XI.
Pieni höyrylaiva, täpö täynnä väkeä, näkyi laskevan Delfineä kohden. Ilmoitin tästä kapteenille, joka istui salongissa ensimmäisen perämiehen kanssa. He keskustelivat vilkkaasti ja näkyivät olevat erinomaisen hyvällä tuulella. Kirjepaperit ja kotelot raivattiin pois kiireesti ja molemmat ällistyivät. Laiva laski jo paraatiportaitten kohdalle ja Kirsten, joka oli seisonut ensimmäisenä kokassa, juoksi portaita ylös. Kapteeni ehti nostaa hänet kannelle, aikoen suudella hänen kättään, mutta Kirsten veti sen pois. Sitten hän polvistui kannella syleilemään Magdaa. Äiti itki ja lapsi huusi ilosta.
»Rakas Halvorin lapsi!» Muistaessani ne sanat ajattelin vanhaa sananpartta: älä taita ruusuja toisen puutarhasta.
— Kuinkahan on hyttini laita? Tule, West, auttamaan, että saan Magdan kuntoon! Vien hänet kanssani kaupunkiin.
— Mahdotonta, kapteenska, en ehdi nyt, mutta lähetän kokin.
— Sinun täytyy!
Ja minä tottelin. Tietysti tottelin! Menimme Kirstenin hyttiin, jossa kaikki oli huiskin haiskin.
— Koeta saada Magda pestyksi ja puetuksi!
Sitten hän hävisi, mutta tuli heti takaisin, mukanaan molemmat Seastarin naiset, Hildur ja kamarineitsyt, jota viimeksi mainittua lordi sanoi Butterflyksi. Pieni hytti oli nyt täynnä ihmisiä.
— Ehkä esittelen, sanoi Kirsten, — toinen perämies West…
— Ei tarvitse, vastasi tuo vaalea kaunotar, kietoen käsivarret kaulaani ja painaen kyyneltyneet poskensa poskeani vasten. En päässyt irti syleilystä, ennenkuin kaaduimme istumaan sohvalle, minä hänen syliinsä. Pieni Butterfly suuteli käsiäni.
— West, parasta kun menet ulos, ei sinua täällä nyt tarvita! sanoi
Kirsten.
Magda juoksi vähän ajan kuluttua kannelle ja kertoi, että äiti ja Hildur-täti riitelevät ja että äiti oli koettanut lyödä Hildur-tätiä. Kannella oli paljon ihmisiä. Lordi istui kajuutanikkunan päällä ja imi piippuaan, niinkuin ei mitään sen kummempaa olisi tapahtunut. Häntä ei näkynyt vähääkään liikuttaneen se seikka, että Seastar oli mennyt meren pohjaan, ollen vähällä viedä hänet, Hildurin, Butterflyn ja huvilaivan koko miehistön mukanaan.
Keskellä hälinää ja epäröintiä saapui eräs Vittorion kahdeksan miehen soutama parkassi, tuoden sähkösanomaa lordille. Hän aukaisi sen laiskasti ja luki. Sitten hän veti povitaskustaan paksun kumilompakon, josta otti englantilaisen setelin ja ojensi sen yhtä laiskasti parkassin päällikölle. Kapteeni Bäck, joka hermostuneesti käveli peräkannella, antoi minulle määräyksen heti lähteä Pontalisiin viemään sanaa, että tyhjiä proomuja lähetettäisiin noutamaan Delfinen suolalastia. Kun astuin veneeseen, jossa soutumiehet jo odottivat, tuli naisväkikin kannelle. Tämän jälkeen kaikki Seastarin väki sekä Kirsten ja Magda lähtivät linnan laivalla kaupunkiin. Olin päässyt jo hyvän matkaa, kun linnan laiva ajoi ohitseni. Kirsten ei katsonut sinne päinkään, mutta lordi nosti lakkiaan ja Hildur sekä Magda heiluttivat liinojaan. Seuraavana aamuna palasin Pontalisista ja samana päivänä tuli jo kaksi tyhjää proomua purkamaan suolaa. Viikon kuluttua oli laiva tyhjä ja hinattu tokan sivuun odottamaan vuoroaan. Tämä tokka oli veden päällä uiva laite, jonka voi kuljettaa paikasta toiseen. Saattoi kulua viikkoja, vieläpä kuukausia, ennenkuin Delfinen vuoro tuli.
XII.
Espanjassa ei tuntunut olevan työnhalua enempää kuin kiirettäkään. Sörensen oli ilmoittanut, että työn tulee olla hienoa ja hyvää, maksoi mitä maksoi. Miehistö maleksi työttömänä, mutta ajan kuluksi pantiin »plattinkia», jolla taklaasin kulumiselle arat paikat suojattiin. Laivasta oli poistettu koko taklaasi, ainoastaan alamastot seisoivat paikoillaan. Kun laivan runko ulkoa ja sisältä oli korjattu, piti taklauksen uudestaan alkaa. Entistä taklausainetta ei saanut käyttää, kaiken piti olla uutta ja parasta, mitä saada voi. Kapteeni Bäck oli huonolla tuulella. Miehet ansaitsivat, mutta laiva, eli oikeastaan kapteeni, ei tänä aikana ansainnut muuta kuin kuukausipalkkansa.
— Olen ehdottanut Sörensenille, että laiva myytäisiin hinnalla millä hyvänsä ja sen korjausrahoilla ostettaisiin uusi samankokoinen ja -arvoinen kuin Delfine, sanoi Bäck eräänä päivänä minulle.
— Mitä Sörensen siihen vastasi? kysyin minä.
— Hän käski minun mennä helvettiin, jos vielä uskallan sellaista ehdottaa.
— Ette näy muistavan, että Delfine on rakennettu teakpuusta ja tietävän, että se jo pari kertaa on ansainnut hintansa Norjan kruunuissa. Herra Sörensen voi jo varojensa puolesta pitää prikiä vaikkapa vain muistona.
— Suu poikki, herra toinen perämies. Ette näy muistavan sitäkään, että minä vielä olen priki Delfinen päällikkö. Olette pistänyt nenänne asioihin, jotka eivät kuulu teille. Mitä tekemistä teillä on tuonkin naisen kanssa, joka on minun vihitty vaimoni?
— Tietäkää huutia, kapteeni Bäck! Muistatteko kuinka Trondhjemissa kauppasitte Kirsteniä vanhalle Sörensenille viidestäkymmenestä tuhannesta ja kuinka seisoitte kädet ristissä aivan levollisena, kun Sörensen jo oli kohottanut tammikangen iskeäkseen Kirstenin kuoliaaksi? Teitä kaiveli ja kaivelee vieläkin, että viime hetkessä pääsin väliin. Ymmärrän teidät vallan hyvin. Jos Delfine olisi tieltä poissa ja te saisitte toisen laivan kuljetettavaksenne, niin silloin salakuljetus vasta kukoistaisi. Mutta muistakaa, ettei kahvilastia Riossa uskota kaikille köyhille norjalaisille rotille, sellainen annetaan vain Sörensenin kaltaisille miehille. Eikä muiden kuin Sörensenin laivassa sallittaisikaan salakuljetusta.
— Kirottu suomalainen, kyllä minä vielä kostan teille, että olette hyväillyt minun vihittyä vaimoani.
— Valehtelette, suuripäinen salakuljettaja. Näytte tarvitsevan lisää.
— En viitsi kuulla enempää, hävytön lurjus.
— En välitä, viitsittepä eli ei. Tiedättehän sen naisen Trondhjemissa, jonka kanssa aiotte mennä naimisiin, sitten kun olette salakuljetuksella ansainnut muutamia kymmeniä tuhansia lisää, sen naisen, jonka kahden lapsen isä olette. Kaiketi olette selvillä siitä, että Kirsten milloin hyvänsä voi päästä eroon teistä?
— Voitteko näyttää toteen, mitä nyt olette sanonut?
— Voin. Minä kelpaan vieraaksimieheksi silloin kun tarvitaan, ja toinen on Delfinessä.
— Kuka on toinen?
— Sitä en sano, ennenkuin tarvitaan. Tiedätte nyt siis, että molemmat vieraatmiehet ovat lähellä. Kaikki se kahvi, minkä olette salakuljettanut Delfinen peräpiikissä, on pykälä, joka riistää teiltä oikeuden kuljettaa kahvilastia norjalaisessa laivassa, ja saman pykälän perusteella on teillä vapaa asunto Norjan vankilassa.
Bäck oli hetkisen aivan sanaton. Sitten hän tuli ja tarttui käteeni.
— West, oletteko koko ajan siitä kun lähdimme Trondhjemistä tietänyt kaiken?
— Olen.
— Oletteko kantanut salaisuutta aseena minua vastaan?
— En.
— Mutta nyt aiotte vetää aseenne esille?
— Aion, jos asianhaarat vaativat.
— Tietääkö Kirsten mitään siitä, mitä nyt olette kertonut?
— En luule hänen tietävän.
— Jos voitte ja tahdotte pitää suunne kiinni, niin palkitsen teitä kuninkaallisesti.
— En ehkä kerro kenellekään, ellei pakko vaadi.
