— Sen kyllä uskon. Täällä on vaikea liikkua. Kortti pitää huonosti paikkansa eikä tiedä veden syvyydestä kerrassaan mitään.
— Kuka on siis luotsannut sinua?
— Ei kukaan. Olen purjehtinut onnen kaupalla.
— Silloin sinulla on tärkeä asia.
— Ei minulla ole mitään erityisen tärkeää asiaa sinulle, Vrakön mies. Minä tulen vain tervehtimään kolmen toverini kanssa, jotka kaikki ovat ylioppilaita Turusta niinkuin minä itsekin ja kaikki halukkaita näkemään, miten uloimmassa saaristossa kalastetaan ja elellään.
Talollinen pani kädet ristiin vatsalleen ja taivutti päätänsä eteenpäin. Kasvot olivat ilmeettömät, mutta sieraimet liikahtelivat, ikäänkuin hän olisi koettanut vainuta vieraiden aikomuksia. Hän kysyi syrjään katsoen:
— Mitä väkeä te sitten olette?
— Ylioppilaita.
— Mitä sanot?
— Olemme ylioppilaita. Opiskelemme Turun akatemiassa, korkeakoulussa, jossa luetaan papiksi.
— No, teidän koulutalonne on palanut poroksi muun kaupungin mukana.
— Olette oikeassa. Meidän kotimme ovat myöskin palaneet. Kestää kauan, ennenkuin taas saamme oman katon päämme päälle. Tänä kesänä on pursi kotinamme.
— Onko teillä rahaa, jotta voitte ostaa ruokaa?
— Kyllä meillä on.
— Minne aiotte sitten täältä purjehtia?
— Länteen Jurmoa ja Kökaria kohden, jos tahdotte tehdä minulle selkoa reitistä ja sää on suotuisa. Ja sitten aiomme käydä Föglössä. Tuo tuossa, jonka nimi on Nils Patrik, on sukua pappilaan.
Ukon katse tutki nopeasti Kevätesikkoa ja siirtyi Kolumbukseen.
— Ja hän tahtoo oppia verkkoa paikkaamaan.
Kolumbus siirtyi pöydän ääreen talollisen toiselle kupeelle.
— Niin, sitä todellakin haluan. Kutomaan verkkoja ja laskemaan niitä, käsittelemään pyssyjä ja metsästämään, rakentamaan veneitä ja purjehtimaan — se olisi minun mieleni mukaista elämää.
— Etkö sinä luekaan papiksi?
— Nyt olen saanut tarpeekseni lukemisesta. Haluan kerrankin elää saaristolaisen elämää. Teistä se varmaan tuntuu uskomattomalta, mutta ajatelkaahan omia nuoruusvuosianne, niin ymmärrätte minun haluni saaristoon ja merelle. Eikö teille itsellenne tullut joskus halu kokea toisenlaista elämää kuin se, missä olitte kasvanut — tuollaista hiukaisevaa kaipausta, joka kirvelee rintaa.
Henrika ei enää käytellyt käpyä. Hän kuunteli.
Hänen kasvojensa yli hivui pilven tavoin tumma punastus.
— Purjehtikaa te, pojat, Föglöhön ja tulkaa takaisin syyspuoleen! jatkoi Kolumbus. Minua ei lainkaan haluta vierailla pappiloissa. Minä jään tänne.
Hän pani pöydälle talollisen eteen kiiltävän kultatukaatin.
Pykälä vihastui.
— Et sinä saa tuolla tavoin tuhlata rahojasi! Se on kernaasti suotu hänelle, isännällemme, mutta sinulla ei ole varaa siihen! Muistappas, että syksyyn on pitkä aika ja että sinä et saa kukkaroosi äyriäkään, ennenkuin taas tapaat arvoisan isäsi.
Talollinen tarkasteli tukaattia, punnitsi sitä kädellään, hieroi sitä peukalolla ja etusormella ja pudotti sen vihdoin pöydälle. Tuvassa helähti.
— Mikä on sinun nimesi.
— Kristoffer.
— Sinulla on kuninkaan nimi.
— Meidän armollinen kuninkaamme ei ole aivan eilispäivänä ollut sen niminen, Kevätesikko sutkautti.
— Toverien kesken minua sanotaan Kolumbukseksi, suuren kaimani
Kristoffer Kolumbuksen mukaan.
— Asuuko hän Turussa?
Kolumbus, ylioppilas, katsoi ihmeissään jättiläiskokoista Vrakön valtiasta. Kevätesikko hymyili ja pikku Klopstock tokaisi jotain Amerikan löydöstä. Mutta ukko ei enää kuunnellut. Hän pyyhkäisi rahan pöydältä vasempaan käteensä. Sitten hän istui pitkän ajan ääneti kyynärpäät tammisella pöydänkannella ja korvallistansa valtavaan nyrkkiin varaten. Punapartaisten kasvojen ilme oli jännittynyt ja kuunteleva, ikäänkuin tukaatilla olisi ollut ääni millä puhua. Ja todellakin sillä oli ääni; ukko neuvotteli sen kanssa, vaikkakaan kukaan läsnäolevista ei sitä oikein käsittänyt. Muutamassa lyhyessä minuutissa oli harkittava ja aprikoitava kaikenlaista.
Pykälä oli siirtynyt Kolumbuksen viereen. He puhelivat hiljaa.
Talollinen tarkkasi heitä.
— Sinä, sarvisilmäinen, hän ajatteli, sinä näytät olevan heidän johtajansa etkä sinä mielelläsi jättäisi yhtä miestä Vraköhön. Kunpa tietäisin, mikä minulle on parasta.
Seuraavassa tuokiossa tapahtui jotain. Kolumbus pani kätensä talollisen olalle. Sellaista ei kukaan ihminen ollut koskaan keksinyt tehdä. Tuon karkean miehen tajuntaan ei mahtunut, että voitiin esiintyä sillä tavalla, ja hän oli niin hämillään, kuin jos pappi olisi ottanut häntä kädestä. Hän oli häpeissään, lannistettu, kykenemätön harkitsemaan, mitä hänen etunsa vaati.
— Toverit aikovat nyt purjehtia ja ajattelevat tulla jonkun kuukauden kuluttua tänne takaisin minua noutamaan. Saanko asua teidän luonanne siihen saakka?
Kolumbus nousi. Talollinen vitkasteli. Tuo omituinen häpeän ja riippuvaisuuden tunne katosi Kolumbuksen puristaessa hänen kättään, mutta kultaraha oli jäljellä kourassa lämpöisenä ja raskaana.
— Henrika, käski hän yrmeästi, avaa kamarin ovi!
3.
Lintupilvi hälveni vähitellen sinenharmaan valkaman päältä. Niin kauan kuin Kolumbus viipyi ranta-aittojen luona, kierteli vielä muutamia suuria selkälokkeja tunkeilijan ympärillä nenäkkäinä ja äkäisesti kirkuen, ikäänkuin ne olisivat tahtoneet huutaa: mene matkoihisi! mene matkoihisi! Mutta kun tuo tuntematon eläin vihdoinkin oli häädetty pois, tuli suuri rauha myrskyn jälkeen. Pitkään riviin rantakallioille, ranta-aittojen katoille ja kivilaitureille kiivenneinä nuo valkoiset parvet torkkuivat päivänpaisteessa.
Tunnit valuivat tiehensä kirkkaan sydänkesän päivän tyvenessä. Pari tiiraa pyydysti salakkaa matalikolta, missä meriruoho kasvoi karien uurteista vihreänsinisinä juomuina. Ne pulahtivat veteen kuin putoavat kivet, eivät onnistuneet, kimposivat takaisin ilmaan, pulahtivat ja epäonnistuivat uudestaan, lukemattomia kertoja.
Valkaman suulta kuului airojen loisketta. Joku valpas, vanha lokki lensi sinne ja kierteli pienin, tuttavallisin huudahduksin harmaan ruuhen yläpuolella, joka lähestyi nopeasti satamaa.
Soutaja astui maihin, lennätti ammutun lokin rantakalliolle, tähysteli joka taholle ja tallusti pehmein avojalka-askelin laiturille, johon pursi oli kiinnitetty. Tänne hän jäi hievahtamatta seisomaan. Ei milloinkaan, ennen tätä päivää hän ollut nähnyt valkoista venettä!
Hän oli nuori, voimakas mies, tämä lokinampuja. Mutta hänen olennossaan oli jotain levotonta. Miehustan ja hyvinmuodostuneen yläruumiin pituuteen verraten näyttivät sääret luonnottoman lyhyiltä, melkeinpä kitukasvuisilta. Suuret soutajankädet eivät sopineet yhteen liian pienen jalkaparin kanssa. Miehessä oli kahdenlaista ainesta, verta kahdesta hyvin etäisestä lähteestä. Hän polveutui vankoin juurin jostakin muusta rodusta kuin ruotsalaisen saariston.
Mies tarkasteli vierasta purtta vedenrajasta mastonhuippuun saakka. Äkkiä hän pujahti alas sillanarkulle. Hämärässä laiturin alla sai hän häiritsemättä sivellä sormillaan kyljen valkoista ja parraslautojen sinistä maalausta. Hän otti veitsensä ja leikkasi irti valkoisen sirun, niin että punaisenruskea pohjaväri tuli näkyviin. Sitten hän istui hiljaa ja kuunteli. Kaikkialla oli aivan hiljaista; ainoastaan tiirat rääkyivät matalikon ympärillä.
