TOINEN NÄYTÖS.

"Näkövuorella". Näreikköä kasvava harju kaupungin ulkopuolella. Taaempana näkötorni ja tuuliviiri. Suuria istuinkiviä on asetettu tornin ympärille ja etualalle. Kaukaa perältä näkyy ulkovuono saarineen ja esiinpistävine niemineen. Aavaa merta ei näy. Puolivaloisa kesäyö. Punertava kajastus ilmassa ja etäisillä vuortenbarjanteilla. Neliäänistä laulua kuuluu oikeanpuoleisilta rinteiltä.

Kaupungin nuorisoa, naisia ja herroja nousee parittain harjua myöten oikealta, kulkevat tuttavallisesti keskustellen vahtitornin ohitse poistuen vasemmalle. Heidän jälkeensä tulee Ballested, opastaen ulkomaalaista matkailijaseuruetta, johon kuuluu sekä herroja että naisia. Hänellä on kokonainen kantamus huiveja ja matkalaukkuja.

BALLESTED (Osoittaa ylöspäin kepillään.) Sehen sie, meine Herrschaften, — tuolla kaukana on vielä eräs Berge. Das wollen wir auch besteigen und so davon alaspäin — (Jatkaa englannin kielellä ja vie seuransa vasemmalle.)

HILDE (Tulee reippaasti oikeanpuoleista rinnettä, pysähtyy ja katsoo taakseen. Vähän ajan perästä myös Bolette samaa tietä.)

BOLETTE. Mutta, rakas Hilde, miksi juoksimme pois Lyngstrandin luota?

HILDE. Siksi että minä en voi kulkea niin kiusottavan hitaasti. Kas, kas, kuinka hän kömpii tuolla jälessämme.

BOLETTE. Oh, tiedäthän miten heikko hän on.

HILDE. Luuletko että se on kovinkin vaarallista?

BOLETTE. Luulen, varmasti.

HILDE. Hänhän oli isän luona iltapäivällä. Tahtoisinpa tietää, mitä isä hänestä arvelee.

BOLETTE. Isä sanoi että hänessä on alulla keuhkojen kovettuminen tai jotain sellaista. Hän ei elä vanhaksi, sanoi isä.

HILDE. Sanoiko hän niin! Ajatteles — minä arvelin ihan samaa.

BOLETTE. Mutta älä Herran tähden anna hänen huomata mitään.

HILDE. Oh, kaikkea sinä luuletkin. (Puoliääneen.) Kas niin — nyt on Hannu kompuroinut ylös. Hannu — eikö totta, — hänestä näkyy jo päältäpäin, että hänen nimensä on Hannu.

BOLETTE (Kuiskaa.) Ole nyt järkevä! Muista se!

LYNGSTRAND (Tulee oikealta päivänvarjo kädessä.) Pyydän anteeksi, hyvät neidit, vaan minä en päässyt niin nopeaan kuin te.

HILDE. Oletteko nyt saanut päivänvarjonkin?

LYNGSTRAND. Se on teidän äitinne. Hän käski käyttämään sitä keppinä, sillä omaani en tullut ottaneeksi mukaan.

BOLETTE. Vieläkö he ovat siellä alhaalla? Isä ja muut?

LYNGSTRAND. Ovat. Isänne pistäysi ravintolaan, ja muut istuvat ulkopuolella soittoa kuulemassa. Mutta sitten aikovat he kiivetä tänne, sanoi äitinne.

HILDE (Katsoo häneen.) Nyt olette kai hyvin uupunut?

LYNGSTRAND. Niin, tuntuu kuin olisin hieman uupunut. Luulenpa tosiaan, että minun täytyy istahtaa vähäksi aikaa. (Istuu kivelle.)

HILDE (Hänen edessään.) Tiedättekö, että myöhemmin tanssitaan tuolla alhaalla soittolavalla?

LYNGSTRAND. Kyllä kuulin puhuttavan siitä.

HILDE. Teistä kai on hauska tanssia?

BOLETTE (Poimii kanervikosta kukkasia.) No mutta Hilde, anna nyt herra
Lyngstrandin edes hengähtää.

LYNGSTRAND (Hildelle.) Niin, neiti, minä tanssisin mielelläni — jos vaan voisin.

HILDE. Niinkö. Ettekö ole koskaan opetellut?

LYNGSTRAND. En, en ole opetellutkaan. Mutta en minä oikeastaan sitä tarkoittanut. Tarkoitin, etten voi rintani tähden.

HILDE. Tuon vamman vuoksi, jonka sanotte saaneenne.

LYNGSTRAND. Niin, vamman vuoksi.

HILDE. Oletteko kovin huolissanne tuon vamman tähden?

LYNGSTRAND. Enkä. Sitä en juuri voi sanoa. (Hymyilee.) Luulen että ihmiset juuri siitä syystä ovat niin hyviä ja ystävällisiä minua kohtaan.

HILDE. Niin! ja eihän se niin vaarallinen vamma olekaan.

LYNGSTRAND. Ei, ei lainkaan vaarallinen. Niin ymmärsin isännekin sanat.

HILDE. Ja paraneehan se, kunhan vaan pääsette matkustamaan.

LYNGSTRAND. Paranee tietysti.

BOLETTE (Ojentaa kukkaset.) Kas tässä herra Lyngstrand, pistäkää ne napinläpeen.

LYNGSTRAND. Oi, tuhannen kiitosta, hyvä neiti! Te olette liian hyvä minua kohtaan.

HILDE (Katsoo alas oikealle.) Tuolta he nyt tulevat tietä myöten.

BOLETTE (Katsoo samaanne.) Kunpa vaan tietäisivät, mistä tie kääntyy.
Ei, nyt menevät he väärään suuntaan.

LYNGSTRAND (Nousee.) Minä juoksen tienhaaraan ja huudan heille.

HILDE. Saattepa silloin huutaa keuhkojen täydeltä.

BOLETTE. Ei, älkää menkö. Väsytätte vaan turhaan itseänne.

LYNGSTRAND. Oh, alamäkeen pääsee niin helposti. (Menee oikealle.)

HILDE. Alamäkeen niin! (Tähystää hänen jälkeensä.) Ja lisäksi hän vielä loikkii. Eikä ajattele että hänen on jälleen kiivettävä ylös.

BOLETTE. Miesparka —

HILDE. Ottaisitko Lyngstrandin, jos hän kosisi sinua?

BOLETTE. Oletko hassu?

HILDE. Tarkoitan tietysti ellei hänellä olisi tuota iankaikkista vammaa. Ja ellei hänen täytyisi kuolla niin pian. Ottaisitko silloin?

BOLETTE. Minusta olisi viisainta että sinä hänet ottaisit.

HILDE. Ei, siitä ei tule mitään. Mieshän on rutiköyhä. Hänhän ei voi elättää itseäänkään.

BOLETTE. Miksi siis puhut niin paljon hänestä?

HILDE. Vamman tähden, tietysti.

BOLETTE. En ole juuri huomannut, että sinä säälisit häntä sen vuoksi.

HILDE. Enhän minä säalikkään. Mutta minusta on vaan niin houkuttelevaa. —

BOLETTE. Mikä?

HILDE. Katsella häntä ja saada hänet vakuuttamaan, ettei se ole vaarallista. Ja että hän matkustaa kerran ulkomaille ja että hänestä tulee suuri taiteilija. Tuohon kaikkeen hän uskoo ja on niin kumman itsetyvtyväinen. Siitä ei kuitenkaan tule mitään. Ei kuuna päivänä. Hän ei elä niin kauan. Se on minusta niin jännittävää ajatella.

BOLETTE. Jännittävää!

HILDE. Niin, minusta se on hyvin jännittävää. En voi auttaa sitä.

BOLETTE. Hyi, Hilde, sinä olet oikein paha tyttö!

HILDE. Vaikka olisinkin! Uhallakin! (Katsoo laaksoon.) Vihdoinkin! Arnholm ei oikein pidä kiipeämisestä. (Kääntyy.) Niin, nytpä muistan: tiedätkös mitä huomasin hänestä päivällistä syödessämme?

BOLETTE. No?

HILDE. Ajatteles, — hänen hiuksensa alkavat jo lähteä — täältä päälaelta.

BOLETTE. Loruja! Se ei ole totta.

HILDE. Onpas. Ja sitten on hänellä jo ryppyjä tässä silmäin ympärillä. Hyvänen aika, kuinka sinä saatoitkin olla niin rakastunut häneen, silloin kun hän oli sinun opettajasi!

BOLETTE (Hymyilee.) Niin, voitko ymmärtää? Muistelen kerran oikein itkeneeni sentähden, että hän sanoi Bolettea rumaksi nimeksi.