— Kiitoksia. Minun puolestani saatte olla ja tehdä kuten tahdotte Delfinessä ja juosta Kirstenin kanssa niin paljon kuin — anteeksi, lasken vain leikkiä…
Juttu jäi siihen, ja hyvä oli, sillä toinen jätkistä tuli suoraa päätä luokseni ja antoi minulle kirjeen.
Lordi Lakeford pyysi minua heti kirjeen tuojan opastamana tulemaan luoksensa Villa Castaan, jonka hän epämääräiseksi ajaksi oli vuokrannut.
— Näkemiin, kapteeni.
Jätkän odottaessa peseydyin ja pukeuduin kirkkovaatteisiin ja sitten lähdin Villa Castaan.
Pian pääsinkin perille. Lordi seisoi huvilan parvekkeella piippu hampaissa. Hän tuli alas vastaani ja puristi kättäni.
— Sen mukaan kuin minulle on kerrottu ja itsekin olen huomannut, te toimitte ja ajattelette nopeasti kuin salama. Sellaista miestä juuri nyt tarvitaan. Olkaa niin hyvä, mennään kuistille.
Siellä oli pöydällä Black and White-wiskyä ja soodavettä.
— Puheen aluksi, sanoi lordi ja kohotti lasiaan.
Kun oli otettu kulaus, hän jatkoi:
— Teidän pitää tulla minun kanssani tänään seitsemän junalla Sevillaan. Siellä on jahti, jonka aion ostaa Seastarin sijaan. Alus, jonka omistaa markiisi Anneboult, on rakennettu vuosi sitten Ranskassa. Se on suuruudeltaan, nopeudeltaan ja nykyajan mukavuuksiltaan mieleiseni, jos piirustukset, jotka ovat tuolla pöydälläni, pitävät paikkansa. Eikä ole hinnallakaan pilattu, koska markiisin raha-asiat Monacossa joutuivat hieman hunningolle.
Lordi kohotti taas lasiaan:
— Your healt! — Tietysti tulette mukaani, tahtoisin teidän arvosteluanne, jatkoi hän.
— Ottakaa pätevämpiä henkilöitä mukaanne, minä en kykene arvostelemaan.
— Seastarin päällikkö ja konemestari tulevat myös.
— Tuleeko naisväkeä matkaan?
— Ei, en ainakaan luule.
— Sitten tulen.
Villa Casta sijaitsi lähellä rantaa Cadizin ja Pontalisin välillä. Valtamaantie kulki huvilan ja sataman välitse. Rannassa oli vene, jonka omistivat yhdessä molemmat jätkät — tunnemme heidät jo ennestään ja toistaiseksi kutsumme nimillä »vaaleaverinen» ja »tummaverinen». Omistajat istuivat rantakivillä, poltellen omatekoisia Sikaareja. Vaaleaverinen oli tuonut minulle lordin kirjeen. Lordi ja minä läksimme sitten jätkien soutamina kaupunkiin ja edelleen seitsemän junalla kohti sen kuuluisan parturin kaupunkia. Tämä oli ensimmäinen rautatiematkani Espanjassa ja senvuoksi sangen mielenkiintoinen. Sevilla, Cordova ja Cadiz ovat mainittavimmat kaupungit Andalusian alatasangolla. Guadalquivir, suurenlainen joki, virtaa tasaisesti läpi yllämainitun maakunnan, laskien ruskean-harmaan vetensä Atlantin valtamereen. Mainittua jokea pääsee, tai pääsi ainakin siihen aikaan, pienemmillä aluksilla Sevillaan ja vieläpä Cordovaan asti. Muuten on Andalusia vuorista seutua.
Seuraavana aamuna nousin aikaisin ja menin katselemaan muistorikasta kaupunkia. Leikkautin tukkani kuuluisassa parturiliikkeessä, jossa — tämä väite menee hotellin ovenvartijan laskuun — »Sevillan parturi» oli aikoinaan työskennellyt. Sitten kertoi sama ovenvartija, kaunis ja komea keski-iän jo jättänyt mies, jolla nähtävästi ennen oli ollut paremmat päivät, että lordi ja madame pari vuotta sitten olivat asuneet tässä hotellissa, jossa ulkomaalainen hienosto Sevillassa vieraillessaan asuu. Lordi, hän sanoi, on hieno ja rikas mies, joka antaa rahojen luistaa eikä kitsaile juomarahoissa.
— Te kaiketi hyvin tunnette lordi Lakefordin? kysyi ovenvartija.
— En paljon; tutustuin häneen äskettäin Cadizissa.
— Oletteko lordin palveluksessa tai muuten tekemisissä hänen kanssaan? Anteeksi, että kysyn. Lordi, joka asuu tuossa kolmen huoneen huoneustossa teidän huoneenne vieressä, käski illalla minun pitää hyvää huolta teistä. Hän tilasi eilen aamupäivällä huoneet.
— En ole hänen palveluksessaan, enkä ole hänestä riippuvainen. Hän vain pyysi minua tulemaan kanssaan Sevillaan.
— Tahdotteko nähdä jotakin, joka kuvaa vanhan Sevillan entistä loistoa?
— Miksei.
Hän vei minut hotellin toiseen päähän pitkää käytävää myöten. Sen päässä ei ollut seinää, vaan leveä kaksipuolinen ovi. Ovenvartija otti avainnipun taskustaan, valitsi avaimen ja avasi oven. Pieni ihana puutarha, jossa suihkulähde solisi, avautui eteemme.
— Katsokaahan tänne; tässä näette saranat, joihin sovitetaan ovet milloin huoneiston asukas niin tahtoo. Tämä laite oli noin seitsemän kyynärän päässä puutarhaovesta.
Mainitun laitteen ja puutarhaoven välissä oli oikealla kädellä komea kaksipuolinen ovi, jonka ovenvartija myös avasi.
— Huomaattehan nyt, ettei tänne voi: päästä muualta kuin puutarhan puolelta, kun väliovet ovat paikoillaan. Puutarhasta, jota ympäröi muuri, johtaa rautainen portti ulos.
— Siis pieneen huoneustoon kuuluu myös tämä puutarha.
— Olkaa hyvä ja käykää sisään.
Astuin pari askelta yli kynnyksen, mutta vetäydyin heti takaisin.
— Ettekö uskalla tulla sisemmäksi? Luulette varmaan niinkuin moni muukin, että tämä on loukku. Sellaisia ovat miehet, naisen saa menemään vaikka mihin.
Hän naurahti hyväntahtoisesti ja kohteliaasti, niinkuin osaa vain aito andalusialainen, meni sisään ja toi sieltä kaksi markiisille osoitettua kirjettä sekä aukaisemattoman Black and White-laatikon, jonka osoitelapussa oli lordi Lakefordin nimi.
— Uskallatteko nyt tulla?
Astuin sisään ja sanoin, että me pohjoismaalaiset olemme vähän varovaisia, etenkin vanhassa Sevillassa, jossa vielä on omia keskiaikaisia traditioita. Sevillahan oli pääkaupunkina, silloin kuin maurit hallitsivat. Ovenvartija, joka kaikesta päättäen ennen oli ollut herrasmies, mutta jonka onni näytti menneen, osoitti hyväntahtoisesti hymyillen Komeata tuolia.
— Istukaa, senjor!
Markiisin huoneisto, johon kuului kaksi huonetta, oli vanhanaikainen ja sisustettu sanomattoman kallisarvoisilla huonekaluilla, tauluilla ja loistoesineillä. Huolimatta iästään olivat ne mainion hyvin säilyneitä.
— Tässä huoneistossa, kertoi ovenvartija, — asui kerran kuningas Amadeo kaksi vuorokautta. Satuin silloin olemaan saman katon alla, vaikken hotellin palvelijana..
Viimeisiä sanoja lausuessaan ovenvartija hiljaa huoahti.
— Näihin on laskettu vain korkeasukuisia, rikkaita henkilöitä, hän lisäsi. — Aikaa meillä on riittävästi, lordi ei nouse ennen kahtatoista. Olkaa hyvä ja istukaa rauhassa, käyn antamassa vain määräyksen apulaiselleni, että hän hoitaa virkaani niin kauan kuin kerron teille jutun, joka kuitenkaan ei saa mennä sen pitemmälle. Onko teillä aikaa kuunnella?
— On, vastasin, vaikka minua ihmetyttikin, mitä salaisuuksia hänellä mahtoi olla minulle uskottavana.
