XII
Kimalaiset, nuo paksut, pörröiset, surisevat hyönteiset, pelottavat mutta rauhalliset, jotka me kaikki tunnemme, elävät alkuaan yksinänsä. Heti maaliskuun ensi päivinä talven yli elänyt hedelmöitetty naaras ryhtyy pesäänsä rakentamaan, joko maan alle tai pensaikkoon, riippuen lajista, mihinkä se kuuluu. Hän on yksin maailmassa heräävän kevään helmassa. Hän raivaa, kaivaa, verhoilee valitsemansa paikan. Sitten hän rakentaa jotensakin muodottomia vahakennoja, varustaa ne hunajalla ja siitepölyllä, munii, hautoo muniansa, hoitaa ja ruokkii niistä syntyneitä toukkia, ja pian häntä ympäröi parvi tyttäriä, jotka häntä auttavat kaikissa hänen sisä- ja ulkotöissään, ja muutamat niistä ryhtyvät taas vuoroonsa munimaan. Hyvinvointi kasvaa, kennojen rakennustapa paranee, asumuskunta lisääntyy. Sen perustaja pysyy yhä sen sieluna ja korkeimpana emona ja hallitsee kuningaskuntaa, jota miltei voi sanoa oman hunajamehiläisemme yhteiskunnan luonnokseksi. Tämä luonnos on muutoin jotensakin kömpelötekoinen. Sen hyvinvointi pysyy aina ahtaissa rajoissa, lait ovat epämääräisiä ja niitä totellaan huonosti; muinaisaikuinen oman suvun syöminen sekä lastenmurhat ilmenevät aika-ajoin uudestaan, rakennustapa on epämuotoinen ja tuhlaavainen, mutta se mikä enemmän kuin mikään muu erottaa näitä molempia yhteiskuntia on, että toinen on pysyväinen, toinen vain lyhytaikainen. Kimalaisten yhteiskunta näet häviää kokonaan syksyllä, sen kolme- tai neljäsataa asujanta kuolee jättämättä jälkeäkään olemassaolostaan, koko tämä ponnistus raukeaa tyhjään, eikä siitä jää eloon kuin yksi ainoa naaras, joka tulevana keväänä on alottava samassa yksinäisyydessä ja samassa köyhyydessä kuin äitinsäkin saman hyödyttömän työn. Mutta jäljelle jää kuitenkin se tosiasia, että tällä kertaa aate on tullut voimastaan tietoiseksi.—Me emme näe sen menevän tätä rajaa ulommaksi kimalaisten piirissä, mutta tavalleen uskollisena se pian jonkunmoisen väsymättömän sielunvaelluksen kautta toteutuu, väristen vielä viimeisen voittonsa riemusta, kaikkivaltaisena ja miltei täydellisenä toisessa ryhmässä, heimon viimeisen edellisessä, siinä joka käy välittömästi oman, tätä aatetta kruunaavan, kesyn mehiläisemme edellä, tarkotan Meliponitien ryhmää, joka käsittää troopillisten seutujen Melipona- ja Trigona-mehiläiset.
XIII
Siinä kaikki on järjestetty samalla tavoin kuin meidän mehiläispesissämme. Siinä on luultavasti emo,[24] hedelmättömiä työmehiläisiä ja koiraksia. Ovatpa useat yksityskohdat siinä paremminkin järjestettyjä. Koirakset esim. eivät ole kokonaan joutilaita; ne erittävät vahaa. Pesän sisäänkäytävä on huolellisemmin suojeltu: kylminä öinä sulkee sen ovi, kuumina öinä taas jonkunmoinen verho, joka päästää ilmavirran sisään.
Mutta yhteiskunta on heikompi, elämä yleensä epävarmempi, hyvinvointi rajotetumpi kuin meidän mehiläisillämme, ja kaikkialla, mihin näitä tuodaan, Meliponitit pyrkivät häviämään niiden tieltä. Veljeyden aate on yhtä suuressa määrin ja yhtä loistavasti kehittynyt molemmissa roduissa, paitsi yhdessä kohden, missä se toisessa rodussa ei ole saavuttanut enempää, kuin mitä se jo oli toteuttanut kimalaisten ahtaassa suvussa. Tämä kohta on yhteistyön koneentapainen järjestys, voimien tarkasti määrätty käyttö, sanalla sanoen koko yhteiskunnan rakenne, joka silminnähtävästi on alemmalla kannalla. Riittänee kun muistutan sitä mitä tästä olen kertonut tämän teoksen kolmannen kirjan XVIII luvussa, lisäämällä siihen, että mehiläistemme pesissä kaikki kennot ovat yhtä sopivia toukkien kasvattamiseen kuin ravintoaineiden säilyttämiseen ja kestävät yhtä kauan kuin pesäkin, jotavastoin ne Meliponiteilla kelpaavat ainoastaan yhteen tarkotukseen, ja ne, jotka ovat nuorten koteloiden kehtoina, hävitetään, kun nämä ovat tunkeutuneet kuorestaan ulos.
