language: Finnish

MEREN KANSA

Kirj.

Marc Elder

Ranskankielestä suomentanut

Yrjö Koskelainen

Turussa, Turun Suomal. Kirjapaino- ja Sanomalehti Oy, 1913.

ALUS

1.

Kirkon tornikello löi särähtelevällä äänellään yhdeksän lyöntiä kun
Urbain Coët lähti Goustavien luota. Kynnyksellä, jonka sisältä lankeava
lampunvalo punasi, vanha Mathieu vakuutti vielä kerran, kouraistessaan
Urbainin kättä hyvästiksi:

— Tulet olemaan tyytyväinen, poikaseni! Aluksestasi tulee hyvä!

Urbainin jalka nousi kepeästi, hänen sydämensä vei häntä kuin purje ja onnentunne huimasi hänen päätään. Hänen puuanturaiset kenkänsä kopahtelivat rantakadun epätasaisella kivityksellä. Puolittain yön peitossa häämötteli kadun vierellä mastometsä. Urbain tiesi aluksensa lepäävän toisella puolen satamaa, pimeään uponneessa vajassa, jota kohti hän vanhasta tottumuksesta ja mielihyvästä tuon tuosta silmäili.

Äkkiä hän luulee nähneensä unta ja pysähtyy. Yössä on hulmahtanut valo ja vettä myöten kuuluu lautojen rusahtelua ja höylänlastujen kahinaa. Kuin vaistoten jotain vaaraa hän seisoo liikkumattomana, koettaen kaikilla aisteillaan tunkeutua läpi pimeyden. Ja hän on näkevinään varjon liikkuvan veistämön aitauksessa.

Varovasti Urbain riisuu jalastaan kengät ja laskeutuu soutuveneeseen, joka kelluu kiviportaiden alapäässä. Äänettömästi hän työntää sen laiturista, meloo voimakkaasti perämelalla ja laskee toiseen rantaan. Mutta tuskin hän on ehtinyt vajan nurkalle, kun loimahtava tulenliekki on polttaa häneltä silmät.

Yhdellä hyppäyksellä on Urbain maahan kumartuneen miehen niskassa ja ponnistaen kaikki voimansa saa hän tämän paiskatuksi mereen. Kuuluu molskahdus, Coët heittäytyy tulen kimppuun kuin hurja koettaen sammuttaa sitä jaloillaan ja puserollaan, jonka kiireessä on riisunut. Liekit tukahtuvat, sammuvat ja kudottu myssynsä kourassa ahdistaa hän niitä tulenkieliä, jotka koettavat luikerrella pakoon.

Jostain laivasta kuuluu kolme peräkkäistä hoilausta. Vesi loiskahtelee uijain hätäisien käsien alla. Urbain tutkii huolellisesti maata ympärillään, polkee hiilet sammuksiin ja kuulostaa. Yö on ympärillä liikkumaton kuin kalliomöhkäle, jota Pilier'n sammuva ja syttyvä majakkatuli huhtoo kuin laine.

Pitkäksi aikaa hän jää vartioimaan veistämöä peläten että pahantekijät pistävät hänen aluksensa tuleen. Hän on kärventänyt pahoin vasemman isonvarpaansa ja käy vähä väliä kastamassa sen veteen. Hän luettelee itsekseen vihamiehensä; Aquenette, Julien Perchais, Gaudin väet; miestä hän ei tuntenut, mutta tämän aikeet panevat hänen vapisemaan. Hän tahtoisi hyväillä alustaan, ottaa sen syliinsä, niinkuin rakkaan ja suuresta onnettomuudesta pelastuneen olennon.

Tornikello saa lyödä kaksitoista kertaa ennenkun Urbain muistaa että Marie-Jeanne häntä odottaa heidän kodissaan Herbaudièressa. Hänellä on matkaa kuusi kilometriä. Hän on jo tottunut yön leutoon ja liikkumattomaan pimeyteen, jonka suuri majakka säännöllisin väliajoin valkasee. Hän päättää palata veneellä, mutta pakovesi on jättänyt sen kuiville ja silloin hän lähtee kiertämään pitkin hiekkapengertä ja sivuuttaa sataman suulla sulun, joka kohoo tähtiä kohti kuin guillotiini.

Seuraavana aamuna hän on kuudelta paikalla ja näkee pahantekijän jäljet: palaneita höylänlastuja ja kärventyneen pälven ruohossa. Vajassa laulaa jo höylä tammilaudan pinnalla; hän astuu sisään ja näkee ilomielin jälleen aluksensa.

Siinä se loikoi kookkaana ukko Goustavien veistämöteloilla täyttäen koko vajan kattoon saakka. Se oli kaksikymmentäseitsemän jalkaa pitkä alus, muodoltaan muhkea ja pönäkkä, kokka kohoten korkealle ja edestä suora kuin vinkkeli halkoakseen paremmin laineita. Sivuilla, joista vielä puuttui pari lautaa, törröttivät melkein höyläämättömät kaaret, käyrinä kuin kylkiluut, peräkkäin ja jäykkinä, että olisi luullut koko rungon olevan veistetyn yhdestä ainoasta mahtavasta tammentyvestä.

Ylpeänä kättensä työstä ukko Goustav laskee piilun maahan ja tulee pienin askelin köpittäen Urbain Coët'n rinnalle. Hän kohentaa totuttuun tapaansa työmekkoaan, joka häilähtelee hänen vanhojen sääriensä ympärillä, oikasee selkänsä, puhdissa silmälasinsa ja sanoo:

— Siinäpäs vasta alus, poikaseni! Ja vankkaa tekoa.

Hänen poikansa Francois, joka höylää aluksen pohjaa maaten selällään höylänlastuilla, pysähyttää höylänsä ja sanoo puolestaan:

— Sillä kelpaa merta halkoa!

Ja pojanpoika Théodore, joka näpertelee ylhäällä aluksen kannella, lennättää sieltä innostuneena:

— Ja matkaa se tekee!

Vähäpuheinen Urbain Coët hymyilee ainestaan noille kolmen sukupolven tavanmukaisille huudahduksille. Hän tietää että ukko puhui kehuakseen taitoaan ammatissa, jonka hän on opettanut lapsilleen ja että nämä yhteen ääneen häntä säestävät. Urbain Coët pitää arvossa vanhuksen kokemusta. Hän tietää ettei laivanrakennusta koskevista seikoista kannattanut kiistellä ukko Goustavin kanssa. Tämä oli toisen keisarikunnan aikoina työskennellyt suuren Nantesin kaupungin veistämöillä, joista niihin aikoihin laskettiin vesille komeita fregatteja ja puisia sotalaivoja.

Novimoutier'n veistämöllä ei käytetä muita työkaluja kuin piilukirveitä ja pihlajapuista höylää; Goustavit eivät tunne amerikkalaisia, rautaisia työvehkeitä. He rakentavat aluksensa silmämitalla, pitäen tarpeettomina kaikkia laskelmia ja piirustuksia.

— Meri, sanoo ukko Goustav, ei ole mikään torimatami, josta selvitään laskemalla! — Goustavit tekevät vankkaa ja tukevaa työtä ja saavat tammilautojen saumat tiukasti vettäpitäviksi.

Kolmeen mieheen on heillä kaksi vasaraa ja yhdet hohtimet, joista toinen leuka on puoleksi murtunut. Jo kaksi vuotta on Francois joka kerran kun hän on vetänyt ulos lyttyyn menneen nauhan sanonut, että on hankittava uudet hohtimet. Mutta isäukko on, silmäillen viisaasti lasiensa takaa, todennut että nämä vanhat välttävät vielä jonkun aikaa ja niin on uusien ostaminen aina jäänyt. Milloin on porattava syvempiä reikiä on Théodore juossut lainaamassa napakairan suutari Malchaussélta, joka asuu kaupungissa, sataman toisella puolen, kasarmitorin laidassa.

Eräässä vajan nurkassa on kahden seinään kiinnitetyn kangen nojassa tahkokivi. Sen yläpuolella on vanha puukenkä tekemässä vesisäiliön virkaa; tarvittaessa se heittää vettä pienestä reiästä, joka suljetaan puutulpalla. Terottaminen kuuluu, vanhimman pojan etuoikeuksiin, Théodore taas vääntää kiveä, joka vingahtelee säännöllisessä rytmissä.

Vajan takana on säleaituus, jonka merituulia vastaan tulee suojella pientä kasvitarhaa, jossa on matalia päärynäpuita, artisokkeja, pumppuja ja kirsikkapuu, jonka marjat joka vuosi saattaa laskea. Kasvitarhaan päin antaa veistämön ikkuna ja työtä tehdessä on hauska nähdä punaisten hedelmien tuulessa tanssivan vihreiden lehtien keskellä. Théodoren tehtävänä on vartioida tarhaa ja hän lyö vasaralla pöytään joka kerta kun näkee lintujen käyvän siellä varkaissa.

Goustavin veistämö on maineessa saaren ulkopuolellakin, Vendée-maakunnan lähisatamissa ja Bretagnen rannikolla, aina tuollepuolen Loiren suistomaan. Veneelle on oivana suosituksena se että se on lähtenyt Mathieu Goustavin vajasta; ammattimiehet tuntevat hänen kuosinsa ja ilahtuvat milloin näkevät tuommoisen soukkaperäisen aluksen — Goustavin käsialaa.

Niinpä Coët'n muhkeamuotoinen ja samalla sivakka alus korkeine kokkineen, juohevine hylkineen ja kauniine ruumaholvineen hämmästytti naapureita ja sai muiden hyvämaineisten kalastaja-alusten omistajat kuohuksiin, varsinkin kun Urbainia oli aina pidetty köyhänä miehenä ja tuommoinen kahdenkymmenen seitsemän jalan alus maksoi tuhat taaleria.

