— Henrika, et tiedä, niitä puhut!
— Minä en ole lainkaan syyllinen siihen. Ei kukaan muu kuin itse Renata voi sanoa sinulle, miksi hän meni järveen. Mutta jos tahdot kuulla hänen kertovan, niin saattanen auttaa sinua silloin.
— Mitä tarkoitat?
— Saat nähdä. Nyt sinun pitää mennä tiehesi, Kristoffer!
Henrika hervahti itkien vuoteelleen.
— Henrika, olenko tehnyt sinulle pahaa?
Henrika kätki kasvot käsiinsä.
— Olet minulle rakas, Henrika!
— Anna minun olla rauhassa!
Kristoffer yritti tarttua hänen käsiinsä. Hän veti ne irti.
— Itketkö sinä Renatan tähden?
— Siksi että kaikki on niin raskasta! Minä olen ottanut talteen Renatan päiväkirjan. Mutta en saa siitä selvää. Minä olen oppimaton raukka ja voin tuskin lukea kirjoitusta.
— Luota minuun, Henrika!
Tyttö ei vastannut. Hänen hiljainen itkunsa muuttui äänekkäiksi valittaviksi nyyhkytyksiksi.
— Minä pidän sinusta sellaisena kuin olet ja minä tahdon mennä kanssasi naimisiin.
— Sitä et saa tehdä.
— Minä tahdon niin.
— Ei, ei.
— Henrika!
— Minä olen vain oppimaton maalaistyttö, Kristoffer. Sinun pitää jättää minut rauhaan ja sinun pitää lähteä täältä!
Kristoffer sulki oven jälkeensä astuessaan ulos luhdinsolaan. Tuuli puhalsi mereltä aamunraikkaana ja lokit parveilivat kirkuen sataman yllä. Suuren laiturin vieressä oli hiljan saapunut verkkovene. Kristofferin katse hipaisi sekunnin ajan mastoa, mutta hän oli niin kiihottunut, että kaikki vaikutelmat myllersivät hänen aivoissaan sekavana vilinänä. Henrikan itku viilsi hänen sydäntään. Kun hän laskeutui alas luhdin jyrkkiä portaita, tuntui hänestä siltä kuin hän olisi suistunut kadotetusta taivaasta kurjaan maahan.
Mutta yhtäkkiä hän huomasi kyttyräselkäisen olennon, joka oli aivan Henrikan luhdin edustalla kavunnut aidan jalkaportaalle kuin jokin variksenpelätin. Kristoffer peräytyi, aivankuin olisi nähnyt näkyjä: siinä oli vanhus Gullkronan selältä!
6.
Henrika tuli Kristofferin luokse hänen kamariinsa.
— Oletko nähnyt hänet? hän kysyi.
— Olen. Katsoin häntä ja hän minua, kun laskeuduin luhdinportaita alas.
— Hän saattaa meidät onnettomuuteen. Hän sanoo kaiken isälle ja Janille.
— Puhun itse isällesi eikä meillä ole mitään tekemistä Janin kanssa.
— Jan on julmuri ja hän on ollut hulluna mustasukkaisuudesta koko kesän.
— Hänellä ei ole mitään oikeutta sinuun.
— Hän ei tiedä, mitä oikeus on — —
Henrika puhui nopeasti ja kiihdyksissään. Kristoffer keskeytti.
— Missä vanhus on?
— Hän nukkuu.
— Mikä on hänen nimensä?
— Hänellä on monta nimeä, äijä raadolla. Me nimitämme häntä vanhukseksi niinkuin sinäkin.
- Mistä hän on kotoisin?
— Täältä, tietääkseni. Hän on meidän miehemme.
Kristoffer säpsähti.
— Omituista, ettet ole koskaan maininnut, että talossa on sellainen palkollinen!
— Olenko puhunut sinulle siitäkään, että meillä on metsäkissa, joka kuljeksii yltympäri ja syö linnunpoikasia, mutta jota isä ei raski ampua. Vanhus taas maleksii pitkin saaristoa, mutta Vraköstä hän on ollut kotoisin pienestä pitäen.
— Sinä puhut totta, mutta et sano koko totuutta.
— Mitä sillä tarkoitat?
— Isäsi on pyytänyt sinua olemaan puhumatta minun kanssani siitä miehestä!
Henrika nyökkäsi.
— Mielipaha kuvastuu kauniilla kasvoillasi! ajatteli Kristoffer. Sinä elät pahojen ihmisten parissa. Miten säälinkään sinua ja miten pidän sinusta!
Henrika syleili häntä.
— Nyt täytyy sinun paeta, Kristoffer! Saat ottaa vanhuksen veneen, joka on purjehduskunnossa.
— Mahdotonta, Henrika!
— Kokoa tavarasi! Kiiruhda! Minä olen ollut kukkulalla tähystelemässä. Isä ja Jan ovat kotimatkalla. Ja minä olen ollut aitassa ja täyttänyt sinulle eväslippaan.
Kristoffer purskahti itkuun.
Henrika ei ollut koskaan nähnyt miehen vuodattavan kyyneliä. Hän ei ollut milloinkaan uneksinutkaan kokevansa sellaista hetkeä.
— Totta on, että hän pitää minusta, hänen sydämensä riemuitsi.
Mutta samalla hän kuuli omantuntonsa äänen yhtä selvästi kuin puhutut sanat:
Sinun, Henrika, sinun täytyy pelastaa hänet! Sinun täytyy saada hänet pois, ennenkuin isä ja Jan tulevat kotiin. Ja sinun täytyy luopua hänestä ainaiseksi. Se asia on ennakolta määrätty eikä sitä voida muuttaa.
— Mitä teet sinä, kun minä lähden pois?
— Menen kukkulalle ja katselen purjettasi, kunnes se häipyy.
— Ja kun se häipyy?
— Niin muistan sinua, Kristoffer, viime hetkeeni saakka.
— Mutta minunko, tuskaili Kristoffer, minunko pitäisi paeta Jania!
— Ei, mutta sinun täytyy paeta isää.
— Hänhän pitää minusta.
— Voi, et tunne häntä!
Henrika veti hänet kädestä ulos kuistiin. Verkkovene homeenharmaine purjeineen oli vielä laiturin vieressä. Mutta vanhus oli herännyt ja mennyt veneeseen ryhtyen purkamaan köysitystä.
Kristofferin täytyi hymyillä. Henrikan pelko oli tarttunut häneenkin, mutta nyt hän oli taas oma itsensä.
— Näetkö, Henrika, kohtalo pitää minun puoltani! Minun ei ole enää mitenkään mahdollistakaan noudattaa sinun mieltäsi.
RENATA
Isäntä palasi onnistuneelta kaappausmatkaltaan paria tuntia myöhemmin. Mutta hän ei viipynyt kauan satamassa. Meren tyrskyjen keskellä oleva komea hylky ei suonut hänelle hetkenkään rauhaa.
Vanhus ja Jan pantiin purkamaan suolalastia. Itse hän sijoitti kallisarvoisen saaliin ranta-aittoihin eikä malttanut kertaakaan käydä talossa asti. Ja niin pian kuin isovene oli tyhjennetty, purjehti hän takaisin laivahylylle vanhus kumppaninaan.
Jan jäi kotiin, nyrpeänä ja jurona.
Henrika lähti askareilleen.
Niin kului päivä. Seuraavana aamuna Kristoffer souti yksinään tuohon vihreään saareen. Hän aikoi kaataa kuivia runkoja, sanoi hän lähtiessään, ja sahata ne ja kuljettaa puita kotiin. Hän veti siis ruuhensa maihin pähkinälahden pohjukkaan, ahersi metsässä pari tuntia, rakensi rannalle pinon, lastasi aluksen, kunnes keveistä, kuivista puista kohosi ruuhen perään ikäänkuin pieni torni.
