The Project Gutenberg eBook of Meren maininkeja
Title: Meren maininkeja
Author: Larin-Kyösti
Release date: January 24, 2021 [eBook #64379]
Most recently updated: October 18, 2024
Language: Finnish
Credits: Tapio Riikonen
MEREN MAININKEJA
Kirj.
LARIN-KYÖSTI
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava, 1905.
Sensuurin hyväksymä, Helsingissä 10 p. lokak. 1905.
Alppilan kallioilla.
lietsovat suoniini riemun kiivaan. —
Nään yli tornin harjojen,
valkeiden talojen varjojen
siintävään meren ääriviivaan.
ostetun onnen öisellä tiellä,
juurella mustien muurien,
kahleissa valheiden suurien
määrää vailla ma harhasin siellä.
eksyvät, viettävät valkeat nilkat
turman tuoksujen lemuissa. —
Elämän naamiokemuissa
narrien naurut ja porttojen pilkat.
missä on suolainen, vallaton vahto,
miss' ei oo mittoja, määriä,
miss' ei oo sointuja vääriä,
missä vain kasvaa sydän ja tahto!
siell' ei ahtaus aatosta paulaa,
kuonani meressä kylpeä
tahdon kuin lokki ylpeä,
myrskystä nousten tahdon ma laulaa!
Saaristokylä.
välkyttämään hopeen heljään merta,
luoteisella taivaan kulmalla
pilkoittaa kuin hyytynyttä verta.
Meren rinta nousee, henkii suolaa, märkää,
luodon vanha, kyttyräinen puu
lahden piiriin kuvastuu,
missä kalastajakylä päivän alla hohtaa.
pistää kaksi kallioista nientä
suojaks veneille ja talaille,
vaalien myös niityn silmää pientä;
veneet, kuutot kelluu, purjeet, touvit, mastot,
ulompana meren vyö.
siintää niinkuin kesä-yö
tai kuin kalastajatytön neitseellinen silmä.
purjeen punakaista niemen takaa,
nuori vaimo huiskaa huivillaan.
Vaari pukillensa suolaa jakaa,
tarraa sarviin kiinni, teuhaa kalliolla,
nyt hän katsoo yli saariston,
meren kimmel silmiss' on,
kun hän viisaan virkeänä vasten tuulta nauraa.
miehet verkkoinensa soutaa teikkiin;
leijaellen valkopurjeillaan
koirastiira ajaa naaraan leikkiin
ilmaan kaarestaen kiimaa kirkuellen,
niinkuin nuoli hailin niskaan lyö,
lentää, ilmassa sen syö,
silmät kiiluvina palaa avionsa viereen.
täynnä kalaa, suolaa, tynnyreitä,
verkot kalliolla kuivillaan,
padan sauhu samoo aittateitä.
Päivänruskeet vaimot perkaa, suomut välkkyy,
lapset ohjaa pikkulaivojaan
mustainmaahan, Indiaan,
mistä väskynät ja helmet, luumulastit tuodaan.
meren äidinrintaa vasten,
karun, harmaan luonnon sylissä
mikä raikas onni luonnon lasten!
Kehtolauluansa heille myrsky soittaa,
se myös surman, vilun viestit tuo,
siitä saarelainen juo
keuhkoon voimaa, käteen terästä ja silmään uhmaa.
valtameriin, maailmoiden periin,
kolmimastot nousee, katoo taas
Rääveliin ja kauvas lännen meriin,
niinkuin satuhaahdet sinne haaveet uppoo.
Ulkoluodon mänty vartioi,
sen jo kaukaa nähdä voi
saarelainen hyräillessään koti-ikäväänsä.
Meren rannalla.
ja aallot aaltoja heittää,
aatos aatosta ajelee,
ja varjot päätäni peittää.
ja katselen kuohuista merta,
ulapan kelloja kuuntelen
ja pilvillä nään minä verta. —
ja aaltokin uupuu santaan,
koska mun kulkuni tasaantuu
ja poutakaaria kantaa?
Saaristopolska.
nauru ja ilo alkaa,
luotsit, ne pojat pontevat on
kannella tasajalkaa!
