HERO. Nuorukainen mua älä kovana sa pidä, jos en toivomustas täyttää voi, ma oon jo sulle sanonut: oon sitoutunut ma ankarahan elämähän, täällä ei suoda lemmentuntehelle sijaa. Kun näin sun ensi kerran, olin vapaa. On myöhä jo. Sa mene — palaamatta.
LEANDER. Sun kansas lempeäksi mainitaan, se rangaistuksinko sua uhkailee?
HERO. Modealaiset, baktrit tappavat sen päivän papittaren, nuorukaiseen ken luopi silmänsä; mun kansani niin verenjanoinen ei ole, hengen se säästää rikkoneelta, mutta hänet se joukostansa halveksien työntää ja koko sukunsa. Niin Heron ei saa käydä. Siksi mene, murhees kestä!
LEANDER.
Mun mennä täytyy siis
HERO. Niin lähde, mutta et samaa tietä palata voi, liian se vaarallinen on, tuon portin kautta sa mene — käytävät — (Keskeyttää puheensa ja kuuntelee jännitetyn tarkkaavasti.) Mutta kuule! Ken siellä? Jumalat te! Käytävästä ma askelia kuulen. Tänne tulee nyt joku. Hetki onneton! Mit' tehdä?
LEANDER.
Tääll' eikö paikkaa, jonne piiloutua?
Haa, tuonne!
(Menee sivuovea kohti.)
Makuuhuoneesehen? Tänne
sa jää. Jos löytävät sun, kuole. Itse
ma sinne käyn.
He lähestyvät.
HERO (osoittaen sivuovea). Tänne sa sentään mene. Lamppu mukahas sa ota. Täällä olkoon pimeätä. Nyt kuuletko? Sa mene! Mutta ällös sa tunge eteenpäin, jää oven luo! Nyt nopeaan!
LEANDER.
Mut sinä?
HERO.
Hiljaa, poistu!
(Leander on ottanut lampun ja poistuu sivuovesta.
Huone jää pimeäksi.)
Ah, jumalat, nyt armonne te suokaa!
(Vajoaa tuoliin, puoleksi istuen, niin että vasen riipuksissa oleva polvi melkein koskettaa lattiaa, kasvot käsien peitossa, ja otsa pöytää vasten painettuna.)
Temppelivartijan ääni kuuluu ulkoa.
VARTIJA.
Tääll' onko joku valveillaan?
Ianthen ääni myöskin ulkopuolelta.
IANTHE. Sa nääthän, on kaikki pimeää.
(Ovi avautuu puoleksi.)
VARTIJA. Mut kuitenkin ma valoa näin.
IANTHE. Erehdyit. Sa tiedät, tääll' asuu papitar.
VARTIJA.
Mut selvään näin
enk' usko, että erehdyin.
(Ovi sulkeutuu.)
Kun päivä
taas koittaa, saadaan nähdä —
(Sanojen kaiku kuolee, askeleet etääntyvät.)
HERO. Häpeää ah tätä!
Leander astuu esiin sivuovesta.
LEANDER. Poissa ovat siis he. Missä sa piileksit? Tääll' oletko sa vielä?
(Koskettaa ympäri haparoidessaan Heroa olkaan.)
HERO (karaten pystyyn).
Miss' ompi' valo? Lamppu? Tänne tuo se!
(Leander menee hakemaan lamppua.)
Ma mitä, onneton, saan kokea!
LEANDER (tulee takaisin lamppua kantaen).
Täss' on sun valos.
(Asettaa lampun pöydälle.)
Jumalia kiitä!
HERO. Sa sanot: kiitä? Mistä? Että elät? Sa onneton, sa kurja, miksi tulit sa tänne itseäs vaan ajatellen ja rikoit rauhallisten päiväin levon? Ah, meri jos sun niellyt oiskin, kun ens aaltohon sa alas laskeuduit, tai kivi murennut, kun tornihin sa ylös kapusit ja sinä — ah — Leander! murskaantunut — kauheata!
LEANDER.
Sa mua moitit?
HERO. Ah, Leander, kuule, sa älä samaa tietä enää palaa, jot' olet tullut. Vaarallinen on se tie. Mut ihmeellistä! Mikä voi niin vieraaks itsellensä ihmisen ja sokeaksi tehdä — jos he nyt mun löytäisivät, näkisivät — niin ma vapisisin itseni en tähden — mut hulluutta! Vain hänen tähtensä!
LEANDER.
Sit' uskoako voin?
HERO. Vain minuun ällös sa koske! — Hyvää olla ei se voi, mi tuolla tavoin luontehemme kääntää ja tukahduttaa jumalaisen valon, jok' oisi oppaaksemme luotu kuin on tähti laivurille.
LEANDER. Huonoksi sa sitä nimität? Muut kaikki kilvan sit' ylistävät taivaasehen asti. He lemmeks kutsuvat sen.
HERO. Nuorukainen, siis sinun luokseskin on sana tuo jo hiipinyt? Sa onnelliseksko nyt tunnet itses? (Koskettaa hänen päätään.) Kuitenkinhan sun on meren halki uida täytynyt miss' uhkas surma joka hetki, täällä taas vainoo vakoojat ja murhamiehet —
(Heittää katseen taaksepäin, lyyhistyy kokoon.)
LEANDER.
Sa mitä kuuntelet?
HERO. Soi joku ääni — kuin vartijoiden askel.
LEANDER.
Hero! Hero!
HERO. Sa ällös koske minuun! Sinun täytyy nyt lähteä. Ma itse sua saatan; he jos sun tiellä kohtaisivat —
(Pitäen kiinni tuolin selkämyksestä.)
LEANDER (hetken vaitiolon jälkeen).
Ma saanko, neito, tulla takaisin?
HERO.
Sa?
LEANDER. Niin. Sa kiellät? Konsanaanko en? Tuon sanan merkityksen tunnetko? Sa sanoit pelkääväsi puolestani; mun täytyy meren halki takaisin — sa etkö pelkää, että hukkunut ma olen, jollen palaa?
HERO. Viesti mulle sa lähetä.
LEANDER. Ei muuta viestiä oo mulla kuin ma itse.
HERO. Sittenpä. sa, rakas viesti, palaa kohta, palaa! Mut älä tänne, täällä uhkaa surma. On rannall' lakealla hiekkasärkkä, mi mereen pistää, sinne tule sa ja pensaihin sa piilottau. Kun kuljen ma ohitse, niin kuulen mitä puhut.
LEANDER. Mut lampun suo sa loistaa tielleni, mun onnentielleni. Mut, neito, milloin saan tänne palata? Sa puhu, puhu!
HERO.
Ens juhlain aikaan.
LEANDER.
Lasket leikkiä.
Sa lausu, milloin?
HERO. Koska ensi kerran on uusi kuu.
LEANDER. Ah, kymmenkunta siihen on pitkää päivää. Niinkö kauan kantaa voit epätietoisuutta? Minä en! Ma pelkäisin, ett' täälläoloni ois keksityksi tullut, kuolleeksi mun luulisi! ja syyllä! Sillä jollei mua meri surmaa, tappaa suru mun. Sa sano: ylihuomenna saan tulla tai kolmen päivän päästä taikka ehkä ens viikolla.
HERO.
Sa huomenna jo tule.
LEANDER.
Ah autuutta ja onnea!
HERO.
Kun palaat,
Leander, meren halki, säilytä
sa muistossas tää pää ja tämä suu
ja nämä silmäni. Sa kuuletko?
Se mulle lupaa!
(Kun Leander tahtoo häneen kajota, syrjään väistyen.)
Ei, mua seuraa nyt!
Ma tietä näytän.
(Menee pöydän luo noutamaan lampun.)
LEANDER.
Nainen ihana!
HERO.
Sa miks et tule?
LEANDER. Poistuako täytyy mun täältä ilman ainoata armon ja myötätunnon merkkiä, mi vois mun kaipuutani keventää, kun lähden?