HILDE. Niin, kukapa uskoisi! (Katsoo jälleen alas.) Ei. Mutta katsoppas nyt tuota, sinäkin. Nyt "merenneito" tepastelee Arnholmin rinnalla ja puhelee hänen kanssaan. Eikä isän kanssa. Luulenpa etteivät nuo kaksi katsele karsaasti toisiinsa.

BOLETTE. Sinun tulisi hävetä, Hilde, kerrankin oikein hävetä. Kuinka voit päästää suustasi jotain semmoista? Ja juuri nyt kun meidän välimme oli parantunut —

HILDE. Kyllä kai! Kaikkea sinä kuvitteletkin! E-ei! meidän välimme ei tule ikäpäivänä hyväksi, sillä hän ei suoraan sanoen sovi meille. Emmekä me hänelle. Herra ties, miksi isä toikin hänet taloonsa! Minua ei ihmetyttäisi, vaikka hänen päähänsä jonakin päivänä pistäisi ruveta hulluksi.

BOLETTE. Hulluksi? Mitä sinä puhutkaan!

HILDE. Oh, kummempia on kuultu. Hänen äitinsäkin tuli hulluksi. Ja kuolikin hulluna, tiedän mä.

BOLETTE. Ja joka paikkaan sinä pistät nokkasi. Mutta älä nyt lavertele siitä muille. Ole nyt kiltti — isän tähden. Kuuletko, Hilde?

(Wangel, Ellida, Arnholm ja Lyngstrand tulevat ylös oikealta.)

ELLIDA (Osoittaa perälle.) Tuolla se on?

ARNHOLM. Niin, sielläpäin se varmaankin on.

ELLIDA. Ja etäämpänä on meri.

BOLETTE (Arnholmille.) Eikö täällä ylhäällä ole kaunista?

ARNHOLM. SuurenmoistaI Mikä ihana näköala!

WANGEL. Te ette varmaankaan ole ennen käynyt täällä?

ARNHOLM. En, en koskaan. Ja tuskin siihen aikaan tänne olisi päässytkään. Silloin ei ollut tietä minkäänlaista.

WANGEL. Muista varustuksista puhumattakaan. Kaikki mukavuudet olemme saaneet vasta viime vuosina.

BOLETTE. Tuolta "Luotsikukkulalta" on näköala vielä suurenmoisempi.

WANGEL. Menemmekö sinne, Ellida?

ELLIDA (Istuu kivelle.) Kiitos. Minä jään tähän. Mutta menkää te muut.
Istun täällä sen aikaa.

WANGEL. Minä jään sinun luoksesi. Voivathan tytöt opastaa herra
Arnholmia.

BOLETTE. Lähdettekö meidän kanssamme, herra Arnholm?

ARNHOLM. Hyvin mielelläni. Onko sillekin kukkulalle tie?

WANGEL. On. Hyvä ja leveä tie.

HILDE. Tie on niin leveä, että kaksi henkeä voi mukavasti kulkea käsikynkässä.

ARNHOLM. (Leikillisesti.) Voiko siihen luottaa, pikku neiti
(Bolettelle.) Mitäs jos me koettaisimme.

BOLETTE (Pidätellen hymyään.) Koetetaan vaan! (Menevät käsikynkässä vasemmalle.)

HILDE (Lyngstrandille.) Menemmekö mekin?

LYNGSTRAND. Käsikynkässäkö —?

HILDE. Miksei! Minulla ei ole mitään sitä vastaan.

LYNGSTRAND (Ottaa hänen kätensä ja hymyilee tyytyväisesti.) Tämäpä on oikein hassun hauskaa.

HILDE. Hassun —?

LYNGSTRAND. Tämähän näyttää siltä, kuin olisimme kihloissa.

HILDE. Ette varmaankaan koskaan ole kävellyt käsikoukussa naisen kanssa, herra Lyngstrand? (Menevät vasemmalle.)

WANGEL (Seisoo tornin luona.) Rakas Ellida, nyt saamme olla hetkisen kahdenkesken.

ELLIDA. Niin, tule istumaan tähän viereeni.

WANGEL (Istuutuu.) Täällä on niin rauhallista. Puhelkaamme nyt.

ELLIDA. Mistä?

WANGEL. Sinusta, Ellida ja meidän keskinäisestä suhteestamme. Näen kyllä, ettei se voi jäädä tälleen.

ELLIDA. Mikä sen voisi muuttaa?

WANGEL. Keskinäinen luottamus, rakkaani. Täysi yhteiselämä — niinkuin ensi aikoina.

ELLIDA. Oh, jos se voisi palata! Mutta se on mahdotonta!

WANGEL. Luulen ymmärtäväni, mitä tarkoitat. Siitä mitä silloin tällöin olen kuullut sinun suustasi, luulen päässeeni ajatustesi perille.

ELLIDA (Kiihkeästi.) Sitä et ole! Älä sano että sinä ymmärrät minua —!

WANGEL. Luulen sentään. Sinulla on rehellinen luonne, Ellida.
Uskollinen sydän —

ELLIDA. Niin, niin minulla on.

WANGEL. Ja sen aviosuhteen, jossa sinä voit tuntea itsesi onnelliseksi ja turvalliseksi, tulee olla täydellinen ja eheä.

ELLIDA (Katsoo häneen jännitettynä.) Niin — entä sitten!

WANGEL. Sinä et ole luotu kenenkään toiseksi vaimoksi.

ELLIDA. Kuinka tulit ajatelleeksi sitä juuri nyt?

WANGEL. Olen jo usein sitä aavistanut. Tänään se lopullisesti minulle selveni. Lasten muistojuhla — sinä pidit minua jonkinlaisena heidän rikostoverinaan — no niin — miehen muistot eivät niin helposti haihdukaan. Eivät minun ainakaan. En ole sellainen.

ELLIDA. Sen tiedän. Hyvin sen tiedän.

WANGEL. Mutta yhtä kaikki sinä erehdyt. Sinusta tuntuu melkein siltä, kuin lasten äiti yhä eläisi. Ikäänkuin hän näkymättömänä olisi meidän keskellämme. Luulet, että minun sydämeni on jaettuna hänen ja sinun välillä. Se ajatus vaivaa sinua. Sinusta meidän suhteessamme on ikäänkuin jotain epäsiveellistä. Sentähden et enää voi — tahi et enää tahdo elää minun vaimonani.

ELLIDA (Nousee.) Sinä olet huomannut kaiken tämän? Olet selvillä tästä kaikesta?

WANGEL. Tänään olen vihdoin päässyt siitä täysin selville. Kokonaan.

ELLIDA. Kokonaan, sanot. Ob, älä usko…

WANGEL (Nousee.) Rakas Ellida, minä tiedän kyllä, että tässä ei ole vielä kaikki.

ELLIDA (Tuskallisesti.) Sinä tiedät, että siinä on muutakin?

WANGEL. Tiedän. Että sinä et kestä enää tätä ympäristöä. Tunturit painavat ja tukahuttavat mieltäsi. Täällä ei ole kylliksi valoa. Ei tarpeeksi taivasta ympärilläsi. Tuulessa ei tarpeeksi väkeä ja voimaa.

ELLIDA. Se on totta, Wangel. Yöt päivät, kesät talvet minua vaivaa kalvava meren kaipuu.

WANGEL. Tiedän sen, rakas Ellida. (Laskee kätensä hänen päälaelleen.) Ja sentähden onkin minun sairas lapsiraukkani jälleen pääsevä omiin oloihinsa.

ELLIDA. Mitä sinä tarkoitat?

WANGEL. Tarkoitan mitä sanoin. Me muutamme.

ELLIDA. Muutamme!

WANGEL. Niin. Johonkin aavan meren rannalle, johonkin, jossa sinä tunnet olevasi oikein kotona, oikein omissa oloissasi.

ELLIDA. Rakas Wangel, älä ajattele semmoista. Sehän on mahdotonta. Sinä et voi elää onnellisena missään muualla kuin täällä.

WANGEL. Mitä minusta… Ja sitäpaitsi, — luuletko, että minä voisin elää onnellisena täällä — ilman sinua?

ELLIDA. Mutta olenhan minä täällä. Ja tänne minä jään. Olenhan minä alati sinun.

WANGEL. Oletko todella, Ellida?

ELLIDA. Älä puhu muuttamisesta. Täällä on sinun työsi ja harrastuksesi. Täällä kaikki, jonka eteen elät ja toimit. Koko elämäntehtäväsi on täällä.

WANGEL. Sanoinhan, etten välitä siitä. Me muutamme pois, pois meren rannalle. Se asia on nyt päätetty, rakas Ellida.

