Meren maininkeja

Hän kiveltä kivelle hyppi,
hän taakseen katsoi ja ilkkui
näin pienet jäljet sannalla,
ja nilkat viidasta vilkkui.

Taas kalliolla hän seisoi,
sain suonihin tulen kiivaan,
näin hameen liittyvän lanteisiin,
näin vartalon hahmoviivan.

Näin päivän paahtaman posken,
näin poven kuin pienen mättään,
sen luona lemmessä leväten
on ihana ojentaa kättään. —

Jo päivä merehen laski,
kun haassa sain hänet kiinni,
ma hiukset hajotin tuuleen,
kun meri välkkyi kuin viini.

Ja hiukset havulle tuoksui,
kuin viileä viini huuli,
hän vaipui jo huumeeni valtaan,
kun äidin kutsun hän kuuli. —

Vesihyttysten tanssiessa.

Pois vesihyttyset karkeloi,
yöperhot hämyyn hukkuu,
yön syliin valkean avaraan
mun kalastajatyttöni nukkuu.

Hän nukkuvi aitan hämärään,
hän meren soittohon vaipuu,
on poskilla päivänruusut,
ja huulilla illan kaipuu.

Ah, öisin keveä kesä-yö,
kun lepää luomakunta,
ma hiipisin sielusi maailmaan,
ja kaikki ois kaunista unta.

Mut minä oon kuin syksy-yö,
sen mustia töitä mietin,
mun merityttöni peljästyis,
jos silmissä näkis hän vietin.

Valkeat valkamat.

Madli, mairea Madlisein,
hiivi riemuten rinnallein,
soutain soilumme kauvas niin
unen valkoisiin valkamiin?

Ruusulinnojen, vuorten taa,
miss' on satujen saarimaa,
siellä laaksoissa lauletaan,
onnen oksia taitellaan.

Onnen kultainen kukkanen
suossa kasvavi surujen,
laulan hopeisen porraspuun
kullass' ihanan uuden kuun.

Sinne sylissä pois sun vien,
sotken jäljet ja paluutien,
ettei kavalaan maailmaan
enään löydetä milloinkaan.

Siellä armahin Madli, oi,
kummat kanteleet puissa soi,
siell' on maailma kirkas, uus,
siellä hetki on ikuisuus.

Tuoksuu yllämme lemmenpuu,
tähdet silmiimme heijastuu,
nuku Madlini ihanin,
nuku ikuisiin tähtihin!

Meren kukka.

Meren kukka, saaren helmi,
anna mulle janoon juomaa,
anna mulle salaa suuta,
ei sun äitis meitä huomaa.

Käsiini kun pääsi kätken,
rakkautta taas ma kerta
tunnen, kun sun suuret silmäs
unelmoiden mittaa merta.

Pieni, kaino, kallis Madli
isällensä kutoo nuottaa,
miksi katsot merta, Madli,
et voi koskaan mereen luottaa?

Levoton on meri aina,
niin on juuri sydän mulla,
karsas päivä meitä väijyy,
saanko yöksi luokses tulla?

Sua illoin ikävöitsen
niinkuin nuorta morsianta,
minä olen raju myrsky,
sinä tyyni lahden ranta.

Hyvästiksi hyväellen
aalto rannan syliin sulkee,
ranta itkee kaihoissansa,
maailmaan taas myrsky kulkee.

Teirin jollilla.

Olalla pyssy, seljässä reppu
saaressa harhaan ja koirani haukkuu,
harhaan jälkiä, muualla mieli,
teirit soittaa, ja pyssyni paukkuu.

Pyssyni laukee, ja teirit lentää,
syyttä ne kulkurin hauleja säikkyy,
puiden lomista eistyy ja väistyy,
tyttöni vartalo silmiini väikkyy.

Eksyn soihin ja murroksihin,
tiedänpä, mistä ma riistan löydän,
hallini juoksee tuvalle aina,
missä jo tyttöni kattaa pöydän.

Kuulen Sioninkanteleen virren,
unhotan pyssyn ja metsästyspuukon,
hiivin niinkuin kavala kyttä,
kuistissa kuiskaan ja sieppaan suukon.

