeteltävää, mutta muuttumatonta. Ne ovat jo tuhansia vuosia eläneet merkillisten lakien alaisina, mutta tuhansia vuosia nämä lait ovat pysyneet samoina. Tuhansien vuosien kuluessa ne ovat rakentaneet noita hämmästyttäviä kennokakkujansa, joihin ei voi mitään lisätä ja joista ei voi ottaa mitään pois ja joissa kemistin, geometrian tuntijan, arkkitehdin ja insinöörin opit ovat kaikki yhtä täydellisesti edustettuina; mutta nämä kennokakut ovat aivan niitten kaltaisia, joita on löydetty egyptiläisten kiviarkuista tai näkee kuvattuina heidän kivipiirroksissaan ja papyruskääröissään. Mainitkaa meille edes yksi tosiseikka, joka osottaisi vähintäkään edistystä, näyttäkää meille yksityiskohta, missä ne olisivat jotakin uudistaneet, kohta, missä ne olisivat muuttaneet tuhatvuotista elintapaansa, ja silloin me kumarramme ja tunnustamme, ettei niillä ole ainoastaan ihmeteltävää vaistoa, vaan myös järki, joka saattaa pyrkiä ihmisjärjen rinnalle sekä toivoa, samoin kuin tämäkin, jonkunmoista korkeampaa kohtaloa kuin sitä, jonka alainen itsetajuton ja nöyrä aine on.
Ei ainoastaan sivullinen puhu näin, vaan Kirbyn ja Spencen kaltaiset hyönteistutkijatkin ovat käyttäneet samaa todistustapaa kieltääkseen mehiläisiltä muun järjen kuin sen, mikä epämääräisesti liikkuu hämmästyttävän mutta muuttumattoman vaiston ahtaassa vankilassa. "Näyttäkää meille—he sanovat—ainoa tapaus, jolloin niiden mieleen olisi asianhaarojen pakosta juolahtanut ajatus käyttää esim. savea tai kalkkiseosta vahan asemesta, niin me myönnämme niillä olevan harkitsemiskykyä."
Tämä todistustapa, jota Romanes nimittää "The question begging argument"iksi ja jota vielä voisi sanoa "kyllästymättömäksi todisteluksi", on kaikkein vaarallisimpia, ja ihmiseen sovellettuna se johtaisi meidät kovinkin pitkälle. Lähemmin tarkasteltuna se johtuu tuosta "yksinkertaisesta, terveestä järjestä", joka useinkin aikaansaa paljon pahaa ja joka Galileille vastasi: "Ei maa pyöri, koska minä näen auringon kulkevan taivaalla, nousevan aamulla ja laskevan illalla, eikä mikään voi omien silmieni todistusta kumota." Terve järki on erinomainen ja tarpeellinen sielumme pohjalla, mutta sillä ehdolla ainoastaan, että ylevä levottomuus vartioi sitä ja tarpeen tullen muistuttaa sitä sen äärettömästä tietämättömyydestä; muutoin se on vain järkemme alhaisten ainesten piintynyttä tottumusta. Mutta mehiläiset ovat itse vastanneet Kirbyn ja Spencen tekemään huomautukseen. Tuskin oli tämä huomautus lausuttu, kun jo toinen luonnontutkija Andrew Knight, siveltyään jonkunmoisella vahasta ja tärpätistä tehdyllä voiteella muutaman puun vahingoittuneen kuoren, teki sen huomion, että hänen mehiläisensä olivat kokonaan luopuneet kittausvahaa kokoamasta ja käyttivät nyt vain tuota ennen tuntematonta, mutta pian koetettua ja hyväksyttyä ainetta, jota löysivät aivan valmiina ja runsaissa määrin asuntonsa lähiseutuviita.
Muutoin on toinen puoli mehiläistiedettä ja hoitoa siinä, että annetaan mehiläisen alotekyvylle vapaa toimiala, sen toimeliaalle älylle harjaantumisen ja todellisten keksintöjen tekemisen tilaisuutta. Niinpä mehiläishoitajat, kun siitepöly kukissa on niukkaa, sirottelevat jonkun määrän jauhoja mehiläistarhan läheisyyteen auttaakseen mehiläisiä toukkien ja koteloiden elättämisessä, ne kun kuluttavat suunnattomasti siitepölyä. Ilmeistä on, etteivät ne luonnontilassa, synnyinmetsiensä tai Aasian laaksojen helmassa, missä ne luultavasti elivät tertiääriaikakauden päivinä, milloinkaan ole tavanneet sellaista ainetta. Siitä huolimatta, jos joitakuita panee sirotetulle jauholle, ne koskettelevat sitä, maistelevat sitä, huomaavat sen miltei siitepölyn kaltaiseksi, palaavat pesään, ilmottavat uutisen sisarilleen; ja nytpä kaikki saaliinhankkijat rientävät tuota odottamatonta ja käsittämätöntä ravintoainetta kohti, joka niiden perinnäisessä muistossa mahtaa olla erottumattomassa yhteydessä kukkasten kupujen kanssa, joissa ne niin monien vuosisatojen kuluessa ovat nauttineet hekumallista ja ylellistä vieraanvaraisuutta.