Saaristotytöt kirsikkasuut,
piijat ja simasiukkuset muut
pyörivät kädet puuskassa näin,
liinat ja letit lentää!
neitoja pojat viskaa,
Hesseli-Heikki soittavi, hei,
"ottaman enkeliskaa",
lerpalla huuli polkevi, hui,
mastohon pari kompastui,
kippari veti neitosen pois,
heilahti pukinparta.
karhea meripekko,
tanssivi kuni karhu ja kaks,
loistavi punamekko,
korvissa pienet renkahat soi,
Tanskasta juuri jaalan hän toi,
lastinsa möi ja siit' on hän mies,
leilinsä aina vuotaa.
siinähän jo on miestä,
Riiassa tytöt riijaelee,
ryssiä osas piestä.
Joukossa tallimestari on,
hyrränä katos karkelohon,
luotsinpa Jukka hihkuen noin
nostavi tytöt ilmaan!
heiluta pyhäliinaa!
Hytissä ukot naurussa suin
maistavat Viron viinaa,
kippari savipiippunsa lyö:
"nyt on kuin Liverpoolissa yö,
naisia ilohuonehet täys,
puukot kun ohi lensi!"
hopeena meri hohtaa,
ruumahan pari hiipien käy,
lemmessä käsi kohtaa...
Loistavi luodot, salmien suut,
rannalla mökit, pihlajapuut,
yölepopuilla lintuset on,
louhilla lokit nukkuu.
sumppuhun putos Heikki,
keulasta alas molskien, ai,
siit' tuli tuhat leikki!
Haavilla ylös saatihin taas,
kippari tuloryyppyjä kaas,
Hesseli-Heikki soitteli taas
ottaman enkeliskaa!
Kalastajan vaimo.
tulellansa pata kiehuu,
nuori vaimo askaroi,
posket hohtaa, tukka liehuu,
akkunassa tuuli soi.
kumu jyskii kalliolla,
ruskaa rannan katajat,
merell' on nyt hurja olla,
kun vain loistais majakat!
milloin tuutii sylilasta,
korvissansa kohajaa,
taivaan rannan halkeemasta
hurjat harjat sukeltaa.
myrskyyn painain rintaa nuorta
laiturille ponnistaa,
niinkuin uhmais merta, vuorta
tarkastaa hän ulappaa.
lattialle poukat räiskyy,
lapsi itkee, sammuu puu,
suolakuohut silmiin läiskyy,
taas hän tupaan kumartuu.
kynsin hampain taasen työhön,
ehkä myrsky miehen lyö,
ehkä heittää yksin yöhön,
kova, karu tääll' on työ.
myrsky taas ja lyö kuin rauta,
iskee maahan, majaan, huu!
Herra, taivaan isä auta,
kaikki huutoon hautaantuu!
Pakolainen.
yli vilpoisten virtojen,
sädekylvyssä keväisen poudan
ma lasketan laulellen
ohi tuuheiden yrttisaarten,
ali taivahan kirjokaarten,
pois merelle tahdon, pois!
ma laineilla kelluan,
ma myrskyn tuloa laulan,
ma lasken ja kohoan,
pois aatos riutoilta ryntää,
päin kuohuja keula kyntää,
ja purje on pullellaan.
siellä nuoret ne karkeloi,
siell' lemmessä hetket liitää,
ja kaihon kannel soi,
siellä kulkee ne kukkaistiellä,
ja rauha ja lepo on siellä,
mun vereni rauhaton on.
siihen mulla ei aikaa ois,
ma tahdon lakkapäihin
näiltä raukoilta rannoilta pois,
ma keskellä ulapan vahdon
oman voimani tuntea tahdon
ja sieluni syvyydet.
en enään kääntyä voi,
ei tarpeen oo sääli, ei armo,
kun surma edessä soi,
en näe minä enään maata,
ehkä myrskyyn hukkua saatan,
ehkä kuiluhun kukistun.
minä itseni tuulille möin,
pois pelastusrenkaat heitin
ja ankkurin murskaksi löin,
tääll' ehdolla elämän hinnan
läpi ristiaallokon rinnan
oman kulkuni mittailen.
mulle vieras on isäini maa,
se kirous, joka mua ajaa,
ei enään mua ohjata saa,
mulle kohtalo ei saa kostaa,
itse itseni tahdon ma nostaa
yli synkän syvyyden.
tai kuolema!" — tunnus on,
oi, elämä, elämä, sulle,
sydän sykkivi rajaton,
sinä valheiden, vaivojen rohto,
sinä epäily-öitteni hohto,
minut myrskysi keskelle vie!
alla vihaisten salamain,
että vaaroista viisastuisin
mun hurjassa lennossain!