Mutta kun työ oli suoritettu, piilotti hän kirveen ja sahan etutuhdon alle ja kulki pyssy olalla kukkuloiden yli ja tuon latvotun koivikon halki etelään, Renatan lahteen.
Myrsky oli poiminut orjanruusut. Niiden terälehdet peittivät maata kuin kalpeanpunainen matto. Rannan keltaiset alvet ja punaiset laukat olivat kukkimaisillaan loppuun, mutta meriasteri reunusti sen sijaan tummanruskeaa leväkerrosta siroilla, punasinervillä vasuillaan.
Kristoffer huomasi ruohikolla tuon pienen, kirkkaan kangaspalasen. Hän ei koskenut siihen.
Hän heittäytyi maahan ruusupensaan kupeelle ja otti taskustaan pienen vihkosen, jossa oli sinisenvihreät pahvikannet.
Se oli Renatan päiväkirja.
— Henrika sanoo, että Renata oli hänen kasvinsisarensa ja että hän hukuttautui, mietti Kristoffer pitäen kirjaa kädessään avaamattomana. Miten ihmiset ovatkaan julmia, kun he rankaisevat ja häpäisevät itsemurhaajaa, sen sijaan että lieventäisivät kohtalon kovuutta ja tekisivät tuon poloisen hautauksen kauniiksi! Miten sydämettömästi he ovatkaan menetelleet Renataa kohtaan!
Isäntä pakottaa tuon häijyn, juopporatin miehen kuljettamaan hänen kuollutta kasvattitytärtään kirkkorantaan! Renata tekee viimeisen matkansa noiden ihanien selkien yli talon huonoimmassa veneessä, homeisen purjeen kuljettamana! Joku outo laskee ainoan seppelen hänen halvalle, rumalle arkulleen! Hänen täytyy maatua vihkimättömässä maassa! Hänen hautakumpunsa on kertyvä kivistä, joita ihmiset heittävät itsemurhaajaa kohden kiiruhtaessaan ohi hänen hautapaikkansa, joka on kalmiston harmaan muurin pohjoispuolella!
Näitä synkkiä asioita miettien Kristoffer istui orjantappurapensaan luona poukaman rannalla, jota hän nimitti Renatan lahdeksi. Meri oli hänen edessään aurinkoisena ja kimmeltävänä, kohisten niemenkärjissä pitkin, tasaisin tahdein.
Lopulta hän avasi ensimmäisen sivun ja alkoi lukea.
Minä olen Renata ja kirjoitan nimeni Renata Paulintytär, mutta talollinen Paul Vraköstä ei ole minun isäni. Hän löysi minut hylätystä laivasta, kun minä olin pieni lapsi. Pappi kirjoitti minut kirkonkirjaan tämän hylyn nimellä.
Isäntä otti myös talteen nimilaudan, ja kaljuunakuvan hän varppasi
maihin ja asetti sen majakaksi muutamalle luodolle. Se esittää yhtä
pyhää naista. Kansa kutsuu häntä Pyhimykseksi. Minä olen uhrannut
hänelle rovon, vaikka ei kukaan tiedä siitä.
Ihmiset puhuvat, että Paul Vraköstä on houkutellut priki Renatan
turmioon harhavalkealla ja noituudella. Minä kysyin muutamana päivänä
meidän Papiltamme, tokko tämä voi olla mahdollista. Hän vastasi, ettei
kukaan Kristitty mies tee sellaista tihutyötä.
Minä olen käynyt lukemassa tämän saman Kirkkoherran edessä Nauvossa.
Minä olen asunut Pappilassa ja saanut oppia kirjoittamaan hänen
tyttärensä edessä, joka on vuosikumppani minun kanssani. Hänen nimensä
on Maria. Hän on yhtä pitkä kuin minä ja hänellä on yhtä musta tukka.
Maria on minun paras ystäväni Henrikan jälkeen, joka on minun kasvinsisareni. Hän lahjoitti minulle tämän kirjan ja Pappi antoi minulle Pyhän Kirjan rippilahjaksi. Se on niin kaunis Raamattu. Mustalla kannella on kultaristi ja joka lehdessä on kullattu reuna.
Minä olen elänyt onnellisen aikani Nauvon Pappilassa.
Maria pitää päiväkirjaa. Mutta minä en voi pitää päiväkirjaa oikealla tavalla, sillä minä uskallan niin harvoin kirjoittaa. Minä pidän mustepulloa ja sulkakynää piilopaikassa, jonka vain Henrika tietää. Ja jonkun harvan kerran, kun kukaan ei sitä näe, kirjoitan minä tähän kirjaan.
Vuonna 1824. Uudenvuoden-Päivänä.
Meidän talossa pidetään pyhää.
Viikkoa ennen Joulua opetin minä Henrikaa paistamaan leipää uunissa.
Me leivoimme yhdessä joululeivät. Sitten me teimme kovin sievän
olkihimmelin, jonka ripustimme kattoon Jouluaattona.
Kello viisi meni isäntä ulos mäelle suuri hyljepyssy mukanaan ja
ampui laukauksen. Sen perästä me istuimme pöytään ja söimme tuoretta,
keitettyä haukea sekä ohraryynivelliä.
Atrian jälkeen viritimme Henrika ja minä jouluvirren. Isäntä veisasi mukana. Häijy, kuuro vanhus makasi juopuneena oljilla kuorsaten eikä tiennyt enää mitään Joulusta.
Minä luin ääneen Raamatustani. Ennen makuulle menoamme rukoili Henrika iltarukouksen.
Tänään on niin kylmä, että naksahtelee nurkissa.
Kolmantena Sunnuntaina Paastosta.
Kaikki selät ovat paksussa jäässä Uudestavuodesta lähtien. Täällä on käynyt kaksi isäntää Vänöstä. Ne tulivat hevosella ajaen ja olivat yötä. Mennä vuonna ei Vrakössä käynyt yhtään vierasta koko talvena.
Pitkänä-Perjantaina.
Eilen sain ryijyn valmiiksi, jonka aloitin Pyhäinmiesten päivänä. Siinä on vihreä pohja ja malli on enimmästä päästä pihlajanmarjanpunainen. Minä en ikinä uskonut, että minä osaisin kutoa ryijyä, niin vähän minä olen saanut oppia, mutta se meni hyvin ja minä sain isännältä suuret kiitokset. Nyt en saa enää kutoa kangasta talvella, vaan ainoastaan verkkoa.
Vuonna 1825. Uudenvuoden-Päivänä.
Rakas kirja! Minä kirjoitan sinuun siksi, että on Uusivuosi taas. Mutta minun mieleni on niin surullinen. Täällä on niin vaikea elää yksinäisyydessä. Kuinka käy keväällä, kun Henrika muuttaa Kirkonmäelle käydäkseen Rippikoulua?
päivänä Kesä-Kuuta.
Minä olen saanut purjehtia isännän kanssa Kirkkoon. Me olimme sisällä
Pappilassa ja meitä kahviteltiin. Maria oli kovin hyvä minulle.
Henrika pääsi ripille Juhannuspäivänä. Kirkko oli koristettu
koivunlehvillä, ihan niin kuin silloinkin, kun minä pääsin edes.
Siellä seisoi kolmekymmentä rippilasta yhdellä kertaa ja kaunein
kaikista valkopukuisista tytöistä oli Henrika.
Sitten kävimme myöskin isäntä ja minä ehtoollisella. Se oli
juhlallista ja minä itkin, mutta minä luulen, että kyyneleet
pusertuivat esiin sen vuoksi, että minä ajattelin ensimmäistä
ripilläkäyntiäni.
Nyt me olemme kotona. Henrika laulaa lauluja, jotka hän on oppinut
Kirkonkylässä.
Tuomio-Sunnuntaina.