HERO.
Sa mitä tarkoitat?
LEANDER. Ees kätesi sa mulle suo'os! — Huuli vasten huulta on tapa kuiskailla, mit' ilmoille ei uskoa voi. Suuni olkoon suuna ja sinun korvana. Siis korvahas suo sydämeni kieltä kuiskailla.
HERO.
Ei niin.
LEANDER.
Mun yksin kaikki uskaltaa
vain täytyy, sinä epäröitset aina.
(Lapsellisella uhkamielellä.)
Ma uppoan, jos murhemielin palaan.
HERO.
Mua älä peloita.
LEANDER.
Sa suostut!
HERO. Jos sa sitten menet?
LEANDER.
Menen.
HERO. Äläkä sa väitä, että liian keveästi ma poskeasi kosketan, vaan yhä sa kohtalohos alistu.
LEANDER. Sa yhä vain epäröit?
HERO. Sa käsivarret pane nyt selkäs taakse, sinä lemmen vanki, mun vankini.
LEANDER.
Se tehty on jo.
HERO (asettaen lampun lattialle). Lamppu ei nähdä saa.
LEANDER.
Sa ethän tule!
HERO. Niinkö sa olet kärsimätön! Siispä et — mut jos se ilahduttaa sua, niin siis ota, anna. (Suutelee häntä nopeasti.) Nyt sun lähteä jo täytyy.
LEANDER.
Hero! Hero!
HERO.
Ällös, ällös!
(Rientää ovelle.)
LEANDER. Mut jos sua rukoilen. Ah kirottu ja kateellinen onni! (Kuuntelee ovea kohti.) Askelia ma kuulen, teikäläisten, ovea ne hiljaa lähestyvät — Jumalat!
NELJÄS NÄYTÖS.
Avoin paikka.
Taustalla meri. Taka-alalla, vasemmalla puolen Heron torni, puoleksi merelle viettävine ikkunoineen ja kapeine sisaänkäytävineen, jolle portaat johtavat. Käytävän vieressä rannalla korkeita pensaita. Etualalla samalla puolen on holveja ja pylväitä, jotka osottavat asuinrakennusten olevan lähellä. Oikealla puolen kasvaa puita. Keskellä näyttämöä lepopenkki.
Esiripun noustua kuuluu näyttämön takaa temppelivartijan ääni.
TEMPPELIVARTIJA.
Kas tänne päin, te talon palvelijat!
(Hero astuu esiin etualan oikealta puolen.)
HERO. Hän yli on jo. Kiitos jumalain! Kuin pakotettiinkin hän viipymähän ain valoisahan päivään, tornissani kun tultihin ja mentiin lakkaamatta! Hän seisoi nurkkaan vetäyneenä, kunnes sai onnellisen hetken paeta. Nyt on hän poissa ja ma olla voin taas levollinen.
(Samalta puolen, taaempaa, tulee temppelivartija kantaen nauhassa torvea ja pitäen keihästä vasemmalla olkapäällään. Seuraa jokaista Heron liikettä.)
TEMPPELIVARTIJA.
Näitkö sinä hänet?
HERO.
Ma? Kenen?
TEMPPELIVARTIJA. Vieraan miehen, joka mereen on täältä juuri hypännyt.
HERO.
Nyt juuri?
Vast' ikäänkö?
TEMPPELIVARTIJA. Niin, kolme askelta hän sinusta on mereen syössyt.
HERO. Enkä ma häntä nähnyt.
(Kulkee tornia kohti.)
TEMPPELIVARTIJA.
Hänet näit sa kyllä.
Sun täytyi nähdä.
HERO (kulkee edelleen) Täytyi? Olenko ma täällä vartija kuin sa?
TEMPPELIVARTIJA. Et vartija sa ole, mutta vartijaksi häntä myös mainitaan, ken valvoo kauan, sinä oot lamppus luona valvonut.
HERO. Ah kaiken sa näet!
TEMPPELIVARTIJA.
Hyvin näen, hyvin.
(Pappi tulee vasemmalta puolen.)
PAPPI. Riitaa te täällä haastatteko?
HERO (tornin portailta). Miesi tuo ei ole viisas.
TEMPPELIVARTIJA.
Ai, jos puhuisin —
HERO.
Hän ilmaan puhuu. Minä menen.
PAPPI.
Minne?
HERO.
Ma lähden torniin.
PAPPI.
Miksi sinne?
HERO. Sinne ma menen makaamahan.
(Menee torniin.)
TEMPPELIVARTIJA. Nukkumahan, kun yö on valvottu.
PAPPI.
Mit' oli täällä?
TEMPPELIVARTIJA (Heron jälkeen puhuen). Sa sanoit, etten ole viisas, minä jok' olen vain sun sukus palvelija. Sa luulet, että viisaus kuni kulta ja kontu sukuperintönä kulkee. Ah kyllin oon ma viisas, kyllin liukas —
(Työntää keihäänsä maahan.)
PAPPI.
Ma siitä todistuksen saanko?
TEMPPELIVARTIJA (yhä edelleen Heron jälkeen puhteen).
Kyllä.
PAPPI (kääntyen lähtemään). Sa yksin puhelet, ma näen. Sinun ma huostaan hänet jätän.
TEMPPELIVARTIJA. Herra, täältä mies vasta karannut on merehen.
PAPPI.
Se totta onko?
TEMPPELIVARTIJA. Hero kaukana ei siitä paikast' ollut.
PAPPI. Varmaankin jos itse öisin lähellään ma ollut se mies ois mereen juossut.
TEMPPELIVARTIJA. Tuli paloi yön halki tornissa.
PAPPI. Tuo ei lie totta. Mut Hero tiedä ei, me että tulen ja liekin lävitsekin vihollista ja pahantekijätä vainuamme. Ei kyllin turvaa kalliotkaan suo, jotk' kohoavat rannoillamme. Siksi sa häntä varoita.
TEMPPELIVARTIJA.
Hän pilkkaa mua.
Hän hyvin tiesi tulen palaneen.
Hän valvoi, herra.
PAPPI.
Valvoi?
TEMPPELIVARTIJA. Koko yön. Tuoll' ylhääll' olikin niin salaista ja 'sipinää ja supinaa. Tää seutu, kaikk' oli lumottu, tuoll' lehvistössä soi kuni sateen valitus ja sentään ei lainkaan satanut. Tuoll' ilmassa ja maassa kuului ihmeellinen pauke. Nous aallot yli äyräidensä täällä ja tähdet vilkuttivat kuni silmät, kuin ihmeellinen arvoitus ol' yö. Tuo torni oli kaiken tämän keskus. Ma kymmenet jo kerrat mietin, että tuon arvoituksen paljastaisin, mutta en nähnyt muuta ma kuin lampun valon, mi Heron ikkunasta välkkyi. Kerran näin miehenhahmon rannalt' tulevan ja torniin rientävän. Kun seurasin, vain sateen äänen kuulin kuni ennen.
PAPPI. Mut minust' tuntuu kuin tää koko lume ois tapahtunut sinuss' itsessäsi.
TEMPPELIVARTIJA. Ai, herra, miksi paloi tornissa yön kaiken valo kuten kerroin jo? Tää huono pila suuttumaan mun sai ja sisään astuin tuonne, missä tupa on palvelijain; siellä ensimäisnä Ianthen pukeuneena kohtasin ja koristeltuna kuin päivän aikaan.
PAPPI. Tuo arvoitus saa kohta selityksen. Sa tänne tyttö huuda. Hänet tunnet ja tiedät, kuinka usein saanut on hän sekaannusta aikaan.
TEMPPELIVARTIJA. Samoin myös ma ajattelin, toruin häntä siitä, mut mistä valo ikkunassa tuolla? Ja sitten juur kun lehtohon ma tulin, niin — hup! juoksi mereen edessäni mies ja samaan aikaan pensaikosta Heron näin esiin astuvan.
PAPPI.
