VI.
Niin jätimme hotellin ja kiiruhdimme rantaan. Kun tulimme Delfineen, näimme, että porvoolaisen parkkilaivan »Gustafin» vene oli kiinnitetty meidän pääportaisiimme. Perämies Julie Blom, sittemmin merikapteeni, oli tullut tapaamaan minua. Hän pyysi, että ottaisin hänen paikkansa Gustaf-laivassa, jotta hän pääsisi Delfineen. Porvoolainen laiva oli jo valmis lähtemään kotiin. Julie Blom toivoi pääsevänsä Rio de Janeiroon, ja minä kaikkialle muualle kuin Rioon. Gustafin kapteeni Åhman oli jo suostunut vaihtoon eikä kapteeni Bäckilla ollut mitään sitä vastaan. Päivää ennen Gustafin lähtöä piti Blomin tulla Delfineen ja minun mennä Gustafiin. Vähän aikaisemmin oli mönsträys tapahtuva Norjan ja Venäjän konsulien luona. Tämä vaihto oli minulle hyvin mieluinen, sillä näin välttäisin menon Rioon, jota pelkäsin enemmän kuin helvettiä. Kapteeni Bäck kielsi minua puhumasta asiasta Kirstenille. Hänen ei tarvitsisi tietää muutosta, ennenkuin vaihto olisi suoritettu: Blom olisi Delfinessä ja minä Gustaf-laivassa. Jäähyväiset olivat tarpeettomat, ja vaihdon tulisi tapahtua yöllä.
Menin nukkumaan noustakseni vahdinpitoon kello yksitoista. Mutta unta en saanut silmiini, vaikka työpäivä oli ollut raskas. Kello yksitoista otin vastaan vahtivuoroni ja kävelin edestakaisin laivan kantta. Ajatukset kiersivät ja kaarsivat päässäni: Minun ei siis tarvinnut mennä keltaruttohelvettiin, Rioon. Delfine, tämä rakkaaksi käynyt laiva, jossa minulla on ollut monta sekä iloista että ikävää seikkailua, täytyi siis nyt jättää. Kirsten ja Magda olivat kohta tuulen viemiä, kuihtuneita kukkia. — Menin peräpuolelle katsomaan kelloa. Kirstenin hytistä näkyi valoa. Hän lauloi kauniilla äänellään Magdalle, joka vielä, vaikka puoliyö läheni, leikki nukkeinsa kanssa. Seisoin taas kompassihuoneen luona, kuten niin monta kertaa ennenkin ja katselin kellonviisaria, joka nyt nopeammin kuin koskaan kiersi taulua. Siirryin sitten kokkapuolelle lyömään kahdeksan lasia; kello oli siis kaksitoista. Kun kuljin heidän hyttinsä ohi, oli se pimeä eikä sieltä kuulunut mitään ääntä. Siellä jo nähtiin suloisia unia. Tultuani soittokellon luo tuumin kauan ennenkuin löin. Oli raskasta havahduttaa äiti ja lapsi, mutta heläytin sittenkin.
* * * * *
Jo viikko oli kulunut, mutta Gustaf ei vieläkään lähtenyt. Eivätkä Hildur ja lordi Lakeford olleet saapuneet »Seastarillaan». Eräänä päivänä Blom toi tavaransa Delfineen, ja minun piti lähteä samalla veneellä, jolla hän oli tullut. Kun Blom saapui laivaamme, olin kanssissa kokoamassa työvaatteitani. Aikomuksemme oli viedä kummankin kapistukset asianomaiseen laivaan sinä päivänä ja palata vielä takaisin. Seuraavana päivänä oli muutto suoritettava ja samalla piti myös käydä mönsträyksessä.
Kun tulin kanssista kannelle, seisoi Magda siellä ja katseli Blomia, joka nosti kapineitaan laivaan. Sitten tyttö katsahti minuun ja juoksi yht'äkkiä äitinsä luo hyttiin. Minä annoin Blomille merkin soutaa tiehensä. Kirsten tuli ulos ja riensi minun luokseni.
— West, mitä tämä merkitsee?
— Minä jätän muutaman päivän kuluttua Delfinen ja tämä nuori mies, jonka kapineet ovat tässä, tulee minun tilalleni. Huomenna mönsträtään meidät molemmat Norjan ja Venäjän konsulaateissa.
Kapteeninrouvan kulmakarvojen väliin syntyi ryppy ja hetken perästä hän sanoi:
— Olen ajatellut sinusta siksi hyvää, etten uskonut sinun hiipivän täältä tiehesi puhumatta minulle mitään. Mikä on syynä tähän inhoittavaan yritykseesi?
— Tiedättehän, Kirsten-rouva, että keltarutto raivoaa Brasiliassa?
— Sinä olet raukka. Onko sinun henkesi kalliimpi kuin minun? Jos sinä lähdet, niin lähden minäkin.
— Minun mielestäni kapteenska ja pieni Magda saattavatkin hyvin jättää
Delfinen. Täällähän on norjalaisia laivoja, joilla voi palata Norjaan.
— Mutta minä sanon kerta kaikkiaan, etten tahdo mennä Norjaan.
Samassa saapuivat kapteeni ja Löflund laivaan ja minä menin kokkapuolelle. Kirsten riensi kapteenia vastaan ja kinastelu alkoi. Seuraavana aamuna, kun minun piti lähteä maihin konsulaattiin, istuin kirkkovaatteissani veneessä pääportaan luona kapteenia odotellen. Häntä vain ei kuulunut. Ensimmäisen perämiehen näin katsovan reelingin yli veneeseeni. Tiedustelin häneltä, missä kapteeni viipyi.
— Kyllä näyttää siltä, että sinä jäät Delfineen. Kajuutassa on puhuttu kovia sanoja. Rouva Kirsten on lyönyt nyrkkinsä pöytään ja käskenyt kapteenin peruuttaa koko miesmuuton, muuten hän tulee hankkimaan kapteenille itselleen matkapassin.
Vähän ajan kuluttua saapui päällikköni veneen kohdalle ja sanoi:
— Tule pois, West, muutosta ei voi tulla mitään.
* * * * *
Lankkulasti oli lossattu. Lastiruumassa laastiin ja pestiin. Gustaf-laivassa hiivattiin ankkuri, purjeet nostettiin ja laiva lähti, laskettuaan kolme kertaa lippunsa alas. Hyvästijättöön vastasivat kaikki Cadizin väylällä olevat laivat. Kun Gustaf oli häipynyt näkymättömiin, nostettiin norjalaisessa »Glommen»-nimisessä parkkilaivassa lippu puolitankoon. Arvasimme heti, että sen kapteeni, jonka tiesimme maanneen huonona sairaana Cadizin sairaalassa, oli kuollut. Taas nostivat kaikki laivat lippunsa, tällä kertaa puolitankoon, jäähyväisiksi vanhalle merenkyntäjälle. Ensin nousivat ainoastaan norjalaisten laivojen liput, mutta vähän myöhemmin kaikkien muidenkin, ja ne pidettiin ylhäällä auringonlaskuun asti. Delfinen miehet valtasi alakuloisuus — keltakuolema kummitteli. Sitten lähtivät kaikista norjalaisista laivoista kapteenit »Glommeniin» surunvalituskäynnille.
Kolmen päivän perästä haudattiin vainaja Cadizin kirkkomaahan. Laivojen liput liehuivat hautauspäivänä puolitangossa. Kaikki norjalaisten alusten kapteenit menivät hautajaisiin silinterihatut päässään. Pienissä laivaveneissäkin, jotka kuljettivat kapteeneja hautajaisiin, liput viipottivat puolitangossa.
Seuraavana aamuna tuli Glommenin v.t. kapteeni, entinen ensimmäinen perämies, Delfineen. Keskusteltuaan hetkisen kapteeni Bäckin kanssa he läksivät yksissä maihin, soutumiehinä Löflund ja minä. Glommenin vene sai toimettomana lähteä pois. Soutaessamme herrat puhuivat kuiskaten keskenään ja näyttivät hyvin vakavilta. Arvasimme, että jotakin oli tekeillä. Heti kun kapteenit olivat nousseet maihin, palasimme Löflundin kanssa laivaan. Espanjalaiset proomumiehet sanoivat lastauksen tulevan kestämään, koska kuljetusvalmista suolaa oli niukalti, sateisia ilmoja kun oli ollut kauan.
Kapteenit viipyivät maissa kaiken päivää ja palasivat vasta myöhään illalla Delfineen. Glommenin kapteeni jäi meille yöksi. Nämä keskustelivat ensimmäisen ja toisen perämiehen kanssa puoliyöhön asti. Kun Löflund yhden aikaan yöllä tuli vahdista, kertoi hän kuulleensa kajuutasta: »Tämän paikan saa West joko Delfinestä taikka Glommenista.» Niinikään hän oli kuullut, että oli sähkötetty koko eilinen päivä ja tänään odotettiin lopullista tietoa. Kun miehet kello kuusi tulivat kannelle, oli suolaproomu taas laivan kyljessä ja espanjalaiset alkoivat hiivata laivaa. Tämä työ tapahtuu siten, että proomusta, joka on köytetty laivaan kiinni, heitetään pienillä, pitkävartisilla lapioilla suola yli laivan reelingin suoraan luukuista sisään. Laivan oma miehistö luo ja tasoittaa sitten suolan ruumassa. Kapteeni huusi minut jonkin ajan kuluttua työstäni ylös kannelle.
— Kuule, West, pese naamasi ja pane pyhävaatteet, päällesi, niin lähdetään konsulaattiin. Glommenin ensimmäinen perämies tulee sen kapteeniksi, toinen perämies sen ensimmäiseksi perämieheksi ja meidän toinen perämiehemme sen toiseksi perämieheksi. Sinulle uskotaan Delfinen toisen perämiehen toimi.