Ovenvartija palasi pian ja kertoi:
— Tyttäreni Elisabeth Esmeralda, kuninkaallisen oopperan laulajatar ja primadonna, katseli kerran härkätaistelua Madridissa. Härkätaistelu ei tällöin ollut aivan tavallinen, sillä pääsymaksut olivat koroitetut kaksinkertaisiksi, ja maan kuuluisin toreadori esiintyi Andalusian vihaisimmiksi tunnettuja härkiä vastaan. Teatteri oli täpö täynnä. Ylhäisiä ja korkeasukuisiakaan katselijoita ei puuttunut, ja kuningas oli yksi niistä. Luonnollisesti oli myöskin Madridin ylhäisin, rikkain ja kaunein naisväki edustettuna, puhumattakaan naistaiteilijoista. Tuo kuuluisa toreadori haavoittui kuolettavasti, ja kun härkä sitten oli pistetty kuoliaaksi ja haavoittunut aiottiin viedä pois, syöksyi tyttäreni ja eräs toinen nuori nainen, vastoin kuninkaan kieltoa, areenalle kuolevan toreadorin luo. Luultavasti ette, senjor, tunne espanjalaisen naisen kuumaa verta ja tulista luonnetta. Naisparat syleilivät ja suutelivat kuolevaa ja alkoivat vihdoin mustasukkaisuuden kiihdyttäminä, unohtaen kuoleman pyhyyden, tapella tikareineen, joita espanjalaiset naiset usein kätkettyinä kantavat. Tyttärelleni tuntematon nuori nainen, joka oli äskettäin Espanjaan tulleen miljoonamiehen tytär, iski tikarinsa tyttäreni rintaan. Tikari ei tosin osunut sydämeen, mutta haava oli kuitenkin hengenvaarallinen. Kun hurjistunut nainen oli työntänyt tikarinsa Elisabethin rintaan, juoksi hän pakoon, mutta sai kuolettavan haavan kaulaansa Elisabethin heittämästä tikarista, joka katkaisi valtimon. Rikas meksikolaisneito vietiin sairaalaan ja tyttäreni vankilaan. Molemmat vuotivat kovasti verta, eikä luultu kummankaan pelastuvan. Kun haavoittuneet oli viety pois ja saatu toinen toreadori kaatuneen sijaan, alkoi näytäntö uudestaan. Ainoastaan kuningas lähti pois teatterista. Meksikolainen neito kuoli yöllä verenvuotoon. Kansa raivostui. Ne, jotka ennen olivat ihailleet Elisabethia ja olleet valmiit heittäytymään hänen jalkojensa juureen, asettuivat jyrkästi häntä vastustamaan. Ihmisjoukot seisoivat vankilan ulkopuolella vaatien, että viimeinen veripisara puristettaisiin hänestä ja hänen kirottu henkensä pian sammuisi. Vankilassa ei tehty mitään tyttäreni hengen pelastamiseksi, vaan odotettiin ja toivottiin, että loppu pian tulisi ja kansa sen kuultuaan rauhoittuisi. Mutta kansa-raukan, poloisen oman kansani tietämättä teki kuitenkin eräs ihminen voitavansa. Se oli markiisi Anneboult, joka oli härkätaistelussa itse nähnyt, mitä tapahtui ja sitten seurannut asiain kulkua. Hän tunsi erään taitavan ranskalaisen lääkärin Toledossa. Huolimatta siitä, että Elisabeth otaksuttavasti ennättäisi kuolla ennen kuin apu ehtisi, hän umpimähkää sähkötti mainitulle lääkärille: Tulkaa heti Madridiin Calle major 87.
Lääkäri saapui muutaman tunnin kuluttua ja ystävät menivät heti yhdessä vankilaan. Heidät laskettiin kyllä vankilan kansliaan, mutta pääsy Elisabethin luo tuntui mahdottomalta. Markiisi, joka oli varannut mukaansa melkoisen summan pesetoja, kysyi, paljonko maksaisi, jos he pääsisivät Elisabeth Esmeraldan luo heti.
»On vaikeata laskea teitä sinne; murhaajien luo pääsy on kielletty.»
Markiisi lupasi kaksituhatta pesetaa sisäänpääsystä ja vielä tuhat, jos Elisabeth jäisi henkiin. Kukaan muu lääkäri ei saisi tulla sairaan luo. Tämä lääkäri, joka oli hänen mukanaan, tulisi olemaan kaiken aikaa vankilassa ja hänelle olisi annettava kaikki apu, minkä hän tarvitsee sairasta hoitaessaan. »Ja sitäpaitsi», sanoi markiisi, »minun pitää päästä tänne, milloin vain tahdon, olipa yö tai päivä».
»Summa on aivan liian pieni», sanoi vankilanjohtaja, minunhan täytyy lahjoa sairaalan palveluskunta, poliisit sekä muita vielä, ja sitäpaitsi joudun itse vaaraan».
»Pitäkää kiirettä! Paljonko tahdotte»? kysyi markiisi.
»Nyt heti neljätuhatta ja jos sairas jää eloon, kuusitoista.»
Markiisi pani rahat pöydälle. Kun he tulivat Elisabethin luo, oli hän kuolemaisillaan. Mutta lääkäri antoi vahvistavaa lääkettä, ja tyttäreni parani sen verran, että hänet neljän päivän kuluttua voitiin siirtää erääseen luostarisairaalaan markiisin takausta vastaan. Tavallisessa sairaalassa ei olisi ollut turvassa viranomaisilta, mutta luostarin ovet eivät avaudu kuninkaallekaan. Kun Elisabeth parani, rupesivat viranomaiset vaatimaan häntä pois, pannakseen tytön vankilaan. Markiisi vetosi nyt asianomaisen kardinaalin apuun ja tämä kääntyi Pyhän Isän puoleen. Roomasta tulikin armahdus: Elisabeth pääsi kaikista maallisista huolista ja vaaroista sillä ehdolla, että tekee luostarivalan ja jää luostarin muurien sisäpuolelle. Hän on nyt noviisi, mutta ei lupaa ikinä tehdä luostarivalaa. — Minun täytyy jättää kesken, koska kahdentoista aikana keskustelen lordin kanssa asioista, joista tekin ehkä saatte kuulla. Kaiketi ymmärrätte nyt, mihin markiisi tarvitsee rahaa. Tapahtuma, josta kerroin, on maksanut paljon sekä hänelle että minulle. Minä, joka olen omistanut tämän hotellin, olen nyt sen ovenvartija — en pakosta, sillä onhan minulla vielä — mutta — muodon vuoksi, siksi kunnes ajat muuttuvat.
Kun istuin hotellin ruokasalissa odottamassa tilaamaani aamiaista, astui lordi huoneeseen.
— Hyvää huomenta, sir! Mitä tuumitte?
— Huomenta, mylord! Olen tilannut aamiaiseni.
— Oikeaa puhetta. Pohjalasti on hyvään tarpeeseen, ennenkuin lähdemme ulapalle; voimme vielä tulla tekemisiin lavanton jätteiden kanssa.
Syötyä menimme ulos ja jouduimme pian aasien, hedelmien, pyrenealaisten soittokoneitten, kauniiden nuorten naisten ja hävyttömien poikaviikareitten sekaan. Roskaväki, joka huomasi, että olimme muukalaisia, tyrkytti tavaroitaan ja tunki ympärillämme niin, ettemme voineet liikkua. Saimme kiittää onneamme, ettei ruhomme musertunut. Lordi, joka seisoi rauhallisesti nojaten kuormamuulia vastaan ja koettaen sytyttää sammunutta piippuaan, sanoi:
— Ei hätää, tutkikaamme kansanelämää.
Eräs kitarakauppias vaati häntä ostamaan kitaran. Lordi ei välittänyt miehestä sen enempää, sytytteli vain piippuaan. Silloin kauppias kopautti häntä päähän soittokoneellaan, joka tietysti meni pirstaleiksi.
— Kymmenen pesetaa! vaati kauppias.
Lordi antoi kaksikymmentä ja nauroi. Seuraus oli suurenmoinen.
— Väistykää, maan madot, tehkää heti tietä englantilaisille grandsenjoreille! kiljui kitarakauppias. Ja kansa väistyi hurraten. Kun kävelimme kohden rantaa, sanoi lordi hiukan huolestuneesti:
— Mahtaakohan täältä saada Black and Whiteä?
Olin jo sen verran oppinut tuntemaan tämän nuorenmiehen harrastuksia, ettei huolestunut sävy ollut mikään yllätys.
— Kyllä saatte, hotellin ovenvartija näytti minulle laatikon, jossa on teidän osoitteenne. Markiisi, joka kai tuntee teidät, on hankkinut sen.
Saavuttuamme rantaan, lordi alkoi kysellä soutukyytiä ja sanoi, että meidän on saatava tieto veden korkeudesta ja päästävä markiisin huvilaivaan. Vähän aikaa seisottuamme saapui luoksemme kaksi miestä, joiden vaatteet, kädet ja etenkin kasvot olivat paksussa noessa. Tukkakin oli nokinen ja riippui silmillä.
— Onko teillä vahva vene, jolla tulisitte meitä soutamaan? kysyi lordi.
— On kyllä; tulkaa veneellemme, se on vähän matkan päässä täältä, vastasivat miehet.
Vene, jota he tarjosivat, oli puhdas ja mukava.
— Onko vene omanne? tiedustelimme.
— Ei, se on lainattu.
— Mutta tehän olette näöltänne kuin helvetistä karanneet lämmittäjät.
— Ehkä; olemme juuri purkaneet hiililastin. Tässä on kyllä poliisilaitoksen antama todistus siitä, että olemme luotettavia soutajia Sevillan satama-alueella.
Markiisi Anneboultin aluksen päällikkö otti meidät vastaan.