Aate on siis saavuttanut täydellisimmän muotonsa meidän kotimehiläisissämme; ja siinäpä nyt olemme lyhyesti, epätäydellisesti kuvanneet tämän aatteen kehitysasteet. Ovatko nämä kehitysasteet kerta kaikkiansa muuttumattomasti määrätyt jokaisessa lajissa, ja onko se viiva, joka niitä yhdistää, olemassa ainoastaan mielikuvituksessamme? Älkäämme vielä rakentako järjestelmää tällä epätäydellisesti tutkitulla alueella. Tyytykäämme väliaikaisiin päätelmiin ja, jos niin tahdomme, kallistukaamme mieluummin toiverikkaimpien puoleen, sillä jos välttämättömästi täytyisi valita, niin muutamat valonsäteet jo viittaavat siihen, että enimmin toivotut tulevat olemaan varmimmat. Tunnustakaamme muuten vielä tietämättömyytemme. Me vasta opimme silmiämme avaamaan. Tuhannet kokeet, joita voitaisiin tehdä, ovat jääneet tekemättä. Voisivatko esim. Prosopisit, jos niitä pidettäisiin vankeudessa ja pakotettaisiin asumaan yhdessä kaltoistensa kanssa, astua täydellisen yksinäisyyden rautakynnyksen yli, mieltyä yhteiselämään kuten Dasypodat ja tehdä veljellisen ponnistuksen kuten Panurgus-suku? Siirtyisivätkö Panurgukset vuoroonsa, jos niitä pakotettaisiin elämään uusissa, epänormaalisissa olosuhteissa, yhteisestä käytävästä yhteiseen huoneeseen? Tokkohan kimalais-emot, jos niitä pidettäisiin yhteisessä talvimajassa, kasvatettaisiin ja elätettäisiin vankeudessa, oppisivat ymmärtämään toinen toisensa ja jakamaan työn? Ja onko Meliponiteille annettu röyhelletystä vahasta tehtyjä kennokakkuja? Onko niille tarjottu keinotekoisia hunajasäiliöitä niiden omien omituisten astioitten asemesta? Ottaisivatko ne niitä vastaan, käyttäisivätkö ne niitä hyväkseen, ja millä tavoin ne sovelluttaisivat tapansa tähän tottumattomaan rakennustapaan? Nämä kaikki ovat kysymyksiä, joilla käännymme hyvinkin pienten olioiden puoleen, mutta jotka kuitenkin kätkevät suurimpien salaisuuksiemme suuren selitys-sanan. Me emme kykene niihin vastaamaan, sillä meidän kokemuksemme johtuu vasta eilisestä. Réaumurista alkain on nyt noin puolitoista vuosisataa siitä, kun muutamien kesyttömien mehiläisten elintapoja on ruvettu tarkastelemaan. Réaumur tunsi niitä vain muutaman harvan, me olemme tutkineet muutamia muita, mutta satoja, tuhansia kenties, on tähän asti tarkastanut ainoastaan joku tietämätön tai hätäilevä matkamies. Ne, joita me tunnemme Memoirien tekijän kauniitten tutkimusten ajasta asti, eivät ole missään suhteessa tapojaan muuttaneet, ja ne kimalaiset, jotka vuoden 1730 tienoilla puuteroivat itsensä kullalla, surisivat kuin auringon säteiden väreily ja ahmivat hunajaa Charentonin puutarhoissa, olivat aivan niiden kaltaisia, jotka, huhtikuun tultua, huomispäivänä surisevat muutaman askeleen päässä siitä Vincennesin metsässä. Mutta Réaumurista meidän päiviimme on vain silmänräpäys tutkittavastamme ajasta, ja useat ihmisiät perätysten muodostavat vain sekunnin luonnon ajatuksen historiassa.
XIV
Joskin se aate, jota olemme silmillämme seuranneet, on saanut korkeimman muotonsa kesyssä mehiläisessämme, ei kuitenkaan silti ole sanottu, että kaikki pesässä on moitteetonta. Yksi mestariteos, kuusikulmainen kenno, saavuttaa siinä joka suhteessa ehdottoman täydellisyyden, ja mahdotonta olisi kaikkien kokoontuneiden nerojen siinä mitään parantaa. Ei mikään elävä olento, ei edes ihminenkään, ole omassa piirissään toteuttanut sitä, mitä mehiläinen on toteuttanut omassaan; ja jos maapallollemme vieras järkiolento tulisi pyytämään maaltamme elämän logiikan täydellisimmän tuotteen, olisi sille näytettävä tuo vaatimaton kennokakku.
Mutta kaikki ei ole tämän mestariteoksen veroista. Olemme jo tilaisuuden sattuessa huomauttaneet muutamista virheistä ja erehdyksistä, jotka toisinaan ovat silmäänpistäviä, toisinaan salaperäisiä. Sellaisia ovat koiraksien suuri paljous ja niiden kallis toimettomuus, partenogenia, häälennon vaarat, liiallinen parveileminen, säälin puute, yksilön miltei kammottava uhraaminen yhteiskunnan hyväksi. Lisätkäämme siihen omituinen taipumus koota suunnattomia määriä siitepölyä, joka jäädessään käyttämättä piankin eltaantuu, kovettuu ja täyttää turhaan kennokakut, edelleen pitkä hedelmätön interregnum, joka kestää ensimäisestä parveilusta toisen kuningattaren hedelmöittymiseen asti j.n.e.
