language: Finnish

MEREN JA LEMMEN AALLOT

Kirj.

Franz Grillparzer

Suomentanut

V. A. Koskenniemi

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1909.

HENKILÖT:

 HERO.
 YLIPAPPI, hänen setänsä.
 LEANDER.
 NAUKLEROS.
 IANTHE.
 TEMPPELINVARTIJA.
 HERON VANHEMMAT.
 PALVELIJOITA. KALASTAJIA. KANSAA.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

Afroditen temppelin esikartano Sestoksessa. Keskustan muodostavat pitkien välimatkojen päässä peristyylin tapaan seisovat pylväät. Taustalla temppeli, johon vievät moniasteiset portaat. Etualalla oikealla puolen Amorin kuvapatsas, vasemmalla Hymenaeuksen. Varhainen aamu.

Hero astuu, kantaen kukkaisvasua kädessään, alas temppelin portaita.

HERO. Näin pitkällä siis ollaan. Temppeli jo myrttineen ja ruusuin valmihina vain juhlan alkamista odottelee.

Ja itse olen juhlan esine! On suotu minun kaiket päiväni, jotk' ennen ilman määrää kulutin, nyt palvelukseen taivahisen käyttää, ja hetket, jotka kuihtunehet ois kuin nurmen kukat, saan ma seppeleksi nyt jumalattarelle nitoa ja hälle pyhittää mun elämäni.

Kuink' olen onnellinen, että päivä näin valjennut on ihanana. Missään ei pilvenhattarata taivahalla ja Phoebus nousten meren aaltoin ylle nyt katsoo templiämme siunaten. Mun vertaiseksesko sa tunnustat? Sen tiedätkö sa, että sama Hero, sa jonka lasna riemuin leikkivän näit templin portahilla, vallannut on esi-isäin vanhan oikeuden; sen etuudesta vaarin ottaen on papittareksi hän ruvennut. Se tänään, tänään tapahtuva on. On kansa hänet näkevä, kun silloin hän uhrilahjaa kantaa taivaisille ja kaikki huulet riemuhuutoon yhtyy ja loisto jumalattaren se myös on papittaren — Mutta laiminlyönnein ma täällä toimeniko alkaisin? On vielä kukkia ja seppeleitä, ja kuvat tuoll' on kaunistamatta.

Kas tässä Hymenaeus, joka yhteen viet ihmiset, sa ota seppel multa, jok' itse vapaan osan valitsen. Sa vaihdat sieluja? Ah, jumalat! Mun omani ma itse tahdon pitää; siit' toinen varmaan hyötyis vähemmän!

Ja sulle, Amor, toinen seppeleeni! Jos jumalan oot poika, olemme me sukulaiset; kunnon sisarukset ain elää sovinnossa keskenänsä. Niin eläkäämme mekin, Kunnioittaa sua voin kuin sitä, jot' ei tunne vielä.

Nyt vielä permannolle kukat. — Mutta kuink' onkaan kaikki täällä huiskin haiskin. Tuoss' eikö vesiruukku — niinit — nuorat? Kuin vitkastelee palvelijattaret tään talon! Täyttävätkö tällä tapaa he tehtävänsä. Epäjärjestys tuo kiusaa silmiäni; paikallensa ma tahdon itse kaikki panna. (Järjestelee epäjärjestyksessä olevia esineitä.) Tuossa he joukoss' saapuvatkin meluten. Nyt ilman heitä kaikk' on kuntoon saatu.

(Ianthe ja joukko palvelijattaria tulee.)

IANTHE.
Ah, kaunis Hero, näin jo varhain työssä!

HERO.
Muit' ennen vain; on nyt jo aika myöhä.

(Palvelijattaret laittavat kaikki kuntoon.)

IANTHE. Hän meitä nuhtelee, kun vähän oomme me tänne eilisestä jättänehet.

HERO. Lie paljon taikka vähän, mitään et oo vielä tehnyt.

IANTHE. Aamuvarhaisesta me oomme lakaisseet ja puhdistaneet, mut sitten kentälle me karkasimme.

HERO. Mut taivaan nimessä, kun juoksentelit sa esipihassa, sun silmääs eikö oo tullut keskenjäänyt työsi? Mutta ma vaikenen, me toisiamme emme voi ymmärtää.

IANTHE. Sa aina jurottelet ja iloisilta ilon kieltää tahdot.

HERO. Oon yhtä iloinen kuin muutkin. Usein mua ennen iltasella leikin aikaan te ootte väsynehet; mutta työkin on mulle hupi leikin veroinen, ma siks en sitä tahdo laiminlyödä.

IANTHE. Suo anteheksi meille alhaisille sa ylvään pappissuvun perijätär — —

HERO.
Se totta.

IANTHE.
         Korkeampaan kutsuttu —

HERO.
Niin, vastaan ylpeästi.

IANTHE. Toiset ilot on sulla, arvokkaammat.

HERO. Tiedät kyllä ma etten ivata voi. Ivaa sinä!

IANTHE. Mut kuitenkin oot katsomassa käynyt sa noita kahta nuorukaista —

HERO.
                             Vaiti!

IANTHE. Ah itse hullaantunein silmin heitä sa tähystelit.

HERO.
               Vaiti, sanon minä.
Oon hulluuttasi kyllin kärsinyt.
Sun puheellesi suljen korvani.
Ma kerron sedälleni, papille,
ja töistäs saat sa ansiosi mukaan.
En kernaasti suo valtaa vihalleni,
mut kun sua kuulen, en voi tehdä toisin.
Ei sanaakaan nyt enää, sanon minä!

    (Pappi on temppelivartijan seuraamana astunut
    esiin oikealta puolen.)

HERO (astuen häntä vastaan). Sa saavuit oikeahan aikaan, setä! Jo olin antaa vihalleni vallan tään juhlapäivän aamuna, mi iäks mun saattaa — ah, sa anteheksi anna.

PAPPI.
Mik' oli suureen kiivauteesi syynä?

HERO. Tuon kevytmielen pahansuovat sanat ja raaka pilkka, joka kunnioita ei mitään. Ah, jos viisauskin saisi niin kärkkääst' oppilaita kuni pilkka!

PAPPI. Ja kuka on hän, joka rohjennut on talontavan rikkoa?

HERO (hetken vaitiolon jälkeen). En tahdo, kun tässä harkitsen, ma nimeänsä nyt mainita, vaikk' oiskin ansainnut hän nuhteen. Kaikkia sa nuhtele, saa ottaa siitä osans' syyllinen. (Temppelipalvelijalle.) Sa katso, ristitornin luona, että ei muukalaiset —

PAPPI.
                 Oisko ehkä?

HERO.
                             Pyydän.

PAPPI. Siis lähde. Ja te, kavahtakaa vihaa, jok' keinot tuntee, oikeutensa myös.

(Temppelipalvelija vasemmalle, tytöt oikealle puolelle.)

HERO.
Nyt on mun hyvä. Sääliä voin heitä,
he hulluudellaan tuhoo itsensä.
Mut heidän ystävyyttään en ma pyydä.

PAPPI. Mua ilahduttaa, että joukosta et valitse sa ystävättäriäs ja kummastuttaa, ettei vienyt koskaan oo vertaisesi luokse sydämes. On yksinäinen olo papittaren ja kahden helpompi ois kaikki kantaa.

HERO. En seuraa kaipaa ma, on tehtävä se yksin, min sai tehtäväkseen täällä. Mut yksin eihän ole papitar. Tääll' onko yksinäistä ollut koskaan? Jo varhain aamuselta idästä ja lännestä käy tänne kansa vihki- ja uhrilahjat kantain; konsanansa ei tämä talo ole tyhjäks jäänyt, se vierahia ain' on ollut täynnä. Ja työtäkin on riittämähän asti, on vesimaljakoista pidettävä ja pylväistä ja jalustoista huolta ja kaikk' on juhlaan koristeltava. Ei riitä tyhjään pakinahan aikaa, ei myöskään ystävättärien seuraan.

PAPPI.
Et ymmärtänyt oo mua.

HERO.
                     Ehkä en.
Mit' ymmärrä ei itse, kaipaa ei.
Ma olen olohoni tyytyväinen.

PAPPI.
Mut aika taipumukset muuttaa voi.

HERO. Ken tyytyy osaansa, hän viisas on. Ma vallan hyvin tiedän itse, minkä me oomme osan valinnehet — siten jos kutsua voi sitä, vaikk'ei vaalin oo valtaa ollut. Pikemminkin on mun onnellinen arpa tänne tuonut, miss' on mun niinkuin väsynehen miehen, jok' käypi veden lempeähän kylpyyn, miss' aallot häntä hiljaa hyväilevät, ja veden helmaan vaipuu verkalleen ja sulautuen unhoittuu sen syliin. vasta täällä elämälleni ma saanut määrän. Ikävöikö kukaan, ken mereltä on vaivoin maalle päässyt, taas meren myrskyhyn ja ahdinkoon? Niin, nämä pylväät, nämä pilarit ei ulkonaist' oo mulle, kuollutta: mun olentoni nojaa niihin, ilman niit' oisin kuollut kappale kuin ne.

