Meren kasvojen edessä

MEREN KASVOJEN EDESSÄ

Kirj.

Arvid Mörne

Tekijän luvalla suomentanut

Uuno Kailas

Helsingissä, Holger Schildtin kustannusosakeyhtiö, 1926.

SISÄLLYS:

Gullkonan selällä
Vrakö
Uni
Kristoffer ja Henrika
Renata
Jäähyväiset
Epilogi

GULLKRONAN SELÄLLÄ

1.

— Pidä suunta valkoista kiviristiä kohti!

— Mikä on saaren nimi?

— Sama kuin selän: Gullkrona. [Gullkrona = Kultakruunu.]

— Gullkrona?

— Niin, se kuuluu omituiselta. Miten selittäisit sellaisen nimityksen?

— Selittäisin! Mitäpä hyödyttäisi nyhtää selityksin hajalle kaikkea kaunista?

— Luulen, että nimen on aiheuttanut jokin kirjoitusvirhe, joka — —

— Sinä olet sietämätön paikannimenjohtoinesi. Minä sanon Gullkronan selkä ja iloitsen siitä. Etkö voi kuulla, että nimi laulaa? Etkö voi nähdä, että se loistaa?

— En, kautta Jupiterin, sitä en voi, etkä sinäkään, Kolumbus.

Vuoden pisin päivä alkoi vähitellen iltaantua. Luoteinen oli peräti masentunut. Se puhalsi suoraan peränpuolelta, mutta jaksoi töin tuskin täyttää puoliksi katetun purren korkeita purjeita, jotka oli tiukoitettu kummallekin laidalle. Vanaveden kohiseva laahus jäi peräsimen taakse suurin, välkkyvin kuplin ja mastonhuippuun sidotun juhannuslehvän vihreä kuva murtuili aaltojen mutkikkaissa kuvastimissa suojanpuolella.

Tummasilmäinen, solakka ylioppilas, joka totteli toverinimeä Kolumbus, retkotti peräsimen varressa musta tukka otsalle valuneena ja sääret ojennettuina yli laidan. Ruskettuneet jalat olivat isonpurjeen jalusnuoralla ja kastuivat aaltoihin purren kallistuessa. Hänen riitakumppaninsa, juris studiosus jo runsaasti toista vuosikymmentä ja toverien kesken Pykäläksi nimitetty, seisoi tähystämässä kannella maston edessä. Se työ olikin hänen mieluisinta askarteluaan. Hän näytti hiukan liikaa lukeneelta ja hajamieliseltä sarvisankaisine silmälaseineen, mutta itseasiassa hän oli mestari tähyämään etäisiä kivirasteja ja vilkkuvaloja ja erottamaan väijyviä salakareja.

— Laskemmeko lahteen?

Pykälä ei vastannut.

— Onko tämä Gullkronan valkama?

Pykälä pysyi itsepintaisesti vaiti.

— Tiukalle isonpurjeen jalusnuora, komensi hän tuimasti. Pidä kiirettä, piru soikoon!

Valkoinen pursi liukui hitaasti leveään lahteen.

Pykälä laski ankkurin.

Pienet, poikamaiset uneksijankasvot pistivät esiin kajuutanovesta.

— Missä olemme?

— Voiko se kiinnostaa Klopstockia?

— Olin kuulevinani ketjujen kitinää.

— Häiritsikö se filosoofia?

— Missä olemme, kysyn minä!

— Lukekoon hän rauhassa Wertheriään! »Und Lotte sah gegen Himmel und auf mich; ich sah ihr Auge thränenvoll, sie legte ihre Hand auf die meinige, und sagte: Klopstock!»

— Olet inhottava, Kolumbus!

— Olen tuskastunut Pykälään.

— Ja purat sisuasi muihin.

— Kestä se tyynesti, kultaseni! Olemme Gullkronan valkamassa ja nyt me juomme! Avaa muutamia punssipulloja, hae esiin sokeria ja sitruunia, herätä Kevätesikko ja käske hänen sekoittaa kelpo malja! Ja katso tarkoin, miten hän menettelee, niin opit kerrankin jotain hyödyllistä! Geschwind, kultaseni!

Kolumbus otti esiin tupakkakukkaron ja täytti englantilaisen merenvahapiippunsa. Sitten hän etsi käsiinsä tulukset, iski teräksen piikiveä vasten, sytytti taulan ja sai tulta piippuunsa.

Pykälä kääri kokoon keula- ja viistopurjeen. Kolumbus kävi käsiksi isoonpurjeeseen. Saatuaan työnsä valmiiksi Pykälä laskeutui peränpuolelle auttamaan toveriaan. Kolumbus katseli häntä alta kulmiensa hänen siinä ääneti ja jurona kähmiessään sidenuorien selvittelyssä.

— Täytyykö sinun välttämättä laittautua kummituksen näköiseksi noita surkeita kakkuloita käyttämällä? Sinä muistutat pöllöä.

— Parempi muistuttaa Minervan viisasta lintua kuin olla erään tietyn löytäjän näköinen.

— Va-i niin! Mitä linnunnäkoä sinä siinä herrassa huomaat?

— Hän tuo minun mieleeni korppikotkan.

Nämä olivat ensimmäiset kiivaat sanat, mitkä Kolumbuksen oli onnistunut pusertaa täsmällisen Pykälän suusta. Hän sai heti kyliänsä torailusta.

— Kuuleppas, Pykälä, Bengt Rabbe, miksi me oikeastaan kinastelemme?

— En siedä sitä, että joka toinen lauseeni keskeytetään. Ja sitäpaitsi alan väsyä sinun kehnoon purjehdustaitoosi.

— No, lupaan tehdä parannuksen.

— Annahan minun sanoa sinulle pari asiaa, Kristoffer! Sinua sanotaan Kolumbukseksi, mutta sinä purjehdit kuin maamarriainen, etkä ota oppia varteen sitä saadessasi. Purjehtiminen, näetkös, merkitsee sitä, että pidät silmät ja korvat auki etkä jätä huomaamatta vähäpätöisintäkään yksityisseikkaa, mutta et liioin takerru mihinkään yksityiskohtaan. Se vaatii ennen kaikkea perinpohjaisuutta. Muuten se muuttuu hutiloimiseksi — vaaralliseksi hutiloimiseksi.

— Olet oikeassa, Bengt Rabbe! Minä koetan tehdä parannuksen. — Oliko jotain muutakin?

— Oli kyllä — paljonkin!

— Tässä keväällä kerran lupasitkin, muistathan sen, antaa minulle perinpohjaisen läksytyksen. Anna sen nyt tulla!

— Mitä sinä haluaisit minun sanovan? Sinä olet kiihkeä luonne, Kristoffer, tulisielu, oikea runoilija. Mutta sinulta puuttuu suhteellisuudentajua. Sinä sekoitat hullulla tavalla runon ja elämän. Olet mielestäni samalla kertaa voimakas ja heikko: oikullinen ja puuskikas kuin luodetuuli, mutta vailla kestävyyttä.

— Arvelet, että en olisi uskollinen!

— Ystävyyteesi minä luotan.

— Mutta et luota minuun rakkaudessa?

— Ehkäpä en.

— Uskoin sinulle eilen, että en ole koskaan rakastanutkaan, ja se on totta.

— Kuinka voit sanoa mitään noin todellisuudenvastaista?

— Tiedän sen.

Kareilta ja kalliorannoilta kuuluva aaltojen kohina täytti ilman saaristomeren kuvaamattomilla säveljaksoilla. Lokit liitelivät kirkuen purren ympärillä. Tiirat kiertelivät pehmein kaarroksin pienen, punakukkaisen hiekkasärkän yläpuolella ja syöksyivät läiskähtäen alas kimmeltäviin hyökyihin.

Kristoffer istuutui perämiehen tuhdolle toverin viereen ja pani kätensä hänen olalleen.

— Niin, tiedän sen, veli.

— Mistä lähtien, Kristoffer?

— Muutamasta eilispäivän määrätystä hetkestä asti.

— Kerrohan!

— Kerron alusta pitäen.

Me soudimme Aurajokea alas. Synkkä matka! Sinä istuit jurona peräsimen ääressä, Kevätesikon kirkkaat silmät olivat kyynelissä ja pikku Klopstock itki. — —

— Voi, Kristoffer, hävitetyn Turkumme näkeminen ei ole koskaan ennen niin koskenut sydämeeni! Olin vähällä itkeä, minäkin, noita palaneita tontteja, noita jäljellejääneitä surkeita savupiippuja, noita hiiltyneitä, vanhoja pihapuita, jotka eivät enää koskaan viheriöi.