Hän'kapusi alukseen. Purressa oli paljon katseltavaa: niin monta komeaa ja ihmeellistä esinettä, että hän olisi voinut viipyä koko päivän saamatta sittenkään kyllin katselluksi. Miten hyvältä kajuutassa tuoksuikaan: öljyltä, mausteilta, siirapilta! Hän löysi pussillisen nekkuja; pisti yhden suuhunsa. Muuta hän ei uskaltanut ottaa mukaan. Eipä silti, että mikään yllätys olisi suoranaisesti ollut uhkana! Ranta-aitat olivat suojana laiturin ja talon välillä, ja jos joku tulisi, niin lokit kyllä ilmoittaisivat siitä. Mutta yhtäkaikki oli arveluttava asia koskea toisen omaisuuteen, kun omistaja oli lähistöllä! Mitähän herroja ne nyt sitten olivat, nuo purjehtijat, jotka kuljeksivat saaristossa rehentelemässä.
Hän lähti taloon.
Mutta kun hän nousi portaita ylös, aavisti hän pahaa. Kuistin penkillä oli vieras pyssy ja toisella matka-arkku ja mytty vaatteita — tai mitä lienee ollut — kiedottuina samanlaiseen öljytakkiin, jollaisia hän oli kajuutassakin nähnyt.
Miksikähän nuo kuljeksijat kantoivat omaisuuttaan maihin täällä
Vrakössä?
Hän hiipi ikkunan luokse ja tirkisteli tupaan.
4.
Henrika pani itäistä kamaria kuntoon Kristofferia varten. Se oli miellyttävä kesäasunto. Leveät, hohtavanvalkoiset permantopalkit oli hiljattain pesty ja niille oli siroiteltu katajanoksia. Vuoteen taivaansininen peite antoi pikku huoneelle lämpimän sävyn.
Henrika otti muhkeasta tammiarkusta pari reikäompelein koristettua pellavaraitia. Kristoffer kävi vuoteelle pitkäkseen ja upposi kuin suureen, pehmeään maininkiin.
— Mitä sinulla on patjantäytteenä? hän kysyi.
— Tietenkin haahkan untuvia.
Henrika nauroi:
— Minä olen ne nyppinyt ja kyninyt ja keittänyt ja kuivannut ja sitten olen täyttänyt koko patjan, jos sinua huvittaa se tietää.
Siniseksi maalattu ovi vei läntiseen kamariin. Se oli lukossa. Kristoffer yritti katsoa avaimenreiästä. Siellä sisällä näytti olevan hämärää. Hän ei voinut erottaa lainkaan eri esineitä.
— Mitä sinä tirkistelet? kysyi Henrika töykeästi.
— Kuka siellä asuu?
— Ei kukaan.
— Mihin huonetta sitten käytetään?
Henrika ei vastannut. Hän kohenteli vuodetta seisoen selin
Kristofferiin.
— Sinun mielestäsi minä varmaankin kyselen liian paljon!
— Ei, mutta ei voi vastata kaikkeen.
Kristoffer pani merkille, että Henrikan ääni oli muuttunut. Siihen oli tullut kova soinnahdus. Hänestä tuntui kummalliselta, että tyttö pahastui näin viattoman kysymyksen vuoksi.
Hän katsahti ikkunaan. Silloin hän näki oudot kasvot painuneina ruutua vasten. Ilkeät, kiukkuiset kasvot, kaksi pistävää, likaisenkeltaista silmää, jotka katselivat häntä.
— Henrika!
Hän hypähti ikkunan ääreen. Mutta ulkona ei näkynyt enää mitään.
Pihamaa oli tyhjä.
Henrika pudotti patjan käsistään. Hänen kasvonsa ilmaisivat pidätettyä pelkoa, mutta Kristoffer ei sitä huomannut.
— Minä näin jonkun kasvot ruudun takaa.
— Kenen kasvot?
Henrikan ääni värisi.
— Ilkeät miehenkasvot.
— Voi, miten sinä säikytit minua! Se oli Jan, ymmärtääkseni.
— Kuka on Jan?
— Renki.
— Miksi hän maleksii nurkkien takana?
— Sitä en tiedä.
— Ja miksi hän oli näöltään kuin itse paholainen? Hän katsoo vieraita karsaalla silmällä, siltä tuntui, jumala nähköön.
Yhtäkkiä pisti Kristofferin silmiin, että Henrikan suloisten tytönkasvojen ilme oli muuttunut samaten kuin hänen äänensäkin. Se tuntui hänestä kovalta ja vanhalta.
Kulkiko renki tyttöä vakoilemassa? Oliko tämä ehkä hänen mielitiettynsä?
— Pidätkö sinä paljon Janista? hän tokaisi.
— On pitäminen toinen toisestaan.
Enempää he eivät puhelleet keskenään tänä ensimmäisenä päivänä, minkä
Kristoffer vietti Vrakössä.
5.
Kristoffer uneksi.
Hän näki taivaan, helakansinisen, ja sen laella purjehtivan pilvenhattaren, valkoisen kuin vastasatanut lumi. Samassa oli pilvenhattaroita lukemattomia, kaikki yhtä lumivalkoisia ja ihmeellisen kauniita katsoa kiitäessään siinä huimaavan nopeasti pakoon lähestyvän myrskyn tieltä, josta Kristoffer itse ei tuntenut pienintäkään tuulahdusta.
Yhtäkkiä olivat taivas ja pilvet kadonneet. Hän lepäsi ruohikolla, rajattomalla vihreällä kedolla, jolla ei ollut alkua eikä loppua, ja hänen lähellään käyskeli valkoinen lammas laitumella. Samassa lampaita olikin monta tuhatta, ne liikkuivat nopeasti eteenpäin kohti taivaanrantaa, jota ei ollut, ne lähtivät laukkaamaan jonkin äänettömän rajuilman ahdistamina. Kristoffer ymmärsi, että hänen täytyi hakea suojaa. Mutta hän ei kyennyt nousemaan. Sydän takoi kuin pajamoukari, rinta jännittyi palkeitten tavoin, jäsenet olivat lyijynraskaat. Hän ei päässyt paikaltaan.
Mutta hän ei maannut enää ruohikolla, vaan jollakin kallioisella rannalla. Verkkovene, tuo kehno kuvatus ruumisarkkuineen, oli kiinnitetty ruostuneeseen rautarenkaaseen johonkin lähelle. Vene tahtoi paeta, perävannas osoitti rannatonta merta kohden, kokkanuora oli kiristynyt kuin soittimen kieli, katkeamaisilleen, tuntui uneksijasta. Mutta se ei mennyt poikki, se oli ikuisesti kiinnitetty tuohon kalliossa olevaan valtavaan renkaaseen.
Kristoffer tahtoi kiiruhtaa avuksi ja katkaista köyden veitsellään.
Mutta hän ei kyennyt liikuttamaan sormeaankaan. Hän värisi tuskasta.
Hän tiesi, että vanhus saattoi tulla minä hetkenä hyvänsä, ja silloin
oli kaikki hukassa.
Nyt hän oli siinä! Kristoffer kuuli hylkeennahkaisten tallukoiden pehmeät askelet kallioilta. Nyt hän yllätti heidät! He tahtoivat paeta yhdessä, Kristoffer ja vene, mutta ei kukaan auttanut heitä. He olivat molemmat voimattomia.
Henrika seisoi autiolla luodolla odottaen häntä. Se oli pitkulainen ja pieni niinkuin sekin harmaa luoto, jolla sijaitsevaan linnunkuvattajan suojukseen lokinampuja oli kätkeytynyt, mutta se ei kuitenkaan ollut sama, koska se oli toisen reitin varrella. Kristofferista tuntui, että hän oli kulkenut joskus sitä pitkin. Se oli hänestä kuin lähinnä valkamaa oleva väylä, mutta kuitenkin erilainen, koska täällä avautui merta kohden sininen aukeama toisensa jälkeen. Ja muutamalla luodolla, aivan tuollaisen aukeaman edessä, seisoi nyt Henrika, ja Kristoffer meloi ruuhtaan sitä kohden, meloi voimiensa takaa päästäkseen pelastamaan tyttöä. Mutta miten ponnistelikin, ei hän päässyt lähemmäksi, ja Henrika jäi seisomaan paikalleen, luodon korkeimmalle kohdalle, vaikka hänen olisi pitänyt rientää rantaan. Hän oli liikkumaton: kankea kuin patsas. Hän tiesi, että tämä naiskuva oli Henrika, mutta sen kasvoja hän ei saattanut erottaa.
Nyt hän näki ne. Ne olivat aivan lähellä, ne painautuivat Kristofferin ikkunaa vasten ja katselivat häntä suurin, surullisin silmin. Mutta ne eivät olleetkaan enää Henrikan kasvot, ne olivat pienemmät ja piirteiltään hennommat ja kuolonkalpeat.
Kristoffer heräsi. Aurinko paistoi ikkunasta täyttäen kamarin kultaisella valollaan.
