XV.
Cadizin tuomiokirkon alla on maanalainen kirkko, samanlainen kuin päätemppelikin. Pääsy sinne on kielletty muulloin kuin suurina kirkkojuhlina. Päätimme mennä katsomaan jumalanpalvelusta, joka pidetään sen kirkon pyhille asukkaille kaikkine juhlamenoineen. Siihen kuuluu ihanaa hengellistä laulua ja soittoa kuuluisilla maanalaisen kirkon uruilla. Yksi kirkon suurimmista nähtävyyksistä on sarkofaagi, jossa lasikannen alla nukkuu palsamoituina kaksi nuorta, kuvankaunista naista rinnatusten, toinen sinisessä, toinen keltaisessa silkkipuvussa. Se oli todella kaunis näky. Kirkosta menimme Kolmen kuninkaan hotelliin kahvia juomaan. Sieltä lähdimme kahden laiskan hevosen vetämillä vuokravaunuilla Villa Castaan, jonne saavuimme vasta pimeän tultua.
— Nyt on joulu lopussa, puhkesi Kirsten puhumaan, — emmekä ole enää vanhassa Norjassa, kun jätimme Delfinen oman onnensa varaan. Ikävää oli lähteä Delfinestä, mutta elämä siellä on mahdotonta tuon kauhean ihmisen tähden. Juomatovereista tosin olisimme pian päässeet, eivätkä he toiste olisi pistäneet nenäänsä meille, mutta tuo kauhea Bäck.
Läksin tapaamaan vanhaa vahtimiestä, joka asui eri rakennuksessa. Hän kertoi tyttärensä olevan joulukirkossa, mutta pian palaavan. Ukko tarjoutui auttamaan meitä siinä, missä voi, ja läksi kellariin. Vähän ajan kuluttua hän toi muutamia säilykepurkkeja ja pullon viiniä. Sitten hän laittoi tulen hallin kamiinaan, täytettyään sen kivihiilillä. Kun olimme syöneet, Kirsten lämmitti makuuvaatteet Magdalle ja pani hänet nukkumaan. Ukko jäi ratoksemme keittiöön. Kirsten kertoi vanhukselle, että häntä peloittaa asuminen täällä yksinäisessä huvilassa. Kun siinä keskustelimme, huomasimme, että kaksi miestä läheni taloa. He aikoivat nousta kuistille, mutta jatkoivat hiljaa ja varovasti kulkuansa keittiön oven luo.
— Mitähän nuo täältä hakevat? kysyi Kirsten.
— Varmaankin he tietäessään, ettei lordi ole kotona, oikaisevat huvila-alueen kautta Pontaliseen, mutta voi heillä kyllä olla asiaakin huvilanvahdille tai hänen tyttärelleen.
Kun menin kuistille, ei miehiä näkynyt eikä kuulunut. Ukko astui samassa sisään ilmoittaen, että keittiön oven takana on kaksi miestä, jotka haluavat puhutella senjora Kirsteniä.
— Käskekää heidän mennä kuistin portaiden luo, sanoin, ja menin tapaamaan miehiä.
— Hyvää päivää, senjor.
— En tunne teitä, vastasin.
— Ettekö tunne meitä, senjor toinen perämies? Näimme teidät kuolleiden kirkossa ja puhuttelimme sitten kokkia, joka kertoi, että menette yöksi Villa Castaan. Koska tämä paikka on näinä öinä vähän rauhaton, tulimme tänne turvaksenne.
— Ahaa, jopa tunnen. Astukaa kuistille, niin juttelemme vähän, sanoin.
Toinen vanhoista ystävistä, jätkistä, unohti näytellä espanjalaista ja rupesi puhumaan englantia.
— Odottakaa täällä vähän aikaa, niin kerron tulostanne rouva
Kirstenille.
Kirsten tuli hiukan totiseksi, kuultuaan jätkien yöllisestä käynnistä. Vakuutin hänelle, ettei meidän tarvitse pelätä näitä miehiä. He tietävät hyvin, ettei täällä ole suuria rahoja. Päinvastoin he ovat meidän ystäviämme, jotka ovat uskaltaneet henkensä edestämme.
— Hyvää iltaa, vanhat ystävät, tervehti Kirsten. — Me olemme teille suuressa kiitollisuuden velassa.
— Iltaa, rouva, niin mekin olemme. Kun se vaarallinen, mutta hauska seikkailu Vittorion luona tuli tunnetuksi, ei meillä ole ollut työn puutetta, sanoi valkoverinen.
— Jos olisitte oikeauskoinen katolinen, senjora, tulisi teistä kuolemanne jälkeen pyhimys, sanoi mustaverinen.
— Muistatteko, sir, nähneenne minut muualla, kuin Cadizissa? kysyi valkoverinen hyvällä englanninkielellä.
— En muista missä olisin teidät ennen nähnyt.
— Olkaa hyvä ja tulkaa sisään, niin saamme jutella.
— Kiitos kunniasta, tulemme mielellämme.
— Istukaa. Missä olette oppinut puhumaan englantia?
— Gibraltarissa, jonka muurien sisällä synnyin. Isäni oli linnoituksen lääkäri ja tietysti englantilainen, äitini espanjatar. Isä elää vielä, mutta äiti on kai kuollut. Suoritettuani lainopillisen tutkintoni Oxfordissa lähdin Yhdysvaltoihin ja perustin asianajotoimiston. Kauan en saanut asua siellä, sillä asianhaarat pakottivat minut yht'äkkiä lähtemään seudulta.
Valkoverinen oli paljastettuaan entisyytensä muuttunut nöyrästä, kohteliaasta jätkästä itsetietoiseksi herrasmieheksi.
— Mitkä asianhaarat, jos minun on lupa olla utelias? kysyi Kirsten.
— Ammuin erään roiston, pelastaakseni ystäväni kuolettavasta
laukauksesta. Minun onnistui päästä pakoon, ja elän täällä jätkänä.
Olen tyytyväinen olooni, etenkin kun olen saanut hyvän työtoverin.
Mahdollisesti minulle vielä koituu paremmatkin päivät.
— Saanko auttaa teitä, jos olette tilapäisessä rahapulassa?
— Tilapäisessä rahapulassa, mutisi vaaleaverinen itsekseen. — Ette, rouva Bäck, tällä hetkellä emme ole ammattisoutajia emmekä jätkiä.
Pimeys ja valo alkoivat taistella herruudesta. Vieraamme lähtivät pois. Minä istuin hallissa, koettaen pitää vireillä ikuista tulta. Kirstenin ja Magdan makuuhuoneen ovi oli auki. Peitin viltillä nukkuvan äidin lapsineen ja panin viimeiset hiilet kamiinaan, jonka jälkeen vaivuin uneen puusohvalle. Kun heräsin ukon koputukseen, oli pääni alla tyyny ja päälläni viltti. Ukolla oli korillinen kivihiiliä muassaan; hän täytti kamiinan ja sytytti hiilet. Tytär Margerita saapui nyt myös keittiöön, ja ennen pitkää olikin kahviaamiainen pöydässä.
XVI.
Tapanin jälkeisenä aamuna menin Delfineen, jota parhaillaan nostettiin telakalle. Kapteeni seisoi kajuutan katolla ja oli komentavinaan, vaikkei hänen käskyjään kukaan ottanut kuuleviin korviin; telakan hallintohan piti huolen ja vastasi laivasta eikä sen päällystöllä eikä miehistöllä ollut muuta tekemistä kuin pysyä laivassa ja katsella. Kun laiva oli saatu sisään, tuettu ja portit pantu kiinni, rupesi pumppauskone käymään. Yöllä tyhjennettiin telakka, ja seuraavana aamuna oli meillä tilaisuus seisoa sen pohjalla ja katsella laivan rungon vedenalaista osaa. Laivan miehistö murisi, kun ei ollut saanut keittoruokaa; laivassa ei näet valkeanvaaran vuoksi voinut tehdä tulta sen ollessa telakalla. Koetin lohduttaa miehiä sillä, että parin päivän perästä kielto mahdollisesti peruutettaisiin, ja se peruutettiinkin. Suursyömäri Gundersen manasi, ettei hän koskaan ennen ole ollut sellaisessa nälkälaivassa. Kokki nauroi ja oli mielissään. Timpermanni ja pursimies arvelivat, ettei nyt naisväkikään pääse laivaan, eikä päällystökään, lisäsi Löflund. Hyvästelin kapteenin ja ensimmäisen perämiehen ja ilmoitin lähteväni Villa Castaan.
Villa Castassa ei näkynyt ketään. Viimein vahtiukko ilmestyi näkyviini ilmoittaen, että senjora ja pieni senjorita olivat menneet kaupungille. Margerita oli kuitenkin keittiössä lämmittämässä.
Ilma oli kolea ja raaka. Huvila-alueen puut olivat lehdettömät, lukuunottamatta pinjoja, jotka, kuten meillä Pohjolassa havupuut, viheriöivät alati. En viitsinyt jäädä sinne yksin, vaan lähdin kävelemään Pontalisiin päin. Kuljettuani vähän matkaa tuli pitkä, meluava jono vastaani. Kuului kaikenlaisia ääniä, ihmisten, elukoiden ja soittokoneiden. Arvasin heti, että jollen ajoissa väisty tieltä, ei minun käy hyvin. Ennätin hypätä syvän ojan yli, kun jo tiheän roikan etukaarti marssi ohitseni. Ensimmäisinä tuli kerjäläisiä, joita johti heidän päämiehensä kerjäläiskuningas, sitten tuli ammattiylioppilaita, joilla oli nauhoista riippuvia kitaroita tai mandoliineja, joita he soittivat, laulaen kukin omaa nuottiaan, sitten aaseja ja muuleja, mustalaisia, naisia ja miehiä, ja viimeiseksi karhunkuljettaja, joka rautaisessa riimunvarressa talutti puolijuoksua suurta ruskeata karhuansa. Yht'äkkiä rupesivat kaikki aasien ja muulien säestäessä huutamaan täyttä kurkkua. Karhu oli päässyt irti kuljettajansa kädestä, ja siitä tämä melu ja hälinä. Karhumies huusi niin paljon kuin jaksoi:
— Ottakaa piru kiinni riimunvarresta, niin se ei pääse puremaan!