ELLIDA. Ja mitä luulet meidän sillä voittavan?

WANGEL. Sinä voitat terveyden ja rauhan.

ELLIDA. Tuskin. Entä sinä itse. Ajattele toki itseäsikin. Mitä sinä itse voittaisit?

WANGEL. Voittaisin jälleen sinut, Ellida.

ELLIDA. Sitä et voi! Et, et, sinä et voi sitä, Wangel. Sehän on juuri kauheinta. Sehän se saa minut epätoivoon.

WANGEL. Voimme koettaa ainakin. Jos kerran täällä haudot tuollaisia ajatuksia, niin ei todellakaan ole muuta pelastusta kuin — pois täältä. Ja kuta pikemmin, sen parempi. Se asia on nyt päätetty.

ELLIDA. Jumalan tähden ei, ei! Ennemmin kerron sinulle kaikki tyyni.
Kaikki, kaikki.

WANGEL. Niin, Ellida, tee se!

ELLIDA. Sinä et saa tehdä itseäsi onnettomaksi minun tähteni. Varsinkin kun se ei kuitenkaan meitä auttaisi.

WANGEL. Sinä lupasit kertoa minulle kaikki tyyni. Kaikki, kaikki.

ELLIDA. Minä kerron niin hyvin kuin taidan, kuin itse käsitän ja tiedän. Istu tähän minun viereeni. (Istuutuvat kivelle.)

WANGEL. No niin, Ellida? — Siis?

ELLIDA. Silloin kun tulit luokseni sinne ulkoluodolle ja pyysit minua vaimoksesi, — silloin sinä puhuit niin avosydämisesti ja rehellisesti ensimäisestä avioliitostasi. Sinä sanoit sen olleen niin onnellisen.

WANGEL. Niin se oli.

ELLIDA. Sen uskon, rakas ystävä. Siitä syystä en sitä nyt mainitsekkaan. Tahdon vaan johdattaa mieleesi että minäkin puolestani olin suora ja vilpitön sinua kohtaan. Sanoin peittelemättä, että kerran ennen olin ollut rakastunut erääseen toiseen. Että me tavalla olimme jo olleet kiilloissakin.

WANGEL. Kihloissa —?

ELLIDA. Niin, jotain sellaista se oli. Mutta me erosimme pian. Hän matkusti pois. Ja senjälkeen minä tein lopun siitä suhteesta. Kaiken tämän kerroin sinulle.

WANGEL. Mutta, rakas Ellida, miksi kaivat tuon uudestaan esille? Oikeastaanhan koko seikka ei koske minua. Enhän ole koskaan edes kysynyt kuka hän oli.

ELLIDA. Et, sitä et ole kysynyt. Sinä olet aina ollut niin hienotunteinen minua kohtaan.

WANGEL (Hymyilee.) No tässä tapauksessa — voisinhan kysymättäkin sanoa hänen nimensä — —

ELLIDA. Hänen nimensä!

WANGEL. Eihän Skjoldvikissä ja sen ympäristössä ollut montakaan arvailtavaa. Tahi oikeammin siellä oli vain yksi —

ELLIDA. Sinä luulet että se oli — Arnholm.

WANGEL. Niin, ja eikö ollutkin?

ELLIDA. Ei!

WANGEL. Eikö? Sitten minun arvaamiskykyni on lopussa.

ELLIDA. Muistatko vielä, että myöhään eräänä syksynä saapui suuri amerikkalainen laiva haaksirikkoisena Skjoldvikiin?

WANGEL. Muistan, varsin hyvin. Saman laivan kapteeni löydettiin eräänä aamuna murhattuna hytissään. Minä itse toimitin ruumiinavauksen.

ELLIDA. Niin, sinä sen toimitit.

WANGEL. Ja alaperämies oli kaikesta päättäen murhaaja.

ELLIDA. Sitä ei kukaan voi tietää. Sitä ei koskaan saatu selville.

WANGEL. Siitä ei kuitenkaan ole epäilystä. Miksi hän muuten olisi hukuttautunut?

ELLIDA. Hän ei hukuttautunut. Hän matkusti pohjoiseen eräässä pohjoislinjan laivassa.

WANGEL (Hämmästyen.) Mistä sinä sen tiedät?

ELLIDA (Tuskallisesti.) Tiedän, Wangel, — sillä juuri sen miehen kanssa minä olin — kihloissa.

WANGEL (Hypähtää ylös.) Mitä sanot! Onko se mahdollista?

ELLIDA. On. Niin on asia. Juuri hänen kanssaan.

WANGEL. Mutta Herran nimessä, Ellida! — Kuinka sinä semmoiseen saatoit puuttua! Mennä kihloihin moisen miehen kanssa! Ventovieraan! Mikä hänen nimensä olikaan?

ELLIDA. Silloin hän sanoi itseään Frimaniksi. Mutta myöhemmin kirjeissään Alfred Johnstoniksi.

WANGEL. Mistäpäin hän oli kotoisin?

ELLIDA. Ruijasta hän sanoi. Oikeastaan hän oli syntyisin Suomesta.
Lapsena hän oli siirtynyt tänne — isänsä kanssa, luulen.

WANGEL. Kainulainen siis.

ELLIDA. Niin heitä kutsuttanee.

WANGEL. Mitä muuta tiedät hänestä?

ELLIDA. Ainoastaan, että hän hyvin nuorena oli lähtenyt merille. Ja että hän oli ollut pitkillä matkoilla.

WANGEL. Etkö mitään muuta?

ELLIDA. En. Me emme koskaan puhuneet sellaisista asioista.

WANGEL. Mistä te sitten puhuitte?

ELLIDA. Enimmäkseen merestä.

WANGEL. Merestä siis?

ELLIDA. Myrskystä ja tyvenestä. Meren mustista öistä. Ja sen häikäisevistä päivistä, kun aurinko kimmellyttelee ulapoita. Vaan enin puhelimme valaskaloista ja mursuista ja hylkeistä, jotka lyövät leikkiään puolipäivän helteessä. Ja sitten puhelimme kalalokeista ja kotkista ja muista merilinnuista. Ajatteles, kuinka kummallista, — puhellessamme näistä, minusta tuntui ikäänkuin kaikki, sekä merieläimet että linnut, olisivat sukua hänelle.

WANGEL. Entä sinä itse?

ELLIDA. Niin, minusta tuntui kuin melkein itsekin olisin ollut samaa sukua.

WANGEL. Niin, niin. — Ja sitten sinä menit kihloihin hänen kanssaan?

ELLIDA. Menin. Hän sanoi, että minun täytyy tehdä se.

WANGEL. Täytyy? Eikö sinulla siis ollut omaa tahtoa?

ELLIDA. Ei, hänen läsnäollessaan. Oh — jälestäpäin minusta kaikki tuntui ihan käsittämättömältä.

WANGEL. Olitteko usein yhdessä?

ELLIDA. Emme. Emme usein. Kerran hän tuli meille katselemaan majakkaa. Silloin minä tutustuin häneen. Ja senjälkeen tapasimme toisemme silloin tällöin. Mutta sitten tapahtui tuo kapteenin murha. Ja silloinhan hänen täytyi matkustaa.

WANGEL. Niin, niin. Kerroppas siitä vähän tarkemmin!

ELLIDA. Se tapahtui varhain päivän koittaessa. Minä sain kirjelipun. Ja siinä hän käski minun tulla luokseen Bratthammeriin, — tiedäthän, tuolle särkälle, joka on majakan ja Skjoldvikin välissä.

WANGEL. Ja sinä menit?

ELLIDA. Menin. En voinut muuta. Ja sitten hän kertoi tappaneensa yöllä kapteenin.

WANGEL. Hän sanoi siis sen itse. Tunnusti suoraan?

ELLIDA. Aivan suoraan. Mutta hän sanoi tehneensä vaan, mitä oikeus ja kohtuus vaati.

WANAGEL. Oikeus ja kohtuus? Mistä syystä hän sitten murhasi hänet?

ELLIDA. Sitä hän ei ilmaissut. Sanoi vaan ettei sitä voi kertoa minulle.

WANGEL. Ja sinä luotit yksinkertaisesti hänen sanaansa?

ELLIDA. Niin, en olisi silloin voinut edes epäillä häntä. No niin, hänen täytyi lähteä. Mutta kun hän oli jäähyväisiä sanomassa — ei, sinä et koskaan voi arvata, mitä hänen päähänsä silloin juolahti?

WANGEL. No? Annahan kuulla!