Kristoffer makasi ajatellen unta: tuttujen ja tuntemattomien seikkojen vilinää. Hän ajatteli luotoa, jolla Henrika oli seisonut odottamassa. Nuo pienet merelle päin olevat aukeamat! — kuinka saattoi kaikki tuntua hänestä niin tutulta, vaikkei hän koskaan ollut ruumiillisin silmin nähnyt tuota paikkaa? Entä kalpeat naiskasvot? Kristoffer haki muististaan. Ei, ne eivät muistuttaneet ketään hänen tuntemaansa henkilöä. Ei ketään! Ei Henrikaa ja vielä vähemmän sitä naista, jonka sormusta hän oli pitänyt.
Kuka hän oli?
Kristofferille tuli ikäänkuin selittämätön, mutta yhtäkaikki järkkymätön varmuus siitä, että tuo nainen oli joskus tulevaisuudessa osuva hänen tielleen. Tuo surullinen katse oli sanonut sen hänelle, se oli pyytänyt häneltä jotakin. Ja vielä myöhemminkin, kun hän muisteli unta, valui siitä hänen sydämeensä hiljaisen surumielisyyden virta.
Pukeutuessaan hän muisti ystävänsä Klopstockin ja hänen uusimman romaanisankarinsa, Heinrich von Ofterdingenin. Erakko, romaanin salaperäinen vanhus, antaa Heinrichille harvinaisen provencelaisen kirjan, joka on peräisin ammoisilta ajoilta. Tietämättä edes, millä kielellä teos on kirjoitettu, Heinrich silmäilee sitä umpimähkään. Ihmeekseen hän kohtaa kirjan kuvien joukosta tutut kasvot, jotka kuuluvat muutamalle hänen seuralaiselleen. Hän selailee edelleen, löytää taaskin kasvot, jotka hän tuntee, kolmannet, neljännet ja lopulta — oman kuvansa. Tuonnempana ovat kaikki kuvatut ihmiset hänelle tuntemattomia, mutta eivät vieraita, sille he kaikki tulevat vaikuttamaan Heinrichin elämään. Hän on tutustuva siihen jaloon runoilijaan, josta tulee hänen isällinen ystävänsä, ja siihen nuoreen, suloiseen naiseen, josta tulee hänen puolisonsa.
— Erakon kirja oli unielämän vertauskuva, ajatteli Kristoffer. Unemme eivät ole ainoastaan katsahduksia menneisyyteen, vaan myöskin tulevaisuuden enteitä. Uni on muisto, mutta myöskin ilmestys. Ja mitä minä uneksin ensimmäisenä yönä jossakin vieraassa talossa, käy aina jollakin tavoin toteen.
Kristoffer oli valmis. Hän avasi tupaan vievän oven. Tupa oli tyhjä. Pihamaalta ei kuulunut hiiskahdustakaan. Kaikki oli hiljaisuutta ja rauhaa.
Hän lähti ulos partioretkelle. Ei ainuttakaan kulkijaa saattanut havaita laajassa näköpiirissä, ei ainuttakaan purjehtijaa, ainuttakaan soutajaa. Hän palasi taloon. Kun se nyt oli siinä hänen edessään harmaan yksinäisenä, turvekaton ja raskaiden kivien painamana, tuntui se taaskin yhtä salaperäiseltä kuin eilen, heidän saapuessaan.
— Jos olisit minun, Kristoffer ajatteli, niin sivelisin sinut punamullalla, naulaisin valkoiset laudat nurkkiin ja ikkunoiden ympärille ja istuttaisin ruusupensaita seinäviereen. Villiruusu, orjantappura, saariston suloinen tunnus, tahtoisin nähdä sinun kukkivan Henrikan kodin ympärillä!
Vasemmanpuoleisessa pitkisseinässä oli yksi ainoa räppänänkaltainen ikkuna. Se kuului tuohon suljettuun kamariin; Kristoffer ei ollut huomannut sitä ennen.
— Se on varmaankin romuloukko, koska kukaan ei asu siinä, hän ajatteli ja koetti katsoa sisään raosta, joka jäi ikkunankehyksen ja uutimen virkaa toimittavan valkoisen rievun väliin. Mutta hän ei voinut erottaa huoneesta muita esineitä kuin nurin käännetyn matalaselkäisen tuolin.
— Täytyy kai minun tarkastella lähintä ympäristöäni, ajatteli Kolumbus edelleen, meni huoneeseensa, otti avaimen tupaan vievästä ovesta ja koetti avata sinisen oven lukkoa.
Se onnistuikin. Kristoffer astui sievään kamariin, joka oli ahdas kuin kajuutta, mutta hauska ja houkutteleva kuin pappilanmamsselin siisti neitsytkammio.
— Täällä tuoksuu kuusenhavuilta, oli hänen ensimmäinen aistimuksensa. Mutta sen täytyi johtua hänen hajuaistinsa hairahduksesta, sillä vastapestylle permannolle oli siroiteltu katajanvarpuja.
Seinillä oli siniset tapetit, ylellisyys, mitä ei ollut suotu Kristofferin kamarille. Muutamassa nurkassa oli kauniilla kupariheloilla somistettu arkku, jonka kaarevaan kanteen oli maalattu sinisiä ruusuja. Pitkisseinän viereen oli pantu riviin kolme matalaselustaista tuolia, kaikki nurin käännettyinä. Ja Kristoffer huomasi kukkivan myrtin, joka oli pienellä sinisellä pöydällä ikkunan ääressä.
— Tämän täytyy olla Henrikan talvihuone, hän ajatteli, ja noiden Henrikan arkku ja Henrikan myrtti. Jokaisella nuorella tytöllä on sellainen, tämä on Henrikan, mutta miksi hän on kätkenyt onnenkukkansa puolipimeään huoneeseen? Tahtoiko hän sen kuolevan? Oliko hänellä salainen suru? Oliko isä luvannut hänet jollekulle, josta hän ei voinut pitää?
Vaikutelmat hyökkäsivät Kristofferin kimppuun.
— Ei kukaan tyttö tapa vapaaehtoisesti myrttiään, jota hän on hoitanut hääpäiväänsä varten. Sellainen olisi synti, joka kostaa itsensä — kuolemansynti. Nuoren naisen morsiusmyrtti on kasvanut kiinni hänen elämäänsä yhtä varmasti kuin köynnös, josta saamme pyhän ehtoollisviinin, on salaperäisesti yhdistynyt Vapahtajamme vereen.
Kristoffer tunnusteli ruukussa olevaa multaa. Se oli kuivaa. Hän tarttui käsin otsaansa. — Ei, tässä talossa eivät asiat ole oikein! Henrika ei tahdo näyttää minulle huonettaan. Hän pelkää, että minä saan vihiä hänen synkistä salaisuuksistaan.
— Täällä on tukahduttavaa, tuumi Kristoffer edelleen, eikä se todellakaan ole ihme. Mutta minkätähden minua vaivaa kuusenhavujen tuoksu, vaikka lattialla on katajanvarpuja?
Kristofferin tajuntaan nousivat kaikki mahdolliset synkät muistot: maahanpaniaiset, joissa hän oli ollut läsnä, kuusenhavuilla peitetty arkku verkkoveneessä ja vastenmielinen vanhus, joka oli kadonnut hänen näkyvistään Gullkronan selälle. Hän muisteli yön unennäkyjä: valtavaa rautarengasta kalliossa ja verkkovenettä, joka jännitti kokkanuoraansa päästäkseen irti. Tuo kaikki muistutti jollakin tavoin piilokuvaa, josta näkee tilanteen tai maiseman mahdollisimman selvästi, kykenemättä huomaamaan pääasiaa. On arvattava, missä laiva keinuu aalloilla, missä matkamies on tiellä, missä kohdassa jylhien kallioiden keskellä rosvo piileskelee!
— Missä se kuuro vanhus oli minun unessani? ihmetteli Kristoffer. Missään ei häntä näkynyt, mutta kaikkialla hän oli läsnä. Hänestä lähti se kauhu, mikä esti minut katkaisemasta verkkoveneen kokkanuoraa. Hän aiheutti sen salaperäisen vastustuksen, mikä kahlehti ruuheni veteen, kun tahdoin meloa Henrikan luokse luodolle. Hän oli se näkymätön rajuilma, joka hätyytti lammaslaumoja, se äänetön myrsky, joka ajoi valkoisia pilviä edellään. Ja hänellä oli myöskin jokin mystillinen yhteys noiden kalpeiden, surullisten naiskasvojen kanssa.
— Ei, Kristoffer ajatteli, minun aivoni keksivät mielettömyyksiä! Kun kaikki käy ympäri, niin kummallista on ainoastaan Henrikan suhde tähän poloiseen, kuolemaantuomittuun myrttiin; ja se on todella selittämätön. Mutta uneni oli arvattavastikin vain sarja ilvekuvia ja vanhus pelkkä veijari ja juoppolalli, Vänöstä kotoisin, kuten hän itse ilmoitti.
Kristoffer lähti sinisestä kamarista. Taivaanlaella säteili aurinko, ja merituuli puhalsi saariston yli voimakkaana ja vapauttavana. Lokit ja tiirat melusivat etelän puolella, vihreän-läikkyvällä lahdella, joka työntyi kallioiden väliin. Kristoffer kulki sitä kohden päätyen tuokion kuluttua suojaisaan lahden poukamaan. Täällä hän sai nähdä uuden sataman ja huomasi talonväen olevan kivilaitureiden luona valmistautumassa nuotanvetoon.