II
Tuskin sata vuotta sitten, Huberin töistä alkaen, ruvettiin vasta vakavasti mehiläisiä tutkimaan ja alettiin huomata ensimäisiä tärkeitä totuuksia, joiden nojalla tutkimus voi saavuttaa tosituloksia. On vasta hiukan enemmän kuin viisikymmentä vuotta siitä, kun Dzierzonin ja Langstrothin keksimien irtonaisten kennokakkujen ja kehyksien avulla järkiperäinen ja käytöllinen mehiläishoito perustettiin ja pesä lakkasi olemasta koskematon talo, missä kaikki tapahtui salaperäisyyden verhoamana, jota emme voineet paljastaa, ennenkuin kuolema oli sen raunioiksi muuttanut. On vihdoin vähemmän kuin viisikymmentä vuotta siitä, kun parannukset mikroskoopin ja entomologisen tekniikan alalla ovat paljastaneet työmehiläisen, emon ja kuhnurien tärkeimpien elimien salaisuuden. Onko siis kummallista, jos tieteemme ei ole ulottunut pitemmälle kuin kokemuksemmekaan? Mehiläiset ovat eläneet jo tuhansia vuosia, ja me olemme niitä tarkastelleet vasta viisi, kuusi vuosikymmentä. Jos olisikin toteen näytetty, ettei mikään ole mehiläispesässä muuttunut siitä alkaen, kun me sen avasimme, olisiko meillä oikeus siitä päättää, ettei mikään siinä milloinkaan ole muotoa muuttanut, ennenkuin me otimme sen huomioittemme esineeksi? Emmekö tiedä, että lajin kehityksessä vuosisata häviää kuin sadepisara virran pyörteeseen sekä että maailmankaikkeuden elämässä vuosituhannet kuluvat yhtä nopeasti kuin vuodet kansan historiassa?
III
Mutta ei ole ensinkään todeksi näytetty, ettei mikään ole muuttunut mehiläisten tavoissa. Tarkastaessamme niitä ilman ennakkopäätelmiä ja poistumatta nykyisen kokemuksemme valaisemalta pieneltä alalta huomaamme päinvastoin sangen tuntuviakin muutoksia. Ja ken tietää kertoa niistä, jotka ovat jääneet meiltä huomaamatta? Tutkija, joka olisi noin sataviisikymmentä kertaa meitä kookkaampi ja noin seitsemänsataatuhatta kertaa meitä painavampi (tämmöinen on kokomme ja painomme suhde tuon vähäpätöisen hyönteisen kokoon ja painoon), tutkija, joka ei ymmärtäisi kieltämme ja joka olisi varustettu aivan toisenlaisilla aistimilla kuin me, huomaisi epäilemättä sangen omituistenkin aineellisten muutosten tapahtuneen 19:nnen vuosisadan kahden viimeisen kolmanneksen kuluessa, mutta miten hänellä voisi olla käsitystäkään siveellisestä, yhteiskunnallisesta, uskonnollisesta, valtiollisesta ja taloudellisesta kehityksestämme?
Pian todennäköisin kaikista tieteellisistä hypoteeseista sallinee meidän liittää kesyn mehiläisemme siihen suureen mehiläisheimoon, johon luultavasti sen esi-isät kuuluvat ja joka käsittää kaikki kesyttömät mehiläiset.[18] Me tulemme silloin huomaamaan fysiologisia, yhteiskunnallisia, taloudellisia, työtoimintaa ja rakennustaidetta koskevia muutoksia, jotka ovat paljoa merkillisempiä kuin omassa kehityksessämme tapahtuneet. Tällä kertaa pysyttelemme varsinaisessa kesyssä mehiläisessämme. Sitä tavataan suunnilleen kuusitoista riittävän tarkasti toisistaan eriävää lajia; mutta itse asiassa, olkoonpa sitten kysymys Apis Dorsatasta, suurimmasta tunnetusta, tai Apis Floreasta, pienimmästä, on meillä edessämme sama hyönteinen, vähemmässä tai suuremmassa määrin muuttuneena ilmanalan ja olosuhteiden vaikutuksesta, joihin sen on täytynyt mukautua. Kaikki nämä eri lajit eivät eroa paljoa enemmän toisistaan, kuin englantilainen eroaa espanjalaisesta tai japanilainen eurooppalaisesta. Rajottaen täten ensimäiset huomautuksemme toteamme tässä ainoastaaan sen minkä omin silmin näemme, ja tällä hetkellä ilman minkäänlaisen hypoteesin apua, olkoonpa se kuinka todennäköinen ja käskeväinen tahansa. Emme ota tarkastettavaksi kaikkia tosiseikkoja, joihin voitaisiin vedota. Muutamat huomattavimmat, nopeasti lueteltuina, tulevat riittämään.
IV
Ensinnäkin huomaamme tärkeimmän ja perinpohjaisimman parannuksen, joka ihmismaailmassa vaatisi suunnattomia töitä: yhteiskunnan ulkonaisen suojeluksen.