Jos epäillä
sa tahdot, etsi toinen tukikohta
Tuo epäluuloa on kaltaistesi.
TEMPPELIVARTIJA. Mun kaltaisteni? Ah ma taasen kuulen, ei ymmärrystä, järkeä oo mulla.
PAPPI.
Ianthe kutsu tänne!
TEMPPELIVARTIJA. Mutta, herra, tuo valo tuolla?
PAPPI.
Sa Ianthe kutsu!
TEMPPELIVARTIJA.
Ja nuorukainen tuo, ken mereen syöksyi
Abydon rantaa kohti uiden.
PAPPI. Mitä sa sanot? Abydosta kohti.
TEMPPELIVARTIJA.
Niin.
PAPPI.
Abydosta! Ianthe kutsu!
TEMPPELIVARTIJA.
Kyllä.
PAPPI. Ja sano Herolle —! (Vetää käärön povestaan.) Sa hälle anna tää kirjoitus, min hälle vanhempansa on juuri lähettäneet:. Annas olla, vain palvelija luokseni sa kutsu. (Temppelivartija poistuu torniin.) Abydos! Nimi tuo miks mieleeni nyt muistuukaan? Abydost' olivat nuo kaksi muukalaista juhlassa. Ah, hulluutta sit' ajatella edes — Ja kuitenkin: on nuoruus rohkea eik' keskitielle jää se, urheasti se aina kiellettyä tavoittelee. Jos yllättäisin heidät, seikkailuun kun ovat valmistuneet — Hero on niin nuori vielä, tottumaton, välttää ei vaaroja hän taida. Kyllin, kyllin. Mun sisässäni puhun jumala, jok' kehoittaa mua vaarin pitämähän, se ennen kuin on myöhää. (Temppelivarlija on tullut lakaisin.) Asiasi?
TEMPPELIVARTIJA. Ianthen pitää Hero vielä luonaan. Hän patjoill' lepää, tyttö edessään on polvillaan ja tälle kertoo, kuiskaa ja supattaa hän. — Herra, sinulta he pyytävät —
PAPPI.
Hän vitkastelee. Kuinka?
Ianthen heti tänne käskin tulla.
TEMPPELIVARTIJA (peräytyen).
Mut —
PAPPI. Hulluus kuinka valtahansa saada voi naisen, muuten hiljaisen ja viisaan?
Ianthe tulee.
TEMPPELIVARTIJA. Kas siinäpä sa tulet, koristeltu, käy tänne luoksemme. Miks eilettäin niin myöhään valvonut oot.
PAPPI. Kaikesta mit' tääll' on pahaa tapahtunut, aina sa olet tiennyt; joko osallisna oot siihen ollut taikka vienyt on sun uteliaisuus sen yhteyteen. Nyt ilmoitetaan, että viime yönä on epäiltävää liikett' ollut täällä, tään tornin luona; vartija myös sun on puettuna yöllä tavannut, kun kaikki muut jo nukkui. Siksi suoraan sa tälle tässä tunnusta, mit' tiedät.
(Lähtee.)
IANTHE
Ah jumalien nimeen, herra —
PAPPI (kääntyen poistuessaan puhumaan). Jätä sa jumalat ja huoli pidä siitä, ett' edes ihmisiä tyydyttää voit.
IANTHE. En mitään tiedä minä. Liikettä ma kuulin. Joku tuli, poistui taasen. Yö oli viileä. Luon' oven hetken ma kuuntelin jai menin levolle.
TEMPPELIPALVELIJA. Luon' oven? Sinut käytävästä yöllä ma tapasinhan, Heron huoneen luota.
IANTHE. Ma pelkäsin ja Herolta myös tahdoin ma kysyä, hän mitään kuullut oisko ja pelkäsikö hänkin.
PAPPI (uudelleen lähestyen heitä). Sanon sulle, sun täytyy kaikki mulle tunnustaa. Sun epäröintäs todistaa, ett' tiedät sa jotain kertoa.
(Hero tulee.)
HERO. Mit' täällä? Miks me tänne kutsuttiin?
PAPPI. Ianthe, jonka sa tunnet niinkuin minä, tääll' on; häntä on syytetty, ett' ois hän öiseen aikaan —
HERO.
Hänt' turhaan varmaan epäillään.
PAPPI.
Sa tiedät?
HERO. Ma tiedän, herra, että ihmisten on tapa toisiansa syyttää — ja tuo mies ei liene viisas —
PAPPI. Varmaa on ett' tornissa on ollut vieras.
HERO (hetken vaitiolon jälkeen). Herra, siis varmaan joku ylimaallinen. Oot itse kertonut sa jumalien luo ihmisien tulleen. Ledan luo ja tarkoin vartioidun Danaen niin tuli jumala; miks nytkin ei, luo meidän? meidän päivinämme myös?
(Menee lepopenkin luo.)
PAPPI.
Sa lasket leikkiä. Sun tointas pyhää —
(Ianthelle.)
Nyt, syyllinen tai hullu, tunnusta!
IANTHE.
Sa kysy Herolta. Hän torniss' asuu.
Jos liikuttu on siellä, hän sen tiennee.
PAPPI (kääntyen Heron puoleen).
Sa kuuletko?
HERO (joka on istuutunut ja nojaa päänsä käsiinsä, puoleksi laulaen).
Hän oli kaunis laps kuninkaan —
(Puhuen.)
Sa valon joutsen, valon tähtienkö luo lensit poies.
PAPPI.
Hero!
HERO (hypähtäen paikaltaan).
Mitä nyt?
Ken koskee minuun? Mitä tahdot?
PAPPI. Ootko sen unohtanut jo?
HERO. En sentään. Että te häntä, viatonta, syytätte. Äl' ole pahoillas sa siit', Ianthe! Jos kaikki nuo sun hylkää, rinnassani sua kohtaan elää lämmin myötätunto. (Suutelee häntä useat kerrat.) Kun sua he kiusaa, rakas, luoksein käy, nyt mene; meitä pilkkaavat he.
PAPPI.
Viivy!
(Ianthe vetäytyy takaisin.)
(Herolle.)
Et muutoin tytöstä sa pitänyt;
nyt mistä osanottos?
HERO (joka on kokonaan noussut).
Kysytkö?
On häntä solvaistu, se riittää —
PAPPI. Mutta ket' öinen käynti tarkoitti?
HERO.
Miks häntä?
PAPPI.
Mut ketä muutenkaan?
HERO. Sen tuulet tietää, mut eivät puhu.
PAPPI. Entäs sinä! Nähty yön kaiken valo tornissas on. — Vasta sit' ällös tee.
HERO.
Meill' öljyä on kyllin.
PAPPI. Mut kansa näkee sen ja selittääpi sen tavallaan.
HERO.
Niin selittäköön.
PAPPI. Neuvon sua varjoakin välttämähän, saati siis itse tosi yritystä.
HERO. Sitä jos vältämme, se välttääkö myös meitä?
PAPPI.
Sa kokemuksestako puhut?
HERO. Aika kuink' on jo myöhä. Kuinka paljon vielä on illan tuloon.
PAPPI.
Miksi?
HERO. Tunnustan: ma olen väsynyt.
PAPPI.
Oot valvonut.
HERO.
Se totta.
Käy tuuli idästä, ma luulen, meri
on tyyni. Hyvää yötä!
PAPPI. Keskipäivän on aika! Hero, Hero, Hero!
HERO. Mitä sa tahdot, setä?
PAPPI.
Sääli itseäs
HERO. Ma huomaan, paljon puhutahan, jota en ymmärrä, mun ympärilläin. Siitä on mieleni mun surullinen. Niinpä sit' tahdon miettiä.
PAPPI. Seis! Viel' et päästä voi asuntoosi, sua vartoo täällä niin moni toimi.
HERO.
Toimi?