PAPPI. Sa varo, ettei joku harrastustas sois itsekkyydeks nimitellä. Pitää saa kukin itsestänsä loitolla sen, mikä häiritsee; mut kuitenkin, jos kaiken luotaan työntäin, omistaa vain itsellensä elämänsä, niin se on ahdasta ja pientä, heikkoa. Sa tiedät, tuntemattomista asti on heimollamme armo jumalain jo ollut, oraakelein, tunnuslausein he ovat puhunehet kauttamme: sua eikö viehättäisi vallata tuo vanha kunniakas armo meille ja koko kansan hyväks samalla? Sua kehoittanut olen useasti öin temppelissä valvomahan: etkö sa kuulis hiljaisata ääntä, jolla on tapa taivaallisten puhua.

HERO. Ei jumalien armo jokaisella, ma näkijättäreksi luotu en. Yöt lepäjän ja päivin toimeen käyn, vain auringosta iloita ma osaan.

PAPPI.
Mut tänään ois sun —

HERO. Olenkin jo ollut ma temppelissä ennen päivän koita ja miettinyt, mut mitään en oo kuullut. Ma silloin noihin kukkasihin tartuin ja seppelen tein jumalattarelle ja sitten noille taivaisille tuossa ja olin tyytyväinen.

PAPPI.
                     Ajattelit?

HERO.
Mun työtäin?

PAPPI.
             Muuta et?

HERO.
                       En, mitä muuta?

PAPPI.
Sun vanhempias, lapsi.

HERO. Miksi heitä — kun eivät minusta he välitä.

PAPPI.
He sua muistavat ja kaipaavat.

HERO. Sit' ei he tee, sa vaikk'et sitä usko. Ma olin aina heille taakaksi ja rauhattomuus kotona ol' aina. Mun isäin vaati, mit' ei kukaan toinen, ja ilman syytä julmistui ja suuttui ja äiti oli vaiti vain ja kärsi ja veljeni — ah, kaikist' ihmisistä vain yhtä vihaan, veljeäni vain. Hän piti mua, naista, nuorempaa vain oikkujensa leluna. Mut minä ain olin ääneti ja yksin surin.

PAPPI.
Siis vanhemmilles suuttunut oot?

HERO. En. Jos jätin heidät, tein sen, jotta heitä ma voisin rakastaa. Nyt elämäni on täällä rauhaisa ja turvallinen.

PAPPI.
Jos nyt he tulis?

HERO.
                  Ah, sitä ei he tee.

PAPPI.
Sua noutamahan.

HERO.
                Täältä? Turha vaiva

PAPPI.
Jos tulis äitis saattain sulhasta —

HERO (lähtemään kääntyneenä).
Sa lasket leikkiä, mut minä en.

PAPPI.
Se totta on, on vanhempasi tulleet.

HERO.
He? täällä?

PAPPI.
            Eilisillast' asti.

HERO. Mitä — sa mult' oot salannut sen.

PAPPI. Itse he niin tahtoivat, he jottei häirinneet ois hartautta yösi, joka sulle on monen päivän aamunsarastus. Mut sinä olet vahva, tulkoot nyt! Kas tuossa saapuu isäs, pysähtyy ja henkeänsä pidättää — hän tulee.

HERO.
Mun isäni?

PAPPI.
           Niin, hän.

HERO. Hän onko kuinka jo vanha?

PAPPI.
          Vierellään käy nainen.

Hero.
                                 Äiti!

PAPPI. Sa kalpenet, sa etkö ilomielin käy heitä vastaan?

HERO. Salli ensin heitä mun pitkäst' ajasta nyt katsella.

Heron vanhemmat tulevat.

ISÄ.
Sa lapsukaisein, Hero!

HERO (rientää äitiään vastaan).
                       Äitini!

ISÄ. Me oomme kaukaa tulleet — hengästyn niin äkkiä — sun luokses, lapseni sun taivahisen onnes todistajiks ja läsnä olemaan, kun sukus vanhan sa nouset kunniahan, jota meiltä muut kadehtivat kautta koko maan ja — ja — ah kipeätä rintaa! — niin tään kaiken tähden tänne tullehet me olemme. — Kas, terve, veljeni!

HERO.
Ah äitini!

ISÄ. Niin, hänkin sairahana ja heikkona on tänne lähtenyt myös osaa ottamahan onnehesi. Kaks henkeähän mahtuu vaunuhun, siks tuli hänkin. Kuka iloitsis ei lapsen onnelle, kun vihitään hän iäks korkehimpaan tehtävähän? Ken silloin kuulis epäilyksen ääntä? Ja — mutta kyllin. Iloitsemme siis.

HERO.
Hän mitalin virka ei.

ISÄ. Ei! Kysyt: miks? Hän muutoin kotonansa pitkät päivät voi puhua. Sa kysyt: miksi? Tiedä: sen parempi on puhumatta olla, ken sanoisi ei mitään tärkeätä! Se eikö totta, veli?

HERO. Vaikenemaan, oi eno hyvä, käske veljesi, hän että äidin soisi puhua.

PAPPI.
Sa salli hänen, veli.

ISÄ.
                      Sallin. Mutta —

HERO.
Ei niin. Hän puhukoon, mit' tahtoo.

ÄITI (puoliääneen).
                                    Rakas!

HERO. Hän puhui! Rakas, rakas ääni, jota niin pitkään aikaan kuullut en. Ah äiti!

PAPPI (astuen taka-alalle, palvelijalle).
Käy tänne.

ISÄ.
           Nyt hän itkee. Ah, kun piti
tään tapahtua. — Veljeni, mit' teet?
    (Kulkee taustaa kohti ja laskee kätensä siellä
    seisovan temppelivartijan olalle.)
Sa kelpo mies, mit' askaroitset siellä?

PAPPI. On pensastohon kyyhky lentänyt kai pesähänsä. Tapahtua niin ei sallita. Hei orja, etsi kyyhky!

ISÄ.
Miks niin? Min tähden?

PAPPI.
                       Tapa templin tuo.

ISÄ.
Mut nuo —

PAPPI.
          Suo heidän keskenänsä olla.

HERO (äitineen etualan oikealla puolen). Nyt äiti, kyyneleesi pidätä ja selvään lausu, mitä ajattelet ja tunnet. Minä kuuntelen ja sanaas ma tahdon mielelläni seurata. En ole enää sama tyttönen, jonk' opit kodissasi tuntemaan. On jumalatar minut muuttanut! voin levollisesti nyt ajatella. Myös —

ÄITI.
       Lapsi.

HERO.
              Äiti?

ÄITI. Meihin katsovat nuo tuolla.

HERO. Äiti, täällä temppelissä on oikeutensa myöskin naisella ja sorretull' on täällä sananvalta. Mut jos sa tahdot, mielelläni astun ma sun ja heidän väliin, kenkään ei sua nyt voi nähdä, sano, arvannut ma oonko oikein: yhtä mieltä et sa ollut puolisosi kanssa, sulla, jos oisi valtaa ollut, ottanut sa oisit tyttäresi mukahas täst' temppelistä rauhaisasta pois sun omaan murheen painamahan majaas. Se totta onko? Puhu, puhu, äiti!

ÄITI.
Ma olen vanha jo ja yksin.

HERO. Yksin? Sull' onhan puolisos ja rikas koti ja uskolliset palvelijat — ah ma olin tärkehimmän unhottaa! sull' onhan veljeni, jok' kotiaan tuo kohta morsiamen; sulle hän pian lapsenlapsen lahjoittaa —

ÄITI.
                               Sun veljes —

ISÄ (taka-alalla, orjalle).
Sa tarmolla käy työtäs jatkamaan!

ÄITI.
Sun veljes, laps, ei ole luonamme

HERO.
Kuin?

ÄITI. Jälkeen monen kovan kärsimyksen, ja vanhemmille kaksinverroin kovan, hän meidät jätti sekä morsiamensa, jok' kyynelöiden häntä muistelee, ja lähti kera miesten urhoollisten päin tuntemattomia vaiheita. Jos purjein, ratsain — kenkään tiedä ei.