Mehiläisten kaupungit eivät ole, niinkuin meidän, taivasalla, tuulen ja myrskyn oikuille alttiina, vaan ovat kokonaan suojelevan kannen peitossa. Mutta luonnontilassa ja ihanneilmanalassa ei asian laita ole sellainen. Jos ne yksinomaan seuraisivat omaa syvintä vaistoansa, rakentaisivat ne kenno-kakkunsa taivasalle. Intiassa Apis Dorsata ei erityisellä innolla etsi onttoja puita eikä kallionhalkeamia. Parvi ripustautuu jonkun oksan kainaloon, ja niin kennokakku pitenee, kuningatar munii, ravintovarat kasaantuvat ilman muuta suojaa kuin työntekijäin omat ruumiit. Toisinaan on huomattu meidän pohjoisen mehiläisemme liian lämpimän kesän pettämänä jälleen palaavan tuohon vaistoonsa, ja on löydetty parvia, jotka täten elivät taivasalla keskellä pensaikkoa.[19]
Mutta Intiassakin tällä, nähtävästi synnynnäisellä, tavalla näyttää olevan ikäviä seurauksia. Se sitoo niin suuren joukon työmehiläisiä yksinomaan tarpeellisen lämmön ylläpitämiseen vahaa valmistavien ja toukkia hoitavien ympärillä, että Apis Dorsata oksissa riippuessaan rakentaa vain yhden ainoan kennokakun. Sitävastoin pieninkin suoja sallii sen rakentaa niitä neljä tai viisi ja enemmänkin, ja lisää siten kansan lukua ja asumuskunnan menestystä. Siksi kaikki kylmän tai lauhkean vyöhykkeen mehiläislajit ovatkin miltei täydellisesti hyljänneet tuon alkuperäisen tavan. Ilmeistä on, että luonnollinen valinta on vahvistanut hyönteisen järkevän alotteen, siten että se on sallinut ainoastaan väkirikkaimpien ja parhaiten suojattujen heimojen pysyä elossa läpi meidän talviemme. Se mikä alussa oli vain vaistonvastainen keksintö, on vähitellen tullut vaistomaiseksi tavaksi. Yhtä totta on kuitenkin, että ne, täten luopuessaan runsaasta, ihaillusta luonnon valosta asettuakseen jonkun kannon tai kalliorotkon pimeään koloon, noudattivat alkuaan uhkarohkeaa aatetta, joka epäilemättä johtui monista huomioista, kokemuksista ja perusteluista. Saattaisi miltei sanoa, että tämä ajatus oli yhtä tärkeä kotimehiläisen kohtaloille kuin tulen keksiminen ihmiskunnan tulevaisuudelle.
V
Tämän suuren edistysaskeleen jälkeen, joka, samalla kun se on ikivanha ja perinnäinen, yhtäkaikki pysyy yhä aktuaalisena, tapaamme joukon äärettömiin asti muuntelevia yksityisseikkoja, jotka meille todistavat, ettei edes pesän työtoiminta ja politiikka ole muuttumattomiin kaavoihin valettu. Juuri äsken olemme maininneet, mitenkä siitepölyä on älykkäästi vaihdettu jauhoihin ja kittausvahaa keinotekoiseen kittiin. Olemme myös havainneet, kuinka taitavasti ne osaavat tarpeisiinsa sovelluttaa ne useinkin vallan ällistyttävät asunnot, joihin ne asetetaan asumaan. Olemme myös nähneet, millä välittömällä ja hämmästyttävällä taidolla ne ovat hyväkseen käyttäneet niitä röyhelletystä vahasta tehtyjä kennokakkuja, joita niille on tarjottu. Tämän ihmeellisen, onnellisen mutta vajanaisen ilmiön hyödyllinen käyttö on jotakin aivan erinomaista. Ne ovat todellakin ymmärtäneet ihmisen puolinaisen viittauksen. Kuvitelkaa mielessänne, että me vuosisatoja olisimme rakentaneet kaupunkejamme, mutta emme kivestä, kalkista ja tiilistä, vaan jostakin taipuvasta, erikoisten ruumiimme elimien vaivalloisesti erittämästä aineesta. Muutamana päivänä joku kaikkivaltias olento asettaa meidät satumaisen kaupungin helmaan. Me huomaamme, että se on tehty aineesta, joka on oman erittämämme aineen kaltaista, mutta muuten se on vain unelma, jonka johdonmukaisuuskin, ollen muodoton, ikäänkuin supistettu ja keskitetty, on eksyttävämpi, kuin epäjohdonmukaisuus olisi. Siinä on tavanmukainen suunnitelmamme, kaikki on siinä odotuksemme mukaista, mutta vain mahdollisuutena ja niin sanoaksemme elämäntakaisen voiman luhistamana, joka on sen pysäyttänyt luonnokseen ja estänyt sen kohoamasta todellisuuteen. Rakennukset, joiden tulisi olla neljä tai viisi metriä korkeat, ovat vain pieninä kohokkeina, jotka voisimme kahdella kädellämme peittää. Tuhansien muurien asemesta näemme vain viivaverkon, jossa on niin hyvin muurien ääriviivat kuin myös sitä ainetta, josta ne ovat rakennettavat. Toisissa paikoin on olemassa melkoisia säännöttömyyksiä, joita täytyy korjata, syvennyksiä, jotka ovat täytettävät ja sopivasti kokonaisuuteen sovitettavat, laajoja horjuvia pinta-aloja, joita on tuettava. Sillä rakenne on odottamaton, mutta samalla hauras ja vaarallinen. Sen on suunnitellut joku ylivoimainen järki, joka on arvannut suurimman osan toiveitamme, mutta joka juuri suunnattoman suuruutensa vuoksi ei ole voinut niitä toteuttaa kuin sangen karkein piirtein. Tulee siis selvittää kaikki tyynni, käyttää hyväkseen tuon yliluonnollisen lahjottajan pienimmätkin tarkotukset, rakentaa muutamassa päivässä se, mikä tavallisesti vaatii vuosikausia, luopua luontaisista tavoista sekä perin pohjin muuttaa entiset työtavat. Varmaa on, että ihminen tarvitsisi kaiken tarkkaavaisuutensa ratkaistakseen ne pulmat, jotka siitä koituisivat, ja käyttääkseen hyväkseen kaikkea sitä apua, jota upea kaitselmus täten olisi tarjonnut. Suunnilleen tämän tekevät kuitenkin mehiläiset uudenaikaisissa pesissämme.[20]