Nyt vallitsee taas pimeä syksy ja talvi on kovasti lähellä. Meillä on renki talossa. Minä en laske mukaan vanhaa ilkiötä. Mutta Pyhäinmiesten päivästä lähtien on meillä mies, jonka nimi on Jan, ja tämä on nuori ja rohkea, vaikka minä en voi pitää hänestä hänen ilkeiden silmiensä ja pahan kielensä takia.
Tuuli kovasti koko tämän Marraskuun ja viime viikolla kävi ankara myrsky saaren yli. Minä rukoilin Jumalaa merimiesten puolesta, mutta hän ei kuullutkaan minun rukoustani, vaan salli yhden laivan tuhoutua saaristossa.
Ne kurjat, onnettomat raukat, jotka olivat laivassa, paiskautuivat osalta mereen, mutta osalta ne paleltuivat kuoliaiksi laivahylyssä. Vänön vuorelta kuuluu joku erottaneen öisin heidän soihtunsa. Mutta viimeisenä myrsky-yönä ei väylällä loistanut enää mitään tulia.
Jumala olkoon sieluille armollinen!
Minä kirjoitan, mitä isäntä kertoi Henrikalle ja minulle tullessaan kotia ensi matkaltaan hylyn tykö. Nyt hän on taas ulkona molemmat miehet mukanaan kahdella veneellä korjaamassa saalista kilpaa Vänön ja Jurmon miesten kanssa.
Ensimmäisenä Sunnuntaina Adventista.
Minä kirjoitin viikko takaperin ja nyt minä tahdon taas paljastaa
sydämeni sinulle, rakas kirja.
Kun meidän miehet viimeisen kerran palasivat hylyltä, olivat he kaikki
juopuneita.
Isäntä tuli ylös rannasta muiden edellä. Hän hoiperteli tupaan. Minä istuin siellä yksinäni neulomassa uutta sinistä täkkiä itäisen kamarin vierassänkyyn.
»Renata neuloo morsiustäkkiä», sanoi hän ja istui penkille minun viereeni.
»Morsiustäkin pitää olla punainen», sanoin minä.
»Miksikäs niin?» kysyi isäntä.
»Että morsian tulisi onnelliseksi.»
»Ohoo! Ohoo! Jos vain sitä tarvitaan, niin lupaan minä ostaa Renatalle punaisinta silkkiä, mitä Turussa on.»
»En minä ajattele kuuliaisia ja vielä vähemmän häitä.»
»Pian tulee se aika», sanoi hän ja samassa hän otti minua
vyötäryksestä.
Minä pääsin pakoon ja tuvasta ulos. Minä menin saunaan piiloon. Minä
en rohjennut mennä takaisin sisään, ennen kuin tuli pimeä.
Silloin nukkuivat kaikki.
Seuraavana aamuna sanoin minä isännälle:
»Te olette ollut minulle Isän sijassa tähän asti, ja jos Te ette enää tahdo jatkaa, niin saatte Te päästää minut muuttamaan pois täältä.»
»Mihinkä sitten?» kysyi hän ja katseli muualle.
»Palvelukseen», sanoin minä.
»Kenelle sitten?» kysyi hän.
»En minä tiedä niin tarkkaan», tuumin minä, »mutta Papilta saan
varmasti neuvoa ja apua.»
Enempää ei puhuttu meidän kesken. Minä voin nähdä, että hän tuli
synkäksi mieleltään, kun minä mainitsin Papin.
Se sinun tulee tietää, kirjani, että nyt on Renata onneton.
Vuonna 1826. Uudenvuoden-Päivänä.
Uudenvuoden uusikuu, sano, kelle paidan neulon, leivät leivon, jauhot seulon, kelle tyttö kihlautuu?
Kristuksen Taivaaseenastumis-Päivänä.
Allit laulavat selällä. Ilma on lämmin ja ruoho viheriöitsee pihamaallamme. Kallionkolot loistavat sinisinä ja kirjavina kukista, joita Maria nimittää orvokeiksi.
Me olimme ulkona soutelemassa, Henrika ja minä, ja minä nousin Lehtisaaressa maihin siinä merenlahdessa, jossa on se suuri orjantappurapensas. Se lahti on minusta hyvin kaunis ja minä aion viedä Marian sinne, kun hän tulee Vraköhön.
Nyt oli lunta jäljellä leppäin alla ja Henrika pusersi pallon ja hieroi kasvojaan. Sanovat, että se, joka pesee itsensä toukokuisella lumella, tulee valkoiseksi. Min’en usko sitä. Henrika ei tule koskaan valkoiseksi eikä Renata koskaan ruskeaksi.
Toisena Helluntai-Päivänä.
Eilen, Helluntaipäivänä, purjehdimme me, Henrika ja minä ja Jan,
Jumalanpalvelukseen Jurmoon.
Jurmo on kummallinen saari. Se näyttää rumalta julmien
vierinkiviriuttojensa takia, jotka ulottuvat monta virstaa kauas
avomerelle. Se on matala ja autio eikä sillä ole minkäänlaista satamaa.
Jurmossa on oikea kirkko, vaikka se kyllä on vähäpätöisen näköinen,
niin, aivan erityisen pieneltä se näyttää suuren meren rinnalla.
Ikkunat on pantu lyijykehyksiin ja suojattu rautakaltereilla. Sisällä
vallitsee kylmyys ja hämärä, mutta kuitenkin tuntuu niin hyvältä olla.
Yhdellä pitkisseinällä riippuu kaljuunakuva, esittäen Jumalan Äitiä
Jeesuslapsi käsivarrellaan. Saarnastuoli on koristettu apostoleiden
Markuksen ja Johanneksen, Evankeliumien kirjoittajain, kuvilla. Liki
Saarnaajaa seisoo tiimalasi, sisällänsä valuvaa hiekkaa.
Sotalaivaa katossa täytyy minun myös kuvata. Se oli koreaksi maalattu moninaisilla väreillä ja jaettu kahteen kanuunariviin ja vaatetettu täyteen purjekoreuteensa. Sen mahtavaa ahteripeiliä kaunisti punainen ja vihreä pinnasommitelma ja keulavantaassa prameili hirviön näköinen aarnikotka ojennellen veripunaista kieltään.
Väkeä oli kertynyt monista saarista. Jumalanpalveluksen perästä haudattiin kuoliaiksi paleltuneet merimiehet siitä laivasta, joka tuhoutui tässä talvella.
Henrikalla on sukulaisia Jurmossa. Me olimme heidän luonaan vieraina
koko aamupäivän. Iltapäivällä kokoontui nuoriso keinun luo nummelle.
Me leikimme piiri leikkejä ja peuhasimme ja pidimme hauskaa, kunnes
Jan pakotti meidät sanomaan hyvästi.
Me tulimme kotia hämärissä hyvässä tuulessa.
Jurmossa huhuillaan haaksirikosta jos jotakin. Utön majakkatuli lienee sammunut monta kertaa tuon hirmuisen myrskyn aikana. Puhutaan myöskin niin kauheita, että yhdestä kajuutan kojusta olisi valunut verta. Onko se totta vai eikö, ei tule milloinkaan ilmi, koska hylky on uponnut.
Henrika ei tiedä tästä mitään.
Viimeisenä Sunnuntaina Kesä-Kuussa.
Minä en ole koskaan ennen saanut retkeillä ympäriinsä niin paljon kuin tänä kesänä.
Eilen, Johannes Kastajan Päivänä, olimme me taas yhdessä Nauvon kirkossa. Kirkkoherra saarnasi. Hän on vanha ja pieni ja valkohapsinen mies, ja hänellä on heikko ääni, mutta hän puhui niin sydämeenkäyvästi rippilapsille, että kaikki kansa itki.