HERO. Siis ei hän enää kotonaan oo, silloin ma kaksinverroin kernahammin palaan. Mut vaikk' on poissa hän, on siellä monta jotk' ovat samanlaisia kuin hän, joill' otsanauhanaan on raaka mieli, jotk' arvelevat vähän, paljon toimii. He ovat tottunehet kylmin käsin kuin leikitellen hajoittamaan maahan kaikk' arat, äänettömät ajatukset, jotk' ovat hiljaisuudess' itäneet. Ja sellaisehen seuraan haluatko sa lapses.

ÄITI. Suojata sua tahdon, mutta, vain avioss' on nainen onnellinen.

HERO. Sen punastumatta sa lausutko? Sa joka pelkäät miehes katsettakin, jok' et saa hänen kuulten vapahasti ees ajatustas lausua, sun jonka on määrä vaitiollen totella! Noin mulle haastellako uskallat?

ISÄ (taka-alalla )
Kas äiti lämpenee!

ÄITI. Oi tuskaa syvää! He ovat vieroittaneet lapseni ja turhuudella sydämensä vieneet, niin että kuuroin korvin kuuntelee hän omaa äitiänsä, lähimpäänsä.

HERO (astuen hänestä loitommalle). Ma ilomielin tahdon tänne jäädä luo jumalattareni alttarin ja tehdä, mik' on oikein — siksi en mua että siihen käsketään, vaan siksi sen että itse oikeaksi tiedän. Eik' oikeuttani kukaan ryöstää voi — (painokkaasti) Ei totisest'!

ORJA (joka taustalla jakkaralla seisten etsiskelee pensaikossa,
horjahtaen).
              Ah!

HERO (kääntyen katsomaan).
                  Mitä?

ÄITI. Viatonta he häiritsevät lintua, sen nostain pois pesästään. Niin raastavat he myös pois lapsen äidistään kuin leikillä! Voi minua!

HERO.
           Kuin vapiset sa, äiti!

ÄITI.
Ma oman kohtaloni näänhän.

PAPPI (palvelijalle, joka on asettanut pesän vasuun, minkä
laidan yli näkyy munia hautova kyyhkynen).
                                  Mene!
Ja vie tuo täältä!

HERO.
                   Seis, se laske pois!
Se tänne anna!
    (On ottanut palvelijalta vasun.)
               Eläinparka, mitä
sa vapiset. Kas, äiti, terve on se.
    (Silittää kyyhkystä.)
Sa ootko peloissas?

    (Asettuu istumaan kuvapatsaan jalustalle etualan vasemmalle
    puolen, vasu käsissään, milloin koettaen saada linnun,
    kohottamalla sitä lentämään, milloin sitä katsellen ja
    tarkastellen.)

PAPPI (palvelijalle).
Kuin! Enkö käskenyt —

(Palvelija osottaa anteeksi pyytäen Heroa.)

PAPPI (astuen hänen luokseen). Niin vähänkö sa aikaa toimessas oot ollut, ettet tiedä, mikä tapa on täällä?

ÄITI (seisoen etualan oikealla puolen). Sydämeni pakahtua on tähän paikkaan. Tätä näkyä!

PAPPI (hänelle). Ja sitten sinä, heikko nainen, miksi sa tulit toimiamme häiritsemään? Ja sitä hämmästyt, jonk' oisi sun jo ammoin tullut tietää kuuluvan tään talon pyhiin tapoihin. Ei täällä saa lintu pesiä, ei kuherrella saa kyyhky templin lehdossa, ei köynnös saa jalavata syleillä, on kaikki, mi kaipaa paritukseen, kielletty. Tuo tuolla tänään samaan kohtaloon myös sitoutuu.

HERO (kyyhkystä silitellen) Sa eläinparka, kuinka he meistä kiistelevät.

PAPPI. Näyttääkö se vaikealta, sitä murehditko? Sa tahdot kotiin lapses — tule, ota! Sua vaill' ei jumalatar eikä lastas! Kas täällä maallist' Afroditea ei kumarreta, joka ihmiset kuin eläimet vie toisiensa luokse. Kas taivainen, ken meren vaahdosta, on noussut, kaiken pyhän sovun äiti, hän ompi suvuton, sill' ylähällä on alkuperänsä — hän miksi sua ja lastas tarvitseisi? — Lähde täältä ja lapses kerallasi vieös, kunnes hän väsyy alhaisuuteen, missä itse sa menehdyt; hän olkoon palkkapiika sen miehen, joka häntä kerran kosii, — kun täällä vois hän valkeuden tietä päin omaa maaliansa käydä, olla niin vapaa, määrästänsä tietoinen. Mut sa et tahdo, siispä hänet ota! Sa oothan äitinsä. — Siis, Hero, lähde! Sua kutsuu mainen mieli: seuraa häntä sa ihmisenä, naisena.

HERO (nousten seisaalleen, kyyhkyselle). Nyt täytyy mun puhua, sa pieni lintuseni! (Antaen vasun palvelijalle.) Sa ota tämä, anna lintuselle taas vapautensa täyden takaisin. (Palvelija menee.) Sa setä, ällös äitiäni moiti, on hyvät tarkoituksensa, hän lempii mua yli kaiken. Vaietkaamme muut! Oi äiti rakas, kanssas lähtisinkö? Sa jää mun luokseni. Kun tuskat kalvaa niin tule tänne luokseni. Ei täällä oo sotaa, tääll' ei kenkään haavaa lyö, ei moiti jumalatar, ja tää temppel on aina yhtäläinen kuni nyt. Sa tyynten päiväin onnen tunsitko? Et sitä tuntenut oo; huoli pois! Sa ilomielin mua juhlaan seuraa. On tänään onnen hetki; huominen jo tapaa hiljaisessa työssä mun vesimaljaa kantamassa, alttarilla; ja siten eelleen päiväst' toisehen. Jos tahdot, seurahani liity! Katso ma muuten kannan sun, ma vahva oon. — Kas, äiti leppyy — hymyilee jo, katso, oi setä. (Puoliääneen.) Merkki nyt sa anna vain. Sa äiti, mua seuraa, aika rientää. (Kulkiessaan, verkalleen itsekseen.) Sa kun saat nähdä kalliit koristeet ja vaatteet upeat ja kaiken loiston, mi mulle valmistetaan, lepyt kyllä. (Kulkee pari askelta edellä, kääntyy sitten takaisin.) Sa hiukan kiirehdi.

(Molemmat poistuvat oikealle.)

ISÄ.
Nyt veli nopeasti —

PAPPI.
                     Nopeasti?
Miks? — Kauan harkittu vain kauan kestää.
Jos heikko on hän, vielä lähteköhön —

ISÄ.
Mut ajattele —

PAPPI. Varma pakko vain on ainut loppu moisen harrastuksen. Sa valitseisit kuolinhetkees asti, jos mahdollisuuksille todellisuus ei rajaa säätäis. Vaalin vapaus on heikkojen ja hulluin leikkikalu ja viisas tekee, välttämättömäksi min näkee; ylin velvollisuus hälle on totuus — (Palvelijaan kääntyen.) Juhla alkaa.

NAUKLEROKSEN ÄÄNI (näyttämön takaa).
                         Tänne!
Leander tänne!

PAPPI.
               Mitä siellä?

TEMPPELIVARTIJA.

Herra, kaks muukalaista odotukseen väsyin on itsellensä läpi pensaston tien tänne raivannut. Ma palautanko pois heidät? — Aamulla jo torilla — Myös siellä kasvaa kansan nurja mieli, mi vaivoin vitkastelun sallii —

PAPPI. Heidät pois täältä osoita. (Temppelivartija poistuu vasemmalle puolen.) Ja avatkaatte (Muille palvelijoille, jotka toinen toisensa perästä ovat taustalta tulleet esiin.) te äärimmäiset portit kaupungin. (Veljelleen.) Sa sana kiitoksen suo jumalille, jotk' ovat herättäneet lapsessa sun nimes loiston — (Vanhus seisoo sauvaansa nojaten kumartuneena temppeliä kohti.) Kansa laskekaa jo sisään, huolta pitäkäätte, että käy kaikki järjestyksessä, ei raakuus saa juhlan ylevyyttä häiritä. Myös itsestänne huolta pitäkäätte, on iloll' aamunsa kuin auringolla, myös oma ehtoonsakin: katumus.

TEMPPELIVARTIJA (näyttämön takaa).
Ei, sanon minä!

NAUKLEROS (myöskin näyttämön takaa).
                Kuule, rakas herra!

PAPPI.
Tee tehtäväsi. — Veli — lähtekäämme!

(Molemmat poistuvat oikealle.)

TEMPPELIVARTIJA (astuen esiin). Ma tässä seison! Uskallapas, poika, mun ohitseni tästä astua!

NAUKLEROS (joka myöskin on tullut näkyviin).
En ohitsenne, mutta rinnallenne.
Ma olen tässä jo, Leander, tänne!

LEANDER astuu esiin.