Urbain Coët oli vähäpuheinen. Kuka tietää mitä tuommoisella hiljaisella ketulla, joka ei itse puhu vaan ainoastaan kuuntelee, on mielessään. Miehet eivät koskaan tapaa häntä Zacharien kapakassa ja naiset kertovat esimerkkejä hänen rohkeudestaan. Ei ole hyvä olla hänen vihoissaan. Ja nyt kun hänestä on paisumassa Herbaudièren kauneimman aluksen omistaja, puhkuu koko kylä kateutta.

Urbain Coët ei ole sitä huomaavinaan. Päivät päästään hän silmillään ja ajatuksillaan nauttii aluksestaan kuunnellen tuota kolmen sukupolven yhteistä ylistyskuoroa. Ja sitä myöten kun vene valmistuu peittää hän sen öljykerroksella, joka painuu puuhun ja vahvistaa tammisyitä.

Oli jo kesä. Päivä paahtoi veistämön kuumaksi kuin paistinuunin ja laudat sen seinissä käyristyivät ja paukahtelivat auringonsäteiden voimasta. Tervapöntöistä ja sulaneesta tammenpihkasta levisi väkevä haju sekaantuen tuoreen puun raikkaaseen tuoksuun. Ikkunan takana heleänpunaiset kirsikat hohtivat väreilevässä ilmassa ja vastaisella puolen, penkereellä, joka vietti rasvatyyntä vettä kohti, kuivui ja vaaleni rantamulta halkeillen pinnaltaan kuin posliinin kiille.

Välittämättä helteestä Urbain Coët myssy silmillään ja pensseli kädessään siveli aluksensa runkoa. Francois loikoi selällään höylänlastuissa höyläten harvakseen ja voihkien janoissaan.

Hänen poikansa piti vuoroin silmällä varpusia kirsikkapuun lähistössä, vuoroin nousuvettä antaakseen kummastakin raportin; isoisä veisteli piilullaan´.

Julien Perchais astuu silloin vajaan valovirran mukana, laskee käsivartensa ristiin rinnalle tuudittaen jättiläismäistä ruumistaan asettuu ylpeästi kaartuvan kokan eteen ja mittaa sitä katseillaan, toinen silmä ummessa.

Isä Goustav astuu verkkaisin askelin häntä vastaan pää takakenossa nähdäkseen paremmin, niinkuin hän otaksui, hämmästyksen ilmeen jättiläisen naamassa. Perchais oli niin kookas että isä Goustav ulottui parahiksi hänen olkapäähänsä.

— Mitäs isäntä arvelee tuosta!

Goustavin ääni oli ylpeä.

Perchais raappii punaista tukkapörröänsä halvautuneella kädellään, jota kylässä sanotaan hänen kultakädekseen, kun hän siitä saa eläkkeen; hänen villapaidalla päällystetty ruumiinsa keinuu kuin ankkuripoju satamassa; hän mittaa silmillään alusta ja sanoo pilkallisella äänenpainolla:

— Sitte nähdään kun se ehtii vesille!

Francois rapsii höylänlastuissa kuin tyytymätön koira ja vastaa sieltä lyöden nyrkillään veneen pohjaan:

— Sen nyt voi ainakin sanoa että tämä on toista kuin sinun »Tulkoon kuka tohtii»!

Perchaisin nelikulmaiseen naamaan, jossa on siellä täällä rohtumia ja otsassa suuri näppylä, johon päivä paistaa, leviää kaksimielinen hymy.

Hän päästää vihellyksen ja kääntää selkänsä alukselle. Coët mittaa silmillään tuon villapaidan leveyttä hartioista, jossa lapaluut ovat suuret kuin kintereet. Hän ei voi muistaa oliko yöllinen pahantekijä tuon kokoinen. Hän oli sokeasti heittäytynyt tämän päälle ja vyöryttänyt mereen. Mies ei edes ollut tuntunut raskaalta hänen käsissään, sillä suuttumus oli antanut hänelle kymmenkertaiset voimat; ja hänen sormiinsa ei ollut jäänyt mitään muistoa, jonka nojalla hän olisi päässyt varmuuteen pahantekijästä.

Äkkiä ilmestyvät avoimesta oviaukosta Kääpiö-Aquenette ja hänen veljensä, jolla on liikanimenä Tupla-Heikki mahtavan hauvislihaksensa johdosta, jonka ympärille on tatuoitu sinisiä ankkureita. Kädet housuntaskussa, silmät syvällä myssynreunan takana he tulla kolistelevat puupohjaisissa kengissään ja kiertelevät välinpitämättömän näköisinä alusta.

Urbainin sisässä kuohui, mutta tahdonponnistuksella hän sai pysytyksi tyynenä ja tarttui jälleen siveltimeen jatkaakseen maalaustaan. — Mikseivät Perchais ja Aquenetit olleet tänään merellä, kuten tavallista?… Totta kyllä että veistämö on melkein niinkuin kapakka, paitsi ettei siellä ole juotavaa; veistämö on koko kylän kokouspaikka, johon jokainen poikkee milloin haluttaa, katselee, arvostelee ja juttelee… Mutta nuo, eivätkö nuo saapuneet vartavasten katsomaan oliko heidän elkensä onnistunut, vieläkö vene seisoi teloillaan!…

Kesken kaikkea Urbain kääntää kasvonsa miehiä kohti ja näkee heidät rinnakkain rivissä, selkä työpöytään päin, käsivarret ristissä rinnalla. Coët kysyi itseltään: kuka on syyllinen? Mutta hänen silmiensä epäröimisestä he huomasivat ettei hän sitä tiennyt ja he röyhistivät rintaansa tietäessään olevansa turvassa.

Heidän päittensä päälle kaartui komeana aluksen emäpuu ja kylkilaudat juoksivat kauniissa kaaressa ja souketen kokkaa kohti. Voittoisalta ja ylpeältä se näytti. Isoisä sovitteli tutisevilla käsillään peilaustukkia paikoilleen ja ylhäällä kannella Théodore heilutteli vasaraansa, jota laivan rintakehä säesteli kumealla kaiullaan. Ja ennenkun Urbain taas tarttui siveltimeensä hän onnellisenhävyttömässä mielentilassaan kaksin käsin hyväili aluksensa muhkeita muotoja niinkuin hyväillään tylleröistä vaimoihmistä.

Hetken perästä paksu Kääpiö-Aquenette, jonka latuskaista naamaa kierteli hevosenkengänmuotoinen partakiehkura, alkoi uudelleen kierrellä alusta kulettaen kengissään höylänlastuja. Urbain Coët ei myssynsä takaa ollut häntä huomaavinaan ja jatkoi maalaamistaan.

— Mikä sinun aluksesi nimeksi tulee? äännähti vihdoin Kääpiö.

Urbain viivytteli hyvän aikaa vastaustaan.

— Enpä tiedä vielä!

Veistämön seinässä oli kaikkien siellä tehtyjen alusten nimet, järjestettynä pyramiidin muotoiseksi votiivitauluksi. Siinä oli nimet »Toivomme Jumalassa», »Lemmenlapsi», »Ihana Clara», »Lentävä enkeli», »Hyvä paimen», »Suolanokka» ja vielä muita, vuoroin hurskaita, vuoroin leikillisiä nimiä.

— Tästä tulee »Ohilentävä lintu»! julistaa Théodore ylhäältä.

— Ei se ainakaan nimeään pilaa! vahvistaa Francois.

Perchais pudistaa päätään ja rypistää kulmakarvojaan; Tupla-Heikki irvistää kuuluvasti ja hänen veljensä laskettaa toisesta suupielestään:

— Se ei riipu aluksesta, se riippuu miehestä.

Urbain Coët pyyhkäsee myssynsä takaraivolle ja katsoo suoraan silmiin Aquenetteä, joka näköjään huolettomana kääntyy sivuttain häneen. Tupla-Heikki lähenee yläruumis kumarassa ja laskee veneen laidalle nyrkkinsä, joka on kuin raskas möhkäle käsivarren päässä. Urbain näyttää hänen rinnallaan pieneltä, miltei hennolta sinisessä puserossaan, mutta hän hymyilee ja nostaa jalkojensa juuresta toisella kädellään neljänkymmenen naulan painoisen rautakappaleen lennättäen sen veistämän perälle, ponnistamatta, kepeästi kuin pienen kiven.

Pitääkseen yllä kilpailuhalua, joka tiesi uusia töitä veistämölle,
Francois virkkoi jonkunlaiseksi ratkaisuksi:

— Hei pojat! Kumman alus on parempi, nähdään ensi kilpapurjehduksessa!

Perchais ja Aquenetit eivät vastanneet. Pilkallisina he istuivat höyläpenkillä, jalat riipuksissa, niin että mekon reunan alta paistoivat heidän punaiset puolisukkansa. Perchais työntäsee otsaltaan lippalakkinsa, jommoista hän yksin käyttää Herbaudièressâ näyttääkseen urheilumieheltä ja kaikki näppylät hänen parkitulla otsallaan paistavat. Hänen kämmenensä selkäpuoleen on tatuoitu sama ylväs vaatimus, joka komeilee hänen aluksensa perälaudassa: »Tulkoon kuka tohtii».

Höylä laulaa tammen pinnassa; isoisän höylästä käpristyy pitkä lastu jokaisella pyyhkäisyllä. Joku lauta halkee kuumuudesta. Miehet seisovat siinä yhdessä kohden, miettiväisinä ja rauhallisina niinkuin tavallisesti meri-ihmiset, joiden luonnon meri on kesyttänyt.

Urbain oli ensimäinen, joka huomasi Gaudin vaimon. Hän tuli lyhyessä sablesilaisessa alushameessaan, sanomalehti päänsä päällä hiusten varjostimena. Urbain ajatteli: »Kas vaan! Gaud on lähettänyt hänet kuulemaan uutisia.» Ja hän aikoi sanoa tälle, nolatakseen samalla kadehtijansa: »Kuten näet, alukseni on vielä vahingoittumaton!» Mutta Gaudin vaimo kulkee ohi häneen katsomatta, rehevät, ohueen pumpulikankaaseen verhotut rinnat ärsyttävän koholla, keinuttaen lanteitaan ja joka askeleella näyttäen pyöreitä pohkeitaan. Jalassa oli kiiltävänmustat puukengät.