— Minäkin vuodatin eilen kyyneleitä, se minun täytyy tunnustaa sinulle.

Varhain aamulla seisoin suuren Porthanin haudalla. Edessäni kohosivat hävitetyn tuomiokirkkomme nokiset muurit, takanani oli kaupunki sorana ja tuhkana. Ja minä ajattelin sitä kaikkea, mikä oli ollut.

»Onneton syyskuukausi rangaistuksen vuonna 1827», puhelin väristen itsekseni, »niin kauan kuin elän, olen muistava tulenloimun yötaivaallasi. Sinä tuhosit iloisen nuoruutemme. Suomen Alma Mater on kuollut; tuhka tupruaa sen hävitetyn linnan, vanhan kotimme, vaiheilla. Ylioppiiasaikamme ei palaa koskaan! Ei koskaan! Minä tahdonkin lähteä pois tältä kuoleman seudulta ja suunnata kulkuni yli selkien ja etsiä itselleni olinpaikan jostakin etäisestä saaresta, missä meri kohisee ja myrsky laulaa.»

— Sinä teit nopean päätöksen, Kristoffer!

— Niin tein. Ja me lähdimme purjehtimaan, jumalan kiitos. Linnanselkä otti meidät vastaan keinuvin mastoin ja liehuvin viirein, linna silmäili ystävällisesti alas meihin niinkuin kunnianarvoisa esi-isä katselee jälkeläiseensä, ja sitten jäimme hetkiseksi tuulensuojaan Ruissalon luokse — —

— Mikä sinusta oli varsin mieluista, uskallan otaksua.

— Ei, ei sillä lailla kuin sinä arvelet.

— Muisto elää, Kristoffer, ja toivo — —

— En voi enää sietää niitä paikkoja! Sinä kuulet sen nyt: en ole enää koskaan näkevä häntä! En tahdo sitä.

— Sanotko tätä uskollisuudeksi?

— Ruissalossa viheriöitsi tammimetsä, ja meidän rakas rantapolkumme pujottelihen siellä ryhmyisten runkojen lomitse. Mutta hän oli poissa — niin sydämelle kuin katseellekin. Suljin silmäni koettaen nostattaa hänen kuvaansa sieluni nähtäväksi. Mutta en nähnyt mitään. Ja silloin ymmärsin, että en ollut koskaan rakastanut häntä, vaikka kerran lupasinkin hänelle uskollisuutta valoin ja sormuksin.

— Kristoffer!

Bengt Rabbe hypähti pystyyn. Kristoffer oli vetänyt sormestaan ohuen kultasormuksen, jota hän piti vasemmassa kädessään. Hän kurotti kätensä veneen reunan yli. Kapeat, eloisat kasvot olivat kalpeat ja käsi vapisi.

— Kristoffer, sinä teet itsesi onnettomaksi! Ellet enää rakasta kihlattuasi, niin lähetä tunnusmerkki takaisin hänelle!

Bengt Rabben puhuessa pudotti Kristoffer sormuksen. Se syöksähti alas sinivihreään syvyyteen kuin pieni kullanvärinen vesihyönteinen.

— Voi, Kristoffer! Menettelit epäjalosti! Se on onnettomuudeksi, saatpa nähdä!

— Minun täytyi tehdä niin. Kuule minua ja tuomitse sitten! Puhukaamme rauhallisesti! Minä kerron edelleen.

— Mitä tässä on enää sanottavaa?

— Kas, me kuljimme Ruissalon ohi ja luovimme räiskyvässä lounaistuulessa Airiston selälle. Silloin sinä, Rabbe, jätit peräsimen ja jalusnuoran minun käsiini ja opetit minua ohjaamaan purtta. Aluksi pidimme me molemmat kiinni peräsimen varresta, sinun kätesi ohjasi, minun seurasi tahdottomasti mukana. Mutta äkkiä sinä hellitit otteesi, hypähdit tähystyspaikallesi etukannelle, käännyit ympäri ja huusit:

Purjehdi, Kolumbus!

Tiedä, että kun jätit peräsimen minun käsiini, solui purjehtimisen hekuma kuin kiitävä, ihmeellisesti vilvoittava virta hermoihini. Heti sen jälkeen tein minä väärän ohjausliikkeen, sain vettä veneeseen, se kasteli sinut, ja sinä riitelit hutiloimiseni vuoksi, mutta suolainen pärske tuntui kasvoillani suloiselta hyväilyltä. Entisyys oli kuolleena selkäni takana. Tulevaisuus kohosi kangastellen silmien eteen niinkuin vihannat saaret aaltoilevalla taivaanrannalla.

Olin saanut kasteen. Meri kastoi minut. Olin kasvanut irti entisyydestäni niinkuin perhonen kotelosta. Meren vapaa maailma avautui katseelleni.

— Mutta — Kristoffer — älä suutu, jos sanon: et sinä kykene tulemaan toimeen siinä maailmassa. Mitä oikeastaan tarkoitat meren vapaalla maailmalla? Kun purjehditaan, niin ei olla laisinkaan vapaita siinä mielessä kuin sinä ajattelet. Merenkulku ei ole suinkaan mielikuvitustoimintaa.

Kristoffer istui kyyrysissään parraslaudoilla. Hän tarttui käsin otsaansa ja katsoi avuttomasti Rabbeen:

— Luuletko minun koskaan oppivan purjehtimaan?

— Oh, kyllä sinä voit hyvinkin perehtyä siihen, sikäli kuin se on opittavissa.

— Yhdentekevää, Rabbe! Haluan purjehtia niin kauan kuin kesää riittää, ja elokuussa lähden jonkun kalastajan kanssa merelle laskemaan hailiverkkoja. Siinä työsuunnitelmani! Sinä aiot laatia taloudellis-maantieteellisen kuvauksen saaristosta, Kevätesikko kuivattaa kaksisataa siemenkasvia ja viisikymmentä itiökasvia, ja Klopstock istuu kajuutassa tutkistellen sumuisia saksalaisia lyyrikoita. Mutta minä en jaksa laskea kukkien hedeponsia enkä saarten taloja. Aion sen sijaan elellä talonpoikien parissa, milloin siellä, milloin täällä.

— Siihen me kaikki suostumme.

— Vihdoinkin viisas sana, Pykälä! Tiedätkö, joka kerta kuin purjehdimme tuollaisen pienen, punaisen, valkonurkkaisen saaristolaismökin ohi, minut valtaa haikea halu hypätä maihin ja jäädä päiväksi tai pariksi katsomaan, millaista elämää siinä tuvassa mahdettaneen elää.

Kristofferin kasvot elehtivät niinkuin kirkas vesi tuulen sitä
poimutellessa. Rabbe tahtoi vastata jotakin, mutta samassa sukelsivat
Klopstockin pienet, pyöreät kasvot jälleen esiin kajuutan ovesta.
Ystävien keskustelu taukosi.

Klopstock asetti perämiehen tuhdolle kolme hopeapikaria. Kristoffer kävi pitkäkseen peräkannelle, vihelteli jotakin merimiessävelmää kerran toisensa perästä, ikäänkuin olisi muistutellut sitä, ja sitten hän alkoi kirjoittaa pieneen, punaiseen muistikirjaan.

— Kolumbus runoilee!

— Vaiti, Klopstock!

Kajuutassa lauloi täyteläinen, kirkas tenori:

On viiniä. Ja muusta viis, mä käännän muulle selän. Kun viinivirta tulvii siis, mä kuninkaana elän. Mies autuas, kun veressään, hei, rypälneste laukkaa, siis poika täyttää maljan tään ja naukkaa, naukkaa, naukkaa.

Kevätesikko astui ulos kajuutasta peränpuolelle.

Hänen kasvonsa olivat punakat ja leppoisat ja loistivat aurinkoisen mielen hilpeyttä. Kultasankaisten silmälasien takana hymyili poikamaisen hilpeä silmäpari. Sininen lippalakki oli työnnetty takaraivolle, ja hänen leveälle, kauniille otsalleen kähertyi vaaleita hiussuortuvia kullalta vivahtavana seppelenä. Toinen ruskettunut koura puristi täpötäyttä pikaria, toinen hoiteli hopeakauhaa, maljansekoittajan muhkeaa työkalua.

— Mihin kerto jäi, pojat?

Pykälä ja Klopstock yhtyivät lauluun, ja Kevätesikko löi tahtia kauhalla:

Mies autuas, kun veressään, hei, rypälneste laukkaa, siis poika täyttää maljan tään ja naukkaa, naukkaa, naukkaa.