TEMPPELIVARTIJA.
Oi nuorten hulluutta! Te tiesitte kai —

NAUKLEROS. Me emme mitään tienneet, muukalaiset me oomme täällä, herra, tullehet Abydon rantamilta Sestoksehen tät' tilaisuutta näkemähän.

TEMPPELIVARTIJA. Eikö myös teillä hyvää tapaa opeteta?

NAUKLEROS. Kyll' opetetaan viisain lauselmin, kuin: ken on ujo, nälkään kuolla voi.

TEMPPELIVARTIJA.
Mut minä —

NAUKLEROS. Meidän tähtemme te vaivaa niin paljon näette, mut tuolla ryntää jo kansa sisään parvittain.

TEMPPELIVARTIJA. Pois sieltä, te kuuletteko!

(Hän kääntyy taka-alalle ja järjestelee kansan, joka vasemmalta puolen tunkeutuu temppelin portaiden läheisyyteen.)

NAUKLEROS (Leanderille). Miksi vitkastelet! Me oomme matkan päässä nyt. Hän aina, ken uskaltaa, myös voittaa. Lujasti ma isken pylvään juureen jalkani. Ois hauska nähdä ken mun täältä ajaa! Kas tätä ihanuutta! Temppeli ja portti, pylväät tuota kaikkea et vielä kotonasi nähdä saanut. Tuoll' asetetaan alttari, kai sillä viel' uhrataan. Mut minne tähyilet? — Hän maahan katsoo. Kautta jumalain, sun täälläkinkö valtaa vanha surus? Ma sanon sinulle — (Kansa on tällä välin hiljalleen järjestynyt vasenta sivustaa pitkin aina sinne missä ystävykset seisovat. Naukleros katsoen ympärilleen.) Ah ystäväni, sa tunkeilethan vallan riivatusti! (Leanderille ) Jos tänä iltana et vielä mulle sa tästä juhlast' intomiellä kerro ja aimo viinimaljaa tyhjennä sen kunniaksi — en sua lain ma tunne. Tuo synkkä muotos — mutta katso tuonne. Nuo kaksi naista! samat on he, jotka me näimme ristitorilla jo varhain. He tänne tähyilevät. Miellyttääkö he sua? Lausu!

IANTHE ja TOINEN PALVELIJATAR ovat tuoneet esille kannettavan alttarin ja asettavat sen oikealle puolen etualalle Amorin kuvan eteen.

IANTHE (alttaria kuntoon järjestäessään, toverilleen kuiskaten). Tuolla ovat he. Tuoll' oikealla vaalea, tuo kookas, ja vasemmalla tumma. Murhe näyttää hänt' ahdistavan — miksi?

NAUKLEROS. Tahallaan he viivyttelevät. Ah, kuin he katsoo!

TEMPPELIVARTIJA (tullen etualalle, tytöille).
Nyt tekin pois. On kaikki valmis nyt.
    (Tytöt menevät. Nuorukaisille.)
Te ette huoli kielloista te, ette.

NAUKLEROS. Sen kuinka ottaa. Hän ken epäilee, hän myöskin menettää.

    (Toinen alttari on kannettu esiin ja asetettu Hymenaeuksen
    patsaan vasemmalle puolen. Kolmas on alunpitäen ollut
    portailla näyttämön keskellä.)

TEMPPELINVARTIJA. Te tila tehkää, tuo alttari on tuonne aiottu.

NAUKLEROS. Jos itselleni tilan saan, niin myöskin sen mielelläni jakaan.

TEMPPELINVARTIJA.
                       Melua
te kaikin tavoin karttakaatte.
    (Soittajan toitotus alkaa.)
                               Tuossa
jo tulee kulkue. Nyt vapaaks keskus!

(Järjestelee kansaa, joka asettuu riveihin vasemmalle puolen.)

NAUKLEROS. He tulevat. Nyt katso, ihmettele! Sa papitarta lähesty ja hiljaan sa viittahansa kosketa — sen kautta, niin sanotaan, voi synkistyneen mielen taas saada valoiseks. Sa kuuletko?

Musiikin ja toitotusten saattamana tulee kulkue oikealta puolen näyttämölle. Uhripoikia maljakkoja kantaen. Sestokskn ylimykset, temppelipalvelijattaria, niiden joukossa Ianthe. Pappeja. Hero, mantteliin puettuna, päässä otsanauha, setänsä vieressä. Hänen vanhempansa seuraavat.

Laulu Kuolevain äiti taivahatar sa, puoleemme luo'os lempeä silmäsi

    (Saaton seuraajat asettuvat oikealle puolen, kansanrivejä
    vastapäätä. Näyttämön keskusta jää tyhjäksi.)

PAPIT (asettuessaan paikoilleen).
On jumalten vain kunnia!

KANSA (vastaten). He meille myös onnen suokoon!

NAUKLEROS. Kas tuolla tulee papitar. Niin kaunis! Me polvillemme laskeukaamme. Mutta sit' ennen katso tuonne ylitseni he kuinka vihkimyksen toimittavat.

HERO (taka-alalla seisoen siellä olevan kannettavan alttarin luona.
Hänen edessään on polvillaan kaksi uhripoikaa, kantaen suitsutusta
suurissa maljakoissa.)
Uus vesa vanhan talos! Armos hälle
suo, enemmän kuin ansaitseisi hän.

    (Hän valaa suitsutusainetta tuleen ja menee sitten
    etualalle. Papit ovat hänen vasemmalla puolellaan,
    hänen takanaan vanhempansa Temppelivartijat pienen
    välimatkan päässä.)

PAPIT.
Jumalten kunnia!

KANSA.
                 Ja onni meille!

NAUKLEROS.
He lähestyvät. Polvilles, Leander!

    (He polvistuvat. Leander aivan Hymenaeuksen kuvapatsaan
    viereen, Naukleros vähän taammas. Myöskin muu kansa polvistuu.)

HERO (on tullut Amorin kuvapatsaan eteen ja valaa suitsutusta sen
vieressä olevan alttarin tuleen. Pappi on hänen vierellään.)
Sa joka rakkautta jakaat, ota mun.
Sua tervehtäissäin jäähyväiset jätän.

(Etääntyy alttarin luota.)

PAPIT.
Jumalten kunnia!

KANSA.
                 Ja onni meille!

HERO (seisoen Hymenaeuksen kuvapatsaan vieressä).
Sun veljes lähettää mun —

NAUKLEROS (hiljaa Leanderille).
                          Näetkös?

(Leander, joka on katsonut maahan eteensä, nostaa päänsä.)

PAPPI.
Kuin on sun? Pysähdyt! Mi vaivaa sua?

HERO.
Ma, herra, uhripihdit unohdin.

PAPPI.
Sull' on ne kädessäs.

HERO.
                      Sa, joka lemmen —

PAPPI.
Niin alkaa ensi lause. Kyllin. Uhriin!
    (Heru valaa suitsutusta tuleen. Kirkas liekki leimahtaa ilmoille.)
Ah liiaks. Hyvä. Temppelihin nyt.

Kaikki poistuvat. Näyttämön keskelle tulleena katsoo Hero, ikäänkuin tarkastellen jotain vikaa kengässään, oikean olkapäänsä yli taakseen. Hänen katseensa sattuu silloin molempiin nuorukaisiin. Vanhempansa tulevat häntä vastaan. Musiikki alkaa uudelleen soida.

TOINEN NÄYTÖS.

Temppelilehto Sestoksessa.

Vasemmalla puolen taustalla lepopenkki, pensaiden ympäröimä.

Naukleros astuu esiin vasemmalta puolen.

NAUKLEROS.
Leander, tänne. Tullos jälessäin!

Leander tulee näkyviin vasemmalta suunnalta. ¦

LEANDER.
Ma täällä olen, katso!

NAUKLEROS. Ah jo täällä. Sa, sano, kuinka kauan rankaisuksi — ah, tuntemattomien rikosten — mun pojan tavoin, joka seurata saa sokeata isäntäänsä — täytyy sun kanssas meluisasta paikasta ain yhä toiseen, markkinoilta templiin ja juhlast' toisehen vain etsein sijaa. miss' alkais ilo sydämessäs itää? Kuin kauan, väsyneenä puhumaan, sun vastassas ma istun tarkastain jo eikö pilkahda sun silmistäsi tai kokonaan jo herää ilo, riemu? Sun äitis kuoli — ken voi sitä auttaa? Niin kauvan kuin hän eli, pojan tavoin jok' äitiänsä lempi, asustit sa kotonasi, kaupungista poissa ja ihmisistä, rantamalla meren; nyt kun hän kuollut on, mik' estää voi sua liittymästä vertaistesi joukkoon ja heidän iloihinsa, suruihinsa kuin veikko osaa ottamahan. Itke sa äitiäs ja ruskotukkaas revi, — mut sitten palaa ystäväisi luo, joilt' ei sua äitis enää kadehdi. Ma enkö totta haasta? Mik' on mieles? Sa lausu!