Mutta kulkue teki tietä pirulle ja kiitti onneansa, kun pääsi pois alta. Moni kaatui suin päin ojaan, mutta oli silti mielissään; olihan sekin parempi kuin joutua karhun kouriin. Viimein karhu, jonka kintereillä jo karhunkuljettaja oli, hätääntyi, sotkeutui riimunvarteen ja kaatui. Ihmisjoukon hätähuudot muuttuivat nyt ilohuudoiksi ja karhun lyhyt vapaus vankeudeksi. Kuljettaja piiskasi rautaketjulla karhua, joka mölisi kauheasti; ja mitä tuskallisemmaksi mölinä kävi; sitä suuremmaksi väkijoukon ilo.
Niin meni päivä toisensa jälkeen, kunnes kaksi viikkoa oli kulunut Polestarin lähdöstä. Olin joka toinen päivä käväissyt veneellä katsomassa Delfineä. Korjaustyö telakalla oli sujunut hitaasti, sillä siellä tehtiin huolellista työtä. Eräänä päivänä lähdimme, Kirsten, Magda ja minä, jätkien veneellä kaupunkiin. Ulkopuolisella satamaselällä tuli huvilaivan tapainen kaunis alus, jonka mastossa liehui Englannin lippu. Se näytti lähenevän satamaa.
— Tuolla tulee Polestar.
— Onkohan se Polestar?
— Varmasti, sanoin.
— Viimeinkin!
— Soudetaanko vastaan?
— En minä teidän sijassanne olisi niin hätäinen.
— Olette ehkä oikeassa, vastasin. — Mutta onko nyt välttämätöntä mennä kaupunkiin?
— Onpa hyvinkin. Odotan kirjettä äidiltäni, mutta voimmehan jättää matkamme huomiseksikin.
Käännyimme takaisin Villa Castaan, ja soutajat jäivät sinne yöksi, voidakseen heti aamulla viedä meidät kaupunkiin. Istuimme taas huvilassa lämpöisen kamiinan ääressä. Margerita kantoi sisään teevehkeet. Espanjattareksi oli hän omituisen punainen poskiltaan ja hermostunut.
— Kun ei vain olisi kadottanut sydäntään, tuo tyttö. Olen ollut huomaavinani, että toinen soutajistamme, mustaverinen, on asettanut koukkujaan kalaveteen, arvelin.
— Kuu nousee! huusi Magda.
— Mahdotonta, sanoin minä, ei sitä vielä näy pitkään aikaan. Vasta aamulla se näkyy ja silloinkin vain sirppinä.
— Katso, West, mikä tuolla sitten loistaa? Parvekkeen edusta oli valaistu. Arvasin heti, mitä se tiesi. Hildur juoksi ylös portaita kahden Polestarin matruusin saattamana. Näillä oli lyhdyt käsissä.
— Vihdoinkin! huudahti Kirsten.
Hildurin tervehdys oli lyhyt ja hermostunut. Hän paiskautui päällysvaatteineen korituoliin istumaan.
— Mikä sinulle on tullut, Hildur?
— Anteeksi, poistun heti, että saatte puhua kahden kesken, sanoin.
— Minulla ei ole mitään salaisuuksia, istukaa vain ja kuunnelkaa. Saavuin tänne muutama tunti sitten. Lakeford ei ole mukana; hän lähti pikakyytiä Lontooseen. Hänen asianajajansa sähköttivät hänet sinne, sillä lady Emmely on suostunut antamaan avioeron, jota James jo aikaisemmin oli pyytänyt. Ehkä asia jo on selvä ja avioero valmis. Kahden viikon kuluttua hän on täällä ja sitten… Siitä luostarineidosta meillä oli paljon vaivaa. Jouluaamuna, kun nostimme ankkurin, pyrki laivaan eräs siviilipukuinen herrasmies, joka tiedusteli, oliko siellä Madridin luostarista karannut noviisi. Sillä välin kuin se herra seisoi veneessä ja jutteli markiisin ja Jamesin kanssa, minä juoksin ja piilotin tytön. Kun mies oli näyttänyt valtakirjansa, sai hän nousta laivaan, mutta ei löytänyt mitään. Luostarineito ja markiisi hermostuivat kuitenkin niin, että aikoivat, sivuuttaessamme merellä amerikkalaisen lastihöyrylaivan, joka näytti kulkevan lounaista kohden, puhutella sen päällystöä. Lordi sentään ei suostunut siihen. Kun tulimme Biarritziin, niin James nousi heti maihin ja vei luostarineidon ja markiisin mukanaan Englannin lähetystöön. Hänen palatessaan laivaan, etsittiin sieltä Elisabethia parhaillaan. Protestanttisessa maassa ei se olisi tullut kysymykseenkään. Espanja ja Ranska vetivät yhtä köyttä näissä asioissa. Seuraavana päivänä he siirtyivät englantilaiseen parkkilaivaan, johon olivat mönsträtyt, markiisi ruokavarojen hoitajaksi ja luostarineito keittäjäksi. Laiva lähti samana päivänä Etelä-Amerikkaan.
— Etelä-Amerikkaan, keltaruton pesään! huomautti Kirsten.
Hildur lähetti pois Polestarin miehet ja jäi Villa Castaan. Seuraavana päivänä menin Delfineen, jossa Löflund kertoi, että poliisi oli ollut siellä etsimässä sitä henkilöä, joka lordi Lakefordin kanssa oli käynyt Sevillassa pahanteossa. Kysäisin, mitä he poliisille sanoivat. Timpermanni oli puhunut poliisin kanssa, mutta hän ei sattunut olemaan laivassa. Löflund kehoitti minua menemään parempaan suojapaikkaan kuin Villa Casta oli. Nähtävästi oli hän ilmoittanut asuinpaikkani, sillä kun tulin Villa Castaan, odotti minua siellä siviilipoliisi. Hildur purki suuttumustaan, mutta Kirsten ja Magda istuivat hiljaa itkien. Ajattelin hetkisen asiaa ja tuumin: »Hullu tässä tunnustakoon.»
— Te olette Sevillassa auttanut erään noviisin pakenemaan lordi
Lakefordin huvilaivaan. Hän on karannut eräästä Madridin luostarista.
Tunnustatteko? alkoi poliisi.
— Valhe, vastasin.
— Seuratkaa minua, käski hän lyhyesti.
— Kyllä seuraan, mutta huomautan teille samassa, että minua suojelevat Norjan ja Englannin liput, jotka ovat ystävällisissä suhteissa toisiinsa.
Polkaisten jalkaansa lattiaan Hildur käski poliisin mennä tiehensä.
Kirsten taas tarttui kiinni käteeni ja sanoi itkien:
— Sinun täytyy kait mennä, rukoilen puolestasi. Muista, ettet puhu liikoja. Ole ennemmin ovela ja kohtelias. Mutta liiallinen nöyryys ja myöntyväisyys eivät nekään sovellu.
Poliisi ja poliisivankilan viranomaiset olivat kohteliaita ja hyväntahtoisia. »Saakohan täällä tupakoida ja annetaanko täällä ruokaa», kysyin itsekseni vankikopin seiniä tarkastaessani. Taskustani löysin kolme sigariittaa; ne poltin kymmenessä minuutissa.
Vanginvartija ilmestyi näkyviini tiedustellen, olinko tupakoinut. Selitin, että jo olin polttanut, mitä minulla oli ja kysyin saanko ruokaa.
— Ruoka-aika on kohta.
Tuumiskelin sitten, minkälaatuisen rangaistuksen saan, jos syyllisyyteni tulee näytetyksi toteen. Ja sehän on helppo asia Pyreneitten niemimaalla. Kumpikohan on suurempi rikos: auttaa murhaajaa pakenemaan vai varastaa noviisi luostarista? Teloittavatkohan espanjalaiset pahantekijöitään hirttämällä vaiko giljotiinilla? Nämä seikat eivät kuitenkaan minua sen enempää vaivanneet. Mielestäni oli Kirstenin ja Hildurin velvollisuus lähettää minulle ruokaa ja tupakkaa nyt heti, sillä nälkäkuolema käy pitkälliseksi. Mahtaakohan lordi nyt mennä lailliseen avioliittoon Hildurin kanssa, kun on päässyt eroon Emmely Ethelstonesta? — Saa nähdä, sallitaanko tässä maailmassa vielä kerran täyttää vatsansa hernekeitolla? Näenköhän enää milloinkaan Kirsteniä!
Näitä tuumiessani minulle tuotiin ruokaa. Vehnäleipä — vastaleivottu ja hyvänmakuinen — tarpeeksi suuri tyydyttämään espanjalaista, mutta ei suomalaista merimiestä, kalakeittoa, joka oli tehty haikalan sukuun kuuluvasta maukkaasta kalasta. Keitossa oli espanjalaisen tavan mukaan ylenmäärin sipulia. Palan paineeksi oli manzanillaa; pidin sitä erityisenä huomaavaisuutena.
— Viekää pois tuo manzanilla. En tahdo nähdäkään sitä.
— Ette tahdo manzanillaa, parasta viiniä! Kelpaako sitten tinto?
— Kyllä kelpaa, sehän on väkevää ja huojentaa huolia. Voinko saada vielä pari samanlaista vehnäleipää, että pääsisin edes pohjalastiin?
— Kyllä, mutta niistä menee eri maksu, kymmenen senttiä.
Maksoin etukäteen kymmenen senttiä ja sain leivät. Syötyäni nukuin makeasti kovalla penkillä ja heräsin, kun kopin ovi aukeni ja sisään astui näöltään minun ikäiseni, hyvin puettu espanjalainen herrasmies. Miellyttävän näköinen — silmissä vain villi kiilto.