— Tervetuloa, mylord, olen jo odottanut teitä. Markiisin pitäisi tulla kotiin tänä päivänä.
Sitten aloimme katsella ja tutkia laivaa. Ensin kierrettiin veneellä sen ympäri, sitten tarkastettiin konehuoneet koneineen ja viimeksi hytit ja salongit. Kun tulimme peräsalongin eteiseen, kajahti sisältä nauru meitä vastaan.
— Hyvää päivää, sanoivat norjattaret, kun astuimme sisään.
He olivat tulleet laivaan vähää ennen meitä, lähdettyään Cadizista aamujunalla. Aina tarmokkaita naisia!
Lordin kanssa lähdin huvilaivan veneellä maihin. Norjattaret jäivät alukseen. Hotellissa ovenvartija kertoi, että markiisi oli saapunut ja kysynyt lordia.
— Olen kuullut, että täällä on viskyä minun käytettäväkseni, sanoi lordi.
— Kyllä on, mylord, saanko tuoda pullon? kysyi ovenvartija.
— Ehkä voimme istua markiisin huoneistossa.
— Sinne ei nyt voi päästä, sanoi ovenvartija, katsahtaen minuun.
Veteen sekoitettu visky juotiin hotellin puutarhassa, minne markiisi kohta tuli. Hän tervehti kohteliaasti lordia, mutta antoi ylhäisesti minun vain koskettaa sormenpäitään. Vaikeata nykyaikana kuvitella, millainen kylmyys saattoi uhota tuollaisesta vanhan kansan aatelismiehestä, joka laski sukupuunsa jostakin enemmän tai vähemmän hämäräperäisestä hallitsijasta.
Lordi ja markiisi jättivät minut istumaan ja katosivat pitkäksi aikaa.
Kun he palasivat, sanoi viime mainittu:
— Erittäin hauskaa, että sain tehdä tuttavuuttanne! Kumarsin jäykästi.
Ovenvartija astui myös esiin, vilkaistuaan ympärilleen, olisiko katsojia lähellä. Hän oli nyt luopunut palvelijan haahmosta ja esiintyi itsetietoisena caballerona, herrasmiehenä.
— Segnor West, saanko vaivata teitä? hän kysyi.
Kun en heti kiinnittänyt huomiota hänen pyyntöönsä, katsoi lordi minuun merkitsevästi kuin sanoakseen: lähtekää vain hänen kanssaan.
Menimme tuohon salaperäiseen kahden hengen huoneistoon.
— Istukaa, pyydän. Minulla oli aikomuksena kertoa teille tuon jutun viimeinen osa. Mutta asia on kehittynyt niin pitkälle, että kertomisen täytyy jäädä.
Sisemmästä huoneesta kuului hiljainen tukahdutettu yskähdys.
— Siellä istuu tyttäreni, noviisi Elisabeth. Hän koettaa pimeän tultua, eli oikeastaan kuun noustua, kajuuttapojan puvussa päästä lordi Lakefordin huvipurteen, joka sitten heti on valmis nostamaan ankkurin. Markiisi ja minä olemme päättäneet pyytää teitä auttamaan häntä. Matka laivaan on tosin vähän vaarallinen, mutta nyt on hänellä ainoa tilaisuus koettaa päästä pakenemaan. Mitä arvelette?
— Se on mahdotonta, etenkin, kun kuu tänä iltana on täysi.
— Muistakaa eräs seikka. Kello kuusi tänä iltana alkaa Grandoferia. Ettekö ole huomannut, että kaupungin kadut ja torit ovat täynnä ihmisiä ja iloa. Ihmisvilinässä ei kukaan huomaa, että englantilaiseen merimiespukuun puettu poika onkin tyttö. Tiedätte kai, mikä juhla Grandoferia on?
En.
— Se oli ennen kirkkojuhla, nyt se on vain tavallinen ilo- eli kansanjuhla, jota pidetään joka vuosi vuorotellen jossakin Espanjan kaupungissa ja joka kestää kolme vuorokautta. Toinen etu on täysikuu, vaikka pelkäätte sen valoa. Vesi on nyt korkeimmillaan, niinkuin aina täysikuun aikana Guadalquivirillä. Siis pääsee hyvin kulkemaan eikä pohjaan tarttumisesta ole pelkoa.
En luvannut vielä mitään, vaan lähdin vähäksi aikaa ulos katuelämää katsomaan.
Kun palasin, odotti senjor Esmeralda minua käytävässä.
— Tulkaa sisään, senjor, aika on kallis.
Takimmaisessa huoneessa rukoili Elisabeth, kädet ristissä polvillaan Madonnan kuvan edessä. Astuttuani sisään, hän nousi ja ojensi kätensä minua kohden.
— Tahdotteko auttaa minua? huudahti hän.
— Koetan parastani, vastasin.
Astuin lordin huoneeseen ja tapasin siellä lordin ja markiisin. Kerroin heille, miten olin päättänyt tehdä. Sen jälkeen selitin asian myöskin senjor Esmeraldalle, ja sitten lähdimme rantaan, sekä edelleen huvilaivaan laivaveneellä. Kaikki laivaan kuuluvat henkilöt olivat kotona. Ranskan lippu liehui perätangossa, mutta kohta se oli vedettävä alas viimeisen kerran. Englannin lippu odotti jo kokoonkäärittynä tangon vieressä. Kun lordi vielä vähän aikaa oli keskustellut markiisin kanssa, siirtyivät molemmat kannelle ja lordi antoi merkin. Koko laivaväen läsnäollessa vedettiin Ranskan valtakunnan lippu alas ja »Union Jack» kohosi sen tilalle. Laivan uudet ristiäiset juotiin Englannin lipun liehuessa. Markiisi kohotti samppanjalasinsa ja joi »Polestarin» kunniaksi. Sitten minä lähdin yksin pienellä tukevalla veneellä kaupungin rantaan ja suoraa päätä hotelliin. Aurinko oli laskenut ja täysikuu paistoi, kun annoin senjor Esmeraldalle paketin, joka sisälsi Elisabethille vietäviä vaatteita. Sitten tilasin ruokaa ja viiniä, ja syötyäni istuin hetkisen puistoparvekkeella, johon kuu alkoi valaa loistettaan.
Pian saapui sinne Esmeralda, pyytäen minua lähtemään. Elisabeth oli, valittuaan parhaiten sopivat vaatteet, pukeutunut merimieheksi. En ikinä ole nähnyt viehättävämpää meripoikaa. Vain kengät olivat liian suuret. Vasempaan takinhihaan neulottiin valkea tähti — kajuuttapojan merkki — ja lakkiin liimattiin kullatusta paperista leikatuista kirjaimista »Polestar». Kun tukka vielä oli leikattu ja pään ympäri kiedottu kääre, joka merkitsi, että pää oli kipeä, oli luostarineito muuttunut tarkoitusta vastaavaksi merimieheksi. Puoli yhdentoista aikaan syleilivät isä ja tytär toisiaan, ja sitten tapahtui pikainen lähtö. Pieni vene odotti joen rannassa, johon sen olin kytkenyt, levitettyäni vielä Englannin lipun perätuhdolle. Ei kukaan ollut koskenut siihen. Espanjan ritarillisen kansan köyhälistö voi kerjätä, muttei varastaa — vaikka tietysti ammattivarkaita siellä on niinkuin kaikissa muissakin maissa.
Paljon kansaa, nuorta ja vanhaa, seisoi rannassa, puuhaten veneinensä tai muuten töllistellen. Irroitettuani veneemme astuimme siihen, kajuuttavahti kokkaan ja minä perään. Luostarineito, joka nähtävästi ei ollut koskaan pidellyt airoja, käsitteli niitä kömpelösti ja pudottelikin, heikko kun oli. Kuinkahan tässä käy, ajattelin. Viimein hän istuutui tuhdolle airot kädessä, aikoen ruveta soutamaan, mutta korjasi sitä ennen käärettä päässään. »Malo» (pahoin tehty), huomautti kaksi lähellä seisovaa poliisia. »Malo», huudettiin väkijoukosta. Minä nousin seisomaan, raapasin päätäni ja komensin kajuuttavahdin perään istumaan. Tämä miltei ryömi, päätään pidellen, perätuhdolle. Itse asetuin kokkaan, tartuin airoihin ja rupesin reippaasti soutamaan. »Buono» (hyvä), sanoivat poliisit. »Buono», huusi kansa. »Mucho Buono», ihastui eräs kaunis, hyvin puettu senjorita, kun olin jo vähän matkaa laiturista. Vastasin tähän nostamalla lakkiani. Kansa rannalla huusi: »Viva Britannia!» huiskuttaen hattuja ja soittokoneita.