Punaisessa purressa.

Tule kanssani purtehen punaiseen,
jätä rakkisi äitisi huostaan,
yli kuohujen, kuilujen sinkoellaan,
yli vetten joiluen juostaan!

Pois valheen viekkailta rannoilta pois,
miss' eksyimme väyliin vääriin, —
tuolla päivän kullatun portin näät,
tie vapaana maailman ääriin.

Käsi ruoriin, toinen vyöteilles,
sinun silmäsi suuntani määrää,
sydän armas sun on luotsini mun,
niin en minä eksy väärään.

Sinitaivaan rannassa saaren näät,
siell' yksin me vietämme häämme,
luo kallio-alttarin polvistuen
kädet nostamme niin yli päämme.

Ja päivä sun vihkivi vaimoksein,
sen kultainen kirja kun säihkyy,
veen haahkat ne untuvaharsoissaan
kuin morsiusneitoset läikkyy.

Ja rantasiippo se piipittää
ja lukkarintointa koittaa,
hääpillejä viimat viheltää,
ja urkuja meri soittaa.

Niin kumarramme me päivää päin,
ja vannomme valan hiljaa,
on laineita saatossa sadottain,
ne kantavat huomenliljaa.

Me nousemme purtehen punaiseen,
kuin kukkaistuolin ne kantaa
pois saatossa vilisten vierekkäin
ain onnelan kultarantaan.

Kas, tornit ja palmut kangastaa,
pois taaksemme tuskat jäivät,
on eessämme hyvien toiveiden maa
ja kultaiset kuherruspäivät...

Syyshehkua.

Mun suonissani nyt soitto soi,
koko maailma minussa loistaa,
taas hilpeät hetket karkelee,
ne armaillen ajaa toistaan.

Nyt murheet ja vanhat valeet on
vain viimetalvista lunta,
me vietämme kevään juhlia,
oi, Madli, se ei ole unta.

Ja uskohan, Madli marjuein,
kun mua rakastat salaa,
meiss' suvi, kauneus karkelee,
ja suuret sydämmet palaa.

Ne sinussa, minussa palakoon
ylös liekkeinä taivasta kohden,
syyshekumaan lempemme vaipukoon
kuin kesän viimeinen hohde!

Suomenlahden laineet.

Me käymme suureen kamppailuun,
me emme vaaraa pelkää,
jo taivaanranta tulta lyö,
käy myrsky meren selkää.

Kuin huutaa henget kahlitut
me syöstään syvyydestä,
veenmurtajat me murskaamme,
ei väkivalta estä.

Yön voimat vastaan nostetaan,
yön vallat viekkaat, kurjat,
ja vavisten ja vaahdoten
käy vihan harjat hurjat.

Kas, myrskylintu liitelee,
sen kynsissä on verta,
me rauhan rantaa etsimme
ja harhailemme merta.

Me käymme valon valkamiin,
vaikk' kaikki surmaa pauhaa,
me vapautta vaadimme,
ei ennen koskaan rauhaa.

Vihreässä hämärässä.

On siellä vihertävä hämärä,
ja laajat liekometsät kauvas kuultaa,
ei sinne merihautaan päivä päily,
ei linnut visertele laulupuultaan.

Maariankalat, simput, piikkipäät
ja miekkakalat kutee limaloviin,
kuparivuoret siell' on välkkyväiset,
ja meriheinä kiertää vuorten oviin.

Ei sinne pisin nuora, luoti käy,
vain siintää syvyydet niin synkän tummat,
miss' suihkuu hopeekaivot, porepatsaat,
ja pulppuu kultahetteet, kuplat kummat.

Siell' läikkyy, kiiltää suomut, simpukat,
käy köynnösjuuri niinkuin lohikäärme,
on siellä sadat suuret vesiportit,
ja hohtaa riippusiltain sinipäärme.

On siellä vihertävä ikuisuus,
viileä, kuolontyyni valtakunta,
on vuoren kylkiin lyöty kammioita,
ja pehmeet sammalvuoteet vaalii unta.