Näistä vioista suurin, ja ainoa, joka meidän ilmanalassamme miltei poikkeuksetta on tuhoa tuottava, on toistuva parveilu. Mutta älkäämme unohtako, että tässä suhteessa ihminen on jo tuhansia vuosia ollut kesyn mehiläisen luonnollista valintaa häiritsemässä. Aina Faraonein-aikuisesta egyptiläisestä meidän aikamme talonpoikaan asti mehiläishoitaja on alati toiminut vastoin lajin mielihaluja ja etuja. Parhaiten menestyvät ne pesät, jotka eivät lähetä kuin yhden ainoan parven heti kesän tultua. Ne tyydyttävät siten äidillistä vaistoansa, turvaavat suvun jatkumisen, kuningattarien välttämättömän uudistumisen ja parven tulevaisuuden, se kun väkirikkaana ja aikaisin kypsyneenä saa kyllin aikaa rakentaakseen vankkoja ja hyvin varustettuja asuntoja ennen talven tuloa. Varmaa on, että jos mehiläiset jätettäisiin oman onnensa nojaan, olisi—koska nämä pesät aaluvineen yksin kestäisivät talven vastuksia, jotka miltei säännöllisesti olisivat hävittäneet toisten viettien hallitsemat asumuskunnat—rajotetun parveilun perusaate vähitellen vakaantunut meidän pohjoisissa roduissamme. Mutta ihminen on aina hävittänyt juuri nämä varovaiset, varakkaat ja ilmanalaan tottuneet yhteiskunnat, anastaaksensa niiden aarteet. Hän on jättänyt eloon ja jättää yhä vielä tavanmukaisessa käytännössä eloon ainoastaan siirtokunnat, nääntyneet sukukunnat, sekundääriset tai tertiääriset parvet, joilla on suunnilleen se, minkä tarvitsevat talven varaksi, tai joille hän antaa hiukan hunajan tähteitä lisätäksensä niiden köyhää varastoa. Siitä on ollut seurauksena, että laji luultavasti on heikontunut, että taipumus liialliseen parveilemiseen on perinnöllisesti kehittynyt, sekä että nykyään miltei kaikki mehiläisemme, varsinkin mustat mehiläisemme, parveilevat liian paljon. Muutamia vuosia sitten ovat irtonaisia kehyksiä käyttävän mehiläishoidon uudet menettelytavat alkaneet vaikuttaa tätä vaarallista tapaa vastaan, ja nähdessämme, kuinka nopeasti keinotekoinen valinta vaikuttaa useimpiin kotieläimiimme, kuten nautakarjaan, koiriin, lampaisiin, hevosiin, kyyhkysiin— luettelemattakaan kaikkia—, on luvallista uskoa, että meillä piankin on oleva mehiläisrotu, joka täydellisesti luopuu luonnollisesta parveilusta ja käyttää kaiken toimeliaisuutensa hunajan ja siitepölyn kokoamiseen.
XV
Mitä taas noihin muihin vikoihin tulee, eiköhän sellainen ymmärrys, mikä saavuttaisi selvemmän tietoisuuden yhteiselämän päämäärästä, voisi niistä vapautua? Minulla olisi paljonkin sanomista näistä vioista, jotka milloin johtuvat pesän tuntemattomasta luonteesta, milloin ovat ainoastaan parveilun ja sen erehdyksien seurauksia, joihin äsken olemme tutustuneet. Mutta kukin voi, sen mukaan, mitä hän tähän asti on nähnyt, mielin määrin myöntää tai kieltää mehiläisiltä kaiken ymmärryksen. Minä en tahdo niitä puolustaa. Minusta näyttää ikäänkuin ne monen monessa suhteessa osottaisivat ymmärtämystä, mutta joskin ne tekisivät sokeasti kaiken, minkä tekevät, ei minun uteliaisuuteni siitä vähenisi. Mieltäkiinnittävää on nähdä olennon aivojen löytävän omassa itsessään erinomaisia apukeinoja taisteluun kylmää, nälkää, kuolemaa, aikaa, avaruutta, yksinäisyyttä, kaikkia eloon heräävän aineen vihollisia vastaan; mutta jos olijan onnistuu ylläpitää pieni monimutkainen ja syväperäinen elämänsä astumatta vaiston rajoja ulommaksi, tekemättä muuta kuin mikä on aivan tavallista, niin se on myöskin hyvin mieltäkiinnittävää ja hyvin tavatonta. Tavallinen ja ihmeellinen sekottuvat ja ovat tasa-arvoisia, kun ne asettaa niiden oikeaan paikkaansa luonnon helmassa. Meidän ei tule enää kääntää katsettamme niihin, joilla on vääryydellä anastetut nimet; vaan sen, mikä on ymmärtämätöntä, selittämätöntä, tulee vetää katseemme puoleensa, ilahuttaa toimintahaluamme sekä antaa uusi, oikeampi muoto ajatuksillemme, tunteillemme ja sanoillemme. Viisasta on olla mieltänsä muuhun kiinnittämättä.
XVI
Sitäpaitsi emme me ole oikeutetut järkemme nimessä arvostelemaan mehiläisten puutteellisuuksia. Emmekö omassa keskuudessamme näe tietoisuuden ja järjen elävän kauankin keskellä erehdyksiä ja virheitä niitä huomaamatta, ja vieläkin kauemmin koettamatta niitä parantaa? Jos ylimalkaan on olemassa olentoa, jota sen kohtalo aivan erityisesti, melkein orgaanisesti kutsuu itsetietoisuuteen, elämään ja järjestämään yhteiselämää puhtaan järjen mukaan, niin se on kai juuri ihminen. Katsokaahan kuitenkin, miten hän menettelee, ja verratkaa mehiläispesän virheitä oman yhteiskuntamme virheisiin. Jos me olisimme mehiläisiä, jotka tarkastelisivat ihmisiä, niin hämmästyksemme olisi suuri huomatessamme esimerkiksi epäjärjellistä ja väärää työnjakoa olija-ryhmän keskuudessa, joka muutoin näyttäisi olevan erinomaisella järjellä varustettu. Me näkisimme mitenkä maankamaraa, koko yhteisen elämän ainoaa lähdettä, vaivalloisesti ja riittämättömästi viljelee vain kaksi tai kolme kymmenestä koko väestöstä, miten toinen kymmenesosa, ollen aivan joutilaana, anastaa paraimman osan tämän työn tuotteista, miten jäljellä olevat seitsemän kymmenesosaa ikuiseen puolinälkään tuomittuina lakkaamatta uuvuttavat voimiansa omituisissa ja hedelmättömissä ponnistuksissa, jotka eivät niille koskaan tuota mitään hyötyä ja joilla ei näytä olevan muuta tarkotusta, kuin tehdä joutilaiden olemassaolo vieläkin monimutkaisemmaksi ja selittämättömämmäksi. Me päättelisimme sen nojalla, että noiden olijoiden järki ja siveellinen tunto kuuluvat maailmaan, joka on aivan toisenlainen kuin meidän, sekä että ne noudattavat periaatteita, joita meidän ei tarvitse toivoa käsittävämme. Mutta älkäämme enää jatkako tätä puutteellisuuksiemme silmäilemistä. Onhan meillä ne aina tietoisuudessamme. Tosin ne eivät meissä silti paljoakaan vaikuta. Kerran vuosisadan kuluessa kenties joku niistä nousee ylös, ravistaa hetkeksi unen hartioiltaan, päästää hämmästyksen huudon, oikaisee päänaluksena ollutta käsivarttaan jota pakottaa, muuttaa asentoaan, laskeutuu uudelleen levolle ja nukkuu uudelleen, siksi kunnes levon synkän väsähdyksen aiheuttama uusi kipu sen jälleen herättää.