LEANDER.
          Olen väsynyt.

NAUKLEROS. Ah niin sun suuri vaivas! — Koko päiväkauden me oomme outoin kesken kulkeneet ja nähneet monet vieraat kasvot, itse näin itseämme edellehen raastain. Ah hyvät jumalat! Ken tätä kestäis?

LEANDER (joka on istuutunut).
Ma olen sairas.

NAUKLEROS. Huoli pois! Sa kohta taas paranet, kun pääset kotihis sa majahasi meren saartamaan ja hiekan — sinne, missä sadekuurot ain' uhkain kulkee; sinne saavuttuas, kun kalastajamekkos saat sa ylles ja päivät päästään istut onkien ja joskus — kalain kateus — sa veteen käyt uimahan; kun lepäät iltasin — niin oon sun kerran nähnyt venehessä sa pitkälläsi purren lipuessa ja tähystelet tähtösihin taivon ja äitiäsi muistelet, jok' kuollen sun oikeahan aikaan vapaaks jätti, ja henkiä, jotk' ylähällä asuu tai omaa aatostas tai tyhjää vain! Kun olet siellä, ystävä, sa tunnet, kuink' oli turha retkes. Terveheks sa tunnet itses taas. Nyt lähde sa, on kaukamailla vielä tuttu ranta ja vierahat ja kotihinsa kääntyy.

LEANDER.
Tääll' on niin varjoisaa, me levätkäämme.
Jos löydän venheen, lähden soutamaan.

NAUKLEROS. Ah, soutamaan. Kuin palaa silmänsä! Niin, airoiss' istuin ojennetuin käsin noin ees ja taakse ponnistaen, yli veen kiiltäväisen kalvon. Itsesi sa tunnet mieheks, jumalaksi silloin. Mut asioista Vakavammista on kysymys nyt, kelpo ystäväni; me kielletyllä maalla temppelin tääll' oomme, aina vaarass' ilmi tulla. Käy pensastossa vaanein vartijat. He vangitsevat jokaisen, ken täällä vain löydetään ja templin papin eteen hän viedään ankarasti rangaistavaks. Sa jotain sanoitko?

LEANDER.
                    En.

NAUKLEROS. Lähde pois. Kas puolipäivän aikaan loppuvat tään juhlan vapaudet, ja aurinko jo melkein pystysuorat säteet heittää. Sun vitkastelus tähden aio en ma vankilassa virua. Se kuule! Et nytkään! Hyvät jumalat, jo luotaan te kääntykää kuin kääntyy hänkin teistä! Hän tuolla seisoo raukein jäsenin — niin kaunis — vaikkei suuri oo hän — ruskea ja tummakutri; hänen silmänsä, kun sit' ei luomi varjoo, hehkuen kuin hiili palaa, laajat hartiat, ja vankat käsivarret — Amorin ei kuva enää, mutta Hymenin. Hänt' tytöt tähyilevät, hänpä vaan — ah hyvät jumalat — on sielultaan niin kaino, pelkuri. — Mies rivakka oon minäkin, en tumma kuten tuo vaan kultatukka, ihonvärini ei ole Indiasta, valkeampi se on, myös kooltani oon suurempi; mut kahden kun me käymme tyttöjen luo taikka juhlaan, kisaan, karkeloon ei satu ykskään katse minuhun, vain häneen, ahmien, ain' ympärillään ma kuulen supatusta, kuisketta ja ihailua. Kaikki hurmaa hän tuo veltto uneksija — mokoma. Hän vaan — ei mitään huomaa. Ja jos hän vain jotain näkee, punastuu kuin tyttö. Ah, ystäväni, tiedätkö sa, että oot tuhatkertaa kaunihimpi, sulla kun poskillas tuo mansikkainen puna. Ja tänään temppelissä, jumalat! Mun oli kuin ois kaikki kauneus, mit' on maan päällä, ollut kerättynä niiss' ihanissa tyttösissä, jotka ma siellä näin. Ain Traakiasta asti ja Hellespontosta he oli tulleet! Kuin kukat kirjavat he olivat! Siin' oli ruusut, liljat, neilikat ja tuhatkaunot — näky ihana. Kuin meri aaltoilivat päät ja olat ja pohkeet pyöreät. Mut kysynpä, hän mitä näki! Joutsenia ehkä? Ei tiedä hän, ei katsonut hän heitä. Ja häntä kuiten kaikki tähyilivät, myös itse ylvään kaunis papitar, ken tekis viisaimmin, jos tänään jo hän rakkaudelle vannois liittoa, sen sijaan että sitä pakenee. Mi sulo, loisto, mikä ylpeys, niin vakaa otsa, hymyilevä suu, kuin lapsi ruhtinaan hän oli nähdä, jok' kalliin kruununsa jo kehtoon saa. Mi kaunista on, kysyt. Tiedätkö sa mitään niskan sulost' ylpeästä ja tukan tuuheoista palmikoista ja olkapäistä taakse vedetyistä ja rinnoist' upeoista mitä tiedät sa nilkan sekä jalan siroudesta ja muista aartehista kaunokaisen. Ma väitän, ettet lainkaan niitä nähnyt. Mut sun hän näki. Hyvin tiedän sen. Kun siinä polvistuimme yhdessä me Hymen-patsaan luona — ja hän saapui, luo alttarin hän pysähtyi ja käsi jäi riipuksiin — hän puolees katsahti ja seisoi epäröiden hetken, kaksi kuin iäisyys niin pitkää, kunnes hän taas täytti pyhän tehtävänsä — mutta viel' erotessa puhui syvä katse — mi vastakohta hetkelle, kun iäks hän lemmenonnen jätti —: "Vahinko." "Tuon tahtoisin ma." — Armas, hymyilet? se sua mairittelee. Kasvosi miks kätket! Sormet pois ja mulle vastaa! (On vetänyt Leanderin käden hänen silmiltään.) Ah, jumalat te. Kyyneliä. Kuinka! Leander, itket?

LEANDER (joka nojaavasta asennostaan on noussut pystyyn). Ällös kiusaa mua! Sa kunnioituksetta kaulastaan ja kasvustansa puhut. Kolminkerroin, ah, onneton ma olen.

NAUKLEROS.
                     Onneton.
Et! Onnellinen! — Olet rakastunut.

LEANDER. Sa mitä sanot? Sairas olen, koskee niin rintaani. Ei sisäpuolla, täällä tuon kohdalla. — Ma kuolemata kannan.

NAUKLEROS. Sa olet hullu, onnellinen hullu! Ah kiitos jumalat, te häntä älkää nyt ennen hellittäkö, ennen kuin hän mulle huutaa: "Kyllin, tahdonpa sen kestää mitä muutkin kuolevaiset." Nyt kätes tänne, ystäväni, vasta näin myöhään palannut. Sa uudelleen oot syntynyt, sa onnellinen. Mutta yks suru sentään ilossamme on. Sa kaupunkihin lähde, siellä kaikki on koolla tytöt juhlast' tullehet. Sa siellä ympärilles katso, rakastu niin hyvin kuin sa voit — nääs ystäväin, se neito, joka nyt sun mieles täyttää, on papitar, ja luvannut hän tänään on iäks pidättyä miehestä ja ankara on rangaistus, jos hän sen unohtaa. Myös miehelle.

LEANDER.
                            Sen tiedän
Nyt tule yö, niin loppuu kaikki.

NAUKLEROS. Kaikki jo ennen kuin se viel' on alkanut! Sa rauhanrakastaja, miekkonen, niin vähän uskallatko onnes tähden? Sa valittelet tuossa kalpein poskin ja vapisevin säärin, luullen, että sua uskon. Tänne jäät sa, sinun täytyy nyt kanssaan puhua. Ehk' ei oo sentään, ken tietää, lupauksensa niin ahdas. Siit' ehkä vapautua voi hän. Ehkä ei myöskään lempes oo niin palava kuin nyt se näyttää. Mutta epäillä et saa, nyt toimia sun täytyy, kohtalos kuin mies sa tunne ja se kanna myös. Ja poika-aikas sun jo jätettävä. Me oomme täällä vieraat. Lähtekäämme, ei meitä kenkään moittia voi tietä jos eksyin tiedustamme. Ensiksi me temppeliä kohti kuljemme luo hänen, papittaren, kuullaksemme hän mitä sanoo. — Tuolla tulee tyttö vesastiata kantain. Hältä voimme me tiedustella — (menee.) Ah, Leander, onnen sa poika oot. Mua miksi pidätät? Hän itse on tuo tyttö, papitar; hän pyhää vettä lähtehestä täältä kai etsii. Silmänräpäys sa käytä ja hälle tyynin mielin haastele. Ma sillä aikaa tarkastelen, oisko tääll' ympärillä ehkä kuuntelijaa. Käy tänne! ja kun sanon sulle: nyt! niin astu esille ja puhu, mutta sa ole tyyni. Tänne käy sa nyt.