Klopstock pujahti alas kajuuttaan vikkelästi kuin pieni sisilisko ja ryömi taas ulos kantaen tuoksuvaa, sakeaa, tummaa juomaa valtavassa savimaljakossa, joka oli somistettu ruosteenruskealle pohjalle maalatuin vihrein koristekuvioin. Kevätesikko liikuskeli maljakon ympärillä, ammensi kullekin ja lauloi, niin että saaren kallioiset rannat raikuivat:

Ei murhe mieltä paina, ei: kas, viiniin tuska hukkuu. Juon siksi, kunnes poika, hei, Bakkuksen syliin nukkuu. Ja aamutuimaan, katsokaas, jos päässä sepät paukkaa, niin malja täyteen, poika taas jo naukkaa, naukkaa, naukkaa. — — — — — — — — — —

— Ojenna Kolumbukselle pikari.

— Kolumbus on sepittänyt runon.

— Anna kuulua!

Aurinko oli vaipumaisillaan luoteisen taivaanrannan korkeavuoristen saarien taakse. Valkoinen pursi keinui pehmeissä mainingeissa. Kolumbus seisoi peräkannella pikari kädessä ja luki ulkomuistista:

Kas, kukat kutsuu, lehdet kastehin ja lehdot ruusuaartein salaisin. Mut, meri raivokas ja rannaton, sun aaltos tenho ihmeellinen on.

    Ah, niityt tuoksuu, purot solisee
    ja immet luhdeissansa vuottelee.
    Mut laulain rientelemme ohi vaan,
    oi meri, luokses, sua kohtaamaan!

Ja ranta jää. Sen kuvat lempeät taa purjehtijan hiljaa häipyvät. Kuin aurinko ja taivas kimmeltäin vie meidät, meri; elämäämme päin!

Kolumbus kömpi alas peränpuolelle ja istuutui Pykälän viereen. Kevätesikko joi maljan pohjaan pikku Klopstockin kanssa, veti tämän taskusta jonkin kirjan ja alkoi selailla sitä. Hän myhäili löytäessään kuivatun ruusunlehden ja samalta aukeamalta ystävänsä mielifilosoofien ajatuksia. Hän selaili edelleen: uusia ruusunlehtiä, valkoisia, helakanpunaisia, keltaisia, tummanpunaisia.

Ihmeellinen auringonlaskun hiljaisuus asusti peninkulmia laajan selän yllä. Maininkien kohina imeytyi siihen. Kurmitsan alakuloinen laulu vaikeni ikäänkuin sävelet olisivat säikkyneet tyhjiä, äänettömiä aavoja. Ystävysten mielet valtasi äkkiä tunto muukalaisuudesta täällä saariston autiudessa.

— Mikä on tuo kaunis kirja? kysyi Pykälä, jota pitkällinen äänettömyys oli alkanut vaivata.

— Novaliksen Heinrich von Ofterdingen.

— Mitä se käsittelee, Klopstock?

— Kaiken olevaisen yhteyttä.

— Ylimalkaisesti sanottu.

— En voi esittää sen perusajatusta muulla tavoin. Mikäli et pidä parempana, että sanon: jumaluutta.

— Maljasi, pikku teoloogi, puuttui Kolumbus hymyillen puheeseen. Heinrich von Ofterdingen käsittelee ennen kaikkea salaperäistä runotaidetta, jonka taikakuvastimessa asiain merkitykset iäti vaihtelevat, uneksitusta tulee todellisuus ja todellisesta uni, ikuisesta ajallinen ja ajallisesta ikuinen.

— Ja mykkä saa äänen: kivet, ruohot, puut, vuoret, tähdet. —

— Sinä rakastat Novalistasi. Maljasi, Markus!

— Katsokaas, sinä olet oppinut minun nimeni! Maljasi, Kristoffer!

— Hiljaa!

Kevätesikko nousi seisomaan.

— Kuulkaa!

— Mikä ääni se on? kuiskasi Klopstock Pykälälle.

— Kalkas huutaa.

— Mikä lintu se on?

— Koirashaahka, tietääkseni!

— Tosiaankin kummallista, että se laulaa näin myöhään kesällä!

Aurinko säteili sinimustan tornin alta, jonka pilvet olivat rakentaneet luoteiselle taivaalle. Se ampui Gullkronan selän yli viimeisen kimppunsa hohtavia nuoliaan ja vaipui sitten saaristomereen jonkun etäisen saaren jyrkkien kallioiden taakse. Hulmuava väriloisto levisi nopeasti yli koko taivaanlaen. Selkä vivahteli tumman burgundilaisen väreissä, ja kaukaa punaisesta maininkien kuohusta kuului huutoja, äänekkäitä, houkuttelevia, alakuloisia, ikäänkuin niissä olisi elänyt ihmiskaipaus:

A-oo! A-oo! A-oo!

— Miten paljon niitä onkaan, ihmetteli Klopstock.

— Koirashaahkat keräytyvät nyt parviin, selitti Kevätesikko. Ja pian
ne suuntaavat kulkunsa etelää kohden, kauas, kauas Itämeren yli
Saksan hiekkasärkille ja Tanskan salmiin, jättäen naaraat ja poikaset
Gullkronan selälle.

Punainen hohde sammui. Tuulenpuuska kulki veden yli saattaen purren liikkeeseen ja kääntäen Heinrich von Ofterdingenin lehteä.

— Mitä tekemistä sinulla on täällä, tuuli! kivahti hartaudessaan häiritty Klopstock.

— Tuuli kääntyy vastapäivään, mietiskeli Pykälä. Ja tuolla nousee
Baabelin torni; saa nähdä, tuleeko ilmanmuutos.

Mutta tuulenpuuska asettui jälleen. Ja päivän suuri soihtu oli tuskin ennättänyt sammua kaukaisen vuorenhuipun taakse, kun jo samalla paikalla loimusi uljas nuotio.

— Mutta katsokaas, aurinkohan palaa takaisin! huudahti Klopstock tyhjentäen kymmenennen maljansa.

— Tuo aurinko on ihmiskäsien sytyttämä ja sitä nimitetään juhannuskokoksi, neuvoi Kevätesikko.

— Komea roihu! Se leimuaa kuin vainovalkea, niinkuin vartiotuli sodassa, riemuitsi Kolumbus.

— Se palaakin Nauvossa eräällä vartiovuorella, jonka nimi on Voirasia, lausui Pykälä.

— Katsokaa, tuolla koillisessa palaa toinen tuli!

— Se liikkuu eteenpäin.

— Se palaa lautalla.

— Paraisten vesillä, päätteli Pykälä.

— Ja tuolla vielä yksi!

Pykälän kuulu paikallisvaisto pantiin todelliselle koetukselle.

— Antakaas, kun katson, tuumi hän ottaen silmälasit päästään. Etelä-lounaiseen Gullkronasta! Siis Kirkkosalmenluodolla Kemiön seurakunnassa.

Mutta toverit eivät kuulleet tätä viimeistä todistusta Pykälän maantieteellisistä tiedoista. He nostivat ankkurin. Alkoivat soutaa rantaa kohden ja törmäsivät karille.

Kevätesikko ja Klopstock ponnistelivat kumpikin airoineen irrottaakseen purren, Pykälä seisoi peräsimessä.

— Missä on Kolumbus?

Ei vastausta.

— Herran nimessä, mitä olette tehneet Kolumbukselle?

— Kolumbus! Kolumbus! huutelivat toverukset yhteen ääneen.

— Täällä! kajahti niemeltä ääni.

Kolumbus oli riisunut vaatteet yltään, uinut maihin ja ryhtynyt keräämään risuja juhannuskokkoa varten. Hän repi irti aikoja sitten kaatuneiden ja lahonneiden mäntyjen juurimyhkyröitä. Hän löysi hiiltyneitä kekäleitä muutamasta louhikosta, missä joskus oli palanut rantatuli. Toverit tulivat raahaten mukanaan kuivia kuusia, joita Pykälä oli kaatanut venekirveellä. Pian kohosikin autiolle niemenkärjelle kokko, ja ylimmäinen puunlatvus upeili pari miehenmittaa korkealla. Liekit kiitivät sihisten ja sähisten eteenpäin tuon hauraan rakennelman sisustassa, työnsivät vihaisia, punaisia kieliään esiin kuusenhakojen muodostamien rätisevien seinien läpi ja kiemurtelivat kähisten ylös runkoja pitkin.

Kolumbus kiskoi ranta-ahteesta kuivia katajapehkoja ja työnsi ne aukkokohtiin. Tuli loi heleänpunaista hohdettaan hänen valkoiselle iholleen ja mustalle tukalleen.