XVII
Myönnettyämme kerran "Apiens"-alalahkon tai ainakin "Apites"-ryhmän (mehiläisten) olleen kehityksen alaisia, koska niiden kehitys on todennäköisempi kuin niiden muuttumattomuus, niin mikä on sitten tämän kehityksen pysyväinen ja yleinen suunta? Se näyttää noudattavan samaa suuntaviivaa kuin oma kehityksemmekin. Se pyrkii ilmeisesti vähentämään vaivaa, turvattomuutta, kurjuutta, lisäämään lajin hyvinvointia, sen edullisia mahdollisuuksia ja sen valta-asemaa. Tässä tarkotuksessa se epäröimättä uhraa yksilön, korvaten yhteisonnella ja yhteisellä voimalla yksilöllisen itsenäisyyden, joka muuten onkin pettäväinen ja onneton. Voisi miltei väittää luonnon arvelevan samalla tavoin kuin Perikles Thukydideen kertomuksen mukaan, että yksilöt ovat onnellisempia yhteiskunnassa, jonka yhteisonni kukoistaa, vaikka itse siinä kärsisivätkin, kuin jos yksilö menestyisi ja valtio tuhoutuisi. Se suojelee uutteraa työorjaa voimakkaassa yhteiskunnassa ja jättää epävakaisessa yhtymässä elävän velvollisuudettoman satunnaisen jäsenen kuvaamattomien, nimettömien vihollisten valtaan, jotka täyttävät ajan jokaisen hetken, maailmankaikkeuden kaikki liikkeet, avaruuden vähimmätkin sopet. Nyt ei ole sovelias hetki pohtia tätä luonnon ajatusta eikä kysyä onko ihmiselle soveliasta sitä noudattaa, mutta varmaa on, että kaikkialla, missä me rajattoman joukon keskeltä huomaamme jonkun aatteen vilahduksen, tämä kulkee tätä tietä, jonka loppumäärää emme tunne. Mitä siihen tulee, joka meitä erityisesti koskee, lienee kylliksi ottaa varteen millä huolella luonto pyrkii säilyttämään ja juurruttamaan kehityksenalaisessa suvussa kaikkea sitä, mikä on voitettu aineen vihamielisen järkkymättömyyden vallasta. Se merkitsee pisteellä jokaisen onnistuneen ponnistuksen ja asettaa sen takaisinponnahduksen esteeksi, joka olisi välttämätön ponnistuksen jälkeen, joitakin erikoisia meille tuntemattomia, suopeita lakeja. Tällä edistyksellä, jota olisi vaikea kieltää järkevimmiltä lajeilta, ei kenties ole muuta päämäärää kuin oma liikuntonsa, eikä se tiedä minne sen kulku vie. Maailmassa, missä ei mikään, paitsi muutamia tämäntapaisia tosiseikkoja, osota varmaa tahtoa, on joka tapauksessa sangen tärkeätä nähdä muutamien olentojen kohoavan täten asteettain ja yhtämittaisasti, siitä päivästä asti, jolloin me näimme päivän valon. Ja jolleivät mehiläiset olisikaan meille ilmaisseet muuta kuin tämän salaperäisen valokiehkuran kaikkivaltaisen yön helmassa, niin meidän yksistään jo tämän vuoksi ei tarvitse katua sitä aikaa, minkä olemme uhranneet tutkiaksemme niiden vähäpätöisiä elinilmiöitä ja vaatimattomia tapoja, jotka ovat niin kaukana meidän suurista intohimoistamme ja ylpeistä päämääristämme ja kuitenkin niitä niin lähellä.
XVIII
Mahdollista on, että kaikki tämä on turhaa ja että meidän valokiehkuramme samoin kuin mehiläistenkin loistaa vain pimeyksien huvitukseksi. Mahdollista on myös, että joku ulkoapäin, toisesta maailmasta tai jostakin uudesta luonnonilmiöstä johtuva suunnaton tapahtuma äkkiä antaa lopullisen merkityksen tälle ponnistukselle, tai hävittää sen lopullisesti. Kulkekaamme kuitenkin uraamme, ikäänkuin ei mitään odottamatonta olisi tapahtuva. Joskin tietäisimme, että huomispäivänä jokin ilmestys, esimerkiksi jonkun vanhemman ja valoisamman kiertotähden kanssa aikaansaatu yhteys, olisi mullistava luomakuntamme, sammuttava intohimomme, kumoava olemuksemme peruslait ja perustotuudet, olisi kuitenkin viisainta uhrata koko tämä nykypäivä näiden intohimojen, näiden lakien, näiden totuuksien harrastamiseen, niiden yhteensovittamiseen hengessämme, uskollisuuteen päämääräämme kohtaan, joka on: ottaa palvelukseemme elämän hämärät voimat ja kohottaa ne muutamia asteita korkeammalle, niin hyvin itsessämme kuin ympärillämmekin. Mahdollista on, ettei tästä jää mitään jäljelle uudessa ilmestyksessä, mutta mahdotonta on, etteivät ne, jotka loppuun asti ovat suorittaneet tämän tehtävän, joka ennen kaikkea juuri on ihmissuvun tehtävä, ole ensi rivissä vastaanottamassa tätä ilmestystä. Ja joskin tämä heille osottaisi, että ainoa todellinen velvollisuutemme on olla utelematta ja tyytyä tiedon mahdottomuuteen, he tulevat paremmin kuin muut käsittämään tämän lopullisen tiedonhalusta luopumisen ja tyytymisen ja käyttämään sitä hyväkseen.