PAPPI (ankarasti). Niin. (leppeämmin) Sun virkas. Ja sitten — unohdinhan vanhemmiltas on kirje, enemmänkin, kerrotaan: on heiltä sanantuoja saapunut ja vartoo itäportin luona, joka on alueemme rajoilla, mut hältä on kalastajat pääsön sulkeneet ain muukalaista epäillen ja ehkä myös yöllisestä häiriöstä tiedon he ovat saaneet. Siksi ilon sulle suon mennä sanantuojaa tapaamaan.
HERO.
Mun itsenikö täytyy —?
PAPPI. Halus eikö sua siihen vedä? Vanhempaisi luota on sanantuoja —
HERO.
Hyvä, menen.
PAPPI. Miehen sa noiden suojain luota löytänet, mut jos ei siellä ois hän, lähtenyt jos oisi jo hän, täytyy edellehen sun kulkea, siks kunnes —
HERO.
Teen sen.
PAPPI. Astu sa sillä aikaa varastoomme, mistä voit kohta palvelijat lähettää hänt' etsimään. Ja siellä ollen voit sa tarkastaa sen varaston, min ovat he templin hyväks koonneet. Viime juhla on kaikki paljaaks vienyt; meiltä puuttuu nyt liinaa, suitsutusta, uhriviljaa. Jos jotain hankkia voit, kiitän sua.
HERO.
Mut sitten palaan kotiin.
PAPPI. Ensin suo sa pyhiinvaeltajain majalle yks silmäys; se pylväin solakoin on siellä lähistöllä. Lähettimme ehk' onkin siellä. Sinne sanotaan myös kaukaa kansaa kerääntyneen, joka on templiin matkalla. Käy heidän keskeen ja puhu hyödyllinen sana, ole myös läsnä heidän uhratessaan; sitten kun kaiken tämän toimittanut olet, min pyhä virkas vaatii, paluutielle voit lähteä —
HERO.
Ah, kyllin, herra, liiaks
jo olin sanoa —
(liehakoiden)
Jos tunnustan
ma suoraan, tänne mieluummin ma jäisin.
PAPPI (levollisesti).
Sun täytyy mennä!
HERO.
Täytyy? Niinpä lähden.
PAPPI. Sa ota uusi ystäväs Ianthe sun mukahasi tietäs lyhentämään.
HERO. Sa olet oikeassa, niinpä tahdon ma tehdä, seuraa retkelleni mua Ianthe; pakinallas lyhennät sa matkamme, ja jos ma väsyisin, sa mulle käsivartes lainaa. — Sinä, sa maja hiljainen, jää hyvästi! Ei ilta vielä laske, kun jo palaan.
Sa missä oot? — Ah! — Tänään Hero ole
ja ajattele, puhu puolestani.
Ma tämän kerran itse oon Ianthe.
Nyt älä pahoillas sa ole.
(Käärii käsivartensa Ianthen kaulaan, poistuvat.)
PAPPI. Haudonko ma vihaa sydämeni sisimmässä? Ei enää epäilystä, merkit puhuu. Mies täällä ollut on, ja Heron tieten. Nuo nuorukaiset ovat nimeltään Leander ja Naukleros, Abydosta. Ma heidät lehdossa jo kohtasin, he kauankin lie konnankujeitnan jo tehneet vai nyi vasta ensi kerran — Naukleros vai Leander, kumpiko? (Pitäen käsiään ojennettuina edessään.) Ma kohtaloanne nyt punnitsen. On yhtäläiset hiukan nimenne ja yhtä monta tavua on niissä, ja sama onnen toivo kummassakin. Kun toinen elää, hengittää, niin toinen on kuollut, nyt jo kuollut — sillä kohta, kun palajaa hän tänne, rohkea, niin tuhoutuu mun juonieni kautta.
Sa onneton! miks kätes ojensit mun lastain kohti, jumalien omaa? (Kääntyen.) Haa, vanhus! vielä täällä. Lähtekäämme ja tutkikaamme kaikki merkit, jotka tään teon, hämärähän peittyneen, vois ilmi tuoda. Yö kun lankeaa saat nähdä, onko silloin valkeata —
Ken tietää, ehkä erehtyneet oomme?
Jos sokea on luottamus, niin voi
taas epäluulo liikojakin nähdä.
Ma myönnän, että epäillä saat, kunnes
ma sanon: usko! Älä pelkää vanhus!
Nyt edelläni käy, tuo ovi avaa.
(Vanhus menee tornia kohden. Pappi aikeissa häntä seurata.)
Nyt rauha maahan. Poies kaikki hulluus.
Sit' enää huominen ei tapaa. Ollut on se.
(Palvelijan kanssa torniin.)
* * * * *
Kapea seutu.
Oikealla puolen etualaa Leanderin maja. Sen vieressä puu votivikuvineen.
Naukleros tulee ja jää majan eteen seisomaan polkien jalalla maata.
NAUKLEROS.
Leander, kuule! Nouse jo Leander!
Oon tähän saakka huolenpitoineni ma hänet pelastanut. Eilen jätin ma majahansa hänet eikä vielä, niin kertoo naapurit, oo avattu tuot' ovea. Vaikk' aika heräämään jo kutsuis sekä vaarin pitämähän.
Hän mitä vitkastelee? Myöhä on jo. Lie tuska liian raskas —? kuink', en arvaa. Hän ehk' on unhottanut surunsa ja pitkällään nyt uneksuu. Leander! Sa unikeko! Päivänjumalan ma kautta manaan! Taikka murran oves —.
Leander astuu esiin taustan vasemmalta puolen.
LEANDER.
Huhup!
(Vetäytyy takaisin.)
NAUKLEROS (kääntyen äkkiä).
Ken? Ystävä vai vihollinen?
LEANDER (astuen esiin).
Ha! Ha! sa peljästyt?
(Kantaa kädessään sauvaa ja kainalonsa alla liinaa, jonka toiseen päähän hän seuraavan keskustelun aikana sitoo solmun.)
NAUKLEROS. Sa täällä! Niin uhkamielisenä herraasi ja mestarias vastaan —? Mitä saankaan ma nähdä? Mistä tulet? Enkö sun ma eilen majallasi jättänyt? Ja tänään — sain sen naapureilta tietää — viel' oveas ei kukaan avannut. Sa mistä tuletkaan ja miten?
(Koettaa kädellään estää Leanderia hänen toimessaan.)
LEANDER (vetäytyen takaisinpäin). Sauvani ja viirini!
NAUKLEROS. On tukkas märkä, vaattees on kaikki kosteudesta raskaat. Niinpä oot ollut meressä.
Leander. Kuin sitovasti, mies, päätteletkin!
(Kulkee seuraavan keskustelun aikana taaksepäin puiden luo ja asettaa sauvan ja liinan korkealle jumalankuvain keskelle.)
NAUKLEROS (tarkastaen hänen liikkeitään). Meressä? Et suinkaan, Leander, ollut —. Sestoksesta tänne on vakoojia lähetetty, nähty on niitä rannoillamme. Kun niin kauas he ulottavat vihansa — niin arvaat he kuinka tarkasti sua vartioivat, jos sinne lähdet. Hullu ehdon tahdon jo viritettyyn ansaan syösköhön. Mut missä sitten —?
LEANDER (joka taas on palannut, selin puhuen).
Suokoon Jumala!
NAUKLEROS. Niin, mistä tuletkaan? Sa tiedät, että ma särin peräsimen venheestäs ja naapurit mun pyynnöstäni lukkoon on omans' sulkeneet. Siis ruuhella et ole yli päässyt, miten sitten? Ehk' uimalla, Leander, uimalla? Sa tunnetko sen matkan, joka on Abydon rantamilta tänne? Kukaan ei kuolevainen siitä elävänä voi yli päästä. Joskin voimat riittäis niin uhkaamass' on vuorten jyrkkä jono, jok' kieltää kaiket rannat — eikä suo se varmaa nousupaikkaa —
LEANDER.
Ah, niin jyrkkä!