— Hyvää huomenta, huusi Kristoffer.
— Sinä näytätkin olevan aamunvirkku, vaikka olet herrasmies, sanoi Henrika, kun Kristoffer tuli hänen luokseen. Minä aioin juuri juosta sinua herättämään, sillä sinun täytyy olla mukana tässä työssä.
Henrika puhui taas tuolla pehmeällä, laulavalla äänellä, josta Kristoffer piti. Tyttö seisoi avojaloin kivilaiturilla pitäen naaraa kädessään, kookkaana ja notkeana, tuulenviiman puhaltaessa hänen ruskeisiin tytönkasvoihinsa, jotka säteilivät raikkautta ja elämänhalua.
— Henrika menee Janin veneeseen, ja sinä seuraat minua, määräsi talollinen.
— Mutta minä en ole koskaan ennen vetänyt nuottaa!
— Saat heti ryhtyä opettelemaan. Siinä on monta mutkaa matkassa, tiedä se, mutta sitä tietä sinä voit tulla kuninkaaksi niinkuin kaimasikin.
Kristoffer hymyili. Hän ei käsittänyt tuon taivaallista.
— Nuottakuninkaaksi, ymmärräthän, nauroi Henrika nousten Janin veneeseen.
KRISTOFFER JA HENRIKA
1.
Miten se oli tapahtunut, sitä ei Kristoffer käsittänyt, mutta almanakan todistus oli epäämätön. Hän oli ollut Vrakössä kolme viikkoa, vaikka ne tuntuivatkin hänestä vain muutamilta päiviltä.
Hän oli liikuskellut Janin kanssa ruuhella luotojen lomissa pyydystäen haahkoja ja pilkkasiipiä ruoaksi, ja lokkeja hän oli ampunut lennosta. Ja vihdoin hän oli pudottanut merikotkan kaukana autiolla vierinkiviluodolla. Mutta siitä urotyöstä ei koitunut lainkaan iloa. Kristoffer ei olisi milloinkaan ampunut tätä hienoa laukausta, jos hän olisi tietänyt, että Jan oli koko kesän palavasti himoinnut samaa kotkaa, jonka pesän hän oli löytänyt pesintäaikaan. Siitä päivästä saakka, jolloin Kristoffer souti kotiin kuninkaallinen saalis keulassa, oli heidän kahdenkeskinen yhdessäolonsa ollut lopussa. Viha säkenöi Janin katseessa. Se vältteli kohtaamasta Kristofferin katsetta, ja kun se joskus suuntautui ylioppilaaseen, se kävi häijyksi ja pistäväksi.
Henrika oli sen huomannut, vaikka pitikin sen omina tietoinaan. Myöskin talollinen pani merkille, että hänen renkinsä joutui tavantakaa rajun ja kiukkuisen luonteensa valtoihin. Muuten ei hän siitä välittänyt, mutta hän pelkäsi Janin silmiä.
— Ole tirkistelemättä hyljepyssyä! hän tuhahti kerran ruoka-aikaan.
— Mitäpä vahinkoa voisi olla siitä, että vähän katsoo jotakin, ihmetteli Jan sävyisästi.
— Paha silmä vaikuttaa sen, että alkaa tulla vahingonlaukauksia, tahdoitpa aiheuttaa vahinkoa tahi olit tahtomatta.
Kristoffer oli maannut talollisen kanssa kaukana Itämerellä, uloimmaisilla kareilla, hylkeitä huutelemassa. He olivat kahteen mieheen raahanneet kotiin tarvepuita etäisiltä hietasärkiltä. Ja vraköläinen oli näillä pitkillä retkillä kertonut haaksirikkotarinoita, jotka olivat myrskystä ja pimeydestä ja hirveistä seikkailuista kudottuja, ja hylkeenpyyntijuttuja ihmeellisiltä keväisiltä ajojääviikoilta, jolloin saaristolainen kokee pyydystyksen korkeimman jännityksen. Kristofferin mieleen johtuivat usein Pykälän viittaukset väestön täällä meren äärillä harjoittamasta merirosvouksesta. Mutta utelipa hän seuralaiseltaan miten ovelasti tahansa, ei hän huomannut tämän kuvauksissa mitään epäilyttävää.
Olipa Kristoffer vielä oppinut hiomaan viikatettakin ja niittämään, ja Henrikan kanssa hän oli kantanut kotiin useampia heinätaakkoja kuin vraköläiset milloinkaan olivat korjanneet yhtenä kesänä. Saarella oli tiukkaa rehuista: kaikista aitauksista yhteensä saatu sato riitti töin tuskin talon ainoalle lehmälle.
Kristoffer eli nykyhetkessä. Entisestä elämästä oli hänen tajunnassaan ainoastaan kalpeita muistoja jäljellä.
Etäällä, utuisessa kaukaisuudessa, jossakin laiturissa oli tuo valkoinen pursi. Pykälä kartoitti saaria, Kevätesikko kuivasi kasveja, Klopstock syventyi Schellingin panteistiseen maailmankatsomukseen niinkuin hento, pieni varjo-olento hapuilee sinisessä pimeydessä.
Mutta vieläkin kaukaisemmilta tuntuivat palanut Turku ja hänen omaisensa: isä ja äiti ja sisarukset, ahtautuneina kesäksi johonkin talonpoikaistaloon maaseudulle.
Ja elämän lakkaamattoman kiertokulun ulkopuolella eli hänen entisen rakkautensa muisto köyhää varjoelämäänsä. Tämä suuri tunne, jonka pysyväisyyteen hän oli kerran luottanut kuin itseensä elämään, oli tullut tyhjäksi; hän ei tietänyt, miksi ja miten. Hänen aistiensa oli yhtä mahdotonta omistaa tuo nainen kuin käden tarttua punaiseen aamu-usvaan. Hän oli väistynyt Kristofferin luota, paennut ikuisesti ajan ja paikan taakse — se oli yhtä varmaa kuin sekin, ettei sormus, jonka Kristoffer pudotti mereen, enää milloinkaan kimaltelisi hänen sormessaan.
Huonoksi teoksi oli Pykälä sanonut tätä julmaa uhritoimitusta. Kristoffer käsitti ystävänsä ajatuksenjuoksun. Omaa itseään hän ei ymmärtänyt.
Hän ei voinut tuntea lainkaan katumusta.
Menneisyys oli kuolleita maita. Hän oli jättänyt ne taaksensa. Nykyhetki oli aaltoilua ja raikkautta, myrskyä ja taistelua, rajatonta kaipausta, siteetöntä vapautta. Nykyhetki oli säihkyvä kuin tähtitaivas ja liekehtivä kuin auringonnousu.
Nyt tunsi Kristoffer rakkauden. Hän rakasti Henrikaa.
2.
Meri kohoeli kuvastinkirkkaana heinäkuisen aamupäivän väkevässä auringonvalossa. Joku maininki imeytyi huomaamatta kallionkoloihin ja peräytyi porehtien ja hiljaa kohisten. Ja sitten vallitsi taas valoisa, juhlallinen sydänkesän hiljaisuus.
Kristoffer ei ollut koskaan ennen nähnyt merta tämän hartaan hiljaisuuden vallassa, jota ei mikään soraääni häirinnyt: niin käsittämättömän suurena, niin epätodellisen valoisana! Se toi hänelle jollakin tavoin mieleen jouluyön taivaan majesteetillisine linnunratoineen.
Hän oli uinut ja käynyt alastomana pitkäkseen auringonpaisteeseen lämpöiselle, punaisenruskealle paadelle. Hän oli noussut ensi kerran maihin täällä. Paikka oli kaukana, Vraköstä länteen, yksinäisillä saaristovesillä, joilla arkioloissa harvoin liikuttiin. Kristoffer ei tietänyt edes saaren nimeä.
Hän katseli kirkkaaseen veteen. Ruskolevä hohteli kaikissa mahdollisissa vihreän ja ruskean vivahduksissa. Koreat levät kurottuivat syvälle, syvälle alas merenpohjan tummiin seutuihin, keinuen virtapaikoissa niinkuin latvat tammimetsässä, kun aurinko kultaa niitä ja tuuli kulkee lehvien läpi.
Vedenrajassa, liki hänen jalkojaan parveili pikkukaloja. Jokainen tuumanmittainen sintti heijastui kahta vertaa pidempänä laajalle, hiljaiselle vedenalaiselle paadelle: sen pinnassa kävi kiitävien, pienten varjojen kummallinen vilinä, herkeämätön ja sekava leikki. Ja kun Kristoffer katsoi tarkemmin, oli koko paasi varjoleikkeineen verkkaisessa ja pehmeässä keinunnassa.
— Se johtuu valon taittumisesta ja rantaveden lakkaamattomasta liikkeestä, hän ajatteli. Mutta ihmeelliseltä se näyttää, tuo valon ja pimeyden, todellisuuden ja harhanäyn sekoitus!
Ilmassa hänen päänsä päällä havisi. Yksinäinen kuikka pyrki pohjoista kohden pitkin, valittavin äännähdyksin.
— Sinä lienet turmiolintu, sinä, ja sitäpaitsi myrskyn enne, kun sinä lennät maata kohti!