XIX
Muuten, älkäämme suunnatko haaveilujamme tälle tolalle. Älköön yleisen tyhjiinraukeemuksen mahdollisuus enempää kuin jonkun sattuman ihmeellinen väliintulo saako sijaa töittemme suunnittelemisessa. Tähän asti olemme aina mielikuvituksemme lupauksista huolimatta olleet oman itsemme, omien apulähteidemme nojassa. Vaatimattomimpien ponnistustemme kautta olemme toteuttaneet kaiken sen, mitä hyödyllistä ja pysyvää on aikaansaatu tällä maapallolla. Meillä on täysi vapaus odottaa parainta tai pahinta jostakin tuntemattomasta tapahtumasta, mutta sillä ehdolla ainoastaan, ettei tämä odotus sekaannu inhimilliseen tehtäväämme. Tässäkin mehiläiset antavat meille opetuksen, joka on erinomainen, niinkuin kaikki luonnon opetukset. Niihin nähden voi todellakin puhua yliluonnollisesta väliintulosta. Ne ovat selvemmin kuin me asetetut tahdon valtaan, joka saattaa hävittää tai muunnella niiden sukua ja muuttaa niiden kohtalot. Ja kuitenkin ne seuraavat alkuperäistä ja syvää kutsumustansa. Ja juuri ne mehiläiset, jotka uskollisimmin tottelevat velvollisuuttansa, ovat nyt parhaimmin varustetut käyttääkseen hyväkseen sitä yliluonnollista väliintuloa, joka nykyään johtaa niiden lajien kohtaloa. Onpa helpompi kuin luulisikaan oivaltaa jonkun olennon voittamaton velvollisuus. Sen voi aina lukea siitä elimestä, joka sen muista erottaa, johon muut elimet alistuvat. Ja samoin kuin mehiläisten kieleen, suuhun ja vatsaan on kirjotettuna, että niiden tulee hunajaa tuottaa, on meidän silmiimme, korviimme, ytimiimme, kaikkiin aivojemme poimuihin, ruumiimme koko hermostoon kirjotettuna, että me olemme luodut muuttamaan kaiken sen, minkä me tästä maasta hyväksemme käytämme, erikoiseksi energiaksi, joka on tällä maapallolla ainoa laatuaan. Ei mikään olento tietääkseni ole luotu tuottamaan, niinkuin me, tuota eriskummallista nestettä, jota sanomme ajatukseksi, älyksi, ymmärtämiseksi, järjeksi, sieluksi, hengeksi, aivo-voimaksi, hyveeksi, hyvyydeksi, oikeudeksi, tiedoksi; sillä näet on tuhat nimeä, vaikka se olennoltaan on vain yksi. Kaikki on meissä uhrattu sen hyväksi. Lihaksemme, terveytemme, jäseniemme notkeus, eläimellisten toimituksiemme tasapaino, elämämme rauha, kaikki kantaa sen ylivallan yhä suurenevaa taakkaa. Se on kallisarvoisin ja vaikein olomuoto, mihin aine ylimalkaan voidaan kohottaa. Liekki, lämpö, valo, itse elämäkin, edelleen elämääkin hienompi vaisto ja enimmät käsittämättömät voimat, jotka olivat maailman kruununa ennen meidän tuloamme, ovat vaalenneet tuon uuden voiman rinnalla. Emme tiedä, minne se meidät johtaa, mitä se meistä tekee ja mitä me siitä teemme. Siltä saamme sen kerran tietää, kun se on hallitseva täydessä voimassaan. Sillävälin älköön meillä olko muuta mielessä kuin antaa sille kaikki, minkä se meiltä pyytää, uhrata sille kaikki, mikä voisi viivyttää sen puhkeamista. Ei liene epäilyksen alaista, että tämä on, nykyhetkenä, ensimäinen ja selvin velvollisuutemme. Se on opettava meille kaupanpäälliseksi muut velvollisuutemme. Se on ravitseva niitä ja pitävä niitä elossa, mikäli sitä itseään ravitaan, samalla tavoin kuin vuorten vedet ravitsevat ja pidentävät kedon puroja huippujensa salaperäisen ravinnon nojalla. Älkäämme vaivatko aivojamme saadaksemme selkoa siitä, kuka tulee hyötymään voimasta, joka täten karttuu meidän kustannuksellamme. Mehiläiset eivät tiedä, tulevatko syömään kokoamansa hunajan. Samoin emme mekään tiedä, kuka on hyötyvä siitä henkisestä voimasta, jonka me tuomme maailmankaikkeuteen. Niinkuin ne lentelevät kukasta kukkaan kootakseen enemmän hunajaa, kuin mitä tarvitsevat itselleen ja poikasilleen, samalla tavoin rientäkäämme mekin todellisuudesta todellisuuteen etsiäksemme kaikkea, mikä saattaa tarjota ravintoa tuolle käsittämättömälle liekille, niin että olisimme valmiit mihin tapahtumaan tahansa, siinä varmassa luottamuksessa, että olemme täyttäneet olennaisen velvollisuutemme. Ravitkaamme sitä tunteillamme, intohimoillamme, kaikella, mikä näkyy, tuntuu, kuuluu, ymmärretään, kosketellaan, vieläpä sen omalla sisimmällä olemuksella, joka on se aate, minkä se johtaa niistä keksinnöistä, kokemuksista ja havainnoista, joita se kokoo kaikesta, mihin se kajoaa. Silloin tulee hetki, jolloin kaikki kääntyy niin luonnollisella tavalla parhaaksi hengelle, joka on alistunut tosi-inhimillisen velvollisuuden hyvän tahdon alle, että epäilys sen ponnistusten hyödyttömyydestäkin tekee sen tutkimisinnon vain vielä kirkkaammaksi, puhtaammaksi, epäitsekkäämmäksi, itsenäisemmäksi ja jalommaksi.