(Ystävykset vetäytyvät syrjään.)

Hero ilman päällysvaippaa, puettuna suunnilleen samalla tavalla kuin alussa ensi näytöstä, tulee kahta tyhjää vesiruukkua kantaen etualan vasemmalta puolen. Kulkee näyttämön poikki.

HERO (laulaa).

Ja jumala puhui: luokseni sa tullos pilvessä, vierellein.

(Leander on Naukleroksen keveästi työntämänä astunut muutaman askelen eteenpäin. Sitten jää hän seisomaan alaspainunein päin. Hero poistuu etualan oikealle puolelle.)

NAUKLEROS (tullen esiin). Siis syytä itseäs. Jos onnea et itsellesi voi sa pidättää, niin opi ilman elämähän. Paljon niin onkin paremmin. Hän eikö jo oo jumalille vihitty, ja sitä, ken häntä lähéstyypi, uhkaa hukka. Ma puoleks leikilläni neuvoin, että niin paljon rohkenisit —; sydäntäni vain kirvelee, kun näen ihmisen, jok' kaipaa vain ja kaihoo, mutta jolta vain uskallusta puuttuu ottaakseen sen voiton kruunun kätehensä, jota on halunnut. Mut parempipa näin. Sua onnittelen, ystäväni, nyt sun arka sydämes sua varmemmin kuin viisaus Nestorin on johtanut tai uljuus Akilleksen. Lähtekäämme siis kohti kotia. Mut toiste ällös sa hurmaannu.

LEANDER.
              Hän kääntyy takaisin.

NAUKLEROS.
Siis seuraa häntä!

LEANDER. Minä. Häntäkö ma lähestyisin. Puhuisin. Ah en!

Hero tulee takaisin kantaen vesimaljakkoa päälaellaan ja toista alasriippuvassa oikeassa kädessään.

HERO (laulaa).

Ja untuvia hän silittää —

(Jää seisomaan, puhellen.)

Mun setäni ei tahdo, että laulan ma Ledasta ja joutsenesta. (Kulkee eteenpäin.) Vaikka se ketä vahingoittais?

(Kun hän on tullut näyttämön keskelle, hyökkää Leander äkkiä esiin ja syöksyy alaspainunein päin Heron jalkoihin.)

HERO. Jumalat. Ma kuinka säikähdin, mun polveni mua tuskin kantavat. (Asettaa ruukut maahan.) Mies! Tuolla toinen! Te muukalaiset mitä tahdotte te multa, papittarelt', täällä. Tietäkää, en kulje vartijoitta; ääneni jos korotan, niin vievät vahdit teidät ja rohkeudestanne te maksaa saatte. Niin lähtekää ja olkoon rankaisunne vain huono omatunto sekä tieto, te että onnistunut ette —

NAUKLEROS. Neiti, me emme häpäisemään tulleet, pikemmin me oomme parannusta etsimässä nääs, ystäväni tuolla sairas on.

HERO. Miks siitä mulle kerrot, Apollon te papeilt'etsikäätte parannusta, se heidän asiansa on.

NAUKLEROS.
                      Ei tässä.
Se tauti iski häneen täällä ja
myös täällä yksistään se lähtee.

HERO. Tänään hän saiko sen?

NAUKLEROS.
               Niin, tänään. Silmistäsi.

HERO. Te mitä uskallatte! Ah, ma tunnen, on halpa joukon mieli, julkea ja kunniaton. Nyt ma täältä lähden ja vartijani tänne lähetän ma vesiruukkujani noutamaan. Jos vielä silloin täällä olette, he teille osottavat, mitenkä te rikkonehet ootte.

NAUKLEROS. Noin, ah ällös sa lähde, ensin nuorukaista katso, sa jota sanoillasi loukkaat.

LEANDER (katsoen ylös häneen).
                             Viivy!

HERO.
Sa olet sama, Hymen-kuvan luona
ken tänään polvistui, ma tunnen sun,
Mut silloin varsin siivolta sa näytit.
Mua pahoittaa, ett' olin väärässä.

LEANDER (on noussut pystyyn ja tekee pidättävän liikkeen).
Et ollut väärässä! Oi viivy!

HERO (Nauklerokselle). Mitä hän tahtoo?

NAUKLEROS.
            Sinulle sen sanoin jo.
Hän riippuu katseista ja elämän
ja kuolon sanoman hän lukee niistä.

HERO. Sa olet huonon vaalin tehnyt ja sun sydämes on harhaan vienyt sun. Jos oikein ymmärrän, niin taipumusta sa tunnet puoleeni; mut olenhan ma papitar ja velvoitettu oon ma aviotta elämähän. Myös on vaarallista mua lähestyä. Voi hengellään sen leikin maksaa mies. Myös minuun ankarasti kohtais kosto.

(Kumartuu tarttuakseen vesiruukkuihinsa.)

LEANDER.
Siis meren aaltoihin sa syökse minut!

HERO.
Mies parka, sydämestäin säälin sua.

NAUKLEROS. Vain ällös sääli, papitar, sa jää ja auta nuorukaista, ken sua lempii.

HERO.
Ma mitä tehdä voin? Sa kaikki tunnet.

NAUKLEROS. Siis sana lausu, joka parantaa vois hänet. Tänne tullos! Pensahat tääll' antaa suojan katsehilta, tänne ma istun vesiruukkuin siimekseen. Ees sananenkin meille suo'os. Etkö sa tahdo tänne istua?

HERO. Ei sovi se mulle.

LEANDER. Nuorukaisen kärsimysten sa tähden tee se.

HERO (Leanderille).
                  Istu sinäkin.

NAUKLEROS.
Niin tänne näin, ja sinä vierellensä.

(Leander istuutuu keskelle, nojaten ruumiinsa puun runkoa vasten, kädet sylissä, katsoen suoraan eteensä, Hero ja Naukleros asettuvat kumpikin puolelleen, hiukan etukumaraan, niin että voivat nähdä toisiaan silmiin.)

HERO (Nauklerokselle). Sen sanoin jo, ja vielä toistan sen: ah älköön kenkään miesi pyytäkö mua vaimokseen; on määrä olla mun ain avioton. Vielä eilettäin, kun tulitte, ma olin vapaa. Tänään oon sitoumuksen tehnyt, ja sen pidän. (Leanderille) Sa ällös päätä käsiis kätke! Lähde sa reippain mielin tästä lehdosta ja silmäs toisehen luo naisehen ja iloitse, mist' täällä et sa voinut oo iloita.

LEANDER (karaten pystyyn). Niin nielköön minut maa ja vieköön kaiken kaunihin ja hyvän, jos koskaan toisen naisen rakkaus —

HERO (joka myöskin on noussut, Nauklerokselle). Sa häntä rauhoita. Ei auttaa voi tuo häntä eikä minua. Hän on niin uljas, nuorekas ja hyvä, hälle ma sydämestäin kaiken onnen suon; hän palatkohon kotiinsa —

LEANDER. Ma kotiin? Ma tänne aion juurtua, tuon puun ma tavoin tahdon seistä päivät, yöt ja aina tähyillä tuon templin harjaa.

HERO. Tään lehdon vartijat vie vangiks hänet, se hälle selitä. (Leanderille.) Nyt, nuorukainen sa palaa kotihis. Ja elämän sa kirjavahan menoon antaudu, mut muistoasi ällös kadota. En minäkään. Sa vuosi vuodelta, kun uudistuu tää juhla, tänne palaa taas templihin, ma jotta voin sun nähdä. Jos levollinen olet, iloitsen.

LEANDER (heittäytyen hänen jalkoihinsa).
Ah taivahinen nainen!

HERO. Ällös noin sa tee! Se meit' ei lainkaan auta. — Tuolla jo tulee setäni. Hän moittii mua ja oikeudella. Miks ma istuuduinkin?

NAUKLEROS. Sa ruukkus ottaos ja juoda suo mun siitä, siten parhain selität sa täällä olosi.

LEANDER (työntäen hänet syrjään).
                 Pois sä! Ma juon.

HERO (pitäen hänen edessään maljakkoa. Leander juo polviltaan.) Niin juo! Ja joka pisar lohdutuksen ja kaikki vesi onnen pantti olkoon.

PAPPI tulee.

PAPPI.
Sa mitä täällä teet?

HERO.
                     Mies sairas, nääs.