Hän tuli toverien luokse, jotka olivat leiriytyneet kokon lähistölle.

— Tässä ovat vaatteesi.

— Kiitos, minä menen pian uudelleen mereen. Olen nokeentunut rantasaaliistani.

Hän kietoutui peitteeseen, jonka toimekas Pykälä oli ottanut mukaan.

— Syö ja juo sitten lämpimiksesi!

Pykälä ojensi hänelle tuoreella, voimakkaalla maalaisjuustolla päällystetyn hapanleipävoileivän.

Kevätesikon viinataskumatti kiersi miehestä mieheen. Mutta kokossa lauloi tuli juhannusyön korkeaa veisua ja yhtäkkiä se otti vauhtia suihkuttaen pilviä kohden ikäänkuin loistavan jättiläismainingin. Punainen kajo kierteli hiljaisilla rannoilla ja tyynillä vesillä, kipinät tanhusivat joka taholla tummansinisessä hämyssä.

Nuo kolme vierasta kokkoa paloivat vielä kukin tahollaan. Suuri yksinäisyys ei enää painanut mieltä. Tuntui siltä kuin olisivat hajallaan olevat pienet ihmisparvet tulleet lähemmäksi toisiaan ja viittoilleet toisilleen palvellen yhdessä valon ja elämän voimia.

Jonkun aluksen varjokuva sukelsi äkkiä tulen valopiiriin. Kevätesikko huomasi sen ensimmäisenä ja nykäisi Klopstockia käsivarresta.

— Näetkö, Kaaron tulee lauttoineen.

— Miksi juuri Kaaron?

— Siksi että hän soutaa äänettömästi. Ja miten voit selittää sen, että hän on useita minuutteja puurtanut eteenpäin silmänkantamissa, kenenkään sittenkään huomaamatta sitä.

— Yksinäinen soutaja ja raskas lasti, päätteli Pykälä.

— Me kutsumme ukon ryypylle, ehdotti Kolumbus.

Pankaa lauluksi, pojat:

Kuulkaapa pojat Bohusläänin, teill’ on pelkkää kahvii, paloviinaa, paloviinaa Ruotsin kaarti latkii, kiittää saa näin makeaa, kalossit jalass’ on mukavaa, kiittää saa näin makeaa, mars, sekä parempi tahti!

Alus liukui eteenpäin äänettömin aironvedoin ja hitaasti kuin etana.

    Paloviinaa, paloviinaa,
    mars, sekä parempi tahti!

Ei kuulunut mitään vastausta. Veneen masto ja kumarassa istuvan soutajan varjokuva hahmottui selvästi heikkenevässä tulenkajossa.

— Tännepäin! huusi Kevätesikko.

— Tännepäin! tännepäin! luikkasi Kolumbus.

— Tännepäin! yhtyi pikku Klopstock huutamaan ja kahlasi rantaveteen.

— Tännepäin, ruokki, tännepäin! kaikui Pykälän mörybasso.

— Tännepäin, ruokki, toisti Klopstock. Hän ei tietänyt, mitä ruokki merkitsi, mutta otaksui sen joksikin murteelliseksi kohteliaisuudeksi.

Mutta alus mateli äänettömästi eteenpäin.

— Tuon laita ei ole oikein.

— Se on Ahti.

— Neptunus.

— Kaaron.

— Laittaudu maihin, Klopstock, ja viskaa kokkoon uutta polttopuuta!

Kolumbus oli heittänyt peitteen yltään ja kahlasi pikku teoloogin ohi.
Vesi ylti hänen lantioihinsa.

— Menetkö nyt taas uimaan?

— Minä uin Kaaronin luokse ja kutsun hänet voileiville ja ryypyille.

Kolumbus kahlasi eteenpäin tuota salaperäistä alusta kohden. Klopstock totteli: riutuva kokko sai eloa ja pian väräjöi tulenvako taas selän yllä, jonka punavärisistä mainingeista uimarin päälaki toisinaan kohosi näkyviin niinkuin musta hylkeenpää. Mutta äkisti kajo kalpeni, liekit hupenivat, kekäleet luhistuivat kokoon. Ei ollut mitään, millä pitää tulta vireillä. Nuo kolme ylioppilasta juoksivat kilvan metsän läpi.

— Miksi me juoksemme?

— Kysy Pykälältä!

— Miksi sinä livistät niin vimmatusti? läähätti Kevätesikko.

— Siksi että pelkään Kolumbuksen joutuvan vaaraan.

— Mitä me voimme tehdä?

— Lähteä pursinemme liikkeelle.

He kulkivat sauvomalla matalikkojen lomitse, pääsivät vihdoin selville vesille ja alkoivat soutaa molemmilla avopareilla. Kulku suunnattiin vierasta alusta kohden.

— Pidä kokkaa maamerkkinä, hän komensi.

Seuraavana hetkenä kiiri hirveä ulina veden yli. Se kuulosti kauhunhuudolta, se oli kuin jonkin suuren eläimen parahdus kuolemanhädässä.

Nuo kolme purressaolijaa vaikenivat. Heidän kasvonsa valahtivat kuolonkalpeiksi, heidän sydämensä pamppaili, heidän lihaksensa jännittyivät äärimmilleen. Aironlavat taipuivat vedessä, keulan ympärillä kohisi, raskas pursi eteni sellaista vauhtia kuin se olisi kulkenut purjein pienoisessa tuulenpuuskassa.

Kolumbus oli sillävälin uinut selälle hiljalleen. Asiallahan ei ollut kiirettä. Hän kääntyi selälleen levätäkseen ja nauttiakseen hulmuavan kokon ja sinisen yön värisoinnuista. Mutta lopulta alkoi vilu nipistellä ihoa, niin karaistunut kuin hän olikin. Hän pyrki nyt eteenpäin voimiensa takaa, oli pian verkalleen etenevän päämääränsä lähettyvillä ja pysähtyi vettä polkemaan koettaen samalla ottaa selvää asemasta.

Vieras alus oli kömpelö verkkovene, jonka takimmainen masto oli irrotettu. Keulassa istui soutaja: kyttyräselkäinen ukko, vanhojen puuleikkausten Kaaronia suuresti muistuttava. Kolumbus päätteli vain hahmosta. Kasvoista hän ei tietenkään saanut mitään käsitystä. Mutta mitähän vanhus mahtoikaan kuljettaa? Kolumbus oli aistivinaan tuoreiden kuusenhavujen tuoksua. Se tuntui jollakin tavoin vastenmieliseltä.

— Kaaron on laatinut lastinsa ylle kuusenhavukatoksen. Se suojaa auringolta.

Hän päästi kaikuvan hoi-huudon ja ui lähemmäksi.

Ukko lakkasi soutamasta. Hän nousi seisomaan veneensä keulassa.
Kolumbus kuuli hänen puhelevan itsekseen marisevalla äänellä. Se oli
niinkuin katkismuksenlukua: loppumaton, keskeytymätön ladelma sanoja.
Kolumbus ui vieläkin lähemmäksi ja huusi. Vanhus tarttui airoon.
Kolumbus huusi vielä kerran. Vanhus kohotti airon lyödäkseen. Mutta ei
Kolumbusta kohden, vaan veneen peräpuoleen.

— Sinä mahtanet olla kuuro, arveli Kolumbus. Sinä vain jollakin tavoin aavistat äänen. Mutta mitä pahuusta sinä vainuat omassa veneessäsi, sen sijaan että katsoisit tänne tai ainakin silmäilisit eri tahoille ympärillesi.

Kolumbus oli nyt aivan lähellä veneen reunaa. Vanhus seisoi liikahtamatta airollaan perään päin uhaten ja ehtimistään mumisten: Maasta olet sinä tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman, Jeesus Kristus Vapahtajamme on sinut viimeisenä päivänä herättävä ylös kuolleista, maasta olet sinä tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman — —.

— Laiva hoi!

Airo suhahti ilman halki kuin keihäs ja iski veteen aivan sukeltavan Kolumbuksen kohdalla. Hän ei itsekään jälkeenpäin ymmärtänyt, miten hän oikeastaan oli voinut pelastua. Lyöntiin nähden hän oli ollut varuillaan, mutta tuo eläimellinen ulvonta yllätti ja jähmetytti hänet.

Kun hän jälleen sukelsi pinnalle, odotti hän viimeisen hetkensä koittavan. Hänen voimansa olivat pettämäisillään.

Mutta vaara oli ohi. Tuon kummallisen vanhuksen huomio kiintyi purteen, joka äkkiä liukui hänen näkyviinsä. Hän tarttui keksiin ja ryhtyi haromaan airoaan veneeseen.