Jumalanpalveluksen perästä seisoimme me, isäntä ja Henrika ja minä, Kirkonmäellä. Kirkkoherra kulki ohitse. Kun hän näki meidät, jätti hän seuransa ja tuli ja kätteli meitä kaikkia kolmea. Ja sitten hän pyysi isä Paulia sallimaan minun oleskella Marian tykönä muutamia päiviä tuonnempana kesällä. Minä tulin niin iloiseksi että olin vähällä itkeä.
Nauvon Pappilassa toisena Sunnuntaina Heinä-Kuussa.
Olen ollut täällä viikon.
Maria ei ole koskaan ollut niin kaunis kuin tänä kesänä. Hän käy valkoisessa tyllileningissä ja hänellä on sievä valkoinen olkihattu, jota sanotaan lierihatuksi. Siinä on sininen silkkinauha. Minä olen saanut Marialta punaisen silkkihunnun. Hänellä on itsellään samanlainen, joka on keltainen kuin aurinko.
Vanhus toi minut tänne purjeveneellä. Nyt on hän taas täällä
noutamassa minua.
Minä olin heinäniityllä Marian kanssa ja me erotimme yhtä aikaa hänen
veneensä lahdelta. Huomenna anivarhain täytyy minun lähteä.
Kun me menimme kotiin niityltä, kysyin minä, eikö Kirkkoherra tänä kesänä vihdoinkin tulisi Vraköhön turskaa pyytämään, niinkuin hän on monena vuonna aikonut. Silloin voisi Maria seurata mukana ja olla kerrankin minun luonani.
»En luule sen käyvän päinsä», vastasi Maria.
»Silloin minun pitää odottaa ensi kesään», arvelin minä.
Marialle tulivat vedet silmiin.
»Ensi kesänä en minä ole enää Nauvossa», sanoi hän ja tarttui käteeni. »Isä on saanut Papinpaikan mannermaalta ja me kai joudumme muuttamaan ennen Pyhäinmiesten päivää.»
Se uutinen koski minuun niin kovasti, että rintaan teki kipeää. Täälläolosta ei ole minulle enää mitään iloa, sillä minä ajattelen koko ajan vain sitä, että minun täytyy erota Mariasta ainiaaksi. Hän sanoo, että me vielä tapaamme joskus elämässä, mutta minä tiedän, ettei sitä tapahdu.
Vuonna 1827. Uudenvuoden-Päivänä.
On kulunut puoli vuotta siitä, kun viimeksi kirjoitin Kirjaani.
Kun minä kesällä tulin takaisin Pappilasta, käski isäntä minun käydä
katsomassa läntistä kamaria.
Minä tein niin. Ja minä hämmästyin, sillä tämä pieni huone oli ihan
muuttunut.
Isäntä oli pannut siniset tapetit seinille. Hän oli antanut Henrikan ripustaa ikkunoihin valkoiset uutimet. Ne somat, valkoiset tuolit, jotka ennen olivat itäisessä kamarissa, olivat nyt muutetut tänne.
Minä menin niin hämilleni, etten saanut sanaa suustani.
»Pidätkö kamarista?» kysyi isäntä.
»Kyllä se on soma», täytyi minun vastata.
Silloin sanoi isäntä: »Sinä saat asua siinä talvisin.»
Minä vastasin: »Miksi minulla pitäisi olla niin hienoa? Henrika voi asua siinä.»
»Henrika on nuorempi», selitti hän.
»Hän on Teidän oma lapsenne», arvelin minä.
»Onpa niinkin», sanoi isäntä, »mutta minä pidän sinua yhtä hyvänä, vaikka oletkin löytölapsi.»
Minä en tohtinut olla oikein iloinen hienosta takahuoneestani, koska minä heti huomasin, että isännällä oli kaiken tämän takana jokin sivuajatus.
»Kyllä kai se tulee selville, mitä hän tarkoittaa», mietin minä
itsekseni. »Täytyy odottaa, niin nähdään.»
Kesä ja syksy ovat kuluneet sen perästä ja Uusivuosi on ovella. Vielä
ei ole mitään tapahtunut minulle..
Mutta Jan on alkanut virittää paulojaan Henrikalle. Saa nähdä, tokko
isäntä sitä suvaitsee. Henrika itse ei siedä häntä.
Loppiaisena.
Eilen minä karttasin villoja tuvassa. Isäntä istahti alituiseen minun viereeni penkille puhelemaan minkä mitäkin.
Minä en voi koskaan katsoa häntä kasvoihin. Hänen silmänsä polttavat.
Henrika on sanonut, että hän menee mieluummin järveen kuin Janille. Minä luulen, että hän pääsee siitä murheesta, koska Jan on vain renki ja alhaista sukua, niin että isäntä tuskin mahtaa haluta sellaista avioliittoa.
Kolmantena Sunnuntaina Helmi-Kuussa.
Nyt se on tapahtunut, mitä olen pelännyt. Hän on sanonut, että hän aikoo naida minut.
Mutta minä sanon sinulle, rakas Kirjani, ettei sitä tapahdu tässä eikä tulevaisessakaan elämässä. Jumala antakoon minulle anteeksi, mutta minä otan mieluummin itseni hengiltä kuin joudun sellaiseen onnettomuuteen.
Pitkänä-Perjantaina.
Minulla on kokonainen vuosi aikaa elää.
Hän kysyi minulta tänään: »Mitä sinä vastaat, Renata?»
»Se ei tapahdu koskaan», vastasin minä ja katsoin suoraan hänen punaisiin kasvoihinsa.
Hän oli vaiti.
»Te olette minun kasvatusisäni», lisäsin minä.
Hän puhui:
»Meidän välillämme ei ole mitään verisidettä. Tämä on ensimmäinen pykälä. Parempaa aviota ei sinulle koskaan tarjota. Tämä on toinen pykälä. Minä en luovu sinusta, vaikka sitten henki menisi. Tämä on kolmas ja viimeinen pykälä.»
»Silloin Te otatte minun henkeni tunnollenne, sen saatte nähdä»,
vastasin minä.
»Minä toivon sinun onneasi enkä suinkaan sinun kuolemaasi», vastasi
hän.
»Saattepa nähdä!» uhkasin minä.
Hän vastasi: »Saan nähdä vuoden kuluttua. Minulla on aikaa odottaa.»
Koskaan hän ei olisi uskaltanut tätä, jos Maria ja hänen Isänsä olisivat vielä olleet Nauvossa.
Pyhäin Miesten Päivänä.
Me olemme kalastaneet koko syksyn jataverkoilla ja kahdessa venekunnassa. Jan ja Henrika. Kuuro vanhus ja minä.
Vuonna 1828. Uudenvuoden-Päivänä.
Hän lahjoitti minulle suuret raskaat kultaketjut Jouluaamuna. Minä
tiedän, mitä se merkitsee.
Uudenvuodenyönä minä uneksin Pyhimyksestä. Mitä sellainen uni
ennustaa, senkin minä tiedän.
Huomenna on Henrikan syntymäpäivä. Minä aion leipoa hänelle safranileivän. Minusta tuntuu toisinaan, että minä olen hänelle äidin sijassa, vaikka minä itse olen niin nuori.
Minä en ole koskaan nähnyt Äitiäni enkä Isääni. Minulla ei ole mitään syntymäpäivää.
Puolipaasto-Sunnuntaina Maalis-Kuussa.
Meidän miesväki on jäällä hylkeitä pyytämässä.
Ilmassa on kevättä. Minä tahtoisin niin mielelläni elää ja saada jonkun rakastaakseni.
Marian Ilmestys-Päivänä.
Perjantaina tuli myrsky. Henrika oli levoton hylkeenampujain vuoksi ja sanoi sen minulle. Minä olin vaiti. Minun olisi pitänyt toivoa heidän onnettomuuttansa, mutta minä en kyennyt siihen.
Sunnuntaina tulivat he kotiin, kaikki vahingoittumattomina.
