Kauhusta vapisivat Pohjois-Saksan ja Ranskan rannikkojen asukkaat Kaarle Suuren heikkojen seuraajien aikana, kun näkivät kaukaa ulapalta lähestyviksi nuo pitkät, kapeat käärmelaivat purppurapurjeineen ja laidoilla kiiltelevine kilpirivineen, jotka olivat niin toisen näköiset kuin heidän omat kömpelöt, leveäkylkiset ja korkealaitaiset kaukaloaluksensa. Hätähuuto "normannit tulevat!" herätti silloin yhtä suurta hirmustumista, kuin aikoinaan vanhassa Roomassa naisten parkuna: "Hannibal on porttien edessä!" Häthätää kootut suojelusjoukot eivät enimmäkseen mahtaneet mitään tulokkaiden väkeviä käsivarsia ja pitkiä tapparoita vastaan.
Kanaalin toisella puolella sai Englanti — tuo keltiläisten, piktiläisten, roomalaisten ja anglosaksien ainainen taistelutanner, Golf-virran lauhkeitten laineitten kaulailema vihanta saari — lakkaamatta ottaa rannoilleen pohjolan miehiä. "Vuonna 793" — kertoo vanha englantilainen kronikka — "näkyi Northumbrian (Pohjois-Englannissa) päällä kamalia ennuksia, jotka säikyttivät kansaa pahanpäiväisesti: raivokkaita pyörretuulia ja kalevantulia, ja säkenöiviä louhikäärmeitä nähtiin lentelevän ilmassa. Suuri nälänhätä seurasi näitä enteitä, ja vähän myöhemmin samana vuonna tuhosivat pakanalliset miehet mitä kauheimmalla tavalla Jumalan kirkon Lindisfarne-saarella, ryöstäen ja surmaten. Moniaat luostariveljistä ja -sisarista tapettiin miekalla, toisia hukutettiin. Pyhäkkö ryöstettiin putipuhtaaksi, monilta munkeilta riistettiin vaatteet, niin että heidän ruumiinsa jäivät ilki alastomiksi, karja iskettiin kuoliaaksi ja laahattiin mukaan." Siinä lyhyt ja surkean kaunopuheinen aikalaisten todistus viikinkien verisestä vierailusta.
Rannikkoja ryösteltyään viikingit soutivat jokia ylös sisämaahan, valloittivat yhtäällä aatelislinnan, toisaalla polttivat poroksi luostarin ja kasasivat saaliin aluksiinsa. Useat kerrat he tunkeutuivat Seine-virtaa myöten aina Pariisiin saakka, jonka asukkaiden, samoin kuin frankkilaisten kuninkaiden ja kreivien, täytyi maksaa heille tuntuvata pakkoveroa. Mutta sellaisen korjattuaan nuo rehdit raakalaiset jättivät ainakin sillä kertaa maksajan rauhaan.
Välimerellä, maailmankaupan silloisella valtaväylällä, he parveilivat kuin lokkiparvet silakankudun aikana, kaapaten vastaansattuvia kauppahaahtia rikkaine lastineen ja ryöstellen rannikoita Herkuleen patsailta aina Konstantinopoliin saakka, jota he sanoivat "Miklagårdiksi", s.o. Suureksi kaupungiksi. Mutta varsinkin Italia Ihmeineen ja ihanuuksineen viehätti heitä sanomattomasti, niinkuin yleensä keskiajalla kaikkia raakalaiskansoja; ja sen kukkaan, hedelmälliseen ja tuliperäiseen Sisiliaan ("Sikel-öhön") he asettuivat oikein vakituisesti asumaan, perustaen Robert Guiscardin johdolla valtakunnan, joka sitten lukemattomia kirjavia vaiheita kestäen pysyi pystyssä aina viime vuosisadan jälkipuoliskolle asti (Napolin eli "molempien Sisiliain" valtakunta, jonka bourbonilaisvallan Garibaldi kukisti).
Mutta minne tahansa viikingit suuntasivatkin matkansa, niin aina he, löydettyään maan, joka oli kylliksi rikas tuottamaan heille ylellistä saalista, palasivat sinne säännöllisesti seuraavinakin vuosina korjaamaan uutta satoa, kuten konsanaan peltomies vainioltaan; ja joka kerralla heitä seurasi uusia tulokkaita, joita houkutteli maineenjano, voitonhimo ja huoleton, riemullinen elämä.
Viikinkiretket sivistys-tekijänä
Skandinavian maiden etäinen asema, niiden silloisten asukkaiden alhainen sivistystaso sekä kirjallisten muistomerkkien vähälukuisuus ovat aikaansaaneet, etteivät viikinkien vaellukset ohimentyään jääneet pysyväisen tietoisuuden esineiksi muualla Europassa. Enimmän tarjoo niistä tietoja Islannin vanha runous, joka tuolla syrjäisellä saarella, kaukana maailman valtateistä, on säilynyt hämmästyttävän elinvoimaisena halki vuosisatojen. Joka tapauksessa on niillä ollut erittäin suuri merkitys sekä maapallomme tunnetuksi tulemisessa että hyvin monien maanäärien asuttamisessa; ja moniaissa myöhemmin eturiviin kohonneissa maissa ovat muinaisten viikinkien valtateot olleet tärkeinä tekijöinä historiallisessa kehityksessä.
Varhaisimmat retkensä viikingit suuntasivat Islantiin, jolle he saaren iäti lumisen ja jäisen luonnon mukaan antoivat "jäämään" nimen. Varsinaisen asutuksensa se sai Norjasta, josta kuningas Harald Kaunotukan v. 870 paikoilla kukistamat mahtimiehet muuttivat tuonne ikuisen tulen ja jään keskeen, siirtäen sinne mukanaan vanhan norjalaisen valtio- ja yhteiskuntajärjestyksen. Sata vuotta myöhemmin matkasi norjalaisia purjehtijoita yhä kauvemmas luoteeseen päin keksien maan, jolle sen ensimmäinen vakituinen asukas, muuan Erik Raudi eli Puna-Erik, antoi perin nurinkurisen nimen Grönlanti eli "Vihanta maa", siten houkutellakseen muitakin maanmiehiään sinne asettumaan. Ja hänen poikansa Leif jatkoi vieläkin kauvemmaksi, astuen ensimmäisenä europalaisena jalkansa Amerikan kamaralle. Hän saapui näet New-Foundlandin kalliosaarelle, jota nimitti "Hellulandiksi" (Kallio-maaksi), ja nykyisen Massachusetts-valtion rannikolle, jolle hän siellä tapaamainsa villien viiniköynnösten takia antoi nimeksi "Vinland det goda" (Hyvä viinimaa). Pohjois-Amerikassa ja Grönlannissa vanhan viikinkiasutuksen kumminkin hävitti ajanmittaan eskimojen eli "skrällinkien" kääpiökansa; mutta Islannissa se on säilynyt halki aikojen laatuaan ainokaisena jalokivenä kansakuntien kruunussa.
Historiantutkijain kesken on väitelty siitä, oliko se Rollo eli Gånge Rolf ("Jalankävijä Rolf", koskapa mikään ratsu muka ei kyennyt kannattamaan hänen jättiläisruhoaan), joka 9:nnen sataluvun alussa perusti Luoteis-Ranskaan itsenäisen viikinkivaltion Normandian, norjalaista vaiko tanskalaista syntyperää. Olipa tuon seikan laita miten hyvänsä — verrattomasti sivistyneemmän kansanaineksen keskeen asettuneina normannit ("pohjan miehet") sulautuivat tuota pikaa tyyten ympäristöönsä, omistaen yksinpä sen kielenkin. Kun Rolfin jälkeläinen Vilhelm Valloittaja sata vuotta myöhemmin teki uuden viikinkiretken Englantiin, jossa lyhyt tanskalaisvalta hiukan aikaisemmin oli murrettu, ja muutti sinne paroonineen, pysyi sielläkin ranskankieli pitkät ajat ylimysten kielenä. Ja rakkautensa mereen ja halunsa merentakaisiin valloituksiin jättivät nuo vanhain viikinkien jälkeläiset perinnöksi tälle mitä moninaisimmista aineksista muodostuneelle saarelaiskansalle, jota perintöä nykyinen Suur-Britannia saa meren kaulaileman asemansa ohella kiittää siitä, että se on kohonnut maailman mahtavimmaksi meri- ja siirtomaavallaksi.
VIIKINKIRETKET ITÄÄNPÄIN.
Viikinkien retket itäänpäin ("austrvegr") muodostavat erityisen, meitä suomalaisia sekä itäistä naapuriamme kiinteästi koskettelevan luvun. Ruotsissa asui alkuaan kaksi toisilleen läheistä heimoa, svealaiset ja götalaiset (goottilaiset), joiden välillä oli kahnausta jo paljon ennen Kristuksen syntymää, mikä kahnaus viimein ensimmäisen vuosituhannen puolivälissä leimahti palavimmilleen. Germanilaisen rodun levoton, toimintahaluinen luonne johti näitä heimoja jo hämärinä esihistoriallisina aikoina riistaretkille merentakaisiin maihin, m.m. arvellaan heidän ensinnä asettuneen Lounais-Suomeen. Kun tuo heimojen käymä kamppailu päättyi svealaisten voittoon, lähtivät kukistetut götalaiset mielellään etsimään uusia asuinsijoja "Suolameren" (Itämeren) itäisiltä ja kaakkoisilta rannoilta; toisaalta jälleen voittajatkin, tuntiessaan olevansa kyllin vahvat muodostamaan kiinteitä yhdyskuntia, ohjasivat kernaasti ylipursuvaa voimaansa itäänpäin. Tällöin lienee Uusimaa saanut ruotsalaisen asutuksensa, samoin Kuurin- ja Vironmaan rannikolla olevat saaret, joiden väestön kielessä voi vieläkin huomata muinaisen yhteisruotsin ("norräna’n") jälkiä. Svealaisten vallan lopullisesti kiteytyessä kuningas Erik Pyhän aikana, liittyi vanhaan valloitushaluun myöskin pyrkimystä levittää kristinuskoa pakanamaihin. Seurauksena oli kuuluisa ristiretki Suomeen (1157). Yhdessä käännyttämisinnon kera kävi asuttamishalu, joka johti ruotsalaiset aina Laatokan ("aallokkaan meren") rannoille saakka. Tänne oli jo 8:nnen sataluvun alussa syntynyt vahva viikinkivarustus Aldeigjuborg (nykyisen venäläisen Ladoga-kaupungin kohdalle).
Suomalaiset heimot olivat hämärän muinaisuuden aikoina muodostaneet "Yhteis-Suomeksi" nimitetyn alueen Pohjois- ja Itä-Venäjällä, mistä heitä alkoi jo ennen Kristuksen syntymää siirtyä Suomenlahden ja Laatokan eteläpuolelle, Suomenniemelle ja Valkeanmeren ympärille. Nykyisen Venäjän alueella heitä asui sekaisin slaavilaisten heimojen kanssa, jotka heitä nimittivät "tshuudeiksi" (arvatenkin laina muinaisruotsalaisesta sanasta "thiudh" = kansa). Mitään kiinteätä yhteyttä, puhumattakaan järjestetyistä valtio- ja yhteiskuntamuodoista, ei noilla sekaheimoilla ollut, niin että niiden oli vaikea pitää puoliaan heidän asuma-aloilleen tunkeutuvia viikinkejä vastaan, joita he nimittivät sanoilla "Ruotsi", "ruotsalainen" (nämä sanat oletetaan johtuvan eräästä itäviikinkien kotipaikasta Rodenista eli Roslagenista Sveanmaan itäosassa). Nuo lakkaamattomat kamppailut, joissa suomalaiset ja slaavilaiset enimmäkseen joutuivat alakynteen, johtivat kumminkin varsin tärkeään suurtekoon, nim. Venäjän vallan syntyyn.