VI
Luultavasti ei mehiläisten valtiotaitokaan, kuten jo olen maininnut, ole muuttumaton. Tämä on hämärin kohta ja vaikeampi todeta kuin mikään muu. En tahdo puhua siitä, kuinka vaihtelevalla tavalla ne kuningatartaan kohtelevat, en parveilun laeista, jotka ovat jokaiselle pesälle omituisia sekä näyttävät menevän perintönä sukupolvesta sukupolveen j.n.e. Mutta näiden tosiasiain rinnalla, jotka eivät ole kyllin selväpiirteisiä, on toisia, aina esiintyviä ja tarkkoja, jotka osottavat, etteivät kaikki kesyn mehiläisen lajit ole saavuttaneet samaa valtiollista sivistysastetta, että on semmoisia, joissa yhteishenki vielä hapuilee ja etsii kenties toisia keinoja kuninkuuden pulman ratkaisemiseksi. Niinpä Syrian mehiläinen tavallisesti kasvattaa satakaksikymmentä kuningatarta ja usein enemmänkin. Sitävastoin meidän Apis Mellifica kasvattaa niitä korkeintaan kymmenen tai kaksitoista. Cheshire kertoo meille kaikin puolin säännöllisestä syrialaisesta pesästä, josta löydettiin kaksikymmentäyksi kuollutta kuningatarta sekä yhdeksänkymmentä elossa ja vapaudessa olevaa. Tämä on sangen omituisen yhteiskunnallisen kehityksen lähtö- tai loppukohta, kehityksen, jota olisi mieltäkiinnittävää perin pohjin tutkia. Lisätkäämme vielä, että, mitä kuningattarien kasvattamiseen tulee, Kyproksen mehiläinen suuresti lähenee syrialaista. Onko tämä palautumista—vielä epäröivää— harvainvaltaiseen hallitukseen, monarkian kokeen jälkeen, moni-äitiyteen, yksiäitiyden jälkeen? Yhtäkaikki ovat syrialainen ja kyprolainen mehiläinen, jotka ovat läheistä sukua egyptiläisen ja italialaisen kanssa, epäilemättä ensimäiset, joita ihminen on kesyttänyt. Vihdoin osottaa meille seuraava havainto vielä selvemmin, että pesän tavat ja viisas järjestysmuoto eivät johdu mistään alkuperäisestä vaikutteesta, jota olisi koneentapaisesti noudatettu kautta vaihtelevien aikakausien ja ilmanalojen, vaan että se henki, joka johtaa tuota pientä yhteiskuntaa, osaa ottaa huomioon uusia asianhaaroja, mukautua niiden mukaan ja käyttää niitä hyödykseen, niinkuin se oli oppinut torjumaan entisten olosuhteiden vaaroja. Australiaan tai Kaliforniaan muutettuna musta mehiläisemme muuttaa täydellisesti tapojansa. Kahden tai kolmen vuoden kuluttua huomattuaan, että kesä on ikuinen ja ettei kukkasia koskaan puutu, elää se huomispäivää huolehtimatta, tyytyy kokoamaan niin paljon hunajaa ja siitepölyä, kuin tarvitaan päivän tarpeeksi, eikä enää kokoa mitään talven varaksi, koska sen nykyinen järkiperäinen vaarinotto on synnynnäistä kokemusta mahtavampi.[21] Meidän ei edes onnistu ylläpitää sen toimeliaisuutta muulla tavoin kuin riistämällä siltä aina vähin erin sen työn hedelmiä.
VII
Tämän me siis voimme silmillämme nähdä. Myönnettänee, että nämä ovat senlaatuisia asiallisia tosiseikkoja, jotka ovat omiansa järkähyttämään niiden mielipidettä, jotka uskottelevat itselleen, että kaikki järki on liikkumaton, kaikki tulevaisuus muuttumaton, paitsi ihmisen järki ja tulevaisuus.
Mutta jos me hetkeksi hyväksymme kehityshypoteesin, laajenee edessämme oleva näytelmä; ja sen epävarma, suurenmoinen valo ulottuu pian omiinkin kohtaloihimme. Ei ole silminnähtävän selvää, mutta jokaisen, joka tarkkuudella sitä tutkii, on vaikea olla tunnustamatta, että luonnossa on tahto, joka pyrkii kohottamaan osan ainetta hienompaan, kenties parempaan olotilaan, kostuttamaan vähitellen sen pintaa salaperäisellä nesteellä, jota me sanomme ensin elämäksi, sitten vaistoksi ja pian sen jälkeen järjeksi; turvaamaan, järjestämään, helpottamaan kaiken sen olemassaoloa, mikä saapi elämän, tuntematonta päämäärää varten. Varmaa ei ole, mutta useat esimerkit, joita huomaamme ympärillämme, kehottavat meitä otaksumaan, että jos voisimme arvioida sen ainepaljouden, joka alusta asti täten on korkeammalle kohonnut, huomaisimme, että se on lakkaamatta kasvanut. Sanon vieläkin kerran, että tämä havaintomme on epävarma, mutta se on ainoa, jonka olemme voineet tehdä sen salaperäisen voiman suhteen mikä meitä johtaa; ja onhan tämäkin jo paljon, maailmassa, missä ensimäinen velvollisuutemme on luottamus elämään, silloinkin kun emme siinä oivalla mitään rohkaisevaa valoa, ja niin kauan kun ei ole olemassa päinvastaista varmuutta.