ELLIDA. Hän otti taskustaan avainrenkaan ja sormestaan sormuksen, jota hän tavallisesti aina käytti. Minulta hän niinikään otti pienen sormuksen, joka sattumalta oli mukanani. Nämä molemmat sormukset hän pujotti avainrenkaaseen. Ja sitten hän sanoi että nyt hän vihkii meidät molemmat yhteen meren kanssa.

WANGEL. Vihkii —?

ELLIDA. Niin hän sanoi. Ja samassa hän heitti sormukset niin kauvas kuin jaksoi meren selälle.

WANGEL. Ja sinä, Ellida? sinä suostuit siihen?

ELLIDA. Ajattelehan, silloin minusta oli kaikki niinkuin olla piti.
Mutta Jumalan kiitos, sitten hän lähti pois — ja —

WANGEL. Ja kun hän oli lähtenyt —?

ELLIDA. No, voit arvata, että minä piankin toinnuin ja tulin taas järkiini. Tulin huomaamaan miten hullua ja mieletöntä kaikki oli ollut.

WANGEL. Sinä mainitsit äsken jotain kirjeistä. Olet siis kuullut hänestä sen jälkeen?

ELLIDA. Olen. Ensin vain pari riviä Arkangelista. Niissä hän vain ilmoitti lähtevänsä Amerikkaan. Ja ilmoitti samassa mihin voisin lähettää vastauksen.

WANGEL. Vastasitko sinä?

ELLIDA. Heti. Kirjoitin tietysti, että välimme nyt oli lopussa. Ja että hänen ei pitäisi enään ajatella minua, niinkuin en minäkään enään ajattele häntä.

WANGEL. Kirjoittiko hän uudestaan siitä huolimatta?

ELLIDA. Niin, hän kirjoitti siitä huolimatta?

WANGEL. Ja mitä hän vastasi siihen, mitä olit sanonut?

ELLIDA. Ei sanallakaan hän siihen koskenut. Hän ei ollut tietävinään, että minä olin rikkonut välimme. Kirjoitti vaan aivan tyynesti ja varmasti, että minun tuli odottaa häntä. Ja sanoi tulevansa minua noutamaan, niin pian kuin vain voisi. Ja silloin minun pitäisi viipymättä tulla hänen luokseen.

WANGEL. Hän ei siis tahtonut luopua sinusta?

ELLIDA. Ei. Silloin minä kirjoitin uudelleen. Melkein sanasta sanaan samoin kuin ensi kerralla. Tahi vielä jyrkemmin.

WANGEL. Silloin kai hän jätti sinut rauhaan?

ELLIDA. Ei, älä uskokaan. Kirjoitti vaan yhtä tyynesti kuin ennenkin. Eikä nytkään sanaa siitä, että olin rikkonut välimme. Silloin huomasin, että oli turha jatkaa. En kirjoittanut hänelle enään.

WANGEL. Etkä enään kuullut hänestä mitään?

ELLIDA. Kuulin. Sain vielä kolme kirjettä senjälkeen. Toisen hän kirjoitti Kaliforniasta, toisen Kiinasta. Hänen kaikkein viimeinen kirjeensä oli Australiasta. Silloin hän sanoi menevänsä kultakentille. Vaan sen jälkeen en ole kuullut hänestä mitään.

WANGEL. Sillä miehellä on ollut kummallinen valta sinuun, Ellida.

ELLIDA. Oi on, on! Hän on kammottava ihminen!

WANGEL. Sinä et saa enään ajatella häntä. Et koskaan! Kuuletko, rakas, rakas Ellida! Lupaa se minulle. Nyt me koetamme toisenlaista parannuskeinoa. Siihen tarvitaan raittiimpaa ilmaa kuin on täällä vuonon pohjassa. Suolaista, karkaisevaa meri-ilmaa, rakkaani! Mitä siitä arvelet?

ELLIDA. Oi, älä puhu siitä. Heitä se kokonaan mielestäsi! Se ei kuitenkaan auttaisi minua. Minä tunnen niin hyvin, — etten saisi sielläkään sitä mielestäni karkoitetuksi.

WANGEL. Mitä, armaani? — mitä sinä oikeastaan tarkoitat?

ELLIDA. Sitä kammottavaa, sitä käsittämätöntä voimaa, joka minun sieluani hallitsee —

WANGEL. Mutta sinähän olet jo vapautunut siitä. Silloin kun teit lopun siitä suhteesta. Kaikkihan on iäksi ohi.

ELLIDA (Hypähtää paikaltaan.) Ei, se se juuri on kauheata! Se ei ole ohi.

WANGEL. Eikö?

ELLIDA. Ei, Wangel, — se ei ole ohi! Minä pelkään, ettei se milloinkaan mene ohi. Ei koko elämässäni!

WANGEL (Tukahutetulla äänellä.) Tarkoitatko, ettet syvimmässä sydämessäsi koskaan ole voinut unhoittaa tuota vierasta miestä?

ELLIDA. Minä olin jo unhoittanut hänet. Mutta sitten tuntui kuin hän olisi tullut takaisin.

WANGEL. Onko siitä kauvan?

ELLIDA. Noin kolme vuotta. Taikka vähän enemmän. Silloin kun odotin lasta.

WANGEL. Ah silloin! Niin Ellida, nyt minulle alkaa selvitä yksi ja toinen seikka.

ELLIDA. Sinä erehdyt, ystäväni. Sitä mikä minuun on tullut — oh, pelkään ettei sitä kukaan voi milloinkaan selittää.

WANGEL (Katsoo surullisesti häneen.) Minun luonani olet sinä elänyt kolme pitkää vuotta ja ajatuksissasi rakastanut toista miestä! Toista! Et minua, — vaan toista!

ELLIDA. Sinä erehdyt. Minä en rakasta ketään muuta kuin sinua.

WANGEL (Tukahutetulla äänellä.) Minkätähden et siis koko tänä aikana ole tahtonut elää minun kanssani yhdessä, vaimonani?

ELLIDA. Minä en uskalla sen kammon tähden, joka tuosta tuntemattomasta miehestä virtaa.

WANGEL. Kammon?

ELLIDA. Niin, kammon. Semmoisen selittämättömän kauhun, jommoista vain meri voi luoda. Sillä tiedä, Wangel, nyt tahdon kertoa… (Kaupungin nuorisoa, palaten takaisin vasemmalta; tervehtivät ja menevät oikealle. Nuorten joukossa Arnholm, Bolette, Hilde ja Lyngstrand.)

BOLETTE (Ohitse mennessään.) Kas! Vieläkö te istutte täällä ylhäällä?

ELLIDA. Täällä on niin raitista ja vilpoisaa.

ARNHOLM. Me puolestamme aiomme alas tanssimaan.

WANGEL. Hyvä, hyvä. Me tulemme kohta jälestä.

HILDE. Hyvästi siksi aikaa.

ELLIDA. Herra Lyngstrand, odottakaa hetkinen (Lyngstrand pysähtyy.
Arnholm, Bolette ja Hilde menevät oikealle.)

ELLIDA (Lyngstrandille.) Aiotteko tekin tanssia?

LYNGSTRAND. En, rouva. En tiedä uskallanko.

ELLIDA. Parasta, että olette varovainen. Sillä teidän rintanne — ettehän ole siitä vammasta vielä parantunut.

LYNGSTRAND. En oikein

ELLIDA (Vähän viivytellen.) Kuinka kauvan siitä matkasta nyt onkaan?

LYNGSTRAND. Siitä, jolla sain tämän vamman?

ELLIDA. Niin. Siitä matkasta, josta puhuitte aamupäivällä.

LYNGSTRAND. Oh, siitä on kai suunnilleen… Odottakaapas — niin, siitä on nyt runsaasti kolme vuotta.

ELLIDA. Kolme vuotta siis.

LYNGSTRAND. Taikka vähän enemmän. Sillä Amerikasta lähdimme helmikuussa. Ja sitten jouduimme haaksirikkoon maaliskuussa. Juuri päiväntasauksen myrskyissä se tapahtui.

ELLIDA (Katsoo Wangeliin.) Siis juuri samaan aikaan, jolloin —

WANGEL. Mutta, rakas Ellida —?

ELLIDA. Niin, minä en tahdo enään pidättää teitä, herra Lyngstrand.
Menkää nyt, mutta älkää vaan tanssiko.

LYNGSTRAND. En. Minä vaan katselen syrjästä. (Menee oikealle.)

WANGEL. Rakas Ellida, — miksi kyselit häneltä tuosta matkasta?

ELLIDA. Johnston on ollut samassa laivassa. Siitä olen aivan varma.

WANGEL. Mistä sen päätät?