Guadalquivirillä vilisi soutuveneitä jos jonkin mallisia, niiden joukossa vanhanaikaisia, ehkä satavuotisia, joita oli hyvin hoidettu ja joita käytettiin ainoastaan Grandoferian aikana. Nyt, vanhan kirkkojuhlan ensimmäisenä päivänä vallitsi kuitenkin keskellä meluavaa iloa vakavaa juhlallisuuttakin. Veneitten joukossa nähtiin poliisiveneitä, pappien veneitä ja pelastusveneitä. Ehtimiseen tapahtui vaarattomia yhteentörmäyksiä, jotka aiheuttivat vain ilohuudahduksia ja naurua. Kulku oli hidasta, sillä väylä oli miltei tukossa. Jokaisessa veneessä loisti värillisiä lyhtyjä. Kun olimme päässeet pahimmasta tungoksesta, saavutti meidät noin keskivaiheilla kaupungin ja Polestarin välillä isonlainen vene. »Seisahtukaa!» huudettiin veneestä. Minä herkesin soutamasta, ja luostarineito voihkasi hiljaa: »Jeesus, Maria, poliisivene!» tehden samalla ristinmerkin.
— Vaiti, muuten paha meidät perii, sanoin.
Hän totteli ja painoi kädellään päätään, jota muka kovasti pakotti. —
Mihin olette menossa? kuului veneestä.
— Lordi Lakefordin huvilaivaan.
— Täällä ei ole sellaista laivaa. On vain markiisi Anneboultin huvilaiva.
— Sama laiva on nyt lordi Lakefordin oma.
Veneet olivat lähekkäin, mutta eivät kuitenkaan kiinni toisissaan. Nyt kohotti äänensä poliisiveneessä istuva pappi:
— Nykyaikana ei voi olla tarpeeksi varovainen. Ihmiset, etenkin luterilaiset konnat, varastavat ja tekevät kaikenlaista pahaa. He ryöstävät noviiseja, vieläpä nunniakin luostareistamme. Äskettäin tapahtui Madridissa sellaista. Tarkoitan sitä noviisia, laulajatarta, joka tuon pakanallisen kardinaalin avulla pelastui. Kurja naisraukka tulee kyllä poltettavaksi roviolla, vaikka sellaista ei ole pitkään aikaan tapahtunutkaan, niin laillista kuin se onkin. Huhu kertoo, että hän on karannut luostarista. Parasta, että otamme mukaamme nuo seikkailijat.
— Onkohan meillä siihen oikeutta? sanoi poliisi.
— Minä kyllä vastaan kaikesta, lupasi pappi.
Vedin esiin Englannin lipun, jonka päällä luostarineito istui.
— Älkää pistäkö sormianne tänne, ellette tahdo joutua tekemisiin Englannin hallituksen kanssa, mutta jos typeryydessänne teette meille väkivaltaa, saatte tästä.
Samassa vedin esille revolverini ja tähtäsin pappia kohden.
— Ellette heti siirry loitommalle, niin painan liipasinta. Pappi teki ristinmerkin.
— Jumalan äidin nimessä, soutakaa niin paljon kuin jaksatte, komensi hän hätäisesti.
Määräysten mukaan ei Grandoferian aikana kukaan saanut olla varustettu ampuma-aseilla eikä muilla, eivät papit eivätkä poliisit. Joka rikkoi tätä määräystä vastaan, sai istua vankilassa. Poliisi huusi meille, että heidän on saatettava meidät laivaan, nähdäkseen olimmeko puhuneet totta.
— Tulkaa vain, jos muistatte pysyä veneestämme tarpeeksi kaukana.
Sitten ryhdyin taas soutamaan. Se oli kovaa työtä, sillä nousuvesi alkoi olla parhaassa vauhdissaan. Hiljainen tuuli oli myötäinen, mutta nousuvirta monta vertaa vahvempi. Kun olin ihan lähellä laivaa, oli vastavirta niin voimakas, etten enää, väsynyt kun olin, saanut venettä eteenpäin. Laivan kannella näkyi paljon ihmisiä, luultavasti laivan koko väki. Kun laivaan päin oli myötätuuli, huusin sieltä apua. Pian tulikin vene, joka auttoi luostarineidon ja minut Polestariin. Heti sen jälkeen alettiin nostaa ankkuria. Juuri kun ankkuri oli nousemaisillaan kannelle, saapui poliisivene laivan sivuun. Pappi vaati uhkaavasti pääsyä laivaan, mutta poliisi, vilkuttaen minulle silmää, pyysi kohteliaasti lupaa tulla tarkastukselle muodon vuoksi.
— Ei suostuta, vastattiin laivasta jyrkästi.
Poliisivene lähti tiehensä. Heti kun ankkuri rupesi näkymään, pantiin kone käyntiin ja sitten ajettiin hitaasti Guadalquivir-virtaa alas mereen päin.
Koska vesi kello yhden aikana oli korkeimmillaan ja sen jälkeen alkoi laskea, täytyi ennen kahta koettaa päästä sen mutkan ohi, jonka virta tekee itää kohden. Mainitun mutkan kohdalla on nimittäin joen levyinen matalikko. Sen poikki on kaivettu vedenalainen kanava, johon ei aina voi luottaa, sillä muta ja hiekka sen joskus tukkivat. Emme kuitenkaan ehtineet ajoissa mutkaan, vaan täytyi meidän ankkuroida ja odottaa seuraavaan yöhön kello yhteen. Luostarineito sai hytin, jossa Hildur ja Butterfly hoitivat ja palvelivat häntä parhaan ymmärryksensä mukaan. Markiisi taas käveli lääkärikirja kädessään. Kirsten sitävastoin pysyi loitolla koko hommasta ja näytti olevan huonolla tuulella. Lordi oli alussa hermostunut ja tavallista harvapuheisempi, mutta kuultuaan, ettei Black and White-laatikko ollut unohtunut Sevillaan, hän kuitenkin pääsi tasapainoonsa.
XIII.
Oli yö Guadalquivirillä. Kuu, täysikuu, paistoi heleästi. Pohjatuuli oli mennyt kotiinsa yöksi, niinkuin sen on tapana tehdä Suomessa ja Skandinaaviassakin, paitsi Norjan rannikolla. Laivan miehistö, lukuunottamatta kansivahtia, johon kuului yksi merimies ja yksi konehuoneen mies, nukkui. Mutta laivan herrasväki istui mukavissa nojatuoleissaan ääneti, tai käveli pitkin kannen pehmoisia, paksuja mattoja niin hiljaa kuin mahdollista. Puhuttiin vähän ja sekin kuiskaamalla. Ei tahdottu häiritä hiljaisuutta eikä virran yörauhaa. Virtakin nukkui nyt. Se vain hiljaa solisten siveli laivan kylkiä, kun pakovesi virtasi takaisin mereen. Päivällä se oli ollut tekemisissä nousuveden kanssa, joka silloin taisteli tuulen synnyttämiä laineita vastaan. Hopeainen täysikuu ei nukkunut. Se kulki äänettömästi meidän kunkin kodin luo, kertomaan, mitä oli nähnyt, ja vei sinne tervehdyksemme. Tätä kuutamoyötä Guadalquivir-virralla en unohda koskaan! Me ajattelimme menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Suljin silmäni, en nukkuakseni, vaan aatoksissa matkustaakseni kylmään, lumiseen Pohjolaan ja rakkaaseen kotiini, jossa valmistuttiin joulua vastaanottamaan. Sillä aikaa, kun laiva tuulen ja virran, nousu- ja pakoveden vaikutuksesta oli muuttanut suuntaansa ja tehnyt kokokäännöksen, siis ollut kosketuksessa kaikkien tuulen suuntien kanssa, olin ennättänyt käydä lapsuuteni kodissa. Ei ollut monta päivää jouluun. Näin isän ja äidin, sisarukset, vanhat palvelijat, tupakestit, hevoset, lehmät, molemmat kissat ja koiran. Ainoat, joita minulla oli aikaa puhutella, olivat vanha uskollinen Kala-Mikko, joka myös oli ollut talon linnustaja, sekä rakas koirani Ami. Näiden molempien kanssa olin olevinani puheissa. Kumpainenkin vakuutti kaipaavansa minua. Ami, häntäänsä heilutellen kysyi: »Koskas tulet kotiin?» Harhanäky oli lopussa. Avasin silmäni ja olin taas todellisuudessa. Tiesin nyt, ettei minua itse asiassa kotona kaivanneet muut kuin Kala-Mikko ja Ami-koira. Kun vuosien perästä palasin sinne, oli Ami jo lähtenyt pois. Hänelle ei oltu annettu aikaa odottaa ystävänsä tuloa, hänet pyyhittiin pois elävien kirjoista. Ja luultavasti otaksuttiin, ehkä toivottiinkin, että suuri Henkikirjuri oli pyyhkinyt minutkin luetteloistaan.
Kello puoli kahdeksan aamulla olivat kaikki kannella, sillä lyönnilleen kahdeksan piti laivassa olla juhlallinen toimitus. Kun sitten soittokellosta kuului kahdeksan lasia, vedettiin Englannin lippu virallisesti lipputankoon, ja laiva sai nimen »Polestar» — Pohjantähti. Kello kaksi jo nostettiin ankkuri eikä odotettu vuorokautta, niinkuin oli ensin päätetty, sillä vesi oli taas korkeimmillaan virrassa. Niin jatkettiin matkaa, kunnes myöhään illalla ankkuroitiin Cadizin ulkosatamassa. Seuraavana aamuna muutettiin sisäsatamaan lähelle tokkaa, jonka luona Delfine vuoroaan odottaen makasi.