Hän nousi seisomaan ja seurasi katseellaan kuikan lentoa rannan yli. Silloin hän huomasi harvinaisen pienen merenlahden kahden kallionkärjen lomassa, joiden äkkijyrkät rannat maininki oli koristanut vaahtopäärmeellä. Aivan tämän jylhän lahdelman pohjukassa oli rantaäyräs alava, ja kuivuneitten levien muodostaman ruskean juovan takana kimalteli auringon hehkussa kukkivien alpien läikkä. Tuonnempana, ylempänä saarella kasvoi kiiltoleppiä tuuheina metsikköinä.
Mutta Kristoffer ei ensi hetkenä huomannutkaan alpia eikä kiiltäviä leppiä. Hän seisoi auringonpaisteessa lumottuna katsellen poukaman kauneinta koristusta: runsaskukkaista orjantappurapensasta, elämän lempeää tunnusmerkkiä tässä kuolleiden kallioiden ja aution meren maailmassa.
Nyt olivat aavat suven-tyyninä, ikäänkuin säihkyvänä, sinisenä kehyksenä tuolle ihanalle kuvalle. Mutta Kristoffer ajatteli myrskyä, joka pian tuhoaisi ruusut. Ja hän muisti saariston autiuden, jossa ainoastaan vaivaismännyt ja katajat kestivät kaiken muun vihreän elämän tukahtuessa.
Hän pukeutui ja meni tuohon kauniiseen lahteen.
— Te ette saa kukkia kauan, poloiset, puheli Kristoffer ruusuille. Pian tulee myrsky ottamaan teitä.
— Tehköön niin, Kristoffer kuvitteli orjantappuran vastaavan. Mutta minä kukin uudestaan ja elän jatkuvasti, niinkuin näet.
— Sinun aikasi on lyhyt ja myrsky on ikuinen.
— Mikä on lyhytaikaista ja mikä on ikuista? Kukkiminen on yhtä ikuista kuin myrsky.
Tuulenviri oli herännyt päivänkilon kujassa, haravoi lahtea ja kiiti humisten rannan yrttien ja pensaiden yli. Nyt Kristoffer huomasi kapean, harsonhienon silkkikaistaleen, joka riippui orjantappurapensaasta ja liehui tuulessa kuin veripunainen viiri. Hän sormeili tuota merkillistä pientä kangassuikaletta.
— Se on ilmeisesti revennyt silkkihunnusta, hän päätteli. Mutta mistä se oli lähtöisin? Oliko myrsky kiidättänyt sen tänne vai lintu kantanut nokassaan? Ei, Kristofferin täytyi hymyillä haaveellisille ajatuksilleen, kun hän lopulta keksi yksinkertaisen selityksen: Henrika!
Lepikon läpi kulki polku. Kristoffer noudatti sitä, ja pian tuli vastaan aukeama, jossa kasvoi mehevää ruohoa ja sinisiä ja keltaisia kukkia. Polku kiemurteli eteenpäin, vuorenrinteitä ylös ja halki kivikoiden ja jälleen alas pientä metsikköä kohden, missä kasvoi tuuheita, kyhmyisiä koivuja. Täällä polku haarautui.
— Ihmeellisiä puita, mietti Kristoffer, ne kasvavat leveyttä ja näyttävät pikkuvanhoilta, onkohan ihmiskäsi joskus mahtanut katkaista kaikkien niiden latvat.
Hän kulki eteenpäin kepein askelin. Kaukaa lehdesniityltä, vaaleiden koivunrunkojen takaa pilkoitti sammaltunut ladonseinä. Kristoffer pysähtyi kuuntelemaan. Metsän syvässä hiljaisuudessa raikui karkea hoilotus. Ääni oli Janin:
Pala, paloi Turkukin suoloin, rasvoin räiskyvin. Silmä se itkee ja nauraa suu, surut korpehen karkoittuu. Ukko kun kuolla kupsahtaa, saamme me rauhassa suurustaa ja nukkua puoleenpäivään.
Kristoffer hiipi varovasti lähemmäksi. Nyt hän huomasi Janin, joka puolittain lojui valtavalla lehtikerppokasalla. Vähän kauempana seisoi Henrika kassara kädessään.
Jan alkoi uudelleen mölytä:
Käki se kukkuu koivussa ja sillä on kumma pilli. Jos et tule leikkiin, vuota siis, käy pian kämmenet haiveniis, ja pyristelet maassa kuin silli.
Tuo räyhäävä ääni ärsytti Kristofferia.
— Oletpa aika vintiö, hän ajatteli, ja turhaan sinä koetat saada
Henrikaa pauloihisi.
Ja hän lauloi, niin että metsä raikui, ensimmäisen leikkilaulun, mikä sattui tulemaan hänen kielelleen:
Virka vain, niin saat sa mun, kun saat mun, niin kelpaa sun, ja ellen liene mielees sun, niin anna olla mun, jos niin on tahtos sun, niin katso ohi mun.
Kristoffer näki Janin ryntäävän pystyyn ja Henrikan juoksevan hänen luokseen. Syntyi sanakiista. Kristoffer ei voinut kuulla, mitä sanottiin, mutta päätös oli kyllin selvä: Jan heitti tuohikontin olalleen, otti kassaransa ja katosi ladonnurkan taakse.
Henrikan kasvot eivät ilmaisseet, oliko hän suuttunut vaiko hyvillään
Janin poistumisesta.
— Minun täytyy ottaa sinut apumieheksi Janin tilalla, sanoi hän töykeästi Kristofferille.
— Sitä juuri halusinkin.
Hän otti kasasta ladon oven luota kerpon aikoen heittää sen latoon.
— Ei! Anna olla!
Henrika tarttui hänen käsivarteensa temmaten kerpon häneltä. Mutta hän pudotti sen heti maahan. Kristoffer oli ottanut hänet syliinsä.
— Ei, Kristoffer!
— Henrika! Minä rakastan sinua!
Henrika seisoi nyppien lehtiä koivunvarvusta. Kristoffer puhui.
Henrika ei kuullut sanoja, mutta sävel soi hänen korvissaan laululta.
Kristoffer peitti hänen kasvonsa suudelmin. Tyttö salli sen tapahtua.
Äkkiä hän työnsi nuorukaisen luotaan, nosti kerpon maasta ja heitti sen latoon.
— Sinä varmaankin ajattelit, että minä tahdoin riippua kiinni sinussa, kun otin sinua äsken käsivarresta.
— En ajatellut mitään, Henrika!
— Minun täytyi estää sinut heittämästä kerppoa latoon.
— Mitä sinä hulluttelet!
Henrika nauroi.
— Se oli, näetkös, ensimmäinen tänä vuonna, ja naisen täytyy heittää se latoon, sillä jos sen tekee mies, niin uuhet kantavat talvella vain pässejä. Nyt minä menen latoon kerppoja latomaan ja sinä saat antaa niin monta kerppoa kuin vain jaksat.
— Annan kaikki.
— Se ottaa koville, saatpa nähdä.
* * * * *
Kristoffer souti Henrikan ruuhellaan kotiin. Se oli hänen partioretkensä ajan ollut vedettynä pieneen, pähkinäpuiden reunustamaan piilopoukamaan saaren itärannalle. Kun tuo pähkinäpuiden lämpöiseltä hohtava vehreys nyt peittyi niemien taakse, katosi Kristofferin näköpiiristä viimeinenkin pilkahdus kesän kauneutta. Alkoi hämärtää ja saaristo oli taas alastoman, harmaan autiona hänen silmiensä edessä. Hänestä tuntui yhtäkkiä niin pelottavan kummalliselta, kuin olisivat pahat voimat elämöineet tummien, jyrkkien luotojen ja synkkien, pitkulaisten vedenpäällisten särkkien vaiheilla.
Olikohan hänen soudussaan jotain vikaa, koska ruuhi ei liikkunut eteenpäin?
Henrika hymyili.
— Annahan toinen airo minulle!
Hän souti kaikin voimin ylähangan airolla, ja Henrika meloi perässä toisella.
— Mitä noituutta tämä on?
³ — Ei ensinkään noituutta — vain vastavirtaa ja nousuvettä samalla kertaa.
He olivat tovin ääneti. Hämärän huntu tiheni luotojen yllä.
— Tuuli kääntyy vastapäivään. Tulee paha ilma.
Kristoffer ei virkkanut mitään.
— Sinä, Kristoffer, et ehkä laisinkaan usko noituuteen!
Kristoffer ei vastannut. Hän souti nyt kuin henkensä edestä luoden silloin tällöin aran katseen etelää kohden. Siellä olivat nyt ne kauniit merenaukeamat, jotka hän oli nähnyt unessa ensimmäisenä Vrakössä viettämänään yönä, ja niiden keskellä oli tuo pieni luoto ja sen laelta hän erotti unen liikkumattoman naishahmon — Henrikan!
— Mikä sinun on, Kristoffer? Etkö ole ennen nähnyt Vrakön pyhimystä?
Pelkäätkö häntä?
— Kuka hän on?
— Kuka — sitä minä en tiedä, koska hän on vain kaljuunakuva.
— Minä en käsitä — —
— Kaljuunakuva laivasta, joka on joskus haaksirikkoutunut täällä.
— Mikä on kaljuunakuva?
— Puinen keulakoriste tietääkseni. Tämä on hieno, usko pois. Ei kukaan meidän saaristossamme osaisi veistää sellaista kuvaa. Me nimitämme sitä pyhimykseksi, koska sillä on niin kauniit kasvot ja sädekehä otsalla niinkuin kirkkopyhimyksellä.