Venäjän vallan synty.
Kijeviläinen munkki Nestor, "Venäjän ajantiedon isä", kertoo 1100-luvun alussa kirjoittamassaan aikakirjassa seuraavasti:
"Vuonna 6367 (s.o. 859) tulivat varjagit (slaavilainen muunnos muinaisruotsalaisesta sanasta 'väring' = laillista turvaa nauttiva mies) meren yli ja vaativat veroa tshuudeilta ja slaaveilta, merjalaisilta ja vepsäläisiltä (suomensukuisia heimoja) ynnä krivitsheiltä (muuan slaavilainen heimo). V. 6370 (862) nämä ajoivat varjagit takaisin meren taa, eivät maksaneet niille mitään veroa ja rupesivat itse hallitsemaan itseänsä. Mutta silloin oli lainkäytön laita kehno, suku nousi sukua vastaan, ja kiista ja eripuraisuus vallitsi kaikkien välillä ja he rupesivat sotimaan toisiaan vastaan. Ja silloin sanoivat he toisillensa: Etsikäämme itsellemme ruhtinas, joka osaa vallita meitä ja tuomita oikeudenmukaisesti. Ja heitä lähti meren yli varjagien, rusj'ien puheille, sillä näillä varjageilla oli nimenä rusj’it, niinkuin toisilla oli svijalaiset, toisilla nurmannit, toisilla anglianit ja toisilla gootit. Ja tshuudit, slaavit, krivitshit ja vepsäläiset sanoivat rusj’eille: 'Meillä on suuri ja hedelmällinen maa, mutta siinä ei ole mitään järjestystä, tulkaa siis hallitsemaan ja neuvomaan meitä!' Ja kolme veljestä valittiin seuralaisineen, ja he ottivat mukaansa kaikki rusj’it ja tulivat. Ja vanhin veljeksistä, Rjurik, asettui Nowgorodiin, ja toinen, Sinjeus, Bjelo-Ozeroon, ja kolmas, Truvor, Izborskiin (Peipus-järven eteläpuolelle). Ja Venäjän maa, nimittäin Nowgorod, sai nimensä näistä varjageista; nyt näet ovat Nowgorodin miehet varjagilaista heimoa, ennen olivat Nowgorodin miehet slaaveja. Mutta kahden vuoden kuluttua kuoli Sinjeus ja hänen veljensä Truvor, ja Rjurik otti yksin ylivallan ja jakoi kaupunkeja miestensä kesken, antaen yhdelle niistä Polotskin, toiselle Rostowin, kolmannelle Bjelo-Ozeron. Ja näihin kaupunkeihin ovat varjagit siirtyneet; mutta sitä ennen asui Nowgorodissa slaaveja, Polotskissa krivitshejä, Rostovissa merjalaisia, Bjelo-Ozerossa vepsäläisiä, Muromissa muromilaisia. Ja kaikkien niiden valtiaaksi tuli Rjurik."
Nimet Rjurik, Sinjeus ja Truvor ovat venäläisiä muodostelmia pohjoismaisista miestennimistä Rörik, Signjut ja Torvard. Kansallisuusnimi Rusj on taas ilmeisesti sama kuin suomalaisten "Ruotsi". Venäjän kotimainen nimi on tänäkin päivänä Rusj eli Rossija. Arvatenkin oli Itä-Europan valtiollinen ja yhteiskunnallinen tila silloin yhtä surkean hajanainen kuin miksi se on tullut äskeisen maailmansodan päätyttyä; joko tulivat tarmokkaat, itseänsä hallitsemaan tottuneet sodankävijät omasta ehdostaan "hallitsemaan tuota suurta ja hedelmällistä maata, jossa ei mitään järjestystä ollut", tahi pitää Nestorin aikakirja kirjaimellisesti paikkansa. Mutta tuloksena tästä muinaisesta maailmanhistoriallisesta valtioteosta oli, että ihmeteltävän sulatuskykyinen slaavilainen aines ennen pitkää nielaisi itseensä niinhyvin suomensukuiset alkuasukkaat kuin ruotsalaiset tulokkaat.
Ryöstöretki bjarmien maahan.
Pohjoisempana kuin vepsäläiset ja merjalaiset oli kolmas sangen merkillinen suomalainen kansanheimo, nim. Vienanmeren eteläpuolella asuva bjarmien kauppakansa, joka käyden kauppaa metsästyksen ja kalastuksen tuotteilla sekä verottamalla lappalaisia oli paisunut ylen äveriääksi. Bjarmit eivät liene olleet samoja kuin Itä-Venäjällä asuvat permalaiset, vaan luultavasti nykyisten Vienan karjalaisten esivanhempia. Kaupankäynnistäänhän ovat Vienan "harjurit" ja "laukkurit" vieläkin kuuluisat, ja heidän asumansa alueen hautakummuista tavatut vanhat arapialaiset rahat ja muut itämaalaiset kulta- ja hopeakalut todistavat heidän muinaisten esi-isäinsä käyneen kauppaa sangen avaralta.
Ensimmäiset tiedot bjarmeista ahtoi v. 900 tienoilla Englannin kuninkaalle Alfred Suurelle muuan norjalainen Ottar, joka oli käynyt heidän maassaan. Sittemmin tekivät ruotsalaiset ja norjalaiset sekä rauhallisia kauppamatkoja että varsinkin sotaisia ryöstöretkiä rikkaiden bjarmien luo. Näiden etevin kauppapaikka sijaitsi lähellä Vienanjoen laskua Valkeaan mereen, nykyisen Arkangelin kaupungin pohjoispuolella. Sen lähitienoilla sijaitsi heidän aitauksella varustettu pyhä kalmistonsa, jota hautoihin kätkettyjen aarteiden takia aseelliset miehet vartioivat yötä päivää (bjarmien tapa näet oli uhrata osa vainajan varoista yhteiseen aarrekumpuun). Keskellä aitausta sijaitsi Jumala-nimisen ylijumalan tölskitekoinen puukuva, jolla oli kaulassa kultavitjat ja polvilla rahoilla täytetty hopeamalja. Ymmärrettävää oli, että varsinkin kalmisto aarteineen houkutteli saaliinhimoisia viikinkejä vieraiksi.
Noin sata vuotta Ottarin käynnin jälkeen tehtiin Bjarmiaan toinen retki, josta islantilainen historioitsija Snorre Sturlason kertoo seuraavasti. Norjan kuninkaan käskystä lähti kaksi veljestä, Karli ja Gunstein, kauppamatkalle bjarmien maahan, ja kuningas antoi heille kauppatavaraa ja laivan, jossa oli väkeä viisikolmatta miestä, ehdolla että saisi voitosta toisen puolen itselleen. Matkalla yhtyi retkeen Ruijan eli Pohjois-Norjan mahtavin mies, nimeltä Thorer Hund, toisella laivalla ja 80 miehen kera.
Perille tultua ruvettiin ajan tavan mukaan hieromaan vaihtokauppaa maan asukkaiden kanssa, kunnes kaikki tavarat oli saatu myydyksi. Mutta Thorer Hundillapa ("koiralla") oli koiruus mielessä. Kaupparauhan irtisanottua ja purjehdittua tovin matkaa merelle hän esitti tovereilleen, että yön tullen palattaisiin takaisin ryöstämään bjarmien kuuluisa kalmisto, josta joka mies perisi niin paljon saalista, että tulisi koko loppuiäkseen rikkaaksi. Tuuma oli viikinkien mieleen ja ehdotukseen suostuttiin, kunhan sen täytäntöönpano ei kävisi kovin vaaralliseksi. Kundilla olikin ovela ja vaarattomalta näyttävä sotajuoni valmiiksi mietittynä.
Illan suussa veijarit laskivat laivansa uudelleen maihin, mutta syrjään kauppasatamasta, ja jotkut miehistä jäivät niitä vartioimaan toisten edetessä kohti riistapaikkaa. Taivallettua tovin aikaa aukeata nummea tultiin isoon metsään. Thorer komensi tovereitaan silloin astumaan hiljaa ja tekemään puihin rasteja paluutien viitoiksi. Vihdoin aukeni metsän sisästä raivattu seutu, jonka keskellä näkyi bjarmien pyhä kalmisto korkeine hirsiaitauksineen. Retkeläisten onneksi siellä sattui parahiksi olemaan vahdinmuutos, eikä entisten vartijain poistuttua ollut uusia vielä ennättänyt saapua paikalle.
Johtajat kiipesivät aitasalvoksen yli, avasivat portit ja päästivät toverinsa sisään. Ryöstäjät kohta käsiksi aarrekumpuun ja mättäämään siitä multaa kalleuksineen helmoihinsa. Thorer Hund oli ankarasti kieltänyt ketään koskemasta Jumalan kuvaan. Saatuaan saalista niin paljon kuin jaksoivat kantaa kääntyivät miehet paluumatkalle, mutta huomasivatpa silloin, ettei Hundi ollutkaan joukossa. Karli juoksi takaisin kalmistoon ottamaan selvää minne mies oli kadonnut, ja näkipä hän silloin tuon toisten varoittajan itsensä olevan kuvan kimpussa ja raastavan sen polvilta rahamaljaa mukaansa. Sen älyttyään ei Karlikaan tahtonut olla Pekkaa pahempi, vaan iski kirveellä kuvan kaulassa olevat kultakäädyt poikki. Mutta ahneudessaan hän iski niin kovaa, että kirves löi kuvatukselta pään irti, ja se putosi hirmuisella jyrinällä ensin polville ja siitä maahan. Mellakan kuulivat paikalle joutuvat uudet vartijat, jotka kohta torvilla toitottamaan muulle kansalle, että rosvoja oli kalmistossa. Aarteenviejille tuli ankara kiire, ja metsän poikki tultuaan he näkivät lakealla maalla ison ylivoiman vastassaan. Hukkapa olisi heidät perinyt jok'sorkan, jollei Thorer Hundi olisi aikaisemmin suomalaisilta oppinut loitsutaitoa ja nyt kääntänyt kostajain silmät niin, etteivät nämä älynneetkään pakenijoita, jotka ehjin nahoin pääsivät turvaan laivoihinsa.
IV LUKU
Keskiajan merikaupungit.
Kaupunkien merkitys keskiajalla. — Italian merikaupungit; Marco Polon matka; Kaupunkien riitaisuudet; — Hansaliitto; Hansan rikkaus ja mahtavuus; Hansan vallan vaipuminen. — Keskiajan alukset.
Kaupunkien merkitys keskiajalla.
Varhaisemman keskiajan päätunnusmerkkinä oli, paitsi syvää uskonnollista tunnetta ja sen nojassa paisuvaa kirkonvaltaa, ritarielämä seikkailuineen, lemmenpalveluksineen ja muine teennäisen korkeine elämänihanteineen. Aseidenkäyttöön harjautunutta ritaria yksistään pidettiin vapaana miehenä; ja kun hänessä seikkailunhalun ohella paloi merkillisellä tavalla yhtynyt saaliin himo ja uskonnollinen innostus, lähti hän valloittamaan miekanterällä pyhiä paikkoja "uskottomien" muhamettilaisten käsistä tahi kääntämään Pohjois- ja Itä-Europan pakanakansoja kristinuskoon. Mutta ritariuden ihanteet pilasi aikaa myöten tietämättömyys ja tapainraakuus, hillitön sorron- j a voitonhimo; uskonnolliset menot ja sievistelevät tavat muuttuivat pelkäksi karkean aistillisuuden ulkoverhoksi. Huolimatta enää lähteä kaukomaille uskottomien sekaan saalista hankkimaan, kävivät ritarit kotiseudulla keskenään ryöstö- ja kosto-sotia sekä riistivät sangen mielellään ympäristönsä aseettomilta porvareilta ja muilta elinkeinonharjottajilta ynnä maaorjuudessa elävältä talonpoikaisväestöltä kaiken mitä suinkin irti saivat. Etenkin kulkuteiden ja vesiväylien varsilla sijaitsevat ritarilinnat muuttuivat vasituisiksi ryöväripesiksi, joiden turvin kuuluisat "rosvoritarit" verottivat sietämättömästi ohikulkevia kauppiaita ja ympäröivää seutua.