— Jos haaksirikko mun kohtaa,
salamoissa suo minun hohtaa
kuin kuohujen kuningas!
Salakuljettaja.
kuulu retkistänsä kautta rantain,
rantaryttärit hän petti monet kerrat
kahvisäkit salaa maihin kantain.
jaala juoksi suoraan myrskyn suuhun
kilpaa tullijahdin kanssa karikoilta,
vaan ei lippu noussut mastopuuhun.
partaa silittäin hän hiljaa sousi,
silloin tullikoira oli kimpussansa,
äkkiarvaamatta jaalaan nousi.
Lilja miehen saattoi kajuuttahan,
avas arkut sekä salkut, tyhjät kaapit,
Saksan renskaa pyysi maistamahan.
miksi jaalan kansi tänään ryski.
"Juuttein laivarottia vaan pojat nuijii",
virkkoi Lilja viekkaasti ja yski.
Lilja huolissansa salaa huokaa,
maihin nappiniekka souti nyrpein mielin,
haistanut ei lainkaan tulliruokaa.
siinä riippui viinitynnyritkin.
Lilja tuuleen luovi, vihelsi ja nauroi,
sormet souti pitkää partaa pitkin.
Omenapuun alla.
jok' oli saaren neitojen hukka,
asteli illansuussa,
hopea-ankkuri lakissa loisti,
narskuvat saappaat tahtia toisti,
nähnyt ei neitoja puussa.
liivillä roikkui vitjat kuudet,
hymyssä liikkui huuli,
keikahti, vihelsi polskan parhaan,
astui jo lähellä omenatarhaa,
puusta kun tirskeen kuuli.
neidot ne nauroi ja helmaansa poimi,
poskilla paloi hohde.
Inkeri tahtoi katseella jäätää,
Madli ja Katri hellästi häätää,
Jukka kun asteli kohden.
vasunsa Madli ja Katrikin heitti,
puuta kun ravisti Jukka.
Neidot ne miehen kunnian muisti,
nyrpeä Inkeri oksalta luisti,
polvilta luisui sukka.
toiset ne mädillä omenilla kosti,
siit' tuli hilpeä hoppu:
Jukan oli viiruissa sininen takki,
savess' oli silmät, ja ojassa lakki,
siin' oli Jukan loppu.
Postipäivä.
vanha kello kukkuu, säistää unta,
niinkuin villaan verhotut on puut,
saaret, riutat, aitat, salmen suut,
kaikkialla siintää heljää lunta,
mutta ulkoluotoon meri vapahana vyörii.
karheet kädet silmunpäitä kutoo,
öljytakit, kintaat naulallaan,
mummo keinuu karmituolissaan,
tuli loimuu, päreen karsta putoo,
nuori poika valaa hyljepyssyyn luotejansa.
Potkukelkkojansa eukot lykkii,
luotsit suksillansa suihkailee,
koirat haukkuu, hameet kahisee,
silmät palaa, joka sydän sykkii,
niinkuin marjat pihlajassa nenän nuput hohtaa.
mikä kirkas postipäivä sentään!