PAPPI.
Sun tehtäväs ei sairaan parannus,
he templist' Apollon sit' etsiköhön,
Apollon papeilta.

HERO.
                  Sen sanoin heille.

PAPPI. Mut sairaana tai terveenä, te tietkäii, ei tänne templin lehtoon muukalainen käy rangaistuksetta. Jos tällä kertaa ma teidät lasken, lempeyttäni te saatte kiittää; kerran toisen jos sen teette, rankaisen.

NAUKLEROS. Mut juhlassa näin paljon koolla kansaa kaikenlaista.

PAPPI. Se oli juhlan aikaan sallittu, mut puolipäivän aikaan vapaus se loppuva on.

NAUKLEROS. Kiireellemme paista ei vielä kotvan aikaan päivä.

PAPPI. Sulle se onneks olkohon. Tää hetki käytä! Kun päivä saavuttanut korkeimpansa on radallaan, niin temppelistä tuolta soi käyrätorven ääni, ilmoittaen ett' ompi juhla päättynyt, ja sulle myös vaaraa ennustain. — Ja lisäksi on mulle kerrottu, ett' olette Abydoksesta, jonka kansa meille ei ole ystävällinen. Jos milloin vain kalaretkillä tai muuten sattuu he yhteen Seston asukasten kanssa, he riidan nostaa. Siispä muista myös: ken usein loukattu on, kostaa voipi myös moninverroin.

NAUKLEROS. Minä puolestani noin mietin, herra: miesi vasten miestä. En tunne kaunaa Seston kansaa kohtaan. Jos kohtelee he meitä suopeasti, sen heille kotonamme palkitsemme.

PAPPI.
Ei asiani pakista sun kanssas.
Ma sanoin mitä sanoa mun tuli
    (Eerolle.)
Nyt ota ruukkusi ja tule!
    (Kun nuorukaiset yrittävät häntä auttaa.)
                          Poistukaa!
Tuoll' ovat palvelijattaret.
    (Viittaa näyttämön vasemmalle puolen.)
                             Tule!
On temppelissä paljon tehtävätä.

    (Poistuu lieroa kädestä taluttaen vasemmalle puolen.)
    Ianthe on sillä välin tullut esiin.

IANTHE. Mit' ootte, kauniit muukalaiset, täällä te saaneet aikaan? Teidät kaukaa näin. Nyt kiiruhtakaa! Kuka neuvonut on teitä papitarta lähestymään? Hän toimeensa jo vihitty on. Mies jos olisin, ma vertaa etsisin.

(Lähtee vesiruukkuineen.)

NAUKLEROS (puhuen papin jälkeen). Mies kova, omavaltainen sa olet! Sa kaunottaren kahlehdit ja päivän sa säteet maailmalta riistät peittäin tään tekos teeskenneltyyn pyhyyteen. Mist' ovat julmistuneet jumalat? Myös mekin jumalia palvelemme, mut kirkkain mielin papit Zeuksen käy kansan keskeen siunaus huulillansa. Te ootte aamunmailta perineet tuon oudon tapanne, te ikävään ja yöhön peitytte. Mut rauhass' olkaa! Sa tule, onneton!

LEANDER.
                  Ma? Onneton?

NAUKLEROS.
Niin sinä. Tyytyväinen oletko?
Nyt tule!

Leander.
          Täällä olen ma.

NAUKLEROS. Siis katso sa viime kerta seutuun tähän, jonka nyt iäks jätät —

LEANDER.
                 Iäks?

NAUKLEROS. Niin. Vai mikä on aikomukses? — Lausu!

LEANDER. Kuule! Eikö jo merkki annettu? Nyt lähtekäämme!

NAUKLEROS.
Sa varomaton, miksi aikees salaat?
Sa tähän seutuun palatako aiot,
miss' surma, kuolema —?

LEANDER. En mistäkään ma huoli. Toitotus. Nyt vierahat käy kotihin. Me lähtekäämme myös! Mun elämääni taannoin surkuttelit. Sit' en nyt mistään vaihtaisi ma pois. Mit' tapahtuu, ei kenkään, kenkään tiedä!

(Poistuu kiivaasti.)

NAUKLEROS. Leander! Kuule! — Ah, ken huolekseen saa nuorukaisen mokoman. — Niin vain, voi esimerkki opettaa. — Ma sua nyt sentään suojelen. Mut luokseni jos palaat ennenkuin sen suon, niin silloin — Mut odota! Sa kuuletko Leander!

KOLMAS NÄYTÖS.

Huone Heron tornissa.

Taka-alan oikealla puolen leveässä rintavarustuksessa korkealla kaari-ikkuna, jolle johtavat leveät portaat. Vieressä lampunjalustin. Taustan vasemmalla puolen pääkäytävän kapea ovi. Toinen verhojen peittämä ovi keskustasta oikealle. Samalla puolen, edessä, pöytä, ja sen vieressä matalalla selkänojalla varustettu tuoli.

Esiripun noustua tulee näyttämölle palvelija kantaen korkealla lamppua, jonka hän asettaa jalustalle, minkä tehtyään hän poistuu. Välittömästi hänen jälessään tulevat Ylipappi ja Hero. Jälkimäisellä on päällysviitta hartioillaan samalla tapaa kuin ensimäisen näytöksen lopussa.

PAPPI. On pyhä velvollisuus täytetty ja ilta laskee maille. Uutehen käy sisään asuntoosi, papitar.

HERO (katsoen ympärilleen).
Siis tänne.

PAPPI. Niin. Ja kuni tämä torni miss' on sun asumukses, yksinään täss' seisoo rantamalla, käytäväin vain kautta yhdistetty taloomme — niin olet seisova sa tästälähin niin yksinäsi, eristettynä: tää torni juurtuu meren kallioon ja seiniä sen hyökyaallot huuhtoo, mut otsansa se nostaa pilviin päin ja katsoo kauas yli meren, maan. Niin, liitoss' ihmisten ja jumalain, sa olet oma herras sekä muitten, sa valittu. Sa onnelliseks olet tääll' itses tunteva. Siis täällä, täällä! Ma nään, he ovat tänne tuonehet jo tavarasi. Tääll' on kääröt, jotka on viisain sanoin täyteen kirjoitetut. Ja täss' on taulu kynineen — jos tahdot sa mietteitäsi muistiin merkitä. Kas tuossa soitin isäs sisaren ja minun: papitar kuin sinäkin. Ei kukkiakaan puutu. Tuossa on se seppel, jota tänään kannoit. Kaiken sa täältä löydät, joka korottaa voi mielen, kaiken, joka haluja ei herätä, mut sentään tyydyttää. Näin jumalien kaltaiseksi kohoot. (Osoittaen sivuovea.) On tuossa huonehessa vuotehes, se sama, jossa monta vuotta sitten oot ensi kerran maannut. Nähnyt on se sun kasvavan ja varttuvan ja viisaaks, ja huiskaaks tulevan. Se sama vuode on nähnyt autuaassa unessa sun haaveilevan onnesta, mi tänään on sulle tapahtunut. — Nytkin sa taas unelmoit?

HERO.
               Ma kuulen, rakas setä.

PAPPI. Jos suoraan tunnustan, niin kuvittelin sun iloisemmaks tänä iltana, kun toiveemme on toteen käynyt. Mitä me oomme halanneet ja pyrkineet sa olet nyt. Mut äännettömältä ja kylmält' tunnut.

HERO. Setä, mielialat ne tulee, menevät ja haihtuvat — ne ilman alkujuurta voivat olla. Voi korkeinkin ja kaunein peloittaa ja yllättää kuin kaikki, mik' on suurta. Mut lepo yhden yön sa mulle suo mun miettiä ja virkistyä — kohta mun entiselläni oot löytävä. On seutu hiljainen, ei tuulenhenki tääll' edes tunnu, täällä tasaantuvat kaikk' ajatusten aallokot ja täällä ma koota voin taas ehjäks itseni.

PAPPI. Sa sanoit koota, lapsi. Sattumako tuon sanan toi sun huulillesi, taikka sa sisällyksen tunnetko tuon sanan, mun korvieni ilon? Maininnut sa olet maailmoiden vivun, joka voi sen tuhatkerroin nostaa, mi on suurta, ja maasta pienimmänkin kohottaa. Niin sankarteko, runoilijan laulu kuin jumalainen näky tietäjän vain kokoomista kysynyt on. Vain mik' itse hajallaan on, voi sen kieltää. Jos noin sun sisässäsi puhuu, onnittelen sua, lapsi. Silloin pyhänä käyt täällä ja tomun pyyteet karttaa sydäntäs. Ja kuni mies, ken hämärissä tähyy päin taivonkantta, näkee harmauden ja muut' ei mitään, tyhjän harmauden, mut tarkemmin jo katsoessaan löytää hän tähden, toisen, kolmannen ja niin pian tähtein loputtoman lauman: mieleen sen miehen hiipii rikas aavistus yön jumalaisen, kirkkaan — hurmaantunein hän silmin ylös katsoo; sumut väistyy ja olemassaolon salaisuus saa taustan ja jumal'äänet kuulee hän osaks ilmastansa, ylhäält' osaks —

HERO. Sa tiedät, setäni, niin suureen lentoon ei nouse henkeni; sa liiaks toivot. Mut mitä velvollisuus multa vaatii sen aion kunnolla ma täyttää.