ELLIDA (Vastaamatta hänelle.) Hän oli matkalla saanut tietää, että minä olin mennyt toiselle miehelle, hänen poissaollessaan. Ja silloin — sillä samalla hetkellä se minut valtasi.

WANGEL. Se kammo?

ELLIDA. Niin. Minä voin yht'äkkiä nähdä hänet ilmielävänä edessäni.
Tahi oikeammin noin vähän syrjässä. Sillä hän ei koskaan katso minuun.
Hän vain seisoo siinä.

WANGEL. Minkälaiselta hän sinusta näyttää?

ELLIDA. Sellaiselta kuiq, hänet viimeksi näin.

WANGEL. Kymmenen vuotta sitten?

ELLIDA. Niin. Tuolla Bratthammerissa. Kaikkein selvimmin näen hänen rintaneulansa, suuri sinivalkoinen helmi keskessä. Se helmi on kuin kuolleen kalan silmä. Ja se ikäänkuin tuijottaa minuun.

WANGEL. Jumalan tähden, Ellida, sinä olet sairaampi kuin luulinkaan.
Sairaampi kuin itse tiedätkään.

ELLIDA. Niin, niin, auta minua, jos voit! Sillä minä tunnen, että se kiristyy yhä tiukemmalle minun ympärini.

WANGEL. Ja tuossa tilassa olet elänyt kokonaista kolme vuotta. Kärsinyt salaisia tuskiasi, uskomatta niitä minulle.

ELLIDA. Enhän minä voinut puhua. En — ennenkuin nyt, kun se oli välttämätöntä — sinun itsesi tähden. Jos olisin uskonut sinulle kaiken tämän, — silloinhan minun olisi pitänyt selittää sinulle sekin — se selittämätön.

WANGEL. Selittämätön?

ELLIDA (Torjuen.) Ei, ei, ei! Älä kysy enempää! Yksi ainoa asia vielä. Ja sitten ei enään sanaakaan. Wangel, — kuinka voimme selittää tuon ilmiön lapsen silmissä —?

WANGEL. Rakkahin Ellida, vakuutan, että se oli vain sinun mielikuvitteluasi. Lapsella oli aivan samanlaiset silmät kuin muillakin terveillä lapsilla.

ELLIDA. Ei, ei ollut! Ettet sinä sitä huomannut! Lapsen silmät vaihtoivat väriä meren mukaan. Jos vuono päilyi tyynenä auringonpaisteessa, olivat sen silmät samanlaiset. Samoin myös myrskyssä. Oh, minä sen kyllä panin merkille, minä, ettet sinä sitä huomannutkaan.

WANGEL (Myönnyttäen.) Hm! olkoon niin. Vaan jospa niin olisi ollutkin?
Entä sitten?

ELLIDA (Hiljaa, lähestyen.) Minä olen nähnyt samanlaiset silmät ennen.

WANGEL. Koska? Missä?

ELLIDA. Tuolla Bratthammerissa, kymmenen vuotta sitten.

WANGEL (Peräytyy askeleen.) Mitä tämä —?

ELLIDA (Kuiskaa väristen.) Lapsella oli tuon miehen silmät.

WANGEL (Huudahtaa vaistomaisesti.) Ellida!

ELLIDA (Vääntelee vaikeroiden käsiään.) Nyt ymmärrät, minkä vuoksi minä en enään koskaan tahdo, — en enään koskaan saa elää sinun aviovaimonasi. (Kääntyy nopeasti ja pakenee mäkeä alas oikealle.)

WANGEL (Rientää hänen jälkeensä, huutaa:) Ellida, — Ellida! Minun onneton vaimo raukkani!

KOLMAS NÄYTÖS.

Nurkka tohtori Wangelin puutarhasta. Kostea, soinen ja tuuheiden vanhojen puiden varjostama paikka. Oikealta siintää puoleksi kuivuneen lammen pinta. Matala, avonainen veräjä eroittaa puutarhan perällä olevasta polusta ja vuonosta. Taka-alalla tunturien huiput vuonon toisella puolen. On iltapuoli.

BOLETTE istuu ommellen kivipenkillä vasemmalla. Penkillä on pari kirjaa ja ompelukoppa.

HILDE ja LYNGSTRAND kulkevat kalastusvehkeet käsissä lammen äyräällä.

HILDE (Viittoo Lyngstrandille.) Hst! Tuolla näkyy olevan muuan aika karilas!

LYNGSTRAND (Katsoo.) Missä, missä!

HILDE (Osoittaen.) Ettekö näe — tuolla alhaalla. Ja kas tuolla! Tuoll' on, hiisi vieköön, vielä toinenkin. (Katsahtaa puiden väliin.) Voi, voi, — nyt se tulee säikyttämään ne kaikki tiehensä!

BOLETTE (Katsahtaa työstään.) Kuka tulee?

HILDE. Sinun yliopettajasi, muori kulta!

BOLETTE. Minun —?

HILDE. Niin, minun hän, Herra nähköön, ei koskaan ole ollut.

(Yliopettaja Arnholm, oikealta, puiden välistä.)

ARNHOLM. Onko lammikkoon ilmestynyt kaloja?

HILDE. On, täällä kähmii muutamia ikivanhoja ruutanoita.

ARNHOLM. Jopa nyt jotakin, vai ovat ne vanhat ruutanat vielä hengissä!

HILDE. Ne ovat sitkeätä sukua. Mutta kyllä me nyt jonkun niistä nutistamme.

ARNHOLM. Koettaisitte ennemmin onneanne tuolla vuonolla.

LYNGSTRAND. Ei, lammikko — se tuntuu niinkuin salaperäisemmältä.

HILDE. Niin, tämä on jännittävämpää. — Oletteko nyt ollut uimassa?

ARNHOLM. Olen. Tulen suoraan uimahuoneelta.

HILDE. Te pysyttelitte kai vaan aitauksen sisäpuolella?

ARNHOLM. Niin, enhän minä ole mikään uimamaisteri.

HILDE. Osaatteko kellua selällänne?

ARNHOLM. En.

HILDE. Minä osaan. (Lyngstrandille.) Koetetaanpas onneamme tuolla toisella puolen.

(Menevät lammen äyrästä pitkin pois oikealle.)

ARNHOLM (Menee lähemmäksi Bolettea.) Yksinkö te täällä istuskelette neiti Bolette?

BOLETTE. Yksinhän minä tavallisesti istun.

ARNHOLM. Eikö äitinne ole täällä?

BOLETTE. Ei, hän on luultavasti isän kanssa kävelyllä.

ARNHOLM. Miten hän voi nyt iltapäivällä?

BOLETTE. En oikein tiedä. Unohdin kysyä häneltä.

ARNHOLM. Mitä kirjoja teillä tuossa on?

BOLETTE. Oh, toinen on joku kasvioppi. Ja toinen maantieteellinen kertomus.

ARNHOLM. Luetteko mielellänne semmoisia kirjoja?

BOLETTE. Luen, kun vaan on aikaa, niin — Mutta minunhan tulee ennen kaikkea pitää huolta taloudesta.

ARNHOLM. Eikö äitinne — äitipuolenne — eikö hän auta teitä niissä toimissa?

BOLETTE. Ei, ne ovat minun huolenani. Pitihän minun hoitaa taloutta niinä kahtena vuonna, jolloin isä oli yksin. Ja sille kannalle asiat sitte jäivätkin.

ARNHOLM. Mutta yhtä suuri lukuhalu teillä vaan on.

BOLETTE. Niin, minä luen kaikki hyvät kirjat, jotka vaan saan käsiini. Haluttaahan sitä vähä oppia tuntemaan maailmaa. Sillä täällähän me elämme niin syrjässä kaikesta, mitä maailmassa on. Niin, melkein eristettynä.

ARNHOLM. Hyvä Bolette, elkää toki niin sanoko.

BOLETTE. Sanon kyllä. Minusta me emme elä suurin toisella lailla, kuin ruutanat tuossa lammikossa. Vuono on niillä aivan vieressään ja siinä kulkevat suuret villit kalaparvet edestakaisin. Mutta siitä eivät nuo vaivaiset, kesyt, kotikalat saa mitään tietää. Eivät ne koskaan pääse muitten seuraan.

ARNHOLM. Enkä luule että mereen pääseminen niille olisi edes terveellistäkään.

BOLETTE. Se olisi minusta jotenkin yhdentekevää.

ARNHOLM. Muuten ettehän voi sanoa, että täällä niin kokonaan ollaan elämästä erossa. Ainakaan ei kesäisin. Tämähän on tähän vuodenaikaan kuin jonkunlainen suuren maailman yhtymäpaikka. Melkein keskipiste — noin ohimennen.