Pykälä ja Kevätesikko kiskoivat Kolumbuksen purteen ja panivat hänet nukkumaan lämpöiseen komeroonsa.

2.

Kun Kolumbus seuraavana aamuna heräsi, oli aurinko korkealla taivaanlaella. Ei lehtikään liikahtanut rantalepikoissa eikä kuvastinkirkkaalla lahdella näkynyt värettäkään. Gullkronan selällä kävivät hiljaiset, kirkkaat mainingit.

Pursi oli kiinnitetty itäiseen niemenkärkeen. Lahden pohjukkaan, missä rannan kasvisto hohti punaisena ja punasinervänä, olivat toverit virittäneet nuotion. Klopstock paistoi perunoita, ja kovalla, kostealla santapohjalla liki vesirajaa tallusteli Pykälä ympäriinsä paljain jaloin ja keppi kädessä. Hän huvittelihen kartoittamalla ulkosaaristoa muistinsa mukaan mahdollisimman suuressa mittakaavassa. Suuret saariryhmät merkittiin kukilla, jotka oli pistetty hiekkaan niinkuin eriväriset liput. Rosala: punasinervä ranta-asteri, Vänö: kullankeltainen alpi, Nötö: valkea matara, Kökar: punainen rantalaukka. Utön majakka oli runsaskukkainen kuismaheinä, Aspön kirkko päivänkakkara ja Jurmon kirkko suuri, syvänsininen kellokukka.

— Missä Kevätesikko on? Kolumbus kysyi.

— Kaaronin puheilla.

— Onko ukko vielä täällä?

— Hänen verkkoveneensä on kiinnitettynä niemen taakse.

Pykälä piirsi samalla kuin vastaili Kolumbukselle.

— Vrakö! huusi hän Klopstockille. Anna tänne ohdake!

— Miksi juuri ohdake?

— Koska sen pitäisi olla kaikin tavoin karu ja luoksepääsemätön.
Läpipääsemätön joukko kareja ja hurjia ihmisiä.

— Sinne minä menen.

— Kolumbus, seikkailun mies, sinä uit kuin hai, mutta et vältä merirosvoja, jos niitä haluttaa siepata sinut!

— Onko Suomessa merirosvoja? ihmetteli Klopstock.

— Niin sanotaan. Ja että täällä entisaikaan on harjoitettu merirosvoutta, siitä voi jokainen saaristolaislapsi kertoa teille. Mutta miten nykyisin oikeastaan on laita — niin — en luule, että kukaan meistä voisi saada mitään varmaa tietoa siitä asiasta.

— Minä aion ottaa siitä selvää, sanoi Kolumbus mennen menojaan.

Kuuron vanhuksen alus oli nyt kiinnitettynä ruostuneeseen rautarenkaaseen, joka joskus menneinä aikoina oli niitattu ruskeaan rantakallioon. Kolumbus ei ollut ikinä voinut kuvitella, että verkkovene olisi niin tympeän ruma: muodoltaan kömpelö, ravistanut, huonosti hoidettu. Keulan varpapurje oli homeenharmaa. Lasti täytti ilmeisesti koko peräruuman ja sitä suojasi todellakin tiheä kuusenhavukatos.

Kevätesikko oli sitomassa seppeltä rantakukista. Hän oli niin syventynyt tähän naiselliseen tehtävään, ettei hän edes luonut katsettaan ylös, kun Kolumbus istahti hänen viereensä.

— Oletko löytänyt isä Kaaronin?

— En, mutta kyllä savun hänen nuotiostaan.

Kevätesikko osoitti etelää kohden. Lähimmän pienen mäennyppylän takaa kohosi sininen sauhu.

— Kumma mies! Minkähän tähden hän leiriytyy niin kauas veneestään?

— Minä voin sanoa sen sinulle.

Kevätesikon ääni kuulosti jollakin tavoin juhlalliselta. Kolumbus katseli häntä sivulta ja hämmästyi yhtäkkiä huomatessaan hänen omituisen puuhansa.

— Olen käynyt tuossa veneessä.

— Entä sitten?

— Voitko arvata, Kolumbus, millaista lastia hän kuljettaa?

— En.

— Ruumisarkkua.

Kevätesikko nousi pystyyn.

— Köyhää, kehnoa, kurjaa, höyläämättömistä laudoista häthätää kyhättyä ruumisarkkua.

Kolumbus istui yhä ääneti ja mietteissään.

— Nyt minä ymmärrän sen kamalan parahduksen, joka säikytti meitä, jatkoi Kevätesikko. Kun ukko kuuli selällä sinun huutosi, niin hän tietysti uskoi kuolleen kummittelevan.

Kolumbus hypähti pystyyn. Hän tarttui toverinsa olkapäihin.

— Veli! Aavistan jotain kauheaa. Tuo huuto ilmaisi huonoa omaatuntoa.

— Kuvittelua, Kolumbus! Kun ajattelemme alhaisen rahvaan tunnettua taikauskoisuutta, on kaikki selitettävissä. Ihmiset ovat täällä saaristossa puolittain pakanoita. Usko aaveisiin ja kummituksiin mahtaa olla juurtunut ukon mieleen lujemmin kuin meihin usko viisaaseen kaitselmukseen. Siksi oli hänen tuskansa suuri ja hätähuutonsa kamala.

Kevätesikko ja Kolumbus menivät veneeseen ja siirsivät kuusenhavut syrjään, niin että arkun yläosa tuli näkyviin. He paljastivat päänsä. Kevätesikko laski kannelle seppelen. Kolumbus korjasi vihreän havupeitteen entiselleen, niin ettei tästä kummallisesta vierailusta Kaaronin lautalle jäänyt mitään ulospäin näkyvää merkkiä.

Ruumiinsoutajan nuotio roihusi samassa rantalouhikossa, josta Kolumbus oli yöllä löytänyt joitakin poroksi palaneiden rantatulien nokisia jäännöksiä. Vanhus itse istui päivällistään syömässä. Hän perkasi vastapyydystetyn hauen, joka vielä pyristeli veitsen alla, siroitti suolaa sisuksiin ja söi sormin raa’an kalan. Sitten hän kopeloi tuhasta naurispaistikkaan ja ahmi suuhunsa tämän höyryävän juurikkaan.

Kevätesikko ja Kolumbus seisoivat vieressä katselemassa. Vanhus ei ollut vastannut heidän tervehdyksiinsä, mutta ei liioin ilmaissut olevansa pahoillaan vierailusta.

— Miksi herran nimessä hän ei paista haukea hiilillä? ihmetteli Kolumbus. Onkohan hän mahtanut virittää tulen vain nauriita hauduttaakseen?

Kevätesikko istuutui maahan vanhuksen viereen ja huusi tämän korvaan:

— Hyvää päivää!

Hän ei saanut mitään vastausta.

— Mikä hänen nimensä on?

Ukko oli vaiti. Mutta hän kohotti katseensa ja tarkasteli ensi kerran uteliasta ylioppilasta.

Kevätesikko värisi. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi katsellut siinä eläintä. Kuuron ukon otsaa peitti kulunut, pyöreä hylkeennahkainen lakki, hänen kasvonsa olivat hiusten ja parransängen muodostamain, likaisenharmaitten nahkaisten kaltaiset ja niistä katseli pari tihruista porsaansilmää.

— Mistä hän tulee?

Näytti siltä, ettei vanhus kuullut mitään.

— Minne hän on matkalla?

Vanhus tirkisteli sinistä juhannustaivasta.

— Saanko tarjota hiukan väkevää?

Silmissä välähti ja pienet, punoittavat luomet alkoivat vilkkua.

Kevätesikko otti esille kauniin, kristallisen viinataskumattinsa. Samassa oli vanhus jaloillaan. Hän kaiveli molemmin käsin harmaaksi maalattua pärekoria ja otti siitä komean hopeapikarin.

Kevätesikko tavoitti kallisarvoista juoma-astiaa täyttääkseen sen. Mutta vanhus puristi kalleutensa lujasti kouraansa ikäänkuin olisi pelännyt hymyilevän ylioppilaan ryöstävän sen häneltä. Hänen kätensä oli luiseva ja karvainen, sormet paksut ja päistä leveät, kynnet olivat lapioiden näköiset. Kevätesikko pani kaiken tämän merkille ensi silmäyksellä. Mutta Kolumbus tuijotti hämmästyneenä hopeapikaria, tätä kulttuurin merkkiä repaleiden, lian ja köyhyyden keskellä.

Ukko siemaisi tarjotun kalliin kostukkeen.