Menin kapteeni Bäckin luo laivaan. Hän kysyi, jäänkö nyt sinne. Vastasin, että aion lähteä Biarritziin, jos hän suostuu. Kun laivassa ei ollut mitään tekemistä, kehoitti hän minua menemään, tiedustellen kauanko siellä viipyisin. Sanoin viipyväni kymmenisen päivää. No niin, siellähän on hyvä olla, hän arveli.
Tiesin hyvin, että kapteeni Bäck oli mielissään, kun minä olin poissa tieltä.
— Espanjalaiset nostavat laivan tokkaan ja korjaavat sen englantilaisen insinöörin valvonnan alaisina kaikin puolin. Vanhalta Sörenseniltä sain kirjeen tänään; hän ei ole ollut terve viime aikoina, kertoi kapteeni. — Ja sen voi hyvin arvatakin, kun ajattelee kaikkia niitä typeryyksiä, joita hän on tehnyt, niinkuin tämän laivan korjauskin. Mutta ei maksa puhua sen enempää — tehän olette ukon kanssa samaa mieltä. No niin — ja huomennahan on jouluaatto.
— Kyllä se on tänään, kapteeni.
— Tänäänkö se on? Ei tässä muista enää ajanjuoksuakaan, kun on niin pirun paljon touhua ja vielä enemmän harmia.
Eräästä stavangerilaisesta laivasta, joka keinui satamaselällä, saapui kirjeentuoja. Kapteeni käski merimiehen odottaa ja rupesi lukemaan kirjettä. Sitten hän pistäytyi kajuuttaan laatimaan vastausta. Kirje oli saattanut hänet erinomaisen hyvälle tuulelle. Hän toivotti minulle hyvää joulua ja kysäisi sitten:
— Vietättekö joulunne tuossa lordin laivassa?
— En tiedä varmaan. Viettäisin sen mieluummin täällä omien miesten kanssa.
— Nehän ovat maissa, ja mitä hauskuutta teillä täällä on?
— Miehet tulevat kohta laivaan valmistautumaan joulunviettoon, vastasin.
— No jaa.
Polestarista ei enää näkynyt savua. Pistäydyinkin ensin siellä. Kirsten oli käynyt Villa Castassa ja tuonut Magdan ja Butterflyn. Oli päätetty viettää jouluyö Cadizissa. Lordi Lakeford sanoi nähdessään minut siellä:
— Tietysti vietätte jouluillan täällä, sillä aamulla varhain lähdemme
Biarritziin.
— En, mylord, en voi viettää jouluaattoa Polestarissa enkä tulla
Biarritziin.
— Mutta lupasittehan.
— Olen muuttanut mieltä. Aion viettää joulua miesten kanssa, sillä kapteeni ja ensimmäinen perämies menevät erääseen norjalaiseen laivaan vieraiksi.
— Kuulkaas, herra West. Olen aikonut ehdottaa, että ottaisitte toisen perämiehen toimen Polestarissa.
— Mahdotonta, sillä en voi silloin harjoitella purjealuksessa.
— Täältähän voisitte heti siirtyä Englannin sotalaivastoon minun suositukseni avulla. Olen kymmenen kuukauden kuluttua parlamentin ylähuoneen jäsen.
Kiitin häntä ystävällisestä tarjouksesta, sanoin hyvästit molemmille aatelismiehille ja pyysin heitä viemään terveiseni naisille. Olisin oikeastaan tahtonut toivottaa onnea senjorita Elisabethille, sillä häntä en luultavasti enää tulisi tapaamaan. Magda, joka oli leikkinyt nukkiensa kanssa, hävisi yht'äkkiä. Samalla minäkin lähdin kannelle mennäkseni veneeseen.
— Senjor Piloto, senjor West! kuului samassa Elisabethin ääni. —
Ettehän aio lähteä, ennenkuin saan viimeisen kerran kiittää teitä.
— Hyvästi, luostarineito, älkää menkö enää härkätaistelua katsomaan.
XIV.
Oli jo pimeä, kun tulin prikiin. Delfine-parka, oletpa sinä kurjan näköinen, ajattelin itsekseni. Taklaasista ei ollut jäljellä muuta kuin alamastot, jotka seisoa törröttivät tyhjinä. Kansi oli täynnä raakapuita, tankoja, vantti- ja partuunitouveja, vanhoja köysiä ja kaikenlaista muuta rojua, mikä tulee näkyviin, kun purjelaiva riisutaan alastomaksi. Paraatiporrasta ei tietysti ollut. Laivaan päästiin vain nuoratikkaita myöten, jotka niitä pitkin noustessa keikkuivat sinne tänne. Ensimmäiseksi näin kokin. Hän tuli vastaan kuin vanha tosi ystävä ainakin. Puristin lämpimästi hänen kättään.
— Laivassa ei ole ketään päällysmiehistä. Kapteeni ja ensimmäinen perämies menivät joulua viettämään tuonne stavangerilaiseen. Anteeksi, että täällä on tämän näköistä. Arvelimme, että joulusiivous on turha, kun kapteeni ja ensimmäinen perämies ovat poissa kotoa hankkimassa joulukohmeloa, Emme tietäneet, että toinen perämies tulee tänne. Kanssin kyllä olemme puhdistaneet, selitti kokki.
— Onko teillä mitään jouluruokaa?
— On, ja hyvää ruokaa ja paljon ruokaa ja sitäpaitsi tupla viiniransuuni. Eikä meitä ole työllä tapettu, mutta…
— Mitä?
— Suomalainen Löflund on vähän sairas. Hän sai selkäänsä, kun alkoi tapansa mukaan parjata kapteenskaa selän takana. Silloin timpermanni suuttui ja antoi hänelle kunnollisen joululöylyn.
— Vai niin, sanoin ja menin kanssiin, jossa kaikki muut, paitsi
Löflund, istuivat kirkkovaatteissaan.
Tervehdittyäni heitä toivotin pojille hyvää joulua, johon timpermanni vastasi:
— Samaa toivotamme teille. Kapteeni ja ensimmäinen perämies menivät tuonne stavangerilaiseen viettämään Vapahtajamme syntymäpäivää. Mitenkähän sitten sitä viettänevät, huokasi hän, pannen kätensä ristiin.
Timpermanni oli jumalinen mies, muttei ehdottomasti raitis. Hänellä oli tapana sanoa: »Jumala lukee synniksi, jos joku juo niin paljon, että oksentaa, tai syö niin paljon, että halkeaa.»
— Delfinessa nyt istutaan ja vietetään viimeistä joulua tässä maailmassa. Keltarutto korjaa meidät melkein kaikki Riossa, mutta tapahtukoon Jumalan tahto! Ikävä vain, ettei tule haudatuksi siunattuun maahan, vaan poltetuksi sammuttamattomalla kalkilla. Mutta kalliiksi, kovin kalliiksi tulisi haudan kaivaminen tällaiselle miesjoukolle.
Nuoremmat matruusit olivat perinpohjin väsyneet tähän timpermannin alituiseen jeremiaadiin. — »Antakaa nyt meille edes joulurauha, timpermanni», pyysi eräs heistä ja siihen pyyntöön yhtyivät kaikki.
Koska priki oli kokasta kiinnitetty tokkaan ja peräkeulasta tiktaaliin, ei etustaagissa tarvittu lyhtyä. Joulun kunniaksi sytytimme kolme lyhtyä palamaan: yhden laivan peräpuoleen, yhden keskilaivaan ja yhden kokkaan, niin korkealle, että ne näkyivät satamaselälle muihin laivoihin. Kokki hyöri keittiössä, räiskyttäen rasvaa. Nälkäisten merimiesten sieraimia kutittava tuoksu levisi laivaan, ja hiljainen tuuli vei sen pitkälle, ehkä Pontalisiin asti, jossa asui paljon köyhää kansaa. Aamupäivällä oli laivaan lähetetty paljon ruokaa: tuoretta lihaa, läskiä, monenlaisia vihanneksia, suuri savustettu kinkku, vehnäjauhoja, riisiryyniä, kapakalaa, suuri korillinen hedelmiä ynnä muuta, ynnä muuta. Sörensen oli kirjoittanut ja määrännyt, että joulua on vietettävä komeasti. Menin kajuuttaani, jossa vallitsi suuri epäjärjestys. Kaksi miehistä alkoi heti siivota ja järjestää. Salongissa lämmitettiin heti iso kamiina kivihiilillä kuumaksi. Ovet avattiin, jotta lämmin pääsi joka komeroon. Vielä puhdistettiin kapteenin ja ensimmäisen perämiehen hytitkin. Kosteanlaiset makuuvaatteet kuivattiin. Kirstenin hytti siivottiin, — kaikkein huolellisimmin. Hänhän oli laivan hyvä hengetär ja merimiesten jumaloitu kuningatar. Suuret lamput paloivat kajuutassa, levittäen lämpöä ja öljyn hajua. Jouluilta olikin erinomaisen kylmä.
— Missä Löflund on? kysyin.