— Mitä teillä on asiaa? kysyin.
— Olin juuri pääsemäisilläni pakoon. Ympärilläni oli noin satalukuinen kansalaismuuri, joka luuli minun jo livahtaneen, mutta erehtyi. Jouduin poliisin huostaan, joka toi minut takaisin tänne. Anteeksi, että häiritsen, en ole tehnyt mitään, joka olisi laitonta. Olen vain sanonut mielipiteenäni, että kuningas olisi ammuttava. Mitä te sitten olette tehnyt?
— Se ei liikuta teitä.
— Niinhän se onkin. Teidät on tänne vaivattu syyttä niinkuin minutkin. Tässä maassa, synnyinmaassani, ei ole näköjään suvaitsevaisuutta eikä ritarillisuutta. Ehkä saan esittää itseni: Don Antonio Castigan, Alibantesta. Isäni oli englantilainen. Olisin valmis itkemään, kun ajattelen, että ritarillisuus ei enää ole muuta kuin sanantapa.
— Don Quijote vei sen mukanaan hautaan, sanoin.
— Älkää saattako vertani kuohumaan, senjor, viisasteluillanne. Olen espanjalainen aatelismies Kun viittaatte Don Quijoteen, tarkoitatte, että me täällä vanhassa Espanjassa olemme leikkikaluritareita Sanon teille, senjor pohjoismaalainen, että jos senjor Cervantes palaisi elävänä tänne, niin lynkkaisin hänet. Te typerät pohjoismaalaiset, jotka elätte hylkeen rasvalla, luulette Cervantesta suureksi kirjailijaksi sen tähden, että hän kirjoitti Don Quijoten.
— Pienempää suuta, Don Quijote! Olette häirinnyt untani.
Heittäydyin pitkäkseni penkille.
— Jos minulla olisi ase, niin vaatisin teidät kaksintaisteluun, sivistymätön napaseutulainen.
Nousin pystyyn ja selitin, ettei minullakaan ollut asetta, sillä ase otettiin tänne tullessa pois, mutta ovathan kädet ja jalat jäljellä tappelua varten. Ja siinä samassa Don antoi minulle tuntuvan korvapuustin. Käden käänteessä tartuin vastustajani ruhoon ja painoin hänet lattiaan. Hän alkoi valittaa, että jalka nyrjähti ja pyysi ylös. Hän pääsikin, mutta jalka nyrjähti taas. Kesken kahakkaa aukeni kurkistusluukku ovessa, ja vahti tirkisti sisään.
— Täällähän tapellaan, mutta puhutaan siitä toiste. Eräs henkilö tahtoo tavata teitä, senjor.
Näin luukun reiästä Kirstenin seisovan oven takana. Sanoin vahdille, että haluaisin puhua kahden kesken senjoran kanssa.
— Te, kuningasmurhaaja, saatte mennä toiseen koppiin, sanoi vahti.
Ovi aukeni, Antonio Castigan poistui, ja Kirsten astui sisään.
Tiedustelin, kuinka hän oli päässyt tänne.
— Rahallahan pääsee. Toin sinulle sigariittoja ja käskin vahdin toimittaa hyvää ruokaa ja kaikkea, mitä mahdollisesti voit tarvita. Samalla kysyin viranomaisilta, kuinka suuren rangaistuksen voit saada, jos rikos, josta sinua syytetään, tulee todistetuksi. Vuoden vaiheilla vankilaa, arvelivat he. Mutta ole nyt levollinen, teemme kaiken voitavamme.
Kahden päivän kuluttua otettiin juttu esille. Eräs minulle tuntematon mies oli vapaaehtoisesti saapunut kuulusteluun. Hän vannoi nähneensä minut erään kalpean, sairaannäköisen nuorukaisen kanssa menevän ensimmäisen päivän iltana Sevillan satamarannasta lordi Lakefordin huvilaivaan, joka oli ankkuroitu Guadalquivirillä. Seuralaiseni oli mies eikä nainen. Hän oli ollut ylimääräisenä poliisina, joita sellaisten juhlien ajaksi asetetaan, ja itse tutkinut ja kuulustellut meitä. Tämän lisäksi hän vielä näytti Sevillan satamaviranomaisten antaman määräystodistuksen.
— Asia on selvä, senjor, syytetty on vapaa, sanoi puheenjohtaja.
Lähdimme ulos yksissä, tämä ystävällinen vieras mies ja minä.
— Tunnetteko nyt minut? kysyi vieras mies.
— En, vastasin minä.
— Olin kintereillänne koko ajan Sevillassa. Katselin miestä tarkoin, mutta häntä oli mahdoton tuntea. Ehdotin, että poikkeaisimme Kolmen kuninkaan kapakkaan juomaan kupin kahvia ja pienen konjakkarin leikin lopettajaisiksi.
Ravintolan suuressa salissa seisoivat Hildur, Kirsten ja Magda kerjäläisjoukon ympäröiminä. Kun lähestyimme norjattaria, kävivät kerjäläiset hiljaisiksi.
— West! kuinka olet täällä? Olimme juuri aikeissa tulla vankilaan sinua tapaamaan!
— Tämän miehen ansiosta olen nyt vapaa. Hän on vannonut, ettei luostarineito olekaan nainen, vaan mies. Esittäisin hänet, jos vain tietäisin hänen nimensä.
— Vanhoja tuttuja, vastasi vieras. — Istukaa tässä, tulen heti takaisin.
Tuijotimme kaikki hänen jälkeensä. Sitten kerroin oikeudenkäynnistä.
— Vaaleaverinen! huusi Magda, kun vieras mies tuli takaisin.
Olimme kaikki ylen hämmästyneitä ja puhkesimme nauruun. Kysyimme, kuinka hän uskalsi julkisessa paikassa näytellä silmänkääntäjää.
— Se on hyvin tavallista täällä, vastasi hän ja lähti ulos, pyytäen meitä odottamaan.
Kun parikymmentä minuuttia oli kulunut, astui ovesta sisään poliisi ja seisahtui keskelle lattiaa. Aluksi ihmettelimme, mitä hän töllisteli, mutta sitten huudahti Kirsten:
— Voi, kun et lähtenyt aikaisemmin täältä, ehkä vaaleaverinen on liitossa poliisin kanssa!
— Nyt se tulee tänne! sanoi Magda.
Kirsten tarttui käteeni ja Hildur nousi uhkaavan näköisenä, kun poliisi lähestyi.
— Sevillan poliisi! kuiskasin miehen korvaan, niin että norjattaret kuulivat ja puristin hänen kättään.
Poliisi kertoi, että hän jo Oxfordissa oli hämmästyttänyt mimiikallaan ja naamioimistaidollaan sekä professoreja että ylioppilaita.
XVII.
Delfine oli päässyt tokasta ja makasi ankkurissa vanhalla paikallaan; tyhjä proomu, taklatessa tarpeellinen, oli kiinnitettynä viereen.
— Hauska nähdä teidät taas, sanoi timpermanni, kun tulin Delfineen.
— Mitä tänne kuuluu?
— Viiniä ja naisia. Eräs pieni, mustasilmäinen putosi laivan ja tokan seinän väliin. Se tosin ei ollut mikään ihme, mutta kummallisempaa oli, ettei hän loukkaantunut. Ja ensimmäisen perämiehen sisar, jota myös kutsutaan »hedelmäkeskukseksi», on kokonaan muuttanut mieltään. Ilmeisesti hän nykyjään vakoilee kapteenia ja ensimmäistä perämiestä — ehkä on tehnyt sitä alunpitäenkin. Hän on viime aikoina käynyt täällä hyvin harvoin. Herrat näkisivät mieluummin, että hän pysyisi kokonaan poissa, mutta koettavat kuitenkin näyttää iloisilta, kun hän tulee laivaan. — Tuolla saapuu vene, kapteeni perässä ja Löflund airoissa.
— Hyvää päivää, toinen perämies, meille nousee tässä kova työ, kun koko priki tulee uusittavaksi. Muutaman päivän perästä saapuvat rikaajat, ja silloin työ alkaa. Tällä kertaa ei meillä ole mitään tekemistä. Näittehän, kuinka hieno laivan runko on. Pohja uudelleen kuparoituna kiiltää kuin aurinko. Voi sanoa, että se on kuin kylvystä noussut merenneito. Ja kyllä se nyt kulkee kilpaa delfiinien kanssa, niin kauan kuin pohja on vapaana noista kirotuista hanhenkauloista. Nyt voi muutamina päivinä ottaa elämän keveästi, eikä tarvitse aina ahertaa. Kylläpä sitä on ollutkin hommaa viime aikoina. Mitä Delfinen korjaukseen tulee, niin olitte ihan oikeassa. Se on nyt parempi kuin uusi. — Missähän on ensimmäinen perämies? Tulkaa alas, ensimmäinen perämies, sieltä märssistä, eihän teidän velvollisuuksiinne kuulu työskennellä yläilmoissa. Merkillisen ahkera ihminen, tuo, aina sen pitää olla työssä. Ei ymmärrä säästää itseään vähääkään. — Pistäydytäänpä minun hytissäni. — Herrat ovat hyvät ja istuvat kojun laidalle. Kun Delfine taas monista ajoin on päässyt omaan elementtiinsä, niin pitää tässä katsoa, löytäisinkö jotakin suuhun pantavaa, jotta voisimme juoda tämän vanhan kahvimamman maljan. Missä helvetissä viinapullo on? Eihän sitä löydäkään, kun sitä niin harvoin käyttää.
Kapteeni huusi kokkia ja kysyi viinaansa.
— Eilenhän kapteeni ja ensimmäinen perämies sen joivat loppuun, vastasi kokki.