— Mikä hänen nimensä on? kysyi Kevätesikko jälleen.

— Samantekevää, miksi häntä sanovat! Onko sitten sinulla jokin nimi?

— Minun nimeni on Nils.

— Eikö mitään muuta?

— Patrik.

— Entä isäsi nimi?

— Nils niinkuin minunkin.

— Sinä olet sitten Nils Patrik Nilsson. Mistä sinä tulet?

— Turusta.

— Turku on palanut poroksi, sanovat.

— Se on totta se.

— Onko sekin totta, että siellä on palanut hirveän suuri kirkkokin?

— On, tuomiokirkko. Eikö hän ole koskaan ollut Turussa?

— Ei.

— Entä Tukholmassa?

— Ei.

— Voi, eikö hän ole milloinkaan nähnyt kaupunkia?

Pienet porsaansilmät vilkuilivat ikävöivän näköisinä ruohikolla olevaan kristalliseen taskumattiin, mutta Kevätesikko ei ollut sitä huomaavinaankaan.

— Mitä sinä täällä saarella teet? vanhus yhtäkkiä murahti.

— Minä purjehdin huvin vuoksi yltympäri tovereineni.

— Toinen purjehtii pakosta.

— Mekin teemme sitä osittain pakosta. Olemme turkulaispoikia, kaikki neljä, ja kotimme ovat palaneet. Perheemme asuvat maalla talonpoikaistaloissa ja elävät ahtaasti, senhän hän voi ymmärtää. Siksi me olemme päättäneet elää tämän kesän purressa, omiksi mielihyviksemme eikä kenenkään vahingoksi.

Kevätesikko oli huutanut äänensä käheäksi. Eikä vanhus enää laisinkaan kuunnellut. Puoliksi tyhjennetty taskumatti teki hänet perin levottomaksi.

— Ryyppy on sika poikaa ruoan päälle, hän yritti sanoa.

— Hän saa useampia ryyppyjä, kunhan hän kertoo, mistä tulee.

Vanhus tyhjensi toisen maljallisen, maiskutti hyvillään ja lipoi kielenkärjellä suloisen kosteuden huuliltaan.

— No, nyt hän puhuu siitä meille, Kevätesikko huusi.

— Minä tulen kaukaa, aina Vänöstä saakka, ja sieltä minä olen syntyjänikin.

— Minä luulen, että hän tulee Vraköstä, kirkui Kolumbus vanhuksen toiseen korvaan.

— Minä kuulen niin huonosti.

— Vraköstä.

— Ei, ei, siellä minä en ole koskaan ollut maissa.

— Ukko valehtelee, virkkoi Kolumbus hiljaa.

— Varmasti, Kevätesikko vastasi.

— Huono omatunto, kuiskasi Kolumbus.

— Tai yleistä vihamielisyyltä parempia ihmisiä kohtaan.

Vanhus kurotti taas maljansa esiin. Kevätesikko tyhjensi taskumatin.

— Hänellä on oikein kaunis hopeamalja, Kolumbus huusi.

— Mitä sanot?

— Että hänellä on korea malja.

— Malja on minun.

— Se on harvinaisen kaunis eikä voi olla tehty näillä main, Kolumbus kirkui.

Tuulenpuuska kulki yli rannan. Vanhus pani kalleutensa koriin. Hän otti esiin kipon ja valoi vettä kytevään tuhkaan. Ja sitten hän tallusteli tiehensä, nopeasti, ketterästi ja äänettömästi leveissä, pehmeissä hylkeennahkatallukoissaan.

Kevätesikko ja Kolumbus seurasivat hitaasti jäljessä. Hän ei ollut suonut heille edes nyökkäystä jäähyväisiksi. Kun he saapuivat hänen valkamalleen, kulki verkkovene kuusenhavuilla peitettyine lasteineen jo selällä myötätuuleen.

VRAKÖ

1.

Nuo neljä ylioppilasta olivat nyt jättäneet Gullkronan selän taaksensa utuisensiniseen kaukaisuuteen. Ulkosaaristo alkoi matalien, autioiden kaiskujen, kuperien luotojen, somersärkkien ja vaahdon seppelöimien riuttojen läpipääsemättöminä ryhminä. Siellä täällä kohotti pihlaja tai räkämänty myrskyn tuivertaman, laakean latvansa näiden ankarien aavojen yläpuolelle. Muuten oli kaikki karua ja äärettömän autiota.

Pykälä tunsi ulkosaariston vanhastaan. Mutta Kolumbus, Kevätesikko ja Klopstock kokivat löytäjän hurmiota nähdessään nämä karut maisemat. Kaikki oli ihmeellistä ja lumoavaa: suolankylläinen ilma, läpikuultava vesi, hylkeiden mustat päät, keinunta tyrskyissä, ja lintuelämä — rauhallisesti uivat haahkanpoikueet, kiislojen ja koskeloiden liudat, jotka lehahtivat lentoon, hupaiset ruokit, jotka uteliaina tulivat houkuttelevan lähelle purtta, punakoipiset rantaharakat ja uljaat lokit, jotka laajoin kaarroksin liitelivät korkealla luotojen yläpuolella.

Kolumbus sulki silmänsä ja kuunteli. Hän kuuli kolmenlaista kohinaa. Epäsäännöllistä, kun laineet pieksivät keulaa, rytmikästä, kiihdyttävää murtavilta kareilta ja tasaista, järeää, tummaa kohinaa, joka tulee meren ääriltä, joka on saaristolaiselämän perussävelenä, joka yltyy pauhuksi syyspuoleen ja joka ei koskaan täysin vaimene.

Pykälä seisoi etukannella kiikari kädessään. Väylä oli yhä työläämmin löydettävissä. Valkoinen pursi liukui ahtaille vesille ja työntyi vaivalloisesti eteenpäin kapeista aukoista.

— Me purjehdimme onnen kaupalla, totesi Kevätesikko, joka piti perää.

Nyt ei näkynyt enää mitään kulkureittiä. Viistopurjeen puomi osoitti matalien pikkukarien, kallionnyppylöiden ja riuttojen rykelmää, joka sulautui yhdeksi ainoaksi autioksi kalliomaisemaksi.

Pykälä oli suunnannut kiikarinsa tuulenpuolella olevaa linnunkuvattajain kojua kohden.

— Katsokaa ampumakoloa! — Näettekö mitään? — Emme. — Kiviseinän yläpuolella välkkyy kiväärinpiippu ja pyssymies tähtää meitä.

— Käännymmekö?

— Siitä ei ole apua. Tuolla näen aukon. Alemmaksi! Aivan niin.

Kevätesikko käänsi isonpurjeen toisaanne. Nyt saattoivat kaikki erottaa ampumakolon matalalta, pieneltä saarelta. Mutta mitään epäilyttävää ei ollut havaittavissa.

— Olet nähnyt näkyjä. Pykälä!

— En. Pidä jumala mielessäsi, Kolumbus! Nämä ovat Vrakön vesiä, ja sinä olet merirosvon pyssynkantamissa.

Pursi liukui uhkaavan saaren ohi.

Samassa pamahti laukaus. Merilokki putosi siipiään räpyttäen ja mäiskähti veteen juuri keulan edessä. Pykälä nosti kuolleen linnun purteen. Kevätesikko käänsi tuuleen. — Tulkaa tänne! huusi Pykälä. Tulkaa tänne hakemaan saalistanne!

— Hieno laukaus, kautta kunniani! Kolumbus huudahti.

— Mestarilaukaus, mutta missä on ampuja?

— Ampuja, hoi! huusivat ylioppilaat kuorossa. Hoi, mestariampuja, hoi!

Saarella ei näkynyt ketään ihmistä.

— Hän on kojussa.

— Hänellä ei ehkä ole venettä.

— Tietenkin on hänellä vene. Tuolla te näettekin sen.

Pykälä osoitti vedenrajassa olevaa mahtavaa siirtolohkaretta. Sen varjossa oli pieni ruuhi, harmaa kuin luoto.

Alus sai entisen suuntansa.

Kuollut lokki heitettiin mereen, ja se jäi uiskentelemaan vanavesijuovaan siivet levällään ja vereytynyt, valkoinen kupu kelluen aalloilla kuin pivollinen vaahtoa.

Laukaus oli säikyttänyt kaikki lähitienoon linnut siivilleen. Ylioppilaiden huudot lisäsivät rauhattomuutta, ja ilma oli täynnä kimeitä ääniä. Kirkuvan lokkiparven saattelemana solui pursi kapeaan väylään, joka vähitellen avartui valkamaulapaksi ja lopulta johti kahden koukertelevan salmen kautta avomerelle.