BOLETTE (Hymyilee.) Niin, teidän, joka itse olette täällä noin vaan ohimennen, teidän on tosiaan helppo tehdä pilaa meistä.

ARNHOLM. Minäkö tekisin pilaa! — Kuinka te voitte semmoista luulla?

BOLETTE. Tuo kaikki, minkä lausuitte suuren maailman yhtymispaikasta ja keskipisteestä, sen te olette kuulleet kaupunkilaisilta. Niillä on tapana puhua semmoista.

ARNHOLM. Totta puhuen olen sen pannut merkille.

BOLETTE. Mutta siinähän ei ole totuutta nimeksikään. Ei meille, jotka olemme tänne sidotut. Mitä hyötyä meillä siitä on että suuri tuntematon maailma vaeltaa tästä ohitse, matkustaessaan sydänyön-aurinkoa katsomaan? Me emme koskaan saa nähdä sydänyönaurinkoa. Ei, me saamme vaan kiltisti tyytyä elämään täällä ruutanalammikossamme.

ARNHOLM (Istuu hänen viereensä.) Sanokaapas, hyvä Bolette, — eikö teidän mielenne ikävöi jotain — jotain määrättyä tarkoitan, jotain jota te täällä kotioloissa olette vailla?

BOLETTE. Niin, voi olla…

ARNHOLM. Ja mitä se oikeastaan on? Mitä te täällä kaipaatte?

BOLETTE. Enin päästäkseni matkustamaan.

ARNHOLM. Sitä kaikista enin?

BOLETTE. Ja saada oppia vähä enemmän. Oppia jotain kunnolla ja perin pohjin.

ARNHOLM. Siihen aikaan, kun minä ohjasin teitä, sanoi isänne usein että teidän piti saada jatkaa lukujanne.

BOLETTE. Niin, — niin, isä parka, — hän sanoo niin paljo. Mutta kun tosi tulee eteen niin —. Isällä ei ole sitä oikeata tarmoa.

ARNHOLM. Ei, paha kyllä, olette oikeassa. Ei sitä hänessä oikein ole. Mutta oletteko koskaan puhunut hänen kanssaan asiasta! Oikein vakavasti ja perinpohjaisesti?

BOLETTE. En, sitä en ole tehnyt.

ARNHOLM. Se teidän pitäisi tehdä. Ennenkuin on liika myöhä, Bolette.
Minkätähden te ette sitä tee?

BOLETTE. Kai siitä syystä, ett'ei minussakaan ole sitä oikeata tarmoa, luultavasti. Minä tulen varmaankin isääni.

ARNHOLM. Hm, ettekö vaan tuomitse itseänne väärin?

BOLETTE. Sen pahempi, en. Ja sitte on isällä niin vähä aikaa minua ja minun tulevaisuuttani ajatella. Eikä hänellä siihen ole suurin haluakaan. Semmoiset asiat hän mieluimmin jättää sikseen, jos vaan voi. Sillä onhan hänellä kyllin puuhaa Ellidasta —.

ARNHOLM. Kenestä —? Kuinka?

BOLETTE. Tarkoitan että hän ja äitipuoleni — (Keskeyttäen.) Isällä ja äidillä on omat asiansa, ymmärrättehän.

ARNHOLM. Sitä parempihan olisi että koettaisitte päästä pois täältä.

BOLETTE. Mutta minusta tuntuu kuitenkin kuin ei minulla olisi oikeutta siihen. Oikeutta jättää isää.

ARNHOLM. Vaan, hyvä Bolette, kerranhan te kuitenkin sen teette. Siksi pitäisi teidän mielestäni niin pian kuin mahdollista —

BOLETTE. Niin, ei kai ole muuta neuvoa. Täytyyhän minun ajatella itseänikin. Etsiä jokin asema elämässä —. Kun isä kerran kuolee, eihän minulla ole ketään, kehen turvautua. — Mutta, isä parka, minä pelkään niin lähteä hänen luotaan.

ARNHOLM. Pelkäätte —?

BOLETTE. Niin, isän tähden.

ARNHOLM. Mutta, hyvänen aika, entä äitipuolenne? Jäähän hän isänne luo.

BOLETTE. Niin, niinpä kyllä. Mutta hän ei kelpaa kaikkeen siihen, johon äiti oli kuin luotu. On niin paljon asioita, joita tämä ei näe. Tai, joita hän ehkä ei tahdo nähdä, — tai joista hän ei välitä. En tiedä mikä niistä on oikeampi.

ARNHOLM. Hm, luulen ymmärtäväni mitä tarkoitatte.

BOLETTE. Isä parka, — hän on heikko muutamissa asioissa. Olette kai
itsekin sen huomannut. Työkään ei riitä täyttämään koko hänen aikaansa.
Lisäksi se, että hänellä on vaimo, joka ei voi häntä yhtään tukea. —
Siihen hän on tosin itsekin syypää.

ARNHOLM. Miten niin luulette?

BOLETTE. Isä tahtoo aina nähdä ihmiset iloisina ympärillään. Kodissa pitää olla päivänpaistetta ja tyytyväisyyttä, sanoo hän. Siksi pelkään, että isä hänelle — äidille antaa lääkettä, joka ajan pitkään on vahingoksi.

ARNHOLM. Niinkö todella arvelette.

BOLETTE. Minä en saa sitä ajatusta päästäni. Sillä äiti on toisinaan niin omituinen. (Kiivaasti.) Mutta eikö olekin väärin, että minun koko ikäni pitää pysyä kotona. Eihän minusta sittekään ole suurta apua isälle. Ja onhan minulla velvollisuuksia itseänikin kohtaan.

ARNHOLM. Tiedättekö, Bolette, — tästä asiasta meidän kahden täytyy puhua tarkemmin.

BOLETTE. Ei se varmaankaan siitä parane. Minä olen kai sittenkin luotu jäämään tänne ruutanalammikkoon, luulen.

ARNHOLM. Ette suinkaan. Kaikki riippuu teistä itsestänne.

BOLETTE (Vilkkaasti.) Sanotteko niin?

ARNHOLM. Niin, uskokaa minua. Asia on kokonaan teidän omassa vallassanne.

BOLETTE. Oi, jospa minä todella voisin —. Tahdotteko te kenties puhua minun puolestani isälle?

ARNHOLM. Tahdon senkin tehdä. Mutta ennen muuta tahdon avomielisesti ja peittelemättä puhua teidän kanssanne, rakas Bolette (Katsoo vasemmalle.) Hys! Älkää antako muiden huomata mitään. Palataan toiste tähän.

    (Ellida tulee vasemmalta. Hän on hatutta päin, suuri huivi vaan
    heitettynä hartioille.)

ELLIDA (Levottomalla vilkkaudella.) Täällä tuntuu hyvältä! Täällä on suloista!

ARNHOLM (Nousee.) Oletteko ollut kävelemässä?

ELLIDA. Olen, pitkän, pitkän ihanan matkan kävelimme Wangelin kanssa.
Ja nyt me menemme purjehtimaan.

BOLETTE. Etkö tahdo istua?

ELLIDA. Kiitoksia, en. Ei istua.

BOLETTE (Siirtyy penkille.) Tässä on hyvää tilaa.

ELLIDA (Kävelee edestakaisin.) Ei, ei, ei, ei istua. Ei istua.

ARNHOLM. Se kävelymatka teki teille varmaan hyvää. Te näytätte niin reipastuneelta.

ELLIDA. Oo, minun on niin ihmeen hyvä olla. Tunnen itseni niin sanomattoman onnelliseksi! Niin varmaksi! Niin turvalliseksi — (Katsoo vasemmalle.) Mikä suuri laiva tuolla höyryää?

BOLETTE (Nousee ja katsoo sinnepäin.) Se on varmaan se suuri englantilainen.

ARNHOLM. Se lähenee ankkuripaikkaa. Pysähtyykö se tavallisesti tähän?

BOLETTE. Vain puoleksi tunniksi. Se jatkaa sisävuonoon.

ELLIDA. Ja sitten merelle takaisin — huomenna. Ulos aavalle ulapalle. Ja pois yli meren. Ajatelkaas, — kunpa pääsisi mukaan! Oi, kun pääsisi! Kun vaan pääsisi!

ARNHOLM. Ettekö koskaan ole tehnyt pitempää merimatkaa, rouva Wangel?

ELLIDA. En koskaan. Vain tuommoisia pikku retkiä täällä vuonoissa.

BOLETTE (Huoaten.) Niin, niin, me saamme tyytyä maakamaraan.

ARNHOLM. No, maakamarallehan me varsinaisesti kuulummekin.