Olin iloinen. Totta puhuen en nyt olisi välittänytkään Glommenin perämiehyydestä, vaikka olisin siten välttänyt Rion matkan. Minun tilalleni mönsträttiin ruotsalainen merimies, joka oli päässyt sairaalasta ja odotellut saadakseen työtä. Hän tuli meille saman päivän iltana ja toinen perämiehemme lähti Glommeniin. Minä sain nyt muuttaa kanssista kajuuttaan ja kapteeninvahdissa määrätä ja komentaa.
Seuraavana aamuna kello kuusi saapui suolaproomu laivan sivulle. Espanjalaiset kiroilivat ja pitivät suurta melua, kun eivät heti saaneet ruveta heittämään suolaa sisään, koskei entistä oltu saatu luoduksi pois tieltä. He näyttivät käsillään etelää kohti Pontalis-selän yli. Siellä näkyi pieni ohut pilvi, jossa säteili sumujuovia. Taklaasin köydet alkoivat hakata vantteja ja partuuneja vastaan, ja veden pinnalle pitkin selkää ilmestyi tuulen viiruja, kaikki myrskyn enteitä. Sitten espanjalaiset huusivat yhdestä suusta: »Lavanto, lavanto!»
Hirmumyrsky, espanjalaisten kauhistus, oli tulossa. Ei kukaan voinut sanoa, kuinka pian. Se voi alkaa jo muutaman tunnin kuluttua, mutta viimeistään puoliyön aikana. Lavanto saa alkunsa Saharan erämaasta, missä sen nimenä on shiroko, ja sen voima on ehkä vielä suurempi kuin tuulispään valtamerillä. Se jatkaa kulkuaan yli Välimeren Espanjan rannikoille. Proomumiehet pelkäsivät, että lavanto yllättäisi heidät ennenkuin ehtisivät Pontalisiin, ja olivat ylen hermostuneita.
Kello seitsemän samana aamuna Kirsten ilmestyi kannelle täydessä tellingissä ja komensi veneen maihinmenoa varten. Koska kaikki miehet olivat työssä suolanlastauksessa, antoi hän minulle herttaisen määräyksen tulla häntä soutamaan kaupunkiin. Hän ei luopunut aikeistaan, vaikka kapteeni ja minä huomautimme, että on vaarallista nyt lähteä veneellä vesille, kun juuri odotetaan lavantoa. Tuuli tosin ei vielä ollut kova, ja maihin siis pääsisi vielä helposti, etenkin kun tuuli kävi paapuurin puolelta, missä satamakin oli.
— Emme ehdi tänään kotiin, hän huusi lähtiessämme. Kirsten hoiti peräsintä ja minä airoja.
— Hyvä, etten ottanut Magdaa mukaan; kapteeni ja kokki kyllä hoitavat hänet.
Kun tulimme rantaan, oli sama nuorukainen kuin viimeinkin sekä muitakin vene-vahtipoikia meitä vastassa. Nuorukainen auttoi kapteenskaa veneestä maalle ja esiintyi kaikessa niinkuin espanjalainen ritari ainakin.
— Tahtooko herra toinen perämies, olla hyvä ja tulla kanssani, niin koetamme löytää hotelli Castilia Nuovan, pyysi Kirsten.
Poliisin välityksellä löysimmekin pian hotellin ja saimme sieltä huoneen. Ikkunasta avautui näköala yli koko ulkopuoleisen selän.
— Ihana ja suurenmoinen on näköala.
— Niin on, me jäämmekin tänne odottamaan, sanoi Kirsten.
Mitähän me täällä odotamme, ajattelin itsekseni. Läksin hotellin korkeimmalle parvekkeelle, josta näköala oli sangen laaja. Sinne tuli myöskin hotellin isäntä ja vähän sen jälkeen Kirsten, joka alkoi kiikarilla katsella merelle päin.
— Kohta nousee lavanto, sanoi isäntä ja piti pienen valaisevan esitelmän siitä.
— Kummallista, kun ei mitään näy, puheli Kirsten. — Tähän aikaanhan heidän piti saapua.
Hotellin isäntä poistui, ja me seisoimme ääneti ja katselimme vuorotellen kiikarilla merelle. Vähän ajan päästä Kirsten ehdotti, että menisimme sisään, koska rupesi tuntumaan kylmältä. Istuttuamme hetkisen hän sanoi:
— Kaiketi tiedät, West, mitä minä odotan?
— En.
— Etkö enää muista? Sanoinhan minä, kun istuimme Plaza Demidalla, että Hildur ja lordi saapuvat tänne tänään. Oikeastaan pitäisi heidän jo aikoja sitten olla täällä.
— Jollei heitä pian kuulu, niin on heidän vaikea, miltei mahdoton päästä tänne, sillä kohta lavanto alkaa puhaltaa täydellä voimallaan.
Odotimme jonkin aikaa, ja sitten ehdotin lähtöä. Mutta Kirsten sanoi, että meidän täytyisi odottaa noin pari tuntia. Selitin, että oli aivan mahdotonta enää viipyä niin kauan ja muistutin hänelle Biskajan myrskyä. Sitten menimme taas parvekkeelle, jossa seisoimme puolisen tuntia katsellen ja tähystellen. Viimein sain tuon itsepäisen naisen pois kylmästä tuulesta. Samalla koputettiin ovelle ja ojennettiin rouvalle sähkösanoma.
»Rouva Bäck. Cadiz, Hotelli Castilia Nuova.
Lissabon, perjantaiaamuna. — Saavumme Cadiziin sunnuntaiaamuna
'Seastarilla'. Hildur.»
Päätimme heti lähteä Delfineen. Maksoimme laskun ja riensimme rantaan. Lavanto oli jo hyvässä alussa. Kun tulimme veneen luo, pudisti vahtipoika päätään ja hoki viittoen kädellään selälle: Lavanto, lavanto. Hän koetti selittää, että oli mahdotonta päästä enää laivaan; täytyi odottaa siksi, kunnes lavanto lakkaisi puhaltamasta.
— Kuinka kauan se voi kestää? tiedusteli Kirsten.
— Kolme, neljä vuorokautta.
— Mahdotonta jäädä tänne niin pitkäksi aikaa. Minun täytyy päästä kotiin Magdan tähden. Kuka häntä siellä hoitaa.
Koetin selittää, etten edes jaksa soutaa venettä tällaisessa tuulessa kuin muutaman metrin rannasta, jos sitä ensinkään saan liikkeelle.
— Minä soudan sitten, koska sinä et jaksa, sillä minun pitää päästä kotiin Magdan luo, lapseni luo.
— Ei mitään turhaa lörpöttelyä, tästä on leikki kaukana, vastasin ja huusin samalla vahtipojalle, että hän koettaisi saada kaksi hyvää soutajaa. Hän juoksi lähellä olevaan satamatyömiesten majaan, ja sieltä tuli kymmenkunta miestä, jotka ilmoittivat olevansa halukkaita. Valitsin heistä kaksi. Lupasin heille viisi pesetaa mieheen soudusta Delfineen sekä yhden pesetan päivässä ja vapaan ruuan siltä ajalta, minkä heidän tuulen takia oli pakko pysyä laivassa. Venepoika sai maksunsa kaksinkertaisena. Soutumiehet asettuivat paikoilleen tarkastettuaan airot ja huomattuaan ne eheiksi ja virheettömiksi. Kirsten määrättiin istumaan veneen peräpuolessa olevalle pohjatrallille, jossa hän saattoi nojata selkäänsä minun polviini. Ellei tuuli vähän ennen lähtöämme olisi kääntynyt suorasta etelästä lounaaseen, olisi meillä ollut jonkin verran toivoa päästä laivaan, mutta nyt se puhalsi suoraan tyyrpuurin sivua vasten. Päästyämme sata syltä sataman suulta rupesimme saamaan merta veneeseen, ja Kirsten joutui istumaan vedessä.
— Kyllä minä nyt koetan kääntää takaisin, vaikka sekin on jo vaarallista.
— Ei vielä, koetetaan vain, jos päästäisiin perille, intti Kirsten.
— Mitä te miehet arvelette? kysyin, mutta en voinut kuulia heidän vastaustaan. Samassa löi aalto veneeseen ja täytti sen puoleksi.
— Käännä, West, Jumalan tähden, heti takaisin! huusi Kirsten, jota nyt alkoi peloittaa.
— Myöhäistä! vastasin ja samalla näin Kirstenin yrittävän nousta.
— Älkää nousko, istukaa paikallanne!
— Veneessä on niin paljon vettä, etten voi istua, olen läpimärkä.
Kun hän taas koetti nousta, niin painoin hänet takaisin veteen. Olimme nyt sivu edellä kulkeneet tuulen ja aallon mukana paapuurin puolelle niin pitkälle, että oli mahdotonta päästä Delfineen. Emme olleet juuri ensinkään lähenneet sitä, vaikka veneen kokka soutaessa oli sinne päin käännetty. Nyt oli yhtä mahdotonta päästä laivaan kuin kääntyä takaisin, sillä molemmissa tapauksissa meri löi suoraan sivulta sisään. Ainoa keino oli kääntää myötätuuleen, vaikka vaara silloin ei ollut paljonkaan pienempi. Se oli kuitenkin ainoa suunta, johon vene kulki. Käänsin siis sen myötätuuleen, joka vei meitä suoraan aavalle merelle. Nyt tuli peräpuolelta suuri aalto ja me seisoimme kaikki polvia myöten vedessä.