NAUKLEROS. Niin, jyrkkäin vuorten väliin seutu tuo on haudattu, ja onnen suosikki yön pimeydessä sitä lähestyä vain uskaltais. On siellä torni, muinen se suojaks rakennettu on, nyt siellä saa pappisneito asustaa — se sama, me jonka näimme templin lehdossa. Leander, ethän! Ällös silmääs kätke! Se liian myöhää jo. Se petti sun! Oot siis sa viime yönä siellä ollut, kun tääll' ois levätä sun tullut — löysit siis maallenousupaikan, tornin juureen sa kapusit ja lemmenkaihoisesti sa korkeutta kohti tähyilit; näit ikkunassa hänen varjonsa sa ylenmäärin onnellisna, että tuon suuren hekuman sa nauttia sait henkes uhalla.
LEANDER.
Mit' tiedät sa!
NAUKLEROS. On kuvauksein liian heikko siis. Sa hänet näit ja puhuit ehkä kanssaan, myös tien sa löysit tornihin, kenties sait tilaisuudenkin sa —?
LEANDER (heittäytyen hänen syliinsä). Ah Naukleros! tuon suutelon sa tunnetko? Et tiedä, ken mulle antoi sen?
NAUKLEROS. Sun suutelos on kuolemaksi.
LEANDER. Pelkäätkö? Naukleros siis arka on?
NAUKLEROS. Ah niin, ma näen, että on osat vaihtuneet. Ma pelkuri Leander, sinä uskalias; mutta en tahdo valitella. Kuolemahan sa käy kuin mielit, yhtä vain ma pyydän, sa Sestoksesta poissa pysyös, niin ettei, kun sa maassa kylmänä ja kalpeana makaat, sanoa mun tarvis: ystävän sa aseman oot unhottanut, itse osottanut oot hänet kuolon ansahan. (Notkistaa toisen polvensa.) Leander!
LEANDER.
Sa sairas oletko, tai mikä on sun?
NAUKLEROS. Sa oikeassa oot, ei sanaakaan! Ken hyrskylöille meren puhuisi tai myrskytuulelle tai pedolle, jok' arollansa saalist' ajaa takaa? Ei sanaakaan siis, mutta muistatko sa vanhaa ystävyyttämme?
LEANDER.
Naukleros!
Miks vanhaa?
NAUKLEROS. Tekö todistakoon. Vielä jos näät mun palvelukses arvoiseksi, niin avaa ovi tuo.
LEANDER.
Miks?
NAUKLEROS.
Pyydän sua.
LEANDER.
On avain, kuten tiedät, kiven alla.
NAUKLEROS.
Sa itse tee se.
LEANDER (joka on avannut oven).
Tapahtunut on se.
NAUKLEROS. Ja jotta kiitolliseks osottaun ma: sa sisään käy!
LEANDER.
Ma en.
NAUKLEROS. Sun täytyy. Oon ollut vahvemp' aina, vanhempi oon myös, ja nyt ma voimaa kolmin verroin saan surustani. (Tarttuen Leanderiin.) Sinuun jos ma tartun, ma maahan painan myös. Sa kuuletko?
LEANDER (notkistunein polvin).
Pois laske!
NAUKLEROS. Poloinen! Sa rakkauden ja aaltoin uuvuttama! Sisään nyt!
LEANDER (väistäen).
En minä.
NAUKLEROS (tarttuen häneen ja painaen hänet edellään).
LEANDER.
Poies päästä!
NAUKLEROS.
Turhaan.
(On painanut hänet ovesta sisään ja sulkenut nopeasti oven.)
Kiinni!
(Kääntää lukkoa.)
Nyt lähde uimaretkilles! — Ma sulle
tuon itse ravintos, mut ettet karkaa
ma vastaan siitä nyt.
LEANDER.
Naukleros!
NAUKLEROS.
Mitä?
LEANDER.
Yks sana vain.
NAUKLEROS.
Ei yhtään.
LEANDER.
Mutta jos
kaikk' elämäni siitä riippuisi?
Mua kuule nyt.
NAUKLEROS.
Sa mitä tahdot?
LEANDER. Avaa, ees vaaksan verran raota! Voi maksaa se henkeni, jos kieltäydyt.
NAUKLEROS.
Niin avaan
ma kädenleveydeltä.
(Peräytyen.)
Haa, mit' tää on?
LEANDER (syöksyy majasta, pää kypärän peitossa, kilpi
käsivarrellaan ja paljastettu miekka kädessään.)
Käy kohti nyt! Miks pidätä et enää?
On mulla isän kypärä ja miekka.
Sit' uhkaa kuolo, ken mua vastustaa.
Sa hullu, pidättäväs luuletko
mua, jota johdattavat jumalat?
Mi mulle määrätty,, sen teen, sen täytän.
Ken kuolevainen jumalia uhmais?
Ja te, jotk' yöstä meren pelastaneet mun olette. (Polvistuu.) Poseidon mahtava! sa joka merten vaahtoharjat ohjaat, sa meren kidasta mun varjelit, Zeus, yli muiden suuri, valtijas, ja lemmenjumalatar, joka mulle oot opettanut tahtos salaisen, myös vasta antakaatte apuanne ja vaalikaatte, kuten tähän saakka. (Nousee pystyyn ja heittää kilven ja miekan kädestään, mutta pitää edelleen kypärän päässään.) Siis poies asehet! On turvassanne mun aseheni teräksinen. Teihin ma luottain syöksyn koskeen vaarojen. (Tarttuu sauvaan ja liinaan, kiinnittää harson sauvaan ja pitää loisella kädellään harson päästä.) Ja tämän harson, pyhän saaliin, tähän ma viiriks rohkein käsin pystytän. Se mulle aaltoin halki viittaa tien ja jumalat tuon rannan saavuttaa jos suovat, sinne voittajana vielä sen pystytän. Jos menehdyn, niin teidän se kauttanne vain tapahtuu. Nyt lähden. (Heiluttaen lipun tapaan harsoa.) Amor ja Hymen, käykää edellä! Jos kuolokin ois mukana, ma seuraan.
(Rientää pois.)
NAUKLEROS. On suunniltaan hän! — Kuuletko? Leander! (Ottaa maasta aseet.) En vielä jätä häntä. Ystävät ma kokoan ja vaikka väkivalloin me hänet pidätämme. Tuolla hiipii mies mustaan vaippaan verhouneena; templin tuon vakoilija lie se. Väistän häntä ja ystävänä seuraan ystävääni.
(Hän vetäytyy varovasti vastaiselle suunnalle.)
* * * * *
Paikka Heron tornin edessä, sama kuin näytöksen alussa.
Hero tulee pitäen kättään Ianthen olkapäällä. Heitä seuraa palvelijoita maljakoita kantaen.
HERO. Te viekää enolleni maljakot ja sanokaa: ma viivyn täällä hetken. (Istuutuu.) Tuo vanhempaini lähetti hän oli kuin toive, onni: etsiessä aina se käsistämme häipyy —
IANTHE. Nopeasti sa liian kuljit.
HERO.
Kotonahan oon taas.
IANTHE.
Sa etkö huoneeseesi tahdo mennä?
HERO.
En, en. Jo onko ilta?
IANTHE.
Tuskin vielä.
HERO (laskien pään käsiinsä).
Niin, niin… ah niin!
(Temppelivartija tulee vasemmalta puolen.)
TEMPPELIVARTIJA.
Sa täällä oletko?
Sua kauan odottaneet oomme.
HERO. Kauan? Ma luulen, että mua pilkkaatte! Ma enkö väsymättä etsinyt oo tuota lähettiä, joka aina on edelläni paennut. Te ootte mua tahallanne pettäneet. Ah, miksi?
TEMPPELIVARTIJA.
On toista tietä tullut sanantuoja.
Nyt setäs luona on hän.
HERO.
Minulle
te ette mitään siitä ilmoittaneet.
Ma tahdon toisen kerran viisaamp' olla.
TEMPPELIVARTIJA.
Sua setäs temppelissä odottaa.
HERO.