Näillä vesillä melu yltyi monin verroin. Pienen, harmaansinisen valkaman yläpuolella vilisi tolkuttomasti kaikensukuisia valkeita lintuja, erilaisia lokkeja, tiiroja, kirkuen, rääkyen ja huutaen kaikissa sävellajeissa. Mutta tämän valkoisen pilven alta aukeni ranta ja koko saari ahdistavan karun näköisenä. Harmaita veneitä, harmaita laitureita, harmaita verkkotelineitä, harmaita ranta-aittoja laakeilia, harmailla paasilla ja rykelmä harmaita rakennuksia alastoman vuoren juurella, jonka huipulla upeili kiviröykkiö!

Kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus, ja ainoastaan asuinrakennuksen savupiipusta kohoava ohut sauhu kieli ihmisten läsnäolosta.

Kolumbus jäi purteen, kun toverit lähtivät löytöretkelle. Hän katseli ympärillään olevia valkaman nähtävyyksiä. Siinä oli venetalaita, ranta-aittoja, luhteja, joiden tarkoitusta hän ei voinut käsittää, ja uskomattomat määrät eripaksuisia puita järeistä hirsistä ohuihin rimoihin saakka, kaikki neliskulmaisiin riittoihin pinottuina: kokonainen pieni kaupunki, kun katseli satamakuvaa mereltä käsin. Aluksia oli maissa, ja kaikenlaisia aluksia oli venetalaissa ja laiturien vieressä, Kolumbuksen mielestä riittävästi kokonaisen kylän tarpeiksi. Hän kurkisti muutamaan ranta-aittaan, luuli sitä käytettävän nuottain ja kalastustarpeiden säilytyspaikkana, mutta tapasikin kummakseen vain tyhjiä, pieniä laatikoita, arvatenkin rusinalaatikoita, jotka täyttivät aitan permannosta kattoon saakka. Ovelle oli naulattu jonkun haaksirikkoutuneen laivan nimilauta. Se oli joskus ollut siniseksi maalattu, mutta ei nyt erottunut paljonkaan harmaasta hirsiseinästä. Sirosti leikattujen kirjainten väristä ei ollut hituistakaan jäljellä.

RENA, tavasi Kolumbus. Mutta sammalen syömää puuta tarkoin tutkittuaan hän keksi vielä joitakin T:n ja A:n merkkejä. RENATA oli ollut sen laivan nimi, jonka Itämeri oli näillä äärillään murskannut jonakin syysyönä kauan, kauan aikaa sitten.

Tämä kummallinen ovenkoriste ei ollut ainoa lajiaan. Kaikissa aitoissa oli nimilautoja, rantaan ajautuneita tai irrotettuja hylyistä, jotka olivat ajautuneet avomerta vasten oleville luodoille. Haaksirikon ikivanha murhenäytelmä kuvastui Kolumbuksen mieleen, kun hän kulki siinä ovelta ovelle katsellen näitä muistoja menneiltä ajoilta ja kaukaisista maista.

Vaalenneilla olkikatoilla oli raskaita kiviä. Kolumbus huomasi, että myöskin vuoren juurella sijaitseva asuinrakennus oli samalla tavoin suojattu myrskyltä. Ja hän alkoi aavistaa, miten valtavia olivat rajuilmat ja miten katkeraa oli elämä täällä samaisen meren partaalla, jota hän niin kiihkeästi rakasti ja niin vähän tunsi.

Pykälä, Kevätesikko ja Klopstock kävivät katsomassa vuoren huipulla olevaa kiviröykkiötä: pakanuuden aikaista hautakumpua, kuten saaristontuntija olisi vakuuttanut. Sinne vievällä tiellä oli muutakin merkillistä nähtävää: kivipeltoja ja jatulintarhoja ja notkelmassa kummun juurella nuotion jätteitä. Pieni ei ollut tainnut ollakaan se roihu, joka oli tältä paikalta kerran luonut punaista hohdettaan karien täyttämän meren yli. Laajan ympyrän alalta oli kaikki kasvullisuus palanut ja paljastuneen kallioperustan uurteissa näkyi hiilenjätteitä. Klopstock löysi rotkon, jonka alinomaiseen pimentoon ihmiskädet olivat syytäneet suuria määriä nokista rojua. Hän kiskoi esiin kärventyneitä ajopuunkappaleita: luunkovia järkäleitä, joihin kirves ei pystynyt ja joita tuli ei kyennyt kuluttamaan.

— Miten muhkeita juhannuskokkoja täällä onkaan mahtanut palaa!

— Niiden kokkojen luonteen voimme päätellä ottamalla kaikki merkit huomioon, lausui Pykälä. Kansansuussa on säilynyt muisto jostakin, jota nimitetään harhavalkeaksi.

No niin, kuvitelkaahan sellainen nuotio roihuamassa täällä. Ei ollut todellakaan ihme, jos merenkulkijat entisaikaan myrskyssä ja pimeässä pitivät sitä Utön majakkavalona.

— Sinä uskottelet joutavia.

Pykälä ei vastannut. Hän tarkasteli kiikarilla näköalaa yli meren ja saariston, joka idän puolella sulautui kivierämaiksi, joiden lomiin vesijuovat kietoivat kapeita, sinisiä nauhoja. Kiikarin lasille ilmestyi pieni saari siirtolohkareineen ja ampumakoloineen.

— Ruuhi on poissa.

— Onko se mitenkään merkillistä?

— Ei. Mutta minkätähden alkuasukas ei souda kotiin, kun hän kerran saa isoisia vieraita? Ja minkätähden ei yksikään ihminen mene rantaan katsomaan Kolumbusta, joka istuu ypöyksin kivilaiturilla syömässä voileipää?

He juoksivat alas vuorelta ja menivät pihamaalle, jota suojasi matala kivimuuri. Vanha, kukkiva pihlaja veräjän pielessä ja mustaseljapensas eteisportaitten kupeella koristivat pihaa. Pykälä vetäisi ovea. Se oli salvassa sisäpuolelta.

— Tämä on hävytöntä, Klopstock huudahti.

— Concilium abeundi, Pykälä totesi.

Kevätesikko katsoi sisään pirtin ainoan ikkunan himmeiden, pienten ruutujen läpi. Pykälä kolkutti samaan aikaan ovea.

— Jätä tuo! tiuskasi Kevätesikko ryhtyen laulamaan kauniilla tenorillaan:

Oi, Amaryllis! Herää jo, pieno! Ilma on vieno, vilpoinen. Taivaalla häilyy kaari, se päilyy, metsissä säilyy hohde sen.

— Oletko keksinyt jonkun tyttölapsen sieltä sisältä? kysyi Pykälä myhäillen. Mutta Kevätesikko ei vastannut. Hän lauloi edelleen:

    Amaryllis, siihen voit sä luottaa:
    Neptunus sua sylin viivain vuottaa!
    Morfeuksen unijuomin juottaa
    silmiäs, huulias salli mä en.

Ylimmäinen ovenpuolisko raottui äkkiä. Nuoret naiskasvot olivat näkyvissä juuri niin kauan, että kaikki kolme ylioppilasta ennättivät huomata niiden tavattoman kauneuden. Seuraavassa tuokiossa ne olivat poissa. Kaikki oli ollut kuin noituutta; ei kukaan ollut huomannut, että oven yläosa voitiin avata työntöluukun tavoin, vaikka sisäänkäytävä yhtäkaikki jäi suljetuksi.

— Avaa koko ovi, tyttölapsi! huusi Pykälä, mutta ihastunut Klopstock katkaisi seljanoksan ja heitti nuo kermankeltaiset kukat eteiseen kunnianosoituksena naiselle ja kauneudelle. — Minä nimitän hänet Amaryllikseksi, hän sanoi, hän ansaitsee tuon kaikkien nimien nimen.

— Ei, Kevätesikko puuttui puheeseen, Amaryllis kimmeltää vaaleana kuin juhannus, mutta hän on tumma kuin elokuun yö.

— Tuhkanvärinen, oikaisi Pykälä, ja naamalta ruskea kuin mustalaisnainen.

— Minä voisin rakastaa häntä, tunnusti pikku Klopstock. Mutta tämän liikuttavan tunnustuksen hämmensi Kevätesikon raikuva ylistys:

Maan aarteet jospa joku mulle tois, Selinda, ah, sa saisit kaiken multa! Mull’ aukoa jos vöitäs lupa ois, sun ruumiis kietois monen käädyn kulta. Niin, keisari jos öisin, syleilys jok’ainoon palkkio ois läänitys, jos vyössäni ois tähdet taivahalta, niin tähden saisit joka suudelmalta.