Kirsten huusi: »Jeesus!» ja espanjalaiset soutumiehet: »Jeesus Maria!» ja »Caramba!»
— Pitäkää kaikki kiinni veneestä, komensin.
Toisella kädelläni pidin kiinni peräsimestä ja toisella Kirsteniä palmikosta. Hän taas oli hädissään tarttunut lujasti kiinni ranteeseeni. Odotimme joka hetki veneen uppoavan. Sekunti toisensa jälkeen kului, ja vene pysyi vielä pinnalla, vaikka vesi jo oli likellä sen reunaa. Se kulki myötätuulessa ja aallokossa, totellen peräsintään. Joskus riehuvassa meressä näkyi ikäänkuin vako taikka tie, jonka pinta oli tyyni. Sellaisessa tyynessä vaossa me satuimme olemaan jonkin aikaa ja se pelasti meidät. Silmäni sattui kääröön, joka oli vedessä veneen pohjalla. Siitä näkyi porsliinikannun korva. Nostin sen vedestä, jolloin käärepaperi irtautui.
— Ammenna tällä astialla vettä mereen, Kirsten, ja te soutumiehet, tehkää samoin lakeillanne. Mättäkää henkenne edestä!
Kirsten ei ensin tahtonut uskaltaa irroittaa kättään ranteestani, mutta kun uudestaan kehoitin häntä tarttumaan molemmin käsin työhön ja lupasin pitää kiinni hänen tukastaan, alkoi hän ja miehet tehdä työtä käskettyä.
Lavanto oli vähän aikaa ikäänkuin vetänyt henkeään, jaksaaksensa sitten taas puhaltaa paremmin. Kotvan kuluttua oli veneemme tyhjentynyt vedestä. Painoin taas Karstenin istumaan entiselle paikalleen ja komensin miehet soutamaan — en vauhdin lisäämistä varten, sitähän oli tarpeeksi, kun tuuli ja aallot työnsivät takaa, vaan siksi, että vene paremmin tottelisi peräsintä. Silloin tällöin laine löi sisään perän puolelta ja vaara oli suuri, vaikkakin pieni siihen nähden, millainen se oli ollut. Kirsten jaksoi ja ennätti ammentaa veden pois tuolla siunatulla astialla, joka oli tullut ostetuksi kokin särkemän tilalle. Vene kulki eteenpäin huimaavaa vauhtia »ylä- ja alamäkeä», tuulen ja veden työntämänä. Oli mahdotonta kääntää oikealle tai vasemmalle, toisin sanoen ohjata veneen laitaa vasten aaltoa, sillä silloin olisi hukka heti perinyt. Peränpitoa täytyi hoitaa hyvin huolellisesti, jotta vene aina pysyisi aallon suunnassa.
Heti, kun vene oli saatu tyhjennetyksi, ymmärsin, että vaikka tämä vaara oli ohitse, oli edessämme toinen yhtä suuri vaara, jos kohta ei niin silmänräpäyksellinen kuin äskeinen. Kirsten, joka kylmäverisesti, sanaa sanomatta, oli istunut vedessä veneen pohjalla, huusi, sillä tavallinen puhe ei kuulunut:
— West, mihin nyt joudumme?
— En tiedä, koetan laskea noiden kaukana merellä olevien laivojen peräpuolitse, niin läheltä kuin kova aallokko sallii.
Ainoa pelastuksemme oli, että laivasta, jos meidät sieltä huomattaisiin, ehdittäisiin heittää köysi, jonka voisimme kiinnittää veneemme kokkaan. Se olisi kyllä hyvin vaarallista, sillä voisimme helposti kaatua. Sitäpaitsi oli mahdollista, ettemme voisi päästä niin likelle laivaa, että heittoköysi ulottuisi meihin asti. Espanjalaiset soutumiehemme ilmaisivat myös käsiään viittomalla samaa keinoa. On vielä otettava huomioon se seikka, että laivan, josta voimme pelastusta toivoa, tulee olla ihan tuulen ja aaltojen suunnassa meistä. Oli vaarallista vähääkään poiketa tuulen suunnasta, eikä meillä ollut siihen voimaakaan. Ellemme nyt pelastuisi johonkin noista ankkurissa olevista laivoista, oli meillä varma kuolema edessämme.
Kokan kohdalla, hiukan paapuuriin päin olevasta laivasta, olikin huomattu hätämme. Heittoköysillä varustettuja miehiä seisoi molemmin puolin laivaa, valmiina sinkauttamaan köyden ylitsemme. Pidin venettä tuulta vasten niin paljon kuin suinkin, mutta se ei päässyt tarpeeksi lähelle laivaa. Heittoköysiä lensi, mutta niistä ei mikään ulottunut veneeseemme asti. Soutumiehet murisivat. Sitten sivuutettiin taas laiva, joka jäi paapuurin puolelle. Olimme ihan lähellä laivan sivua ja melkein joutumaisillamme sen perävalvin alle. Niistä monista köydenpätkistä, joita meille heitettiin, tuli kaksi käsiimme. Yhden sai toinen soutajistamme, mutta hän ei ehtinyt kiinnittää sitä. Minä sain toisen ja kiinnitin sen veneen hankaan, joka lähti irti. Siihen meni se toivo!
Kuljimme taas eteenpäin: ulappa suureni ja valtameri pauhasi edessämme. Me olimme pienine veneinemme sen suuressa syleilyssä. Vettä tuli taas veneeseen ja Kirsten-parka ammensi sitä niin kauan kuin jaksoi. Mutta voimat loppuivat viimein, ja hän lyyhistyi veneen pohjalle. Suurin ponnistuksin pääsi hän vielä polvilleen ja ristien kätensä rukoili:
— Suuri Jumala, Sinä olet ainoa, joka meidät voit pelastaa, jos tahdot. Auta meitä syntisiä ihmisraukkoja pelotta lähtemään tästä kurjasta maailmasta ja ota meidät sitten tykösi. Ja vielä, Herra, pyydän: lopeta kärsimyksemme pian. Amen.
Sitten hän heittäytyi veneen pohjalle ja jäi siihen kädet ristissä. Espanjalaiset nyt vuoroin ammensivat, vuoroin soutivat. Aina väliin he tekivät kesken työtänsä ristinmerkin ja huusivat: »Jeesus, Maria!»
Minäkin olin kadottanut kaiken toivoni, kun vielä oli sivuutettu kaksi laivaa, joiden lähelle edes ei oltu päästy. Miehetkään eivät enää soutaneet, he vain ammensivat vettä. Vene totteli kaikeksi onneksi kuitenkin peräsintä. Kaukana meren ulapalla näkyi kaksi suurta höyrylaivaa, jotka olivat ankkurissa lähellä toisiaan, ihan meidän kulkusuunnassamme. Oli hyvin mahdollista, että pääsisimme niihin, jos vene vain niin kauan pysyisi veden päällä. Ajattelin, että on parasta laskea vasten laivan sivua, kävi miten kävi. Laivat olivat hyvin suuria — kuuluvat varmaan Espanjan valtiolle, arvelin. Siinä tapauksessa niissä olisi paljon miehistöä sekä useita suuria, hyviä soutuveneitä ja päällystöllä halu auttaa merihädässä olevia.
— Ammentakaa miehet, vettä, älkääkä väsykö. Tuolta saamme avun!
Miehet vilkaisivat käteni suuntaan, tekivät ristinmerkin ja alkoivat kahta kovemmin äyskäröidä vettä. Kirsten oli kalpea ja värisi väsymyksestä ja vilusta. Riisuin takin yltäni ja heitin sen hänen päälleen.
— Jaksa vielä vähän aikaa, pieni Kirsten-kulta, kohta saamme apua! huusin niin paljon kuin kurkusta läksi.
Kirsten puristi lujemmin kätensä ristiin ja koetti sitten nousta istumaan. Yritys onnistuikin viimein. Aallot hyökkäsivät kaiken aikaa veneeseen, mutta onneksi saimme kuitenkin ammennetuksi enemmän ulos kuin tuli sisään. Emme enää olleet kaukana laivoista, joissa jo oli huomattu hätämme. Toisesta oli pantu vesille suuri laivavene, joka kahdeksan miehen soutamana, taistellen merta ja tuulta vastaan, läheni meitä antaakseen apua, jos toisen laivan luo laskiessa olisi vaara tarjona. Ennenkuin törmäsimme laivan sivuun, lensi jo parikymmentä heittoköyttä ylitsemme. Minä köytin heti yhden niistä Kirstenin ympärille. Kovasta aallokosta huolimatta pääsimme kaikki kunnialla laivaan. Mutta rakenteeltaan mainio norjalainen meriveneemme, joka oli kantanut meitä sylissään, murskautui laivan kylkeä vastaan.
Meidät majoitettiin arvon mukaan: Kirsten ja minä saimme kumpikin hytin laivan peräpuolella ja soutumiehet yhteisen hytin kokkaosastossa. Kullekin meistä tuotiin puhdas lämmin puku ja märät vaatteet vietiin kuivamaan konehuoneeseen.
VII.