— Voisinko saada kivihiilitervaa? hän kysyy.

— Mieheni on liian laiska hakeakseen itse' sanoo Francois Goustav läheten nuorta naista.

— Gaud nukkuu, ilmoittaa vaimo.

— Olet varmaan väsyttänyt häntä!

— Ketä muuta minä väsyttäisin! Enkä minä pelkää Teitä kaikkiakaan! hän laskettaa nauraen kaikilla loistavilla hampaillaan.

Miehet naljailevat, iskevät silmää keskenään ja katselevat mielihyvällä naista, joka saa heidän verensä liikkeelle. Urbain jatkaa rauhallisena maalaamistaan.

Gaud oli tullut kuten tavallista huvittelemaan miesten joukkoon, jotka häntä kutittivat ja yllyttivät sanomaan ruokottomuuksia. Hän oli katketa naurusta ja liikutteli sinne tänne hyllyvää ruumistaan, jonka kainalokuopista levisi voimakas hienhaju antaen aihetta karkeisiin pilapuheisiin.

Isä Goustav virkisteli nuoruutensa muistoja kiikaroiden viistoon silmälasiensa takaa. Hän pääsi taas kehumaan työtään, sanoessaan:

— Tuommoinen alus on päältäkatsoen yhtä kaunis kuin sinä! Mitäs jos
Gaud tilaisi itselleen samallaisen. Kaaren mallit ovat vielä tallella…

— Se maksaa rahaa ja kun ei ole…

— Sentähden ettet viitsi hankkia, tyttöseni, sanoo isoisä hiukan pisteliäästä.

Gaudin vaimo kohauttaa olkapäitään ja vilkasee merkitsevästi Urbainiin päin:

— Kaikilla ei ole yhtä hyvää onnea!

Miehet irvistelevät. Urbain Coët'n selkä ei värähdä, hänen kätensä liikkuu yhtä rauhallisesti kuin ennen, vaikka veri hyökkäilee hurjana hänen suonissaan. Urbain on tuntenut loukkauksen, joka sisältyi tuohon viittaukseen, hän tietää mitä hänestä kylällä puhutaan.

Kysymyksessä oli muuan urotyö, jonka pahat kielet olivat hävyttömästi vääristelleet. Se oli tapahtunut jo lokakuussa 1878. Silloin oli norjalainen kolmimasto »Tyrus» hakiessaan saaren takaa suojaa ylivoimaiselta myrskyltä Grisen salmessa ajautunut Barjollesin matalikolle, Pilier'n ja Herbaudièren välillä. Mastot, katkesivat, laiva joutui hylyksi. Jean-Marie Coët, Urbainin isä, työnnätti vesille pelastusveneen, joka oli hänen hoidossaan ja lähti miehineen yrittämään haaksirikkoista kohti.

Kolme kertaa he palasivat satamaan, kolme kertaa he yrittivät uudestaan, taistellen kaksi tuntia läpimärkinä ja viluissaan uupumukseen asti. Aallonmurtajalla kylän vaimot, kynsin hampain pitäen kiinni kaiteesta valittivat lakkaamatta kuin koirat sättien peränpitäjää. Coët rauhoitteli heitä parhaansa mukaan joka kerta kun veneen täytyi palata maihin ja sillä aikaa kun miehet vahvistivat itseään viinaryypyillä. Neljännellä kerralla, jolloin hyökylaine oli murskata soutuveneen hylyn kylkeen, saatiin pelastetuksi yhdeksän henkeä, jotka hukkuvien epätoivolla olivat käpristyneet kiinni laivan jäännöksiin.

Jean-Marie sai tapauksen johdosta mitalin rintaansa ja kunniakirjan. Mutta puhuttiin että seuraavana yönä, kun myrsky asettui, oli Coët yksin käynyt vielä kerran hylyllä, puhuttuaan pitkään laivan kapteenin kanssa, jota hän hoiteli, ja tällä kertaa oli hän tuonut mukanaan laivan kassan. Seuraava myrsky jo pyhkäsi hylyn näkymättömiin.

Sitten oli vanha Coët kuollut omituisella tavalla; hänet löydettiin makaamassa pää liedellä, johon joku oli asettanut vanhuksen kuten luultiin. Hänen poikansa tiesi isän aarteista, jotka muka olivat jossain maahan kaivettuina; muulla tavalla ei voitu selittää sitä seikkaa että Urbain, vuosi isänsä hautaamisen jälkeen, jaksoi rakennuttaa moisen komean aluksen. Aina siitä saakka kun ukko Goustav oli alkanut veistellä emäpuuta, kerrottiin toinen toistaan kummempia juttuja Urbainin rahoista ja höystettiin niitä yhtä ilkeillä arveluilla.

Gaudin vaimon viittaus toi mieleen kaikki nämä panettelut ja Urbain Coët tarttui kahta kovemmalla otteella siveltimeensä pidättääkseen nyrkkinsä erossa miesten naamasta, joiden myrkylliset hymyilyt hän tunsi selässään.

Avoimesta ikkunasta Gaudin vaimo kurottelihe kasvitarhaan päin povi eteenpäin työntyneenä ja pylly pystyssä keräten ahavoittaneilla käsillään kypsimpiä kirsikoita. Saatuaan niitä kimpullisen, ahmasi hän ne yhdellä kertaa riipien kannat irti hampaillaan. Huolestunein silmin seurasi Mathieu hänen toimiaan ja Francois laittoi kiireen kaupalla kuntoon tervapytyn vetääkseen nuoren vaimon huomion toisaalle.

— Tässä on viisi litraa tervaa, hän sanoo. Ne tulevat kai Olichonin laskuun?

— Niin tulevat! vastaa Gaudin vaimo sylkäisten kirsikansydämet
Perchaisin silmille.

Ränstynyt kello kaupungin vanhassa kirkontornissa löi jo yksitoista. Goustavit laskivat työkalut kädestään yht'aikaa kuin päiväläiset; Francois ahtaa säkillisen höylänlastuja kotiin vietäväksi; isoisä panee silmälasit koteloonsa ja Théodore työntää mutaiselta rantapenkereeltä vesille pienen soutuveneen, jota he käyttävät sataman poikki kulkiessaan.

Aurinko oli korkealla taivaanlaella; kuiva, liikkumaton ilma hohti kuumuuttaan.

— Käydäänkö päivällisryypyllä? ehdottaa Perchais Gaudin vaimolle.

— Ei ole aikaa!

— Mitä vielä! Mennään yhdessä, minä kannan pönttöäsi, houkutteli
Tupla-Heikki.

Tällä aikaa Urbain Coët puoliääneen puheli isä Goustavin kanssa — Tässä kuussa en voi maksaa noita sataa frangia lisätarpeisiin.

Mutta vanhus ystävällisenä ja hyvänsuopana kuten aina rauhottelee häntä:

— Ei tee mitään, poikaseni! Sinä tunnet Goustavit, he eivät ole verenimijöitä! Sinä maksat kun jaksat, kun saat rahaa; älä yhtään anna sen asian mieltäsi painaa. Tuot kymmenen frangin kultarahan, kaksi tai kolme kerrallaan, aivan niinkuin sinulle sopii! Minä kirjoitan kaikki muistiin ja laskemme kuusi korkoa, ei enempää. Kuusi on kunniallinen määrä. Ei sillä rahalla kiirettä ole, maksat kun jaksat!…

Semmoinen on Mathieu Goustavin tapa. Samana päivänä jolloin rakennettavan aluksen emäpuu asetetaan teloille hän avaa uuden tilin kirjassaan ja korot alkavat juosta. Hän tietää että kalastaja jää hänen velallisekseen vuosikausiksi. Niin on parikymmentä aluksenomistajaa joutunut hänen pysyviksi velkamiehikseen, korot juoksevat säännöllisesti ja aluksen hinta tulee kahteen kertaan maksetuksi. Mutta kun hän ei koskaan hätyyttele velallisiaan, vaan ottaa rahan silloin kun saa, pitävät kaikki häntä arvossa, laulavat hänen ylistystään ja kurjinkin Herbaudièren velkaorjista lisää aina lopuksi puhuessaan tuosta vanhasta salvumiehestä: Mathieu on sentään hyvä mies köyhiä kohtaan!

Urbain kiittää häntä, kuten tulee ja sitten hän avaa eväänsä haukatakseen palan nälkäänsä — viipaleen juustoa leipäkannikan päällä — seisten höyläpenkin luona, josta hän syödessään voi nähdä aluksensa perästä kokkaan saakka.

Miehet siirtyvät soutuveneeseen; Perchais istuttaa Gaudin vaimon polvelleen ja kymmenellä taitavalla melanväännöllä liukuu vene vastapäätä olevaan rantalaituriin.

Satama on parin kilometrin pituinen lahti, joka aukenee mereen saaren itäpuolella ja jonka toisesta päästä, Goustavin veistämön tuollapuolen, katkaisee sulku, jolla veden kulkua suolalammikkoihin ohjataan.

Vasemmalla rannalla on Novimoutier, pieni rykelmä valkoisia paanukattoisia taloja, joiden yli kohoaa linnan jykevä graniittineliö, säännöllisinä jyrkkäkattoisine ampumareikineen ja roomalainen jyhkeä kellotorni auringossa helottavien jalavanlatvojen ympäröimänä.