Ahdistetut elinkeinonharjottajat vetäytyivät silloin kaupunkien turviin, joiden ympäri kohosi vahvoja muureja; he liittyivät kiinteästi järjestetyiksi ja aseharjoituksia pitäviksi ammatti- eli veljeskunniksi, "kilteiksi", ja olivat valmiit asevoimin puolustamaan omaisuuttaan, henkeään ja vapauttaan. Ajan rauhattomuus oli omiaan ripeästi kasvattamaan kaupunkien väkilukua; käsiteollisuuden ja kaupan vaurastuessa kasvoi niiden rikkaus ja yhtä rinnan niiden valtiollinen merkitys ja mahti. Hallitsijat, ritaristo ja ylempi hengellinen sääty olivat rahantarpeessaan pakotetut alinomaa turvautumaan niiden apuun, ja vastalahjaksi vaativat kaupungit yhä suurempia oikeuksia ja "vapauksia". Täten saivat alkunsa Saksan mahtavat valtakunnan kaupungit, jotka ympäröivine alueineen muodostivat itsenäisiä pikkuvaltioita keskelle suurta "pyhää roomalaista keisarikuntaa" ja säilyttivät asemansa sellaisina aina 19. vuosisadan alkuun asti. Aivan erikoinen merkitys niinhyvin koko keskiaikaisen sivistyselämän kuin sitä erikoisesti edistävän merenkulun alalla on silloisilla merikaupungeilla, joista muita mahtavammiksi kohosivat etelässä eräät Italian kauppakaupungit ja pohjoisessa Pohjois-Saksan kuuluisa Hansa.
Italian merikaupungit.
Vanhan Rooman vallan rauetessa pirstoiksi ja sen emämaan Italian hajotessa epälukuisiksi, keskenänsä alituisesti kinasteleviksi pieniksi ruhtinaskunniksi peri sen valtiollisen aseman ensimmäinen sen pirstoista kohonnut suurvalta, Byzantiumin eli Itä-Rooman keisarikunta. Mutta yhtä vähän kuin vanhoilla roomalaisilla oli taipumusta ja halua merenkulun harjottamiseen, oli sitä myöskin itäisen tytärvaltakunnan asukkailla. Merenkulku ja kaupanteko Välimerellä joutui aikaisin Italian merikaupungeille, nimenomaan mahtavimmille niistä ja toistensa katkerille kilpailijoille, Genovalle, Pisalle ja Venetsialle.
Ristiretkien aikoina, toisen vuosituhannen kolmena ensimmäisenä vuosisatana, kuljettivat Genovan ja Venetsian alukset ristiritareita Pyhään maahan, eikä tietenkään niin paljon hartaudesta näitä elähyttävään asiaan kuin itse heistä rikastuakseen. Kristityille siihen asti suljetun itäisen maailman aarteet avautuivat rohkeille ja älykkäille laivurikauppiaille. Suunnattomasta ryöstösaaliista he perivät runsaan osan kuljetusmaksuina ja ristiretkeläisille myöntämäinsä lainojen korvauksena; itämaiden kallisarvoiset luonnontuotteet, varsinkin ryydit, ynnä hienotekoiset metalli- ja kutomatyöt, virtasivat heidän välityksellään Europaan ja ensi sijassa tietenkin heidän omiin kauppavarastoihinsa. Byzantiumin lahoavan keisarikunnan joutuessa "ristiritarien" ahneuden kiistakentäksi riensivät Italian kauppiasvallat kalastamaan sameassa vedessä ja korjaamaan "vanhemman veljen" osan saaliista. Konstantinopoli ympäristöineen, "Levantti" eli Vähän-Aasian rannikko saarineen, jopa etäinen Krimikin Mustan meren pohjoisrannalla näkivät heidän kauppakonttorejaan syntyvän keskuuteensa kuin sieniä sateen jälkeen, ja ne joutuivat sekä valtiollisessa että varsinkin kaupallis-rahallisessa suhteessa niistä riippuvaisiksi sadoiksi vuosiksi eteenpäin. Yksinpä muinaisen Hellaankin he vetivät valtapiiriinsä — sinne perusti muuan firenzeläinen kauppahuone "Ateenan ja Korinthoon herttuakunnan".
Täten merenkulun ja kaupan avulla vaurastuttuaan tuli Italian viisaista ja äveriäistä rahamiehistä silloisen Europan pankkiireja. Heidän rahoillaan ruhtinaat kävivät kiistojaan vielä 30-vuotissodan aikana ja kauvan jälkeenkinpäin. Heidän pankkikonttorejaan oli jokaisessa tärkeässä kauppa- ja merikaupungissa, joissa heitä kotiseutunsa mukaan sanottiin "lombardilaisiksi" (Lontoossa kantaa vieläkin muuan pankkikatu Lombard-kadun nimeä); ja nykyisin käytetystä pankkisanastosta on hyvä osa senaikaista italialaista alkuperää (vekselitoimi = lombard-liike, à vista = näytettäessä, j.n.e.).
Marco Polon matka.
Vallattuaan itselleen Vähän-Aasian kaupan pyrkivät italialaiset kauppias-laivurit yhä kauvemmaksi itään. Intian kallisarvoiset luonnontuotteet olivat jo tulleet tunnetuiksi Europassa, mutta kauppateitä sinne sekä koko Aasian-kauppaa pitivät muhamettilaiset hallussaan.
Viekkaudella ja yritteliäisyydellä koettivat rohkeat italialaiset retkeilijät päästä tunkeutumaan tuonne tarujen maahan, kalliiden mattojen kotiseutuun Persiaan ja vieläkin kauvemmas europalaisille silloin aivan tuntemattomiin Aasian ääriin, joita nimitettiin yhteisnimellä "Tartariaksi" ja joiden uumenissa kuohahtelevat kansojen liikehtimiset tuontuostakin viskasivat inahtavia maininkejaan Europaankin Attilan, Dshingis-kaanin ja Timur Lenkin hurjien laumojen muodossa.
Merkillisimpiä kaikkien aikojen uskaliaista löytöretkistä ovat venetsialaisten Polo-veljien matkat kaukaiseen Kiinaan 13. vuosisadan lopulla, joiden päähenkilönä ja kertojana esiytyy toisen veljen poika Marco Polo (1256-1323). Alkaen matkansa Krimin niemimaalta, jossa venetsialaisilla oli kauppasiirtoloita ja Polo-veljeksillä haarakonttori, lähtivät he kauppamatkalle Bukharaan, josta mongoolit veivät heidät halki Aasian aina Katayhin (Kiinaan) saakka ylimmän valtiaansa Kublai-kaanin luo. Siellä nämä älykkäät ja paljon nähneet venetsialaiset kauppiaat saivat osakseen huomaavaista kohtelua, jopa heidät lähetettiin viemään suurkaanin ystävällistä kirjettä kristikunnan silloiselle päälle, Rooman paaville. Sen tehtävän he kunnolla toimittivat ja palasivat uudelleen mongoolikeisarin luo tuoden mukanaan paavin vastauskirjeen sekä toisen veljen nuoren pojan Marcon. Tällä kertaa he jäivät pysyväisesti suurkaanin hoviin Kambaluk-kaupungissa (nyk. Pekingissä), jossa varsinkin nuori Marco Polo aikaa voittaen kohosi hallitsijan suureen suosioon ja merenkulkutaitoisena käytettiin tärkeissä hallitustoimissa. Kaanin lähettiläänä hän matkusteli monissa maissa, joissa sitä ennen ei yksikään europalainen ollut käynyt, Ceylonissa, Etu- ja Taka-Intiassa, Tibetissä y.m. Kaikkialla hän teki tarkkoja havaintoja maiden laadusta ja vieraista kansoista, niiden tavoista ja laitoksista. Se olikin kerrassaan outo, aivan kuin sadunomainen maailma, joka venetsialaista matkustajaa kohtasi Itä- ja Etelä-Aasiassa. Valtavan suurenmoinen luonto ja vuosituhansia vanha sivistys — se kaikki oli niin peräti toisenlaista kuin vanhassa Europassa. Hankkipa hän kuulopuheitten mukaan tietoja Cipangu-nimisestä maastakin (nyk. Jaapanista), jota suurkaani turhaan yritteli valloittaa.
Kokonaista 20 vuotta olivat Polot matkallaan, niistä 17 kaanin palveluksessa.— Marco useita vuosia m.m. suuren maakunnan ja sen 28 kaupungin sijaiskuninkaana. Mutta huolimatta kaikesta siellä perimästään kunniasta ja varallisuudesta paloi heissä kova koti-ikävä. Paluumatkaan tarjoutuikin tilaisuus, kun he saivat toimekseen saattaa erästä suurkaanin tytärtä miehelään etäiseen Persiaan. Matka kävi turvallisuuden takia meritse. Neljällätoista isolla 4-mastoisella laivalla purjehti loistava lähetystö, Marco Polo amiraalina, Taka-Intian ympäri ja ryytikasvien varsinaisen kotiseudun Isojen Sunda-saarten kautta (missä nähtiin "hännällisiä ihmisiäkin", arvatenkin orang-utangi-apinoita) helmien ja jalokivien saareen Ceyloniin ja Etu-Intian rannikolle. Mutta sen sijaan, että olisi vienyt prinsessan suorinta tietä Persian lahtea pitkin määränpäähän, lähtivät tutkimushaluiset venetsialaiset kiertelemään Intian merta sen pohjimmaisia perukoita myöten, käyden Madagaskarissa — joka Polojen mukaan oli maailman suurin saari ja jossa siihen aikaan vielä eli Tuhannen ja yhden yön saduissa mainittu Rok-niminen jättiläislintu (sukupuuttoon kuollut Aepyornis maximus, joka oli kamelikurkea lähes toista vertaa isompi) — Sansibarissa ja Abessiniassa asti. Sitte vasta he veivät ylhäisen morsiamen persialaiselle sulhaselle.