ELLIDA. Ei, minä en usko, että me siihen kuulumme.

ARNHOLM. Emmekö kuulu maahan?

ELLIDA. Emme. Luulen että jos ihmiset alusta alkaen olisivat tottuneet elämään merellä, — tai ehkä meressä — niin olisimme nyt paljoa täydellisenipiä kuin olemme. Sekä parempia että onnellisempia.

ARNHOLM. Niinkö todella luulette?

ELLIDA. Emmeköhän vaan olisikin, arvelen. Olen monta, monta kertaa puhunut Wangelin kanssa tästä —

ARNHOLM. Ja hän —?

ELLIDA. Hän arvelee, että minä ehkä olen oikeassa.

ARNHOLM (Laskien leikkiä.) No, olkoon menneeksi! Mutta tehty kun tehty. Me olemme siis auttamattomasti joutuneet väärälle tolalle ja kehittyneet maamyyriksi emmekä vesieläimiksi. Ja nyt jo ainakin lienee liian myöhäistä korjata se erehdys.

ELLIDA. Se mitä sanotte, on surullinen totuus. Ja luulen että ihmiset aavistavat sen itsekin. Että joku hämärä tunto siitä kalvaa heidän sieluaan ikäänkuin salainen katumus ja suru. Uskokaa minua, siinä on syvin syy ihmisten raskasmielisyyteen. Niin, — uskokaa minua.

ARNHOLM. Mutta hyvä rouva Wangel, minusta tuntuu kuin eivät ihmiset niin pahoin raskasmielisiä olisikaan. Päinvastoin näyttää elämä useimmille olevan kevyt ja valoisa ja kuluvan suurena hiljaisena itsetiedottomana ilona.

ELLIDA. Ei suinkaan. Se ilo — se on aivan samanlaista kuin meidän ilomme pitkästä valoisasta kesäpäivästä. Sitäkin seuraa aina ajatus tulevasta pimeyden ajasta. Ja se ajatus luo varjon ihmis-iloon — samoin kuin pilvenhattara vuonoon. Äsken se vielä päilyi kirkkaana ja sinisenä. Ja sitte yht'äkkiä —

BOLETTE. Sinun ei pitäisi nyt antautua noin surullisiin ajatuksiin.
Olithan juuri niin iloinen ja reipas —

ELLIDA. Niin, niin, olinhan minä. Ooh, tämä, tämä, — tyhmäähän se on. (Katselee levottomasti ympärilleen.) Kunpa Wangel nyt vaan tulisi. Hän sanoi niin varmasti tulevansa. Mutta ei häntä kumminkaan kuulu. Hän on varmaankin unohtanut. Ooh, rakas Arnholm, ettekö te koettaisi saada häntä käsiinne?

ARNHOLM. Mielelläni.

ELLIDA. Sanokaa, että hänen pitää tulla heti. Sillä nyt minä en näe häntä —

ARNHOLM. Ette näe —?

ELLIDA. Te ette minua ymmärrä. Kun hän on poissa, en toisinaan voi muistaa hänen ulkomuotoaan. Ja silloin tuntuu kuin olisin hänet kadottanut. — Se on niin kauhean tuskallista. Mutta menkää nyt! (Ellida kulkee lammikon äyräällä sinne tänne.)

BOLETTE (Arnholmille.) Minä tulen kanssanne. Ettehän te osaa —

ARNHOLM. Mitä vielä. Kyllä minä —

BOLETTE (Puoliääneen.) Ei, ei, minä olen niin levoton. Pelkään hänen menneen höyrylaivalle.

ARNHOLM. Pelkäätte?

BOLETTE. Niin, hänellä on tapana käydä katsomassa onko matkustajien joukossa tuttuja. Ja sitten siellä laivalla on ravintola —

ARNHOLM. Ah! niin. Tulkaa siis neiti. (Arnholm ja Bolette menevät vasemmalle.)

(Ellida seisoo hetkisen tuijottaen lammikkoon. Vähä väliä hän puhelee hiljaa ja katkonaisesti itsekseen. Aidan takana olevaa polkua pitkin tulee vasemmalta outo, matkapukuinen mies. Hänellä on tuuhea punertava tukka ja parta. Skottilaislakki päässä ja matkalaukku riippuen hihnassa olkapäältä.)

TUNTEMATON (Kulkee hitaasti aidan vierustaa ja katselee puutarhaan. Huomatessaan Ellidan seisahtuu hän, katselee herkeämättä ja tutkivasti häneen ja lausuu puoliääneen.) Hyvää iltaa Ellida!

ELLIDA (Kääntyy ja huudahtaa.) Oi, rakkahin, — tuletko vihdoin!

TUNTEMATON. Minä tulen vihdoin.

ELLIDA (Katsoo hämmästyneenä ja pelokkaasti häneen.) Kuka te olette?
Ketä te täältä etsitte?

TUNTEMATON. Sinä sen kyllä tiedät.

ELLIDA (Säpsähtää.) Mitä tämä merkitsee? Miten te minua puhuttelette!
Ketä te haette?

TUNTEMATON. Haen sinua.

ELLIDA (Kauhistuneena.) Ah —! (tuijottaa häneen, horjuu taapäin ja huudahtaa puoleksi tukahutetulla äänellä.) Nuo silmät! — silmät!

TUNTEMATON. No — tunnetko minut vihdoinkin? Minä tunsin sinut heti,
Ellida.

ELLIDA. Ah silmät! Älkää katsoko minuun noin! Minä huudan apua!

TUNTEMATON. Vaiti. Älä pelkää. Enhän minä sinulle mitään tee.

ELLIDA (Pitää kättä silmillään.) Älkää katsoko minuun noin, sanon minä!

TUNTEMATON (Nojaa käsivartensa aitaan.) Minä tulin tuossa englantilaisessa laivassa.

ELLIDA (Katsahtaa häneen arasti.) Mitä te minusta tahdotte?

TUNTEMATON. Minähän lupasin palata niin pian kuin voisin —

ELLIDA. Lähtekää, lähtekää! Älkää palatko koskaan — koskaan enään tänne! Minähän kirjoitin teille, että kaikki meidän välillämme on lopussa. Kaikki! Tehän tiedätte sen!

TUNTEMATON (Levollisesti, vastaamalla edelliseen.) Olisin tullut ennemminkin luoksesi. Mutta en voinut. Nyt vihdoin voin. Ja tässä minä nyt olen, Ellida.

ELLIDA. Mitä te minusta tahdotte? Mitä te aiotte? Mitä varten olette tullut tänne?

TUNTEMATON. Tiedäthän, että olen tullut sinua noutamaan.

ELLIDA (Peräytyy peloissaan.) Minua noutamaan? Aiotteko ottaa minut myötänne!

TUNTEMATON. Aion, tietysti.

ELLIDA. Mutta ettekö tiedä, että minä olen naimisissa!

TUNTEMATON. Tiedän kyllä.

ELLIDA. Ja kuitenkin —! Kuitenkin tulette — noutamaan minua!

TUNTEMATON. Niin, tietysti noutamaan.

ELLIDA (Tarttuu molemmin käsin päähänsä.) Oi, tätä kammottavaa — — kammottavaa —

TUNTEMATON. Etkö tahdo seurata minua?

ELLIDA (Hurjasti.) Älkää katsoko minuun noin!

TUNTEMATON. Kysyn, etkö tahdo?

ELLIDA. En, en, en! Minä en tahdo. En koskaan, koskaan! Minä en tahdo, sanon minä. Minä en voi enkä tahdo! (Hiljemmin.) Enkä minä uskalla.

TUNTEMATON (Kiipee aidan yli puutarhaan.) No niin Ellida, — sitten sanon sinulle vain yhden asian, ennenkuin lähden.

ELLIDA (Koettaa paeta, mutta ei voi. Seisoo kauhusta jäykkänä ja nojautuu puun runkoon.) Älkää koskeko minuun! Älkää tulko minua lähemmäksi! Ei lähemmäksi! Älkää koskeko minuun, sanon minä!

TUNTEMATON (Varovasti astuen pari askelta häntä kohti.) Sinä et saa noin pelätä minua, Ellida.

ELLIDA (Peittää silmänsä käsillään.) Älkää katsoko minuun noin!

TUNTEMATON. Älä vaan pelkää. Älä pelkää.

(Tohtori Wangel tulee puutarhasta vasemmalta.)

WANGEL (Puoleksi puiden peitossa.) No, nyt olet saanut kauvan odottaa minua.

ELLIDA (Syöksyy hänen luokseen, turvautuu hänen käsivarteensa ja huutaa.) Oi, Wangel, — pelasta minut! Pelasta minut, — jos voit!