Tiedän kaiken sen, mitä voidaan väittää kehitysteoriaa vastaan. Sen tueksi on olemassa lukuisia todistuksia ja hyvin tehokkaita perusteluita, jotka eivät kuitenkaan, tarkkaan sanoen, ole vakuuttavia. Ei saa milloinkaan ehdottomasti antautua oman aikakautensa totuuksien valtaan. On mahdollista, että sadan vuoden kuluttua hyvinkin monet luvut kirjoistamme, joihin aikakautemme on painanut leimansa, näyttävät vanhentuneilta, kuten nykyään kahdeksannentoista vuosisadan filosofien teokset, jotka ovat täynnä liian erinomaista ihmistä, sellaista jota ei ole olemassa, ja niin monet sivut seitsemännentoista vuosisadan kirjoista, joita heikontaa katolisen traditsionin jumalankäsitys, tuo tyly, pikkumainen niin monien turhanpäiväisyyksien ja valheiden rumentama jumalankuva.
Kuitenkin lienee parasta, kun ei voi tietää jonkun asian totuutta, omaksua se hypoteesi, joka sinä hetkenä, jolloin sattuma on kutsunut meidät elämään, vakavimmin vaikuttaa järkeemme. Voi lyödä vetoa siitä, että se on väärä, mutta niin kauan kuin sen uskoo todeksi, se on hyödyksi, se elvyttää rohkeuden ja johtaa tutkimukset uusille urille. Ensi silmäykseltä näyttänee viisaammalta lausua näiden otaksumisien sijasta yksinkertaisesti ilmi itse syvä totuus, se on, ettei tiedetä niin mitään.
Mutta tämä totuus olisi terveellinen, ainoastaan jos olisi todistettuna ettemme milloinkaan tule tietämään. Sillä välin se pidättäisi meitä vielä kuolettavammassa liikkumattomuudessa kuin ikävimmät harhaluulot. Me olemme niin luotuja, ettei mikään vie meitä pitemmälle eikä korkeammalle kuin erehdystemme harppaukset. Siitä vähästä, minkä tiedämme, on meidän itse asiassa kiittäminen otaksumia, jotka aina ovat uskallettuja, usein vallan mielettömiä ja suurimmaksi osaksi vähemmän varovaisia kuin nykypäivän hypoteesi. Ne olivat kenties mielettömiä, mutta ne ovat kuitenkin ylläpitäneet etsinnän palavaa intoa. Olkoon, että majatalon lieden ääressä valvoja on sokea tai ikäloppu, mitä matkustaja siitä välittää, kun hänen on vilu ja hän istuutuu valvojan viereen? Jollei vain tuli ole sammunut tämän sitä vartioidessa, on hän tehnyt saman minkä paraskin olisi voinut tehdä. Jättäkäämme tämä innon liekki muille perinnöksi, en sano entisellään, vaan palavampana; eikä mikään voi sitä suuremmassa määrin kartuttaa kuin tämä kehityshypoteesi, joka pakottaa meidät tutkimaan tarkemman tieteellisen menettelytavan mukaisesti ja pysyvämmällä intohimolla kaikkea, mikä on olemassa maan pinnalla, sen sisällä, meren syvänteissä ja taivaitten rajattomilla äärillä. Mitä voi asettaa sitä vastaan, ja mitä panemme sen sijaan, jos sen hylkäämme? Tuon suuren tunnustuksenko tieteen tietämättömyydestä, joka tuntee itseään, mutta tavallisesti pysyttelee toimettomana ja lannistaa uteliaisuuden, joka ihmiselle on tarpeellisempi kuin itse viisaus, vaiko kenties hypoteesin lajien muuttumattomuudesta ja jumalallisesta luomisesta, joka on huonommin perusteltu kuin oma hypoteesimme, ikipäiviksi poistaa probleemin kehityskelpoiset ainekset ja selviytyy selittämättömästä kieltäytymällä sitä tutkimasta?