V. 1295 he viimein saapuivat Venetsiaan, jossa "heidän omansa eivät ottaneet heitä vastaan". Poloja oli luultu jo kauvan sitten kuolleiksi, ja heidän kotitalossaan asui etäisiä sukulaisia, jotka eivät tahtoneet tietää mitään nukkavieruihin tamineihin puetuista matkalaisista. Nämä panivat silloin toimeen isot kemut, kutsuivat sinne kaikki sukulaisensa ja kaupungin arvohenkilöt, tarjosivat ylellisiä ruokalajeja ja pukeutuivat kolmesti edellistä yhä komeampaan juhla-asuun. Vihdoin kemujen lopulla he esiytyivät resuisissa matkavaatteissaan ja ratkoivat irti niiden saumat, jolloin arvaamattoman kalliita jalokiviä ja helmiä vieryi lattialle ällistyneitten vierasten ihmeeksi. Nyt vasta heitä uskottiin, ja he perivät kotitalonsa ja muun entisen omaisuutensa. Marco Polo kohosi sitten synnyinkaupungissaan suureen arvoon; ja kun hän suurkaanin kansoista ja rikkauksista puhuessaan alinomaa käytti miljoona-sanaa, ruvettiin häntä kutsumaan "miljoona-herraksi". Kun myöhemmin syttyi sota alituisesti keskenään kilpailevien merenkuningattarien Venetsian ja Genovan välillä, joutui muuatta sotalaivaa komentava Marco Polo haavoitettuna vihollisten vangiksi. Mutta kuuluisaa vankia kohtelivat genovalaisetkin suurella huomaavaisuudella. Hän sai yhä uudelleen jutella uteliaille kuulijoille merkillisistä matkoistaan, kunnes kertomiseen kyllästyneenä saneli kirjureille niistä lavean esityksen, joka ilmestyi v. 1298 nimellä "Maailman ihmeet". Tämä mainio teos pysyi sitten vuosisatoja tärkeimpänä lähdekirjana itäisen pallonpuoliskon oloista ja — kuten seuraavasta luvusta näemme — antoi varsinaista aihetta ja virikettä keski- ja uuden ajan rajapyykkinä pidetyille suurille maantieteellisille löytöretkille.
Kaupunkien riitaisuudet.
Kuten edellisestä käy ilmi, ei Italian mahtavien ja rikkaiden meri kaupunkien kesken vallinnut sitä yksimielisyyden tunnetta ja yhteisten etujen silmälläpitoa, jonka puutteesta tämä luonnon auliisti siunaama maa on kärsinyt koko keski- ja uuden ajan aina lopulliseen yhdistymiseensä saakka jokunen vuosikymmen sitten. Keskinäinen kateus saattoi niiden laivat iskemään yhteen kaukaisilla riistavesillä ja kilpailemaan kauppaeduista vierasten kansallisuuksien luona; kotivesillä johti sama kiero vietti kutakin ponnistamaan kaikki voimansa tuhotakseen toisensa täydellisesti. Tuossa lakkaamattomassa kilpailussa, josta merenkohdussa uiskenteleva Venetsia, "Adrian meren kuningatar", lopuksi selvisi voittajana, koettivat riitapuolet vahingoittaa toisiaan sekä avoimilla taisteluilla että käyttämällä aito-italialaisella oveluudella kavalia syrjäiskuja. Hyökkäys- ja puolustusliittoja solmittiin vierasten valtiasten, Rooman paavien, Saksan keisarien, Ranskan ja Espanjan kuninkaiden kanssa. Kuvauksena senaikaisesta sodankäynnistä kerromme vanhan kuvauksen mukaan Melorian meritaistelusta, josta kaiken hurjuuden ohella tuulahtaa vastaamme keskiaikainen ritarillisuus ja romantillisuus.
"Pisalaiset, välittämättä paavin heille julistamasta kirkonkirouksesta, purjehtivat suurella laivastolla Genovan lahteen, hajoittaen tieltään paavin suosimia vihollisiaan. (Venetsialainen) Morosini oli heidän amiraalinsa, ja hän oli mitä hienokäytöksisin mies; sillä kun genovalaisten lähettiläs tuli huomauttamaan hänelle, että vähän kunniaa hän perisi käydessään vihollisen kimppuun, jonka puoli laivastoa oli hajallaan kaukana ja toinen puoli vielä telakalla, myönsi Morosini sen todeksi ja vetäytyi kohteliaasti takaisin. Täten saivat genovalaiset aikaa varustautua taisteluun ja lähtivät 100 kaleijan voimalla ulos merelle, purjehtien kolmion muotoisessa rintamassa. Viholliset vastapuolet kohtasivat nyt toisensa ja ottelivat oikein villikissan hurjuudella. Nuolet, peitset, heittokeihäät ja tapparat pimensivät ilman; suovalla sekoitettua palavaa öljyä virtasi mereen joka taholle, ja herkeämätön suhina ja jyminä oli saattaa kaukaa rannaltakin katselevat aivan suunniltaan. Välimeren siniset vedet värjäytyivät punaisiksi taistelussa vuodatetusta verestä, ja laivojen ympärillä laineet vallan kiehuivat hukkuvista miehistä, jotka viimeisin epätoivoisin hengenvedoin kamppailivat keskenään."
HANSALIITTO.
"Hansa" on muinais-goottilainen sana ja merkitsee niin hyvin liittoa eli yhteyttä kuin sotivata joukkoa. Se merkillinen ja mahtava ilmiö Pohjois-Saksassa, jota tuolla sanalla tarkotetaan, tarjoaa aivan toisellaisen kuvan kuin edellä esitetty italialaisten merikaupunkien hajanainen historia. Kun alppien eteläpuolella olevat latinalaiset mertenvaltiaat kuluttivat voimiaan ja mahtiaan lakkaamattomissa keskinäisissä kinasteluissa, vaikutti germaanilainen yhteenkuuluvaisuuden henki Pohjois-Saksassa vallan toista. Ympäröivien Pommerin, Slesvigin, Holsteinin, Lüneburgin y.m. herttuain alituiset ryöstelyt ja kiristykset pakottivat sikäläisiä merenkulkua ja kauppaa harjottavia rannikkokaupunkeja liittymään lujasti toisiinsa. Turvallisuudentarpeen lisäksi tulivat yhteiset elinedut. Niiden porvarit tajusivat näet, että he muodostamalla yhdessä peljättävän mahdin voivat parhaiten hankkia itselleen tärkeitä kauppaetuja Itä- ja Pohjanmeren rantamilla. Hampurin, Bremenin ja Lyypekin ympärille, jotka ovat säilyttäneet tärkeän merkityksensä kaupan ja merenkulun alalla aina meidän päiviimme asti, ryhmittyi lukuisa joukko, aikoinaan toistasataa hansakaupunkia, niistä monet kaukana sisämaassa suurten jokien varsilla, toiset aina Flanderissa ja Portugalissa asti. Niiden lisäksi tuli suuri joukko kukoistavia siirtoloita ja kauppakonttoreja ympäri pohjoisten merien rantamia.
Hansan rikkaus ja mahtavuus.
Kansalaisten vallan vakavuuden perusti näet se erittäin valtioviisas toimenpide, että he muinaisten foinikialaisten tavoin perustivat siirtoloita kaikkialle, missä kävivät kauppaa, sekä omia kauppakonttoreja valvomaan heidän etujaan silloisissa tärkeissä merikaupungeissa. Edellisistä kohosi kuuluisimmaksi loistossa itsensä Lyypekin kanssa kilpaileva Visby kalkkikallioisella Gotlannin (vanh. suomalaisten "Voionmaan") saarella, muhkeine kehämuurineen, epälukuisine kirkkoineen ja tarujen ylistämine rikkauksineen. "Guuttien" äveriäisyyttä kuvataan vanhassa viisussa seuraavasti:
"Leiviskävaa’all’ ne kultia myö, Veroiksi kalliita kiviä tuo,
Hopeavadeista siatkin syö, Ja kullasta kankaita emännät luo".
Kokonaisia kortteleja ja kaupunginosia käsittäviä kauppakonttoreja syntyi m.m. Bergeniin, Tukholmaan, Turkuun ja Viipuriin; olipa sellaisia mahtavassa Lontoossa ja kaukaisessa Novgorodissakin asti.
Siirtoloistaan ja konttoreistaan käsin kansalaiset eivät ainoastaan harjottaneet kauppaa asianomaisen maan kanssa, vaan panivatpa mestarillisin keinoin sen kerrassaan riippuvaksi heidän ylivallastaan. Etenkin Skandinavian maat olivat nääntyä vierasten kauppalaivurien ikeen alla. Valvomaan Hansan etuja sijoitettiin niihin nuoria, pirteitä miehiä (tunnetut "pippuriveikkojen" ja Suomessa yksinkertaisesti vain "saksojen" nimellä), jotka sortivat häikäilemättä kotimaista kauppaa ja, tuntematta lainkaan mitään velvollisuuksia elinkautisia asuinpaikkojaan kohtaan, koettivat puristaa ja kettää niistä kaiken mehun. Hankkimalla lainoja, laivoja ja palkkasotureja alituisessa rahapulassa oleville ja keskenään kinasteleville ruhtinaille kiristivät hansakaupungit näiltä heidän maitaan orjuuttavia kauppaetuja.
Hansan rikkauden alkulähteenä oli varsinaisesti sillinkalastus ja -kauppa. Itämeren ja Pohjanmeren rannoilla oli heillä suolaamoja, joissa maanasukkailta ostetut kalat lyötiin tynnyreihin ja kuljetettiin paasto- ja perjantairuoaksi kaikkialle katoliseen kristikuntaan. Ryöstökalastus ja jotkin kalataudit ovat sittemmin hävittäneet Itämerestä sillin melkein sukupuuttoon, jättäen jälelle vain sen laihemman sukulaisen silakan.
Hansaliiton synnyttivät ja sitoivat kokoon, kuten mainittu, yhteiset kauppaedut ja näiden suojeleminen omavaltaisia ruhtinaita vastaan, mutta mitään muodollista liittokirjaa ei niiden välillä ollut olemassa, yhtä vähän kuin erityistä tunnustettua johtajaakaan. Yhteisiä asioita, varsinkin sota- ja kauppaliittoja, pohtimaan kokoontuivat eri kaupunkien valtuutetut "yleisille hansapäiville", joilla määräävä vaikutusvalta kumminkin oli Lyypekillä, vapaana valtakunnankaupunkina ja "ensimmäisenä vertaistensa joukossa".
Hansan vallan vaipuminen.
Vasta kun Skandinavian maissa esiytyi voimallisia hallitsijoita, jotka kykenivät ensin hansakaupunkien avulla suoriutumaan mahtavista herttuoista ja sitten kääntämään voitolliset aseensa auttajia itseään vastaan, alkoi Hansan valta ja vaikutus Pohjolassa vähitellen heiketä, Tanskassa oli sellaisia kuninkaita Valdemar "Atterdag", joka kavaluudella valloitti ja perinpohjin hävitti kukoistavan Visbyn ja saavutti lyypekkiläisistä useita merivoittoja, sekä ruotsalaisten ynnä aatelisten "tyranniksi" nimittämä, mutta talonpoikien ja porvarien kaipaama Kristian II; Ruotsissa taasen vapauttajakuningas Kustaa Vaasa, joka tosin samaa tyrannia ja tanskalaisvaltaa vastaan taistellakseen tarvitsi Lyypekin rahoja, laivoja ja miehiä, mutta sitten joutui niin kiusalliseen, miltei koko hallituskautensa kestävään riippuvaisuuteen siitä, että oli suorastaan pakotettu koettamaan kaikkia keinoja vapauttaakseen itsensä ja maansa tuosta kahleesta. Mutta vielä vuosisatoja jälkeenpäin tuntui saksalainen vaikutus Pohjolassa; esim. Suomen merikaupungeissa oli kauppiassääty kauvan ja on osittain vielä nytkin saksalaista alkuperää ja vanhaa hansalaista juurta.
Keskiajan alukset.
Parhaat laivanrakentajat Välimerellä olivat keskiajalla venetsialaiset. Roomalaisten vanhasta yksisoutuisesta he loivat alustyypin, joka niillä vesillä tuli kaikkialla käytäntöön: kaleerin. Niitäkin kuljetettiin etupäässä soutamalla; mutta sen helpottamiseksi oli aluksessa yksi tahi kaksi mastoa niihin ripustettuine latinalaisine purjeineen. Tällaisilla laivoilla venetsialaiset kuljettivat ristiretkeilijöitä tuhatlukumme ensimmäisinä vuosisatoina Pyhään maahan. Ne olivat nykyisen keskisuuren kuunarin tai pienen prikin kokoisia, n. 200 tonnin kantoisia, ja antoivat tilaa satakunnalle miehelle ja parillekymmenelle hevoselle. Tykistö, jota 13-sataluvun keskipaikoilla ruvettiin käyttämään laivoissakin, sijaitsi perä- ja etukannelle rakennetuissa korkeissa, loistavasti koristelluissa ja maalatuissa "kastelleissa", joissa sen lisäksi oli päällystön hytit, ase- ja ampumatarvevarastot y.m. Täten aseistamalla voi kauppahaahdet muuttaa helposti sotalaivoiksi.