— Saakeli soikoon, ei silti, että minä sitä kaipaan, mutta… Pääasia on, että me kaikki kolme tästä lähtien tekisimme työtä yhdessä, niinkuin hyvät ystävät, eikä toinen perämies uskoisi laivamiesten valheellisia puheita.
— Hyvä, kapteeni Bäck. Koska täällä ei ole mitään tekemistä, niin lähden taas.
Kun yhdessä ensimmäisen perämiehen kanssa menimme Delfinen veneellä kaupunkiin, kysyi hän, aionko mennä Lacaven kutsuihin. Sanoin, etten tiedä mistään kutsuista, sillä ei kapteeni ollut niistä maininnut.
— Vai ei Bäck ole kertonut teille niistä mitään? Kolmen päivän perästä on Lacaven kutsut Kolmen kuninkaan hotellissa. Se kauppaliike — myy viiniä kaikkiin Euroopan maihin, kai tiedätte — on kutsunut täällä olevien pohjoismaisten laivojen kapteenit rouvineen sekä perämiehet Kolmeen kuninkaaseen. Tietysti sinne tulee espanjalaisiakin.
Kun illalla saavuin Villa Castaan, kysyivät norjattaret, olenko kuullut
Lacaven tanssiaisista. Kerroin kuulleeni niistä vasta tänään.
— Tietysti menemme niihin kaikki. Sellaista tilaisuutta ei toiste tule. Saamme tutustua espanjalaisiin ja nähdä, kuinka he pitävät lystiä, sanoi Hildur.
— Minusta olisi hyvin hauskaa päästä sinne, mutta se on mahdotonta; en omista parempia vaatteita kuin nämä, eikä ole enää aikaa teettää, sanoin.
— Aikaa on vaikka kuinka ja varoja myös, sanoi Hildur. — Älkää olko ylpeä, West, sallikaa minun tästä puoleen hoitaa raha-asianne. Älkää keskeyttäkö minua — voin antaa teille vähintäin puolet siitä, mitä omistan.
— Vai puolet siitä, mitä omistat — ehkä myös puolet sydämestäsi, pisteli Kirsten.
— Annan vaikka koko sydämeni, jos siksi tulee. Tässä on. Olen saanut lordilta niin paljon rahaa, että puolet siitä riittää elinajakseni, ja niin vähän rakkautta, että lavanto Seasterin upotessa puhalsi sen pois.
Ja tuon vaalean kaunottaren ääni värähti niin haikeasti, että itsekseni päätin tehdä minkä voin, paikatakseni hänen särkyneet suhteensa.
Päätimme sitten lähteä pukuja hankkimaan. Tiedustelimme hotelli
Castilia Nuovan ovenvartijalta hyvää räätäliliikettä.
— Kyllähän täällä on kaksikin yhtä hyvää liikettä, mutta suosittelen sitä, jota ulkomaalaiset käyttävät, kreikkalaista Filemon Daveiosta. Hänen isänsä teki puvun kuningas Amadeolle, joka oli niin tyytyväinen tähän pukuunsa, että antoi ritarimerkin räätälille.
Kun sitten tanssiaispäivänä saavuimme vanhaan hotelliimme, odotti siellä Filemon Daveios, mukanaan uusi pukuni. Määräaikana lähdimme juhlaan.
Kolmen Kuninkaan suuri halli oli muuttunut tanssisaliksi, jonka yhteen nurkkaan oli rakennettu soittolava. Seiniä kaunistivat pohjoismaiden liput ja kansainväliset signaaliviirit, puhumattakaan värillisistä lyhdyistä. Suurissa salin viereisissä huoneissa, joiden leveät ovet olivat auki, näki jos jotakin: lehtimajoja, virvoitusjuoma- ja hedelmäkioskeja; siellä oli erityinen viinihuonekin. Ja lopuksi mainittakoon varsin tärkeä huone, perimmäinen, johon kapteenit ja perämiehet saattoivat vetäytyä, jos heidän kylmähkö luonteensa espanjalaisen viinin vaikutuksesta joutui kiehumapisteeseen. Humalaisia ei yleensä suvaita Espanjassa — eräs sen maan monia hyviä puolia.
Kun saavuimme juhlaan, olivat kaikki jo tulleet ja soittokunta asettui parhaillaan lavalle. Soittokunnan muodostivat kerjäläismustalaiset, jotka olivat vaeltaneet karhunkuljettajan ja hänen karhunsa kulkueessa, ja joista jo aikaisemmin kerroin. Nyt ei heitä ollut tuntea samoiksi ihmisiksi. He olivat puhtaita, tukat siistittyjä ja esiintyivät loistavissa puvuissa, niin miehet kuin naisetkin. Kauniita, miellyttäviä senjoritoja liikkui lattialla, ja juhlaa oli tullut kunnioittamaan kaksi kuuluisaa toreadoria Madridista, ylellisen hienon herrasmiehen asuun puettuina. Päähenkilöitä — kapteeneja, perämiehiä ja heidän rouviaan — oli runsaasti.
Kesken kaiken melu hiljeni ja ne, jotka istuivat salin seinään kiinnitetyillä sohvilla, nousivat seisaalleen. Sisään astui viinikuningas José Cristoffer Lacave. Hän oli komea ja kaunis, päätä pitempi kaikkia muita, suoraselkäinen ja voimakkaan näköinen. Hänen tukkansa ja kulmakarvansa olivat tuuheat, valkoiset ja hyvin hoidetut. Posket olivat sileiksi ajellut. Iältään oli hän 75-vuotias ja kotoisin Madeiran saarelta, missä isänsä ensimmäisenä rupesi viljelemään viiniköynnöstä suuren palon jälkeen, joka hävitti kasvullisuuden koko saarelta.
Eivät ainoastaan ulkomaalaiset, vaan myöskin kaupunkilaiset vieraat, joilla harvoin oli tilaisuus nähdä Grando senjoria, tunsivat pienuutensa hänen rinnallaan. Tuo suuri mies esiintyi kuninkaallisesti, mutta samalla vaatimattomasti ja ystävällisesti, kätellessään vieraitaan ja lausuessaan heidät tervetulleiksi. Tuon jättiläisen kädenpuristuksen jälkeen tuntui kuninkaallinen kädenpuristus varmaan mitättömältä. Kun viinikuningas oli tervehtinyt vieraitaan, istahti hän seinäsohvalle. Nuori, tumma ja tulinen senjorita tuli nyt hänen viereensä seisomaan ja jäi siihen. Salissa kysyttiin ja kuiskailtiin. Pian tiedettiin, että tyttö oli viinikuninkaan läheinen sukulainen ja perillinen. Hän oli syntynyt Ferro-saarella, jonka yli ennen kulki maapallon ensimmäinen puolipäiväpiiri. Sittemmin hän vanhempiensa kuoleman jälkeen joutui Madeiraan sukulaisten luo ja oleskeli nyt Grando senjorin toivomuksesta hänen kodissaan. Vanhus, joka jumaloi tätä villiä tyttöä ja tuskin tiesi keinoja, millä suojella häntä kaikenkaltaisilta vaaroilta, soi hänelle kuitenkin täyden vapauden. Espanjalaisen tytön täytyy saada riehua aikansa. Nuoruusvuodet eivät ole monet, eivätkä pitkät. Kun espanjalainen naimaton nainen on täyttänyt kolmekymmentä vuotta, hän tuoksuu pomeranssin kuorelta. Kun keski-eurooppalainen tai pohjoismaalainen naimaton nainen on täyttänyt viisikymmentä vuotta, hän tuoksuu lavendelilta.
Soittolavalla näkyi liikettä; jotakin oli tekeillä. Tulinen mustalaistyttö nousi seisomaan, helisti tamburiiniaan ja teki rajun pyörähdyksen, sellaisen, johon ainoastaan espanjalainen mustalaistyttö pystyy. Se oli espanjalainen fanfaari. Vanha viinikuningas nousi seisomaan; kuin sähkötärähdyksen saatuaan nousivat myös vieraat varpailleen, kurkoitellen ja katsellen ympärilleen. Vanha viinikuningas piti lyhyen puheen. Hän lausui vieraansa tervetulleiksi, toivoen, että nämä viihtyisivät muutaman kiitävän hetken hänen kattonsa alla. Hän puhui hyvän viinin hyvistä ominaisuuksista ja hyvästä vaikutuksesta, mutta myös pahasta vaikutuksesta, jos sitä väärin käytetään. Hän pyysi pohjoismaisia vieraitaan viemään kotimaahansa hänen kiitoksensa ja tervehdyksensä. Sitten hän nyökäytti ystävällisesti päätään ja valmistautui lähtemään. Pieni perijätär, kietoen kädet hänen kaulaansa, kuiskasi hänen korvaansa jotakin, ja vanhus vastasi taputtamalla tytön poskea ja viitaten kädellään ikäänkuin sanoakseen: »Hoida hyvin vieraita!» Kun viinikuningas astui ovesta kadulle, teki kansa, kerjäläisetkin, kunnioittaen hänelle tietä. Yksi ainoa kerjäläinen mankui almua, mutta muut vetivät hänetkin pois. Espanjassa oli siihen aikaan tapana, vieläpä pakollistakin, että varakkaat antoivat jonkin määrätyn summan kerjäläisille. Valtio otti, riippuen henkilön varallisuudesta tai arvosta myös määrätyn prosentin, joka tosin oli verrattain pieni. Henkilö, joka oli köyhä, mutta omisti arvonimen, sai maksaa veroa, ellei tahtonut kadottaa sitä. Kunta ei vaatinut mitään taikka hyvin vähän. Kerjäläiset nauttivat verosta, jonka itse määräsivät. Sellainen oli kirjoittamaton laki.