PAPPI. Tee se. Vaikk' ei oo hyvä eikä oikein, että noin uran alussa jo alahalle oot maalis pannut, toistaiseksi olkoon jo siinä. Mutta muista mitä päivät ne tuonevatkin, ensi vaikutusta sa aina pelkää. Hän ken työssä syöksyy päin elämätä, missä taiston kuohut käy ylimmillään, paljastetuin miekoin hän vaaraa etsiköön; jos kovempi on taisto, suurempi on voitto myös; mut sisäänpäin ken pyrkii, sieluhun, mi kysyy kokonaisuutta, hän olkoon ain taiston pauhinasta poissa, sillä voi kauan vanhat arvet kirveliä. — Kas virta, jonka määrä matkallaan on venemiestä kantaa, pellot kastaa, se kallioin ja vuorten halki tiensä saa raivata, ja sekaantua mutaan, mi rannoilt' irtau; saman asian se rauhaisna ja kuohupäisnä ajaa. Mut lähteensilmä, jota janoten mies lähestyy, se olkoon aina kirkas ja kuun ja tähtein kuvaa kantava. Myös papittaren mieli myrskylöiltä ain säilyköön — jos kuohua se alkaa se myöskin pimittyy. Ja nuku nyt. Jos neuvon tarpeess' olet, puoleheni sa käänny, toisen isäs; ystävän jos neuvoista et huoli, tiedä myös sa että edessäsi miehen näet, jok' kernaast suonistansa veren antais, (ojentaa kätensä) jos siinä pisarankin keksisi hän mi luvatonta, väärää suosisi.

(Poistuu keskiovesta.)

HERO (hetken vaitiolon jälkeen). Ma huomaan, kohtaus muukalaisten kanssa on hänet närkästyttänyt. Ja totta hän ompi oikeassa. Jollen ois ma Hero, papitar, tuo pienempi, tuo ruskotukka nuorukainen ehkä mua miellyttäis. Kenties. Mut pois se nyt! Nyi tiedän, mitä taipumus on, jota he ovat karttamahan neuvoneet ja sitä tahdon välttää. Jumalat! kuin paljon yhden päivän kääntehessä voi oppia — kuin ennen vuosikausiin. Mut hän on kaukana, en elämässä hänt' ehkä enää näe. Lopussa on kaikki. (Ottaa päällysviitan päältään.) Tuossa lepää. Aamulla kuin toisin mielin puin sun ylleni. Ma nyt sun lasken pois. On elämä sun laskoksihis kätketty. Sa salaa mit' tiedät, itse mukanasi lasken ne mielestäni. — Mutta mitä tehdä? En nukkua voi. (Nostaa lampun ja pitää sitä kädessään ylhäällä.) Tarkastaapa tahdon ma tätä seutua. Niin avara, niin laaja, tyhjä. Monet pitkät vuodet sua kyllikseni saan ma tarkastella. Ma mielelläni tulevaiseen aikaan sun katsomises säästän. — Kuule! — Mitään ei ollutkaan se. — Yksin! Yksin! Yksin! (On asettanut lampun syrjittäin ikkunalle ja seisoo sen luona.) Niin rauhallinen yö. Nyt Hellespontto suo laineiden kuin lasten leikkiä. Vain hiljallensa meri hengittää. Niin pimeätä, lampunvalo heittää vain valoviirun pimeyteen. Sa tuossa luo valoasi kulkijalle meren ja kerro yhdenkin ees valvovan yön keskellä, sa johtotähti yön.

Mut nukkumaan jo lullos, ystäviini sa kalpein valoines. (On ottanut lampun käteensä.) Ja niinkuin sun ma vielä sammutan, niin sammukoon myös palo povessani, älköhönkä se uuteen iltaan enää syttykö… (On asettanut lampun pöydälle.) Näin varhain hereillä? — Ah äiti, pyydän Nyt nukkumahan lapsi, nopeasti!

    (Ottaa hiuksistaan soljen ja laulaa sitä tehdessään
    puoliääneen.)

        Ja Leda silitti
            untuvia.

Tuo laulu, pahus, taas mun huulillani! Ei enää jumalat käy päällä maan, ei joutsenet tuo enää lohdutusta, on yksinäisyys lievennystä vailla. (On istuutunut.) He tänne lyyryn ovat jättäneet, sill' oppinut en koskaan soittamahan, ma toivoisin ett' osaisin ma. Mulla soi mielessäni sadat ajatukset. Ois parhain säveliksi pukea ne.

Sa kaunis nuorukainen, hiljainen, sua tällä hetkellä ma muistelen niin tyynin mielin, ettei rikosta oo tunteessani. Hyvää kaikkea ma sulle toivon, siitä iloitsen, ett' olet etäällä, mut kuitenkin ma sulle täältä huudan: hyvää yötä.

Leander ilmestyy ulkoa ikkunaan.

LEANDER.
Hyv' yötä!

HERO.
Ah, se mitä oli? Kaiku
näin yksinäisyyttäni etsiikö?
Sa ole tervehditty, nymphi!

LEANDER. Nymphi, sa ole tervehditty!

HERO. Kaikua ei ole tuo. Haa, pää! — Kaks kättä! Mies ikkunassa! Kohoo, koht' on täällä! takaisin! Sa olet surman oma, jos huudan.

LEANDER.
            Silmänräpäys vain suo.
Jo murenevat kivet jalkain alla.
Jos salli et mun tulla, syöksyn alas.
Mut hetki vain, niin lähden mielelläni.

(Kapuaa huoneeseen.)

HERO.
Sa paikoillasi seiso onneton!
Ken tänne vei sun ties?

LEANDER (jääden taustalle seisomaan, oven läheisyyteen). Sun lamppusi näin loistavan ma halki yön, ylt'ympär kaikk' oli öistä, sankkaa, pimeätä, vain täältä tuikki valo.

HERO. Auttajas ken ollut on, ken sulle tikapuita on pitänyt?

LEANDER. Ei kenkään. Kiven rakoon ma jalan pistin, muratista kiinni sain käsilläni. Siten tänne tulin.

HERO.
Mut liukunut jos oisit, alas syössyt —

LEANDER.
Ei mitään merkinnyt se oisi.

HERO. Mutta jos sa oisit keksityksi tullut?

LEANDER. Kukaan ei mua nähdä voinut.

HERO. Vartija tään tornin käy tähän aikaan toimehensa. Sua on kielletty jo palaamasta tänne. Ma enkö itse pyytänyt sua kotiis taas lähtemään?

LEANDER. Ma olin kotona, mut mitään lepoa en saanut, Silloin ma mereen heittäydyin ja tänne uin.

HERO. Abydon rannoilt' asti; josta tullen kaks soutumiestä matkalla jo väsyy.

LEANDER. Sa näät, oon jaksanut ja kuollutkin jos öisin ensi aaltoon, vaaksan verran sua lähempänä ollut oisin silloin.

HERO. On märät tukkasi ja vaattehes, sa vapiset.

LEANDER.
            En vilust', tulesta.

(Aikoo edelleen taustalla seisten heittäytyä polvilleen.)

HERO. Noin ällös! Hetki lepäjä ja sitten sun täytyy poistua. Jos valoni sun tänne johdatti, niin toiseks kertaa sen tarkkaan osaan sulta salata.

LEANDER. Sit' älä tee sa — enää en ma tule, jos et sa tahdo, mutta lampun tuon sa valoa mult' ällös, ällös kiellä! kun unetonna nousin vuoteeltani ma viime yönä, majastani astuin yön pimeyteen, näin edessäni meren ma tummana kuin pikimusta vaippa, yön suruun, ikävään verhottuna. Yön synkkään mielialaan vaivuin, silloin näin pienen tähden näköpiirissä kuin viime toivon. Kultasätein loisti se pimeähän maailmaan. Sun lamppus. Löi valtavasti silloin sydämeni, ei enää pysyä se tahtonut mun rinnassani, ja ma syöksyin rantaan ja mereen, oppaanani tähti tuo. Niin tulin tänne, tälle rantamalle. Jos sua se loukkaa, tule en ma enää, mut toivon tähteäni älä peitä, tuon valon lohdutusta.