Vastapäätä Novimoutierta, oikealla rannalla on tasaisia, säännöllisiin neliöihin jaettuja suomaita, mitkä ulottuvat aina läntiseen taivaanrantaan, jota avoin meri huuhtelee. Siellä täällä näkyy taivasta vasten myllyn varjokuva; ne näyttävät vanhoilta maalaisukoilta jotka taivasta kohti tekevät käsivarsillaan ristinmerkin; tuoreet suolaröykkiöt hohtavat päivänpaisteessa kuin vitilumi talvella.

Viljeltyjä maatilkkuja on harvassa, vain siellä täällä suojaisemmissa notkoissa, koska raaka tuuli lakasee mennessään liian rohkeat vesat, ja ne puut, jotka silmä keksii, painuvat tuulen mukana kuin sauhu. Jossain saattaa nähdä laitumella käyvän aasin, joka melkein sulaa yhteen päivänpolttamien kenttien kanssa.

Laiturin kyljessä pari pönkkävatsaista dundeelaista alusta ottaa paraillaan perunalastia. Kannella nukkuivat koirat ja vaimot perkasivat vihanneksia purjeiden alla. Joka puolella merimiehet huuhtelevat kuumia laivankansia, jotka ahnaasti imevät veden sisäänsä painuen mustiksi. Kuului sankojen molskahtelua mereen ja veden lorinaa pitkin laivanportaita.

Sillä aikaa kun Théodere kytkee veneen laituriin suuntaavat miehet askeleensa Cônardin anniskeluun, joka sijaitsee Kasarmitorin laidassa lähellä salvumies Malchauseta, jonka vuohi vuodet ympäriinsä eleskelee kadulla.

Matalassa huoneessa, jonka kattopalkit ovat kirjavanaan kärpäsen likaa ja jonka seinällä kellastuu Cointreaun almanakat ja »Laki yleisen juopumuksen vastustamisesta». Pironin poika kruunun takissa ja päässään lakki, jonka reunassa luetaan kunniakas nimi »Marseljeesi» juhlii lomallepääsyään Beaulieun, tullivartijan päämiehen kustannuksella. Miehet istuutuvat riviin näiden viereen suuren pöydän ääreen ja Tupla-Heikki tilaa juotavaa. Äänettöminä he katselevat lasien täyttymistä.

Vasta kun on kilistetty ja otettu ensimäinen roimaryyppy, joka kalastajatapaan tapahtuu syvässä hiljaisuudessa, laukeavat kielet.

— Yhtäkaikki, tunnustaa Perchais, alus on komea!

— Ahaa! Te kävitte katsomassa? kysyy Beaulieu.

Äkkiä Tupla-Heikki päästää Gaudin vaimon, jonka Pironin poika puolestaan heti ottaa haltuunsa.

— Piru tietää että soisin sen aluksen killuvan karilla, köli taivasta kohti! hän laskee suustaan.

— No no, rauhoittelee Beaulieu, ei pidä toivottaa onnettomuutta.

— Etkö luule, että Herbaudièressâ on jo tarpeeksi kalastajia! Kaikille ei edes riitä sardiinin mätiä! Ja Coët on luotsi kuten veljeni. Nyt kun hän saa oman aluksen hän varmaan syö leivän veljeni suusta!

Kääpiö murahtelee hyväksyvästi ja kihnuttaa karkeita kaulavillojaan.
Mutta Perchais vakuuttaa vielä uhkaavasti, puhuakseen suunsa puhtaaksi:

— Kyllä ensi kilpapurjehduksessa näytetään sille kapaturskalle!

— Kuinka käynee!… äännähtää Kääpiö.

— Käynee! Sanotko käynee! Tuli ja leimaus!

Kiihdyksissä komennetaan pöytään uudet lasit. Äkkiä läimähtää pari kuuluvaa korvapuustia. »Marseljeesi»-lakki lentää lattialle ja punaiset nauhat ja hepsut kruunun takissa häilähtävät. Gaudin vaimo löylyttää Pironia.

— Senkin hävytön roikale! Kuka käskee hänen sillä tavalla!…

Kesäpäivän helle ja tupakansavu sekaantuvat toisiinsa kapakkahuoneessa. Pöydällä on pieniä viinalammikkoja, tupakkapussi kiertelee ahkerasti miehestä mieheen. Kumppanukset istuvat olkapää olkapäässä kiinni ja huutavat vuorotellen sanottavansa toinen toisensa naamaan. Viinan kirvoittamana nousee heidän sydämensä pohjasta eläimellinen viha ja palava halu olla kukkona tunkiolla.

Veistämöllä oli Urbain taas tarttunut työhönsä. Avoimesta oviaukosta hän saattoi nähdä sataman liikkumattoman veden ja taivaan sinisen teltan, joka ulottui silmänkantamiin. Toisella rannalla olevaan laituriin oli pakovesi jättänyt vaalean juovan yläpuolelle Goustavien venettä, joka oli kytketty portaiden alapäähän. Ja silloin tällöin kuului ilmasta väkipyörän vingahtelu, joka muistutti kalalokin kirkunaa.

Puolipäivän ajoissa miehet lähtivät kapakasta naamat punottaen ja tärkeän näköisinä kuin salaliittolaiset. Aurinko paahtoi armottomasti tomuiseen maakamaraan ja häikäisi miesten silmiä, Uhallakin he päättivät palata veistämölle. Mutta laiturin reunalla he odottamatta tapasivat Urbainin puhelemassa veljensä Léonin kanssa. Tämä oli seitsemäntoistavuotias kaunis ja hento nuorukainen vailla vanhemman veljensä jäntevää ja päättävää voimaa.

Miehet viistivät ohi kopistellen puukengillään, Perchais ja Kääpiö edellä, Tupla-Heikki kantaen tervapönttöä ja Gaudin vaimo jälessä. Urbain korotti ääntään sanoessaan veljelleen:

Tänä yönä saat vahtia veistämöllä; huomenna on minun vuoroni. Heti kun näet tulta…

Perchais kakistaa kurkkuaan ja sylkäsee. Goustavit tulevat ulos talostaan arvonmukaisessa järjestyksessä: ensin isoisä, sitten poika ja viimeisenä pojanpoika. Silloin kalastajat suuntaavat askeleensa suomaalle, jossa suolakekojen lumi hohtaa valkoisena. Veistämölle näkyy miten he puhuessaan huitovat käsiään ja tuon tuosta pysähtyvät kiistelemään naama naamassa kiinni.

Laivan onkalot kumahtelivat uudelleen vasaran iskuista ja höylä alotti työnsä uudelleen tammen pinnassa.

2.

Joka aamu, heti makuulta noustuaan, meni Coët silmäilemään ilmaa, niinkuin kalastajaväellä on tapana. Hän kulki muutaman askeleen hiekkasärkällä, missä suolaheinä ja sininen ohdake kellastuivat lyhytkasvuisen tiheän vihvilän joukossa, joka pisteli kulkijaa pohkeisiin.

Hänen eteensä levisi puolikaaressa ranta-aukeama, jolle pakovesi oli jättänyt vihreitä meriruohoköynnöksiä ja opaalinkarvaisia meritähtiä, jotka sätkyttelivät päälaellaan hiekassa. Läjittäin rakkoleviä, joita merikansa käyttää peltonsa höysteeksi, pari pahoin hankautunutta ankkuripojua, sadottain vedessä vaalenneita laudanpäitä kulki yhtenä jonona pitkin vedenrajaa. Niiden takana kohosi rantaäyräs loivasti kohti vajaa, missä pelastusveneitä säilytettiin. Vastaisella puolella taas, noin puolen kilometrin päässä, mahtava kallioniemi kiertyi kuin suojeleva käsivarsi sataman ympäri; sen suojissa alukset vieri vieressä lepäsivät paistattaen öljystä ja kosteudesta kiiltäviä kylkiään.

Koko tämä maisema säteili nyt meren takaa nousevan auringon hohteessa hiekka, graniitti, valtameri, ankkuripojut, majakkatornit, jotka osottivat karikohtia meressä ja mannermaa, joka siinsi taivaanrannalla kuin teräksinen viiva. Maisema oli tulvillaan valoa, se oli aamuraikas ja sinisenheikeä ja sen yläpuolella kaartui vaalea, pohjaton taivas, jonka mereltä tuleva, jodille ja suolalle tuoksuva tuuli oli laassut puhtaaksi.

Tullimiesten vahtikojun luona korpraali Bernard syötti pitkääsiimaa. Kalastajat saapuivat toinen toisensa jälestä kylästä, laskeutuivat puukengillään kolistaen alas äyräästä, irrottivat soutuveneensä ja meloivat ulos aluksilleen. Puhuttiin vähän. Joka taholta kuului vain airojen kolketta, veden loiskinaa, kettinkien helinää ja väkipyörien kitinää, kun purjeita levitettiin.

Yksi toisensa jälkeen aluksista valmistui merellelähtöön, levähyttäen aamutuulen täytettäväksi punertavat, siniset tai keltaiset purjeensa, kääntäen ylpeästi ulappaa kohti rintansa ja näytellen maallaolijalle vihreätä tai punaista pohjamaaliaan.

Ja sitä myöten kun ne olivat kiertäneet aallonmurtajan nenitse pullisti myötäinen tuuli purjeet ja alukset jouduttivat kulkuaan ulapalle, kohti päivän nousua.

Silmiään siristäen seurasi Urbain rannalta laivakaravaanin lähtöä pannen merkille jokaisen aluksen erikseen. Hän ajatteli että pian oli tuleva päivä, jolloin hänkin purjehtisi aluksineen tuossa jonossa. Mutta kun »Hyvä paimen», jota Kääpiö-Aquenette ohjasi ja »Tulkoon kuka tohtii», jonka perässä paistoi Perchaisin jättiläismäinen selkä, soluivat hänen katseensa ohitse, kulki uhkaava värähdys pitkin hänen selkäpiitään. Tuikeana hän seurasi niitä silmillään siihen saakka kun ne katosivat näkyvistä Grisen salmeen, jonka takaa häämötteli Corbièren huippu.