Estella Lacave, pieni perijätär, otti nyt emännyyden huolekseen. Kun viinikuningas oli sulkenut oven, niin Estella kutsui kapellimestarin puheilleen. Tämä nousi, määräyksen saatuaan, kohotti tahtipuikkonsa ja espanjalaisen valssin säveleet täyttivät tanssisalin. Yksi toreadoreista, kuuluisa Don Basco, jonka suonissa juoksi ruhtinaallista verta, ja jonka puolesta Espanjan ylhäisaatelisten naiset olivat valmiit uhraamaan henkensä, astui Estellan eteen ja suuteli hänen mäntillänsä lievettä, sanoen:
— Exelenza, saanko tanssia kanssanne?
— Ette.
Toreadori viipyi muutamia sekunteja tytön edessä.
— Miksi en, Exelenza?
— En tahdo! huusi Estella.
Toreadori seisoi hetken paikallaan ja heitti tulisen, kipinöivän katseen tyttöön. Tämä katse olisi musertanut monta ylhäistä espanjatarta. Sen edessä olisivat mannermaalla syntyneet senjoritat luoneet alas katseensa, mutta saarelaistytön edessä toreadorin katse painui maahan, ja hän hävisi tovereineen. Valssi, joka vähäksi ajaksi oli tauonnut, alkoi uudestaan. Se oli jo alusta navakkaa, mutta kiihtyi vähitellen myrskyksi. Eräs nuori komea merikapteeni pyöritteli vuoroin Kirsteniä, vuoroin Hilduria. Kun oli pyöritty monenlaista valssia, hyppien ja laahustaen myötätuuleen ja vastatuuleen, tuli viimeiseksi myrskyvalssin vuoro. Siihen ottivat osaa kaikki vanhatkin merenkävijät innokkaina kuin nuorukaiset. Vihdoin olivat vieraat saaneet tarpeeksensa ja siirtyivät tanssin huumaamina läähättäen ja päätään pidellen sisähuoneisiin. Ruotsalainen merikapteenikin jätti norjattarien vanaveden ja lähti muiden mukana »pohjaamaan itseään». Kapteeni Bäck ja Delfinen ensimmäinen perämies olivat jo saaneet pohjalastinsa. He olivat rohkeimmillaan. Salista kuului taas soittoa.
— Scotish I believe, sanoi kapteeni Bäck.
— Same I do, vastasi ensimmäinen perämies. Kun nämä herrat alkoivat keskenään puhua englantia, niin voi olla varma siitä, että he olivat ihanassa nousuhumalassa. Scotish oli, niinkuin mainitut herrat luulivat kuulleensa, täydessä vauhdissa, kun he astuivat salin ovesta sisään.
— Voi kauhistus, tulevatko nuo pyytämään meitä tanssiin, kun niin vilkuvat tänne päin? sanoi Kirsten.
— Älä ole huolissasi, vastasi Hildur.
Merikarhut katselivat ympärilleen vähän aikaa. Sitten he koppasivat kumpainenkin muitta mutkitta senjoritan kainaloonsa ja tanssi alkoi. Tanssi kävi hyvin, varsinkin senjälkeen, kun senjoritat oppivat tuntemaan sen mutkat. Merikarhut nostivat neitonsa korkealle ilmaan, ottaen hänet taas vastaan vahvoin käsivarsin, niinkuin tässä tanssissa tehdään. Norjalaiset tanssivat ja lepäsivät vuoron perään. Vähitellen tuli saliin tupakka- ja juomasuojista enemmän meriväkeä, mutta pulskaa ruotsalaista kapteenia ei näkynyt. Tanssin kauan Estella Lacaven kanssa, kunnes Kirsten huusi minut luokseen. Kiitettyämme kaunista, tummaa perijätärtä, lähdimme viinikuninkaan kemuista.
Kutsujen aikana oli lordi Lakeford palannut Englannista. Tapasin hänet, kun olin lähdössä Delfineen. Hän oli ollut yötä Castilia Nuovassa ja seisoi nyt valmiina hotellin eteisessä lähteäkseen Polestariin.
— Herra West, minne matka? kysyi hän.
— Hyvää huomenta, mylord, olen menossa Delfineen. Hildur ja Kirsten ovat myös täällä. Olimme illalla Lacaven kutsuissa Kolmen Kuninkaan hotellissa.
— En ehdi odottaa heidän heräämistään, sillä minun täytyy heti lähteä Polestariin. Lähtekää mukaan Polestariin veneellä. Te poikkeatte luonani ja jatkatte sieltä Delfineen.
— All right, niinkuin tahdotte, vastasin.
Polestarissa lordi kertoi, sytytettyään piippunsa ja maistettuaan grogiaan, Englannin matkastaan. Hän oli muuten erinomaisen hyvällä tuulella.
— En viivy kauan täällä, täytyy palata Englantiin. Tulevaisuuteni vaatii. Olen nyt vapaa virallisesta vaimostani, ikävä kyllä. Vasta nyt tunnen hänet. Hän olisi ollut valmis luovuttamaan pois kaikki, mitä hänelle lain mukaan oli tuleva, kun vain sai takaisin tyttönimensä. Jos suvaitsette, vaivaan teitä alasalonkiin.
Huvilaivan kapteeni ja ensimmäinen perämies olivat jo siellä. Pöydällä oli joukko alkuperäisiä asiakirjoja jäljennöksineen. Ensimmäinen perämies luki ensinmainitut paperit ääneen, minun seuratessani viimeksi mainittuja. Sen jälkeen laivan kapteeni ja minä kirjoitimme nimemme alle.
XVIII.
Olimme jälleen Villa Castassa. Täysikuu paistoi heleästi ja kuolema hiipi keveästi. Kun täysikuu viimeksi kulki Cadizin yli, toi se joulurauhaa priki Delfinelle ja sen asukkaille. Sitä oli pyydetty viemään tervehdys kotiimme Pohjolassa. Nyt se taas oli täällä ja toi sieltä tervehdyksen meille. Mutta kaikki eivät ymmärtäneet sen kuisketta ja vähimmin minä. Seisoin huvilan verannalla, katsellen hopeista vierastamme, jonka muutaman minuutin perästä piti olla täysi ja korkeimmillaan. Ajatukset lensivät sinne tänne. Muistaakohan kukaan minua kotonani Pohjolassa? Elämä tuntui kolkolta. Tuollaiset ajatukset hyökkäävät joskus yksinäisen ihmisen kimppuun hänen joutilaana katsellessaan kuuta. Kun sataman selällä olevista laivoista kuului kuusi lasia, olin tuntevinani Delfinen lyönnit. Muistin, että kello oli yksitoista ja että minulla oli tärkeämpiäkin tehtäviä kuin seurustella kuun, tuon tyhjäntoimittajan, kanssa. Tunnin perästä oli puoliyö.
Kohta pitäisi lääkärin saapua. Mahdollisesti tulee hänen kanssaan toinenkin. Olin sähköttänyt samalle lääkärille, joka kävi luostarineidon luona Madridissa: »Tulkaa heti Cadiziin Villa Castaan. Asemalla vastassa mies, lauantai-iltana 9,40 puettuna harmaaseen hattuun ja punaiseen liinaan.»
Aamupäivällä olin antanut vaaleaveriselle määräyksen olla asemalla tovereineen. Sivuuttaessaan Polestarin hänen oli jätettävä sinne lordille osoitettu kirje. Odottelin siis sekä lääkäriä että tietoa lordilta, ja yksinäni rukoilin kuuta seuraavaan tapaan:
— Sinä vaalea kuu, joka pakotat meriveden nousemaan ja laskemaan, kuule rukoukseni. Anna lääkärille yli-inhimillinen tieto ja voima ja pehmitä lordin kivettynyt sydän.
Oli ihana tyven, ei tuulen henkäystäkään tuntunut. Äkkiä kuulin jotakin, mutta se loppui alkuunsa. Jos silloin, lähes viisikymmentä vuotta sitten, olisi ollut radion aikakausi, olisin voinut ajatella kuulleeni kalojen ääntelevän Etelä-Amerikan Tyynenmeren puoleisella rannalla. Mereltä päin tuntui nyt vieno tuuli, ja korviini kuului hiljainen airojen loiske, mutta se loppui samalla kuin tuulenkin henkäys. Olen uneksinut ja kuullut olemattomia, ajattelin lähtiessäni kävelemään maalle päin. Olisiko Jumala niin armoton, että ottaisi pois sen hengen, jonka oman henkeni kaupalla pelastin hukkumasta lavanton käydessä? Kun olin jo kadottamaisillani uskoni Jumalaan ja rukoukseen, puhalsi takaani vähäinen, mutta tuntuva puuska, ja samalla kuului soutua, joka ei voinut olla kaukaa. Käännyin heti ympäri ja sitten rantaa kohden niin nopeasti kuin jalat kannattivat. Seisoessani rantakivillä vene läheni lähenemistään. Polestarin neljän miehen soutama luuppi, jonka perässä istui kaksi miestä, törmäsi ranta-äyrästä vastaan. Vihdoinkin saapuivat lordi ja lääkäri. Molemmat herrat tulivat heti sisään. Lääkäri meni, pestyään kätensä, sairaan luo, ja lordi jäi istumaan halliin.
— Keuhkokuume on korkeimmillaan, sairas on heti toimitettava vesikääreisiin. Jollei saada kuumetta laskemaan, on loppu lähellä. Espanjalainen sairaanhoitajatar pelkää kääreitä. Hän ja lääkäri, joka täällä on käynyt, eivät ole kuulleet kääreiden käyttämisestä puhuttavankaan.
Sairas toimitettiin heti kääreisiin. Kun tulin halliin, pyysi lordi minua viemään kirjeen rantaan, missä Polestarin vene miehineen odotti. Puolentoista tunnin kuluttua palasi vene ja Butterfly saapui, tuoden kääreitä ja lääkkeitä. Menin sairaan toivomuksesta hänen luokseen. Hän makasi vuoteessa, jonka ääreen pääsi molemmilta puolilta, toinen käsi Kirstenin kädessä.