Siell' loistaa maston rungot, raakapuut
ja moni laivahylky, laho ruori,
kajuutan lokeroissa turskat leikkii,
ja rautakölin peittää ruostekuori.

Päänalusina ketjut, ankkurit
vuorien kammioissa uinuu rinnan
kalpeat haaksirikot avosilmin
juurella korkeen näkinkenkälinnan.

Siell' asuu Ahdin poika linnassaan
ja rakentavi siniköynnössiltaa,
kaukainen kumu kuuluu meren päältä,
vainajat päänsä nostaa istuimiltaan.

Hän ajaa punaevä härkiään
ja soittaa suureen merenruokopilliin,
veen valtaan kalastaja nuotat heittää,
ja silloin meri kiihtyy tanssiin villiin.

Käy meri sotaa, taivas tulta lyö,
soi hätähuudot, jaalat, laivat hukkuu,
kun myrsky lientyy, sulaa sihinäksi,
taas kammioissaan haaksirikot nukkuu.

Rantasouvarit.

Kaks jätkää hytkyvi laiturilla,
ja märät lahkeet ne lyö ja mätkää,
kas, "Maailmanharmi" hän täitään kaivaa,
mut "Nokipuntari" oottaa laivaa,
kaks mustaa, köyhää ja kurjaa jätkää.

Ja sumu mereltä maihin kahlaa,
lyö, vihmoo, viiltää ja vettään sylkee,
jos katsoo minne, vain harmaan kohtaa,
mut kaksi nenää kuin lyhdyt hohtaa,
ja jätkät siirtävät kyljen kylkeen.

"On koiranilma, hohoo, jaa sentään",
niin Maailmanharmi taas huokain alkaa:
"on rinta rikki, ei nälkä säästä,
ei heti linnaan voi leipään päästä,
ja vanhat synnit ne repii jalkaa!"

Mut Nokipuntari sylki, sätti:
"sus sentään, piruko taas sua riivaa,
viel' onhan sinulla takki yllä,
ja juutalaisell' on viinaa kyllä,
hei, kunhan pääsiskin pieneen hiivaan!"

Mut Maailmanharmi vain puisti päätään
ja puhui lämmökseen vanhaan virteen:
"kuin märkä susi saan tässä seistä,
ties hitto kuka on hulluin meistä,
mutta minä menen nyt suoraan hirteen!"

"Hoi, älä jätä!" huus heti toinen,
"kas mull' on kaksikin nuoranpätkää,
mun ain on vilu, siis pappi siirtää
mun kuumaan paikkaan ja kirjaan piirtää:
'däss lebää anguriss kaksi jätkää!'"

Ja Nokipuntari kiskoo nuoraa,
jo toinen nauraa, ja housut mätkää,
kas, taskumatti on nuoran päässä,
ja hienoon hiivaan pääs syksysäässä
kaks mustaa, köyhää ja kurjaa jätkää.

Viron Jyrki ja Inkeri.

Hän tuli jälkeen Maarian,
yöks saaren taloon pyrki,
mut koko kesäks töihin jäi
mies outo, Viron Jyrki.

Ei haastanut hän heimostaan,
hän karttoi aina muita,
hän kulki nuottamiehenä
tai veisti venepuita.

Ja talon nuori Inkeri
tuns oudon onnen uuden,
kun aika syksyyn ailakoi,
ties Jyrin salaisuuden.

Öin Jyrki hiipi luhtihin,
niin yhtyi ystäväksi,
jo pyhäinmiesten päivänä
pois jaalalla hän läksi.

Mut varttaan vyötti Inkeri,
öin hiipi rantaa pitkin,
ja saaren naiset nauroivat,
hän saunoiss' salaa itki.

Hän otti sen niin pahakseen,
sen laski sydämmelle,
hän salaa lapsen synnytti,
kun paistoi keväthelle.

Taas Jyrki palas paoltaan,
mut mieli oli musta,
kuin muuttolintu levoton
läks ennen juhannusta.

Niin kuihtui kaunis Inkeri,
öin kalliolle nousi,
hän vieraan jaalan näki taas,
hän sinne surren sousi.