Kun hän palasi siistiin tupaansa, joka oli rakennettu kalakauppias Izacarin talon viereen, missä rikkauden merkkinä oli pihan nurkassa yhdeksän metriä korkea risti, tapasi hän Marie-Jeannen työssä. Tämä oli pieni lihava ja kovaääninen nainen; silmät hänellä olivat sysimustat ja hiukset kiiltävät kuin jouhet. Hän lakaisi paraillaan voimakkain vedoin savilaattiaa, joka oli niin kostea että kaapin, taikina-altaan ja pöydänjalkojen alla täytyi olla tiiliskivet.

Urbain oli nainut vaimonsa rakkaudesta, huolimatta siitä että tämä oli maamyyrän tytär ja että ukko Couillaud, joka oli vuokraaja Linièresissâ, oli tehnyt kaikkensa estääkseen tytärtään menemästä merimiehen vaimoksi, he kun ovat juoppoja ja näkevät nälkää siihen saakka kun meri heidät nielee.

Marie-Jeanne oli yhteen menoon lahjoittanut hänelle kolme lasta, koska tarvitaan käsiä hoitelemaan purjenuoria luoviessa ja koska jungmanni lisää omassa perheessä säästöä yhden apulaisen palkan. Sillä kalastajat lisäävät joukkoaan ennen muuta oman hyötynsä tähden — aivan niinkuin porvarisperheet samasta syystä varovat sitä tekemästä — eikä niinkuin yleensä luullaan sulasta juoppoudesta, joka muka saisi heidät tekemään harkitsemattomia tekoja.

Urbainilla ja hänen vaimollaan olikin ollut niin hyvä onni että kaikki lapset olivat poikia, mikä seikka kohotti Marie-Jeannea hänen miehensä silmissä. Nuorin lapsista, joka samoin kuin veljensä oli kasvanut simpukoiden ja äyriäisten voimalla, joita hän jo pisteli poskeensa »niinkuin mies», naureskeli puolitoistavuotiaan naurua; vanhin oli viidennellä ikävuodellaan.

Nähdessään miehensä astuvan sisään, asetti Marie-Jeanne luudan luotaan ja kysyi:

— Sinulla on varmaankin nälkä?

— Haukkaisin mielelläni palan, vastasi Urbain, Vaimo kumartui ottamaan kaapista voita ja leipää. Syömään ruvetessa Urbain tavallisesti avasi linkkuveitsensä ja puhdisti sen kärjellä hampaitaan. Mutta tänään hän sanoi:

— Pojat nukkuvat vielä?

— Annoin heidän nukkua että saisin rauhassa siivota…

— Entä Léon?

— Hän korjaa kalasumppua.

Auringonsäteet paistoivat vinottain ikkunasta tunkeutuen aina lieteen saakka. Yksi pöydänjaloista säteili. Marie-Jeanne sulki ikkunaluukun ja huoneen hämärtyessä Urbain jauhaessaan voileipäänsä tokasi:

— No, minä olen jo keksinyt nimen meidän laivallemme.

— Siitä ei tule siis Toivikki niinkuin puhuttiin?

Coët pudisti päätään jatkamatta sen pitemmälle ja hänen vaimonsa ei udellut tarkemmin asiaa. Noustuaan pöydästä otti Urbain kulauksen vettä, sitte hän kaiveli hetken nurkassa viinitynnyrin takana, veti esiin maalipurkin ja laudanpään sekä meni ulos pihalle.

Siellä istui hänen veljensä Léon hiekalla kalasumppu jalkojensa välissä.

— Minulla on tiedossa nimi meidän aluksellemme, toisti Urbain hänelle.

Léon kohotti säännöllistä, hienopiirteistä päätään, jonka harmaat silmät pitkien ripsien alla olivat puoleensavetäviä kuin metsälammet. Urbain istuutui hänkin maahan ja alkoi piirrellä kirjaimia.

Matalalla aidalla erotetun pihamaan toisessa päässä kärpäset surisivat punertavan kilpikonnankilven ja nyljetyn kaniininnahan ympärillä, jotka oli asetettu kuivamaan paalun nenään. Niiden takaa näkyi Vielin yksikerroksinen talo; Viel omisti kaksi alusta ja paljon maata. Sieltä näkyi heinäsuovia, jotka tuulta vastaan olivat peitetyt olkikatoksella ja taaempana suolakeus myllyineen, suolakekoineen ja kuokkijavaimoineen siellä täällä peltotilkuilla. Sillä täällä saarilla tekevät naiset maatyön muokaten pehmeitä turpeita. Tuuli kiertää heidän lyhyet hameensa tiukasti säärien ympäri niin että ne näyttävät housuilta. Miehet taas panevat henkensä alttiiksi merellä.

Urbain ojentaa selkänsä ja virkahtaa:

— Kas niin!

Marie-Jeanne ja Léon kumartuvat hänen olkansa yli tarkastamaan lautaa, johon suorin ja kaunein kirjaimin — sillä merimiehet ovat mestareita niiden piirtämisessä — oli maalattu: Kadehtijain mieliharmi.

— Siinä on aluksen nimi, hän sanoo.

Kaikki kolme silmäävät hymyillen toisiinsa, mielissään kerskailusta noissa sanoissa, mutta Marie-Jeanne hätääntyy sanomaan:

— Tiedäthän että Aquenette…

Léon nauraa täyttä kurkkua ja Urbain kohauttaa olkapäitään.

Sitten hän tarttuu uudelleen lautaan, viimeistelee kirjaimia ja lähtee
Novimoutier'hen.

Heti saavuttuaan veistämölle hän hakee käteensä vasaran, valitsee lujan naulan ja lyö yhdellä ainoalla kaikuvalla iskulla nimilaudan kiinni aluksensa kylkeen.

Kaikki kolme Goustavia kerääntyy hänen taakseen. Isoisä tavaa nimen pää koholla ja virkkaa:

— Hyvä, poikaseni! Jos he sinua kadehtivat, tulee sinun näyttää ettet pelkää heitä!

— Oh! Näkevätpä sitte kun sinun aluksesi ilmestyy muiden joukkoon, yllyttää Francois.

Mutta Théodorea ei nimi miellytä; hän olisi tahtonut jotain sankarimaisempaa.

Samana iltana kuljetti uutisen Herbaudièreen posteljooni Louchon, joka katsoo karsaasti vasemmalla silmällään. Hän käy joka päivä kaupungissa postia noutamassa ja toimittelee samalla pieniä asioita viinilasin palkasta. Usein hän kuljettelee lihaa repussaan, sillä kylässä ei ole teurastajaa. Kapakassa, jossa posti majailee, pitää hän kaupan messinkipalasia, joita on koonnut tiensä varrella. Siinä samassa kapakassa oli isä Piron, nauttiessaan jokapäiväistä neljän soun viinaansa keksinyt tuon aluksen nimen Coët'lle: Kadehtijain mieliharmi.

Isä Piron lähtee rantaan, jossa miehet jo palailevat kalalta. Soutajat pitävät kiirettä, veneet kerääntyvät kaikki kivilaiturin kärkeen keulat yhdessä kuin joukko eläimiä ruokapurnulla. Suuret läjät hopeisia sardiineja kimaltelee veneiden pohjalla ja kalastajat lajittelevat niitä kiireisesti sadan kalan suuruisiin kokoihin. Puhutaan kovaäänisesti, kiroillaan joukkoon ja hierotaan kauppaa. Vaimot kutovat viinimarjankarvaisia sukankutimiaan, kyselevät miehiltään päivän pyynnistä ja laskettelevat solkenaan selvää vendeläistä murrettaan. Kantopaareja kalakoreineen kulkee edestakaisin; vesi noruu niistä virtanaan. Kaloista lähtee meren voimakas ja hyvä tuoksu. Puukengät kopahtelevat hiekalla; tuuli suhahtelee sinisissä verkoissa, jotka on levitetty telineille kuivamaan. Ja itäiseltä ilmalta, joka hehkuu punaisenaan ja jossa näkyvät Pilierin korkeat majakkatornit, purjehtivat satamaa kohti viimeiset kalastaja-alukset täyttä myötäistä, purjeet leväällään »kuin virsikirja».

Gaudin vaimo seisoo muiden joukossa kädet puuskassa ja pojat nauravat hänelle silmillään ja hipaisevat ohimennessään hänen hamettaan. Isä Piron kallistuu hänen puoleensa:

— Oletko kuullut että Coët'n aluksesta tulee kadehtijain mieliharmi.

Gaudin vaimo irvistää tyytymättömästi.

— Hän tekee nähtävästi pilkkaa meistä kaikista!

Nimi kulkee kulona miehestä mieheen, vaimot mainitsevat sen vanhuksille ja rakastuneet pojat, jotka tehtaiden ovella odottavat tyttöjään, kertovat sen naurussasuin näille, kun ne lähtevät työstä ylt'yleensä hajuten öljylle ja sardinille. Illalla kun miehet tapansa mukaan istuvat kiviaidalla Zacharien kapakan edustalla tulee asia puheeksi ja kaikki ovat yksimielisiä siitä, että Coët on aika hirtehinen kun aluksensa nimellä ilkkuu muita. Päätetään joukolla käydä ensi sunnuntaina katsomassa tuota paljonpuhuttua alusta.

Herbaudièren asukkaat eivät koskaan sunnuntaina lähde kalanpyyntiin. Tämä ei suinkaan tapahdu hyvän jumalan tahi papin kunniaksi, vaan yksinkertaisesti siitä syystä, että tehtaat ovat silloin kiinni ja kala ei mene kaupaksi. Muuten eivät miehet käy koskaan messussa, se on naisten asia.