— Miksi te olette panneet sen autiolle luodolle?
— Siitä on hyötyä meriviittana.
Kristoffer souti ääneti. Vastavirta lakkasi, ruuhi kulki hyvää vauhtia.
— Mistä laivasta pyhimyksenne on peräisin? tiedusteli hän lopulta.
— Sitä olen monta kertaa tuuminut.
— Mistä maasta?
— Sitä on vielä vaikeampi saada selville.
— Niin, mutta voihan aina otaksua.
Henrika antoi kysymyksen raueta. Mutta Kristoffer oli itsepintainen.
— Kauanko tuo pyhimys on ollut paikoillaan.
— Sitä en tiedä.
— Isäsi on vanha ja muistaa pitkälti. Sanohan minulle, mitä olet kuullut kerrottavan.
— Puhutaan, Henrika vastasi hiljaisella äänellä, ikäänkuin olisi uskonut Kristofferille salaisuuden, — saaristossa puhutaan, että se irtautui muutamana yönä syysmyöhällä prikistä, jonka nimi oli Renata.
— Eivätköhän ihmiskädet mahtaneet olla siinä avullisina.
— Ei kai ole luvatonta ottaa keulakoristetta jostakin laivahylystä.
— Ei, mutta jos kuva on pelastettua tavaraa, niin tietää joku sittenkin jotain sen alkuperästä.
— Minä uskon, että isä tietää enemmän kuin puhuu, sanoi Henrika arasti.
Mutta hän ei pidä siitä, että häneltä kysellään.
3.
Heinäkuisen uudenkuun kaunis kaira riippui verenkarvaisena hämärän pihamaan yllä. Kesäiset tähdet tuikkivat siellä täällä taivaanlaella udunvalkoisina ja vailla valovoimaa. Kaakosta puhalsi yltyvä tuuli yli saaren, vihaisena, epätasaisena, tuimin puuskin.
Isäntä istui kuistin penkillä vedellen iltahaikujaan. Jan loikoi selällään asuinrakennuksen seinustalla imeskellen tupakkamällistä viimeisenkin mehun samalla kuin hänen kätensä tekivät tuhojaan kukkivassa taskuheinässä, nykivät varsia poikki ja kiskoivat maasta juuria.
Henrika tuli rannasta Kristoffer seurassaan. Ripustaessaan kassaraansa puukoukkuun hirsiseinälle hän huomasi Janin puuhan.
— Mitä tuo hyödyttää? Sinähän turmelet pihan.
Jan vastasi raastamalla irti keisarinkruunun, ainoan, joka kukki siinä pitkässä rivissä, minkä Henrika oli syksyllä istuttanut.
— Oletko sinä vimmattu? kirkui Henrika.
— Varo itseäsi! ärjyi isäntä.
Kristoffer hyökkäsi Janin kimppuun -tarttuen hänen käsivarsiinsa. Jan ähkyi Kristofferin käsissä, tempoili, kieriskeli, kiemurteli, mutta Kristoffer ei hellittänyt kelpo otettaan. — Keisarinkruunu oli runneltuna ruohikolla.
— Päästä irti minut, Jan mylvi. Mitä pahaa olen sinulle tehnyt?
— Pieksä häntä! huusi isäntä.
—- Pahalle pahan palkka, arveli Henrika.
— Minä päästän sinut, kunhan vain lupaat olla vastedes kiukuttelematta.
Jan pääsi vapaaksi. Hän seisoi hievahtamatta samalla paikalla kyräillen Kristofferia kulmainsa alta, pienet silmät hehkuivat kuin keltaiset kypenet ja leuka vapisi.
— Miksi herran nimessä sinä raastit maasta Henrikan keisarinkruunun? Jos olet ilkeällä tuulella, niin ei sinun silti tarvitse runnella maan kukkia!
— Kuulkaas pappia!
— Sinä olet heittiö.
— Minkä Henrika on istuttanut, sen täytyy saada kasvaa, lisäsi isäntä.
— Sinä vahingoitat minua kaikin mahdollisin tavoin, puuskahti Henrika.
— Jokaisella on pirunsa ja muutamilla on kaksi.
Veri syöksähti Kristofferin päähän.
— Sinä olet heittiö! hän huusi.
— Älä levittele leukojasi noin kovin, vaikka voltitkin, kun satuin olemaan maassa pitkänäni!
— Va-i niin?
— Luulet olevasi Goljat, mutta Vrakön Jan heittää sinut tantereeseen, jos vain viitsii.
Kristoffer ja renki painiskelivat kartanolla. Jan oli väkevämpi,
Kristoffer suurempi ja notkeampi. Kamppailu kävi rajuksi.
— Pidä puoliasi, Kristoffer! huusi Henrika.
Samassa sai Kristoffer syliotteen ja paiskasi Janin selälleen ruohikkoon. Hän jäi siihen makaamaan, kasvot kuolonkalpeina, silmät ummessa.
Kristoffer kumartui hänen puoleensa.
— Oletko satuttanut itsesi? hän huolestuneena kysyi. Älä ole vihainen.
Tämän kerran voitin minä ja ensi kerralla voitat sinä.
Jan ei hievahtanutkaan.
• — Anna hänen olla rauhassa! sanoi isäntä, joka istui vielä kuistissa imien piipustaan viimeisiä sauhuja.
Kristoffer kääntyi. Silloin säntäsi Jan pystyyn. Puukko välähti hänen kädessään, hän tavoitteli iskeäkseen ylioppilasta selkään. Mutta Henrika kirkaisi, Kristoffer hypähti syrjään ja veitsenkärki viilsi ainoastaan naarmun hänen takinhihaansa.
Isäntä tölmäsi pihamaalle. Hän kähisi kiukkua. Häntä halutti pieksää renkiä, rutistaa häntä, niin että kylkiluut rusahtelisivat. Mutta viisaus hillitsi vihan. Hän puristi valtavan kouransa nyrkiksi ja heristi sitä Janin kalpeiden kasvojen edessä, niin että rystyset viistivät suuta.
— Sinä valmistat helvetin minulle.
— Kiukusta helvetti tulee!
— Ole vaiti ja häpeä! Sinä saatat itsesi onnettomuuteen; kiivailet, kunnes istut Turun linnassa kruunun raudoissa. Olkoon se sinun oma asiasi. Mutta ole puukottamatta ihmisiä minun pihamaallani!
Kristofferilla oli vyöllään puukko, terävämpi ase kuin Janin! Hän piti kättään sen kahvalla.
— Toinenkaan ei ole sen parempi, mutisi Jan.
— Ei, sanoi Kristoffer singoten puukon ilmaan.
Se lensi kauniissa kaaressa yli pihamaan ja jäi seisomaan kärki maahan uponneena.
— Minäkin osaan käyttää puukkoa, niinkuin näet, mutta minä en paljasta sitä koskaan lähimmäistäni vastaan. Se ei sovi ylioppilaalle.
4.
Ensimmäisen myrskypäivän ilta-aurinko laski viljavan verivirran kaltaisena mailleen, läntisen taivaan pilvimaiseman taakse. Siellä syntyi lakkaamatta uusia myrskypilviä: laajoja kuin manteret; kukkulaisia kuin vuorijonot; kapeita, rikinkeltaisia kaistaleita ja repaleisia, mustia tukkoja, jotka levisivät pitkin taivaanlakea yhtä huimasti kuin vihurit yli meren.
Kristoffer istui keinutuolissa ikkunapöydän ääressä lukien Ovidiusta, Muodonvaihdosten runoilijaa. Pihamaalla hänen ikkunansa edessä huojui korkea honkariuku niinkuin varpa myrskyssä. IImansuuntanuoli sen huipussa värisi lakkaamatta ja kuparinen tuuliviiri heittelehti kirahdellen sinne tänne.
Tämä ikivanha viiri oli komea taideteos. Se esitti jotakin tarunomaista merihirviötä, jonka kypärään selkään tekijä oli kuvannut nuoren, torvea toitottavan naisen notkean hahmon. Tämän hulmuava hame ja hirviön kohotettu käärmeenpyrstö loihtivat Kristofferin mieleen saman myrskyn ja sadun tunnelman, minkä suuri Ossian oli hänessä herättänyt. Mutta vertauskuvallisen perusajatuksen perille hän ei päässyt. Viirin kuparityttö oli hänen haaveissaan kuva Henrikasta sellaisena kuin hän kuvitteli tämän jonakin myrskyisenä vapunpäivän aamuna seisovan navetan katolla toitottamassa kesää tervetulleeksi.
Tuli yö. Tumma kohina kulki yli saariston. Seuraavana päivänä kohu yltyi pauhinaksi. Mutta kun Kristoffer heräsi kolmannen myrskypäivän sarastaessa, oli pauhina muuttunut ukkosenkaltaiseksi jylinäksi.
Hän lähti kukkulalle. Ponnistellen polkua pitkin, myrskyn vinkuva laulu korvissaan, pääsi hän lopulta kukkulan laelle.