— "Oi, heimon miehet, sanokaa,
ei Jyrki pettää saata,
hän kotoansa karkasi,
kun naittaa tahtoi taata!"

Mut merimiehet nauroivat:
— "ei taata tahdo naittaa,
mut Jyrki veikon häihin läks,
sen onnen tahtoi taittaa."

— "Kai näitte käissään sormuksen,
se maksoi onnen hinnan?"
— "On käissä rautasormukset,
pääs häihin Narvanlinnan!"

— "Miks vaihtoi Jyrki sormusta,
ei Jyrki, Jyrki hylkää!"
— "Hän tanssi puukko kädessä
ja iski rintaan ylkää.

Niin meitä kantaa kohtalo
ja ajan aallot heittää!"
— "Ah, kuolla tahdon täältä pois,
saa musta aalto peittää!"

— "Mut mikä tuolla yössä ui
ja veden vaahtoon liikkuu?"
— "Kai sorsa siellä soutelee
tai korkkirengas liikkuu."

— "Ei sorsa siellä soutele
vaan liikkuu Jyrin liina,
ja siin' on pieni lapsikin,
oi, kirkastus ja piina!"
— — — — —

Ja Inker' yössä kiljahti,
hän tyrtyi omaan vereen,
hän nousi jaalan reunalle,
suin päin hän juoksi mereen.

Ja kauniit kultaporeet nous,
ja kaikki käet kukkui,
nous päivän kruunu merestä,
nuor' Inkeri kun hukkui.

Purjeet riippumassa.

Meri maitotyynnä kimmaltaa,
sadoin safiirein se välkkyy, säkenöi.
Niinkuin sinertävä mehiläisten kupo
taivaankansi merta ympäröi,
ja sen raukehilla rantamilla
hohtaa hattaroiden hieno villa
taivaanrannan kulta-udun taa.

Helmikirkas suuri sunnuntai,
on kuin tainnosunta nukkuis rantamaa,
paahtaa kalliot kuin kuumat alasimet,
joiden juurta aalto kaivertaa,
hopeeporein väreilevi lahti,
purjeet riippuu, seisoo tullijahti,
luotsin viiri on nyt mykkä kai.

Missä lokit lie, ei niitä näy,
ison rysän suu se maalla törröttää
niinkuin suuri hämähäkin seitti,
auer rasvan tavoin väräjää.
Lehmä ruovikossa polvin veessä,
lapset vettä roiskii aittain eessä,
pyhäpaidassa vain vaari käy.

Meren pedonsydän unelmoi,
ilveskyntensä se kätkee syvyyksiin,
silmät raollaan ja notkeena se lepää,
herkkä hyppyyn, töihin kavaliin,
hiljaa laikkuu kuin ois mieli muussa,
myrsky piilee vaikk' on hymy suussa
miettii vaari, saunaan kompuroi.

Mutta mikä nauru saarelta!
Katsos, luodon takaa purjeet vilahtaa,
neljä purtta saapuu saareen vierailulle,
pojat juoksee, hameet hulmuaa,
siell' on mestareita majakoistaan,
laivain nuuskioita, napit loistaa,
tullilippu liehuu mastossa.

Meren poukamassa yksikseen
nuori tyttö hiipii, rannan katajiin
riisuu röijyn, hameen, kauniin kirkkovyönsä,
astuu arastellen veteen niin,
poven mättähiä käsi varjoo,
kuvastintaan kirkas kalvo tarjoo,
merenneitsytkö se hymyilee!

Armaan alasti hän vavahtaa,
puoleks rohkeena hän hiipii hämillään,
kyykistyy, ja huulet on jo huutoon valmiit,
kastaa äkkiä, jää läikkymään,
ui ja polskii, pirskuu pisaroita
kastekimpuin kohti kiharoita,
valkee ruumis kiiltää, kelluaa.

Niinkuin merelle ne kateit' ois
säteet lantehilla hurjaan tanssiin saa,
silmäripset kiiltää, hohtaa korvain ruusut,
selin soiluu hän, ja paljastaa
neitsytihanuuden, valkolumpeen,
ripset autuaana luo hän umpeen,
taasen siniluhtiin katsoo pois.