Vai niin. Hän odottakoon, tänne jään.
TEMPPELIVARTIJA.
Hän käski —
HERO.
Käski? Sua jos käskee hän,
niin tottele. Mua enää tästälähin
ei kukaan käske. Mene.
(Ianthelle.)
Sinä myös.
IANTHE.
Sa muuta määräätkö?
HERO. Ma en. Mut jos sa itse tahdot, saata kuntoon lamppu ja täytä öljyllä, niin että riittää se pitkäks aikaa. Ja kun tulee yö — mut itse teen sen. (Molemmat menevät.) Ja kun tulee yö — se saapuu jo. On tuossa tornini. Tuoll' lepattavat aallot. Eilen täällä hän oli. Eilen? Kaukaiselta tuntuu se aika. Pääni raskas on ja kuvat mun mielessäni monet lipuu. Päivä niin hehkuva, niin surullinen yö, niin aavistuksen, pelon täyttämä, kuin lyijy sydämelläni se lepää. Yks valo pimeydessä kuitenkin: Hän tulee. Varmaan. Tämän kerran vielä. Hän sitten poissa pysyy. Kuinka kauan? Ja myöhään, myöhään — mutta varoillani mun täytyy olla.
(Nojaa päänsä käsiin.)
Pappi tulee temppelivartijan seuraamana.
PAPPI.
Hän ei tule siis?
(Temppelivartija osottaa ääneti lepäävää. Pappi
astuu hänen luokseen.)
Ah Hero!
HERO (säpsähtäen).
Sinäkö, mun ystäväni?
PAPPI.
Niin minä, ystäväsi.
HERO. Tervehditty sa ollos.
PAPPI. Mua pahoittaa, sa että oot harhaan kulkenut; on lähetti —
HERO.
Ma tiedän —
PAPPI.
Kirjeitä hän mukanaan
toi tänne; tornihuoneessa ne ovat.
Niit' etkö nouda?
HERO.
Huomenna ne luen.
PAPPI.
Ei, tänään.
HERO.
En.
PAPPI. Et tietää halua kuin voivat vanhempasi?
HERO. Tiedänpä, he hyvin voivat.
PAPPI.
Varma oletko?
HERO. Oon kyllä, herra! Sielussani puhuu nyt tunne suloinen, mi virtaa kautta mun olentoni: kaikki, joita lemmin nyt voivat hyvin.
PAPPI.
Usein pettää tunne.
HERO. Mi petä ei? Jos valita mun täytyy, niin valitsen ma kauniin petoksen.
PAPPI.
Miss' on Ianthe?
HERO.
Vasta lähti hän.
PAPPI. Sen jälkeen, mit' on juuri tapahtunut, ei täällä viipyä hän voi.
HERO. Ma sulle jo sanoin: vääryyttä teet tytölle.
PAPPI.
Sen kuinka sinä tiedät?
HERO.
Luulen niin.
PAPPI.
Taas tuntees mukaan.
HERO.
Niin.
PAPPI.
Nyt selvää tahdon.
Ianthe lähteköhön.
HERO. Anteeks. Tiedä, se ettei minutta käy päinsä. Tytöt on papittaren palveluksessa, ja oikeuteni tunnen, niinkuin myöskin — Niin oikeuteni tunnen, herra.
PAPPI. Niinkuin myös velvollisuutesi, sanoa sa aioithan.
HERO. Niin, herra, sanonkin. Myös velvollisuuteni tunnen: sen, min levollinen sydän maailman ja itsens' sopusointuun sulattain voi oikeudeksi sanoa.
PAPPI. Siis mitään ei tahto jumalien merkitse.
HERO. Miks viisastella! Veljellesi anna ja itsellesi osanne; on korkein se tahto jumalien.
PAPPI.
Riivattu.
HERO. Kas, herra, päivä paistaa edelleen ja kuu, ja kukkaset ja ruoho kasvaa.
PAPPI. Kun niin sa oikeudestas vaarin pidät, mun anteeks täytyy pyytää, että oon ma äitis kirjeen avannut.
HERO. Mik' on mun, on myöskin sun.
PAPPI. Ma toivoin, lukenut sen oisit varoituksen tähden, jonka se sisältääpi.
HERO.
Kyllä. Huomenna.
PAPPI. Ei, tänään. Kohta lukemahan sitä sua pyytäisin.
HERO.
Mua kiusaat sillä, setä.
Mut jotta näet — Onko nyt jo ilta?
PAPPI.
On kohta.
HERO.
Kirjehen ma noudan,
(nöyrällä ilmeellä)
jotta sa näet, kuinka palvella ma tahdon.
(Poistuu torniin.)
PAPPI. Mun sydämeni pakahtuu, kun häntä ma katson: viisasta ja hiljaista, niin malttavaista kaikessa ja kuiten ma selvään tunnen: sanoa mun täytyy: Sa varo! Onnettomuus väijyy sua. Kuink' onkaan tyyni hän ja varma, luja. Jos hälle aikaa suon ma, hetkeksi jos hänet tuskastansa vapautan ma, hän miettii keinoja vain, millä tapaa vois hänet, rikollisen, pelastaa ja varmemmin hän itse tuhoutuis.
Mut syyllinen siis täytyy hänen olla? Mies peloton, ken uskaltanut on tuon rikollisen uhkateon, Heron on hälle merkit antaa täytynyt ja keinot tuohon tekoon, olipa hän että nuorekkaasti laskematon on ollut vain. (Tornin ikkunaan ilmestyy lamppu.) Mit' on tuo? Lamppu. Noinpa sa omaa rikostasi valaiset ja syyllisyyttäs.
(Temppelivartija tulee.)
TEMPPELIVARTIJA.
Valon näetkö?
PAPPI.
Ma näen. Kalastajan kanssa puhuit?
TEMPPELIVARTIJA. Niin, herra. Tänä yönä pysyvät he käskys mukaan poissa mereltä, jok' käypi muutenkin jo hyökypäissä.
PAPPI.
Sen parempi! Mua seuraa. Hero tulee.
(Poistuu vasemmalle puolen.)
Hero palaa kantaen kädessään paperikääröä.
HERO. Täss' on sun kirjees. Ota se. — Ah minne hän mennyt on? — Hän palannee kai kohta. (Pistää kirjeen vyöhönsä.) Kuin kauniisti sa loistat, lamppuni, sa ystäväni. Viel' ei ole yö. Mut kuiten kaikki valo maailman käy sinusta, sa yöni aurinko. Kuin äidinrintaa kaikki olennot sun ympärilläs valoasi juovat.
Ma tänne istun tultas vartioimaan, sit' ettei tuuli sammuttaa saa; täällä on viileätä, tornissa on kuuma, on nukuttava, raskas ilma painaa voi siellä silmät umpeen. Tapahtua ei ei nyt se saa, mun täytyy valvoa. (Istuutuu.) He ovat koko päivän kiusanneet mua tulollaan ja menollaan. Mintähden? Sit' eivät suotta tehneet? Mutta miksi? (Hero on laskenut päänsä käsiinsä.) Mut kuitenkin. Miks polttaa otsaani? Mut itse tiedänhän ma miksi, miksi — (Kavahtaa pystyyn.) Ken tulee? — Kukaan ei. Ma yksin oon. Käy tuuli rivakammin mereltä. Niin puhaltakoon, nopeammin tuo se rantaan armaani. Kuin loistaa lamppu! hui, hai, ken uneksuisi? Valvehille sa lemmen vartija. (Laskee uudelleen päänsä käsiinsä.) Jos tarkemmin ma mietin, toivon ma, hän ettei tulisi. Nuo tuolla jotain jo epäilevät, vaanivat. — Jos hänet he tapaisivat — armaat jumalat! Siks paremp' ois, jos hän ei tulisi. Mut hänhän pyysi, rukoili. Hän tahtoi. Siis tule, hyvä nuorukainen, tule! Kuin metsäkana poikaansa, ma tahdon sua suojella, ei lähestyä saa sua kenkään, paitsi minua' Ja minä en sulle pahaa tahdo, en, ah en. Mut väsynyt ma olen, jalkaani jo kivistää. Pois kenkäni ken ottaa? (Nostaa toisen jalkansa penkille.) Se tuolta kohden painaa. Kivi lie mua loukannut. (Vetää penkille toisenkin jalkansa. Ottaa puolittain makaavan asennon.) Kuin suloista näin olla. Nyt saavu tuuli yön ja silmäni ja poskeni sa vilvoita. Sa tulet tuolt' yli meren, hänen luotaan. Humu ja lehtein lepatus kuin sanat soi mun korviini: me oomme hänen luotaan. Niin hänen, hänen — siivet levittäös ja verhoo kuuma otsani ja pääni ja kaulani ja raukeet käteni ylt'ympäri! avaan rintani! Ja kun hän tulee, sano — ah Leander!