* * * * *
ALAVIITTEET
[1] Mainita voisi vielä Kirbyn ja Spencen monografian heidän "Introduction to Entomology" nimisessä kirjassaan, mutta se on miltei kauttaaltaan teknillinen.
[2] Tekijä erehtyy tässä, sillä mikroskoopin keksivät isä ja poika Janssen vuosien 1590 ja 1600 välillä, jolloin S. ei vielä ollut syntynytkään. Suom:n muistutus.
[3] Havaintopesäksi nimitetään lasiseinillä ja mustilla esiripuilla tai ikkunaluukuilla varustettua pesää. Parhaimmissa on vain yksi ainoa kennokakku, joten sitä voi tarkastaa molemmilta puolin. Sellaisia pesiä saattaa vaaratta ja vaivatta asettaa saliin, kirjastoon y.m., jos nimittäin sieltä pääsee suoraan ulkoilmaan. Mehiläiset havaintopesässäni, joka on työhuoneessani Pariisissa, kokoovat tuon suuren kaupungin kivierämaasta tarpeellisen sadon elääkseen ja menestyäkseen.
[4] Tässä antamani numerot ovat säntilleen oikeat. Ne koskevat suurenpuoleista pesää sen täyden kukoistuksen aikana.
[5] Tavallisesti vieras kuningatar pannaan pesään pieneen rautalankahäkkiin suljettuna, joka ripustetaan kahden kennokakun väliin. Häkki on varustettu hunaja- ja vahaportilla, jonka työmehiläiset kalvavat rikki, sitten kun ensimäinen vihanleimaus on asettunut, vapauttaen täten vangin, jonka ne vastaanottavat sangen usein jotenkin suopeasti. S. Simmins, Rottingdeanin suuren mehiläistarhan johtaja, on äskettäin keksinyt toisen, erinomaisen yksinkertaisen tavan, joka onnistuu miltei aina ja pääsee yhä enemmän käytäntöön niiden mehiläishoitajain keskuudessa, jotka todella harrastavat ammattiansa. Se, mikä tavallisesti tekee uuden emän tuonnin niin vaikeaksi, on tämän käytös. Se joutuu pois suunniltaan, pakenee, kätkeytyy, käyttäytyy kuin kutsumaton vieras, herättää epäluuloja, jotka työmehiläisten lähempää tarkastusta toimeenpannessa piankin vahvistuvat. Simmins erottaa ensin täydellisesti pesään pantavan kuningattaren sekä antaa sen paastota puolen tuntia. Hän kohottaa sitten orpo-pesän sisimmän verhon kulman ja asettaa vieraan kuningattaren jonkun kakun huipulle. Epätoivoissaan äskeisestä yksinäisyydestään se on onnellinen huomatessaan olevansa toisten mehiläisten keskuudessa ja, ollen nälkään nääntymäisillään, vastaanottaa ahnaasti tarjotun ravinnon. Tästä sen levollisuudesta pettyneinä työmehiläiset eivät pane tarkastusta toimeen, luulevat kenties vanhan kuningattaren palanneen ja vastaanottavat sen riemuiten. Tästä kokeesta näyttää voitavan päättää, että, vastoin Huberin ja kaikkien havainnontekijain mielipidettä, mehiläiset eivät kykene tuntemaan kuningatartaan. Olkoonpa sen asian laita kuinka tahansa, niin nämä molemmat yhtä todennäköiset selitykset—vaikkakin totuus kenties piilee kolmannessa meille vielä tuntemattomassa selityksessä—osottavat uudelleen, kuinka monimutkainen ja hämärä mehiläisen sielunelämä on. Ja tästä, niinkuin kaikista elämän kysymyksistä, voi johtaa ainoastaan yhden johtopäätöksen: että parempaa odottaessamme tiedonhalun tulee vallita sydämessämme.
[6] Mehiläisen aivot tekevät Dujardinin laskujen mukaan 174:nnen osan koko hyönteisen painosta; muurahaisen aivot 296:nnen osan. Sitävastoin ovat ne jänteentapaiset aivolisäkkeet, jotka näyttävät kehittyvän samassa määrin kuin järki voittaa vaiston, jonkun verran vähemmän huomattavia mehiläisellä kuin muurahaisella. Toinen seikka siis korvaa toisen. Näin ollen näyttää näiden arvioiden tuloksena olevan—kun ottaa lukuun, mikä tässä asiassa on vain otaksumaa ja kuinka hämärä kysymyksessä oleva aine on—että muurahaisten ja mehiläisten älyllinen arvo lienee suunnilleen yhtä suuri.
[7] Kätkevät herttaista sydäntä pienessä ruumiissa,
[8] Uudistin saman kokeen tämän epäsuotuisan kevään ensimäisinä auringonpaisteisina päivinä. Se antoi minulle saman kielteisen tuloksen. Toiselta puolen eräs mehiläishoitaja, minun ystäviäni, sangen taitava ja rehellinen havaintojen tekijä, jolle olin alistanut pulman, kirjottaa minulle, että hän, noudattamalla samaa menettelytapaa, äskettäin on saavuttanut neljä epäämätöntä todistusta tällaisesta tiedon antamisesta. Tämä tapaus on vielä todennettava, eikä kysymys vielä ole ratkaistu; olen kuitenkin vakuutettu siitä, että ystäväni on johtanut harhaan hänen sangen luonnollinen toivonsa saada nähdä kokeensa onnistuvan.