Rakennuksen seinät ovat naulatut täyteen harmaanhylkeen nahkoja. Me
olemme keittäneet rasvaa ja olleet työssä aamuvarhaisesta iltamyöhään.
Isäntä kulkee ääneti ja sävyisänä, eikä puhu mitään minulle. Soisin
voivani muuttaa mielenlaatua ja ottaa hänet.
Pitkän-Perjantain iltana.
Tämäpä on päivä. Siitä tuli vieläkin pahempi kuin minä olin odottanut. Tämä on totisesti se raskas päivä, jona meidän Vapahtajaamme piinattiin ristillä.
Minä uskon sinulle kaiken, rakas Kirja.
Kuule nyt:
Vänöläisisännät olivat eilen täällä, ne kaksi, jotka joskus käyvät meillä vieraina. Se vanha, viekas kettu, joka on ollut meidän isännän yhtiömies monissa yrityksissä, ja se nuori, kopea, jota pidetään suur’ampujana.
Hurjasteltiin koko päivä ja juotiin. Illalla meni Jan saunaan makaamaan. Suur'ampuja oli täydessä humalassa ja peuhasi Henrikan kanssa, kunnes tämä pakeni kesteistä ja asettui minun kanssani nukkumaan.
Minä heräsin yöllä siihen, että kuuro vanhus piti meteliä. Menin ovelle ja kuuntelin. Vain hän ja isäntä olivat enää tuvassa. Vänön miehet olivat menneet matkoihinsa.
Vanhus huusi: Minä pidin häntä kiinni, mutta sinä pistit häntä.
Isäntä huusi: Ole vaiti, tytöt voivat kuulla!
Vanhus huusi: Kuulkoot, Vänön isännät kuulkoot, Jumala taivaassa kuulkoon!
Isäntä huusi: Se tehtiin yksissä tuumin.
Vanhus huusi: Kyllä kai sinun hyvin kelpaa, kun vain toinen pitää kiinni.
Minä kuulin, että ulko-ovi jysähti auki. Sitten oli kaikki hiljaista.
Aamulla menin anivarhain tupaan. Isäntä nukkui sängyssään. Vanhus makasi pihamaalla nietoksessa ja kuorsasi.
»Etköhän nyt sairastu ja kuole», ajattelin minä ja annoin hänen maata.
Isäntä ei ole puhunut minulle koko päivänä. Minä luulen, että hänen
omatuntonsa on herännyt ja että hän pelkää minua.
Ehkä hän pelkää, että minä kuulin jotakin yöllä». Ehkä hän on vikapää
muihinkin veritöihin kuin tähän viimeiseen.
Hän löysi minut priki Renatasta, kun minä olin avuton lapsi. Kenties
matkustivat minun Isäni ja Äitini samalla laivalla.
Kenties on minun kasvatusisäni minun vanhempieni surmaaja.
Helluntai-Päivänä.
Tänään hän jälleen kysyi, tahdonko minä ottaa hänet avioksi. Minä
vastasin samoin kuin edelliselläkin kerralla.
»Meidän välillämme ei ole mitään verisidettä», vastasi hän taaskin.
»Ei», sanoin minä, »mutta kenties verivelka.»
Hänen poskensa muuttuivat valkoisiksi.
»Mitä sinä tarkoitat mokomalla puheella?» kysyi hän lopulta.
»Te olette murhamies», sanoin minä, »enkä minä ota Teitä koskaan avioksi.»
»Te olette myöskin minun kasvatusisäni», lisäsin minä, »ja mitä rikoksia lienettekin tehnyt, niin jätän minä tuomion Jumalalle. Mutta minä pyydän Jeesuksen nimessä, että Te annatte minun lähteä täältä.»
Hän meni ääneti pois tyköäni.
Pyhän Kolminaisuuden Sunnuntaina.
Hailinpyynti on alkanut. Me laskemme verkkoja ja kalastamme taaskin kahdessa venekunnassa. Jan ja Henrika. Vanhus ja minä.
Vanhalla on aina paloviinaa veneessä ja kieli hänellä käy kuin ämmällä… Hän puhelee niin mairean ystävällisesti minulle tänä kevännä. Mutta isäntä ei katso minuun yhtään kertaa, vielä vähemmän hän puhuu minulle.
Toisena Sunnuntaina Kesä-Kuussa.
Eilen täytyi minun taas lähteä merelle vanhuksen kanssa. Hän oli valmiiksi humalassa, kun soudimme satamasta.
Kun minun piti nousta veneeseen rantakalliolta, tapahtui, että minä luiskahdin ja putosin mereen. Minä pelastuin hädin tuskin. Vesi oli niin syvää, että se ylettyi minua kaulaan.
Se oli vanhuksen syy, koska hän työnsi airolla veneen liikkeelle juuri silloin, kun minun piti astua veneeseen. Minä luulen, että hän koetti hukuttaa minut.
Minun elämäni on Jumalan kädessä.
JÄÄHYVÄISET
Kristoffer oli lukenut päiväkirjan tulisella kiireellä. Hänen silmänsä loistivat kuumeensuurina. Hän värisi istuessaan rantanurmikolla myöhäiskesän auringonpaisteessa.
Pelottava ympäristö, jossa hän oleskeli, vaarat, jotka vaanivat häntä, kaikki, mikä kuului nykyhetkeen, häipyi hänen tajunnastaan, ja kuohuksiin joutuneen sydämensä rajattomalla osanotolla seurasi hän Renataa askel askelelta hänen uljaalla vaelluksellaan kuolemaa kohden. Luettuaan tämän tekstin — minkä sulkakynä oli kirjoittanut lapsellisella käsialalla — viimeisetkin rivit, oli hän niin toivottoman surkealla mielellä kuin olisi hän itse astunut yli elämän rajan ja tullut tämän poloisen rauhattoman varjon seuralaiseksi.
Mutta samalla kuin Kristoffer oli syvän säälin vallassa, tapahtui salaperäinen mullistus hänen omassa elämässään.
Hän muisti äkkiä Henrikan. Mutta hän ei voinut palauttaa mieleensä tämän kasvonpiirteitä. Henrika oli liian kaukana poissa ja Renata — liian lähellä! Hänen kaipuunsa Henrikään oli kuollut.
Hänen mielikuvituksensa oli taaskin ilvehtinyt hänen kustannuksellaan. Hänen intohimonsa oli johtanut hänet harhaan. Rakkaus Henrikään, mikä yksin oli lujaa, oikeaa ja totta sydämen elämässä, oli pettänyt hänet.
Ja kuitenkin oli Henrika viaton Renatan kohtaloon. Eikä hän ollut pettänyt Kristofferiakaan. Mutta koko se uusi luomakunta, jossa Henrikan hahmo vilahteli joka polulla ja kuvasteli lumoavaa kauneuttaan jokaista sinistä kaukonäkyä vasten, muuttui yhtäkkiä kylmäksi ja tyhjäksi. Henrika oli aalto ja tuuli, vaahtoisten rantojen tuoksu ja lainehtivien aavojen suola. Hänen olemuksensa oli mereen sidottu ja erottamattomissa saaristosta, jonka salaperäinen tenho oli kerran vallannut Kristofferin ilmestyksen voimalla ja nyt äkkiä menetti valtansa.
Kristoffer ei vielä ajatellut näitä ajatuksia loppuun saakka. Mutta ne itivät salassa kuin siemenet.
Nyt hän huomasi vain sen, että hohde saariston yltä oli poissa, että meren kohina rantamilla kuului arkiselta ja että hänellä oli edessään raskas soutumatka kotiin.
Hänen täytyi kiiruhtaa. Ryhtyipä hän mihin tahansa, niin ensin oli hänen palattava Vraköhön.
Hän lähti liikkeelle. Vihannalla saarella oli aivan hiljaista. Tuuli ei jaksanut kiivetä yli rantakallioiden, aurinko paahtoi kuumasti, ei yksikään lintu visertänyt eivätkä edes heinäsirkat antaneet elonmerkkiä itsestään.