Saatuani kuivat vaatteet ylleni läksin kannelle. Delfinen vene makasi upoksissa ja ajelehti merelle. Alkoi jo pimetä, myrsky yltyi. Suuri höyrylaivamme, joka, niinkuin siihen aikaan oli tapana, oli mastoilla ja purjeilla varustettu siltä varalta, että koneisto joutuisi epäkuntoon, keinui, nostaen milloin perää, milloin kokkaa aallokosta. Se oli kahden ankkurin varassa, ja kettinkiä lisättiin parhaillaan enemmän ulos. Pannujen alla oli tuli, ja potkuri pyöri eteenpäin silloin tällöin, kun ankkurikettingit aallon ja tuulen painostuksesta jäykkenivät. Miehistö piti merivahtia ja komentosillalla käveli kaksi upseeria. Laivamme nimi oli »Vittorio» ja viereisen, joka kooltaan ja näöltään oli samanlainen, oli »Habana». Ne olivat Espanjan sotalaivaston rahtilaivoja ja kuljettivat sotilaita ja sotatarpeita emämaan ja siirtomaiden välillä. Nämä laivat olivat hyvän matkaa satamaselän ulkopuolella; sen vuoksi sekin aallokko, joka pitkin rannikkoa puski aavalta mereltä, keinutti niitä.
Lähdin sitten katsomaan, miten Kirsten jaksoi. Hän makasi mukavassa hytissään sairaanhoitajattaren puvussa.
— Kuinka on laitanne? sanoin astuessani hyttiin.
— Jopa viimeinkin tulit, olen sinua kauan odottanut. Kuinka itse voit?
— Voisin vallan hyvin, ellei nälkä vaivaisi.
Samalla koputettiin oveen, ja steewartti astui hyttiin, tiedustellen tahtoisimmeko syödä illallista upseerimessissä vaiko yksin.
— Yksin, jos saamme valita, vastasimme.
Puolen tunnin kuluttua tuli hän kutsumaan meitä ruualle. Seurasimme häntä hienosti kalustettuun kabinettiin, jossa pöytä oli katettuna.
— Komentaja lähettää tervehdyksensä ja käskee kysyä, kuinka rouva jaksaa.
— Jotakuinkin hyvin. Viekää komentajalle tervehdyksemme ja kiitoksemme.
Steewartti kumarsi ja lähti. Söimme hyvän aterian. Saatoin sitten Kirstenin hyttiinsä ja toivotin hyvää yötä. Hän pyysi, että kävisin ennen nukkumaan menoa vielä hänen luonaan. Lähdin ensin komentosillalle juttelemaan vahtiupseerin kanssa. Lavanton voima oli yltynyt ja potkuri pyöri kaiken aikaa hiljaa eteenpäin, helpottaakseen ankkureita ja kettinkejä.
Kotvan kuluttua kuljin Kirstenin hytin ohi ja koputin oveen. Vastausta ei kuulunut. Kun astuin sisään, näin hänen raskaasti nukkuvan. Aioin jo jättää hytin ja hiipiä pois, kun huomasin, että häntä rupesi ahdistamaan ja hän koetti huutaa:
— Kirsten!
Hän aukaisi silmänsä ja veti helpotuksen huokauksen.
— West! Jumalan kiitos, että tulit. Kapteeni Bäck koetti upottaa minut — meidät molemmat. Näin unta, että veneemme vajosi. Kun olin jo veden pinnan alla, tunsin, että sinä otit kiinni kädestäni vetääksesi minut ylös. Mutta samassa tuli Bäck, tempasi kätesi irti ranteestani ja alkoi painaa minua syvemmälle. Samassa heräsin ja näin sinut.
— Teillä on aina outoja unia. Minä huomasin, että olitte hädässä ja sen vuoksi herätin.
Laiva keinui kovasti.
— Olemmeko taas vaarassa?
— Emme ensinkään.
— Onko unta vai totta, että elämme?
— Kyllä varmasti elämme ja tulemmekin elämään.
— Kuinka ja koska pääsemme pois täältä?
— Älkää siitä huolehtiko, pankaa nyt vain silmänne kiinni, että saatte nukutuksi ja voimistutte.
Istuin Kirstenin luona, kunnes hän laski käteni irti ja nukahti. Käväisin hytissäni, sytytin sikarin ja menin kannelle. Lavanto antoi nyt parastaan: suunnattomat hyökyaallot ryntäsivät vasten laivan kokkaa, koettaen tuulen avustamina irroittaa ankkurikoukkuja pohjasta tai katkaista ankkurien kettinkejä. Mutta turhaan. Potkuri pyöri kaiken aikaa eteenpäin, vuoroin kovasti, vuoroin hiljaa, sen mukaan kuin tarve kulloinkin vaati. Aaltojen harjat tosin halkesivat puskiessaan terävää laivan keulaa vasten, mutta niiden sirpaleet lensivät kosken lailla yli kokkaäyrään. Kuului kahdeksan lasia. Soittokellon ääni ei nyt ollut heleä eikä kovakaan, se tuli kuin hyvin kaukaa, aivan kuin olisi puuvasaralla lyöty rautakankeen. Habanan vastaus kahdeksan lasia kuului paljon paremmin, vaikka se oli sataviisikymmentä syltä meistä, sillä myötätuuli toi sen lyönnit kuuluviimme. Menin sitten makuulle ja nukuin hyvin sikeästi.
Seuraavana aamuna kello seitsemän havahduin, sillä kuulin, että koputettiin oveen. Messipoika astui hyttiin ja toi vaatteemme, jotka oli pesty, kuivattu ja silitetty. Peseydyin ja pukeuduin huolellisesti. Sitten menin Karstenille viemään hänen vaatteensa.
— Kuinka voitte? kysyin.
— Hyvin, kuului vastaus.
— Pukeutukaa nopeasti ja tulkaa sitten ulos, se tekee teille hyvää.
— Olen kohta valmis.
Tultuani käytävään tapasin steewartin, joka pyysi minut kahville messiin — upseerien ruokailuhuoneeseen. Upseerien kanssa joimme runsaasti hyvää kahvia ja keskustelimme lavantosta. He olivat iloiset ja onnelliset siitä, että olivat voineet pelastaa meidät ja kertoivat puhutelleensa soutumiehiämme, jotka olivat sitä mieltä, että pelastuminen olisi ollut mahdoton ilman kauniin rouvan hartaita rukouksia.
Kirsten joi kahvia hytissään, kun tulin. Läksimme sitten yhdessä kannelle katselemaan jumalanilmaa. Meri kohotti rintaansa kuumeisesti ja ärjyi vimmatusti.
— Ylihuomenna pitäisi »Seastarin» saapua tänne, mutta sehän on mahdotonta tämmöisessä ilmassa, sanoi Kirsten.
— Aivan mahdotonta se ei ole, mutta erittäin vaikeaa ja vaarallista, yksin »Seastarillakin», joka tietysti on ollut sekä tuulessa että tyvenessä. Lordi ja Hildur, oltuansa yhdessä viisi vuotta, kai rakastavat myrskyä enemmän kuin paratiisin leppoisuutta.
Steewartti ilmoitti nyt aamiaisen odottavan. Komentaja itse, piikkipartainen, ahavoitunut herra, tuli ruokasalin eteisessä vastaan, suuteli Kirstenin kättä ja tarjoten käsivartensa saattoi hänet pöytään, niinkuin kavaljeerin ja erittäinkin espanjalaisen kavaljeerin tulee. Luulen, että häntä kadutti, kun oli kutsunut myös minut omaan pöytäänsä — hän katsoi, mielestäni, minuun ynseästi, mutta oli kuitenkin kohtelias signoran »henkivartijalle».
Aluksi hän puhui herkeämättä, eikä antanut muille suunvuoroa. Komentajan mielestä oli ollut ratkaisevaa sekä hänelle että Vittoriolle, että kohtalo oli määrännyt laivan ankkuroitavaksi juuri tälle paikalle. Hän uskoi, että tästä lähtien häntä seuraisi parempi onni kuin tähän saakka. Hän kertoi myöskin ensimmäisen kerran istuvansa pöydässä napapiirin luona syntyneiden ihmisten seurassa ja pyysi saada niin paljon kuin mahdollista tietoja elämästä ja tavoista pohjolassa.
Ensin keskustelu kävi vaivalloisesti, komentaja kun ei ollut erittäin kielitaitoinen, mutta upseeriensa avulla, jotka olivat päällikköään paljon terävämpiä, juttu pian luisti kuin rasvattu. Kylmän ilmanalan ihmiset olivat kaiketi hitaita sekä liikkeiltään että ajatuksiltaan, koska pakkanen tietysti jäykistää jäsenet ja hyydyttää aivot? Hän iski silmää Kirstenille, joka koetti salata kiukustunutta ilmettään.
— Luuletteko niin, herra komentaja?
— Anteeksi, en tarkoittanut pahaa.
On huomattava, että espanjalaisen sotalaivan komentaja joskus saattoi olla heikkolahjainen, kun korkeat virat uskottiin vain vanhoista ylimyssuvuista polveutuneille aitoespanjalaisille, ja nämä olivat useinkin ruumiillisesti ja henkisesti rappeutuneita. Ajat ovat toiset kuin siihen aikaan, jolloin Pyreneitten niemimaan valtioiden laivat pitivät luutaa suurmastonsa huipussa.
Espanjalais-amerikkalaisessa sodassa, jossa amiraali Cervera toimi Espanjan laivaston komentajana, saatiin nähdä, minkälaisiin typeryyksiin sukuperäamiraali voi tehdä itsensä syypääksi. Hän vei laivastonsa Santiago de Cuban mutkaan kapean salmen kautta, luullen olevansa siellä turvassa. Amerikan laivasto makasi ulkopuolella, odotellen espanjalaisten laivastoa, jonka ennemmin tai myöhemmin piti madella ulos kapeasta salmesta, niinkuin metsäsika ryömii luolastaan. Kun espanjalaiset alkoivat liikehtiä, niin amerikkalaiset tukkivat salmen suun upottamalla laivan salmen kapeimpaan paikkaan. Sen jälkeen amerikkalaisilla ei ollut muuta tehtävää kuin pommittaa Espanjan laivat upoksiin. Ja tunnusmerkillistä espanjalaisen luonteelle on, että kun sähkösanoma espanjalaisen laivaston häviöstä saapui Madridiin, niin Cortes — eduskunta — kokoutui ja sen presidentti ilmoitti surusanoman saliin kertyneelle kansalle: »Viimeinen toivomme on pettänyt meidät. Laivastomme on ammuttu upoksiin. Cuba, Antillien helmi, tuo hedelmällinen, mineraalirikas saari ei ole enää omamme. Mutta, kansalaiset! Espanjan kunnia on pelastettu.»