(Väliaika.)
Temppelivartija tulee hiljaa varpailla kulkien. Hänen
jälessään pappi, joka jää tornin oven eteen seisomaan.
TEMPPELIVARTIJA.
Hero! — Hän nukkuu.
PAPPI.
Tornissa on tulta.
Tuon liekin jumal'auta sammutamme!
(Lähtee torniin.)
TEMPPELIVARTIJA. Hän mitä aikoo? Mun niin raskas on. Jos puhunut en ois? — Mut minun täytyi. Tuoll' astuu miehet kalaverkkoinensa. (Lähestyen oikeaa sivustaa.) Te mitä teette siellä? Teitä eikö tän' yönä kalastamaan lähtemästä oo kielletty? (Takaisin palatessaan.) He arvelevat, että on myrsky tulossa. Oi jumalat! On lamppu siirretty. — Hän itse! — Tyttö sa etkö herää onneton? Sua eikö ees uni varoita?
(Hero tekee uloshengittäessään liikkeen ja vaipuu sitten vielä syvempään uneen. Pää liukuu käden varasta käsivarrelle, ja ruumiin alaosa jää veltosti riipuksiin. On tullut pimeä.)
(Pappi palaa takaisin.)
PAPPI.
Ken puhuu? Sinä? Tullos! Yö jo lankee.
Se ennen kuulumatonta saa nähdä.
(Astuen Heron luo.)
Nyt taivaiset te tehkää tehtävänne!
Ma tehnyt oon, mit' tehdä tuli mun.
On ladottuna puut ja piilu valmis.
Ma käännyn pois. Te itse uhrihinne
nyt isku satuttakaa, jumalat!
(Hänen kääntyessään lähtemään laskee esirippu.)
VIIDES NÄYTÖS.
Heron tornin lähiseutu, sama kuin edellisen näytöksen lopussa.
Aamupäivä.
Esiripun noustessa seisoo Hero näyttämön keskellä nojaten alaspainunutta päätään käteensä ja tuijottaen eteensä.
Ianthe tulee.
IANTHE.
Noin vielä liikkumatta yhteen paikkaan
sa tähyilet! Sa lähde metsän varjoon!
On ilma sekä aallot tyyntyneet. —
Mut kuulitko sa melun viime yönä?
HERO.
Ma kuulinko?
IANTHE. Niin kauan ulkosalla sa viivyit; vihdoin askelia kuulin ma ylläni, mut valoa en nähnyt sun huoneessas.
HERO.
Niin, valoa et lainkaan!
IANTHE. Sua kiusaa jokin salaisuus; jos mulle sen uskot, helpommin sen itse kannat.
HERO. Liet arvannut, mut kysyt kuitenkin! Mun tuli valvoa, mut tänne nukuin. Yön aikaan myrsky minut herätti; ol' lamppu tornissani sammutettu. Ma syöksyin torniin hiukset hajallaan. Ei apua, ei mitään valoa. Ja ääneen valittaen, polvillani ma päivää vuotin. Mutta kuitenkin, 'niin kuitenkin.
IANTHE.
Ah, ystävättäreni!
HERO. Mut sentään, jumalat on armolliset! Ma tuskin uneen pääsin, kun jo tulen he sammuttivat. Päivän koittaessa ma kuumin silmin lampun kohta tutkin. Ma näin: ei sadas osa öljyst' ollut ees kulunut, eik' ehtinyt viel' ollut ees sydän mustua. Ma varmaan tiesin: ma tuskin nukahdin, kun lampun jo he sammuttivat. Jumalat on hyvät! Jos myöhemmin se tapahtunut oisi, (kääntyen Ianthesta ja puhuen itsekseen) niin oisi syöksynyt hän aaltoihin ja ruhjoutunut, nyt hän kuollut ois. Mut kotonaan hän pysyy, merkki mikään ei häntä houkutellut. Nyt hän elää, on pelastettu.
IANTHE.
Varma ootko siitä?
HERO. Ma olen mitä olen. Jumalat on hyvät! Mitä rikkonehet oomme he hellin sormin poies pyyhkivät ja ystäväänsä surmasta he suojaa. Ma tahdon nyt ja aina lapsen tavoin heit' tästä kiittää ja mit' tehnyt oon ma huonoa sen parantaa ma tahdon. Niin lupaan varmasti ja jumalat on lujalle ja päättävälle hyvät. Nyt astu tuonne, silmilläsi etsi sa ihanata vastarantaa, tähyy Abydosta sa kohti! Tornistani oon itse koettanut, mutta sumu on ollut esteenä. Lie kirkasta jo. Sa tahdotko sen tehdä?
IANTHE (kulkien taka-alalle). Katso, myrsky on kaatanut tuon pensaan tornin luota sen oksat estää kulkuani.
HERO. Nosta ne tieltäsi. Niin kankeako ootko?
IANTHE. Vie!' on se kasteessa. (pyyhkien jalallaan maata.) Kas myrskysää on tänne simpukoita heittänyt ja meriruohoa. Kas tuossa liina! Niin raskas. Jokin paino pitää sen kiinni maassa. Kaiketikin harso! Se sen on kaltainen, jot' itse käytät. Päät molemmat on solmuun sidotut. Sa katso itse, ehkä tunnet! Jollei niin kostea se ois, niin pallona sen sulle heittäisin!
HERO. Sa pakinas jo jätä, oksat nosta.
IANTHE. Raskaita ne ovat. Sääli hyvää pukuani! Nyt pidän niitä koholla. Käy itse sa tänne luokseni. Ja katso, katso!
(Hän on koonnut maassa makaavat oksat ja kohottaa niitä.
Leander makaa maassa kuolleena.)
HERO.
Ma tulen. — Mies! — Leander! — Ah!
(Etualalle kiitäen.)
Mun silmänikö pettää! Todella
tuo totta olla voisko?
IANTHE (joka katsoo vaivalla oksien yli taakseen).
Jumalat!
Pappi tulee oikealta puolen.
PAPPI.
Mi hätähuuto hiljaisuuden halki?
HERO (Ianthelle).
Sa laske oksat alas, laske!
(Ianthe antaa oksien vaipua maahan, ruumis peittyy.
Hero astuu pappia vastaan ja koettaa sulkea häneltä
näköpiirin taaksepäin.)
Setä! Niin varhain ulkosalla? Mutta päivä on kaunis. Molemmat — me — iloiten —
(Vaipuu Ianthen tukemana maahan.)
PAPPI.
Mit' tapahtunut on?
IANTHE (Heroa hoidellen ja pensasta kohti osottaen).
Ah herra, herra!
PAPPI.
Sa oksat kohottaos! Pian!
(Kun se on tapahtunut.)
Jumalat!
Hän kaatui teidän käsienne kautta!
IANTHE (yhä edelleen oksia pidellen).
Täss' sääliä ja apua ois tarvis.
PAPPI. Sa tule! (käyden häneen kiinni.) Kuuletko? Ei sanaa siitä mit' täällä nähnyt olet. (Poistuen hänen luotaan, ääneen) Muukalainen on mies, jonk' kuohut meren tänne heitti! Ja miehen ääreen vaipui papitar, kun kalvennehen ruumihin hän näki.