Mutta maailman tullessa yhä enemmän tunnetuksi ja kauppamatkojen sentakia pidentyessä oli pakko vaihtaa raskaskulkuiset soutupurret keveämpiin purjealuksiin. Siihen vaikutti osaltaan myöskin tykistön yhä laajempi käytäntöönottaminen. Viholliselle tehtiin tuntuvampaa haittaa sijoittamalla tykit yhteen tai useampaan riviin pitkin laivan sivuja, jolloin voi ampua tuhoisia kokokyljen laukauksia. Tällöin olivat airot soutajineen luonnollisesti tiellä. Purjeiden yksinomainen käyttäminen kuljetusvälineenä aiheutti puolestaan suuria muutoksia alusten rakennuksessa ja takiloimisessa. Sivullepäin vahvasti kaareutuvien kylkien sijasta, jotka kaleereissa olivat souduille kylläkin edullisemmat, kyljet sittemmin rakennettiin ensin suoriksi ja vihdoin keskeltä ulospäin pullistuviksi, niin että laivan leveys vesirajassa oli paljon suurempi kuin kannen kohdalta. Sen kautta alus tuli vakavampikulkuiseksi ja tykeille suotiin tukevampi alusta. Mastoja tuli isompiin laivoihin kolmekin, ja ne kohosivat entistä paljon korkeammiksi; takiloimisessa tulivat helpommin hoidettavat raakapurjeet mahtavine köysistöineen käytäntöön.
Hansan laivat Pohjan- ja Itämerellä ynnä Pohjois-Atlantilla nojautuivat niillä vesillä aikaisemmin käytettyihin viikinkialuksiin, mutta kehittyivät tietystikin uudemman ajan tarpeiden mukaan. Ne olivat kahta päämuotoa: isompien nimenä oli "koggi", pienempien "holkki" eli "snekki". Edelliset olivat rakennetut sekä sodan- että kaupankäyntiä varten ja olivat nekin — kuten Välimeren myöhemmät alukset — varustetut korkealla "kastellilla" keulassa ja perässä, joihin soturit sotakoneineen vaaran tullen asettuivat. Kaikki kolme mastoa olivat varustetut jatkoksella eli märssytangolla; etu- ja suurmastossa oli raakapurjeet ja mesaanimastossa latinalainen purje sekä kokkapuussa halkaisija. "Koggit" olivat melkoisen isoja aluksia — suurimpien kantavuus on laskettu nykyajan mitoissa aina 1,800 tonniksi. "Holkit" olivat yleensä edellisiä pienemmät, soukkamuotoisemmat ja nopeakulkuisemmat.
Hansaliitto harjotti mahtavan suuressa määrässä laivanrakennustyötä Itä- ja Pohjanmereen laskevien isojen jokien suistoilla. Itämeren partailla oli laivaveistämöjä Lyypekissä (liiton pääpaikassa), Danzigissa, Stettinissä, Königsbergissä, Stralsundissa j.n.e.; ja Pommerin ja Preussin silloiset aarniometsät tarjosivat yltäkyllin mainiota rakennusainetta. Pohjanmeren rannikolla rakennettiin laivoja Hampurissa ja Bremenissä, Emdenissä, Altonassa ja pitkin Weser-virran vartta. Suurimmat telakat olivat Lyypekissä, Danzigissa ja Hampurissa, joissa, paitsi omaa tarvetta varten, rakennettiin laivoja vierastenkin varalle, Skandinavian maihin ja Venäjälle, Hollantiin ja Englantiin sekä aina kaukaiseen Portugaliin saakka, josta maasta keskiajan lopulla tuli silloisen maailman mahtavin merivalta. Saksalaiset laivanrakentajat olivat kaikkialla parhaassa maineessa.
V LUKU
Suuret löytöretket.
Aikakausien vaihteessa. — Henrik Purjehtija ja Portugalin merivallan
alku; Portugalilaiset löytäjinä ja laivanrakentajina. — Meritie
Intiaan ja tarinat "Johannes-papista". — Kristoffer Kolumbus ja
Amerikan löytö; Kolumbuksen ensi matka; Vihanta meri; Kapinan oireita;
"Maa! Maa!" — Muut suuret löytöpurjehdukset.
Aikakausien vaihteessa.
Siirtymistä 14-sataluvusta 15:nteen merkitsivät niin monenkaltaiset ja niin täydellisesti aikakauden maailmankatsomusta mullistavat muutokset, että historia tuosta ajankohdasta alkaa uuden ajan. Ummehtuneen ja lapsellisen munkkiviisauden hajotti uusi valistus, joka perustui niinhyvin klassillisen vanhan ajan tieteiden ja taiteiden uuteen ymmärrykseen kuin entistä merkillisempien kaukopurjehdusten kautta saatuun laveampaan maailmantuntemukseen. Tämä valoisa väli- ja taiteaika, jota on sanottu renessansiksi, "uudestasyntymiseksi", vaikutti niin ihmeen elähyttävästi silloisiin ihmisiin, että tuhannet ja taasen tuhannet varmastikin yhtyivät saksalaisen humanistin Ulrik Huttenin riemastuneeseen huudahdukseen: "Nyt on oikein ilo elää!"
Emme ryhdy tässä sen pitemmältä puhumaan uuden aikakauden alun suurista saavutuksista henkisellä alalla, joista syvimmälle ulottuvat ja laajimmalle vaikuttavat olivat kirjapainotaito ja uskonpuhdistus, vaan pysymme kiinni varsinaisessa aineessamme. Me tarkkaamme vain niitä maailmaa mullistavia ilmiöitä merenkulun ja purjehduksen alalla, jotka johtivat uusien, ennentuntemattomien maiden ja kokonaisten maanosien keksimiseen — suuria löytöretkiä. Arvaamattaan yksinäiset, yritteliäät miehet saavuttivat tuloksia, jotka muuttivat koko silloisen maailmankuvan ja panivat alulle aavistamattomien rikkauksien jatkuvan virtaamisen vanhaan Europaan.
Ampuma-aseiden yhä yleisempi käytäntöönottaminen tiesi miekalla ja peitsellä sotivan ritarisäädyn häviämistä. Ruhtinaat kykenivät masentamaan mahtavia läänitysherrojaan, suurentamaan omaa hallitsijavaltaansa ja käyttämään sitä maansa hyödyttämiseksi ja rikastuttamiseksi. Entisten valloitussotien lisäksi tarjoutui heille tällöin aivan uusi keino: edistämällä ja suosimalla purjehdusta he voivat sangen huokein kustannuksin hankkia itselleen uusia laajoja alueita siihen asti tuntemattomissa maissa ja käyttää niiden luonnonrikkauksia hyväkseen. Niinpä astuvat he siihenastisten yksinomaisten merenkulunharjottajain, mahtavien merikaupunkien sijaan johtamaan uusien kulkuväylien keksimistä. Omaa valtaansa ja kansainsa varallisuutta kartuttaakseen he kallistavat korvansa rohkeiden suunnitelmien esittäjille.
Henrik Purjehtija ja Portugalin merivallan alku.
Alun suuriin löytöretkiin tekivät portugalilaiset, joille 14-sataluvun kestäessä siirtyi Italian merikaupungeilta johtoasema merellä. On omituista, kuinka niin pienoinen maa, joka käsittää kapean rannikkokaistaleen Pyreneain niemimaan lounaiskulmassa, voi vallata sellaisen etusijan muiden mahtavampain valtakuntain rinnalla. Tässä uudistuu sama ilmiö kuin muinoin foinikialaisten kohoamisessa Välimeren valtiaiksi: maan asema rajattoman valtameren liepeillä houkutteli asukkaita merelle, jolta suuri osa oli pakotettukin ansaitsemaan elatuksensa. Varsin aikaisin olivat portugalilaiset (muinaiset lusitanit) alkaneet käydä merikauppaa Ranskan, Flanderin, Englannin ja Italian kaupunkien kanssa; toisaalta kiihotti heidän valtapyyteitään lakkaamattomat taistelut heidän maastaan silloin karkotettujen maurilaisten kanssa, jotka Afrikaan siirryttyään olivat lyöttäytyneet harjottamaan merirosvousta vallan ammattimaisesti ja ennenkuulumattomassa mitassa. Korkealle kehittynyttä astetta merenkulun suojelemisessa osottaa se seikka, että Portugalissa jo 12-sataluvun alussa, ammoin ennen muita maita, oli kielletty "rantaoikeus", s.o. kaikkien rannikkolaisten perinnäinen tapa ryöstää rannoilleen haaksirikkoutuneet vieraat alukset ja raastaa niiden miehistöt orjuuteen. Siellä myöskin perustettiin Europan ensimmäinen merivakuutusyhtiö, n.s. "Companhia", jonka jäsenet maksoivat 2% vuotuisesta liikevoitostaan yhtiön rahastoon, ollen oikeutetut saamaan korvausta merivahingoittuneista tahi vihollisten käsiin joutuneista laivoistaan ja lasteistaan. Pääkaupunki Lissabon kuului Pohjois-Saksan Hansaliittoon.
Merimahtinsa varsinaisesta alusta saa Portugali kumminkin kiittää erästä ruhtinastaan, Henrik Purjehtijaa (1394-1460). Nuoruudessaan hän kunnostautui taisteluissa maurilaisia vastaan, mutta osotti jo varhain erikoista mieltymystä merenkulkuun ynnä sen aputieteisiin, maan- ja tähtitieteisiin. Nimitettynä Portugalin eteläisimmän maakunnan Algarven maaherraksi sekä rikkaan Kristus-ritariston suurmestariksi rakennutti hän maan eteläniemen Kap Vincentin äärimmäiseen kärkeen Sargresiin komean linnan ja sen yhteyteen tähtitornin ynnä merikoulun, omistaen sitten koko elämänsä mieliharrastuksilleen. Sargresin linnasta, jonka tähtitornista Henrik-prinssi rakasti katsella ulos määrättömälle valtamerelle ja unelmoida uusista, onnekkaita löytäjiä odottavista maista, tuli maan tärkein laivanveistämö ja varustusasema. Ollen aikansa uskonnollisen lähetysinnon elähyttämä häntä kannusti palava halu kääntää pakanakansoja kristinuskoon; ja mainitun puoleksi hengellisen, puoleksi maallisen ritarikunnan suurmestarina hän voi käyttää sen runsaita rahavaroja yhä uusien retkikuntain varustamiseen ja matkaan lähettämiseen.
Portugalilaiset löytäjinä ja laivanrakentajina.