Posti-Vikki vetää venettään,
vuoroin hiihtää, rikkoo heikon jään,
kohta viikon viestit tupaan lentää,
hylkeennahkareppu niinkuin siipi selkää hyppii.
kun hän mustan laukun vihdoin avaa,
pojat tunkee, vaari "silmät" tuo,
tytöt tirskuu, hiipii salaa luo,
vanha vaimo lehdistänsä tavaa:
rakas poika matkalla on taasen San Fransiskoon.
märän vaatteen höyry kiertää pöytää,
mutta kuistiss' yksin itkee neitonen,
kosteen kirjeen painaa silmillen. —
Ulos talvi-ilmaan pojat töytää,
nuori nauru kaikuu taasen, sauvat suihkii! —
Kaipaus.
päivä se lännessä ruskottaa,
heleä on pilvi, ja harmaa on huoli,
ystävä tais mua uskottaa.
lännen vieraita meriä,
lupasi mun ottaa omaksensa,
lupasi kullanperiä.
ja siellä on isäntä katala,
minä olen köyhä kuin rannalla raakku,
ja äitini mökki on matala.
vuodet ne vierivät nopeaan,
kuutamon kullassa meri välkkyy,
lahti se hohtavi hopeaan.
kuplaset kierivät lahdella,
rikkaus onneni ovella seisoo,
ei ole käskyä kahdella.
vaikka se valossa heloittaa,
mereltä vaeltava varjo sen rikkoo,
sydäntä pimeä peloittaa.
suruiset viestini saattelee,
ystävä kaukana taivasta katsoo,
ehkä nyt armasta aattelee. —
miksei onnikin vaihtuisi,
tule, tule ystävä, tule punapurjein,
silloin ikäväkin haihtuisi.
Risti rannalla.
yöss' yksin se vaikeroi,
sen juurelle mustat aallot käy,
sen ympäri vihurit soi.
salakuilut sen ympäröi,
kuin vesihirviöt yössä ne nui,
ne nuorukaisenkin löi.
häähuilut kuin soineet ois,
ja morsian rannalla ootti
ja katsoi merelle pois.
koko elämän ihanuus,
mut kuolema ruoriin tarttui ja löi,
kuin ammuttu alli hän huus.
sen yli ei pihlajat lyö
kuin morsian kätensä syleilyyn,
hänen hautansa peitti yö.
oo kummulle puhjenneet,
vain valkeat vaahtoliljat
ja äidin kyyneleet.
kuin ijäti laulaa ne vois,
mut rannalla lahoo risti,
ja nimi kuluu pois.
Vanha tupa.
kun tuulen villikissat naukuilee,
ja savutorvess' öinen henki soi ja piipii,
kun meri kahleitta kohisee.
ja yököt katon yli teutaroi,
miss' soutaa tervakukat sekä sinikellot,
syö seinää sammal ja ruoste, koi.
miss' ennen kalastaja lauluks' löi,
kun nuorta vaimoaan hän illoin kuistill' ootti,
kun vattupensaat jo heilimöi.
löys raha-arkun, niin kuiskattiin,
ja siihen aikaan hukkui norjalainen parkki,
siit' asti tuvassa riideltiin.
ja sinne yöpyi salaluovijat,
mies jouten joi ja horjui kalamarkkinoilla,
tuns' souvit, krouvit ja satamat.
yön mässäystä ne oudoksui,
ei kukaan lainaks saanut heiltä suolan jyvää,
mies vaimo kylästä vieraantui.
läks kinkerille maihin vaimo, mies,
ja sille tielle hukkui nuori vihkinainen,
lie aalto vienyt, sen lempo ties.
kuin yksin puhunut aina ois
mies murtunut ja ihmisarka, salamykkä,
jo pääsiäiseks hän muutti pois.
ei sieltä palanut hän milloinkaan,
siks illoin kummittelee vanhan tuvan luona,
öin siellä rahoja lasketaan.
mut jos vaan korsikin kahajaa,
ne karkaa kuutamossa mummon helmain taakse,
kuu tupaan hymyillen kurkistaa.
Myrsky tulee!
Lokkia, tiiroja ilmassa kirkuen maihin se kantaa,
mustana viivana taivaanrantainen pinta jo pimenee,
purret ja jaalat reivatuin purjein
lahdesta etsivät suojaa, vanassa meri jo kohisee,
miehet kiskovat veneitä maihin,
vaimot huutaen juoksevat rantaa.
Ylitse laiturin ryöpyt akkunaruutuja kastaa,
kilvan kimmoten aallot vyörivat riutoille rynnäten,
penkoen lahden kuin lumisen laakson,
heittäen liekoja santaan, kallion kimppuhun iskien,
jyrkissä kuiluissa tykkien pauke,
louhet kun tarraavat kupeensa vastaan.