VIII
Tänä huhtikuun aamuna, keskellä puutarhaa, joka elpyy uuteen eloon taivaallisen vihannan kasteen kostuttamana, valkean taskuheinän reunustamien kukkalavojen keskellä, jotka tuoksuvat ruusuista ja värehtelevät kevätesikoista, olen uudelleen nähnyt noita kesyttömiä mehiläisiä, meidän tahtoomme alistuneen mehiläisen esi-isiä, ja mieleeni ovat johtuneet vanhan zeelantilaisen mehiläispesienhoitajan opetukset. Useasti hän käyskenteli minun kanssani keskellä monivärisiä kukkalavojansa, joita säilytettiin samanmuotoisina ja hoidettiin samalla tavoin kuin isä Catsin, tuon hyvän hollantilaisen proosallisen ja ehtymättömän runoilijan aikana. Ne muodostivat ruusukkeita, tähtiä, seppeleitä, kielekkeitä ja haara-kynttilänjalkoja, pallon, pyramidin tai värttinän muotoon leikatun orapihlajan tai hedelmäpuun juurella, ja puksipuu-reunus kiersi valppaan paimenkoiran tavoin nurmen reunoja estääksensä kukkia käytäville tunkeutumasta. Siellä opin tuntemaan noiden itsenäisten saaliinhankkijattarien nimet ja tavat, joita emme milloinkaan katsele, koska pidämme niitä tavallisina kärpäsinä, vahingollisina ampiaisina tai typerinä kovakuoriaisina. Ja kuitenkin jokaisella niistä on sen kaksinkertaisen siipiparin alla, joka on niiden tunnusmerkkinä hyönteismaailmassa, elämän suunnitelma, erikoisen ja usein ihmeteltävän kohtalon työaseet ja aate. Ensin näemme kesyn mehiläisemme lähimmät sukulaiset, nuo pörröiset, kömpelöt kimalaiset, jotka toisinaan ovat pienen pieniä, mutta useimmiten suunnattoman suuria ja alkuihmisten tavoin muodottoman, vaski- tai sinuuperirenkaitten kiertämän ihotakin verhoamia. Ne ovat vielä puolittain raakalaisia, tekevät kukkakuvuille väkivaltaa, repivät niitä, jos ne eivät taivu, ja tunkeutuvat terälehtien silkinhienojen huntujen alle, ikäänkuin jos vuorenonkalojen karhu tunkeutuisi jonkun itämaalaisen kuninkaantyttären helmillä koristettuun silkkitelttaan.
Niiden rinnalla lentää, suurempana kuin suurin niistä, varjojen verhoama hirviö. Se hehkuu tummaa, vihreään ja sinipunervaan vivahtavaa tulta: se on puuta-nakertava Xylocopa, hunajantekijämaailman jättiläinen. Sen perässä suuruusasteen mukaan tulevat synkät Chalicodomat eli muurarimehiläiset, jotka ovat mustaan verkaan puetut ja rakentavat savesta ja sorasta kivenkovia asuntoja. Sitten lentelevät huiskin haiskin Dasypodot ja Halictukset, jotka muistuttavat ampiaisia, Andrenat, joita usein ahdistaa eriskummallinen loinen Stylops, joka täydellisesti muuttaa valitsemansa uhrin ulkomuodon, melkein kääpiömäinen Panurgus, joka miltei aina kantaa raskaita siitepölytaakkoja, monenmuotoiset Osmiat, joilla on sata eri teollisuushaaraa. Yksi niistä, Osmia papaveris, ei tyydy kukilta vaatimaan tarpeellista leipää ja viiniä, vaan se leikkelee unikukan terälehdistä suuria purppurakaistaleita koristaaksensa niillä kuninkaallisesti tyttäriensä palatsin. Eräs toinen mehiläissukuinen, pienin kaikista, pieni neljällä sähköisellä siivellä liitelevä tomuhiukkanen Megachile centuncularia, leikkaa ruusunlehdistä aivan säännöllisiä puoliympyröitä, joiden luulisi olevan loviraudalla irrotettuja, taittelee niitä sekä järjestää ja muodostaa kotelon, joka on kokoonpantu monesta pienestä, ihmeteltävän säännöllisestä sormustimesta, joista kukin on yhden toukan kammio. Mutta kokonainen kirja tuskin riittäisi luettelemaan tuon hunajaa janoavan joukon eri tapoja ja kykyjä, joka liitelee joka suuntaan himoavien ja passiivisten kukkien ympärillä, jotka vangittujen morsianten tavoin odottavat rakkauden sanomaa, minkä niiden huolettomat vieraat niille tuovat.
IX
Me tunnemme suunnilleen neljätuhattaviisisataa lajia kesyttömiä mehiläisiä. Selvää on, ettemme niitä kaikkia voi tässä tarkastella. Kenties syvemmälle menevä tutkimus, tähän asti tekemättä jääneet havainnot ja kokeet, jotka vaatisivat enemmän kuin yhden ihmiselämän, valaisevat kerran ratkaisevalla tavalla mehiläisen kehityksen historian. Tätä historiaa ei vielä minun tietääkseni ole järjestelmällisesti käsitelty. Toivottavaa on, että tämä historia kerran kirjotetaan, sillä se tulisi koskettelemaan montakin probleemia, jotka ovat yhtä suuria kuin ne, mitkä ovat tarjona monessakin inhimillisessä historiassa. Vakuuttamatta enää mitään, koska nyt astumme otaksumien verhottuun seutuun, me puolestamme tyydymme seuraamaan erästä Hymenoptera-lahkon alalahkoa sen matkalla järkevämpää olemassaoloa ja vähän suurempaa hyvinvointia ja turvallisuutta kohti, ja alleviivaamme yksinkertaisesti tämän monin kerroin tuhatvuotisen kehityskulun pääpisteet. Puheena oleva hyönteisryhmä on se kalvosiipisien alalahko (ransk. Apiens)[22], johon mehiläisten heimo kuuluu ja jonka oleelliset piirteet ovat niin tarkat ja niin selvät, että me kyllä voimme otaksua kaikkien niiden jäsenten polveutuvan yhdestä ainoasta kantaisästä.
Darwinin oppilaat, Hermann Müller muiden muassa, katsovat erästä pientä villimehiläistä nimeltä Prosopis, joka on levinnyt yli koko maapallon, alkuperäisen mehiläisen, kaikkien tätä nykyä tunnettujen mehiläisten kantaäidin nykyiseksi edustajaksi.