Mikä ryske? Niemess' suhajaa,
oksat taittuu, häijyt luotsit siellä lie...
Vesirenkaat pyörii, tyttö kirkuu, karkaa
rantaan, kädet silmillensä vie.
Huiskis! Rantaan ryntää hirviparvi,
kummat silmät... kaartuu joka sarvi,
mereen loikaten ne molskahtaa.

Vanhassa kajuutassa.

Pietarinmessuna piippuja polttaen
luotsi ja vaari ja kippari Lassa
paiskeli ensin pennin nakkia
kipparin vanhassa kajuutassa.

"Nostappa valtti, herttainen kymppi,
vaari on viekas, katsos kun maltti,
tyttäres kaunis kuin ruuturouva,"
— kippari huusi: "risti on valtti!"

"Vie sun suutari, tappasin taasen,
jaalani kestää, luotsi sen takaa,
tee nyt työ sekä nosta, vaari,
maltas, lyötynä kortti jo makaa!"

Kolmeen pekkaan miettivät miehet.
Kipparin harmiksi voittikin vaari.
"Kuules, pannaan tupa ja hynttyyt,
aseta vastaan verkot ja saari!"

Hävisi vaari eikä hän nähnyt
akkunanaukossa tyttären päätä,
kippari iski nyt silmää ja nauroi,
kortit ja sormet ne liikkui kuin näätä.

"Pannaan jaalani", kippari huusi,
"leskityttäres pelaan ma sulta!"
— "Jollet polta sormias, poika,
kun sinä lainaat naapurin tulta!" —

Kippari korttia hiaan pisti.
"Pistä päälle, vaari, ja mieti!"
Korttinsa pöytään paiskasi Lassa:
"nähkääs, vaarista tullut on pieti!"

Savipiippunsa rikkoi vaari,
keksi nyt tyttären tirskumassa,
kihlausmaljat nauraen juotiin
kipparin vanhassa kajuutassa.

Soutulaulu.

Sou, souva luodon taa,
äidin lasta nukuttaa,
isä meni merellen,
heitti verkon vetehen.

Isä kalat kotiin kantaa,
sou, souva luodon taa,
laskee kohti kotirantaa,
pieni piltti kasvaa saa.

Sou, souva luodon luo,
arvaas, mitä isä tuo,
laittaa pienen purren vaan,
sillä kauvas kuljetaan.

Sinisilkki purje hohtaa,
hopeesta on mastonpuu,
kultaruori purtta johtaa,
piltti tuuleen tuudittuu.

Sou, souva luotoon näin,
kas kun mennään eteenpäin
unisaarten valkamaan,
sou, sou, nukkumaan.

Ei saa viekas meri niellä
vaikka monen myrsky kaas,
piltti on niin pieni vielä,
katsos, tuoss' on isä taas!

"Anna-Ulriika."

Niin, oisitte nähneet "Anna-Ulriikaa",
niin, Anna-Ulriikaa, kun laineille lähti,
ei missään niin kaunista saaristopiikaa,
se kellui kuin alli, kuin morsian norja, se loisti kuin tähti.

Ja oisitte nähneet Santtua silloin,
hän Anna-Ulriikasta oli niin ylväs,
kun matkoilta kotiin hän purjehti illoin,
hän seisoi sen kannella suorana niinkuin kirkossa pylväs.

Kas, kullattu nimi sen perässä kiilsi,
sen tervattu kansi, sen siniset laidat,
kun puhtahin purjein hän vesiä viilsi,
ja omatuntonsa viel' oli ehjä ja ehjät paidat.

Mut Santun tempasi naimisen tuuma.
— "Kakskymmentätuhatta jaalast' ei liikaa,
Ruissaaress' on tyttö, se miehiä huumaa!"
hän huusi ja nauroi ja ohjasi merelle Anna-Ulriikaa.

Ei paluuretkestä kerro hän koskaan,
kun Räävelinkiveen keulan hän murskas,
siit' asti hän alkoi penkoa roskaa,
hän nurkuu ja nylkee, on kiero ja kitsuri, huutavan hurskas.