[9] Tämä perusyksikkö hylättiin, eikä syyttä. Kennojen läpimitta on ihmeteltävän säännöllinen, mutta kuten kaikki se, mikä on elävän organismin tuottamaa, se ei ole matemaattisesti muuntelematon samassa pesässä. Sitäpaitsi, niinkuin Maurice Girard huomauttaa, eri mehiläislajeilla on eri kennon perusmitta, joten mittayksikkö muuntelisi pesästä pesään riippuen mehiläislajista, joka niissä asustelee.
[10] Nämä kolme viimeistä lausetta ovat vapaasti käännetyt, koskei lukija muuten ilman kuvia saisi mitään selvää niistä.
[11] Réaumur oli esittänyt kuuluisalle matemaatikolle Koenigille seuraavan probleemin: "Kaikista kuusikulmaisista soluista, joilla on pyramidin muotoinen kolmesta samankaltaisesta ja yhtäsuuresta vinoneliöstä muodostettu asema, on määrättävä se, jonka voi rakentaa vähimmällä aineella."—Koenig tuli siihen päätökseen, että tällaisen solun asema oli muodostunut kolmesta vinoneliöstä, joitten molemmat isommat kulmat olivat 109° 26' ja molemmat pienemmät kulmat 70° 34'. Eräs toinen oppinut, Maraldi, määräsi, mitattuaan niin tarkasti kuin mahdollista mehiläisten rakentamien vinoneliöiden kulmat, suuret kulmat 109° 28' suuruisiksi, pienet 70° 32'. Molempien ratkaisujen erotus oli siis 2'. Luultavaa on, että erehdys, jos erehdyksestä voi olla puhettakaan, on pantava Maraldin syyksi mieluummin kuin mehiläisten, sillä ei millään koneella voi erehtymättömän tarkkaan mitata solujen kulmia, ne kun eivät ole kyllin tarkkapiirteisiä. Toinen matemaatikko, Cramer, jolle oli alistettu sama probleemi, antoi sitäpaitsi ratkaisun, joka lähenee vielä enemmän mehiläisten antamaa, nimittäin 109° 28' 30" suurille ja 70° 31' 30" pienille kulmille. Maclaurin antaa, korjaten Koenigia, 70° 32' ja 109° 28', León Lalanne taas 109° 28' 16" ja 70° 31' 44". Ks Maclaurin, Philos. Trans. of London 1743. Brougham, Recherches analytiques et exper. sur les alvéoles des abeilles. L. Lalanne, Note sur l'Architecture des abeilles, etc.
[12] Lentolauta, joka usein on ainoastaan sen pöydän eli levyn jatko, jolle pesä on asetettu, muodostaa jonkunmoisen etusillan, kuistin tai lepopaikan, pääportin eli lentoaukon edessä.
[13] Muutamat mehiläistutkijat väittävät, että munasta tultuaan työmehiläiset ja kuningattaret saavat samaa ravintoa, jonkunmoista hyvin typpirikasta maitoa, jota erityinen imettäjien päässä oleva rauhanen erittää. Mutta muutaman päivän kuluttua työmehiläistoukat vierotetaan ja niille annetaan karkeampaa hunaja- ja siitepölyravintoa, jotavastoin tulevaan kuningattareen, siksi kunnes hän on täysin kehittynyt, ahdetaan tuota kallisarvoista maitoa, jota on sanottu "kuninkaalliseksi liemeksi". Olkoonpa asianlaita mikä tahansa, lopputulos ja ihme ovat samankaltaisia.
[14] Mahdotonta on kuvata tässä yksityiskohtia myöten tätä Darwinin selittämää ihmeellistä sadinta. Kas tässä karkeapiirteinen kaavakuva: Orchis Morion siitepöly ei ole jauhomaista, vaan yhteen mykertynyttä pieniksi nuijaraaisiksi pölymyhkyiksi (pollinium). Kumpikin pölymyhky (niitä on kaksi) päättyy alapäässään tahmeaan levyyn, tarttumakantaan (retinaculum eli glandula), jota ympäröi ohut, kalvomainen, pienimmästäkin kosketuksesta halkeava pussi, keulapussi (rostellum). Mehiläisen asettuessa kukalle sen pää hipaisee hunajaa imiessään tuota kalvomaista keulapussia, joka halkeaa ja paljastaa molemmat tarttumakannat. Näiden tahmean nesteen vaikutuksesta pölymyhkyt tarttuvat hyönteisen päähän, niin että hyönteinen kukan jättäessään vie ne muassaan kahtena päärynänmuotoisena sarvena. Jos nämä kaksi siitepölyä sisältävää sarvea pysyisivät suorina ja kankeina, niin ne, mehiläisen tunkeutuessa toiseen kämmekkään, koskettaisivat tämän toisen kukan keulapussia niin että se yksinkertaisesti halkeaisi, mutta eivät saapuisi luotille eli naaraspuoliselle elimelle, joka on hedelmöitettävä ja joka sijaitsee keulapussin alla. Orchis Morion äly on ennakolta ymmärtänyt tämän vaikeuden. Kolmenkymmenen sekunnin kuluessa eli siinä vähäisessä ajassa, jonka hyönteinen tarvitsee imeäkseen kaiken hunajan kukasta ja siirtyäkseen toiseen kukkaan, tuon pienen nuijan varsi (myhkyvarsi) kuihtuu ja vetäytyy kokoon, aina samalta puolelta ja samaan suuntaan; siitepölyä sisältävä myhky kallistuu alaspäin, ja sen kaltevuuskulma on määrätty sellaiseksi, että se mehiläisen tunkeutuessa läheiseen kukkaan tarkoin sattuu luotin kohdalle, jolle sen tulee sirottaa hedelmöittävää siitepölyänsä. (Vrt., jos tahtoo tutustua tämän kukkien itsetajuttomassa maailmassa tapahtuvan intiiminäytelmän yksityiskohtiin, Ch. Darwinin ihmeteltävää tutkielmaa "On the various contrivances by which British and foreign orchids are fertilized", 1862.)