Suurimmaksi osaksi Henrik-prinssin alkuunpanosta oli jo ennen Kolumbuksen suurtyötä keksitty (osittain uudestaan, sillä kartagolaisen Hannon saavuttamat tulokset olivat silloin ennättäneet unohtua) ja Portugalin kruunulle vallattu Kanarian, Azorien ja Viheriänniemen saaristot sekä lukuisat tärkeät paikat Afrikan lounais- ja länsirannalla, kuten Guinea, Senegal-, Gambia- ja Kongo-virtojen suistot; kunnes Bartolomeo Diaz v. 1486 saavutti Afrikan eteläisimmän kärjen, jolle hän hyvällä syyllä antoi "Myrskyjenniemen" nimen, vaikka hänen kuninkaansa, unelmoiden meritiestä Intiaan, muutti sen "Hyväntoivonniemeksi". Maallenousupaikkoihin retkeilijät pystyttivät Portugalin vallan merkiksi isoja kiviristejä, "padraoneja", joita paikoin on vielä meidän päivinämme löydetty ja pantu uudestaan kuntoon. Näytteinä keksityistä uusista maanääristä he toivat mukanaan kotiin kultahietaa, kasvi- ja eläinkunnan tuotteita sekä neekereitä kumpaakin sukupuolta. Tuostapa — merkillisessä yhteydessä uskalikkojen hartaan uskonnollisen innon kanssa — kehittyi ennen pitkää oikeita neekerijahteja, joista sai alkunsa surkean kuuluisa neekeriorjuus. Erään hurskaan kronikoitsijan kuvauksessa kerrotaan sellaisesta retkestä:
"Vihdoin viimein antoi Jumala, kaikkien hyväili tekojen palkitsija, heille voittorikkaan päivän korvaukseksi Hänen palveluksessaan kärsityistä vaaroista, antoi kunniaa heidän vaivoistaan ja palkintoa heidän kulungeistaan, sillä miehiä, vaimoja ja lapsia saatiin sinä päivänä vangiksi 165 kappaletta."
Matkaile lähtiessä retkeläiset usein rukoilivat kristikunnan päämieheltä, paavilta, siunausta ja synninpäästöä, jota tämä auliisti lupasikin kaikille "Afrikan muhamettilaisia ja pakanoita vastaan lähteville", ynnä ikuisen autuuden matkalla loppunsa löytäville. Samoin hän takasi portugalilaisille yksinomaisen omistusoikeuden kaikkiin maihin, joita he jo olivat löytäneet tahi vasta löytäisivät Afrikan länsirannikolla.
Näillä kaukomatkoilla saavutetuista kokemuksista ja Purjehtijaprinssin väsymättömästä ahkeroimisesta edistyi laivanrakennus- ja purjehdustaito paljon entisestään. Niiden kylläkin kunnollisten, mutta kömpelöiden rahtialusten sijaan, joita siihen asti oli Välimerellä käytetty, loivat portugalilaiset uuden nopeakulkuisen laivatyypin, "karavellin". Näiden vedenalaisen rungon rakenne oli erittäin soukea ja joustava, niin että ne helposti halkoivat aaltoja, ja niiden joko latinalainen tahi isommissa tavallinen kreikkalaistyylinen taklaus antoi niille jopa 12 solmuvälin nopeuden. Niiden kantavuus voi nousta 300 tonniin. Keulassa ja perässä kohosivat tornimaiset kastellit, ja märssykorissa istuivat tähystäjät ja jousimiehet. Keulakoristeena käytettiin jonkun pyhimyksen puusta leikattua ja koreasti kullattua ja maalattua kuvaa, jonka nimeä alus kantoi ja josta myöhemmin alusten "kaljuunakuva" sai alkunsa.
Meritie Intiaan ja tarinat "Johannes-papista".
Marco Polon mainio matkakertomus oli Europassa virittänyt halua päästä ilman muhamettilaisten välitystä yhteyteen idän "ryytimaan" Intian kanssa (Intialla silloin käsitettiin kaikkea luonnontuotteista rikasta Etelä-Aasiaa). Maamatka sinne oli vaikea ja vaarallinen, ja varsinkin toivottu rahdinkuljetus kameelikaravaaneilla olisi käynyt ylen kalliiksi. Sen vuoksi vakiutui ajatus meritien löytämisestä sinne.
Se oli päätarkotuksena kaikilla 15. vuosisadan portugalilaisilla purjehtijoilla; ja jo Bartolomeu Diaz olisi ehken Intiaan osannutkin, jollei hänen miestensä kapina olisi pakottanut häntä kesken kääntymään takaisin Hyväntoivonniemen kohdalta. Monien senaikaisten hullujen haaveiden joukossa olivat kiihottimena tarinat "Johannes-papista", mahtavasta kristitystä pappiskuninkaasta, jonka valtakunnan olisi pitänyt sijaita milloin Afrikassa, milloin Aasiassa. Tälle annettavaksi veivät miltei kaikki matkailijat mukaansa suosituskirjeitä kuninkailta ja paavilta, jotta hän auttaisi heitä toivotun päämäärän saavuttamiseksi — paha vain, ettei tuota salaperäistä henkilöä, jonkinmoista uutta Melkisedekiä, koskaan löydetty. Aiheen noihin tarinoihin lienevät antaneet hämärät tiedot sekä Abessinian koptilais-kristitystä maasta että Intian ja Kiinan välimailla jolloinkin kukoistaneesta, mutta sittemmin täysin sammuneesta nestorialais-kristitystä kirkkokunnasta.
Samoihin aikoihin tuli niin hyvin tieteellisesti todistetuksi (Galilei) kuin kaukopurjehduksilla omin silmin havaituksi maan pallonmuotoisuus. Jos siis purjehdittiin tarpeeksi pitkälle valtamerta, jonka jo vanhat kreikkalaiset arvelivat kaikkialla ympäröivän mantereita, niin voitiin todennäköisesti palata takaisin lähtöpaikkaan; ja silloin tietysti voi myöskin poiketa välillä oleviin paikkoihin, kuten esim. ikävöityyn Intiaan. Tuntemattomilla ulapoilla auttoi ohjausta perehtyminen aikaisemmin keksittyjen kompassin sekä sekstantin edelläkävijän, astrolabion, käyttöön.
Mutta itäänpäin kulkien oli meritie pitkä ja vaikea; sen olivat portugalilaisten tähänastiset keskeneräisiksi jääneet yritykset osottaneet. Koska maa kerran oli pallonmuotoinen, niin miksikä ei siis pyrkiä samaan päämäärään länttä kohti purjehtimalla. Aikakauden oppineet olivat vanhan ajan viisasten kanssa samaa mieltä siitä, että Europan ja Aasian rannikkojen piti olla jokseenkin lähellä toisiaan, joskaan ei sentään "vain muutaman harvan päivämatkan päässä", niinkuin roomalainen filosoofi Seneca oli arvellut. Vasta keksityt Azori-saaret ynnä niiden takana löytyväksi oletettu "Antihan" saaristo olisivat tarjonneet purjehtijoille hyviä levähdyspaikkoja matkan varrella. Mitään välillä olevaa uutta mannermaata ei osattu aavistaakaan. Leif Erikinpojan puoli vuosituhatta aikaisemmin keksimää "Viinimaata" ja italialaisen (vaikka Englannin palvelukseen antautuneen) Cabotin vuosisadan vaihteessa löytämää Labradoria pidettiin vain joinakin Europan mantereesta kauvas länteen putkahtavina niemekkeinä. Atlantin mahtava vesiallas levisi kaikkien Länsi-Europan kansojen edessä houkuttelevana kulkuväylänä — miksi ei siis olisi sitä myöten pyrittävä Polon kuvailemaan "Cipanguun" (Japaniin), "Katayhin" (Kiinaan) ja niiden ohi vihdoin Intiaan? Asiasta keskusteltiin ja kirjoiteltiin väsymättä; voitonhimoiset kauppiaat kiihottivat kerkeäkynäisiä tiedemiehiä sotisopaan toisiansa vastaan; havaittuja tosiasioita, tieteellisiä järjestelmiä ja merimiesvalheita ynnä muita mielettömiä hullutuksia kasattiin rinnakkain ja vastakkain.
Hetki oli kypsynyt suuren ratkaisun iskemiseksi. Tarvittiin yhden ainoan miehen laajanäköinen äly kokoomaan, seulomaan ja yhdistämään ajan moninaiset käsitykset ratkaisevaan polttopisteeseen — yhden ainoan tarmokkaan miehen voimakas tahto tekemään unelmista todellisuutta.
Kristoffer Kolumbus ja Amerikan löytö.
Sellaisen laajan seulovan älyn ja ennen kaikkea kukistamattoman tahdonvoiman omisti Kristoffer Kolumbus (nimi italiaksi Cristoforo Colombo, espanjaksi Christoval Colon; 1436-1506), jonka oli sallittu suorittaa historian merkillisin purjehdusmatka ja tärkein maantieteellinen suurtyö — uuden, valtavan suuren ja luonnonrikkauksista tyhjentymättömän maanosan löytö.
Hän oli syntynyt Genovan vanhastaan kuuluisassa merikaupungissa ja opiskeli nuoruudessaan purjehdusoppia, matematiikkaa, maan- ja tähtitiedettä, mutta vaihtoi varhain koulupenkin purjeköysiin. Kunnolliseksi merimieheksi hän kehittyi risteilemällä Välimerta ristiin rastiin sekä Atlanttia Islannin takaa aina Guineaan saakka. Elämänsä suurtyötä varten hän sai tarvittavia tietoja ja kaikkea silloin mahdollista ohjausta perimällä appensa, erään Kanaria-saarten löytäjän, merikartat ja muistiinpanot sekä uutteralla kirjeenvaihdolla sen ajan pätevimpien asiantuntijain ja tiedemiesten kanssa. Ja kun tuo suuri ajatus — Intian meritien avaamisen mahdollisuus — oli hänessä täten kypsynyt, oli hänellä haaveksijan ja uskonnollisen intoilijan ihmeellinen sitkeys pitää siitä järkähtämättä kiinni ja saada eteen nousevista vastuksista vain uutta yllykettä.
Eikä häneltä vastuksia suinkaan puuttunut. Se lyhyt elämänkausi, joka suurelle löytäjälle oli vasta vanhuudessaan suotu mainetekonsa suorittamiseen, on itsessänsä mitä tärisyttävin murhenäytelmä. Turhaan kolkutteli hän Portugalin, Englannin ja Espanjan kuninkaiden portteja esittääkseen ehdotustaan. Hänelle naurettiin; aikakauden henkinen valtias, ahdasmielinen jumaluusoppi, asettui hänen tuomarikseen ja oli syöstä hänet harhaoppisen kamalaan kohtaloon. "Maammeko olisi pallonmuotoinen", ivasivat hänen kuulustelijansa; ja "jospa olisikin, niin kuinka sen toiselle puolelle tultua enää pääsisi ylämäkeä takaisin?" Maanpakolaisena, miltei nälkään nääntyen sai hän jo ikämiehenä kierrellä pientä poikaansa taluttaen luostarien armeliaissa vierassuojissa. Vasta kun Espanja oli saavuttanut ratkaisevan voiton maansa maurilaisista, ja kansallinen ja uskonnollinen ylpeys oli sen johdosta kohonnut korkeimmilleen, alkoi sen hallitsija kallistaa korvaansa itsepäisen anojan esityksille. Voisihan tuosta matkasta mahdollisesti olla lisää kunniaa ja saalista toivottavana Espanjalle; ja ennen kaikkea saataisiin ehkä kristikunnalle uusia voittoja pakanuuden hävittämisellä tuntemattomissa maissa. Huhtik. 17 p. 1492 viimein allekirjoittivat tällöin jo 56-vuotias Kolumbus ja Espanjan kuningaspari sopimuksen, jonka mukaan hän sai raha-apua n. (100,000 markkaa) kolmen karavellin varustamiseen, ja joka määritteli hänen palkkiokseen runsaasti arvonimiä, valtaa ja aineellisia etuja. Ja saman vuoden elokuun alussa purjehti "amiraali" ja tulevain valtaustensa "varakuningas" Paloksen satamasta kolmella pienellä puolikannellisella aluksellaan Santa Maria, Pinta ja Nina, joissa oli yhteensä 120-henkinen miehistö.