— West, tule tänne, että saan sinua kiittää kaikesta. Pidä kiinni tästä kädestäni, älä anna kenenkään muun koskea siihen. Nyt minun on hyvä olla, en pelkää lavantoa.
Lääkäri tuli sisään ja määräsi, että kääreitä oli muutettava. Tunnin kuluttua hän käski minut sairaan luo ja poistui itse. Hildur näytti olevan täydessä tajussa. Hän ojensi meille kätensä.
— Pitäkää minua molemmista käsistä. West, tahdotko rukoilla puolestani, en itse jaksa. Kirsten kertoo sinulle sitten, kun olen poissa. Kutsukaa lääkäri tänne.
Lääkärin tultua sairas vähän aikaa lepäsi. Sitten hän viittasi lääkäriä ja kamarineitsyttä tulemaan likemmäksi.
— Kuulkaa, mitä sanon: Kirsten ja West saavat kaiken, mitä omistan.
Tämän sanottuaan hän ummisti silmänsä. Lääkäri koetti valtimoa ja käski antaa sairaan nyt nukkua; sitten muutettaisiin jälleen kääreitä. Kun Hildur jonkin ajan kuluttua aukaisi silmänsä, niin kääreet muutettiinkin. Lähtiessäni huoneesta hän sanoi:
— Tule heti takaisin, on jotakin…
Palatessani ei sairaan luona ollut muita kuin Kirsten, joka istui vuoteen vierellä, Hildurin käsi kädessään. Istahdin vuoteen toiselle puolelle.
— Kirsten, pyyhi kylmällä huuleni.
Kun se oli tehty, niin Hildur pyysi, että suutelisin häntä. Tottelin vaistomaisesti. Sen jälkeen hän sulki silmänsä ja nukkui, toinen kätensä minun ja toinen Kirstenin kädessä. Olimme molemmat ääneti ja liikkumattomina.
Hildur nukkui kauan. Rupesimme jo pelkäämään, että hänen unensa muuttuisi viimeiseksi uneksi. Mutta siltä ei se kuitenkaan tuntunut, koska valtimo teki työtä. Se iski tiukkaan ja lujasti, mutta ei sillä tavalla kuin äsken. Sen lyönnissä oli meistä enemmän järjestystä ja malttia.
— Hän havahtuu, sanoi Kirsten.
Sairas oli yht'äkkiä puristanut käsiämme, nähtävästi peläten, että olisimme poistuneet. Lääkäri raoitti ovea, katsoi vähän aikaa ja astui sitten sisään.
— Onko hän nukkunut?
— Kaiken aikaa.
— Muutetaan sitten kääre.
Arvasin, että käänne parempaan päin oli tullut. Seuraavana aamuna lääkäri ilmoitti vaaran olevan ohi, mutta viipyi kuitenkin vielä vuorokauden Villa Castassa. Polestarin veneellä hän sitten läksi yhdessä lordin kanssa, joka taasen muutti huvilaivaansa. Viikkoa myöhemmin Kirsten kertoi, kun eräänä iltayönä kahden kävelimme huvila-alueella, että Hildur on kirjoittanut isälleen aikovansa muuttaa Delfineen ja lähteä sillä Rioon.
— Hän ei näy ymmärtävän, että tilan puute tekee sen melkein mahdottomaksi, lisäsi Kirsten.
— Sopu tilaa antaa. Muista, että Hildur-parka tällä haavaa on koditon ja lisäksi heikko, jonka vuoksi hänen mieltänsä on noudatettava. Muista sekin, että hän on Sörensenin ainoa perillinen ja tulevaisuudessa, ehkäpä nyt jo Delfinen omistaja.
— Vai niin, sekö naula vetää, sanoi Kirsten.
— Mennään sisään, pieni Kirsten, sinulla on kylmä, vapisethan aivan.
Tuli kamiinassa oli sammumaisillaan. Kirsten täytti pesän hiilillä ja hävisi vähäksi aikaa. Tultuaan tarkastusmatkaltaan, hän istahti kamiinan viereen.
— Olen käynyt katsomassa kaikkia nukkuvia, he ovat sikeässä unessa ja voivat hyvin. Hildur suorastaan kuorsaa, joka on hyvän merkki. Olemme siis kahden täällä. Kuulehan West! Minä rakastan sinua ja tahdon sinut omakseni.
Koetin koota mielenmalttini.
— Pieni Kirsten, olet valvonut liian paljon näinä aikoina. Sinun on heti mentävä nukkumaan.
— Älä häiritse minua. Tahdon kerrankin puhua suuni puhtaaksi, vaikka se olisikin viimeinen kerta. Älä usko, että Hildur sinua rakastaa. Tuolla suudelmalla ei ole suurempaa merkitystä kuin kuumehoureisen testamentillakaan. Rupean uskomaan, että tuo intohimoinen suudelma oli suorastaan Hildurin pelastus. Sanoit kerran, että rakastat minua ja että sen vuoksi sinun on pakko lähteä Delfinestä ja Villa Castasta — muistathan? Jos sinä lähdet, niin lähden minäkin. Magdan jätän äitini luo, jos hänestä on haittaa. Toivon ja uskon, että nyt vihdoin ymmärrät minua.
Kirsten vaikeni. Lamppukin alkoi sammua; öljy oli lopussa. Päivä koitti.
XIX.
Delfinen taklaus ja korjaus edistyi edistymistään. Mestari ja työmiehet olivat reipasta ja taitavaa väkeä. Kun eräänä aamuna tulin Villa Castaan, olivat norjattaret maihinnousupuvuissa.
— Hyvä, että tulit, sanoi Kirsten. — Onko rannassa venettä?
— Kyllä jätkät näkyvät olevan veneineen siellä.
— Meillä oli aikomus tulla Delfineen sinua hakemaan ja sitten lähteä kaupunkiin.
— Minäkin olen menossa kaupunkiin hakemaan purjekangasta.
— Sitten menemme kaikki Delfinen veneellä, ehdotti Hildur.
— Kuinka vain Hildur tahtoo, sanoi Kirsten. — Minun äänivaltani kai pian loppuu.
— Ole huoleti, Kirsten, me olemme sisaruksia. Mikä on minun, se on myöskin sinun.
Lähdettiin rantaan. Hildur nousi Delfinen ja Kirsten vakavan ja alakuloisen näköisenä jätkien veneeseen. Minunhan muodon vuoksi täytyi mennä laivan veneellä. Löflundilla, joka toimi yhtenä soutajista, kareili ivallinen hymy huulilla.
— Olemme menossa Norjan konsulinvirastoon, kertoivat naiset, kun olimme tulleet Castilia Nuovaan, ja Kirsten jatkoi:
— Tänä päivänä toivon sen solmun aukeavan, joka sidottiin Grangemounthissa. Olenhan kertonut, West, siitä päivästä, elämäni kauneimmasta päivästä, jolloin minut pakotettiin vihille Oskar Bäckin kanssa. Olen hiljaisuudessa, puhumatta asiasta sinulle, hankkinut todistuksia. Jumala on minua auttanut niin pitkälle, että kuulustelu tänään voi alkaa, ja rukoilen, että Hän minua auttaa loppuun saakka. Norjan konsulin käskystä Bäck saapuu konsulinvirastoon tänään kello kaksi.
— Sinun, West, täytyy myös tulla, ehkä tiedät jotakin, sanoi Hildur.
Huomautin, että Delfinen koko miehistö kelpaisi todistamaan, ja etenkin yksi heistä, mutta eniten tiesin ehkä kuitenkin itse. Hildur tiesi myös erään entisen laulajattaren, joka oli kotoisin Norjasta, mutta aikoja sitten asettunut hedelmä- ja vihanneskauppiaaksi, niinikään tulevan sinne. Hänellä kuului olevan paljon kerrottavaa.
Kun tulimme konsulinvirastoon, istui Oskar Bäck jo siellä, ja kohta saapui myös laulajatar, jota Delfinen miehet kutsuivat »hedelmäkeskukseksi».
Konsuli puolestaan katsoi voivansa hieroa sovintoa puolisoitten välillä. Mutta kun laulajatar oli kertonut, mitä elämää Delfinessä oli vietetty, ja laivan miehistö todistanut hänen kertomuksensa oikeaksi, sanoi kapteeni Bäck olevansa valmis antamaan vaimolleen avioeron määrätyillä ehdoilla. Päätettiin, että asia ratkaistaisiin kello kuusi illalla, jolloin kaikkien nyt läsnäolleiden sekä norjalaisen asianajajan tuli olla saapuvilla.
Kun sovittuun aikaan taas kokoonnuttiin konsulinvirastoon, sai asianajaja sen lisäksi, mitä laulajatar aikaisemmin oli kertonut, kuulla, että kapteeni Bäck oli salakuljettanut ja myynyt suuret määrät kahvia, ja päälle päätteeksi hän sai tietää hänen trondhjemilaisesta »siviiliperheestään».
— Jos herra toinen perämies on hyvä eikä ilmoita kotikaupungissa yleiselle syyttäjälle kahviruljanssistani, virkkoi Bäck, — niin olen valmis heti antamaan vaimolleni eron. Tietysti vaadin ja pyydän muitakin täällä olevia vaikenemaan.
Kirstenkin pyysi kaikkia suostumaan miehensä anomukseen ja kunnian kautta lupaamaan, etteivät ilmoita kenellekään tuosta kahvin salakuljetuksesta.
— Jos kapteeni Bäck heti allekirjoittaa täydellisen suostumuksen avioeroon, niin lupaamme kaikki pitää suumme kiinni kahviasiassa, sanoi asianajaja.
Kapteeni allekirjoitti, mitä häneltä vaadittiin, kiitti ja lähti.
Asianajaja otti huostaansa loput.