Aurinko pilkisti pilvien lomasta. Kristoffer katseli kuohuvalle merelle, jossa vaahtoavat aallonharjat hohtelivat kuin lukemattomat valkoiset kyyhkyset heleänvihreällä lakeudella. Mutta etelän puolella, kukkulan juurella, syöksyivät jättiläisaallot kauas maalle. Rajuilman vastustamattoman painon puristamana hukutti meri helmoihinsa koko tuon matalan rannikon kauliten mielettömine tyrskyineen sen laakeita paasia, jymiseviä kivijoukkioita ja kyyhöttäviä siirtolohkareita.
Ei missään hohtanut valkolinnun siipeä aamun pilvistä taivasta vasten. Ei kuulunut ainuttakaan ihmisen tai eläimen ääntä. Kaikki elollinen lymysi myrskyn tieltä, kyyristyi, niinkuin rinteen katajat ja männyt olivat kyyristelleet tuhansia vuosia ryömiessään nöyrästi kivien lomassa aina siitä päivin kuin tämä saari syntyi ja vihreä elämä työnsi juurensa sen köyhiin koloihin.
Kristoffer istuutui tuulensuojaan kiviröykkiön juurelle. Hän ihmetteli, mistä johtui, ettei hän voinut täysin nauttia vyöryvien aaltojen värileikistä ja kuohuvien tyrskyjen upeudesta. Hän aavisteli hämärästi, että tässä näköpiirissä tapahtui jotain, jota silmä ei erottanut eikä korva kuullut pauhulta ja jylinältä.
Missä oli Henrika? Hän keitti tuvassa ruokaa. — Jan? Hän paikkasi verkkoa. — Isäntä? Kristoffer ei ollut nähnyt häntä tänä aamuna. Eikä eilenkään, jolloin myrsky yltyi hirmumyrskyksi ja erään ranta-aitan katto lensi mereen ja rojut oli korjattava maihin.
Kristofferille tuli se lievästi vastenmielinen tunne, joka valtaa meidät aavistaessamme, että joku katselee meitä takaapäin. Hän kääntyi. Nyt hän huomasi suuren, pyöreän lasisilmän mulkoilevan kivien lomasta röykkiön huipulta, aukosta, joka oli koverrettu kummun keskelle, niin että se muistutti pientä tulivuorenaukkoa. Vraköläisisäntä lojui siellä tähystelemässä. Itse hän oli suojattuna niinkuin sotilas juoksuhaudassa, mutta kaukoputkellaan hän havaitsi kaiken, mitä monipeninkulmaisessa näköpiirissä tapahtui.
Kristoffer katsoi kiikariin.
— Mitä näet?
— Hyökyjä, torninkorkuisia.
— Mitä muuta näet?
— Meren ja taivaan.
— Mitä muuta näet?
Kristoffer värisi. Etäältä hän oli erottanut mustan esineen, joka vaappui aalloilla. Hän loi kysyvän katseen isäntään.
Tuon jättiläismäisen miehen vakavat kasvot hymyilivät.
— Onko se laivahylky? kysyi Kristoffer kiihtyneenä.
Punapartainen pää myhäili ja nyökkäsi.
— Onko laivassa ihmisiä?
— Ei, he ovat menneet veneisiin.
— Onko heillä mahdollisuuksia pelastua?
— Ei, veneet ovat kadonneet miehineen päivineen.
— Näitkö heidän hukkuvan?
— Näinpä näin.
— Kuinka sinä saatat hymyillä sellaiselle? Sinun pitäisi itkeä!
— Ei kukaan ihminen iloinne toisten onnettomuudesta. Mutta tuntuu mieluisalta, kun Jumala siunaa rantoja.
Kristoffer ei voinut virkkaa sanaakaan vastaukseksi. Mutta ukko kävi puheliaaksi.
— Siellä kulkee paljon rahaa vesilastissa. Komeampaa laivahylkyä en ole nähnyt moneen pikku vuoteen.
— Mitä on raha ihmishenkiin verrattuna?
— Ihminen kuolee, kun on kuollakseen. Se on alusta säädetty. Voit kyllä luottaa siihen, että nuo poloiset ovat lukeneet monta isämeitää — tietenkin omalla kielellään — ja luvanneet kirkkoihin sekä kynttiläkruunuja että ehtoollismaljoja lunnaiksi pelastuksestaan. Merihädässä kukin muistaa Jumalansa.
Kristoffer ei virkkanut sanaakaan. Hän kulki surullisena kukkulaa alas ja riensi omaan huoneeseensa puhuttelematta Henrikaa.
Hän istui Ovidiuksensa ääressä ja hänen ajatuksensa kiitivät runon mukana maailmasta toiseen. Myrsky vihellytti savupeltiä. Viiri heittelehti sinne tänne, mutta aamun kuluessa se kääntyi vähitellen myötäpäivään. Tyttö torvineen käänsi selkänsä kamarin ikkunan ääressä istuvalle ylioppilaalle ja toitotteli merta kohden.
Kristoffer ei sitä tarkannut. Hän ei huomannut, että ilma kävi kauniimmaksi, ennenkuin tuulen tohina äkkiä vaimeni rakennuksen ympäriltä ja outo hiljaisuus havahdutti hänet syvistä ajatuksista.
Hän katsoi tupaan. Se oli tyhjä. Mutta kun hän astui kuistiin, näki hän isännän ja Janin lähtevän satamasta suurella, jahdiksi köysitetyllä aluksella.
Merellä kävi vielä myrsky. Pursi kulki purjeet reivattuina. Ja sillä aikaa kuin Kristoffer kiipesi kukkulalle, tuli hirmumyrskyn kaltainen vihuri kiidättäen mukanaan kohisevaa rankkasadetta. Mutta pian tulvi taas auringonpaistetta seestyvältä taivaalta, meri kävi siniseksi, ja Kristoffer huomasi nyt, ettei tuo autio ulappa ollut yhtä eloton kuin tavallisesti. Lounaisessa saaristossa hohti silloin tällöin valkoinen purje aallonharjalla, hiukan etelämpänä toinen, idässä kolmas, kaakossa neljäs, ja tuolla mustien vihureiden keskellä, lähellä rantaa, purjehtivat Vrakön jättiläinen ja hänen miehensä merta kohden.
»Toinen purjehtii pakosta», sanoi vanhus Gullkronan selällä! Mikähän pakko nyt oli? Mikä mahti saattoi äkkiä kaikki nämä purret meren tuimaa tuulta uhmaamaan?
— Mahtavatkohan ne mennä hylyn luokse? ajatteli Kristoffer. Siellä on kelpo lailla saalista niille kaikille: puuaineita, köysiä, purjeita, rautapultteja, kuparinauloja ja lopuksi tietenkin lasti. Mutta eiväthän ne ennätä kulkea sinne ja takaisin ennen pimeän tuloa! Ja kaikkien väylän särkkien ja riuttojen yli vyöryvät meren tuimat aallot. Eikä missään ole satamapaikkaa. Onpahan yksi! Nyt muisti Kristoffer kuulleensa puhuttavan Vrakbådanista, pelätyn Vrakön etuvartijasta, näiden merenäärten perimmäisestä satamapaikasta ja maatuesta, missä oli vanha metsästysmaja, notkossa kukkuloiden keskellä.
Kristoffer arvioi tilanteen aivan oikein. Hän ymmärsi yhtä ja toista, niin vieras kuin olikin. Mutta tapahtumain tausta ja niiden kiertokulun sisäinen yhteys jäi kuitenkin tunkeilijalle käsittämättömäksi, Hän ei tietänyt, että tuon vieraan laivan kamppailua ja tuhoa oli katseltu monilla kiikareilla monilta kummuilta kautta koko saariston, että myrskypäivät olivat jännittävän odotuksen päiviä, että isot veneet, joita muuten käytettiin vasta syyskalastukseen, varustettiin nyt nopeasti köysityksellä, että kiväärit taiottiin, valtaushaat teroitettiin ja ruokalippaat odottivat valmiiksi täytettyinä otollista hetkeä. Eikä hän liioin ymmärtänyt, että noiden viiden veneen merimatka oli kilpapurjehdusta, että ensimmäinen, joka valtasi hylyn, oli saava parhaimman osan ja tarpeen tullen puolustava oikeuttaan pyssyllä ja puukolla. Ja vihdoin oli hän täysin tietämätön siitä, että näytelmä, mikä tapahtui hänen silmiensä edessä, oli vain pieni rengas tapahtumien loppumattomassa ketjussa, vähäpätöinen kahakka tuhatvuotisessa sodassa, jota kauppias ja ryöstäjä kävivät, edellinen taistellen valtion ja kirkon turvissa, jälkimmäinen myrskyn, hyökyjen, pimeyden, harhavalkean, noituuden ja loitsujen liittolaisena. Kristofferilla ei ollut aavistustakaan vanhojen saaristolaissukujen salaisesta yksituumaisuudesta meren ja liitosta paholaisen kanssa. Jos hän olisi pitänyt silmällä vraköläisisännän puuhia illalla, sen jälkeen kuin hän oli paininut Janin kanssa, niin olisi hän nähnyt hänen raaputtavan veitsenkärjellä venetalaan seinää mumisten samalla pitkiä liutoja käsittämättömiä sanoja. Hän auttoi myrskyä ja rukoili paholaiselta hyvää merensaalista mainitsematta hänen pelättyä nimeään. Mutta kun rukous oli kuultu ja laiva tuhoutui ja kansilastia alkoi ajelehtia aalloilla, sanoi vraköläisisäntä ja koko saaristolaisväestö, että Jumala siunasi rantoja.