Kolumbuksen ensimmäinen matka.
Matka kävi aluksi etelää kohden poiketen Kanarian saarille, missä saatiin kuulla kateellisten portugalilaisten lähettäneen näille vesille sotalaivoja väijymään uskalikkoja. Niitä säikkymättä lähdettiin purjehtimaan suoraan länteen, josta ilmansuunnasta koko matkan pidettiin häivähtämättä kiinni.
"Mik’ ihme, mikä uljas rohkeus:
Kolumbus lähtee länttä kohti,
Yllänsä taivaan kirkkaan avaruus,
Atlantin aallot alta hohti;
Ja viikoiss’ ei, ei kuissa maata näy,
Vaan yhä laiva yhtä suuntaa käy.
Ja yhä eess’ on viittomaton tie,
Joll' itä laivaa lykkää lieto,
Ja toivo häntä määrän päähän vie —
Ei toivo vaan, myös varma tieto.
Ja viimein mastomies jo huutaa: "maa!"
Siin’ on nyt, tuoksuu Uusi Maailma!"
Näin laulaa suomalainen runoilija (A. Oksanen tervehdysrunossaan A. E. Nordenskiöldille 1880) tästä mainiosta matkasta. Vaikkei "matkalla monta mutkaa" ollutkaan, kysyi se silti johtajaltaan kaiken hänen hellittämättömän tarmonsa. Jo sille varustauduttaessa oli vaikea saada merimiehiä lainkaan mukaan, sillä he pelkäsivät kovin lähteä moiselle hullunyritykselle. Vaikka ilma oli koko matkan mitä leudoin ja tuuli jatkuvasti itäinen, pelottivat nuo sääsuhteetkin miehistöä: kuinka moisella iäti myötäisellä tuulella päästäisiin takaisin kotia?
Vihanta meri
Eräänä aamuna havahtuessaan huomasivat miehet hämmästyksekseen edessänsä silmänkantamattoman ruohokentän — joko siellä vihdoin häämötti toivottu matkanpää? Mutta mitään maalintuja ei näkynyt, ja tuulessa näytti tuo kellertävän vihanta ruohopinta keinuvan laineitten mukana. "Se oli niin tiheätä", kirjoitti amiraali lokikirjaansa, "että luulin alla olevan luodon; ja samoin huomasin, että meri tällä kohtaa oli hyvin tyyni, niin että vaikka kävi navakka tuuli, laivat eivät yhtään vaappuneet." Luotauslankaa laskettiin ja nostettiin, mutta meri huomattiin pohjattoman syväksi; siis ei maata voinut olla lähellä. Miehistö joutui kauhun valtaan. Se väitti taivaan täten rankaisevan hurjanröyhkeää päällikköä, sen vuoksi että tämä yritti tutkia sen salaisuuksia; nytpä he olivat kaikki ylenannetut paholaisen valtaan, joka ylläpiti koko matkan sellaista tuulta, että paluu oli mahdoton, ja johdatti laivat mokomaan ruohikkoon, jossa he varmasti juuttuisivat kiinni ja menehtyisivät surkeasti. Vihdoin viimein päästiin miesparkojen rajattomaksi iloksi jälleen selville vesille. Kauhunpaikka oli Sargasso-meri Azorien, Kanarian saarten ja Viheriän niemen saarten välillä, jonka syvyys vielä nykyäänkin on tutkimaton ja jonka pintaa iäti peittää viheriä leväkerros. Purjelaivoille se ei suurta vastusta tee, mutta höyrylaivat välttävät sitä, estääkseen potkurejansa takertumasta kiinni sitkeisiin meriruohoihin.
Kapinan oireita.
Tästä ihmeestä läpäistyä nähtiin miltei joka päivä syyskuun loppupuolella aukean ulapan myrskylintujen kiertelevän laivojen ympärillä. Ne herättivät iloisia toiveita maan läheisyydestä, mutta maatapa yhä vain ei näkynyt. Kolumbus koetti kaikilla keinoilla ylläpitää miestensä masentuvaa rohkeutta; hän puheli heille ahkerasti odottavasta kunniasta ja saaliista (sille, joka ensiksi huomaisi maan, oli luvattu lähes 10,000 mkan palkinto) ja piti joka ilta heille jumalanpalvelusta. Samoin ilmoitti hän heille aina iltaisin päivän kuluessa purjehditun matkan — mutta todellista pienempänä, jott'ei suuri etäisyys Europasta säikähdyttäisi arkoja. Hänen sanotaan myöskin tällä matkalla keksineen kompassineulan poikkeamisen, s.o. sen seikan, että neula osottaa magneettista pohjoisnapaa kohden, joka on jonkun verran luoteeseen maan pohjoisnavasta, koskapa hän ilmiön syytä vielä tuntematta otti sen laskuissaan huomioon.
Mutta maata vain ei näkynyt. Joka ilta laski aurinko läntisen taivaanrannan katkeamattoman vesirajan taa. Välistä häämöttävät kangastukset, joita jokin suunnattoman kaukainen maankohta loi ilmaan, olivat nekin omiaan masentamaan myrtynyttä mielialaa. Epätoivoinen miehistö alkoi niskuroida muukalaista päällikköään, "mokomata genovalaista" vastaan, joka hulluudessaan vei heitä varmaan kuolemaan. Alkoipa jo tuntua merkkejä kapinasta, merillä kauheimmasta rikoksesta; ja lokak. 10 p. julistivat miehet, etteivät he enää tahtoneet purjehtia sen pitemmälle. Tarinan mukaan sai amiraali tyytymättömyyden hiljennetyksi lupaamalla, että jollei kolmen päivän kuluessa nähtäisi maata, niin käännyttäisiin takaisin Espanjaan.
"Maa! Maa!"
Seuraava päivä oli hyvin myrskyinen. Mutta sen kuluessa huomattiin pettämättömiä maanmerkkejä: ihmiskäden vuolemia keppejä ja laudanpalasia sekä kukkiva orjantappurapensaan oksa. Nyt ei voitu enää epäilläkään. Yöpimeän laskeutuessa huomasi etummaisen laivan tähystäjä tummalla taivaanrannalla liikkuvaa valoa ja huusi: "Maa! Maa!" Harvain kuolevaisten lienee suotu tuntea niin väkevää mielenliikutusta kuin se, mikä silloin täytti Kolumbuksen mielen. Hänelle tuo huuto tiesi lujasti uskotun aatteen voittoa, hänen seuralaisilleen vain vapahdusta hengenhädästä. Auringon valjetessa nähtiin edessä pieni saari ja sen rannalla alastomia alkuasukkaita. Espanjan lippu ja ristiinnaulitun kuva kädessä astuivat matkalaiset maihin, laskeusivat polvilleen kiittämään Jumalaa, ja amiraali julisti juhlallisesti ensimmäisen löytösaaliinsa Espanjan kruunun omaksi. Saari, joka kuuluu Bahama-saaristoon ja jota sen asukkaat nimittivät Guanahaniksi, sai onnellisesta pelastuksesta Vapahtajan nimen San Salvador.
Kolumbus uskoi varmasti tulleensa Intiaan tahi ainakin suurkaanin maahan Katayhin (se usko hänellä pysyi koko ikänsä), ja siitä syystä hänen keksimiään seutuja ruvettiin myöhemminkin kutsumaan Länsi-Intiaksi ja sen asukkaita intiaaneiksi. Asukkaat sanoivat itseään karaibeiksi eli karibeiksi (siitä Karaibin meri), minkä Kolumbus käsitti kannibaleiksi (kaanin alamaisiksi). Antillien nimen vastakeksityt saaret saivat täälläpäin löytyväksi oletetusta Antilia-saaristosta.
Samalla matkallaan Kolumbus löysi vielä Kuban ja Hispaniolan (San Domingon) suuret saaret, seuraavilla kolmella Portoricon ynnä useimmat muut Länsi-Intian saaret, ja kävipä kahdesti, itse sitä tietämättään, Amerikan mantereellakin, Orinoko-virran suulla ja Honduras-niemellä. Hän perusti löytämiinsä paikkoihin siirtoloita ja toi kotia palatessaan näytteitä maan asukkaista ja muhkeista luonnonrikkauksista, ennen kaikkea kultaa, joka sai espanjalaisten silmät ahneudesta palamaan. Mutta kuninkaan juhlallisesti lupaamat palkinnot suuri valloittaja pian menetti; kadehtijat ja kilpailijat saattoivat hänet huonoon huutoon, ja kerta hänet oikein kuljetettiin raudoissa takaisin Espanjaan. Pettymysten ja rasitusten murtamana Kolumbus kuoli 70-vuotiaana, ja hänen tomunsa vietiin hänen oman toivomuksensa mukaan haudattavaksi San Domingon tuomiokirkkoon.
Muut suuret löytöpurjehdukset.
Uudesta maailmasta virtaavat rikkaudet houkuttelivat kohta tuhansittain seikkailijoita sinne koettamaan onneansa. Ensimmäisten joukossa oli Amerigo Vespucci, italialainen hänkin, josta uusi maanosa sitten sai nimekseen Amerika. Fernando Cortez valtasi hopearikkaan Meksikon ja Francisko Pizarro kultarikkaan Perun, mutta molemmat hävittivät ryöstönhimossaan iäksi nuo korkeaan omaperäiseen sivistykseen kohonneet maat. Portugalilaiset puolestaan eivät tahtoneet olla huonompia miehiä. Hekin tahtoivat Intiaan, joko Diazin viittomaa tietä Afrikan ympäri niinkuin Vasco da Gama, joka vihdoinkin sinne pääsi v. 1498, tahi Kolumbuksen tavoin länttä kohti purjehtimalla kuten Alvarez Cabral, joka v. 1500 tavallaan vastoin tahtoaan löysi Brasilian. Tyynelle valtamerelle oli ensimmäisenä tunkeutunut Balboa 1500-luvun alussa, ja vv. 1519-21 suoritti ensimmäisen purjehduksen maan ympäri portugalilainen Fernando Magellan — tahi oikeastaan hänen ainoa jälellejäänyt laivansa, sillä johtaja sai matkalla surmansa enimpäin seuralaistensa kanssa. Kolumbuksen ensi matkan jälkeen se oli kunniakkain tämän suuren ja merkillisen aikakauden löytöpurjehduksista.
VI LUKU
"Voittamaton Armada".
Espanjan korskeus; Viha Englantia kohtaan. — "Voittamaton Armada":
Kokoonpano ja lähtö; Englannin varustelut; Meritaistelu Kanaalissa;
Armadan surkea loppu.
Suurten löytöretkien tuloksista hyötyivät molemmat niihin osaaottaneet Pyreneain niemimaan valtiot suunnattomasti. Mitättömällä rovolla oli Espanja kustantanut Kolumbuksen ensimmäisen matkan, mutta arvaamattomia summia se ammensi seuraavien vuosisatojen kuluessa "lännen kultalasta", niinkuin uutta maanosaa ruvettiin nimittämään. Intiaanien vanhat kulta- ja hopeakaivokset tyhjennettiin, uusia tutkittiin ja avattiin järjestelmällisesti. Alkuasukkaat pantiin orjina kaivamaan maanpovesta rikkauksia uusille herroilleen; ja kun ne osottausivat olevansa heikkoa rotua ja menehtyivät saarilla sukupuuttoon ja mantereella monin paikoin jäljettömiin, ruvettiin sijaan tuomaan rotevampia ja kestävämpiä Afrikan neekereitä, josta sai alkunsa uuden ajan kolkoin häpeäpilkku, neekeriorjuus. Tyhjätaskuja aatelismiehiä ja seikkailijasotureita siirtyi ehtymättömänä jonona uuteen maailmaan, perustaen sinne siirtoloita ja luoden alun Amerikan espanjalaiselle kreoli-asutukselle.