— Hänhän makaa purjehytissä sikahumalassa. Saatuaan timpermannilta joulukylvyn, hän joi oman ja timpermanninkin viiniannoksen, mutta kyllä hänestä mies tulee, kun hiukan selviää. Hän uhkaa karata laivasta timpermannin mukana, elleivät he saa mönsträtä irti laivasta, joka on veden päällä uiva helvetti.
— Delfine, hoi! kuului laivan sivulta.
Arvasin heti, kuka huusi laivaa, ja käskin miesten mennä katsomaan.
— Ovatko kaikki miehet laivassa? kuulin Kirstenin kysyvän.
— Eivät ole. Kapteeni ja ensimmäinen perämies viettävät joulua stavangerilaisessa.
Menin reelingin luo, nostin lakkiani ja kysyin, tarvitsiko rouva Bäck jotakin. Hän selitti tahtovansa tulla laivaan. Koetin vakuuttaa, että oli kovin hankalaa naisten päästä, kun ei ole paraatirappua.
— Miksi ei sitä ole?
— On vaikea pitää sitä paikoillaan, kun kaikki on mullin mallin laivassa. Sitäpaitsi ei tänne oikeastaan voi ottaa vastaan naisia ja lapsia, kun laiva on näin korjattavana. Ja niinkuin tiedätte, minä tulin tänne pari tuntia sitten. Jos tarvitsette jotakin, koetan hakea teille.
— Kuulittehan, että aion tulla laivaan, siinä kaikki.
— Hyvä! vastasin.
Heitin köysiportaat yli reelingin, hyppäsin veneeseen ja tartuin kylmästi minulle ojennettuun käteen. Se oli sekin kylmä. Tervehdin sitten Magdaa ja lausuin iloni siitä, että lapsi oli tullut. Tyttönen oli myös iloissaan ja pyysi, että nostaisin hänet laivaan. Magda hinattiinkin suuressa hedelmäkorissa ja hänen ärtyisä äitinsä pursimiestuolissa kannelle.
— Hyvää iltaa pojat ja hyvää joulua! sanoi Kirsten, nähtyään miehet.
— Samaa kapteenskalle, vastasi timpermanni.
— Täälläpä on juhlallista ja joulun näköistä, ihmetteli rouva.
— On, sen jälkeen kun toinen perämies tuli laivaan ja viritti oikean jouluhengen, vastasivat pojat.
Kirsten pyysi sitten, että laatikot ja korit nostettaisiin veneestä kannelle. Soutumiehille laski hän veneeseen kaksikymmentä pesetaa, toivottaen heille hyvää joulua.
— Madonna teitä varjelkoon, rakas senjora, vastasivat jätkät.
Kirsten oli Polestarin veneellä lapsensa kanssa mennyt ostoksille kaupungille, josta reippaat jätkät toivat hänet Delfineen. Käytyään tarkastuksella, ensin kajuutassa ja sitten laivan muissa osissa hän sanoi:
— Toinen perämies, minusta tuntuu, kuin olisin kotona vanhassa, rakkaassa Norjassa.
Jungmanni oli rouvan tarkastusmatkalla taluttanut Magdaa kädestä, ettei pienokainen lankeaisi kannella olevaan törkyyn, joka nyt tosin oli koottu järjestettyihin kasoihin. Hän seurasi emäntäänsä kajuuttaan ja oli hänen avustajanaan. Jonkin ajan kuluttua kyseli Kirsten minulta, saisimmeko jouluruokaa ja mihin aikaan.
— Kyllä saamme. Mihin aikaan tahdotte aterioida?
— Milloin te sitten tahdotte? hän kysyi.
— Miesten juhla-ateria alkaa kohta, syön heidän kanssaan kanssissa.
— Miksi ette aterioi Magdan ja minun kanssa?
Jungmanni sai poistua. Kirsten talutti Magdan keittiöön ja antoi kokille määräyksen kattaa joulupöydän kaikille salonkiin.
Kun kello oli kahdeksan, kuului Delfinen soittokellosta taas ensimmäiseksi kahdeksan lasia ja heti sen jälkeen muista sisäsataman laivoista. Laivan asukkaat kokoontuivat kaikki kajuutan etupuolelle lyhdyn alle virsikirjoineen laulamaan jouluvirttä. Sen alkoi Kirsten kauniilla voimakkaalla äänellään. Laivan v.t. päällikkö, toinen perämies, luki merilaissa säädetyn rukouksen, jonka jälkeen veisattiin virren viimeinen säkeistö. Täten juhlan henkinen ohjelma oli suoritettu. Sitten kutsuttiin miehistö jouluaterialle. Kun kaikki olivat istuutuneet pöydän ääreen, luki Magda ruokarukouksen. Juhlahuone oli koristettu valtakunnan lipuin ja kansainvälisin signaaliviirein. Ennenkuin kukaan oli ehtinyt edes aloittaa, sanoi alimatruusi Gundersen, joka oli laivan etevin suursyöjä:
— Saakohan tässä istua kauan?
— Olkaa hyvä ja istukaa niin kauan kuin tahdotte ja syökää niin paljon kuin jaksatte, vastasi Kirsten.
Magda kurkisteli ja laski miehiä sekä avasi jo suunsa kysyäkseen jotakin, mutta sai äidiltään varoitusmerkin. Vähän ajan kuluttua hän taas katseli ja laski.
— Missä Löölund on? sai hän viimein sanotuksi.
— Ole vaiti! Joka tänään kyselee, ei näe Joulu-ukkoa, vaan Mörköukon.
Kapteenska, joka tarkastusmatkallaan oli kuullut Löflundin äänen, ymmärsi yskän, vaikkei virkkanut siitä kenellekään.
— Tällaista joulupöytää en ole koskaan nähnyt, sanoi Gundersen. —
Onkohan kukaan toinenkaan teistä?
— Kyllä minä olen nähnyt, vaikka en istunut sellaisen ääressä, sanoi kokki. — Se oli »Kongen»-hotellissa Karl Johansgadenilla, Kristianiassa, kun olin kengänpuhdistajana siellä.
— Pojat, ei sovi, kun istutte kapteenskan pöydässä, puhua loruja. Hän on luvannut, että saadaan istua kauan ja syödä paljon, mutta lorunlaskua hän ei salli enemmän kuin muutkaan ristityt ihmiset, varoitti timpermanni.
— Puhukaa pois, mitä tahdotte. Minä olen kutsunut teidät luokseni ja toivoisin, että teistä tuntuisi, niinkuin olisitte kotonanne Norjassa, missä vapaasti saatte jutella omaistenne kanssa.
Puhe taukosi pitkäksi ajaksi. Kukin istui mietteissään. Kaikki ne, joilla oli koti, hyvä ystävä, sukulainen taikka lemmitty, lähettivät hengessä tervehdyksen, toivoen sen menevän perille. Pursimies, joka tähän saakka oli vaiennut, kysyi, saisiko jo ottaa viina-annoksen pöytään maisteltavaksi.
— Ei, siihen en suostu. Onhan tässä hedelmiä, marmelaadia ja muuta hyvää. Tyytykää siihen, mitä on pöydässä. Juomme sitten ruuan jälkeen teetä kannella, määräsi kapteenska.
Aterian jälkeen vanhemmat miehet siivosivat salongin ja kannen, sillä välin kuin nuoremmat pesivät astiat. Keskikannelle tehtiin laudoista pöytä, johon pantiin puhdas valkea pöytäliina, teekupit ja kannut. Kantäkit saivat olla sohvina. Teetä juotaessa tuli joulupukki-kokki. Kukin mies sai kapteenskalta komean villapuseron ja lakin. Tällaiset puserot ja lakit sopivat kaikille, sillä ne oli tehty venyvästä trikookankaasta. Magda sai suuren nuken ja trikoopuvun. Nehän ovat tyttölasten tavallisia lahjoja. Timpermanni piti miesten ja omasta puolestaan laivan emännälle puheen, joka pääasiassa koski keltaruttoa Riossa. Hän sanoi aikovansa hypätä mereen, ennenkuin laiva ennättää perille, sillä parempihan on kuolla veteen ja joutua haikalan ruuaksi, kuin tulla poltetuksi kalkissa. Hulluhan on ihminen, joka menee keltaruton kitaan vapaaehtoisesti. »En ainakaan minä lähde ja tuskinpa muutkaan Delfinen miehistä. Olemme näin päättäneet kuultuamme, ettei kapteenskakaan mene Keltahelvettiin.»
— Kuka teille on sanonut, etten minä mene Rioon?
Kyllä minä menen sinne.
— Niinkö? Sitten minä ja me kaikki menemme Delfinellä vaikka kuumimpaan helvettiin.
Kokki sai timpermannin houkutelluksi nukkumaan ja miehet hajaantuivat.
Sitten rupesivat kirkonkellot soimaan Cadizissa. Maaseudulta ja Pontalisista kuului myös kellojen kaiku. Puoliyön hetki oli siis lähellä. Kuu, joka kaksi vuorokautta oli ollut täysi, loisti vielä aivan virheettömänä.