Vittorion komentajalla oli oma käsityksensä Skandinavian niemimaasta ja kansasta; Suomenmaasta hän tuskin tiesi mitään. Mietittyään jonkin aikaa hän hoksasi, että Venäjän Suomi-nimisessä maakunnassa oli pohjoisessa Arkangelsk ja etelässä Helsingfors. Näistä kaupungeista, joiden ympäristössä kasvaa paljon honkia ja kuusia, tuovat venäläiset laivat lautoja ja lankkuja Espanjaan. Täältä ne vievät suolaa kotimaahansa. Norjasta hän tiesi sen verran, että tästä maasta tuodaan paljon kuivattua turskakalaa Espanjaan paaston ajaksi. Ruotsin ja Suomen viennin hän käsitti suunnilleen yhtä suureksi. Kansan sivistyksestä hän arveli, että noin kuusi prosenttia väestöstä on lukutaitoista. En jaksanut enää pysyä nahoissani.
»— Anteeksi, herra komentaja, teidän tietonne ovat hiukan vanhentuneita.»
En ehtinyt sanoa sen enempää, sillä Kirsten purskahti nauruun, ja upseerit olivat tukehtumaisillaan hillitessään hilpeyttään. He nousivat pöydästä nauruaan pidätellen ja syyttivät virkavelvollisuuksia kannella. Komentaja katseli vähän aikaa äkäisin silmin Kirsteniä ja minua, eikä niin ollen huomannut upseeriensa sopimatonta käytöstä. Kirsten ja minä nousimme sitten kiittäen pöydästä ja läksimme kannelle. Ensimmäinen upseeri, katseltuaan ensin, oliko komentaja lähettyvillä, tuli luokseni ja sanoi:
— Hyvä, että nolasitte tuon miehen. Koska hän on meidän päällikkömme, emme voi täällä laivassa häntä vastustaa, mutta maissa kun ollaan, hän saa kuulla totuuksia. Hän on hyvä purjehtija ja merenkävijä, mutta siinä onkin kaikki. Hänen isänsä oli ylpeä veitikka ja kuningas Amadeon hyvä ystävä.
Kun miehistön päivällisaika läheni, alkoi koko laiva hajuta espanjalaiselta, sillä ruuanlaitossa käytetään melkein aina oliiviöljyä, sipulia ja espanjalaisia vihanneksia. Seurasin ensimmäistä upseeria hänen kiertotarkastukselleen keittiöön ja miesten asuntoihin. Järjestysvaisto näytti espanjalaisilta puuttuvan kokonaan. Kaikki hajusi ja näytti »degolta». Degoiksi anglosaksilaiset merimiehet sanoivat niitä tovereitaan, jotka ovat kotoisin Pyrenean niemimaalta, Italiasta, Kreikasta, Itävallasta ja Etelä-Ranskasta, ja ylenkatsovat niitä. He ovat laiskoja, velttoja, likaisia ja epäluotettavia. Degot käyttävät, niinkuin suomalaisetkin, veistä tappeluaseena. Edellisten veitsi »basleijari» on suuri, jälkimmäisten »puukko» pieni. Suomalainen lyö puukollaan, mutta dego ei ainoastaan lyö, hän myös heittää asettaan hyvin taitavasti. Englantilaisissa ja amerikkalaisissa laivoissa oli tapana katkaista suomalaisten ja dego-merimiesten puukkojen kärjet.
Palattuamme jälleen kannelle menimme komentajan kutsusta ruokasaliin, jossa hän ja Kirsten odottivat. Pöydässä oli manzanilla-viiniä ja öljyssä keitettyjä oliiveita — pahanmakuisia molemmat pohjoismaalaisen mielestä. Manzanilla on kirkasta ja väriltään keltaista, mietoa viiniä. Oliivit keitetään oliiviöljyssä. Siihen aikaan käytettiin Espanjassa aamupäivisin kahvin asemesta manzanillaa ja oliiveja. Steewartti täytti lasit ja lähti pois.
— Pidättekö oliiveista ja manzanillasta?
— Emme, ne eivät oikein tunnu sopivan meidän makuhermoillemme.
— Kyllä tämä sekoitus maistuu vielä hyvältäkin, kun siihen totutte.
Maljanne! sanoi komentaja ja joi lasinsa pohjaan.
Me, Kirsten ja minä, ainoastaan kostutimme huuliamme, mutta emme voineet pakottautua panemaan suuhumme öljymarjaa, niinkuin tapana oli joka kulauksen jälkeen.
— Ei näy hoidokeilleni manzanilla kelpaavan. Komentaja soitti pöydällä olevaa kelloa — siihen aikaanhan ei ollut sähkökelloja.
— Mitä viiniä senjora ja senjor tahtovat? kysyi komentaja.
— Muskatellia, jos sallitte, sanoi Kirsten.
— Vai muskatellia, sehän on ala-arvoista, imelää, melkein alkoholitonta rusinaviiniä, jota me lähetämme pohjoisiin maihin naisten juotavaksi. Entä mitä hedelmiä?
— Mitä hyvänsä, kun ei vain oliiveja. Ehkä appelsiineja.
Appelsiineja ja muskatellia tuotiin. Jonkin ajan kuluttua, vedettyään nahkaansa melkoisen määrän lempiviiniään, komentaja kävi kielitaitoisemmaksi.
— Onneksenne, rouva! sanoi hän englanniksi. Kirsten kiitti. Sitten isäntämme kääntyi lasi kädessään minun puoleeni ja esitti maljani samalla kielellä. Mietin vähän aikaa, ennenkuin vastasin; sitten muistui mieleeni eräs onnentoivotuslause: »Salutem sempeternam!» Se naula veti. Komendööri nousi seisoalleen, lasi kädessään.
— Mitä! Osaatteko te latinaa?
— Poco senjor.
Ensimmäinen upseeri ja Kirsten nousivat, ja viimeksi muistin minäkin nousta seisomaan, kun komentaja juhlallisesti joi pohjaan Skandinavian ja Suomen sekä sen molempien kaupunkien, Helsingin ja Arkangelskin, maljan.
Sananvaihto taukosi hetkeksi ja komentaja istui aatoksissaan. Viimein hän kääntyi Kirstenin ja minun puoleeni.
— Olen oppinut paljon tässä lyhyessä hetkessä. Alan luulla, ettemme vanhassa Espanjassa seuraa oikein aikaamme. Tässä istuu ihana merenneito ja hänen aseenkantajansa ja ritarinsa. Merenneitohan on kuolematon, ainakaan hän ei voi hukkua veteen, omaan elementtiinsä. Samoin on laita hänen aseenkantajansa. Ehkä ovat molemmat istuttuaan jollakin oman merensä kalliolla ja huomattuaan veden siellä liian kylmäksi hypänneet aaltoihin ja uineet tänne antamaan meille opetuksia. — Puhutteko tekin latinaa, rouva Bäck?
Ennenkuin Kirsten avasi suunsa vastatakseen komentajan kysymykseen, ennätin sanoa hänelle, että hän olisi vaiti; minä puhun hänen puolestaan.
— Teidän runollinen kohteliaisuutenne on pannut rouva Bäckin hieman hämilleen ja hän on, uituaan pitkän matkan Atlannin aalloissa, väsynyt, vaikka onkin merenneito. Sentähden lienee parasta, että hän heti menee hyttiinsä lepäämään. Tulen takaisin, kun olen saattanut hänet. Laiva keinuu taas niin rajusti, ettei hän voi mennä yksi.
Kun palasin komentajan luo, hän sanoi:
— Puhuuko rouva Bäck myöskin latinaa?
— Tietysti, paremmin kuin minä.
— Me ehkä voisimme sitä puhua.
Ajattelin vähän aikaa, uskaltaisinko koettaa. Jos en osannut paljon minä, niin ei taitanut osata sen enempää komentajakaan.
— No puhutaan vain.
Hän kävi hämilleen ja sanoi:
— Parasta lienee kumminkin puhua samaa siansaksaa kuin tähänkin asti.
* * * * *
Kun illalla taas istuimme komentajan salongissa, hän jatkoi kyselyä.
— Ettehän suuttune, jos kysyn: mikä mies on isänne?
— Pappi.
— Vai pappi, luterilainen pappi. Yhdentekevää, samaa Jumalaa ja Vapahtajaahan hänkin palvelee. Kuinka te jouduitte merimieheksi; varmaankin karkasitte kodistanne?
— En karannut.
— Kummallista. Espanjassa merimiehen pojasta tulee merimies, ja jos papilla olisi poika, niin hänestä tulisi pappi.
Ensimmäinen upseeri astui salonkiin ja sanoi:
— Lavanton kärki alkaa tylsyä; vuorokauden kuluttua saamme kauniin ilman.
Komentaja, joka taas oli vaipunut mietteisiinsä, ponnahti ylös ja tilasi itselleen manzanillaa. Me muut saimme valita mieleistämme juomaa. Upseerit halusivat jamaikarommitotia sitruunan kera, Kirsten ja minä taas muskatellia.
— Kauniin ilman malja! sanoi komentaja kohottaen lasiansa; ja kun hänen »barometrinsa» oli hieman noussut, hän käski upseeriensa ottaa soittokoneet esille.