Kristoffer tuli muutamaan risteykseen ja pysähtyi. Silloin hän kuuli etäisen naksahduksen jostakin maan puolelta. Hän heittäytyi maahan. Hänen ylitseen viuhahti haulikuuro ja kaikuva laukaus pamahti.
Hän alkoi juosta, saavutti jonkun kivenjärkäleen, kyyristyi sen taakse ja latasi pyssynsä.
Metsässä oli taas hiiskahtamattoman hiljaista. Kristoffer pysytteli hiljaa ja tähysteli. Neljännestunti kului äänettömässä odotuksessa.
— Hän ei voi liikkua tännepäin risuisella maalla niin, ettei joku oksa taittuisi ja minä kuulisi sitä, ajatteli Kristoffer. Mutta kenties hän hiipii tiehensä noiden hiidenpöytien turvin.
Kului taaskin suunnilleen neljännes. Vihdoinkin Kristoffer erotti jonkun matelevan olennon, paljasjalkaisen ja paljaspäisen, joka pyrki pohjoisen puolella näköalaa rajoittavalle mäennyppylälle. Se oli Jan.
— Laukaisenkohan nyt? mietti Kristoffer mielessään. Välimatka on pitkä ja minun tulee joka tapauksessa varoa surmaamasta häntä, mutta pari haulia hänen nahkaansa ei ehkä olisi hullummaksi!
Kristoffer laukaisi ja syöksähti metsikköön. Hän ryntäsi umpimähkään samalle taholle, mistä oli tullutkin. Kun hänen ja Janin välille oli jäähyt kappale metsämaata, kääntyi hän jyrkästi itäänpäin, tunkeutui läpi metsikköjen ja vesakkojen, rämpi rahkasoita, tupertui juurilonkeroihin, päätyi vihdoin alavalle rannalle ja jatkoi kahta nopeammin matkaa yli mätäspintaisten ketojen.
Ruuhi oli paikoillaan lahdessa. Kristoffer työnsi sen vesille ja asettui etuteljolle soutamaan. Samassa kuului oksien rasahdus pähkinämetsästä, mutta ennenkuin laukaus kajahti, sai Kristoffer ruuhensa käännetyksi, niin että perässä oleva halkopino suojeli häntä viuhuvilta hauleilta.
Jan töhnäsi alas rantaan. Hän pysähtyi, latasi kolmannen kerran ja koetti tähdätä saalistaan. Mutta suojeleva lasti oli alati ampumalinjalla.
Jan juoksi edestakaisin lyhyellä rantakaistaleella. Kerran toisensa perästä hän kohotti pyssyn olkapäälleen ja antoi sen taas vaipua alas, sillä aikaa kuin Kristoffer koukerteli pois lahdelta kääntäen ruuhen perän halkotorneineen suojakseen jokaista uutta ampumalinjaa kohden. Jan mutkitteli ja koetti konstejaan, mutta Kristoffer oli varuillaan ja nopea käännähdyksiltään. Välimatka piteni joka aironvedolla.
Lopulta Jan laukaisi. Pari haulia iskeytyi halkoihin, muut veteen.
Nyt souti Kristoffer poispäin, niin että aironlavat notkuivat ja kokassa kohisi. Mutta Jan paiskasi pyssyn tantereeseen. Hänen leukansa tärisi, hänen käsivartensa vavahtelivat, koko jäntevä ruumis tutisi, ja yhtäkkiä hän päästi vihan ja tuskan ulvahduksen, joka kantautui kauas yli vesien, niin että rantojen pääskyset ja kurmitsat lähtivät lentoon ja luotojen lokit kohosivat siivilleen. Hän kylpi hiessä, Jan. Hän puristi kätensä nyrkkiin, niin että rystyset vaalenivat. Suupielistä valui vaahtoa, keuhkot ponnistelivat palkeiden lailla ja mustasukkaisuuden, kostonhimon ja voimattomuuden raivo purkautui hänen kurkustaan pitkänä, valittavana pedonmylvintänä. Äkkiä hän vaikeni. Väsymys laskeutui hänen silmilleen kuin musta side, ja hän suistui maahan jääden makaamaan hiekalle kuin riepu.
Mutta Kristoffer oli lakannut soutamasta. Hän istui teljolla
kyyrysissään, kasvot käsiin vajonneina. Tuuli puhalsi maalta käsin.
Aallot vierivät etelää kohden, keinutellen ruuhen merelle, ja
Kristoffer antoi sen ajelehtia omin valtoinensa.
* * * * *
Samassa pohjatuulessa luovi valkoinen pursi Jurmon saariston autioilla vesillä.
Pykälä oli tyytyväinen kesätöihinsä. Hän oli kierrellyt Kihdin ympäristössä talonpoikien veneissä, kirjoittanut kuvauksia kirkoista, kylistä, taloista, kalastuspaikoista ja oikaissut koko joukon karttojen ja merikorttien virheitä. Hän oli vetänyt nuottaa Sottungassa ja onkinut turskaa Kökarissa, katsellut Hamnön luostarinmuureja ja Kälskärin kannua. Ja lopulta hän oli asettunut asumaan Utöhön, josta Kevätesikko ja Klopstock olivat hänet tavanneet.
Nämä kaksi ystävystä saivat pitää hallussaan veneen. He vierailivat
Föglön pappilassa ja purjehtivat pappilan ylioppilaiden kanssa aina
Kastelholmaan saakka.
Klopstock oli kasvanut, väitti Pykälä. Miehevältä hän näyttikin, päivettynytkin oli. Hän muistutti espanjalaista merimiestä eikä ollut enää lainkaan Werther, arveli Kevätesikko, joka oli täyttänyt kuivauspaperinsa Ahvenanmaan harvinaisilla kasveilla ja sydämensä kaikilla kauniilla tytönkasvoilla, jotka vain olivat olleet tavattavissa Gullkronan ja Lumparnin välillä.
Mutta Utöstä nämä kolme toverusta kiiruhtivat heti eteenpäin, noutamaan Kolumbusta. Pykälä keskeytti vanhan majakan monivaiheista historiaa koskevat tutkimuksensa. Hänen korviinsa oli tullut joitakin huhuja Vrakön tilallisesta. Paljon eivät Utön kalastajat vieraalle ilmaisseet. Mutta lausutut niukat ja poikkipäiset sanat olivat pahaa puhetta, eikä Pykälä saanut lainkaan rauhaa, ennenkuin Kolumbus olisi terveenä heidän parissaan purressa.
Lyhyt elokuun päivä kallistui auringonlaskua kohden ja purren valkoiset siivet liitivät hiljaa halki suuren autiuden, kun Pykälä erotti yksinäisen ruuhensoutajan, joka liikkui hitaasti Jurmon suuntaan. — Luulenpa näkeväni oireita Kolumbuksesta! huusi Pykälä.
Siitäkös riemu ratkesi. Mies nousi ruuhessaan, tähyili, alkoi huiskuttaa lakkiaan. Pykälä oli nähnyt oikein. Mutta riemu asettui, kun Kolumbus astui purteen.
— Mitä sinulle on tapahtunut? kyselivät ystävät.
Kolumbus ei ollut laisinkaan puhelias.
— Minun täytyy tehdä loppuselvitys Vrakön isännän kanssa, hän vain sanoi.
Klopstock pinosi pöytään herkkuja: föglöläistä ruisleipää, kökarilaista kutunjuustoa ja vastakirnuttua voita, utöläistä hiililläpaistettua tuoretta hailia. Kevätesikko täytti pikarit Föglön rovastin kuminaviinalla ja lauloi uusinta lauluaan.
— Huomenna saamme kuulla runojasi, Kolumbus!
Kolumbus tyhjensi pikarinsa.
— En ole tehnyt ainoatakaan runoa.