[15] Eräs silikaatteihin kuuluva mineraali.
[16] Professori Mc Lainille on äsken onnistunut muutamien kuningattarien keinotekoinen hedelmöittäminen, kuitenkin monimutkaisen ja vaikean kirurgisen leikkauksen avulla. Sitäpaitsi näiden kuningattarien hedelmällisyys oli rajotettu ja lyhytaikainen.
[17] Elinvoimainen mehiläis-asumuskunta kuluttaa talvehtimisaikana, joka Keski-Euroopan maissa kestää noin kuusi kuukautta, nimittäin lokakuusta huhtikuun alkuun, tavallisesti kymmenestä viiteentoista kg hunajaa.
[18] Tässä näemme kesyn mehiläisen paikan tieteellisessä järjestelmässä:
Luokka Hyönteiset
Lahko Hymenoptera
Heimo Apidae
Suku Apis
Laji Mellifica.
Mellifica nimi on peräisin Linnén järjestelmästä. Se ei ole paraiten valituita, koska kaikki Apidae paitsi mahdollisesti muutamia loismehiläislajeja ovat hunajaatekeviä. Scopoli käyttää nimeä: Cerifera; Réaumur, Domestica; Geoffroy, Gregaria. Apis ligustica, italialainen mehiläinen, on Apis Mellifican muunnos.
[19] Tämä tapaus on päälle päätteeksi jotenkin tavallinen sekundäärisissä ja tertiäärisissä parvissa, sillä ne ovat kokemattomampia ja varomattomampia kuin primäärinen parvi. Niitä johtamassa on neitseellinen, huimapäinen kuningatar, ja niissä on melkein yksinomaan aivan nuoren nuoria mehiläisiä, joissa alkuperäinen vaisto vaikuttaa sitä voimakkaammin, kuta vähemmin ne vielä tuntevat ankaran taivaanalamme kovuutta ja oikkuja. Muuten ei ainoakaan näistä parvista kestä syksyn ensimäisiä kylmiä viimoja, vaan ne yhtyvät pian luonnon hitaan ja hämäräperäisen kokeilun lukemattomien uhrien joukkoon.
[20] Koska me nyt viimeisen kerran koskettelemme mehiläisen rakennustuotteita, niin huomauttakaamme eräs Apis Florean omituisuus. Sen kuhnurikennoissa muutamat seinät ovat lieriön muotoisia sen sijaan että olisivat kuusikulmaisia. Näyttää siltä, kuin ei se olisi vielä täydelleen siirtynyt toisesta muodosta toiseen lopullisesti omistaaksensa parhaimman.
[21] Büchner mainitsee samanlaatuisen tosiseikan, joka ei todista hitaasti tapahtuvaa, vuosisatoja kestävää, tiedotonta ja välttämätöntä, vaan suoraa päätä tapahtuvaa ja järkiperäistä mukautumista olosuhteisiin: Barbadoksessa, keskellä sokeritehtaita, missä mehiläiset löytävät vuoden umpeen yllin kyllin sokeria, ne lakkaavat täydellisesti kukissa käymästä.
[22] Tärkeätä on olla sekottamatta seuraavia kolmea nimitystä: apiens, apides ja apites, joita esityksessämme tulemme käyttämään vuorotellen, ja jotka olemme lainanneet Emile Blanchardin luokituksesta. Apiens ovat alalahko (tribus), joka käsittää kaikki mehiläis-sukuiset heimot. Apides (apidae) ovat ensimäinen näistä heimoista ja jakaantuvat kolmeen ryhmään, joiden ranskalaiset nimet ovat: Meliponites, Apites ja Bombites (kimalaiset). Apites-ryhmä vihdoin käsittää kesyn mehiläisen eri muunnokset.
[23] Esimerkkejä: Kimalainen, jolla on loisena Psithyra, Stelis, joka elää Anthidiain häviöksi. Meidän täytyy otaksua, sanoo sangen sattuvasti J. Perez (Les Abeilles) loisen ja uhrin tavanmukaisesta samankaltaisuudesta puhuessaan, meidän täytyy otaksua, että nuo molemmat suvut ovat ainoastaan kaksi eri muotoa samaa tyyppiä sekä liittyvät toinen toiseensa läheisen sukulaisuuden kautta. Kehitysoppia kannattaville luonnontutkijoille ei tämä sukulaisuus ole puhtaasti aatteellinen vaan todellinen. Loislaji olisi siten vain satoa-kokoovasta lajista lähtenyt sukuhaara, joka mukautuessaan loiselämään on kadottanut sadonkorjuuseen tarpeelliset elimet.
[24] Varmaa ei ole, noudatetaanko kuninkuuden ja yksiäitiyden periaatetta tarkoin Meliponitien keskuudessa. Blanchard otaksuu hyvällä syyllä että, koska ne ovat pistimiä vailla eivätkä siis yhtä helposti voi surmata toinen toistansa kuin mehiläiskuningattaret, pesässä luultavasti elää useita kuningattaria. Mutta tätä seikkaa ei ole tähän asti voitu todeta, naaraitten ja työmehiläisten suuren yhdennäköisyyden vuoksi sekä siksi, ettei Melipona-mehiläisiä ole voitu kasvattaa meidän ilmanalassamme.