Tultuamme Villa Castaan oli siellä kaksi Kirstenille osoitettua kirjettä Trondhjemista. Toinen oli Sörenseniltä ja toinen rouva Störrupilta. Edellinen oli kirjoitettu yhteisesti Kirstenille ja Hildurille. Ukko ilmoitti tyttärilleen, että kapteeni Bäck, jonka koiruudet olivat tulleet hänen korviinsa, ei enää jää Delfinen päälliköksi. Myöskin Bäck oli saanut siitä tiedon. Vanhus kertoi huhun tietäneen, että Hildurin ja lordin rakkaus olisi »lauhtunut» ja toivoi sen loppuvan tykkänään. Hän kehoitti Kirsteniä heti hakemaan eroa Bäckista. Priki Delfine on kohta valmis ja uuden veroinen.
»Lopuksi ilmoitan, että tänä päivänä tekemälläni lahjakirjalla olen luovuttanut rakkaan prikini Delfinen rakkaalle toiselle tyttärelleni Kirsten Störrupille, joka saa ottaa vastaan laivan samana päivänä, jolloin tämä kirje hänelle saapuu. Kaikki laivan korjauksesta johtuvat laskut suoritetaan Norjan konsulinviraston kautta, joten priki joutuu Kirstenille velattomana. Tämän lisäksi saa hän nostaa mainitusta virastosta 20 000 kruunua. Ensimmäinen tyttäreni älköön kadehtiko Kirsteniä. Hildurhan perii koko omaisuuteni, jollei poikani Halvor nouse kuolleista. Jos niinkin tapahtuisi, jää hänelle enemmän kuin tarpeeksi. Toivon näkeväni teidät vielä tässä maailmassa.
Vanha isänne
Haakon Sörensen».
Rouva Störrup taas kirjoitti muun muassa, että hänen miesvainajansa metsät puutavaran hintojen kohottua enemmän kuin toisen verran, olivat melkoisessa hinnassa. Hän kertoi vielä, että Trondhjemissa liikkui huhu, joka tiesi Sörensenin lahjoittaneen Madgalle Delfinen. Tätä tosin ei uskonut kukaan; vaikka eihän tuo paljonkaan merkitsisi pohjattoman rikkaan Sörensenin rahoissa. Ukko Sörensen, jolla ei ollut tapana avata kirkon ovia, käy nyt joka pyhä Herran huoneessa.
»Kun hän jouluaattona oli kirkkomaalla laskemassa seppelettä vaimonsa haudalle, hän oli pannut myös Kirstenin isän haudalle seppeleen. Huhun mukaan Sörensen aikoo rakennuttaa säternilleen sanatorion. Syleile Magdaa, Hilduria ja tuota suomalaista nuorukaista, jos hän vielä on Delfinessä.
Rakas äitisi.»
Huhut Delfinellä kyllä tiesivät kertoa, että suuria muutoksia oli tulossa. Ei kukaan kuitenkaan rohjennut uskoa, että priki yhdellä iskulla saisi uuden päällystön ja uuden isännän. Norjattaret syleilivät toisiaan ja itkivät hiljaa, mutta kyyneleet olivat ilon kyyneleitä. Kirjeet luettiin moneen kertaan. Hiivin ulos, menin Margeritan luo ja pyysin hänen keittämään kahvia. Sitten peseydyin ja pukeuduin mahdollisimman huolellisesti. Kun astuin sisään, tuli myös Margerita kahvitarjottimineen. Norjattaret istuivat äänettöminä, katseet maahan luotuina.
— West! Sinäkö taas olet valanut öljyä aaltoilevaan veteen? sanoi
Kirsten.
* * * * *
Lähdin Delfineen. Kun tulin sinne, olivat siellä kapteeni Bäck ja ensimmäinen perämies kokoamassa kamsujaan. Nähdessään minut Bäck alkoi kertoa:
— Olen saanut päällikön paikan tuossa kuunarissa ja Delfinen nykyinen ensimmäinen perämies tulee siihen ensimmäiseksi perämieheksi. Tänään mönsträtään siihen ja irti tästä. Tahdotteko olla hyvä ja antaa kahvisäkit henkilölle, joka tulee illalla pimeän tultua niitä hakemaan. Hän meni sitten kanssiin ja hyvästeli miehiä. Puristettuaan kättäni hän lisäsi:
— Kyllä vielä tavataan sekä täällä että Riossa. Kuunarin päällikön paikka on melkein yhtä hyvä kuin tämän laivan.
Delfinen miehet soutivat Bäckin tämän uuteen kotiin. Kun iso vene, jolla Bäck oli viety, palasi, lähetin ensimmäisen perämiehen kahden miehen soutamalla veneellä kuunariin. Hänellä ei ollut enemmän tavaroita kuin tavallisella merimiesparalla: kirstu ja öljytty säkki, siinä kaikki.
Delfinessä oli paljon puhdistettavaa ja järjestettävää. Kun salonki ja hytit olivat pestyt, pantiin tulta kamiinaan. Kapteenin ja ensimmäisen perämiehen makuuvaatteet heitettiin mereen. Oli ostettu joukko vilttejä ja muita makuuvaatteita. Uudet otettiin käytäntöön ja ne vanhoista, joilla vielä oli vähän arvoa, käärittiin risaisiin purjeisiin ja pantiin alas laivan etupiikkiin. Koska ilmapuntari oli äkkiä ruvennut laskemaan, pudotettiin paapuurin ankkuri ja tyyrpuurin ankkurille annettiin enemmän kettinkiä. Päivän kunniaksi sai miehistö lopettaa työnsä kello neljä. Viimeinen työ oli ollut laivan pumppaus.
— Ei siinä ole yhtään vettä, se on tiukka kuin pullo, arveli timpermanni.
Tämä olikin totta: ei tippaakaan vettä lähtenyt. Kuudelta asetin kansivahdin. Sitä oli viime aikoina pidetty huolimattomasti. Odottelin saattajia veneineen takaisin, mutta heitä ei kuulunut. Rupesin jo pelkäämään, että ensimmäinen perämies oli antanut miehille viinaa, sillä soutajina olivat pursimies ja nuorempi matruusi, suursyömäri ja -juomari.
— Jollei venettä kohta näy, niin se ei tulekaan tänään, ja ties milloin, sanoin.
— Ja tuleeko koskaan, jatkoi timpermanni.
— Tuuli on jo kova, ja lavanto voi yllättää ennen aamua, mutta viimeistään huomenna.
— Jopa sen on taas aikakin, arveli timpermanni.
— Vedä ylös ankkurilyhty, Löflund, ison taakin alle myöskin, niin näkevät paremmin, sillä vastalaine roiskii vettä heidän silmiinsä.
— Ymmärrän.
Kompassihuoneen kello löi kuusi. Käskin kansivahdin, joka astui ulos kanssista vahdin pitoon, lyödä neljä lasia. Kun neljä lasia oli kulunut, huusi vahti:
— Vene näkyy tulevan Delfineä kohti, peräpuolelta vähän paapuuriin päin.
Katseltuani kiikarilla näinkin, että se oli tuo odotettu vene. Seisoin kompassihuoneen luona niinkuin niin monta kertaa ennen ja ajattelin Kirsteniä, jonka kanssa olin ollut niin monissa seikkailuissa. Köydet hakkasivat taklaasia. Se oli varma myrskyn merkki. Veden pinnalle oli ilmestynyt juovia; hirmumyrsky ei ollut kaukana. Katselin taas venettä. Se läheni hyvin hitaasti ja vastalaineet löivät sen kokkaan, roiskien vettä veneeseen silloin tällöin.
— Siinähän on kaksi venettä perätysten. Meidän veneemme hinaa toista venettä. Ensimmäisessä istuu nainen ja toisen veneen perässä kaksi naista, lapsi välissään, selitin timpermannille.
— Voi, noita ajattelemattomia naisia, he eivät pelkää merta! No niin, kuinkas sitä voisi pelätä, jota rakastaa, arveli timpermanni.
— Luuppi esille ja neljä miestä siihen, komensin. — Pane, kokki, ohutta lujaa köyttä ja niin monta pelastusrengasta kuin löydät veneeseen.
Pian olin veneitten luona ja huomasin, ettei niillä vielä ollut mainittavaa hätää, se vain, etteivät päässeet eteenpäin. Laivan veneessä, joka oli ensimmäisenä, istui Hildur ja takimmaisessa, jätkien soutamassa, Kirsten, Butterfly ja Magda. Luuppi valjastettiin veneiden eteen, jotka täten hinattiin laivan luo. Jätkät laskettelivat heti veneineen myötäaallokossa hyvää kyytiä takaisin kohti satamaa.
— Tuntuu suloiselta olla taas vanhassa Norjassa! huusi Hildur.
Salongin kamiinassa paloi tuli ja kokki lisäsi hiiliä. Avonaisista ovista virtasi lämpöä koko kajuuttaan, elähdyttäen, ikäänkuin tervetuliaisiksi, sen asukasten, etenkin uuden laivanomistajan sekä sielua että ruumista. — Delfinessä ei oltu pitkään aikaan pidetty rukousta. Alus oli maannut sairaalassa. Sitä oli leikattu, pistelty, laastaroitu ja sitten oli annettu pahanmakuista väkevää rohtoa. Sen salongeissa ja hyteissä oli meluttu ja irstailtu.
Kun Kirstenin ilonhuumaus vähän ajan kuluttua oli mennyt ohi, jäi hän ajatuksiinsa vaipuneena seisomaan.
— Meidän täytyy, niinkuin Napoleon sanoi, heti ruveta rakentamaan sitä, mikä on revitty. Aiothan pitää rukouksen tänä iltana, West?
— Merilaki sen säätää, vastasin.
Delfinen kellosta kuului nyt kahdeksan lasia, pitkän ajan jälkeen. Muista laivoista, toisesta toisensa perään, kuului samaten kahdeksan lasia. Oli lauantai-ilta ja kello kahdeksan.
— Rukoukseen! huusi ankkurivahdin pitäjä.
Miehet kokoontuivat kanssiin. Minä lähdin Kirstenin hyttiin. Hän oli polvillaan, kädet ristissä, Hildur, Butterfly ja Magda vierellään. Odotin, kunnes hän nousi.