Lauantai-iltana kaikki alukset saapuvat ankkuripojuihinsa satamassa, jossa ne lepäävät seuraavan päivän laiskasti lojuen kyljellään pakoveden ajan. Sunnuntai on puhdistuspäivä. Punaiset alushousut käärittynä polviin saakka miehet pesevät, hankaavat ja huuhtovat aluksiaan ja aurinko kuvastelee itseään vesisangoissa ja kimmeltelee saumoista juosseissa tervaviiruissa. Rantasärkkä on tumma ja siloinen ja niin kovakuorinen että jalanjäljet eivät painu hiekkaan, vaan näkyvät vain hiukan kosteampina läikkinä. Rantaäyräs kohoaa sen yläpuolelle vihreänä vallina, jonka juurella kulkee vyö rakkoleviä. Izacarin kalalammikot ovat melkein kuivillaan ja kuulee äyriäisten ja hummerien kömpivän siellä pitäen hiljaista pulputtavaa ääntä.

Iltapäivän kalastajat kuljeskelevat pitkin kylää, istuvat Zacharien kapakassa, pelaavat korttia tai huvittelevat naisten seurassa. Heillä on yllä puhtaat mekot, kaulassa valkoinen liina ja kengät ovat kiillotetut. Tytöt käärivät kaulalleen kirsikanvärisen, heleänvihreän tai taivaansinisen silkkiliinan, joka kiinnitetään rinnalle; heillä on valkoinen myssy mataliksi kammatuilta hiuksillaan, lyhyet hameet, kiillotetut puukengät.

Sinä sunnuntaina Tupla-Heikki oli aamusta saakka istunut kapakassa
Gaudin ja kahden tonnikalastajan kanssa, jotka olivat saapuneet mereltä
edellisenä iltana, kun hän sai kuulla tuosta yhteisestä retkestä
Goustavien veistämölle.

Muut olivat jo kaukana tiellä, kulkien pienissä ryhmissä tai. kaksittain. Joukossa olivat ukko Olichon, juoppo Piron, jolla oli neljätoista lasta eikä koskaan selvää souta taskussaan, Julien Perchais, joka näytti vielä jättiläismäisemmältä kulkiessaan Kääpiön rinnalla, korpraali Bernard, entinen tullivartija Labosse, joka oli ottanut eron kruunun virasta. Rikas Viel käveli Gaudin vaimon rinnalla, jonka pikimustaa tukkaa koristi kimppu punaisia valmuja. Izacarin vaimo ja Perchaisin vaimo kulkivat Zacharien tyttären seurassa, joka oli korea kuin kaupungin mamsseli. Rakastavaiset astelivat kädet toistensa vyötäisillä.

Veistämöllä olivat Coët ja Léon kovassa työssä. Maali ja terva tuoksuivat väkevästi vajan kuumuudessa. Marie-Jeanne istui ovella kutoen sukkaa ja heidän kolme lastaan leikkivät lastukasassa.

Goustavit eivät koskaan tulleet työmaalle sunnuntaisin. Isoisä nukkui silloin sängyllä liivinnapit auki, Francois tutki neljän kuninkaan kirjoja Malchausse'n luona ja kolmas sukupolvi purjehti satamassa muiden poikien seurassa.

— Oletpas vauhdissa, kun et malta edes sunnuntaita pitää, poikani!

Isä Olichon astuu ensimäisenä vajaan ja hänen jälessään kumartavat muut selkää matalassa ovessa ja asettuvat höyläpenkin nojalle käsivarret ristissä rinnalla. Muhkeana ja pystysivuisena kohoo alus heidän edessään, röyhistetyin rinnoin, kansi kaartuen kuin selkä, kohottaen korkealle kokkapuolen nimilautaa: Kadehtijain mieliharmi.

Äänettöminä miehet kiertelivät alusta, kumartuen koettelemaan ja arvostelemaan sen pohjamuotoja, Naamat kävivät vakaviksi ja juhlallisiksi. Tytöt tunkeilivat ja kuiskuttelivat ovipuolessa ja Léon keksi ilokseen heidän joukostaan rohkeasilmäisen Louise Pironin, joka jo muutaman illan oli pannut silmäyksillään hänen päänsä pyörälle.

— Siinä on alus, joka kelpaa johonkin tahi olen tyhmä kuin maamyyrä! selittää Bernard peittelemättömällä ihastuksella. Toista semmoista ei ole meidän satamassamme!

— Miten tuo sitten purjehtinee, yrittää Perchais tinkaista.. Paljon riippuu purjeista!

Yllyttääkseen jättiläistä laiha ja salavihainen Gaud päästää toisesta suupielestään:

— Se purjehtii varmaan paremmin kuin sinun. Tulkoon joka tohtii!

Perchais rypistää kulmiaan ja sylkäisee. Hänen silmänsä eivät ennusta hyvää. Mutta Urbain lausuu sävyisästi Aquenetille, joka huolettomana imee pientä, takkuisen parran sisästä savuavaa piippunysäänsä:

— Kuuleppas Kääpiö, etkö heittäisi täällä tupakoimista. Eihän aikomuksesi lie pistää tuleen alustani!

— Mitäs vaaraa tästä nysästä olisi…

— Ja jos palaisikin, onhan sinulla varaa teettää toinen samanlainen, murahtaa Tupla-Heikki.

Nyt sekaantuu Bernard asiaan:

— Ei kuules Kääpiö! Sammuta piippusi tai pysy ulkopuolella!

Kääpiö ei vastaa, vaan mennä kopistelee ulos vajasta, koko tien tuprutellen lyhyitä sakeita sauhuja. Urbain iskee salaa silmää veljelleen Léonille, joka lähtee Kääpiön jälestä.

'—— Mistä minun veljeäni epäillään ärjäsee äkkiä Tupla-Heikki. Sinä panet pojan häntä vakoilemaan.

— Eihän tiedä mitä voi sattua, sanoo Urbain aivan tyynesti.

Tupla-Heikin päivettynyt pinta punertuu ja pingottuu verenpaineesta, hän kohottaa jykevän nyrkkinsä!

— Suus kiinni taikka sinun käy kuin tuon tuossa!

Yhdellä ainoalla iskulla hän lyö seinän puhki niin että lauta huoahtaa.
Päivänpaiste tunkee sisään aukosta; miehen nyrkistä tihkuu verta.

Naiset kerääntyivät uteliaina Tupla-Heikin ympärille:

Hän on päissään!

Isä Olichon, Bernard ja Labosse koettavat häntä rauhoittaa, muut katsovat päältä. Marie-Jeanne on peloissaan noussut ja kerännyt lapset hameensa helmaan:

— Tupla-Heikki on oikeassa, selittää Perchais. Coët ylvästelee ja tekee pilkkaa meistä kaikista!

— Mitä tässä on rähisemistä, huutaa Olichon. Coët yrittää eteenpäin ja te muut häntä kadehtitte!

Miehet näyttävät irvistäen tupakankarvaisia hampaitaan ja ääntelevät:

— Kadehdimme! Jopa nyt jotain!

Mutta Tupla-Heikki, jota Gaud ja Perchais parhaansa mukaan säestävät, äityy yhä pahemmaksi ja huutaa:

— Tahtoisin nylkeä tuon jäniksenpojan. Päästä hännän juureen!

Urbain on tällä välin alkanut sivellä mastopuuta öljyllä. Hän on pelottavan tyyni. Louise Piron, joka seisoo Léonin vieressä, sanoo ihaillen:

— Sinun veljesi on reima mies!… Ja sinä…

Kaunis poika hymyilee, kohottaa pitkät ripsensä ja antaa harmaiden silmien rohkeasti välkähtää. Louisen nuori rinta kohoilee salaisesta mielihyvästä.

Isä Piron, joka hikoilee humalaansa, katsoo asiakseen sovittaa riitapuolet:

— Pojat, teidän tulee juoda lasi toistenne terveydeksi. Vihat kurkusta alas! Se on minun neuvoni!

Toiset ovat Urbainin, toiset Tupla-Heikin puolella. Jälkimäinen vannoo nylkevänsä Coët'n ja vahvistaa uhkauksensa monella perrr-keleellä. Hän ei aio juoda Coët'n kanssa, mutta Coët saa kerran vielä juoda mitä on keittänyt. Perchais koettaa pysytellä yläilmoissa ja musertaa kilpailijansa halveksimisella. Ja kun Gaud on luihuun tapaansa viittaillut, että Coët'sta tulee ensi kilpailun voittaja, pullistuu Perchaisin rinta ja hän kehahtaa:

— Olen kuullut jo tarpeeksi jaarituksia! Kyllä minä näytän Coët'lle niinkuin olen näyttänyt teille kaikille!

— Lyönpä vetoa Coët'n puolesta. Ankkuri viinaa!

Miehet jakaantuvat kahteen leiriin, toiset uskovat Kadehtijain mieliharmiin vastenmielisyydestä entistä voittajaa, Perchaisia kohtaan, toiset pitävät edelleen Tulkoon joka tohtii-alusta sataman parhaimpana, kateudesta Coët'ta kohtaan. Tupla-Heikki pitää yhä vielä ääntä »jäniksenpojan nylkemisestä». kun vajaan astuu vanha mies, päässä alamaalaisen pyöreä hattu, selkä kumarassa.

Kuului nauruntirskahduksia, huudettiin »potaattikauppias» ja koko joukko painui ovea kohti vielä viimeisen kerran korottaen ääntään. Kun viimeiset puukengät olivat oven ulkopuolella, sanoi ukko, joka tuikeasti oli mies mieheltä mittaillut vieraita:

— Suuri suu ja tyhjä säkki!

Ulkona jatkui yhä rähäkkätä. Polulla liittyi Kääpiö muiden joukkoon,
Marie-Jeanne läheni miestään, irroittaen lapset helmoistaan.

— Pelkäsin sinun puolestasi, hän sanoi.

Isä Couillaud asteli peremmälle silmät kiinnitettynä aluksen kuperaan kylkeen, jossa päivänsäteet kimaltelivat ja kaunis tammi paistoi hunajankarvaisena. Marie-Jeanneen kääntyneenä hän sanoo:

— Hyvää päivää, tyttöseni! Hyvää päivää, pojat!