Temppelivartija ja useita palvelijoita
on saapunut paikalle oikealta puolelta.
Tuoll' lepää ruumis. Menkää, nostakaa
se maalle ystävien nähtäväksi.
(Palvelijat menevät pensaan luo.)
Ei tänne. Oikealle, tornin taakse.
(Palvelijat poistuvat vasemmalle puolen. Lehtien liikkeestä
näkee heidän toimensa. Lopulta saadaan pensas kohotetuksi
ja paikka tyhjenee.)
TEMPPELIVARTIJA (hiljaa).
Siis hän —?
PAPPI.
Sa vaikene!
TEMPPELIVARTIJA. Vain, herra, sulle ma tahdoin ilmoittaa, tään toveri, sa jonka hyvin tunnet, tavattu on rannallamme lohdutonna itkein. Hän etsii ystäväänsä. Palvelijat on hältä sulkenehet tien.
PAPPI. Siis tänne sa hänet laske. Olkoon hälle suotu myös kotiansa viedä ystävä.
(Temppelivartija poistuu oikealle puolen.) (Herolle, joka Ianthen avulla on noussut ja astunut muutamia askelia eteenpäin.)
Hero!
HERO.
Ken huutaa?
PAPPI.
Minä. Kuule!
HERO (pelokkaasti taakseen silmäillen, Ianthelle). Missä hän on, Ianthe, missä?
IANTHE.
Voi, mua, voi!
PAPPI.
Kun nyt se tapahtunut —
HERO.
Tapahtunut?
Ah ei!
PAPPI. On. Jumalat niin verisen on todistuksen antanehet siitä kuin ovat suuttuneet he ja kuin suuri on syyllisyytes, siksi nöyrästi tää rangaistus me vastaan ottakaamme; ei pyhä paikka tahraa saanut ole. Mit' tapahtui, sen peittää vaitiolo.
HERO. Ma hiljaa vaikeneisin onnestani ja kadotuksestani, murhaajain ma joukkoon käyden? Ääneen tahdon huutaa ma koko maailmalle tuskani ja mitä omistin ja mitä multa on viety julmasti. Ma toivon että sen tuulet kuulisi ja kantais pois luo jumalien valtaistuimen. Sa hänet verkkohosi kiedoit, minä vein verkon kiinni ja hän joutui surmaan! Te minne veitte hänet? — luokseen tahdon!
Temppelivartija ja joukko palvelijoita saattavat
Naukleroksen ohi. Vahtimies poistun heti senjälkeen
vasemmalle puolen.
Haa, nuorukainen! Ystävätäs etsit?
Hän tuoss' on kuolleena. He häntä vievät.
NAUKLEROS.
Oi tuskaa!
HERO. Käsiäsi vääntelet nyt kun se myöhä on jo. Hämmästyt, sa huolimaton ystävä. Hän mereen on myrskyisehen heittäytynyt ilman niin jumalaa kuin muuta auttajata. Ma hänet tuolta löysin. Kysytkö, ken tehnyt tämän on? Hän tuossa sekä ma, neitsyt, papitar Menanderin. Me yhdessä sen teimme. Kavalin hän juonin kielsi multa levon, esti myös kaiken virkistyksen — ja ma nukuin. Niin tuli myrsky, lamppu sammutettiin — ja meri riehui lainein lakkapäisin kun aaltoihin hän antautui — ja mitään ei valontuikahdusta oppaanansa: vain sysimustat pilvet taivahalla ja meri vahingosta iloisena kuin eläin mylvi, tähdet sammuivat, ylt'ympär oli yö. Hän uimar lemmen vain ui, mut lempeä ei missäkään hän tavannut, ei säälin pilkahdusta. Hän jumalien puoleen katseen heitti, mut turhaan. Kuullehet ei häntä hekään vai nukkuivatko? Silloin vaipua hän alkoi, vaipua. Viel' aaltoin ylle hän kohosi, niin voimakkaana hällä ol' lenunenkaipuu, mutta liian luja myös liitto armahan ja vihamiesten; hän meren kitaan vajosi, hän kuoli. Oi itkeä ma tahdon, suoneni ma tahdon avata ja kyynelten ja veren mereen tahdon hukkua niin pohjattomaan, syvähän kuin hänkin!
NAUKLEROS.
Leander! ah mun ystäväni armas!
HERO. Hän oli kaikki kaikessa, se mikä jäi hänen jälkeensä on varjoa, on tyhjä vain. Kuin ilman henkäys niin oli hengityksensä, kuin päivä niin oli silmänsä, kuin luonnonvoima niin oli ruumiinsa, ja elämänsä ol' ainut elämä, niin sun kuin mun ja koko kaikkeuden elämä. Kun kuolla soimme sen, niin itse me sen kanssa kuolimme, kah ystävä sa huolimaton, tule lähtekäämme me oman ruuniihimme kera Sulla on kahdet vaattehet, mut hällä tuossa ei ole mitään, hälle toiset anna. (Naukleros ottaa yltään päällysvaatteensa, Ianthe ottaa sen vastaan.) Viel' yhden kerran tahdon koskettaa ma tuota ihanata ruumista niin elontäyttä; hänen huuliltaan ma tahdon viime neuvon, lohdun juoda, ja sitten — mitä sitten? — Hänen luokseen! (Temppelivartijalle, joka on tullut takaisin.) Sa kiellätkö? Luo ystäväni tahdon! Ken estää? Sinä? (Tekee äkillisen liikkeen, sitten vaipuvat hänen päänsä ja kätensä alas. Ianthe tahtoo häntä tukea.) Päästä! Voimakas On murha — ja ma murhannut oon hänet.
(Poistuu vasemmalle puolen.)
PAPPI (Ianthelle). Sa häntä seuraa. (Ianthe lähtee. Nauklerokselle.) Viivy. Hukattu on elämäs, mut sulle lahjoitan sen jos kuolleen kotiin viet ja vaikenet täst' ainiaaksi. Tehdä voitko sen?
NAUKLEROS.
Mua tänne ystäviä seurannut on.
PAPPI.
Te olkaa valmiit. — Minne hänet veitte?
TEMPPELIVARTIJA.
Me veimme templiin, herra.
PAPPI.
Miksi sinne?
TEMPPELIVARTIJA.
Niin vaatii tapa.
PAPPI. Niin jos vaatii se, me siinä pysykäämme. Ja te kaikki, kun melu hälvenee, niin arvettuu myös haavanne. Tää tunne idussaan jo tukahdettu pidättäköön paulaan muit' antautumasta. Ja tästälähin taas pyhä olkohon — mua seuratkaatte!
(Kaikki poistuvat.)
* * * * *
Temppelin sisusta.
Keskiala suljettu pylväiden välistä riippuvan esiripun kautta. Etualan oikealla puolen Amorin kuvapatsas, jonka käsivarrella on kukkaseppel.
Saapuu tyttöjä, jotka panevat kuntoon uhriastioita ja ottavat alas kukkakiehkuroita. Kaksi heistä lähestyy esirippua.
IANTHE (tulee). Tuo jättäkää te! Lyhyt levon hetki ees hälle suokaa! Kuinka sureekaan hän armaintansa. Paikan, minne ruumis ol' lepäämähän jätetty, hän löysi kuin vaiston avulla, ja polvilleen hän ääneen valittaen syöksyi; armaan hän tahtoi kyynelin ja hengityksin niin polttavin taas henkiin herättää. Mut apua kun siit' ei ollut, alas hän yli kuolleen ruumiin laskeutui ja rinnan rintaa vasten painoi, suuta hän kuollehelle antoi, käteen tarttui. On siitä kyynelensä kuivuneet, mut arvaan, että uuteen valitukseen hän kokoo voimia. — En enää koskaan ma tahdo armasta; ehk' ihanata on hänet omistaa, mut menettää —