Ennen pitkää oli kaikilla soittimensa ja konsertti alkoi. Jokainen lauloi omalla säestyksellään pätkän, ja sitten seurasi yhteissoitto. Kitarat, sitrat ja mandoliinit antoivat parastaan. Muun muassa soitettiin Metran kaunis »Vals Española», jonka silloin kuulin ensikerran. Komentajalla oli kaunis ja suuri ääni. Ehkä kuului asiaan, että päälliköllä, jonka äänen tulee kaikua laivassa läpi myrskyn, pitää olla luja ääni. Kirsten lauloi suloisella äänellään: »Der aander en tindrende sommerluft», pianon säestyksellä ja minä: »Oi kehtomme, sä Pohjanmaa». Näin olimme kaikki antaneet näytteen kotimaamme lauluista. Vihdoin ehdotin, että jo menisimme nukkumaan.
— Ei vielä, syödään ensin illallista. Meillä ei ole herkkuja tarjota, kun ei linnan laiva ole voinut tuoda tuoretta lihaa eikä vihanneksia, mutta onhan meillä säilykkeitä ja kuivattuja vihanneksia, ja lisäksi mestarikokki, joka laittaa vaikka »kivestä leivän».
Saatiin hyvä illallinen; sen paras herkku oli lapskoussi, jonka vertaista tuskin olin syönyt. Kukapa merimies ei tuntisi lapskoussia ja mitä se on! Sille voisi myös antaa nimen »mixtum compositum», sillä se valmistetaan niin, että kaikenlaiset ruuaksi kelpaavat ainekset sekoitetaan yhteen. Mies se, joka parhaiten osaa sekoittaa.
Illallisen jälkeen komentaja sanoi minulle:
— Mitähän, jos siirtyisitte Espanjan sotalaivastoon, senjor toinen perämies?
— Eihän kai minulla siinä mitään tulevaisuutta olisi.
— Kuinka niin?
— En osaa espanjan kieltä, olen luterilainen ja etelätuuli työntää minua pohjoista napapiiriä kohden. Kun praktiikkani on täysi, niin jatkan meriopintojani Englannissa, Norjassa tai kotimaassani.
— Kaiken tuon voitte tehdä Espanjassa ja saatte heti paikan Vittoriossa.
— Kiitän, herra komentaja, mutta se lienee mahdotonta.
— Ehkä teillä on Pohjolassa punaposkinen, lumivalkea tyttö, joka vetää sinne?
— Kuka tietää.
— Muistakaa, että Espanjassakin on tyttöjä, ja tyttöjä, joiden luonne paremmin soveltuu teille. Mutta luonne kuin luonne, erinimelliset navat vetävät yhteen ja samannimelliset työntävät eroon.
— Olemme jo tainneet laskea tarpeeksi leikkiä! Hyvää yötä, herra komentaja ja herrat upseerit.
Kun saatoin Kirstenin hänen hyttiinsä, hän sanoi: — Pidä varasi, ettet joudu tuon herran satimeen.
— Hyvää yötä, Kirsten! Toivon, että ilma huomenna on niin asettunut, että pääsemme Delfineen.
— Istu vähän aikaa luonani. Millä tavalla täältä päästään pois? Kuinkahan lapseni jaksaa? Ylihuomenna pitäisi Hildurin ja lordin saapua tänne, mutta kaiketi se on mahdotonta tämmöisellä ilmalla. Sano minulle totuus, enkö ole vanhentunut ja käynyt rumaksi?
— Loruja, mikä sinut olisi vanhentanut ja rumentanut, Kirsten-lapsi?
Nuku rauhassa.
VIII.
Seuraava päivä kului ilman että mitään erikoista tapahtui. Lavanto teki vähitellen lähtöä; se halusi nähtävästi päästä kotiinsa Saharaan. »Habanasta» koetettiin panna vene vesille ja se saatiinkin vaivoin lasketuksi aallokkoon, kuusi miestä veneessä. Meri löi sen kuitenkin rikki vasten laivan sivua, ja miesten onnistui pelastaa henkensä köysien avulla, joita laivasta heille heitettiin.
Kello kymmenen aikaan illalla näkyivät tyyrpuurin looringin kohdalla erään höyrylaivan signaalitulet, kaikki kolme. Laiva siis yritti satamaa kohden, taistellen kovassa vasta-aallokossa. Se oli vielä niin kaukana, että ainoastaan huippulyhdyn tuli näkyi selvästi, jotavastoin sivulyhtyjen tulet vain vilkahtivat silloin tällöin, kun aaltojen harjat eivät joutuneet väliin. Joskus tulet katosivat tykkänään. Laiva taisteli ankarassa aallokossa. Oli juuri lyöty neljä lasia, kello oli siis kaksi. Vittorion päällystö sekä Kirsten ja minä olimme sattumalta koolla peräkannella, kompassihuoneen suojassa. Keulatähystäjä oli ensimmäisenä huomannut laivan valot; sekä kokassa että perässä oli tähystäjä.
— Pienenlainen höyrylaiva tuo, sanoi ensimmäinen upseeri.
— Hullu, joka koettaa yöllä päästä satamaan tämmöisessä ilmassa, kun ei luotsiakaan saa, sanoin minä.
— Se ei tietenkään voi päästä sisäsatamaan, vaan täytyy sen ankkuroida tänne, mikä sille on melkein mahdotonta, sanoi eräs upseeri.
— Tänne se ei saa ollenkaan tulla öiseen aikaan, tämähän on sotasatama, sanoi komentaja.
— Kyllä sen täytyy saada ankkuroida täällä, jos se vain ehjänä pääsee perille, huomautin minä.
Me katselimme sydän kurkussa tuota poloista laivaa, joka taisteli elämästä ja kuolemasta kovassa aallokossa. Sen lyhtytulet alkoivat vähitellen hävitä ja viimein ei näkynyt muuta kuin huippulyhty. Sitten sekin katosi.
— Herra Jumala, nyt se meni pohjaan! huusi Kirsten. Kaikki olivat vähän aikaa vaiti.
— Ei sen ole tarvinnut vajota, vaikka valot hävisivät. Sen lyhtytulet ovat näköpiirin ulkopuolella, jos se on ajelehtinut taikka tahallaan poistunut ulommaksi merelle, odottamaan päivän tuloa. Siinä tapauksessa se taas aamulla koettaa päästä sisään.
— Minä olen samaa mieltä kuin herra West, sanoi ensimmäinen upseeri.
Kirsten pani kädet ristiin.
— Jumala auttakoon ihmisparkoja, jos vielä ovat elossa!
Lavanto hengitti työläästi. Ähkien ja puhkien se kamppaili kuoleman kanssa ja puhalsi vähitellen ulos, minkä oli vetänyt sisäänsä. Sen kolmen ja puolen vuorokauden pituinen elämä oli päättyvä aamupäivällä, jolloin se oli valmis laskeutumaan lepoon Atlannin valtamereen. Tuuli kyllä vielä kovanlaisesti, mutta se ei enää ollut lavantoa, vaan tavallista tuulta. Aallokko oli kuitenkin yhä suuri; meri kohotteli rintaansa, niinkuin kuolemaisillaan oleva valaskala, joka saatuaan monta harppuunaa kylkeensä on hinattu laivan sivuun kuorittavaksi puhtaaksi rasvastaan. Pilvet olivat hävinneet taivaanlaelta ja tähdet paistoivat.
Kun muut olivat poistuneet kannelta, sanoi Kirsten:
— Tuollahan loistaa Pohjantähti, meidän oma tähtemme! Minun mielestäni ei meidän pitäisi mennä tämän etelämmäksi, jottei se katoaisi näköpiiristä. Tuntuu haikealta, kun tulemme ekvaattorin luo ja näemme tähtemme taivaan rannan reunassa, emmekä niinkuin Norjassa melkein päämme päällä. Ja lopulta se häviää kokonaan!
Kun olin saattanut Kirstenin hänen hyttiinsä ja aioin lähteä pois, purskahti hän yht'äkkiä katkeraan itkuun.
— Mikä nyt?
Viimein sai hän huuliltaan sanan: »Seastar.» Luulin hänen taas hourailevan ja riensin pyytämään vartioupseerilta rauhoittavaa lääkettä. Kun tulin takaisin, oli Kirsten jo rauhoittunut. Hän pyyhki pois kyynelensä, otti minua kädestä ja sanoi:
— Se oli Seastar. Nyt minulle selvisi, että öiset signaalivalot varmasti olivat Seastarin; senhän piti silloin saapua Cadiziin. Jos se vielä ui aalloilla, niin toivon, että rukoukseni auttavat sen tai ainakin Hildurin ja lordin perille.
— Kuinka voit ajatella, että Seastarin ihmiset pelastuvat, jos laiva itse hukkuu?
— Minä ajattelen näistä asioista omalla tavallani, mutta en voi sitä selittää sinulle. Hildurin ja lordin täytyy ennemmin tai myöhemmin muuttaa laivaa ja elämän suuntaa. Ehkä aika nyt on tullut.
— Hyvää yötä, pieni Kirsten! Pane silmäsi kiinni ja nuku.
IX.
Olin jo kannella, kun aamu sarasti. Vartioupseeri istui messissä kahvia juomassa.
— Hyvää huomenta, senjor!
— Hyvää huomenta! Tulitte parhaaseen aikaan, kahvi on kuumimmillaan.