Täten paisui Espanjasta Europan rikkain ja mahtavin valtio, ja sen kuninkaan tultua Saksan keisariksi ja Habsburgin perintömaiden herraksi Kaarle V:ntenä voivat liehakoitsijat imarrellen huomauttaa uudelle roomalaiselle Caesarille, "ettei hänen maissaan aurinko milloinkaan laskenut". Kaarlen poika, Espanjan kuningas Filip II, teki itsestään katolisen maailmanmahdin edustajan. Synkkänä uskonkiihkoilijana hän varsinkin tahtoi panna sulun silloin leviämistään leviävälle protestanttiselle uskonnolle. Tulella ja miekalla hän hävitti sitä omista maistaan, nimenomaan silloin Espanjalle kuuluvista Alankomaista, ja hänen joukkonsa olivat Saksan uskonsodissa paavilaisuuden ja katolisten ruhtinaiden vallanhimon vankin tuki.
Viha Englantia kohtaan.
Eräs Europan valtio ennen muita oli silmätikkuna "hänen kaikkein katolisimmalle majesteetilleen". Se oli Englanti, jonka merimahdille historiassa muuten niin surkean kuuluisa Henrik VIII oli luonut varman alun, erottamalla laivaston maakomennon käskettävistä ja rakennuttamalla sotalaivoja saarivaltion puolustusta varten. Sangen monia katkeria valituksenaiheita oli Filipillä Englantia vastaan. Siellä oli Henrikin toinen tytär, suuri Elisabet, suorittanut loppuun isänsä kierosti ja itsekkäistä syistä alkaman kirkonvapautuksen. Elisabet auttoi Alankomaiden kapinoitsevia protestantteja rahalla ja väellä Filipin joukkoja vastaan. Englannin rohkeat merisissit, ennen kaikkea kuuluisat merikuninkaat Francis Drake ja William Raleigh, ryöstivät väsymättä Espanjan amerikkalaisia siirtomaita, sieppasivat merellä sen kotia palaavia aarre- ja kauppalaivoja — Espanjan, joka piti itseään Atlantin ja Amerikan vesien yksinvaltaisena herrana! Olipa uskalikko Drake käynyt "polttamassa Espanjan kuninkaalta parran", kuten itse kehui, hävittäessään Espanjan laivaston sen pääsatamassa Cadizissa. Espanjan oikeutettuihin valituksiin oli Elisabet vastannut välttelevästi ja palkinnut tuhontekijöitä imartelevilla armonosotuksilla. Lisäksi tuli mieskohtaistakin katkeruutta. Filip oli ollut naimisissa Elisabetin vanhemman sisaren, katolismielisen "verisen Marian" kanssa, ja oli tämän kuoltua kosinut nuorempaakin sisarta, mutta saanut "neitsytkuningattarelta" jäykät rukkaset. Viimeisen pisaran katkeruuden kukkuraiseen maljaan vuodatti Elisabetin menettely katolismielistä Maria Stuartia kohtaan. Tämän alamaistensa hylkäämän Skotlannin kuningattaren oli hänen sukulaisensa Elisabet ottanut vastaan, mutta sulkenut pitkäaikaiseen vankeuteen ja viimein mestauttanut v. 1587. Koko katolinen maailma kuohui raivosta, varsinkin Filip, joka oli persoonallisesti kannattanut ihanata ja onnetonta kuningatarta.
Tällöinpä näki Englanti melkein koko Europan mannermaan nousevan Espanjan johdolla kostamaan sen "uskonluopiolle" kuningattarelle Maria Stuartin kuolemaa. Filip, jolla oli tyhjentymättömät varat ja voimat käytettävinään, ryhtyi heti nopeihin varustuksiin. Kaikkialla Espanjan, Portugalin ja Italian satamissa asetettiin kuntoon ennenkuulumatonta laivastoa, ja maajoukkoja koottiin Kanaalin vastakkaiselle rannalle vietäviksi salmen yli Englantiin. Tarkotuksena oli musertaa Englanti tykkänään ja muuttaa se ikipäiviksi Espanjan maakunnaksi kuten Alankomaat olivat. Sitäpaitsi otettiin lukuisesti mukaan katolisia pappeja ja munkkeja, jotka mestauskirveiden ja polttorovioiden pelotuksella tyyten juurittaisivat protestanttisen harhauskon sen mahtavimmasta tyyssijasta.
"Voittamattoman Armadan" kokoonpano ja lähtö.
Todella hirvittävä ja merien historiassa ennen näkemätön oli se laivasto, joka toukok. 23 p. 1588 purjehti ulos Lissabonin satamasta. Siihen kuului 150 sotalaivaa, jotka olivat kaikki niin isoja, että kukin kykeni itse kuljettamaan matkalla tarvittavat ruoka- ja ampumatarvevarastot. Ne olivat rakennetut hyvin korkeakylkisiksi ja melkein tasapohjaisiksi, jotta säilyttäisivät vakavuutensa kovassakin merenkäynnissä; ja korkeine keula- ja peräkastelleineen sekä jylhine mastoineen ja hulmuaville purjejoukkoineen ne todella näyttivät vedessä uivilta linnoituksilta. Erityistä huolta oli pantu niiden puolustuskykyisyyteen. Ylempänä olivat kyljet niin paksut, etteivät musketinluodit niitä läpäisseet, ja alempana olivat sekä kyljet että kaaret kokoonpannut päällekkäin yhteen saumatuista palkeista ja hirsistä aina 4-5 jalan vahvuisiksi, niin etteivät edes tykinluoditkaan jaksaneet lävistää niitä muuten kuin aivan läheltä ammuttaessa. Niinpä löydettiinkin perästäpäin haaksirikkoutuneiden alusten kyljistä joukottani keskitiehen pysähtyneitä tykinluoteja. Mastojen tukevuutta ja varmuutta ammuksilta oli vahvistettu kiertämällä niiden ympäri vartavasten punottua sitkeää köyttä moniksi kerroksiksi. Mutta laivojen puolustuskyky oli saavutettu purjehduskyvyn kustannuksella, sillä taistelussa ne olivat paljon kömpelömmät liikutella ja käännellä kuin pienemmät englantilaiset ja hollantilaiset laivat. Laivaston yhteen laskettu kantavuus nousi 60,000 tonniin.
Tuollainen veden päällä liikkuva kaupunki sisälsi vastaavan määrän asukkaitakin ja näiden vaatimia varoja. Merimiehiä oli laivoissa yhteensä 8,000, orjia (kaleerien soutajina) 2,000 ja sotamiehiä kokonaista 20,000, kaikki vanhaa valittua väkeä, — lukuunottamatta suurta joukkoa ylhäisaatelisia ja muita vapaaehtoisia herrasseikkailijoita, jotka lähtivät mukaan rikastuakseen ryöstösaaliista. Hengellisistä miehistä, joiden piti maallisin asein puhdistaa saarimaa harhaoppisuudesta, on jo edellä mainittu. Isoja tykkejä oli laivoissa yhteensä 2,600, kaikki paljon isommat kuin Englannin laivoissa löytyvät; mutta vastaisessa ottelussa niiden hoitajat käyttelivät niitä paljon kehnommin kuin englantilaiset tykkimiehet. Joka lajia tarviskalua oli varattu mukaan runsaassa määrässä: vaunuja, rattaita, irtopyöriä ja paareja tavarain siirtoa varten maalla, samoin niitä kuljettamaan tuhansittain muuleja ja hevosia; valmiita risukimppuja, koreja ja lapioita piiritystä varten; vara-aseita, vaatteita y.m. Tykinluoteja oli 120,000 ammusta varten, ruutia 5,600 sentneriä, sytyttimiä 1,200 sentneriä. Ruokavaroja oli koottu rannalle laivoihin lastattavaksi kokonaisia vuoria. Laivakorppuja otettiin mukaan sellainen määrä, että niitä riitti joka miestä kohden puoli sentneriä kuussa puolen vuoden aikana, siis n. 100,000 sentneriä. Viiniä samoin puolen vuoden tarve, 147,000 aarnia eli 7 milj. litraa, sianlihaa 6,500 sentneriä, juustoa 3,000 sentneriä j.n.e. Kaiken kaikkiaan varattiin matkaan ruoka-, tarve- ja ampumavaroja 32,000 hengelle puolen vuoden ajaksi ja maksoivat ne kuninkaalle hänen oman lausuntonsa mukaan 30,000 dukaattia päivässä.
Moista peljättävää laivastoa ei ollut vielä koskaan ennen historian ajalla liikkunut vesillä, ja mielet korskeudesta paisuen nimittivät muutenkin ylpeäluontoiset espanjalaiset sitä "voittamattomaksi armadaksi" (armada merkitsee sotalaivastoa). Sitä oli määrätty komentamaan etevä ja kokenut merisankari, amiraali Santa Cruz, mutta liiaksi hätäilevän kuninkaan loukkaava käytös ynnä sairaus masensivat vanhan amiraalin voimat, ja hän kuoli matkalle lähdettäessä. Hänen sijaansa nimitettiin Espanjan loistavin ylimys, kuuluisan Alban sukulainen, Medina Sidonian herttua, joka kumminkin oli toimeen aivan kykenemätön. Hänelle antoivat sekä paavi että "kaikkein katolisin kuningas" etukäteen apostolisen siunauksensa. Samoihin aikoihin kokoutui Flanderin rannikoille aikakauden kuuluisimman sotapäällikön, Parman herttuan Aleksanterin johdolla 30,000 jalka- ja 4,000 ratsumiestä, kaikki Europan kykenevimpiä veteraaneja; jotapaitsi siellä tulisella kiireellä rakennettiin ja koottiin 300 laivaa viemään näitä joukkoja Kanaalin yli Englantiin, ja 20,000 tyhjästä tynnyristä tehtiin ponttoonialuksia kuormaston kuljettamista varten.
Englannin varustelut. Mitä oli Englannilla asetettavana moista peljättävää voimaa vastaan? Sillä oli puolellaan ainakin suurempi siveellinen mahti — uhatun uskon, isänmaan, vapauden ja itsenäisyyden rakkaus. Englannissa oli vielä paljon katolilaisia, varsinkin aatelin keskuudessa; mutta yhteisen turman uhatessa riensivät kaikki kuningattarensa ympärille tukemaan hänen puolustustoimiaan rahoin ja miehin. Merikaupungit varustivat jokaisen kauppahaahtensa sota-aluksiksi; meriä kiertävät kaapparikapteenit kiiruhtivat hätäsanoman saatuaan kotiin koeteltuine miehistöineen. Syystä ehkä moitittiin kuningatarta, että hän tahtoi säästää laivastoaan ja antoi liian myöhään käskyn sen sotakannalle asettamisesta. Mutta kun hän sen vihdoin teki — aatelismiehet olivat sillä välin omalla kustannuksellaan vuokranneet ja varustaneet aluksia vihollista vastaan — oli hänellä mainioita merisankareja sitä johtamassa. Ylipäällikkönä oli vanha kokenut lordi Howard ja hänellä ala-amiraaleina kuuluisat meriurhot Francis Drake, Raleigh, Seymour y.m. Mutta näiden käytettävänä oli ainoastaan 40 sotalaivaa sekä lisäksi kirjava apulaivasto kaikenlaisia pienempiä aluksia, jotka ainakin voivat häiritä ja väsyttää vihollista, vaikkeivät paljon auttaa sen hävittämisessä.