Sillä aikaa kuin Kevätesikko vuodatti laulajasydäntään säveliin, pisti yritteliäs Pykälä päänsä aukosta ja huomasi, että tyttö oli työntänyt oven raskaan salvan syrjään. Tie oli vapaa. Pykälä tunkeutui rohkeasti eteenpäin pikku Klopstock aivan kintereillään; Kevätesikko tuli jäljessä viimeisenä miehenä.

Tunkeilijat hämmästyivät vraköläisen talonpoikaistuvan tilavuutta ja yksinkertaista upeutta. Avoin, valkoiseksi kalkittu takka; leveät, seinään kiinnitetyt penkit; ikivanha taalalaiskello; kaksikerroksiset seinäsängyt, joiden osittain syrjäänvedettyjen uudinten lomasta patjavuoteet hohtivat houkuttelevan valkoisina. Peräseinän korkea astiakaappi oli täynnä tinalautasia ja -vateja. Hämärästä kattoparrujen alta häämöittivät pitkät reikäleipärivit, ja puhtaaksi pesty lattia oli koristettu tuoreilla kuusenhavuilla.

Pykälä pani heti merkille lukuisat pyssyt, joita riippui seinillä siellä täällä: haulipyssyjä, luodikkoja, vanhoja musketteja, jotka toivat mieleen kuvitelmia kolmikymmenvuotisesta sodasta. Mutta pieniruutuinen ikkuna veti väkisinkin puoleensa Klopstockin katseen. Siellä upeili hilpeästi hohtavan eteläauringon valossa komea rivi huolellisesti hoidettuja verenpisaroita täynnä sinertävänpunaisia kukkia.

Amaryllis-Selinda oli verkkoa paikkaamassa eikä näyttänyt piittaavan muusta kuin kävystä ja langasta ja ratkenneista silmukoista. Ylioppilaat koettivat hieroa tuttavuutta. He kyselivät minkä mitäkin, mutta saivat ainoastaan tyhjänpäiväisiä ja vältteleviä vastauksia. Lopulta puhelias Kevätesikkokin luopui yrityksestä, ja nuo kolme vierasta istuivat tuppisuina rivissä penkillä.

— Soisinpa olevani taiteilija, ajatteli Kevätesikko. Silloin maalaisin hänet tuolla kuningattaren-tuolillaan istuvana, käpy kapeassa kädessään.

— Katsohan, hän sanoi Klopstockille puoliääneen, oletko ennen nähnyt tuollaista tuolia. Katsoppas selkämystän koruleikkauksia!

— Sydämiä, huomasi Klopstock.

— Ja neliapilaita.

Kolumbus astui huoneeseen. Nyökkäsi tovereille ja meni tytön luokse.

— Hyvää päivää, sanoi hän ottaen tyttöä kädestä. Minun nimeni on
Kristoffer. Mikä on sinun nimesi?

— Henrika.

— Tahtoisitko opettaa tuota minullekin, Henrika?

— Verkon paikkaamistako?

— Niin.

— Ei sinulle ole mitään hyötyä siitä opista.

— Onhan toki! Sekä hyötyä että hupia.

— Se on vaikeaa eikä ensinkään hauskaa.

— Kaikki vaikea on hauskaa.

Kolumbus kävi polvilleen permannolle ja tarkasteli verkkoa. Tunnusteli kiveksiä.

— Eikö verkossa ole mitään muita painoja kuin nämä?

Tyttö purskahti nauruun.

— Sinä olet hupsu. Etkö ole koskaan kalastanut verkolla?

Kevätesikko tuli heidän luokseen.

— Sanohan minulle, Henrika, miksi sinä oikeastaan pelkäsit meitä?

Tyttö katseli häntä. Se oli ihmeellinen katse — arka ja kuuma.

Kevätesikko hymyili rakastettavasta

— Mitä väkeä sinä luulit meidän olevan?

— Etkö pidä siitä, että saat vieraita? kysyi Kolumbus.

— En minä osaa pitää sellaisesta, mitä en ole ennen ensinkään kokenut.

— Eikö täällä milloinkaan käy vieraisilla keitään ystäviä muilta saarilta?

— Ei.

— Mutta totta kai aina joku poikkeaa kuitenkin tänne katsomaan?

— Kyllä. Ihmiset, jotka myyvät meille tai ostavat meiltä.

— No, eikö tunnu hyvältä tässä yksinäisyydessä, jos joku tulee maihin teidän luoksenne?

— Siitä on enemmän pahaa kuin hyvää, koska ne enimmäkseen ovat vihamielistä väkeä kaikki tyynni.

Klopstock kuunteli tätä keskustelua hämmästyneenä. Hän muisti heidän äskeisen hilpeän tulonsa, aivankuin muistetaan tahdittomuus, johon joudutaan syypääksi jollakin tärkeällä hetkellä ja jota ei voida myöhemmin ottaa puheeksi.

Pykälä istui ääneti ja mietteissään.

— Kaikki on täällä suurenmoista, hän ajatteli. Mutta hirvittävän karua!
Ihmiset ovat jollakin tavoin lähellä petoja. Jokainen ahdistaa muita.
Yksityiset perheet ovat toistensa vihollisia, ne tuntevat olevansa eri
verta. Ja kuitenkin ne ovat toisistaan riippuvaisia hädän tullen.

— No, miksi tällaisia painoja nimitetään kalastajakielellä? kysyi
Kolumbus.

— Ne ovat kiveksiä, mutta hailiverkoissa niitä sanotaan partsoiksi.

— Entä nämä karkeat langat?

— Ainoja.

— Ja tuohikohot?

— Ne ovat kohoja, tietääkseni.

Kevätesikko rakensi penkille tornin sinisistä lippalakeista ja lauleskeli omia aikojaan: Tuuli kiitää yli maan — käki kukkuu lehdossaan.

Henrikan katse siirtyi Kristofferista Kevätesikkoon ja taas
Kristofferiin takaisin.

— Tiedätkö, minä olen kuullut käen kukkuvan.

Pieni hymy kulki läpi ylioppilaiden rivin. Mutta Kristoffer nauroi kohti kurkkuaan.

— Miksi sinä naurat?

— Koska sinä puhut hulluja.

— Se on totta, Kristoffer. Se on heittiö, tuo lintu, koska se munii toisten pesään. Mutta minä kuuntelin mielelläni sen kukuntaa metsässä sinä kesänä, jolloin minä asuin Isossa-Nauvossa ja kävin rippikoulua. Käki osaa ennustaa, sanotaan. Se on toivottu lintu keväällä, mutta syksyllä siitä tulee haukka.

— Ettekö te täällä koskaan kuule käkeä?

— Mitä tyhmyyksiä sinä kyselet? Täällähän on paljasta kalliota, ja käki on metsälintu.

Kolumbus nousi. Erästä alasänkyä kaihtavat uutimet siirtyivät äänettömästi syrjään, ja valtava mieshahmo tuli näkyviin. Tuossa tuokiossa mies seisoi lattialla ojentuen täyteen mittaansa, mikä sai uljaan Kolumbuksenkin näyttämään varsin pieneltä.

Henrika katsahti ylös verkostaan.

— Oletteko nyt nukkunut tarpeeksi, isä? hän kysyi välinpitämättömällä äänellä.

Mies astui horjuen keinuvien siltapalkkien yli ja vaipui istumaan kunniapaikalle pitkän pöydän ääreen. Nyt voivat ylioppilaat katsella Vrakön isäntää. Hänen karkeat, punakarvaiset kouransa olivat vakaina tammisella pöydänkannella, hänen leveä selkänsä nojasi hirsiseinään, hänen punapartaiset kasvonsa olivat kääntyneet vieraisiin päin. Katse — luja ja välkkyvä kuin Henrikan — siirtyi tutkivana toisesta toiseen.

— Hyvää päivää, isäntä, sanoi Pykälä.

— Hyvää päivää, toistivat toverit.

— Jumalan rauha, vastasi isäntä.

Pykälä meni hänen luokseen. Toiset istuutuivat penkille.

Pykälä avasi kultaisen nuuskarasiansa, tarjosi ja otti itsekin hyppysellisen, istuutuen sitten jättiläismäisen isännän viereen.

— Kuka on näyttänyt sinulle tien tänne?

— Ei kukaan. Minulla on merikortti.

— En minä osaa lukea sinun korttiasi, mutta sen minä tiedän, ettei minun vesilläni ole ikinä kuikkelehtinut mitään merenmittaaja-herroja.