Juotuani tuota virkistävää nektaria ja saatuani siihen luvan menin puhuttelemaan tähystäjää. Hän sanoi näkevänsä jonkin kummallisen uivan veden päällä ja näytti sormellansa suuntaa. Katsottuani kiikarilla sanoin näkeväni lautan taikka syvällä uivan laivan, joka makasi kyljellään paapuurin puolelle, vailla mitään merkkitulia. Annoin kiikarin tähystäjälle. Katseltuani vielä pitkän aikaa kummitusta huomasin sen pienenlaiseksi höyrylaivaksi, jonka savupiipusta tuprusi hiukan ohutta savua. Alus oli uppoamaisillaan, ja meri löi kaiken aikaa sen ylitse. Juoksin vartioupseerin luo ja ilmoitin, mitä olin nähnyt. Hän kiirehti heti perän puolella olevan soittokellon ääreen ja rupesi vimmatusti soittamaan. Samassa alkoi myös kokan puolelta kuulua hätäkellon soittoa, ja tuossa tuokiossa olivat laivan kaikki asukkaat kannella yöpuvuissaan. Ensimmäinen upseeri määräsi kolme venettä miehitettäväksi ja laskettavaksi veteen onnettomia pelastamaan, jos uppoava laiva ennättäisi tulla tarpeeksi lähelle Vittoriota, ennenkuin se menee pohjaan. Juoksin Kirstenin luo ja ilmoitin, että uppoamaisillaan oleva laiva, otaksuttavasti Seastar, läheni meitä.
— Pukeutukaa heti, mutta parasta on, että jäätte hyttiinne. Jos kuitenkin tulisitte kannelle, niin pysykää loitolla miehistä, jotka laskevat veneitä vesille. Minä lähden mukaan yhden veneen johtomieheksi.
Uppoamaisillaan oleva laiva läheni hitaasti Vittoriota, koska höyry oli loppumaisillaan ja vasta-aallokko kova. Kolme venettä riippui köysistä valmiina laskettaviksi mereen. Kahdessa näistä istui kahdeksan miestä kussakin, airot nostettuina pystyyn, yhdessä ensimmäinen ja toisessa toinen upseeri päällysmiehenä ja peränpitäjänä. Kolmannessa veneessä, joka oli pienempi edellämainittuja, oli kuusi miestä sekä minä päällysmiehenä ja peränpitäjänä. Kaksi soutajistani olivat ne ennenmainitut jätkät, jotka olivat kunnostautuneet silloin kun Kirsten ja minä lavanton pyörteistä pelastuimme Vittorioon. Myöskin Habanasta aiottiin nähtävästi lähettää apua, koska vene, jossa miehet istuivat valmiina, riippui jo köysistä. Komentaja näki nyt kiikarilla, että hukkuvan laivan komentosillalla riippuvassa pelastusrenkaassa luki »Seastar». Kun huomattiin, ettei se enää tullut lähemmäksi, vaan päinvastoin rupesi etenemään, arvattiin, että potkuri ei nyt jaksanut pyöriä tarpeeksi tai se oli tykkänään seisahtunut.
— Laskekaa alas, minä sanoin.
Vene luisui hiljaa veteen, mutta aalto löi sen takaisin kansilistan kohdalle asti. Suurempaa vahinkoa ei kuitenkaan sattunut: vain yksi airoista katkesi. Sitten me kaikki suuntasimme kulkumme haaksirikkoista kohti. Aallot työnsivät veneitä eteenpäin soutajien avustamina. Kohta oli Seastarin tyyrpuurin puolella kaksi ja paapuurin puolella kolme venettä.
Hylky makasi niin upoksissa, että se näytti heti menevän pohjaan. Aallot löivät kaiken aikaa kannen yli. Pannun räjähtämisestä ei ollut pelkoa, koska höyry oli kokonaan lopussa ja kone seisoi. Paapuurin reilinki ui jo veden alla ja osan siitä oli myrsky särkenyt. Ihmiset pitivät aaveentapaisina kiinni ylähangan vanteista ja odottivat joka sekunti viimeistä hetkeään. Minun veneestäni lensivät ensimmäiset silmukalla varustetut heittoköydet onnettomille ja heti senjälkeen muista veneistä. Veneethän eivät voineet laskea hylyn sivuun, vaan jokaisen siellä olijan täytyi heittää silmukka yli päänsä ja käsivarsiensa, hypätä mereen ja vetämällä päästä veneeseen. Lordi Lakeford, pitkä, uneliaan näköinen mies, sai ensimmäisenä köyden käsiinsä. Hän pani silmukan komean vaaleaverikön ympärille, käskien tätä hyppäämään veteen, vaikkei nainen uskaltanut; arvasin hänet Hilduriksi. Lordi pani nyt toisen silmukan oman ruumiinsa ympärille, hypäten veteen; ja hetkistä myöhemmin hänet vedettiin erääseen Habanan veneeseen. Vähitellen oli kaikki pelastettu veneisiin, paitsi Hildur, joka vakuutti ennemmin uppoavansa hylyn mukana kuin hyppäävänsä mereen. Siinä tuo onneton nainen vain seisoi, väliin vyötäisiään myöten vedessä ja piteli kiinni vanteista. Kului muutamia tuskallisia minuutteja. Minun veneessäni oli kaksi pelastettua, nuori nainen, kamarineitsyt, ja viisitoistavuotias poika, Seastarin kajuuttavahti.
— Ainoa pelastamiskeino on mennä hylkyyn ja väkivallalla tuoda pois onneton. Uskallatteko?
— Uskallamme, vakuuttivat kamarineitsyt ja kajuuttavahti.
— Tietysti uskallamme, huusivat molemmat jätkät.
— Me emme lähde, vastasivat Vittorion matruusit.
Enemmistö siis ei tahtonut lähteä.
— Lähdettekö vai ette, kysyin ja vedin revolverin esiin. — Lähdemme, myönsivät niskoittelijat ja tekivät ristinmerkin.
Veneeni ja hylky olivat kulkeneet hyvän matkaa merelle päin. Hildurin pelastaminen, onnistui tai ei, veisi aikaa, ja sekin vaara oli vielä tarjona, ettemme jaksaisi vastatuulessa ja aallokossa soutaa takaisin.
— Nyt soutakaa minkä jaksatte!
Ohjasin veneen suoraan veden peittämälle kannelle hylyn takaa, paapuurin puolelta, siltä kohdalta, jossa reelinki oli poissa. Hyppäsimme sitten kaikki veneestä, paitsi kamarineitsyttä ja kajuuttavahtia. Miehet seisoivat vyötäisiään myöten vedessä, pidellen venettä suorassa, sillä välin kun minä kannoin Hildurin sinne. Kun vene työnnettiin jälleen mereen hylyn kannelta, ryyppäsi sen perä vettä. Nyt ei saanut hetkeäkään viivytellä hylyn vieressä. Soudimme pois henkemme edestä samalla kuin ammensimme vettä veneestä.
Vesi saatiin ajetuksi pois, mutta vene eteni kovan vasta-aallokon työntämänä hitaasti merelle; tuulen voima oli sittenkin suurempi kuin soutajain. Lavanto kyllä heikkeni, mutta veneemme oli joutunut noin kilometrin päähän Vittoriosta. Ponnistellessa emme tulleet katsoneeksi hylkyyn päin eikä meillä siihen ollut haluakaan. Yht'äkkiä Hildur voihkasi: »Seastar!» Kun katsoimme sinne päin, näkyi enää vilahdukselta hylyn savutorvea ja mastoja — Seastar oli mennyttä.
— Mikä hyöty tästä pelastuksesta oli? Me menemme saman tien kuin
Seastarkin, vaikeroi Hildur.
— Emme mene, katsokaa tuonne!
Pieni höyrylaiva, linnan laiva, joka oli saapunut tuomaan Vittoriolle ruokavaroja, laski meitä kohti myötätuulessa hyvää vauhtia. Ei kestänyt kauan, ennenkuin se oli valjaissa ja alkoi hinata meitä pois Atlannin vallasta. Kesti tunnin verran, ennenkuin päästiin Vittorioon. Kova aallokko teki vastarintaa. Pieni höyrylaiva ja vene pääsivät tukalasti vasta-aallon harjalle. Vaikka kuljettiin hyvin hitaasti, pyrki meri kokan kautta sisään; vettä täytyi ajaa kaiken aikaa pois. Ellei linnan laiva olisi näin kreivin aikaan tuonut ruokavaroja Vittoriolle ja Habanalle, olisimme tosiaankin menneet samaa tietä kuin Seastar.
Olimme nyt kaikki Vittoriossa, Seastarista kahdeksantoista ja Delfinestä neljä, yhteensä kaksikymmentäkaksi henkeä. Hildur oli tällä hetkellä laivan päähenkilö. Espanjalaiset seisoivat kädet ristissä, kun hänet nostettiin veneestä, ikäänkuin hän olisi ollut elävä pyhimys. Kirsten, joka jo oli Vittoriossa kotiutunut, antoi määräykset.
— Manzanilla tekisi nyt hyvää, sanoi komentaja.
— Konjakkia ja lämpöisiä vaatteita, komensi Kirsten. Niitä olikin heti saatavissa. Komentaja oli käskenyt viemään kaikenlaisia vaatteita, liinaisia ja villaisia, konehuoneeseen lämpiämään. Lordi Lakeford näytti vähän väsyneeltä ja nololta. Pieni kamarineitsyt ja kajuuttapoika olivat kalpeita ja viluisia, mutta silti pirteitä. Haaksirikkoutuneen laivan päällystö ja miehet olivat verraten hyvässä kunnossa, etenkin sen jälkeen kuin olivat saaneet juomaa ja ruokaa sekä ennen kaikkea kuivat, lämpöiset vaatteet yllensä. Saatuaan sairaanhoitajan puvun kamarineitsyt meni kabinettiin molempien naisten luo.