Vihreät hirviöt loiskuvin purstoin keinuvat kaareen,
luisuvat ammuvin aukoin kuohuvin kyljin mereen taas,
tuhansin päin taas syöksyvät ilmaan;
kyttyrämänty se taipuu, jo puuska sen ryskeellä kallioon kaas,
kiiluvin vatsoin hirviöt hyökkää,
tanssien, painien puskee ne saareen.
sielläpä äsken kalasta tullen lientänsä keitti,
hyljettä nylkien, nauraen partaiset urhot tarinoi,
lieskat nyt nuolee pöytää ja seinää,
ylitse kivisten vallien vihaiset vaahdot kahmaloi,
tuollapa ruoritta kaljaasi harhaa,
jättiläisaalto sen karille heitti.
vene keikkuu ja katoo, kun aalto sen notkohon nakkaa,
nousee kuin ruskea kaarna vaahtisten vuorien huippuihin,
kaljaasin miehistö vietiin jo maihin,
pumput puhkuvat, riepuina purjehet, meressä lastikin,
keularaaka on poikki ja riippuu,
tyrskyssä ankkuri kivihin hakkaa.
runnellut ruumat, pirstotut puut ne nyt taaksensa jättää,
villissä vauhdissa satoja hurjia henkiä saatossaan,
ulvoen niinkuin ruoskitut koirat
kuolassa kidat huiskaen häntää himmeän taivaan taa,
lapset itkee kasvoilla kauhu,
vaimot siunaten vääntävät kättään.
raskaasti raueten pauhaten puutuvat hirveät harjat,
mutisten moukarin tahdissa meluten mainingit käy,
airot ja tynnyrit lahdella kelluu,
rannoill' ei muuta kuin liekoja, lahoja oksia, pirstoja näy,
sorea pihlaja, lasten riemu
ruhjotuin rungoin, maassa on marjat.
repalepilvet kuin ripset verhoo sen silmäkulmaa,
merta se katsoo, mi hulluna äitinä äsken raivosi
hourun vaahtoa sylkien rantaan,
hillitty henkäys puhkee, jo vesikaarikin hohtavi
ylitse meren kuin kunniaportti
hilliten merta, äitiä julmaa.
Vaari.
vielä oman ovensa hän sulkee,
eikä pitkin päivää veny vuoteellansa,
vielä valppahana kutoo verkkojansa.
törröttääpä tuuheet kulmakarvat
niinkuin meriheinä kotirantamalla
punaisen ja vanhan kalamökin alla.
niinkuin luodon mänty seisoo ukko,
jot' ei taivaan tuulet, myrsky maahan paina
elämänsä talven suurna sunnuntaina.
kun sen mainingit saa päivän välkkeen,
istuu hän kuin käsi käyristyisi ruoriin,
kokka pohjaa penkois, kohois vaahtovuoriin.
merimiehen surman, vaaran vainioille,
tyyneenä kuin leikkisi hän lakkalainein
itse meren kanssa käyden sylipainein.
viettäin rikkain mielin pitkää poutaa
niinkuin merten yli mittaisi hän siltaa,
suuntais satamaan ja suureen eloniltaan.
päänsä kohottaa; kuin sädevyössä
pyhät kalastajat näyttää synnin pohjaa,
merta kulkee Mestari ja häntä ohjaa.
Kalamarkkinoille.
hyvästi pihlajat, kalliot, kummut!
Nythän on markkinat, kohta jo soi
suupelit, torvet ja riemujen rummut,
meillä on haileja, siikaa ja pernaa,
käännähän purjeita, tomppeli, hoi!
herrastuomarin miehekäs muori,
pienet haivenet poskilla näät,
selkä kuin ruuhi ja vatsa kuin vuori,
hyllyvi leuvat, ja keikkuvi myssy,
katsos kuin liehuvat viirien päät!
keulassa lepsaa kolmikkosiipi,
kahvelipurje kun pingoittuu.