Ei pyhänä ees nyt muuta hän paitaa,
on noessa naamakin kurttuisin juovin,
hän paikkasi Anna-Ulriikan laitaa,
se ränstyi ja ryskyi ja kehnosti nousi se tuuleen ja luovi.

Hän tuhannen ruplaa siit' olis saanut
mut intti ja näykki ja kihnasi kahteen,
nyt Anna-Ulriika on vuosia maannut,
se väsyi ja väistyi kuin vanhahko neito ja upposi lahteen.

Sen kullattu nimi ei laineilla loista,
sen purjeet on harmaat kuin Santulla hapset,
sen maine on mennyt, ei saane se toista,
sen kannella leikki ja aikansa mastoissa kiipesi lapset.

Puukengissä Santtu vain kulki ja paatui,
möi, punnitsi väärin härskiä siikaa,
kuin hävystä jaalakin kyljelle kaatui,
ja vihreä lieju nyt peittävi vanhaa Anna-Ulriikaa.

Nyt ihmiset Santtua kiroo ja väistää,
ja toiset ne kiroo myös Anna-Ulriikaa,
mi nuorena tanssi kuin morsian häistään,
on moitteessa perää, se aikansa tanssi, mut moitteess' on liikaa.

Vahva Sanna.

On Sanna vahva, sen moni myöntää,
kuin hepo aurassa käy ja raataa,
on karski luonto ja tuittupää,
hän näsäviisahat luotaan työntää
ja saattaa painissa miehen kaataa,
lie tuuman neljättä kyynärää.

Ja tuonoin kolme kun Viron miestä
yöks pyrki pyytäen pieneen aittaan,
miss' yksin makasi Sanna vaan,
ne alkoi hellästi suutaan piestä
ja kujein uhkas ne oven taittaa,
mut Sanna neuvoi ne karsinaan.

Nyt rautakangin ja seipäin väänsi
ne vanhaa aittaa ja kumoon saivat,
ja Sannan saivat ne vihalle,
hän kohta asiat toisin käänsi:
"hoi, Viruputsitko silleen naivat!"
ja ryömi hameissa pihalle.

Hän koppoi yötyrit yrmekkäästi
ja hetken heilutti niinkuin vaa'alla,
ja telkes aittaansa pönkkäin taa.
Kun väki heräs, hän putsit päästi:
"Vai Viron sulhaset soutaa maalla,
ne kosii kummasti, hahhahhaa!"

Yötä odottaessa.

Päivä laskee kuin veripallo,
nokiset pilvet kuin pitkät jouhet,
sinimustat aallot raskaasti vyörivat, vaipuvat,
tulee yö. — —
Mutkaisin viivoin hämystä hohtaa rantojen hiekkavyö,
niinkuin kummitushaamut mykät ja harmajat
seisovat louhet.

On kuin hämöttäis Tuonelan rannat,
maata ei tuntisi elämän maaksi,
toivoton, ääretön tyhjyys, äänetön kaipaus rinnassa
kohajaa.
Mustia meriä syvyyden henki aatosta opastaa,
tulipunaisin purjein kuin läikkyisi pimeessä pinnassa
kuoleman haaksi. — —

Soi myrsky, soi!

Soi myrsky, soi,
ja kiehuta maata ja merta,
tuli taivaan lyö,
jo puhkase yö,
luo, lietso villiä verta!

Käy myrsky, käy!
Ja piekse vaahtohon pinta!
Nouse kallio, paas,
ja uhmaa taas
kuin jättien rautainen rinta!

Pois vaarat, pois,
meri huuhdo pelkoa, huoltain,
vihat vainojen lyö
ja puhkase yö
mun maatani, maatani puoltain!

Soi myrsky, soi!
Ja murskaa ryövärihaaksi
päin luotoja!
Ei vainooja
lyö maatamme orjien maaksi!

Lyö, mereen lyö,
ken maatamme tohtii sortaa,
lyö laivat pois
kuin lastuja ois
kivirintaan graniittiportaan!

Lyö, salamoi!
Vedä miehet ja miekat tuhkaan!
Uus Thermopylai!
Se surman sai,
ken meidän rantoja uhkaa!

Majakan vartija.

About This Book