Komentaja kutsui minut hyttiinsä, jossa lordi istui viskylasinsa ääressä. Pöydällä oli sitäpaitsi konjakkia ja manzanillaa. Komentaja kohotti lasinsa:
— Olen sanomattoman iloinen ja kiitän Jumalaa, että olen saanut pelastaa teidät, Mylord, ja kaikki teidän väkenne, niinkuin neljä päivää sitten pelastin nämä vieraani — hän kääntyi minuun päin — hirvittävästä kuolemasta.
Lordi ei virkkanut tähän mitään, puhdisteli vain piippuaan ja pisti siihen tupakkaa, jonka jälkeen koetti sytytellä sitä, vaikka turhaan, sillä tupakka ei ottanut palaakseen. Piippu ja kuminen vedenpitävä tupakkapussi olivat ainoat, mitkä hän oli pelastanut. Tupakka oli jotakuinkin kuivaa, mutta piippu vielä kostea, oltuaan lordin läpimärän takin taskussa. Vähän ennen pelastajien saapumista uppoavaan Seastariin hän oli koettanut sytyttää piippuaan.
— Mylord voi olla ihan vakuutettu siitä, että teemme kaiken voitavamme Myladyn viihtymiseksi ja myös pienestä, kauniista kamarineitsyestä pidämme huolen, sanoi komentaja.
— Norjattaret hoitavat toisiansa, mutta Butterflylle voitte toimittaa pari konjakkaria, hän on heikko, sanoi lordi.
Sitten komentaja kääntyi minun puoleeni.
— Te voitte, senjor toinen perämies, olla varma, että saatte mitalin ihmishengen pelastamisesta, sillä olittehan urhoollinen ja rohkea. Mylady oli hieman itsepäinen ja — mutta korkeasukuisethan ovat aina…
Tässä lordi katkaisi komentajan lörpöttelyn.
— Viskynne menettelee. Haluaisin sähköttää Sevillaan. Komentaja nousi.
— Minä menen kiiruhtamaan linnan laivan lähtöä; sen mukana voitte lähettää sähkösanomanne.
X.
Naiset, lordi ja Seastarin miehistö jäivät Vittorioon, mutta minä ja jätkät lähdimme linnan laivalla Cadiziin. Laiva jätti minut Delfineen. Meidän oli jo luultu hukkuneen. Edellisenä päivänä oli käyty prikistä kaupungissa, mutta siellä ei tiedetty mitään kohtalostamme. Oli myös vähän arveltu, että mahdollisesti olisimme pelastuneet johonkin kaukana ankkurissa olevaan laivaan. Magdaa oli ensin ollut vaikea lohduttaa. Kapteeni Bäckiä ei asia kuulunut liikuttaneen. Laivan miehistö, etenkin kokki, oli onnellinen pelastumisestamme.
Useat väylällä seisseet laivat olivat joutuneet tuuliajolle, Delfine niiden joukossa. Se oli kulkenut vähän matkaa, mutta seisahtunut sitten, kun ankkurien koukut, kynnettyään meren pohjaa, tarttuivat sinisaveen. Suolaproomuja ei näkynyt laivojen vieressä. Espanjalaiset eivät olleet uskaltaneet yrittääkään tänne sen jälkeen kun kaksi niistä oli uponnut aivan laivojen sivulla. Sellaista lavantoa ei oltu nähty miesmuistiin.
— Piru, kun sinä, West, narrasit minut tähän laivaan! huudahti Löflund minut nähdessään. — Illalla voit kertoa, millaista espanjalaisten laivassa oli.
Päivälliseksi oli kajuuttaherroille laitettu lihasoppaa ja piirakkaa, ja miehistölle hernekeittoa ja tuoretta silavaa. Koska söin mieluummin viimeksi mainittua ruokaa, aterioin miesten kanssissa Magda sylissäni. Löflund sanoi:
— Tule sinä, pieni Magda, »Löölundin» syliin, jossa olet istunut viimeiset neljä päivää, kun mammasi on istunut Westin sylissä lavanton keinussa.
— Kita kiinni, hävytön penikka, muuten tulee tästä, sanoi timpermanni, heristäen nyrkkiään Löflundin nenän alla. — Jollei meillä täällä laivassa olisi hyvää kapteenskaa, niin elämä olisi täällä toisenlaista. Ei täällä saataisi pannukakkuja eikä ylimääräisiä ruoka-annoksia, jos ukko Bäckilla olisi määräämisvalta.
Kokki astui samassa sisään.
— Tässä on enemmän hernesoppaa, oikein paksua ja hyvää ja »plenty» riskisti lihaa. Saako olla, toinen perämies?
Kun nousin ottamaan annokseni, sieppasi Löflund sillä välin Magdan minulta.
— Olet istunut tarpeeksi papinpojan sylissä.
Lapsi pääsi karkuun ja juoksi kanssista. Minä kerroin syödessäni lyhyesti, mitä oli tapahtunut sillä välin, kun Kirsten-rouvan kanssa vierailimme Vittoriossa.
— Mitä tulee veneen särkymiseen, sanoi Löflund, — niin laskitte varomattomasti laivan sivuun, eihän tuuli ja laine vielä silloin käyneet niin rajuina.
— Leukalinkku umpeen, Kangas-Fiian poika! ärjäisi kokki.
— Sanoitko Kangas-Fiian poika, senkin turskansyöjä. Tästä saat — ja samalla lensi hernekeitolla täytetty pilkkumi, joka oli tähdätty kokin naamaa kohden, tämän käsivarsille, jotka hän oli ehtinyt nostaa silmäinsä suojaksi.
Kokki seisoi muutaman sekunnin ajatuksissaan; sitten hän kysyi, ovatko kaikki jo saaneet tarpeeksi. Ja ennenkuin hän oli ennättänyt saada vastausta kysymykseensä, hän pani hernekattilan Löflundin päähän. Onneksi ei keitto kuitenkaan enää ollut kuumaa. Kun timpermanni nosti pois kattilan, purskahtivat kaikki nauruun. Hernekeiton tahrimat miehet alkoivat nyt hieroa tappelua kanssissa, mutta siirtyivät timpermannin kehoituksesta sittemmin kanssin etupuolelle. Siellä he tappelivat kumpikin maansa tavalla, suomalainen nyrkeillä ja jaloilla, norjalainen hampaillaan ja päällään, puskien kuin pässi. Kapteeni kertoi minulle sen ikävän uutisen, että Delfine oli saanut pahan vuodon. Hän ja ensimmäinen perämies aikoivat tämän johdosta keskustella timpermannin kanssa.
— Mitä siitä timpermannin kanssa keskustelette. Jos laiva peloittavasti vuotaa, mistä vielä on otettava tarkka tieto, niin sähköttäkää laivan omistajalle.
Löflund ja kokki olivat juuri tehneet väliaikaisen rauhan ja istuivat molemmat kantäkillä.
— Parasta on, kun heti lähden sähköttämään. Pankaa vene vesille ja kaksi miestä veneeseen, sanoi kapteeni.
Tappelupukarit saivat peseytyä ja lähteä kapteenia viemään maihin. Pari tuntia he viipyivät kaupungilla ja palasivat, kun kapteeni oli saanut kyselyynsä vastauksen.
Menin kokkapuolelle ja ilmoitin, ettei äsken laivaan mätettyä suolaa tarvitse tasoittaa. Tähän vastasi timpermanni, jolla oli tapana ajaa miehistön asiaa, että olisi hyvä heti mättää suolaa kokkaan päin.
— Ei, suolaan ei kosketa, sen sijaan hiivataan ankkurien kettinkiä sisään ja sitten pumpataan laivasta vesi pois.
— Niin, kyllä tässä saadaan pumpata yöt päivät, jahka se nyt tulee täyteen lastiin ja purjeet päälle, sanoivat kaikki miehet yhdestä suusta.
— Eikä meidän tarvitse pelätä keltaruttoa, sillä Rio Janeiroa ei tulla näkemään, sanoi timpermanni.
— Kuinka niin? kysyin minä.
— Me uppoamme, kun on ensimmäinen myrsky merellä. Delfine sai liian paljon voimistella Biskajassa maha täynnä. Nyt, kun se on saanut raskaan lastin, alkavat seuraukset tuntua ja näkyä. Kun lavanto runteli arvoisaa rouvaa, saimme yhtenä päivänä pumpata kaksi kertaa. Eukko puhui totta silloin, kun läksin, ettei enää tässä maailmassa nähdä toisiamme.
— Ja minunkin piti mönsträtä tähän uivaan ruumisarkkuun, valitti
Löflund.
Kun ankkurikettinkiä hiivattiin, ei kukaan ollut laulutuulella; kettinki nousi miesten vaietessa. Kun kettinkiä oli nostettu niin paljon kuin uskallettiin, alettiin pumpata. Vettä oli laivassa paljon, vaikka se edellisenä päivänä oli tyhjennetty.
— Kyllä meidän täytyy tehdä protesti, kun aiotaan näin vuotavalla laivalla lähteä merelle, sanoivat kaikki miehet.
Kun vesi viimein oli saatu pois, siirtyivät he kanssin etupuolelle keskustelemaan.
— Hiivataan vielä vähän kettinkiä, saahan sen taas ulos, jos rupeaa tuulemaan, minä sanoin.
Kun oli jonkin aikaa vielä hiivattu, komensin: jo riittää.
— Minkätähden kettinkiä nyt vähennettiin? kysyi Löflund.
— On kai jotakin tekeillä, vastasi timpermanni.
— Laiva viedään tokkaan korjattavaksi heti, kun suola on saatu pois, sanoin minä.