Ohitse poikien Katri jo hiipi
kajuutasta ja silmiä hieroo,
veikeenä paistaa kirsikkasuu.
laiskasti loirii ja pistävi piippuun,
ulkoiset luodot jo taakse jää,
keulassa ankkuri vitjoissa riippuu,
nuorilla kuivuu saappaat ja paidat,
hyvä on tuuli, ja kirkas on sää!
kaimat ja veljet, siukut ja serkut,
Tytärsaaresta miehet lie,
mieless' on markkinat, hellut ja herkut,
tuollapa eestit kiroo ja luovii,
heitäppä nuora ja mukaan ne vie!
mulkoo ja Katria kylkeen puskee,
Kustaa Aatolvi pönkkänä käy,
housut on harmaat ja mekko on ruskee,
väylingeissä hän kiipee ja nauraa,
kun ei muoria joukossa näy.
laulaa Katri ja kahvia keittää,
kukkopa ruumasta kiekahtaa,
kokka kun aaltoja halkoen heittää,
sihisee vaahto kuin välkkyvä silkki,
— katsos, tuoss' on jo mannermaa!
torilla teltat, eukot ja souvit,
Nikolainkirkon kellot soi,
kiiltää kyltit, ja kiehuu krouvit,
rannassa häilyy mastojen metsä,
"mitä nyt maksaa hailit, hoi!"
kaapase vaskaa hännästä kiinni,
tuo nyt kukko ja haavi se uus!...
Onko sun päässäs jo markkinaviini,
nosta hailit ja hylkeennahka,
Kustaa Aatolvi, pyhkii suus!
istuu ja tiuskivi tynnyreillä
puuskassa kädet, kiirettä saa.
Auki on reitti, vuoro on meillä!
Kaljaasi puskee kuin vanha härkä,
ankkuri vaipuu proomujen taa.
Allah il Allah, tattari huutaa,
juutalainen se tinkii ja myö.
Voita ja marjoja, vaatetta, luutaa,
vaska ka te kosta! markka ja penni,
katsos, apina nauriita syö.
vaska se hyppii kuin piipari häissään,
katsos kun kukkokin hullaantui!
Hesseli-Heikki jo tanssivi päissään:
"maakravut tieltä, kun mereltä tuulee!"
hihkuu ja jätkille nyrkkiä pui!
Öiset vieraat.
kalastajatuvan hämärässä,
vanha vaimo lukee raamattua,
lattiall' on lapset leikkimässä,
kuka outo oveen kolkuttaa!
vielä hereilläänkö liikkuu vaari?
— Pihamaalla kulkee oudot miehet,
hartioilla lepää musta paari,
tähtikukkiin puhkee ilta-yö.
valjut varjot kaukaa merten takaa
vetten tummaa väylää oveen asti.
Kuka kylmän kelmeänä makaa,
ei ne vastaa öiset aavehet!
seisoo kookas, tumma, vanha nainen,
pois on tuki, turva, helosilmä,
neitten naurattaja, nuorukainen,
paras hyljekyttä saarimaan.
viiksen alta hohtaa hiukan verta,
silmä raollaan kuin kivi kiiltää
tuijotellen ikuisuuden merta, — —
käyrät sormet yöhön viittaavat.
öinen henki leijaa mustin siivin,
oven suussa vaiti vakaat miehet
pitkin saappain, öljykangasliivin,
sormi suussa lapset nurkkaan jää.
raskaasti nyt paarin ääreen kulkee,
sydän itkee, vaikk' on ripset kuivat,
kun hän ainuisensa silmät sulkee,
ristii rinnan, nojaa paariin pään.
päättäin hellät, viime lemmentyönsä.
Vanhaan tapaan vaimot tupaan hiipii
valvomahan ruumiin luona yönsä,
valoss' jouluhaarukynttiläin.
laivankuva näkyy kämmenellä,
tomuhiuteet tanssii valojuovaa,
valitus ja itkun tyrske hellä,
vaimot virsiänsä hyräilee.
soittain suurta kuolinkaipaustaan.
Lamppu sammuu, lapset nurkkaan nukkuu,
vaimo tuijottavi yöhön mustaan,
pihamaalla varjot karkeloi.