— Sinä olet tietenkin metsästänyt koko ajan ja kalastanut ja elänyt runoja, niinkuin maisteri Runeberg, kun hän onkii ahvenia Saarijärvellä.
Kolumbus hymyili.
— Minä olen suistunut kuiluun runon ja elämän välimailla.
— Puheenparsi, murisi Pykälä. Juhlallinen puheenparsi! Mutta kaikella on aikansa. Runous vaatii määrättyä etäisyyttä kauniista tai rakkaista seikoista, sen ymmärrän, niin proosallinen kuin olenkin. Talvella, kun istut kamarissasi Helsingissä tai missä sitten istunetkin, niin teet sinäkin värssyjä auringolle.
— Henrikalle, oikaisi Kevätesikko.
Seuraavana aamuna laski pursi Vrakön satamaan hinaten ruuhta perässään.
Henrika tuli juosten alas rantaan. Kristoffer kiiruhti häntä vastaan.
— Mitä sinulle on tapahtunut, Kristoffer?
— Oh, ei mitään mainittavaa! — Onko isäsi kotona?
— On.
— Missä vanhus on?
— Merellä turskaa pyytämässä, luulen minä. Janin kanssa.
Kristoffer ei kysellyt enempää. Hän kulki ääneti Henrikan rinnalla polkua noudatellen, aittojen lomitse ja edelleen merenrantaa pitkin. He pysähtyivät muutaman korkean siirtolohkareen varjoon. Kukaan ei voinut enää nähdä heitä satamasta eikä talosta käsin.
Henrika tarttui Kristofferin käteen.
— Mitä Jan on tehnyt sinulle.
Hän ei saanut mitään vastausta.
He istuutuivat paadelle. Minuutit, jotka kuluivat, tuntuivat Kristofferista pitkiltä kuin ikuisuudet. Vihdoin hän lopetti äänettömyyden. Hän koetti näyttää tyyneltä, mutta hänen äänensä värisi.
— Olen lukenut Renatan päiväkirjan.
Henrika kohotti katseensa. Siinä ei ollut lainkaan pelkoa, ainoastaan hiljaista ihmettelyä.
— Olen saanut varmuuden Renatan kuoleman syystä. Hän ei ole itse päättänyt päiviään. Vanhus on hukuttanut hänet.
Henrika nousi.
— Olen vakuutettu siitä, että se tapahtui sinun isäsi tieten ja tahtoen. He ovat murhanneet ennenkin, nuo kaksi. Jonkun haaksirikkoisen. Renata tiesi sen ja he pelkäsivät tekonsa tulevan ilmi. Sen tähden he ottivat hänet hengiltä.
Henrika seisoi yhä siirtolohkareen kupeella, korkeana ja jäykkänä kuin keulakoriste matalalla luoelollaan reitin varrella. Hän ei vastannut Kristofferin puhutteluun, ei katsonut häntä silmiin, ei edes ilmaissut, kuuliko hän hänen kehoituksensa paeta yhdessä hänen kanssaan.
— Minä menen nyt taloon, sanoi Kristoffer lopulta. Odota minua täällä.
Tulen pian takaisin.
Isäntä istui kunniapaikalla pitkän pöydän ääressä nojaten selkäänsä peräseinän järeisiin hirsiin ja lepuuttaen käsiään tammipöydällä. Pykälä, Kevätesikko ja Klopstock olivat asettuneet penkille pitkisseinämälle. Näky oli tupaan tulevalle Kristofferille tuttu. Juuri tuossa asennossa oli Vrakön jättiläinen ollut ylioppilaiden ensi käynnilläkin. Ja yhtä selittämättömänä kuin nyt oli hänen harmaansininen katseensa silläkin kertaa hivunut vieraasta toiseen.
Lopulta se kiintyi Kristofferin kasvoihin, tummeni ja alkoi palaa.
— Sinä taidat olla matkavalmis, niin olen kuullut. Mutta sinä lähdet liian myöhään, tai sanoisinko liian aikaisin.
— Tiedän, mitä tarkoitat. Vanhus lienee kuiskannut jonkun sanan korvaasi.
— Onpa kyllä.
— Mutta minä olin ajatellut itse puhua sinulle niinkuin rehellinen mies ainakin toiselle — —
Isännän kasvoilla häivähti pahanilkinen hymy.
— Hymyile tai vetistele; minä en ole aikonut paeta talostasi niinkuin kurja naisvaras. Mutta sen jälkeen kuin sinut viimeksi näin, on tapahtunut suurempia asioita kuin tämä.
— Mitä merkillistä täällä olisi tapahtunut?
— Renata on puhunut.
Ukon kädet hapuilivat ilmaa, selkä ja takaraivo puristuivat hirsiseinää vasten, punapartaiset kasvot tuijottivat tupaan niinkuin onttosilmäinen vahakuva.
— Renata on ilmaissut kaiken. Hän on rukoillut Jumalalta vanhurskautta ja Jumala on kuullut häntä.
Isäntä muutti asentoa. Hän taivutti yläruumiinsa eteenpäin ja kurotti pitkää kaulaansa.
— Et ole pappi, sinä, hän sähähti.
— En, huusi Kristoffer jyrisevällä äänellä, pappi en ole, mutta minä olen Renatan kostaja ja minä olen miekka Herran rankaisevassa kädessä.
Hän meni isännän luokse. Hän istuutui aivan hänen viereensä peräpenkille ja puhui:
— Sinä pistit kuoliaaksi erään haaksirikkoisen. Vanhus piti kiinni ja sinä pistit. Sitten sinä otit Renatan hengiltä. Vanhus hukutti hänet, mutta sinä kehoitit. Vanhus toimitti, että hänet kuopattiin vihkimättömään maahan itsemurhaajana, mutta sinä olit hankkeen alkuunpanija.
Sinä suljit häneltä taivaanvaltakunnan portit ja sentähden hän seuraa sinua, niinkuin varjosi saattelee ruumistasi. Hän harhailee sinun jäljissäsi vuorella, hän on sinun veneessäsi myrskyssä, hän seisoo pimeässä vuoteesi vieressä. Sinä et häntä näe, koska sielusi on perkeleen vallassa. Mutta minä olen nähnyt hänet.
Kolme muuta ylioppilasta seisoi ryhmässä keskellä lattiaa. Tuvassa oli kuolemanhiljaista.
Kristoffer nousi.
— Lähde vapaaehtoisesti papin ja nimismiehen luokse! Mutta jos niskoittelet, niin voit olla varma siitä, että minä täytän velvollisuuteni loppuun asti ja pidän huolta siitä, että kruununmiehet käyvät piakkoin luonasi. Lain käsivarret ovat pitkät; ne ulottuvat Turusta Vraköhön.
Ja tiedä vihdoin, että jos pakenet oikeutta ja hylkäät armon, niin on sinun aikasi lopussa. Silloin olet kuoleva ja perivä iankaikkisen vaivan helvetissä, niin totta kuin Jumala on kuullut Renatan rukoilevan häneltä vanhurskautta.
Isäntä istui etukumarassa, ryntäillään pöytää vasten ja kasvot käsiin vaipuneina.
— Mitä vahinkoa minä olen sinulle tehnyt? hän vaikersi.
— Minulle?
— Mitä hyötyä sinulle on minun onnettomuudestani?
Kristoffer ei lainkaan käsittänyt.
— Tavoitteletko ilmiantajan palkkaa?
Kristoffer ei saanut vastatuksi. Hän seisoi hämmästyksen lamaamana. Mutta samalla hän aavisti hämärästi, minkälaatuinen täytyi olla sen elämänkatsomuksen, josta tuollainen kysymys lähti. Hän oli puhunut kuin kuumeessa, omantuntonsa pakottamana. Oikeudenmukaisesti hän oli toiminut, mutta samalla sokeasti. Nyt putosivat suomukset hänen silmiltään. Hän katsoi toiseen maailmaan, maahansidottujen maailmaan, kylmään, järkevään todellisuusmaailmaan, josta ihmisten enemmistö ei koskaan vapaudu. Ja hän kuuli Renatan murhaajan kysyvän, mitä hyötyä syyttäjälle oli siitä, että hän esiintyi niinkuin oli esiintynyt.