Marie-Jeanne työntää lapsia ukkoa kohti;

— Syleilkää isoisää!

Mutta ukko laskee yksinkertaisesti vain kätensä heidän päälaelleen, mittaillen katseillaan koko ajan alusta, otsa miettiväisissä rypyissä.

— Tämä se siis on, joka nielee niin paljon rahaa! Muutamia lautoja!

— Niinpä niin! Mutta alus, jota ei tarvitse hävetä! kerskaa Urbain.

Ukko kumartuu tarkemmin nähdäkseen, sivelee kädellään puuta ja myönnyttelee:

— Puu on hyvää — synti heittää sitä mereen!!

— Se tulee sieltä kyllä takaisin, vakuuttaa Urbain.

— Se voi myös jäädä sille tielleen, ilvehtii ukko.

— Oh, isä hyvä! sanoo Marie-Jeanne.

Kaikki rypyt ukon naamassa nauravat hiljaista naurua. Hän tunkee kourakaupalla nuuskaa nenäänsä, sitten hänen naamansa käy jälleen vakavaksi:

— Olin luvannut tulla alustasi katsomaan, poikaseni, ja tässä nyt olen. Mutta sinä et ole tehnyt viisaasti ruvetessasi tuota rakentamaan. Se on liian suuri ja liian kallis sinulle. Millä sinä sen aiot maksaa?… Tulee huono kalavuosi… Mikä sitten neuvoksi? Viime vuonna vei rankkasade papuni, tänä vuonna polttaa aurinko viljan. Ei koskaan voi edeltäpäin tietää…

Marie-Jeanne oli taas pannut puikkonsa liikkeelle hiukan hämillään ukon sanoista, joista kajahti maamiehen ainainen varovaisuus, jonka toivoton taistelu luontoa vastaan on kasvattanut. Urbain jatkoi työtään ottamatta korviinsa ukon moitteita, joiden järkevyyttä hän ei tajunnut ja joihin hän vastasi:

— Te puhutte maatyöstä mutta meidän kalastajien on toista. Meri antaa sadon joka vuosi.

He olivat kahta eri rotua, jotka vain vaivoin ymmärsivät toisiaan. Kaikki menneet sukupolvet, jotka olivat taistelleet saman taistelun maata vastaan, puhuivat vanhuksen suun kautta. Hän kantoi hartioillaan vuosisatain ponnistusten ja oman nälässä kangistuneen vanhuutensa iestä ja hänen henkensä täytti kokonaan keräämishalu ja huoli huomisesta. Hänen takanaan levisi tuhatvuotinen hiellä ja veren väellä kasteltu lakeus, joka odotti vain sitä hetkeä, jolloin kuokka putoisi ihmisen kädestä peittyäkseen jällen hedelmättömän kamaran alle.

Toisen veressä elävät retket ja seikkailut valtamerellä, joka vie ihmeellisiin kultaa kangasteleviin maihin. Sama kaukohalu ja voitontoivo, joka saa merimiehen lähtemään myrskyiselle merelle, ylläpitää hänen rohkeuttaan. Hän tuntee meren helpot ansiot, meren useinkin runsaat ateriat ja kuvittelee mielessään sitä aikaa, jolloin varakkaana miehenä voi vetäytyä vanhuuden lepoon. Meren henkäys tietää terveyttä ja hyvää tuulta.

Vanhus pudisti ääneti päätään. Ymmärtämättä mitään laivan rakenteesta hän kääntyy puutarhaan päin arvostelemaan kirsikkapuuta.

— Kauniita marjoja ja puhtaita kuin silmä.

Mutta nurmettuneet ja hoitamattomat lavat vievät hänen hyväntuulensa ja huuli lerpalla hän kääntyy Urbainin puoleen:

— Milloin aiot saada tämän aluksen vesille?

— Parin viikon kuluttua.

Vanhus huomaa nimen keulapuolessa ja alkaa sitä tavailla:

— Kadehtijain mieliharmi…

Hampaiden välitse hän lisää:

— Sen se sanoo ennenkuin on nähnyt mihin alus kelpaa.

Sitten hän menee menojaan.

Urbainin mieli kevenee, hän kutsuu veljeään. Hyvillään kohtauksen onnellisesta kulusta Marie-Jeanne laskeutuu rantaa kohti. Vajan takaa kuuluu heleä nauru ja pienten puukenkien kopinaa ja Léon ilmestyy näkyviin punastuen kuin tyttö.

— Sinä juokset sen letukan jälessä, murahtaa Urbain.

Mutta poika, joka tänä iltana sopimuksen mukaan tapaa Louisen rantahietikolla, ottaa nuhteet ääneti vastaan ja tarttuu työhönsä.

Kauniina kevät- ja kesäöinä pojat ja tytöt tavallisesti kokoontuvat Corbièren kallioille, kylän takapuolella. Seudun tytöillä, jotka kasvavat tuulessa ja sateessa on ahavoituneet kasvot, karkeat kädet, vahvat lihakset ja lämmin veri. Aina kypsymisistä asti palaa heidän silmissään tuli ja heidän länteensä keinuvat houkuttelevina. Meri ei ota kaikkea voimaa nuorilta miehiltä ja iltasin kulkevat nuoret parit rantakallioilla tahi hietikolla. Siellä vaihdetaan hyväilyjä, mutta vendéelâiseen tapaan seurauksitta, joskin silloin tällöin sattuu, että joku tytöistä tulee raskaaksi. Toverit saavat siitä pilanaiheen, äiti antaa korvapuustin ja pappi naittaa asianomaiset: ei haittaa olla kunniallinen ja ottaa asia vakavasti, niinkuin tulee.

Pari viikkoa on kulunut edellisestä. Alus on kehittynyt valmiiksi, sen sivut ovat sorjasti maalatut ja se näyttää niin komealta ja kookkaalta kuin tahtoisi se hajoittaa koko pienen vajan. Pohja vesilinjan alapuolella paistaa vihreänä, yläpuoli hohtaa vaaleansinisenä ja kannen reunaa kiertää syvänsininen nauha.

Isä Goustav on laskenut työkalut luotaan, hän seisoo kädet suolivyön alla ihailemassa käsialaansa. Paita liehuu tuulessa. Hänen vanhat sinertävät huulensa liikkuvat mielihyvästä hänen katsellessaan emäpuuhun taottua pohjapainoa.

— Se se antaa alukselle ryhdin!

Tulee vesille-laskupäivä.

Aamulla Théodore kiinnittää kukkakimpun laivan kokkaan ja trikolorin nimilautaan. Kello kolme nousuvesi jo huuhtoo veistämöä ja Goustavit pitävät kiirettä. Haetaan Malchaussé vipuineen ja keulapuoli kohotetaan teloilta. Alus nousee miesten päiden yli jättiläismäisenä; koskettaen vajan kattoa. Urbain sivelee vielä viimeisen kerran pensselillään hankaantuneita kohtia pohjalaudoissa.

Taivas on harmaa; mutta itätuuli repäisee kahtia pilvivaipan ja sen aukeamasta lankeevat auringonsäteet vinosti yli suolakeuden, jonka yläpuolella lokit kirkuen purjehtivat. Puut taivuttavat selkäänsä, vajan katto kohahtaa tuuliaispäissä; vesi loiskahtelee laituriin vihreänä ja limaisena.

Uteliasta väkeä kerääntyy paikalle. Aidan takana seisoo ryhmä ihmisiä ja toiset ovat kerääntyneet laiturille tullivartijan ympärille, joka tärkeän näköisenä juttelee. Francois pitää silmällä veden nousua, Théodore taas isoisän säästäväisen katsannon alla saippuoi laivan saumoja.

— Nyt pojat! Meri on noussut!

Kuullessaan nämä sanat Urbain polkee jalkaa jouduttaakseen valkeata myssyä, joka paraillaan on tulossa polkua pitkin, sulun puolelta.

— Tuleppas nyt sukkelaan!

Marie-Jeanne puskee tuulta vasten, hame lerputtaen pään yli, kädestä hinaten pikku Jeania, jonka varpaat vain joskus koskettavat maata. Marie-Jeanne huutaa täytyneensä odottaa Vieliä, jonka piti ottaa toiset lapset hoitoonsa. Mutta nuhtelematta sen enempää Urbain Coët tarttuu hänen käteensä ja vie hänet veistämön perälle.

Léon ja nuorin Goustav kiipeevät ylös kannelle. Köysiä helpotetaan. Alus liikahtaa, seisten suorana kölillään; kuuluu sahan ääni kun Francois poistaa tieltä jonkun esteen. Isä Goustav on ojentanut vartensa, rillit nenällä ja naama paistaen hän tarkastaa että kaikki on kunnossa.

Lauta rasahtaa, Francois huutaa:

— No nyt!

Alus liikahtaa jälleen, liukuu yhä nopeammin kunnes se koskettaa vedenpintaan.

Palkit taipuvat painon alla, vesi avautuu, hyökkää sivuille, loiskahtaa perää vasten ja sieltä ylös laiturille. Äkkiä sivulle kallistunut alus kohoo pystyasentoon ja siinä se nyt kelluu kepeänä ja sorjana. Köydet kirahtavat pingottuessaan, kettingit rämisevät reijissään ja niiden pidättämänä alus pysähtyy vähän matkaa laiturista ja heilahdeltuaan hetken rajusti tapaa vihdoin tasapaino-asemansa.

Veistämö näyttää nyt kumman tyhjältä. Katsojien kurkusta kajahtaa tervehdyshuuto, johon vastapäisellä rannalla-olijat vastaavat.

Léon ja Théodore heiluttavat aluksen kannella lakkejaan; lippu lehahtaa leväälleen navakassa tuulessa ja kukaan ei häläkässä huomaa kuinka Urbain kohottaa lastansa alusta kohti ikäänkuin hyvän onnen toivotukseksi.