Tuo kovaonninen Prosopis on pesiemme asujamiin verrattuna miltei samaa mitä luolaihmiset olisivat suurten kaupunkiemme onnellisiin asujamiin verrattuina. Kenties olette sen nähneet huomaamatta, aavistamatta, että teillä on ollut edessänne kunnianarvoinen kantaemo, jota meidän luultavasti on kiittäminen useimmista kukistamme ja hedelmistämme (on näet laskettu, että enemmän kuin satatuhatta kasvilajia häviäisi, elleivät mehiläiset niissä kävisi), ja, kuka tietää, sivistyksestämmekin, sillä kaikellahan on näillä salaperäisillä aloilla yhdyssiteensä,—kenties olette sen nähneet useamman kerran jossain puutarhanne syrjäisessä kolkassa liitelevän pensaikkojen ympärillä. Se on sievä ja vilkas; sillä lajilla, joka Ranskassa on yleisin, on valkoiset täplät mustalla pohjalla. Mutta tämä komeus peittää uskomatonta köyhyyttä. Se viettää elämänsä nälässä. Se on miltei alaston, vaikka kaikilla sen siskoilla on lämpöiset komeat turkit. Sillä ei ole ainoatakaan työasetta. Sillä ei ole vasuja siitepölyn kokoamista varten kuten Apidae-heimolla eikä sen puutteessa Andrenain lannetöyhtöä tai Gastrilegidain vatsaharjaa. Sen täytyy vaivalloisesti pienten kynsiensä avulla koota kukkakupujen siitepöly ja niellä se kantaakseen sen rotkoonsa. Sillä ei ole muuta työasetta kuin kielensä, suunsa, käpälänsä, mutta sen kieli on liian lyhyt, sen käpälät ovat heikkoja ja sen leuat voimattomia. Voimatta valmistaa vahaa tai kovertaa puuta tai kaivaa käytäviä maahan se saa aikaan kömpelöitä käytäviä kuivien karhunmaaraman oksien pehmeään ytimeen, sijottaa siihen muutamia huonosti sommiteltuja kennoja, varustaa ne vähäisellä ravintomäärällä poikasia varten, joita se ei milloinkaan ole näkevä, sitten, täytettyään köyhän tehtävänsä sille tuntemattoman ja meille yhtä tietämättömän päämäärän hyväksi, se menee johonkuhun nurkkaan kuolemaan, yksin maailmassa, niinkuin oli elänytkin.
X
Jätämme mainitsematta hyvin monen välillä olevan lajin, jossa voisimme vähitellen nähdä kielen pitenevän voidakseen ammentaa hunajaa useampien kukkien teriöstä, siitepölyn kokoamiseksi tarpeellisten työaseiden, karvojen, töyhtöjen, raaja- ja vatsaharjojen tulevan näkyviin ja kehittyvän, käpäläin ja leukojen vahvistuvan, hyödyllisten eritteiden muodostuvan ja lopuksi rakennusta johtavan hengen etsivän ja keksivän joka taholta hämmästyttäviä parannuksia. Sellainen tutkimus vaatisi kokonaisen kirjan. Tahdon siitä arimoida vain luvun, vähemmän kuin luvun, sivun ainoastaan, joka rikkaampaa elämää ja onnellisempaa olemassaoloa kohti pyrkivän tahdon hapuilevien ponnistusten takaa osottaa meille yhteiskunnallisen älyn synnyn, kehityksen ja vakaantumisen.
Olemme nähneet tuon onnettoman Prosopisin räpyttelevän, Prosopisin, joka tuossa rajattomassa, pelottavia voimia kätkevässä avaruudessa ääneti kestää pientä yksinäistä kohtaloansa. Jokunen määrä sen siskoja, jotka kuuluvat jo paremmin varustettuihin ja taitavampiin sukuihin, kuten esim. hyvin puetut Colletisit tai Megachile centuncularia, tuo ruusunlehtien ihmeellinen leikkelijä, elää yhtä suuressa yksinäisyydessä, ja jos sattumalta joku liittyy niihin, niiden kanssa asuakseen, niin se on joku vihollinen tai useammin loinen. Sillä mehiläisten maailma on täynnä kummituksia, jotka ovat ihmeellisempiä kuin meidän, ja monellakin lajilla on täten jonkunmoinen salaperäinen ja toimeton kaksoishaamunsa, joka on täydellisesti valitsemansa uhrin kaltainen, sillä poikkeuksella, että se ainaisen laiskuutensa kautta on kadottanut kaikki työ-aseensa, toisen toisensa perästä, eikä siis voi elää muutoin kuin suvun työtätekevän edustajan kustannuksella.[23]
Niissä mehiläisissä, joille on annettu tuo kenties liian kategorinen erakko-mehiläisten nimi, kytee kuitenkin yhteiskunnallinen vaisto liekin kaltaisena, jota peittää kaikkea alkuperäistä elämää tukehuttava ainepaljous. Siellä täällä, odottamattomiin suuntiin, sen onnistuu ujoin ja toisinaan oudoin purkauksin ikäänkuin tietä tunnustellakseen läpitunkea tuo tukahuttava rovio, joka kerran on ravitseva sen lopullista voittoa.