WANGEL. Ellida, — mitä Jumalan nimessä —!

ELLIDA. Pelasta minut Wangel! Etkö näe häntä? Tuolla hän seisoo!

WANGEL (Katsoo sinnepäin.) Tuo mies tuolla? (Menee lähemmäksi.) Pyydän kysyä — kuka te olette? Ja minkä tähden olette tullut tänne puutarhaan?

TUNTEMATON (Osoittaa päännyökkäyksellä Ellidaa.) Minä tahdon puhutella häntä tuossa.

WANGEL. Vai niin. Te kai se sitten olittekin —? (Ellidalle.) Muuan tuntematon mies kuuluu käyneen sinua kysymässä.

TUNTEMATON. Niin, minä se olin.

WANGEL. Ja mitä te minun vaimostani tahdotte? (Kääntyy.) Tunnetko hänet, Ellida?

ELLIDA (Hiljaa väännellen käsiään.) Oi, tunnenko! Tunnen, tunnen, tunnen!

WANGEL (Pikaisesti.) No!

ELLIDA. Oi, hänhän se on, Wangel! Hän itse! Hän, tiedäthän sinä — hän —!

WANGEL. Mitä! Mitä sanotkaan! (Kääntyy.) Oletteko te se Johnston, joka kerran —

TUNTEMATON. Voittehan sanoa minua Johnstoniksi. Sama minusta. Muuten se ei ole minun nimeni.

WANGEL. Eikö ole?

TUNTEMATON. Ei, ei enään.

WANGEL. Ja mitä te minun vaimostani tahdotte? Sillä kai tiedätte, että majakkamestarin tytär jo kauvan on ollut naimisissa. Ja kenen kanssa, sen kai myös tiedätte.

TUNTEMATON. Sen olen tiennyt jo neljättä vuotta.

ELLIDA (Jännittyneenä.) Kuinka te sen saitte tietää?

TUNTEMATON. Olin matkalla sinun luoksesi. Silloin sain käsiini vanhan sanomalehden. Se oli tämänpuolen lehtiä. Ja siitä luin että sinut oli vihitty.

ELLIDA (Katselee eteensä.) Vihitty. — Siis se se oli —?

TUNTEMATON. Se koski minuun niin kummasti. Sillä se mitä silloin niillä sormuksilla — olihan sekin vihkimys, Ellida.

ELLIDA (Peittää kasvonsa käsillään.) Oih!

WANGEL. Kuinka te uskallatte —!

TUNTEMATON. Olitko sinä unohtanut sen?

ELLIDA (Tuntee hänen katseensa ja puhkee sanomaan.) Älkää katsoko minuun noin!

WANGEL (Asettuu tuntemattoman miehen eteen.) Teidän täytyy puhutella minua eikä häntä. Siis, lyhyesti, — kun nyt tiedätte asianlaidan, — mitä teillä siis oikeastaan on täällä tekemistä! Mitä varten tulette tapaamaan minun vaimoani?

TUNTEMATON. Olin luvannut Ellidalle tulla hänen luokseen, niin pian kuin voisin.

WANGEL. Ellidalle —! Joko taas!

TUNTEMATON. Ja Ellida lupasi vahvasti odottaa minua siksi kunnes jälleen palaan.

WANGEL. Kuulen, että puhuttelette vaimoani ristimänimeltä. Sellaiset tuttavallisuudet eivät ole tapana täällä meillä.

TUNTEMATON. Sen kyllä tiedän. Mutta kun hän nyt etukädessä on minun —

WANGEL. Teidän? Yhä vielä —!

ELLIDA (Peräytyy Wangelin taa.) Ooh —! Hän ei luovu minusta koskaan!

WANGEL. Teidän! Sanotteko että hän on teidän?

TUNTEMATON. Onko hän kertonut teille mitään kahdesta sormuksesta? Minun sormuksestani ja Ellidan sormuksesta?

WANGEL. On. Vaan entä sitten. Tekihän vaimoni myöhemmin kaikesta lopun.
Olettehan saanut hänen kirjeensä. Siis tiedätte sen itse.

TUNTEMATON. Sekä Ellida että minä olimme yksimieliset siitä, että se, mitä sormuksilla tehtiin, oli arvoltaan ja merkitykseltään vihkimys.

ELLIDA. Mutta minä en tahdo, kuulettehan sen! En iki päivinä minä enään tahdo tietää teistä! Älkää katsoko minuun noin! Minä en tahdo, sanon minä!

WANGEL. Te liette päästä sekaisin, jos luulette voivanne puhua oikeuksistanne moisten lapsellisuuksien perusteella.

TUNTEMATON. Se on totta. Oikeutta — siinä merkityksessä, kuin te tarkoitatte — sitä minulla ei ole.

WANGEL. Mutta mitä te sitten tarkoitatte? Ettehän toki luule väkivallalla voivanne riistää häntä minulta! Vasten hänen omaa tahtoansa.

TUNTEMATON. En, mitä hyötyä siitä olisi? Jos Ellida tahtoo minua seurata, täytyy hänen lähteä vapaaehtoisesti.

ELLIDA (Säpsähtäen, huudahtaa.) Vapaaehtoisesti —!

WANGEL. Ja semmoista voitte luulla —!

ELLIDA (Itsekseen.) Vapaaehtoisesti —!

WANGEL. Te olette hourupäinen. Menkää tiehenne. Meillä ei ole teidän kanssanne mitään tekemistä.

TUNTEMATON (Katsoen kelloonsa.) Minun on kohta oltava laivassa taas (Astuu askeleen lähemmäksi.) Niin, niin, Ellida, — nyt olen siis tehnyt velvollisuuteni. (Vielä lähemmäksi.) Minä olen pitänyt lupauksen, jonka sinulle annoin!

ELLIDA (Rukoillen, väistyy sivulle.) Oi, älkää koskeko minuun!

TUNTEMATON. Ja nyt saat miettimisaikaa huomis-yöhön —

WANGEL. Tässä ei ole mitään mietittävää. Suorikaa tiehenne täältä.

TUNTEMATON (Yhä vaan Ellidalle.) Nyt menen laivassa sisävuonoon. Huomis-yönä palaan ja silloin poikkeen taas luoksesi. Sinun täytyy odottaa minua täällä puutarhassa. Sillä tahdon mieluimmin suorittaa asian kahden sinun kanssasi, ymmärräthän.

ELLIDA (Hiljaa ja vavisten.) Kuulitko, Wangel!

WANGEL. Ole huoleti. Sen käynnin me kyllä estämme.

TUNTEMATON. Hyvästi siksi, Ellida. Huomis-yönä siis!

ELLIDA (Rukoillen.) Oi, ei, ei, — älkää tulko huomisyönä! Älkää palatko enään koskaan!

TUNTEMATON. Ja jos siihen mennessä suostut seuraamaan minua meren toiselle puolen —

ELLIDA. Oi, älkää katsoko minuun noin!

TUNTEMATON. Tarkoitan vaan että jos, niin tulee sinun olla matkakunnossa.

WANGEL. Mene sisään, Ellida.

ELLIDA. Minä en voi. Oi, auta minua! Pelasta minut, Wangel!

TUNTEMATON. Ajattele tarkoin, Ellida. Ellet huomenna seuraa minua, on kaikki lopussa.

ELLIDA (Katsoo vavisten häneen.) Onko kaikki silloin lopussa ainiaaksi —?

TUNTEMATON (Nyökäten.) Sitten ei sitä enään koskaan voi korjata, Ellida. Minä en enään milloinkaan palaa näille maille. Et enään koskaan näe minua. Etkä milloinkaan kuule minusta. Silloin olen sinulta kuollut, kadonnut ainiaaksi.

ELLIDA (Hengittää levottomasti.) Oh —!

TUNTEMATON. Ajattele siis tarkoin, mitä teet. Hyvästi (Menee pois, nousee yli aidan, seisahtuu ja lausuu:) Niin, Ellida — laittaudu matkakuntoon huomis-yöksi. Sillä silloin tulen sinua noutamaan. (Menee hitaasti ja tyynesti polkua pitkin oikealle.)

ELLIDA (Katselee hetkisen hänen jälkeensä.) Vapaaehtoisesti, hän sanoi!
Ajattele, — hän sanoi, että minun vapaaehtoisesti pitää seurata häntä.

WANGEL. Ole vaan rauhassa. Nythän hän on mennyt. Ja sinä et näe häntä enään koskaan.

ELLIDA. Oi, kuinka voit niin sanoa? Tuleehan hän taas huomis-yönä.

WANGEL. Antaa hänen tulla. Mutta sinua hän ei ainakaan enää tapaa.