Cadizin katedraalin kello rupesi yht'äkkiä soimaan kovasti ja nopeasti, minkä jälkeen se ja muut kirkonkellot vaikenivat. Kello oli siis kaksitoista. Heti tämän jälkeen lyötiin meillä ja kaikissa muissakin laivoissa kahdeksan lasia. Nyt oli Delfinen virallinen joulujuhla vietetty.
— Jätetäänkö lyhdyt palamaan ja pidetäänkö yövahti? kysyi pursimies. Täällä ei ole pidetty yövahtia, koska laiva on kiinnitetty telakkaan, joka huolehtii siitä. Tällä kertaa ei telakalla kuulu eikä näy ketään.
— Palakoot lyhdyt, mutta vahtia ei tarvitse pitää. Olen kannella lopun yötä, sillä hyttini ja makuuvaatteeni ovat kosteat.
— Hyvää yötä, toinen perämies.
— Hyvää yötä, pursimies.
Kävelin etu- ja keskikannella edestakaisin. Löflund kuorsasi purjehytissä, siis hänellä ei ollut hätää. Minulla oli nälkä, niinkuin tavallisesti juhla-aterioiden jälkeen.
Jouluillallisemme oli niin komea, etten ennen enkä sen jälkeenkään ole purjelaivoissa niin komeata nähnyt, en merimiehenä enkä kapteeninakaan. Nälkä johtui siitä, että aterian aikana olin ollut pöydässä kuin viides pyörä vaunussa, eikä ruoka sen vuoksi maistunutkaan minulle. Toista olisi ollut kanssissa miesten kanssa, niinkuin ensin olin suunnitellut. Kirsten ilmestyi.
- West!
— Rouva!
— Tulkaa tänne.
Salonki oli siistitty ja lämmin, tuli paloi kamiinassa ja lamppu pöydällä. Näyttämön muutos, ajattelin itsekseni.
— Nyt on jouluaamu Pohjolassa, ja minusta tuntuu kuin me olisimme kahden siellä. Ei, älkää keskeyttäkö! Ensin näyttelen minä ja sitten tulee teidän vuoronne. Olkaa niinkuin olisitte kulissien takana. Sellaista ei saa enää jatkua, mitä eilen ja pitemmän aikaa on tapahtunut. Nyt jouluaamuna kuvittelemme olevamme Pohjolassa, emmekä täällä laivassa. Delfine on sairas ja odottaa sairaalan eteisessä vuoroaan. Lukekaa tuota kirjaa; siinä on paljon oppimista. Sen on kirjoittanut erään merikapteenin vaimo. Sillä välin minä panen ruokaa pöytään, meillä on molemmilla nälkä.
Pöytään tuli paljon hyvää joulu-aamuruokaa, semmoista, jota syödään Pohjolassa ennen joulukirkkoon lähtöä. Kirsten kaatoi norjalaista viinaa kahteen lasiin.
— West, anna minulle anteeksi, annatko?
— Mitä minulla on sinulle anteeksi annettavaa?
— Ilkeyteni — olen nainen.
— Pieni Kirsten, mitä me niistä maallisista!
Kun menin keittiöön, oli kokki siellä täydessä touhussa. Miesten piti saada joulu-aamukahvit. Hän lennätti kahvikattilan miesten kanssiin. Istuessani kokin vieressä keittiössä, kysyi tämä, kun aloimme tyhjentää neljättä kahvimukia, tahtoisinko kuulla Delfinellä viime aikoina vietetystä elämästä. Kehoitin häntä kertomaan.
— Melkein joka yö täällä on naisia peräkaartin luona. Yksi niistä, jota sanotaan ensimmäisen perämiehen sisareksi, on oleskellut laivassa päiväkausia. Hän on norjatar ja myy vihanneksia ja hedelmiä Kolmen kuninkaan kujalla. Aikoinaan se nainen on ollut kaunis eikä ole vieläkään ruma. Varieteelaulajattarenakin hän on elänyt Cadizissa muutamia vuosia. Usein näillä yölinnuilla on käärö mantiljan alla, kun laivasta lähtevät. Soutumiehenä niillä on ollut joku jätkä, joka ei ole noussut laivaan, vaan odotellut ja nukkunutkin veneessään.
Kello oli kuusi, jouluaamu sarasti ja kirkonkellot soivat. Käskin kokin keittää hyvää kahvia ja viedä se salongin pöydälle.
— Hyväähän kahvi on ollutkin Delfinessä. Ei ole ollut puutetta, kapteeni antoi jouluksi puoli ämpärillistä omasta varastostaan. Panen oikein runsaasti, kunhan olen kunnolla puhdistanut pannun.
Kun joimme salongissa kahvia Kirstenin kanssa, sanoi hän olevansa iloinen, että sai viettää joulunsa Delfinessä. Hän kertoi nähneensä unta…
Kuului äkkiä veneen töytäys laivan sivua vastaan. Kokki toi Magdan sisään ja kiiruhti reelingin luo. Luulimme kapteenin ja ensimmäisen perämiehen tulevan kotiin, minkä vuoksi minäkin menin ottamaan tulijoita vastaan.
— Heittäkää köysiportaat reelingin yli, että tässä pääsee laivaan, huusi naishenkilön käheä ääni.
Kokki aikoi juuri noudattaa huutajan kehoitusta, mutta katsahti sitä ennen minuun kysyvästi.
— Odota hiukan. Mitä tahdotte, senjora? kysyin.
— Hän ei ole senjora, vaan senjorita, vastasi soutumies.
— Ovatko kapteeni ja ensimmäinen perämies laivassa? kysyi nainen.
— Eivät ole, vastasi kokki.
— Valehtelet, he ovat varmasti laivassa, mutta makaavat joulukohmelossa. Heitä heti porras tänne, tai opetan sinut puhumaan totta.
— Te ette saa tulla tänne, sanoin, astuen reelingin luo.
— Jos kapteeni ja veljeni ensimmäinen perämies nukkuvat, mokomat muulit, niin nukkukoot. Mene heti ruokakellarin kautta peräpiikkiin ja täytä tämä kori kahvilla; ennen minä en lähde pois.
— Lähtekää heti tiehenne, käskin.
Silloin nainen alkoi pommittaa meitä appelsiineilla ja munilla, joista yksi lensi vasten kokin kasvoja. Keittiön luona seisoi täysinäinen likavesiämpäri, jonka kokki puolestaan tyhjensi naisen niskaan. Hän näki nyt parhaaksi lähteä, mutta lupasi tulla takaisin illalla tai yöllä.
Kun olimme pukeutuneet maihinmenoa varten ja kokki jo hommasi venettä kuntoon, ilmoitti Löflund, joka pestynä ja siistittynä seisoi keskikannella, että kapteeni ja ensimmäinen perämies tulevat. Timpermanni katsoi lähestyvää venettä valittaen, että enteet näyttävät huonoilta, kun vuoden suurin juhla on häväisty.
— Kas, Löölund, huudahti Magda, joka oli juossut paikalle. — Hyvää huomenta, Löölund! Kuinka jaksat?
— Huomenta, pieni Magda, minä jaksan huonosti.
— Mikä sinua vaivaa, Löölund?
— Näin pahaa unta, näin, että olin helvetissä.
— Mamma, Löölund on ollut helvetissä!
— Olepas nyt vaiti, tyttöseni, niin kuulemme, mitä Löflund kertoo.
— Niin, kapteenska hyvä, näin unta, että helvetissä oli yksi enkeli.
Muuten elämä siellä olisi ollut pirullisempaa kuin Delfinessä.
Stavangerilaisen vene laski laivan sivuun, köysiportaat heitettiin yli reelingin ja laivaan nousi neljä »merisikaa». Tervehdin kapteenia ja ensimmäistä perämiestä, stavangerilaisia en ollut näkevinäni. Bäck sammalsi:
— Nyt pidetään hauskaa, toinen perämies. Onkohan täällä mitään jouluruokaa jäljellä? Olemme nälkäisiä kuin suomalaiset sudet.
Ilmoitin, että olin lähdössä maihin. Tätä piti kapteeni mahdottomana, sillä tarvittaisiinhan laivassa komennon pitäjä. Kun kerroin, että olin valvonut koko yön, ja halusin nyt jättää komennon heille, vastasi hän:
— Onpas tuo pirua, mutta en parhaalla tahdollanikaan voi laskea teitä maihin nyt.
Samassa ilmestyi kapteenska näyttämölle. Hän oli hienosti puettu, kaunis ja ylhäisen näköinen. Kapteeni hämmästyi. Hän teki nöyrän ja ehkä liian syvän kumarruksen, kompastuen suinpäin rouvansa jalkoihin. Tämä hypähti notkeasti syrjään ja heitti ylpeän ja ylenkatseellisen silmäyksen Bäckiin, kun mies ryömi pois tieltä.
— Herra toinen perämies on hyvä ja menee vaikka helvettiin — anteeksi, en tarkoita pahaa — vaimoni kanssa. Minä koetan pitää komentoa laivassa.
Annettuani miehistölle määräyksiä, lähdin Kirstenin ja Magdan kanssa — kokki soutumiehenä — kaupunkiin.