Jos kaikki on ainetta tässä maailmassa, niin huomaamme tässä aineen epäaineellisimman liikkeen. Kyseessä on siirtyminen itsekkäästä, epävarmasta ja epätäydellisestä elämästä hiukan turvallisempaan ja onnellisempaan veljelliseen elämään. Ihanteellisesti, hengen kautta on yhdistettävä se, mikä itse asiassa ruumiin puolesta on erillään, on aikaansaatava yksilön uhrautuminen lajin hyväksi sekä asetettava näkymätön näkyväisen sijalle. Onko siis kummastuttavaa, etteivät mehiläiset heti ensi otteella toteuta sitä, mitä emme me, jotka olemme sillä etuoikeutetulla asteella, missä vaisto säteilee joka taholta tietoisuuteemme, vielä ole voineet selvitellä? Senvuoksi onkin omituista, miltei liikuttavaa nähdä, miten tuo uusi aate ensin hapuilee siinä pimeydessä, mikä kaikkea maan päällä syntyvää ympäröi. Se on aineesta lähtöisin, se on vielä kokonaan aineellinen. Se on kokoonpantu ainoastaan nälästä, vilusta ja pelosta, jotka ovat muuttuneet joksikin, joka ei vielä ole muotoon olennoitunut. Se hiipii epävarmoin askelin suurten uhkaavien vaarojen ympäri, pitkien öitten, talven lähestymisen ympäri, epäilyttävän unen ympäri, mikä on melkein kuoleman kaltainen.
XI
Xylocopat ovat, niinkuin olemme havainneet, voimakkaita mehiläisten sukulaisia (Apiens), jotka kaivavat pesänsä kuivaan puuhun. Ne elävät aina yksinään. Kuitenkin saattaa kesän loppupuolella löytää muutamia yksilöitä erästä erityistä lajia (Xylocopa Cyanescens) kokoontuneina viluiseen joukkoon Asphodelus-kasvin oksalle yhdessä talvea viettääkseen. Tämä myöhään herännyt veljeys on poikkeuksena Xylocopain keskuudessa, mutta niiden lähimpien heimolaisten, Ceratinidae-heimon parissa tämä tapa on jo muuttumattomasi käytännössä. Tässä huomaamme siis aatteen orastavan. Siihen se pysähtyy, ja tähän päivään asti se ei ole kyennyt Xylocopidae-ryhmän keskuudessa astumaan tätä ensimäistä, hämärää rakkauden rajaa ulommaksi. Toisilla mehiläisten heimolaisilla (Apiens'eilla) tämä itseänsä etsivä aate saa toisia muotoja. Vajojen Chalicodomat, jotka ovat muurarimehiläisiä, Dasypoda ja Halictus, jotka kaivavat maanalaisia asumuksia, yhdistyvät lukuisiksi asumuskunniksi pesiensä rakentamista varten. Mutta tämä on vain näennäinen, erakoista muodostettu yhtymä. Yhteistä sopeutumista, yhteistä toimintaa ei ole olemassa. Jokainen rakentaa tuiki erillään muista tuossa suuressa joukossa asuntonsa vain itseänsä varten, välittämättä naapuristaan, "Tämä on", sanoo J. Perez, "pelkkä yksilöiden kokoomus, joita samat mielihalut, samat kyvyt kokoovat samaan paikkaan, jossa periaate 'jokainen omasta puolestaan' toteutetaan sanan ankarimmassa merkityksessä; siinä on hajanainen joukko työntekijöitä, joka muistuttaa mehiläispesän parvea ainoastaan lukunsa ja työintonsa puolesta. Sellaiset yhtymät ovat siis vain yksinkertaisena seurauksena siitä, että suuri joukko yksilöitä asuskelee samalla paikalla."
Mutta Panurgus-suvussa, Dasypodain serkuissa, leimahtaa äkkiä ilmi pieni valonsäde ja valaisee uuden tunteen syntymistä tuossa satunnaisessa kasaumassa. Ne kokoontuvat samalla tavoin kuin edelliset, ja jokainen kaivaa omaksi tarpeekseen maanalaisen asuntonsa, mutta pesän suu, käytävä, joka maan pinnalta johtaa eri luoliin, on yhteinen. "Kennojen rakentamiseen nähden", sanoo edelleen Perez, "jokainen täten käyttäytyy ikäänkuin olisi yksin, mutta kaikki käyttävät hyväkseen yhteistä sisäänkäytävää, kaikki hyötyvät tässä kohden yhden työstä ja säästävät siten sen ajan ja vaivan, joka vaadittaisiin, jos kukin rakentaisi eri käytävän. Olisi hauskaa tietää, eikö tätä alustelevaa työtä kenties tehdä yhteisvoimin ja eivätkö useat naaraat ota vuorotellen työhön osaa."
Olkoonpa asian laita mikä tahansa, veljeyden aate on lävistänyt väliseinän, joka erotti kahta eri maailmaa. Ei enää talvi, nälkä eikä kuoleman kauhu sitä pakota esille säikähtyneen ja tuntemattoman vaiston syvyyksistä; toimelias elämä sen toimeen herättää. Mutta tälläkin kertaa se pysähtyy heti, eikä sen onnistu tunkeutua kauemmaksi siihen suuntaan. Vähät siitä, se ei lannistu, vaan koettelee toisia teitä. Ja nyt se jo tunkeutuu kimalaisten luo, kypsyy siellä, ruumistuu toisenlaisessa ilmapiirissä sekä tekee ensimäiset ratkaisevat ihmetyönsä.