— Tuletko kanssiin iltarukoukseen? kysyin.
— Kyllä tulen heti, hän vastasi.
Iltarukouksen jälkeen oli juhlaillallinen miehistölle kanssissa. Tuuli
yltyi, jonka vuoksi annoimme enemmän kettinkiä molemmille ankkureille.
Ilmapuntari laski. Kohta on lavanto täydessä voimassaan, ajattelin.
Seisoimme vanhassa paikassamme kompassihuoneen luona, Kirsten ja minä.
— Luuletko ankkurikettinkien kestävän, West?, hän tiedusteli.
— Luulen. Mutta ethän sinä, Kirsten, ennen ole tällaisia kysymyksiä tehnyt.
— En ole, mutta nythän Delfine onkin minun ja minä olen vapaa.
— Siitäkö se johtuu?
— Hildur, ole niin hyvä ja mene katsomaan, kuinka Magda voi.
— Magda voi hyvin, mutta voinhan mieliksesi mennä.
— Aina tuo Hildur riippuu minussa, valitti Kirsten. — West, rakastatko
Delfineä? Jos niin on, voit saada sen omaksesi.
— Lähdeppäs nyt Kirsten nukkumaan, täällä tulee sinulle liian kylmä, koetin selittää.
— Ei minulla ole kylmä.
Delfinen soittokellosta kuului kuusi lasia. Kello oli yksitoista. Yhdestä ainoasta laivasta kuului kuusi lasia. Tuuli oli liian kova, joten ei muitten taivain kellonääni voinut tunkea sen läpi. Delfine teki väliin pieniä »ylihaalauksia».
— Laiva keinuu, huomautti Kirsten.
— Nyt se keinuu vähän, mutta huomenna enemmän.
Sitten tiedusteli Kirsten, oliko meillä tarpeeksi pohjalastia; ja kun vastasin, että meillä on kaksi proomullista suolaa, epäili hän, ettei se riittäisi, sillä hän oli kuullut tarvittavan vähintäin kolme proomullista.
— Meillähän ei ole ylhäällä pramrmtankoja ja niihin kuuluvia prammi- ja puuvenprammiraakoja. Se merkitsee, että kaksi suolaproomullista vastaa viittä proomullista tankojen ja niiden raakojen ollessa ylhäällä. On muuten hyvin hauskaa, että olet tiedonhaluinen näissäkin asioissa, pieni Kirsten. Lavanton toiminnan aikana, jota kestää vähintäin kolme vuorokautta, on meillä aikaa pohtia sekä teknillisiä että leikillisiä kysymyksiä.
Norjattaret olivat kannella, puettuina lämpöisiin vaatteisiin, koko yön. Tuulen voima kasvoi kaiken aikaa.
— Oletko huomannut, West, että me ajelehdimme? kysyi Kirsten.
— Emme ajelehdi, vaan seisomme paikoillamme, vastasin.
Oli timpermannin vahtivuoro, hän tuli juuri kanssista. Kello oli kaksi, koska äskettäin oli soitettu neljä lasia. Kirsten meni vahdin luo.
— Huomaatteko, että ajelehdimme? kysäisi hän.
— En, vastasi timpermanni.
— Katsokaa tarkasti ja verratkaa tuota valoa meidän asemaamme.
— Taidamme sittenkin olla liikkeessä, myönsi timpermanni, jonkin aikaa katseltuaan.
— Timpermanni ja minä olemme sitä mieltä, että Delfine on kulussa.
— Ei Delfine kulje vastatuuleen, pieni Kirsten, vaan tuo valo tulee myötätuulta lähemmäksi meitä.
— Niin taitaa tehdä, mutta sehän tulee meidän päällemme.
— Siltä näyttää.
— Mitä sitten tehdään?
— Emme voi tehdä mitään. Olen kauan jo huomannut, että se ajelehtii tänne päin.
Äkkiä lakkasi valo lähenemästä, laivan ankkurin koukut olivat kai tarttuneet kiinni. Päivän koittaessa laiva, jonka huomattiin olevan kapteeni Bäckin kuunari, taas alkoi lähetä.
— Nyt näen selvästi, että tuo kuunari ajelehtii tänne päin, sanoi
Hildur.
— Olit oikeassa, West, se tulee ihan päällemme, huolestui Kirsten. —
Mitä nyt tehdään?
— Emme voi tehdä mitään.
— Mutta täytyyhän meidän jotakin tehdä.
— Kysy timpermannilta, sanoin ja jätin hänet.
Kuunari tuli hiljaa, perä edellä, päällemme. Se keinui ja kallisteli, tyhjä kun oli, sivulta toiselle, niin että luuli sen menevän nurin. Delfinen raakapuut prässättiin tiukasti paapuuriin, etteivät kävisi kiinni kuunarin raakoihin, jos sen sivu koskettaisi laivamme kylkeä. Mutta tästäkään ei olisi ollut apua, sillä se näytti tulevan suoraan perä edellä meidän kokkaamme kohti. Olisihan se voinut perä edellä tulla keskelle meidän jompaakumpaa sivuammekin, sillä laivamme ei ollut aina samassa linjassa kuunarin kanssa, vaan käänteli puolelta toiselle, kun ankkurikettinkiä oli paljon ulkona. Kun kuunari oli vain kolme laivan pituutta meistä, hävisi naisväki kajuuttaan. Delfine teki nyt käännöksen tyyrpuurin puolelle ja kuunari luisui sen paapuurin puolelta ohitse. Ihme oli, etteivät kuunarin ankkurit tarttuneet kiinni meidän kettinkeihimme; silloin olisi piru ollut merrassa. Vähän ajan kuluttua Hildur pisti päänsä ulos kajuutan ovesta.
— Selviydymmekö?
— Jo aikoja sitten.
Seisoimme kaikki laivan asukkaat katsellen, kuinka kuunari-parka läheni rantatyrskyjä.
— Nyt se kaatuu! huusi Kirsten.
Myöhemmin kuulimme kuitenkin, ettei kukaan sen miehistöstä ollut hukkunut eikä vahingoittunut.
— Tiedätkö, West, mitään tuosta kuunarista? kysyi Kirsten.
— Se on kotoisin Kristiansandista ja sen päällikkönä on kapteeni Oskar Bäck. Me kaikki kannella olijat näimme hänet, kun kuunari ihan läheltä kulki ohitsemme. Sitäpaitsi tiesimme, että hän heti sai päällikön paikan tuossa haaksirikkoutuneessa laivassa. Meidän veneellämmehän sekä kapteeni että ensimmäinen perämies saatettiin kuunariin.
— On kauheata, että kapteeni Bäckille on käynyt niin pahasti. Häntä en tosin voinut sietää, mutta tunnustan mielelläni, että hän ulkonaisesti kohteli minua hienosti ja hyvin. Mitäpä, jos antaisin hänelle muutamia tuhansia kruunuja, että hän pääsisi elämän alkuun, sanoi Kirsten.
— Se on turhaa! Hänellä on rahaa, enemmän kuin osaatte aavistaakaan, selitin minä.
— Oma syynsä, miksei pitänyt laivastaan parempaa huolta, yhtyi puheeseen Hildur.
— Turhia puhut, Hildur, vahinko tulee kenelle hyvänsä, vastasin siihen.
Lavanto oli nyt rajuimmillaan. Nähtyämme kuunarin kovan kohtalon, rupesimme ajattelemaan omaa laivaamme. Olin varma siitä, että kettingit kestäisivät. Ei siis mitään hätää, jos vain meren pohja oli sitä laatua, että ankkurien koukut upposivat juurta myöten ja pysyivät paikoillaan. Panin luotauspainon onttoon talia, laskin sen pohjaan ja nostelin sitä edestakaisin. Vedettyäni painon ylös, huomasin siihen tarttuneen sinisavea.
— Mitä luulet, pysymmekö paikoillamme? uteli Kirsten.
- Varmasti pysymme.
Miesten kanssissa juotiin kahvia ja keskusteltiin. Ei kukaan puhunut enää keltarutosta. Arveltiin näet, että kulkutaudin aika jo on ohi, kun pääsemme Rioon. Laivan korjaus oli kestänyt niin kauan ja vieläkin meni viikkoja, ennenkuin päästäisiin lähtemään. Timpermannilla oli vielä suuri pakka Mossroos-nimistä tupakkaa.
— Puhdistakaa pojat piippunne, niin minä uuden laivanomistajan, lauantain ja sunnuntain kunniaksi aukaisen tämän.
Piippujen tuprutessa ja kärytessä — Mossroos ei tuoksunut, se haisi — keskusteltiin laivan tulevasta kapteenista ja ensimmäisestä perämiehestä.
— Kun eivät vain lähettäisi vanhapoika Holgersenia kapteeniksi.
— Mikä hänessä on vikana? kysyivät toiset.
— Hänhän on niin itara ja varovainen, ettei uskalla pitää tarpeeksi purjeita pienimmässäkään tuulessa.
— Sittenhän ei tarvitse pelätä, että tullaan liian aikaisin perille. Hän on tosin varovainen, mutta eihän se mikään vika ole. Kuuluu muuten olevan hyväntahtoinen ja rauhallinen mies, eikä rasita alaisiansa joutavan päiväisillä töillä, kertoi joku.
— Minä tunnen hänet paremmin kuin kukaan teistä, vakuutti eräs miehistä. — Hän on ensiksikin rikas ja se on pahan merkki. Hän ei ole ollut merillä vuosikausiin, vaan elänyt koroillaan, ja sitten on hän sellainen pelkuri, että istuu kajuutassa, kun vähänkin tuulee. Sellainen se Holgersen on. Minun kanssani ei kannata kiistellä.
— Hän olisi omiaan tähän laivaan. Sittenpähän saisi joku näistä matameista itselleen miehen, sanoi Löflund.