Marie-Jeanne hyrähtää itkuun tietämättä itsekään mistä syystä. Hän muistaa hääpäivänsä, jolloin oli astunut kirkkoon Urbainin rinnalla. Hän kumartuu miehensä puoleen niin että tuntee tämän ruumiista lähtevän lämmön. Pikku Jean kirkuu. Urbain ajattelee:

— Ah, jospa isä eläisi!

Sillä hän tunsi itsessään hämärästi sukunsa kaukaisen ponnistuksen ja sen nousun, joka oli tapahtunut hänen polvessaan. Hän näki jälleen edessään vanhuksen, joka oli tehnyt työtä ja säästänyt saadakseen penni penniltä kokoon sen aluksen hinnan, ja jonka äkkikuolema oli tavannut kotoisen lieden ääressä ennenkun hän oli saanut nähdä unelmansa, tuon sinikylkisen aluksen tuolla, joka paraillaan ylpeänä näytti rintaansa laineille, toteutuneena.

Goustavit saivat joka puolelta kuulla kehumisia työstään. Lähdettiin harjakaisia juomaan, sillä tähän hetkeen kuului vanhastaan juomingit; joilla asiat päätetään ja työt kruunataan. Muut olivat jo matkalla kapakkaan, kun Marie-Jeannelta pääsi hiljainen huuto.

Kukkaskimpun, joka oli keulavantaseen kiinnitettynä, vei tuulenpuuska mereen. Se pisti Marie-Jeannea oudosti sydämeen, jonka hämärät aavistukset täyttivät. Sitä lisäsi vielä se, että erään läheisen laivan kannella muuan parrakas merimies virkahti:

— Siinä alus, joka alkaa uransa oikealla koiranilmalla!

Outo huoli hiipi Marie-Jeannen mieleen. Hän tähysti taivaaseen päin, jonka paksut, repaleiset pilvet nyt olivat tykkänään peittäneet, kätkien auringon taakseen. Hän sanoi miehelleen:

— Minä menen kotiin lasten luo valmistamaan päivällistä.

Molemmat veljekset viipyvät iltaan saakka aluksellaan, josta he eivät hennoisi enää ollenkaan irtautua. He panevat kuntoon köysiä ja purjeita ja kansi kajahtelee tukevana heidän askeltensa alla.

Meri laskee jälleen. Kadehtijain mieliharmi löytää pysyvän paikkansa suojaisessa satamalahdessa. Aallonmurtaja varjelee sitä kuin rintavarustus. Kuiville jääneestä lahdenperästä nousee suolan ja mudan haju. Tuuli humahtelee vain mastoköysissä.

Urbain lähtee kotiinsa jättäen Léonin yöksi vartioimaan alusta. Kun hän tuntia myöhemmin saapuu oikotietä myöten kylään, kohoo Vielin talon kohdalla varjo heinäsuovan takaa. Pelokas ääni sanoo:

— Eikö veljesi tulekkaan?

Urbain tuntee varjon Louise Pironiksi, joka odottaa Léonia jokapäiväiselle iltakävelylle.

— Nyt teidän kävi huonosti, sanoo Coët nauraen. Alus on vesillä ja Léon nukkuu siellä!

Silloin tyttö painuu äkkiä pimeyden peittoon ja kiertää talojen takaa samalle satamapolulle, jota Urbain on tullut.

3.

Kadehtijain mieliharmi kellui ankkuripaikallaan Herbaudièren edustalla. Urbain oli sijoittanut pojunsa ulkopuolelle sitä kaksinkertaista alusriviä, joka reunusti rantaa ja ankkuroinut aluksensa semmoiselle kohdalle että hän hyvin saattoi nähdä sen ikkunastaan. Vanha soutuvene, jota oli käytetty hummerien ja äyriästen pyyntiin saaren kalliorannoilla, oli korjattu ja sivelty suuren aluksen väreillä ja keikkui nyt sen sivulla muistuttaen poikasta, joka hakeutuu emonsa turviin. Muillakin aluksilla oli sivullaan semmoinen pikkuvene, joka hyppeli kevyesti ristilaineissa lyhyen nuoran päässä.

Länsituuli, joka puhalsi tuona vesillelasku-päivänä oli yltynyt yhä pakoveden aikana. Verhot säilyketehtaiden ikkunoissa lepattivat rajusti tuulessa. Savunkarvaiset pilvet patoutuivat päällekkäin itäiselle taivaanrannalle, missä meri kävi mustana. Lähempänä lakeudella muodostivat lampaat vaaleampia läikkiä vihreälle pohjalle. Meri täytti ilman kohinallaan, laineet huuhtoivat vaahdoten kallionientä ja jyskyttivät säännöllisessä tahdissa aallonmurtajaa, tempoilivat alusten kettinkejä ja murtuivat vihdoin kivisiin laitureihin, joista ne talttuneina, kuin häpeissään vierivät hietikolle, missä hiekkarakeet pöllähtelivät tuon tuosta ilmaan.

Coën talossa pantiin verkkoja kuntoon; Marie-Jeanne hienonsi väriainetta karkeassa esiliinassaan. Tuuli huokaili ovipielissä ja ikkunoissa ja kahahti pihamaan heinänkorsissa kuin silkinrepeämä. Alhaalla suomaalla eivät myllyt enää pyörineet, varovasti kyllä, sillä myrsky olisi pian vienyt mennessään niiden siivet.

Kuului meren valitusta ja laineiden raskasta jyskettä ulapalta. Miehiä ei näkynyt muita kuin pieni ryhmä pelastusveneen vaiheilla.

Vangittuina mökkeihinsä tai istuen kapakkatiskin luona Zacharien luona, jonka oven päällä oli jalan korkuisilla kirjaimilla komealta kuuluva nimi Uuden vuosisadan ravintola, kalastajat odottelivat myrskyn asettumista. Silloin tällöin pistäytyivät he rantalaiturilla katsomassa meren uhkaavaa käyntiä levottomuus mielessä vaimon ja lastensa tähden ja levottomuus myös vatsassa.

Ikkunastaan näki Marie-Jeanne uuden aluksen mastojen tanssivan aallokossa ja kun sattui tavallista suurempi laine näki hän keltaisen öljytyn kannenkin saumoineen. Hän oli ylpeä, sillä koko satamassa ei ollut niin uutukaisen kaunista ja kepeästi laineiden harjalla kelluvaa alusta.

Laivan kajuutassa oli neljä hyvin kuivatulla meriruoholla täytettyä patjaa, jotka Marie-Jeanne oli saanut kuntoon samana päivänä kun Kadehtijain mieliharmi laskettiin teloiltaan, neljä oivallista harmaalla kankaalla päällystettyä patjaa, joihin nukkuessaan vajosi syvälle, jotka lämmittivät ja hivelivät ihanasti väsynyttä ruumista. Ne ottivat avoimin sylin vastaan, sen oli Marie-Jeanne saanut itse kokea tässä eräänä iltana!… He olivat Urbainin kanssa kahden aluksessa. Marie-Jeanne pani kuntoon vuoteita; hän oli lämmön tähden avannut korsettinsa, Urbain katseli syrjästä hänen toimiaan. Silloin hän oli tuntenut äkkiä kaksi käsivartta kiertyvän ympärilleen, Urbain oli ottanut hänet syliinsä ja kohottanut korkealle. Marie-Jeanne oli kirkassut tukkansa tähden, joka meni epäjärjestykseen, oli nauranut ja rauennut Urbainin käsiin, joka oli ollut kuin olisi tahtonut syödä hänet. Oli sentään lystiä rakastaa ja olla rakastettu sillä tavalla!… Hän muisti nähneensä taivaalla valkoisen pilvenhattaran, joka katosi jonnekin näköpiiristä; laineet olivat rummuttaneet kajuutan alla ja köydet mastossa viuhtoneet ja peläten putoavansa hän oli lujemmin tarttunut kiinni Urbainiinsa. Mikä onnellinen muisto! Coët kutsui piloillaan sitä päivää kastepäiväksi.

Marie-Jeanne oli hyvillään, sillä Urbain rakasti häntä tässä uudessa aluksessa enemmän kuin ennen ehkä sentähden että hän laivan sydämeen oli pannut paljon omasta rakkaudestaan.

Mutta tämä itsepäinen myrsky teki hänet levottomaksi. Aina vesille-laskustaan saakka oli Kadehtiijain mieliharmin täytynyt pysytellä ankkuripaikassaan. Se ei ollut päässyt kilpaa toisten kanssa kyntämään sitä vapaata merta, jota varten se oli tehty. Urbain ei valitellut, mutta hänen kasvonsa synkistyivät päivä päivältä ja hänestä tuntui kuin tarkottaisi tuulen raivo häntä erikoisesti. Naapurit saivat vihata hänen alustaan miten paljon halusivat, mutta meri, miksi merikin oli ärtynyt? Marie-Jeanne koetti parhaansa mukaan näyttää iloiselta ja toimeliaalta, mutta kun Urbain ei ollut lähettyvillä, sanoi hän naapurin vaimoille pelkäävänsä, ett'ei heillä ole onnea.

Vihdoin viimeinkin aurinko uudelleen näytti kasvonsa. Melkein puhtaaksi laastulla taivaalla ajelehti vielä suuria ryhmiä pilvenlonkareita kuin parvestaan eksyneitä lintuja ja ne loivat varjoläikkiä valtamereen ällänsä. Aamun sarastaessa näkyi satamatiellä joukottain sinisiä merimiespaitoja. Soutuveneitä erkani rannasta, melottiin aluksille, väkipyörät kirahtelivat, purjeet aukenivat laskoksistaan, ruorit kääntyivät rekissään. Vielä matalalla oleva aurinko katsahti aallonmurtajan sisäpuolelle, sytytti palamaan vaalean graniitin, niin että se näytti kultavuorelta, joka heijastelee tyveneen mereen.