Kristoffer katseli oikeutetun menettelynsä uhria: kokoon lysähtänyttä, murtunutta saaristolaisjättiläistä.
— En ole koskaan aikonut hyötyä sinun onnettomuudestasi, hän lausui painokkaalla äänellä. Minä sanon sinulle hyvästi.
Pykälä, Kevätesikko ja Klopstock nostivat purjeet ja odottelivat pyssyt valmiina kärsimättömästi Kristofferia, joka oli äkkiä kadonnut heidän näkyvistään ranta-aittojen lomitse kulkevalle polulle.
Pykälä seisoi laiturilla tähystellen taloa kohden.
— Kolumbuksella on povessaan rohkeutta kymmenenkin miehen osalta, selitti hän ihaillen, mutta haaveilija hän on ja haaveilijana hän pysyy elämänsä loppuun saakka.
Kristoffer oli ehtinyt perille etelärannan valtavan siirtolohkareen luokse. Paikka, johon hän oli jättänyt Henrikan, oli autio.
Hän kiiruhti eteenpäin. Lännempänä oli loppumattomia jonoja laakeita, harmaita kallioita ja niiden lomassa siellä täällä aaltomaisia vierinkivitöyräitä ja yksinäisiä hiidenpöytiä. Kaukaa tästä autiosta maisemasta erotti hän vihdoinkin Henrikan. Kristoffer alkoi juosta ja äänen kuuluviin päästyään hän pysähtyi huutaen tytön nimeä.
Hän näki Henrikan kääntyvän. He katsoivat toistensa silmiin yli kivisen lakeuden. Mutta kun Kristoffer lähestyi, alkoi Henrika väistyä.
Hän huusi viimeisen kerran: Henrika!
Tyttö ei vastannut. Hän kiiruhti eteenpäin. Yhä kauemmaksi ja kauemmaksi rantalakeudella loittoni tuo notkea hahmo ja lopulta se katosi etäisten vierinkiviahteiden harmaiden aaltojen taakse.
Henrika piti sanansa, jonka hän kerran oli antanut Kristofferille.
Kun Vrakön saaristo liukui pois jääden pohjoista kohden kiitävän purren taakse, näkyi vielä kauan kumpumainen vartiovuori kohoten uhmaavan korkeana yli selkien ja saarien kuin jokin sadunomainen alkuaikaishirviö. Kummunkin saattoi nähdä, ja Kristoffer huomasi sen juurella ihmisolennon. Hän tiesi, että se oli Henrika ja että tämän katse seuraisi purren korkeata, valkoista purjetta niin kauan kuin sen saattoi erottaa aalloilta.
Hän ei puhellut kenellekään. Vihurit alkoivat vinkua, kokkavesi sähisi, aallot voimistuivat. Mutta rajuilman merkit merellä ja pilvissä olivat hänelle yhdentekeviä. Kirvelevin silmin hän katseli vuorta, joka vaipui saarien taakse, ja kumpua ja Henrikaa. Ja hänen sydämensä yksinäisyys painoi häntä kuin määrätön taakka.
Lopulta tuli se hetki, jolloin hän ei voinut enää erottaa Henrikaa. Hän ei tietänyt, ahmaisiko tämän etäisyys vaiko niiden mahtavien pilvien siroittama hämäryys, jotka kasautuivat taivaanlaelle synkkinä ja sateesta paisuvina.
EPILOGI
Harvoin liikkuu nykyisin aluksia tuolla karien täyttämällä reitillä Henrikan ja Kristofferin saaren ohi. Sen valkama on tyhjä. Sen entinen nimi on unohtunut.
Asuinrakennuksesta ja luhdista, ranta-aitoista ja laitureista ei ole jälkeäkään. Kauan, kauan sitten on ympäristön väestö anastanut puutavaran anteliaan kohtalon lahjana. Harmaat vraköläishirret ovat saaneet paikkansa monilla pirtinsalvoksilla vastaveistettyjen valkeiden hirsikertojen välissä. Ennen muinoin huhuttiin, että onnettomuus ja äkillinen kuolema oli liittynyt näihin puihin. Mutta ken saattoi näyttää toteen sellaisen puheen? Vanhan hirren kuolemankello nakutti samaan tahtiin kuin nuoremmankin, ja mitä tapahtuu, sen on tapahtuminen.
Ei ole havaittavissa mitään merkkejä noiden kuolleiden ihmisten muinaisista askelista: ei väritöntä uurretta mätäsmaassa, ei vaaleahkoa juovaa harmaassa kallioperustassa. Ruoho ja sammal, jäkälä ja länkäkatajat ovat vallanneet jokaisen tuumanalan tuota kehnoa maata. Mutta mustaselja on jäljellä entisellä pihamaalla ja kukkii sydänkesällä kilvan naapurinsa, iäkkään pihlajan kanssa. Ja taskuheiniin peittyneenä odottaa kuparinen tuuliviiri jotakin onnellista löytäjää, joka ottaisi sen käteensä ja selittäisi sen arvoituksen.
Keulakoriste on lahonnut matalalla luodollaan, suistunut kivijalustaltaan ja muuttunut mullaksi katajanoksien vihreän paarivaatteen alla. Pyhimys ei kyennyt suojelemaan omiaan harhavalkeilta ja tyrskyiltä. Se näki Renatan kuolevan. Niinkuin syyttäjätär seisoi se vielä monta vuosikymmentä tuon yksinäisen reitin varrella, jonne konna oli sen asettanut. Niinkuin yksinäinen eloonjäänyt katseli se merta, tuota mittaamatonta, hirviömäistä, salaperäistä, jonka taikavoimaa se ei koskaan kyennyt sitomaan ja jonka ulvoviin myrskyihin se oli tuomittu sortumaan.
Mutta sen yksinäisen lahden pohjukassa, jota Kristoffer nimitti Renatan lahdeksi, painiskelevat aallot vesiajolla olevien levien kanssa, heittäen korkinpalasia, tuohikohoja, tikkuja, ruo’onkorsia ja kaikenlaista rantarojua ylt'ympärillä maleksivan ruskolevän pitkien ja limaisten kuitujen joukkoon. Ne rakentavat lakkaamatta raakkuhiekan ruskeita kerroksia: muovailevat niitä uudestaan, huuhtelevat ne pois, valmistavat toisia tilalle, uupumatta luoden ja uupumatta hävittäen omaa työtään. Niin kerää ankara, suuri meri alituisesti uutta ravintoa kauniiden astereiden juurille ja kokoaa hauraita rakennusaineita rantakirvisten pesiä varten. Tuo pieni Renatan huivin kaistale on jo aikoja sitten haurastunut ja huvennut. Mutta muinaisina kesinä loisti linnunpesissä jokunen punainen silkkirihma ahkerien nokkien aistikkaasti punomana muiden rannan lahjoittamien rakennusaineiden joukkoon.
Orjanruusu kukkii vielä saaren sinisinä sydänkesänviikkoina.
Vanha pensas on asettunut myrskyn tielle. Sen elämä on kovaa aherrusta, sen kukkiminen lyhyttä juhlaa sen aikaa kuin myrsky on hengähtämättä. Mutta se ei antaudu. Se pysyy hengissä jatkuvasti ja sen runsaasti kukkivat jälkeläiset ovat valtaamaisillaan koko rantakaistaleen kallioniemekkeiden väliltä. Meren kasvojen edessä koristaa tutkimaton elämä Renatan autiota lahtea ruususeppelellä.