Hänen hyvä saalistusonnensa oli hänelle taaskin uskollinen. Hän valtasi oman onnensa nojaan jätetyn hylyn ensimmäisenä, täytti isonveneensä ruhvin jäljellejääneillä arvoesineillä, vaatteilla, ruokatavaroilla, viinipulloilla, ja lastasi peräruumaan hienointa espanjalaista suolaa. Ja ensimmäisenä laski hän Vrakbådanin satamaan. Kun myöhemmin tulleet saaristolaistalonpojat astuivat tuohon rappeutuneeseen metsästysmajaan, olivat vraköläinen ja hänen miehensä jo ottaneet makuulavat haltuunsa.
5.
Mutta kotona Vrakössä kahlasivat Kristoffer ja Henrika aallokossa keräillen lankkuja, jotka olivat kuuluneet johonkin mereen huuhtoutuneeseen kansilastiin. Illan hämärtyessä oli rannalla valmiina komea pinkka.
He menivät taloon. He söivät iltaista — ensi kertaa yhdessä. Ja kun iltatähdet puhkesivat himmeänsiniselle taivaanlaelle niinkuin kalpeankeltaiset ruusut ja kiiltomadot hohtivat ruohikolla, Kristoffer seurasi Henrikaa hänen luhtiinsa. Meren juhlallinen kohina soi saaren ympärillä syvänä ja tummana kuin urkujen sävelmä, mutta sirkat sirittivät luhdin hämärässä ja katon koivunlehvät tuoksuivat kesältä, ja Kristofferin tietoisuudesta haihtuivat kaikki myrskypäivien vaikutelmat.
Kuun paiste siivilöity! luhtiin ikkunan läpi: kalpea, lumottu, päihdyttävä utu. Henrika avasi pitkät palmikkonsa. Hän seisoi keskellä valkoista juovaa ja pehmeät hiukset valuivat hentojen olkapäiden yli kuin aaltoilevat, tummat virrat.
Yön tunnit kulkivat sarastusta kohden. Henrikan luhdissa tikitti kaksi kelloa: Kristofferin kultakello ja kuolemankello seinähirressä. Ne ahersivat turhaan. Aika oli pysähtynyt kulustaan näille kahdelle, joiden olisi pitänyt kuunnella kellojen ilmoitusta.
Aamuaurinko kohosi saaren ylle. Se kääri ensin kylmän valonsa kukkulan kiviröykkiön ylle, sitten asuinrakennuksen ja sen kuistin, viimeiseksi luhdin ja luhdinsolan ylle. Se kohosi kohoamistaan ja paistoi luhtiin pienestä, avoimesta ikkunasta.
Kristoffer heräsi ja pukeutui.
Hän katseli Henrikaa. Tämä nukkui. Hänen kasvonsa olivat nuoret ja onnelliset.
— Hän on tuleva minun vaimokseni, ajatteli Kristoffer. Minua tullaan pitämään hulluna. Isä joutuu vihan vimmoihin ja äiti itkee silmänsä punaisiksi. Edessäni on pitkä ja vaikea tie, mutta minä aion kulkea sen loppuun saakka. Henrika on tuleva vaimokseni.
Hän katsahti ikkunaan. Silloin hän huomasi jotain hyvin kummallista. Aurinko pisti hänen kasvojaan — ensin hän luuli näkevänsä väärin — mutta kun hän varjosti kädellä silmiään, huomasi hän, että pöydällä oleva suuri ruukkukasvi oli todellakin rehevä, kukkiva myrtti. Henrikan, tietystikin! Mutta kenen oli siinä tapauksessa tuo toinen myrtti, jonka Henrika jostakin käsittämättömästä syystä oli jättänyt suljettuun kamariin kuihtumaan hoidon puutteessa?
Nurkassa oli arkku. Se muistutti erehdyttävästi sitä kaunista arkkua, minkä Kristoffer oli nähnyt salakäynnillään tuossa merkillisessä, lukitussa huoneessa. Mutta sen kanteen maalatut ruusut olivat sinisiä, ja nämä olivat punaisia. Siniruusuin koristettu arkku, jota Kristoffer oli ihaillut, ei ehkä ollutkaan Henrikan? Tuo sininen kamari ei kenties ollut Henrikan talvihuone?
Kristoffer ei voinut pidättää näitä hapuilevia ajatuksiaan, vaikka terve järki sanoikin hänelle, ettei kukaan muu kuin Henrika saattanut omistaa toista enempää kuin toistakaan. Hänhän oli ainoa nainen talossa, Vrakön emäntä siitä saakka kuin hän tuli täysikasvuiseksi. Äiti oli kuollut hänen lapsena ollessaan.
Henrika avasi silmänsä.
Kristoffer suuteli häntä:
— Henrika, sinullahan on kaksi myrttiä ja kaksi morsiusarkkua.
— Myrttiä? Tuossa on minun myrttini!
— Sinulla on sitäpaitsi toinenkin. Läntisessä kamarissa.
Henrika katseli häntä tutkivasti. Hänen kasvonsa muuttuivat. Ne kävivät vanhemmiksi, kovemmiksi, rumemmiksi.
— Minä kävin siellä varhain ensimmäisenä päivänä. Minun avaimeni sopi lukkoon. Olin utelias, ymmärräthän.
— Silloinpa sinä petyit, Kristoffer! Eihän siellä ole mitään erikoista nähtävää.
— Vain myrtti.
— Entä sitten?
— Komea ruukkukasvi, jonka hoidon olet unohtanut.
— Se ei ole minun.
— Kenen se sitten on?
— Erään toisen, tietääkseni.
— Miksi annat jonkun toisen omistaman myrtin kuolla?
— Koska minun täytyy. Sinä et saa kysyä enempää.
— Kuka on se toinen?
Henrika purskahti itkuun.
— Vastaahan toki!
— Kasvinsisareni, Henrika kuiskasi nyyhkytysten lomassa.
— Mikä hänen nimensä on?
— Renata.
— Missä hän on?
— Hän on kuollut.
Henrika istui vuoteellaan kasvot käsiin kätkettyinä. Hänen paljaat olkapäänsä vavahtelivat.
Kristofferin tajuntaan nousi synkkä aavistus.
— Onko hän saanut väkivaltaisen lopun?
Heidän katseensa yhtyivät. Henrikan kasvot ilmaisivat pidätettyä tuskaa.
— Kukaan ei ole milloinkaan virkkanut sanaakaan Renatasta, lisäsi
Kristoffer. Mutta minä aavistan pahaa. Olen nähnyt hänet unessa.
— Hän kummittelee, poloinen.
— Sano minulle, kuinka hän kuoli!
— Hän hukuttautui.
— Miten se tapahtui?
— En tiedä, Kristoffer!
— Tietääkö isäsi jotakin, luuletko?
— Ei.
— Jan?
— Ei.
— Sinä kai aavistat syyn siihen, että hän pakeni elämästä?
Henrika oli vaiti.
— Miksi käännät kasvosi pois?
— Minä en pidä sinun kysymyksistäsi.
Miten kummallista! Kristofferista tuntui, että joku katseli häntä. Etäällä, etäällä ajan ja paikan takana olivat kalpeat kasvot, ja ne olivat unen naiskasvot surullisine silmineen — se oli Renata. Ja hänen katseensa kerjäsi jotakin Kristofferilta, vaikkei hän koskaan ollut tuntenut tätä elämässä.
Kristoffer oli vain säälinyt hänen myrtti rukkaansa. Nähnyt hänen tyhjän huoneensa ja ihmetellen kosketellut punaista silkkiä, mitä hän oli kerran käyttänyt. Se nuoren naisen hunnusta revennyt pieni kaistale, jonka Kristoffer löysi eräänä aamuna harhaillessaan tuolla vihannalla saarella, ei ollutkaan Henrikan. Se oli muisto Renatasta — siitä ei Kristoffer voinut erehtyä!
Hän nimitti ajatuksissaan tuon yksinäisen lahden Renatan lahdeksi ja orjanruusun kukat rannalla Renatan ruusuiksi. Hän liitti tämän paikan, jonka kauneutta hän ei koskaan unohtaisi, Renatan salaperäiseen kohtaloon.
— Mitä tahdot, Renata? kysyi Kristofferin harhaileva ajatus.
— Rauhaa, vastasivat kasvot.
— Mitä vaaditaan sinun rauhaasi varten?
— Vanhurskautta.
Henrika oli lakannut itkemästä. Hän istui Kristofferia katsellen.
— Hän ei ota minua koskaan avioksi, hän ajatteli. Renata olisi sopinut hänelle paremmin kuin minä.
Kristofferin silmät täyttyivät kyynelillä.
— Onko joku tuottanut Renatalle niin raskaan surun, että hänen täytyi etsiä kuolemaa?
— Niin on hyvinkin saattanut tapahtua.
— Etkö sinä voinut auttaa häntä?
Henrikan kasvot punehtuivat.
— Minä en koskaan tehnyt Renatalle mitään pahaa, hän vastasi kovalla äänellä.
— Mutta annoit pahan tapahtua.
Henrikan katseessa leimahti.
— Sinä kyselet ja tutkit, ikäänkuin et välittäisi mistään muusta kuin
Renataa koskevien tietojen saannista.
— Henrika?
— Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut!