— Suu poikki, mieshän lähentelee kuuttakymmentä. Kopistakaa piippunne tyhjiksi, niin saatte vielä piipullisen tästä; ei tätä joka päivä tarjota. — Ikävä, että kapteeni Bäck kadotti kuunarin, vaikka jäihän henki jäljelle ja paljon rahaa.
— Kuunarilla ei taida olla hätääkään, se on ruvennut nousemaan pystyyn. Niemen kärki suojelee sitä, ja se makaa pehmeällä hiekalla. Sitäpaitsi lavanton suunta on hiukan muuttunut, arveli pursimies.
— Lavanto ei muuta suuntaansa. Se on yhtä kova ja totinen kuin Jumalan sana, mutta virta muuttaa suuntaansa niinkuin väärä profeetta jaaritustaan.
— Entäs mitäs tehdään kapteeni Bäckin kahville? kysyi pursimies.
— Hän saa viedä sen pois Delfinestä, vastasin.
— Kas, tuossahan Englannin mamsseli tulee, taluttaen Magdaa — niin arvasinhan sen — nurin menivät. Kuka käskee tulla kannelle?
— Se on minun syyni, käskin Magdan pyytää setä toista perämiestä kahville, sanoi Kirsten, joka myös oli saapunut paikalle ja juoksi lapsen avuksi.
Kahvia juodessamme salongissa Hildur selitti saaneensa tarpeensa lordista. Hän ei enää aikonut jalallaan astua Polestariin.
— Vai sait tarpeeksesi lordista.
— Niin sain, Kirsten. Hän kertoi, että nyt saatuaan eron Emmely Ethelstonesta, hän ymmärtää paremmin entistä virallista vaimoaan. Hänen rakkautensa minuun on näin ollen lauhtunut, mutta se kyllä taas kohoaa entiselleen. »Emmehän me englantilaiset jalosukuiset ole yhtä kiihkeitä kuin mannermaalaiset rakkaudessamme emmekä muissakaan hullutteluissamme. Rakkauden hulluttelu on tuiki tuntematonta brittiläiselle ylimykselle.» Lordi on myös sanonut joskus, että hän milloin hyvänsä on valmis menemään naimisiin kanssani, ellen vaadi liian kuumaa rakkautta; sellainen ei sovi todelliselle lordille ja ladylle. — No niin, mutta mitä tästä. Sanohan ketä olet ajatellut kapteeniksi, Kirsten?
— Sanohan muuta, sitä en ole vielä ajatellut.
— Kanssissa puhuivat eräästä kapteeni Holgersenista, mainitsin.
— Siinähän meillä onkin mies, innostuivat molemmat. Vanhanpuoleinen kyllä, mutta vielä hyvissä voimissa, rehellinen, varakas, hienosti sivistynyt ja merikapteeniksi tavattoman oppinut. Ja sitten vielä vanha, hyvä tuttava. Monta kertaa olimme lapsina hänen laivassaan ulkomaan tuliaisilla.
— Minä ehdottaisin ensimmäiseksi perämieheksi Eddi Stroomia, sanoi
Hildur.
— Sinäpä sen sanoit. Eddi-parka, jolla on kaunis ja hyvä vaimo ja lapset elätettävänä, on ollut suuressa puutteessa pitkän aikaa. Heti kun lavanto jättää meidät ja pääsemme liikkumaan, sähkötän molemmille ehdokkaille. Eddi tulee varmasti ja mahdollisesti Hans Holgersen myös.
Lavanto antoi taas parastaan; ehkä oli se voimakkaampikin kuin viime kerralla.
— Mielestäni ankkurit kyntävät paljon, sanoi Kirsten.
— Sittenhän olisimme jo kuunarin vieressä, vastasin. Menimme kokkaäyräälle, jonka yli aalto tavantakaa löi, kastellen meidät läpimäriksi.
— Katso ankkurikettinkejä, Kirsten, ne riippuvat mutkalla kaiken aikaa. Eivät kovimmatkaan hyökyaallot saa niitä oikenemaan suuren painonsa vuoksi. Nykäykset eivät niitä katkaise, sillä ne ovat uusitut ja joustavat. Mutta mene nyt muuttamaan vaatteesi, ettet vilustu.
— Ei kiirettä, pääasia, ettei Delfinellä ole hätää.
— Kyllä näyt pitävän tarkkaa huolta laivastasi.
— Laivastamme.
Kirsten liikkui niinkuin vanha tottunut merimies kannella. Pieni Butterfly makasi merikipeänä ja Hildurillakin oli meritaudin oireita, vaikkei hän tahtonut myöntää sitä. Kun kuukausien tyynessäolon perästä äkkiä tulee ankara merituuditus, on siitä seurauksena muutamille pieni ohimenevä meritauti. Kirsten ja Magda eivät tunteneet tätä ainakaan tällä kertaa. Ruokahalu oli hyvä ja tuuli vielä parempi. Kun kävelee oman laivansa kannella, ei tautikaan pysty. Vahinko vain, ettei siihen aikaan — ja tuskinpa vielä nytkään — nainen saanut olla merikapteenina. Kirsten olisi voinut olla maailman ensimmäinen laivapäällikkö, vaikka hän samalla oli todellinen nainen.
* * * * *
Odotellessamme uutta kapteenia ja ensimmäistä perämiestä vietimme tyyniä ja rauhallisia päiviä, mutta tätä rauhallisuutta riitti vain kanssiin, jossa miehistö lekotteli ja lihoi — salongin puolella kävi aina välistä sellainen myrsky, että olisin mieluummin ollut lavanton kynsissä kuin sen.
Eräänä päivänä lordi Lakeford ilmestyi piippuineen laivaan ja sai Hildurilta varsin kylmän vastaanoton. Puolesta päivästä iltamyöhään he keskustelivat, mutta yhtä kylmästi Hildur taas sanoi jäähyväiset. En ymmärtänyt tuota jääkimpaletta — vaikka ehkäpä hän hoiti peliään viisaastikin.
Hildur hoiteli kuitenkin omat asiansa sekoittamatta erikoisesti minua niihin, mutta toisin oli Kirstenin laita. Mehän muistamme Butterflyn, »Perhosen», tuon kauniin englannittaren, joka oli Seasterissa ollut Hildurin seuraneitinä ja sitten seurannut meitä Delfineen. Näin niin usein hänet itkettyneenä, että luonteeni pakosta — minun on aina ollut vaikea katsella kärsiviä ihmisiä — kysyin mikä häntä vaivasi. Hän valitti joutuneensa ojasta allikkoon: Seastarissa Hildurin mustasukkaisuus oli tehnyt hänen elämänsä tukalaksi, Delfinessä Kirsten valmisteli hänelle kuumat paikat. »Ettekö näe, että hän rakastaa teitä ja on aivan hullu teidän takianne», nyyhkytti Butterfly. Jos Kirstenin puuskaukset olisivat rajoittuneet muutamaan kopeaan sanaan, jonka minäkin olin sattunut kuulemaan, niin Butterfly ei olisi paljon välittänyt; mutta ne olivat pitkin matkaa purkautuneet tuhansiin pikkuhäijyyksiin, joiden latelemisessa naiset ovat mestareita ja joita mies kuullessaan tuskin ymmärtää. Mutta lopulta syntyi oikea tulivuorenpurkaus, joka pakotti minut toimittamaan Butterflyn pois Delfinestä.
Lordin käynnin jälkeisenä päivänä läksivät kaikki naiset maihin ja minä heidän mukanaan. Kirsten ja Hildur menivät Castilia Nuovaan, minä taas hankkimaan suolaa. Toimitettuani asiani näyttelin Butterflylle ja Magdalle kaupunkia, ja Kolmen kuninkaan umpikujassa kohtasimme saman karhun, jonka olin nähnyt Pontalisiin johtavalla tiellä. Karhunkuljettaja komensi elukkaansa tanssimaan, mutta tämä ei ollut tanssituulella.
— Antakaa sille tintoa! huusi karhumies.
Eräs nainen, vihanneskauppias, toi kapakasta tintoa, punaviiniä, Espanjan väkevintä. Nähdessään sen nalle rupesi irvistelemään — kaiketi nauroi — ja silitteli toisella kämmenellään vatsaansa. Karhumies koetti selittää sille, että se saa viinin vasta tanssittuaan, mutta eläin kieltäytyi ymmärtämästä, ja lopulta viini oli annettava etumaksuksi. Saatuaan kannun kämmentensä väliin karhu ensin haisteli sen sisältöä, nosti sitten nenänsä kohti taivasta ja kulautti viinin muutamassa siemauksessa kurkkuunsa. Sitten se istahti tuumimaan.
Karhunkuljettajan seurueeseen kuului myös viehkeä mustalaistyttö, sama joka Lacaven pidoissa oli niin mestarillisesti helistellyt tamburiinia. Hän kokoili kolehtia ja sitäpaitsi möi pitsejä ja mantilloja. Butterfly ihastui erääseen tuollaiseen hartiahuiviin, ja minä ostin sen hänelle. Magda sai nuken. Sitten läksimme pois, ennenkuin karhu tulisi aivan hutikkaan.
Seuraavana päivänä norjattaret palasivat laivaan, ja silloin syntyi oikea ylösnousemus! Kirsten oli hyvillään nähdessään Magdan nuken, mutta sitten hänen silmänsä sattuivat Butterflyn pitsimantillaan ja Magda kiiruhti selittämään, että setä toinen perämies on senkin ostanut. Silloin pääsi Barrabas irti! En viitsi toistaa hänen sanojaan, mutta pyhästi päätin toimittaa Butterflyn Delfinestä mahdollisimman pian ja hyvässä lykyssä seurata itse perässä.
Tilaisuus tulikin.
Pieni Butterfly, jota Hildur oli mustasukkaisuudessaan loukannut, pääsi Itä-Intiasta palaavalla höyrylaivalla Englantiin. Eräs tytön korkeasukuinen ja -arvoinen sukulainen, joka oli häntä kauan etsiskellyt, löysi hänet äkkiarvaamatta suureksi ilokseen. Hän vei nyt Maryn loistavaan tulevaisuuteen.
Liikuttava oli Butterflyn lähtö, mutta liikuttavin kaikesta hänen hyvästijättönsä kylmälle Hildurille. Hän tarttui tätä käteen ja suuteli sitä.
— Neiti Sörensen, te joka olette ollut emäntäni! Kiitän teitä nöyrimmästi menneistä vuosista. Antakaa anteeksi, etten ole aina ollut kuin olisi pitänyt.
Tytön ylvään nöyrästi väräjävä ääni olisi tunkeutunut harmaaseen kallioonkin. Ja Hildur oli kumminkin vain ihminen. Hän purskahti itkuun ja kiitti Butterflytä, että oli saanut kovan sydämensä pehmitetyksi.
Vittorion luuppi, joka oli tullut Butterflytä hakemaan, laski aironsa veteen ja läksi. Nenäliinat heiluivat, niin kauan kuin se oli näkyvissä. Meri oli kevättuulella ja lavanto pysyi kotonaan Saharassa.
XX.
Delfine on nyt valmis lähtemään. Sillä on täysi lasti suolaa ja viiniä. Päästyään sairaalasta on se yhtä vankka ja terve kuin uusi alus ainakin. Tänä iltana yhdentoista junassa saapuvat kapteeni ja ensimmäinen perämies, ja huomenna sanomme hyvästit vanhalle Espanjalle.
Vieraat tulivat puoliyön aikaan. Kirsten ja Hildur ottivat heidät vastaan, jonka jälkeen Kirsten esitti heidät minulle. He olivat mönstränneet Trondhjemissa ja siis valmiit ottamaan vastaan komennon. Kun yhteinen illallinen oli syöty, käski kapteeni minua seuraamaan itseään. — Miksi olette jättänyt laivan vain yhden ankkurin varaan?
Kas vain, ajattelin itsekseni, tahdot heti näyttää, että olet kapteeni.
Mutta otetaanpa luonto pois. Siksi vastasin:
— Se ei liikuta teitä.
— Kuinka ei se liikuttaisi, minähän olen laivan päällikkö.
— Te olette nyt laivan päällikkö, mutta ennenkuin astuitte laivaan, olin minä sen päällikkö, enkä siis ole edesvastuussa teille siitä, mitä täällä on tapahtunut ennen teidän päällikkyyttänne.
— Taidatte olla oikeassa, mutta eikö teidänkin mielestänne olisi syytä laskea myös toinen ankkuri?
— Se olisi turhaa. Nythän on melkein tyven ja huomenna, eli oikeastaan tänäänhän lähdemme. Pian ankkurin saa alas, jos rupeaa tuulemaan.
— No niin, olkoon menneeksi.
Löflund, joka oli ankkurivahti, kuuli keskustelun.
— Hullu mies! Hän ei ole näköjään koskaan ennen ollut merellä. Onkohan meidän pakko lähteä tuon kanssa, vai voimmeko mönsträtä irti?
— Kyllä voimme mönsträtä irti, jos tahdomme, sillä laiva on saanut uuden omistajan ja uuden päällikön. Mutta se tuskin lienee tarpeellista. Kapteeni Holgersen ei ole pitkiin aikoihin purjehtinut merillä ja on siitä syystä näin alussa vähän puusta pudonnut, mutta kyllä hän kohta tottuu. Onhan hän vanha merimies.
Kapteeni tuli takaisin kotvan kuluttua.
— Tahtoisitteko, herra West, päästä eroon Delfinestä? Cadizissa on minulla tuttu, joka lähtisi mukaani ja te saisitte hänen paikkansa.
— En aio erota.
Kirsten sattui kuulemaan kapteenin ehdotuksen, ja hänen toisinaan kuohahtava luontonsa oli vähällä aiheuttaa uuden kapteenin vaihdoksen. Mutta Holgersen oli peräti sävyisä mies.
Kun kapteeni Holgersen varhain aamulla oli lähdössä maihin selvittämään
laivaa lähtövapaaksi, seisoi miehistö »suurmaston etupuolella».
Pursimies ilmoitti miehistön ja omasta puolestaan, että he nojautuen
Norjan voimassa olevaan merilakiin tahtovat mönsträtä irti.
— En tunne nyt norjalaisiani, vastasi kapteeni, — luulin teitä rehellisiksi miehiksi. Mutta tapahtukoon niin kuin tahdotte. Maihin menostani ei siis tule mitään tällä kertaa, eihän merelle voi lähteä ilman miehistöä.
— Mutta konsulinvirastoon voi mennä, huomautti Kirsten. — Toimita West, iso vene vesille. Kaikki ne, jotka haluavat erota Delfinestä, kootkoot tavaransa ja sitten konsulinvirastoon, jossa saavat erotodistuksensa ja palkkansa. Mene sinä West myöskin sinne. Ota miesten tilikirjat ja Englannin puntia mukaasi. He saavat palkkansa joko punnissa tai pesetoissa, miten vain haluavat, ja toivottavasti minun ei enää tarvitse heitä nähdä.
Kun pukeuduttuani tulin kannelle, seisoivat muut miehet kanssin etupuolella keskustelemassa, paitsi timpermanni, joka yhdessä ensimmäisen perämiehen kanssa paikkasi isoveneen pohjassa olevaa rakoa.
— Mikäs isoa-venettä vaivaa, senhän pitäisi olla hyvässä kunnossa? kysyin.
— Hyvässä kunnossa se muuten onkin, vastasi timpermanni, mutta kölisijan tyyrpuurin puolelle on ilmestynyt rako. Eikä tätä kai nyt tarvitakaan. Miehet tuntuvat muuttaneen mieltä. Kaikkivaltias Jumala on taas niinkuin monta kertaa ennenkin ajanut pois perkeleen, joka oli mennyt sikolaumaan — ja timpermanni pani kätensä ristiin.
Tämän tehtyään hän nousi kannelle isosta-veneestä, joka seisoi presenningeillä peitetyn ja meren hyökkäyksiä vastaan tiivistetyn keskiluukun päällä, ja meni miesjoukon luo.
Keskustelu oli jo päättynyt, mutta alkoi uudellen. Sitä johti nyt timpermanni. Seuraus oli, että koko joukko, timpermanni etunenässä, marssi pyytämään Kirsten-rouvalta anteeksi. Ja he saivatkin.
Läksin kapteenin mukana maihin pestaamaan laivaväen täydennykseksi kahta miestä. Olin Biskajan myrskyssä nähnyt, että olimme kaikki Sörensenin itaruuden uhreja.
Miesten mönsträys siirsi laivan lähdön vuorokautta myöhemmäksi. Mutta palava haluni päästä vihdoinkin lähtemään aavalle merelle ei estänyt minua täysin aistein ihailemasta Cadizin ihmeellistä kuuta — käsi kädessä Kirstenin kanssa.
Kirjoitin laivan päiväkirjaan: Maaliskuun 1 päivä kello 6 ep. vuonna 18—. Alamme nostaa ankkuria.
Ankkurin ja laivan välimatka lyheni sitä myöten, kun kettinki nousi ylös. Kun se näytti olevan kohtisuorassa ja irti pohjasta, oli se siis irti Euroopastakin.
— Hyvästi Eurooppa! huudahti Kirsten, kun hiljainen kaakkoistuuli hitaasti työnsi Delfineä pois vanhan maailman mantereesta.
Mutta tuuli yltyi ja vauhti lisääntyi. Muutaman tunnin kuluttua puhalsi jo navakasti paapuurin puolelta, ja Delfine painoi oikean puoleisen kylkensä syvälle Atlantin aaltoihin. Kello yhden aikaan söi miehistö viimeisen yhteisen aterian kanssissa samaten kuin päällystökin kajuutassa. Seisoessani ruorimiehen vieressä kompassihuoneen luona, tuli Kirsten luokseni.
— Merituuli raukaisee, menen nukkumaan vähäksi aikaa. Ole hyvä ja herätä minut ajoissa, ennen auringon laskua.
Sitten ilmestyi Hildur, jota vaivasi lievä meritauti. Hän talutti
Magdaa.
— Ei lapsi saa olla kannella tällaisella ilmalla, sanoin ja vein Magdan alas äitinsä luo.
— Ensimmäinen perämies, olkaa hyvä ja reilatkaa loki, pyysin tätä.
Hän sattui seisomaan Hildurin vieressä ylähangan puolella ja selvitteli lokinuoraa. He näkyivät, vanhoja Trondhjemin tuttuja kun olivat, jo ehtineen uudelleen ystävystyä. Samassa Hildur kumartui yli laidan ja rupesi uhraamaan merenjumalalle. Tauti tarttui ensimmäiseen perämieheenkin. Ja niin he uhrasivat yhteisvoimin.
Tuollaista ei rouva Atalanta sietänyt. Se oli vastoin lakia. Joka tahtoo uhrata merenjumalalle, uhratkoon alahangan puolella. Atalanta sylkäisi kymmenkunnan ämpärillistä suolavettä vasten uhraavien naamaa.
Ei ollut ihme, että herroja kapteeni Hans Holgersenia ja perämies Eddi Stroomia vaivasi meritauti. He, etenkin Holgersen, eivät vuosikausiin olleet käyneet merellä. Eikä sitäkään kannattanut ihmetellä, että Hildur, joka kuukausien kuluttua ensimmäisen kerran taas oli tuulessa, kantoi uhrinsa merenjumalalle.
Kun oli lokattu — mitattu Delfinen vauhti —, piti ensimmäisen perämiehen mennä kirjoittamaan tulos lokikirjaan. Minä otin kuitenkin sen tehdäkseni mennessäni kajuuttaan, sillä lokikirjan tahriminen on merimiehen suurimpia syntejä.
Ilma oli ihana, oikea merimiehen ilma. Aurinko paistoi vielä korkealla taivaalla. Herättäisinköhän jo Kirstenin? Sitä ei minun kuitenkaan tarvinnut tehdä. Kun Hildur lähti alas kalpeana ja huonona, tuli Kirsten kannelle punaposkisena ja reippaana.
— Vieläkö näkyy maata? kysyi hän.
— Maa katosi näkyvistä jo kaksi tuntia sitten, vastasin. Laivan peräkannella ei ollut ketään muita kuin hän ja minä, lukuunottamatta ruorimiestä. Asetuimme kajuutan ylähangan puoleisen seinän viereen, parhaaseen tuulensuuhun. Tuuli oli siksi kova, ettei tavallinen puhe kuulunut, vaan täytyi joko huutaa tai vaieta. Seisoimme samassa paikassa kuin Hildur ja ensimmäinen perämies äsken. Atalanta tosin sylkäisi silloin tällöin, mutta tämä ei meitä liikuttanut. Se käyttäytyi hienosti; ei se antanut meille ämpärikaupalla, niinkuin oli antanut Hildurille ja Stroomille. Mutta emmehän olleetkaan meritautisia. Tunsimme olevamme voimakkaita, nuoria ja häikäilemättömiä.
— Roiski vain, rakas mereni, vettä päällemme, emme siitä suutu, etkä sinä sillä pahaa tarkoita. Roiski meille rakkauden roiskeita, huudahti Kirsten ja puristi kättäni pienellä voimakkaalla kädellään.
Ajattelin ensin itsekseni ja huusin sitten läpi tuulen hänen korvaansa:
— Meri ja nainen ovat kohdanneet toisensa!
XXI.
Kello kuusi illalla määrättiin ja muodostettiin merivahti. Se tapahtui seuraavalla tavalla: kapteeni ja ensimmäinen perämies seisoivat, kapteeni tyyrpuurin ja ensimmäinen perämies paapuurin puolella, keskikannella. Miehistö odotti ryhmässä ison maston vieressä. Kapteeni valitsi joukosta yhden miehen ja kutsui hänet luokseen. Sitten sai vuorostaan ensimmäinen perämies valita miehen, jonka kutsui luokseen. Valitsemista kesti niin kauan kuin miehiä riitti. Kumpikin sai yhtä monta miestä. Siten muodostuivat tyyrpuurin ja paapuurin vahti. Edellisen päällikkö oli kapteeni ja jälkimmäisen ensimmäinen perämies. Näin tuli laivassa olemaan sekä päivällä että yöllä aina puolet laivan miehistä kannella ja puolet vapaana. Kapteenin vahdin hoitajana oli toinen perämies, joten kapteeni itse nukkui yöllä. Kokki oli myös onnellinen siinä suhteessa, että sai nukkua koko yönsä. Kirsten itse oli mönsträtty kajuuttavahdiksi ja Hildur kokin apulaiseksi. Täten vältettiin passivaikeudet satamissa.
Ensimmäinen merivahdin pito oli kello kahdeksasta illalla — ja sen alkoi tyyrpuurin vahti, jonka päälliköksi kapteenin sijasta tulin minä. Kun kello oli kaksitoista yöllä, otti ensimmäinen perämies miehistöineen vahdin ja piti sitä kello neljään aamulla. Merivahti on neljä tuntia, joista tulee kahdeksan lasia. Vahdin muuton perästä tulee, kun on puolen tuntia kulunut, yksi lasi, bing, tunnin kuluttua kaksi lasia bing-bing, puolentoista tunnin kuluttua kolme lasia bingbing-bing, kahden tunnin kuluttua neljä lasia bingbing-bingbing ja niin edelleen.
Seuraavana päivänä kello puoli kahdentoista aikana seisoimme sekstanti kädessä kiikaroimassa auringon korkeimmilleen tulon hetkeä, ja pääsimme laskemaan leveysasteemme, saaden oikean ajan. Kun kello oli kaksitoista, alkoi tähtitieteellinen vuorokautemme. Jäljestä puolen päivän, kun auringon tuntikulma siihen soveltui, laskimme ensimmäisen tähtitieteellisen pituutemme. Aamupäivällä noin kymmenen paikkeilla sekä klo 4 i.p. on auringon korkeusmittaus edullisin pituuden laskemista varten.
* * * * *
Mainittakoon vielä muutama sana niistä henkilöistä, joiden kanssa aina jouduin tekemisiin laivan johdossa. Kapteeni Hans Holgersen, kuudenkymmenen vanha naimaton mies, oli ruumiinrakenteeltaan pitkä ja laiha, vaan ei silti mikään luuranko. Hän oli vaaleanlainen ja parraton, tukkansa vaalean ruskea. Holgersen oli hyvänluontoinen ja kaikin puolin mukava mies. Kirjatiedoissa hän oli tavallisia virkatovereitaan paljon edellä, ja etevä teoreetikko merenkulkutieteessä. Mutta häneltä puuttui kykyä johtaa laivaa, ja purjeiden käyttämisessä ja hoidossa hän oli kerrassaan lapsi. Senvuoksi hän kokonaan jätti tyyrpuurin vahdin minun huostaani. Hän oli kuitenkin mukana aina kun tehtiin tähtitieteelliset laskelmat ja määrättiin suunta. Hän nukkui mielellään yönsä ja otti sitäpaitsi aamu- ja iltapäivällä pienen virkistävän »huokauksen». Kaunista ilmaa hän rakasti, istuen silloin tuntikausia katselemassa taivaanrantaa, — kävelemisestä hän ei pitänyt. Mutta rumaa ilmaa hän vihasi kuin paholaista. Hän antoi muiden olla rauhassa ja tahtoi itsekin olla. Siitä syystä laivan miehistö piti hänestä ja kutsui häntä rauhan mieheksi. Hän tapasi sanoa, että myrsky on epämiellyttävää. Tämän laatuisista kapteeneista sanottiin merimiespiireissä, että he olivat ryömineet sisään kajuutan akkunasta.
Sitten Eddi Stroom, ensimmäinen perämies. Hän oli 35-vuoden ikäinen, nainut mies, pituudeltaan keskinkertainen, lihavanpuoleinen, punaverinen, tummatukkainen ja -viiksinen. Puolueettoman naisen, oli tämä sitten naitu tai naimaton, silmissä Eddi oli kaunis mies. Hän oli hyväsydäminen ja leikillinen herra, ja milloin tahansa valmis hyppäämään vaikka mereen naisen tai toverin puolesta. Hän nukkui mielellään ja sikeästi, niinkuin kapteenikin, mutta oli silti valmis, kun herätettiin, heti pukeutumaan ja seisomaan paikallaan. Eddi Stroomin vaimo oli kaunis, jalo ja ylhäissukuinen ja hänellä oli ollut ylhäisiä ja rikkaita kosijoita. Heillä oli useita lapsia, mutta matkan varrella Eddin hyvässä ja suurenmoisessa sydämessä oli tilaa muillekin. Eddi Stroom oli hyvä merimies ja navigatööri. Kun laskelmat oli tehty ja me kaikki kolme erikseen laskimme latituudin ja longituudin, sai hän tavallisesti laskelmansa ensimmäisenä valmiiksi; mutta se oli usein väärä, koska hän hätiköi.
Cadizissa mönsträtyistä espanjalaisista jätkistä, jotka ovat olleet tärkeitä tekijöitä tässä kertomuksessa ja jotka siis hyvin tunnemme, mainittakoon vain, että heitä arkipuheessa kutsuttiin kuten ennenkin »vaaleaksi» ja »tummaksi».
Eddi Stroom, jonka kanssa olin hyvissä väleissä, hoiti paapuurin ja minä tyyrpuurin vahtia. Me yhdessä viitotimme Delfinen tien yli syvyyksien.
Oltuamme jonkin aikaa matkalla, alkoi vasta oikea merielämä. Siihen kuului ruoka-aineiden pilaantuminen ja veden mädäntyminen sekä pahin kaikesta: veden väheneminen.
— Montako vesitynnyriä on enää jäljellä? kysyin kokilta.
— Olisihan se vesi riittänyt, jos Jumala olisi sitä antanut taivaasta ja jos ei naisväki olisi pessyt liinavaatteitaan liian usein.
Itse asiassa olivat he pyykkiä pestessään hyvin säästäväisiä. Tuopillisella vettä pestiin jo paljon. Huuhtominen tapahtui siten, että vaatekappale sai laahata laivan perässä. Mutta se oli ajoissa otettava laivaan, muuten siitä ei ollut paljon jäljellä. Vettä ei voinut juoda ilman että siihen pantiin jokunen tippa etikkaa. Tästä vedestä tuli kuitenkin mainiota hernekeittoa, sillä se pehmitti herneet ja poisti eltaantuneesta läskistä katkeran maun. Muista ruoka-aineista on paras olla mainitsematta. Jokainenhan arvaa niiden hajun ja maun.
Ilmapuntari nousi ja laski; sen viisari seisoi myös jonkin ajan tekemättä suurempia hyppyjä oikeaan tai vasempaan. Kun se alkoi laskea, luulimme saavamme — sadetta, mutta erehdys. Tuulta se oli tietänyt.
— On tämä merielämä väliin tukalaa, sanoi Kirsten kerran, kun seisoimme kokkaäyräällä ja katselimme pyöriäisten iloista leikkiä. — Kohta on meidän ruvettava pyydystämään noita: syöhän niitäkin paremman puutteessa. Kumma, ettei vielä ole näkynyt kaloja.
— Kyllä saamme pian kalojakin. Delfinen pohja on täynnä hanhenkaulan alkuja. Kun ne tulevat täysikasvuisiksi, niin kulkunopeutemme vähenee melkoisesti, ja on nyt jo vähentynyt. Siihen on myöskin se syynä, että Delfine raskaan lastinsa vuoksi ui liian syvässä. Vähempi olisi riittänyt. Kalat ja muut merielävät seuraavat laivoja, joiden vedenalainen osa on täynnä noita epämiellyttäviä parasiitteja.
— Onhan meri-elämässä vastahakoisuuksia ja harmeja, kärsimyksiä ja hengenkin vaaraa, mutta juuri se on todellista meri-elämää. Meri ottaa ja meri antaa. Ylistetty olkoon meri!
Kirstenin tapaisen vanhan merimiessuvun jälkeläisen suhde mereen on kuin jonkinlaista uskontoa — tai kukaties filosofiaa. — Minä jatkoin luentoani:
— Jollemme kohta saa sadetta, emme saa sitä pitkään aikaan, sillä pian tulemme koillispasaadiin. Pasaadivyöhykkeessä ei sada. Vasta pari kolme astetta ekvaattorista pohjoiseen alkaa vaihtelevaisen ilman vyöhyke. Sitä kestää yhtä monta astetta etelään ekvaattorista. Tässä vyöhykkeessä sataa paljon. Sitten alkaa kaakkoispasaadi, jossa sade niinikään on harvinaista.
Ennen auringonlaskua samana päivänä katselin ilmapuntaria. Se oli yht'äkkiä laskenut paljon. Mahtaakohan tuo taas merkitä tuulta? ajattelin itsekseni.
— Purjeiden jiikaus- ja raakojen laskuköydet kuntoon heti! huusin miehistölle.
Lyötiin kahdeksan lasia — kello oli kahdeksan, ensimmäinen perämies tuli kannelle.
— Mikä nyt? kysyi Eddi Stroom.
— Mene katsomaan ilmapuntaria.
Onpa se veitikka laskenut. Kaiketi saamme hirmumyrskyn tänä yönä, sanoi
Eddi, kun palasi kannelle.
Menin hyttiini, puhdistin piippuni, täytin ja sytytin sen. Katsoin taas ilmapuntarin kujeita; se näytti yhä laskevan. Kun Eddin vahti kello kaksitoista oli ohi, ja minä otin vastaan vahtini, ei mitään muutosta ilmaan nähden ollut tapahtunut. Kapteeni Holgersen oli kerran näyttäytynyt, valittaen, että jalkoja särki kauheasti.
Samassa kuin yksi lasi lyötiin — kello oli silloin puoli yksi yöllä — leimahti salama lounaassa.
— Salama kirkkaalla taivaalla, sanoi ruorimies, jona oli timpermanni.
— West! tule tänne, kuului Kirstenin ääni.
— Mikä hätänä? kysyin, kun astuin Kirstenin hyttiin.
— Onko jotakin tekeillä? Olen levoton; mitä Hildur siellä kannella kärkkyy, taikka olisinko nähnyt unta.
— Ei siellä ole näkynyt Hilduria. Saamme kohta jumalanilman, joko myrskyn tai ukkosen, ehkä molemmat yhdellä kertaa. Älä pelkää, kun kuulet melua. Rupeamme vähentämään purjeita. Ensin pramipurjeet; puuvenpramit on jo aikaisemmin otettu pois.
Pramipurjeet otettiin ensin alas ja sitten prikipurje.
Ei ollut vähääkään tuulta, mutta louna tuuditteli prikiä. Se käänteli sinne tänne. Kun alus ei liiku eteenpäin, niin ei ruoterista ole apua, käänsi sen mihin tahansa.
— Katsokaa tuonne, toinen perämies.
Taivaan rannalla lounaskolkassa oli ruvennut salamoimaan. Siellä oli sysimusta seinä, jossa liikkui tulisia viivoja ristiin rastiin.
— Jumala kirjoittaa mustalle taululle, sanoi timpermanni.
— Kaikki miehet kannelle! huusin.
Tämä oli kuulunut sekä kanssiin että kajuuttaan, ilman että ovesta tarvitsi huutaa miehiä ulos. Kohta kaikki saapuivat kannelle.
— Skuutit irti, märssypurjeet alas, iso- ja etupurje, molemmat jiikataan!
Kun nämä määräykset oli täytetty, tuli staakipurjeiden vuoro. Iso staakipurje jätettiin paikoilleen ja prikipurje reivattuna nostettiin ylös. Viimeksimainituilla purjeilla oli vain tehtävänä saada laiva tottelemaan peräsintä ja siten pysymään määrätyssä suunnassa hirmumyrskyn kestäessä. Samalla kun musta seinä tulikirjoituksineen läheni meitä, oli taivas tähtikirkas. Seisoimme kaikki kannella, katsellen ihmettä; epätietoisina siitä, mitä tuleman piti, voimatta tehdä muuta kuin mitä jo olimme tehneet…
Kun musta seinä oli noin virstan matkan päässä meistä, kuului ääni, ja näytti siltä kuin olisi satanut lasihelmiä. Yht'äkkiä se oli päämme yllä. En tiedä, miksi sanoisin sitä, mutta paremman nimityksen puutteessa sanon sitä massaksi, joka oli muodostettu vedestä, salamasta ja ukkosen jyrinästä. Satoi »salamavettä» niin kovasti, ettei ukkosen ääntä laisinkaan voinut kuulla. Tuuli ei kulkenut tällä kertaa ukkosen ja sateen seurassa. Tähdet olivat hävinneet. Koko maailma oli tulista vesimassaa.
— Kyllä nyt tulee vedenpaisumus ja on jo, vaikeroi timpermanni.
Kapteeni Holgersen, joka vähän aikaa oli katsellut vedenpaisumusta, pakeni kuin märkä koira, häntä jalkojen välissä, hyttiinsä ja sammutti valon.
Sinä yönä ei kukaan nukkunut, eikä kukaan ollut kuiva. Veneet täytettiin eli oikeastaan täyttyivät vedellä, kun pohjareiät ensin olivat tukitut. Kaikki miehet istuivat kannella ja pesivät vaatteitaan. Ei tarvinnut turvautua pesuastioihin. Delfinen kansi oli yhteinen pesuastia. Vettä tuli niin paksulti, etteivät skantäkkireiät voineet viedä sitä ulos. Kun aamu valkeni, lakkasi ukkonen käymästä ja sadekin heikkeni tunniksi eli pariksi. Nyt raahattiin miehissä tyhjät ja täytetyt vesitynnyrit esiin. Viimeksimainitut tyhjennettiin ja huuhdottiin valmiiksi ottamaan uutta sisään. Kun sade oli levähtänyt, alkoi se taas ja sitä kesti yhteen menoon kaksi vuorokautta. Ei ollut tuulta, joten prikimme ajelehti omin päinsä. Suuri vesitiinumme, jonka paikka oli kokkaäyrään alla, vedettiin esille; siinä kylpivät ensin naiset, sitten miehet. Vettä oli niin viljalti, että sai muuttaa uutta niin usein kuin tahtoi.
Nyt ei ollut vesipulaa eikä juuri muutakaan hätää. Ilma oli ihana ja tuli päivä päivältä aina paremmaksi, mitä lähemmäksi pasaadia pääsimme. Suolavesi ja puhdas, kuiva meri-ilma antoivat voimia. Suolaa sisäisesti ja suolaa ulkonaisesti. Joka päivä suolakylpyä tiinussa, joka seisoi kanssin etupuolella, ja sitten vähintäin tunnin verran ilmakylpyä tämän jälkeen. Merivesihän on tarpeeksi suolaista: 4.30%, josta noin puolet clornatriumia ja loppu rikkihapponatronia, clorcalsiumia ja clormagneesiumia. Suomenlahden vedessä ei ole suolaa edes yhtä prosenttia.
Olimme viimeinkin koillispasaadissa, ihanassa pasaadissa, jossa aina puhaltaa tasainen koillistuuli. Ei ole koskaan myrskyä eikä tyyntä. Harvoin on pakko pramipurjeitakaan pärjätä. Purjeiden asemaa ei tarvitse sanottavasti muuttaa, koska tuulen suunta vain muuttelee muutamia asteita. Sade on tässä pasaadissa harvinainen. Pasaadin rajat ekvaattorin molemmin puolin ovat: pohjoispuolella kravun- ja eteläpuolella kauriinkääntöpiirit, ja niiden matka ekvaattorista 23° 27,5' molemmille puolille; siis sama kuin maapallon akselin kallistus ekliptikaa kohti. Ei ollut enää kalan puutetta. Sitä sai niin paljon kuin halusi nostaa merestä. Maukkain kala oli eräs, jota englantilaiset merimiehet kutsuvat dolfiniksi ja norjalaiset delfiniksi. Tämä on tavallinen kala eikä mikään delfini-pyöriäinen. Mainitun kalan pituus vaihtelee 2—4 jalkaan. Se on kuhan näköinen ja maukas. Pää on monitorin kokan näköinen, jonka vuoksi sitä sanotaan moniittorikalaksi eli vain moniittoriksi. Hyvin tavallinen kala oli bonito, joka ei ole niin suuri kuin edellä mainittu eikä niin hyvän makuinen, mutta erinomaisen kaunis. Se on väriltään ja muodoltaan lohen näköinen ja vähän sen makuinenkin.
Mitä täkyyn tulee, olivat kalat hyvin vaatimattomia. Ne tyytyivät tavallisesti valkoiseen tilkkuun. Joskus, jos sattui olemaan, saivat ne lihapalasen. Kaloilla ei ollut valikoimisaikaa, sillä laiva kulki usein kovaa vauhtia. Kalastusvehkeen, niin koukun kuin siimankin, tuli olla vahva. Väliin koetettiin syödä pyöriäistäkin, kun ei sattunut olemaan kalaa. Tavallisesti otettiin vain veri, eläin ripustettiin staakiin eli vantteriin ja sitten kirveellä pyrstö poikki. Yhdestä pyöriäisestä tuli lähes tuopillinen verta, josta tehtiin palttua, rasvasta kun ei ollut puute laivassa. Pyöriäisen pituus on kaksi eli kolme kyynärää ja näitä pyydystettiin harppuunilla. Valaita, suuria ja pieniä, näkyi tuon tuostakin. Väliin ne seurasivat laivaa tuntikaudet. En ole koskaan merimatkoillani nähnyt niin paljon merieläimiä kuin tällä matkalla. Valaitahan on useampia laatuja. En tietänyt, mitä ne olivat nimeltään. Lukemassani eläinopissa puhuttiin vain kolmesta eri laadusta: ne olivat kaskelotti (phyceter macrocepalus), Grönlannin valas (balena mysticetus) ja nokkavalas (balena bobs). Pyöriäisiä harppunoitaessa sai olla varovainen. Heti kun harppuuni oli heitetty, oli sen varressa oleva nuora laskettava irti kädestä, muuten veti se miehen mukanaan mereen. Nuora, jonka toinen pää oli köytetty tavallisesti ankkuripeliin, tuli kovaan jännitykseen laivan vauhdin takia. Tarvittiin väliin pari kolme miestä vetämään saalis laivaan. Usein tapahtui öiseen aikaan, kun oli hiljaista, että ruorimiehen takaa kuului ikäänkuin äänekäs huokaus. Valas oli silloin ihan lähellä laivan perää ja suihkutti vettä. Ei ollut harvinaista, että joukko, ehkä puoli tusinaa, näitä suuria eläimiä kauniilla ilmalla ajoi toisiaan takaa, jolloin ne loikkasivat korkealle vedestä. Mutta se oli silloin, viitisenkymmentä vuotta sitten. Valaan pyydystäjiä oli verraten vähän. Pyydystystapa oli hankala ja vaarallinen eikä siihen aikaan tarvittu kuin pieni murto-osa sitä rasvamäärää kuin nykyjään. Mainittakoon vielä yksi meri-eläin, joka esiintyy pasaadivyöhykkeessä sankoissa laumoissa, etenkin Etelä-Amerikan länsirannikolla, jossa näitä ankkurissa olevan laivan vieressä on niin paksulta, että voi vaikka ammentamalla nostaa niitä veneeseen. Tarkoitan lentokalaa, joka maultaan on melkein parasta, mitä olen syönyt. Näitä oli mahdoton saada käsiinsä, ne vain lensivät lukemattomissa joukoissa suurempia kaloja pakoon. Usein ne lensivät laivan sivua vasten ja putosivat kuolleina alas. Toisinaan ne syöksähtivät laivan sisäänkin. Lentokala on suuruudeltaan ja näöltään kuin sisäjärven siika, eroaa siitä vain siinä, että sillä on siivet — suuret vahvat evät. Sen maku on kuin siian, mutta vielä parempi.
Elämä Delfinellä oli mielenkiintoista. Muunmuassa luimme ahkerasti englanninkielisiä merioppikirjoja ja laskimme merioppi-esimerkkejä. Tähdistä ei ollut puutetta, niistä saimme hyviä korkeuksia ja kulmia. Kapteeni Holgersen, joka oli hyvä navigatööri antoi meille nuoremmille opetusta ja oli mielissään siitä, että kysyimme häneltä, mitä emme itse tietäneet.
Eräänä päivänä kuului melua ja kolinaa laivan peräpuolelta; oli saatu ylös suuri haikala. Sekös pomppi ja löi pyrstöllään kajuutan seinään niin että jytisi, mutta saatuaan muutamia spaakin iskuja heitti peto henkensä.
XXII.
Eräänä päivänä seisoin Kirstenin kanssa kannella, antaen hänelle tavanmukaista opetusta purjehdustieteessä. Hän kuunteli innokkaasti, mutta pian kumminkin eksyimme muistelemaan Cadizin seikkailuja.
— En tiedä, sanoi Kirsten, miten minusta tuntuu niin varmalta, että vielä kohtaamme monta niistä ihmisistä. Kun ihmisellä on merimiesverta suonissaan, niin aavistuksilleen ei mahda mitään.
— Ei tuo ole mikään järjetön aavistus, vastasin. - Pian sinä suoritat kapteenintutkinnon ja vielä monta kertaa lastaat Cadizissa.
— Mieluummin ottaisin sinut kapteeniksi.
— Kiitän nöyrimmästi, mutta minulle ei sovi niinsanotun »lippukipparin» virka.
— Saadaan nähdä. Muistatko muuten sitä »vaaleaveristä»? Eddi Stroom kurkisti kajuutan peräovesta. Kuitenkin nähtyään, että seisoin käsikoukussa Kirstenin kanssa, vetäytyi hän takaisin.
— Herra Stroom, miksette nuku, teillähän on vapaavahti. Kyllä toinen perämies, jolla on vahti, päällikkyyden hoitaa! huusi Kirsten.
— Anteeksi, aioin vaan katsella tähtitaivasta. Pohjantähteä ei näy enää ensi yönä. Vaimoni ja minä katselemme tuota tähteä. Katseemme yhtyy siinä.
— Puhutte roskaa. Pohjantähti näkyy vielä muutamia päiviä. Sitäpaitsi me pidämme kyllä huolen tähtitaivaasta. Eddi hävisi.
— Tuo mokoma puhuu Pohjantähdestä ja katseiden yhtymisestä, vaikka juoksee Hildurin perässä, minkä ehtii. Hän käy liian hienosti puettuna ollakseen merellä ja tuhlaa suunnattomasti vettä. Onkohan sitä paljonkaan jäljellä?
— Ei ole vallan paljon, sanoin.
— Herra Jumala. Joko meille taas tulee veden puute?
— Älä pelkää. Kohta olemme vaihtelevien tuulien vyöhykkeessä; siellä saamme paljon vettä.
Tuuli rupesi tyyntymään ja kääntyi aivan yht'äkkiä suoraan vastakkaiseksi. Lopulta se tyyntyi kokonaan. Laiva alkoi keinua kovasti. Se heittelehti puolelta toiselle, niin että väliin pisti skantäkin veden alle.
— Kyllä se kohta asettuu, kunhan vain lonka lakkaa käymästä. Tuo pilvi tuolla panee merenpinnan tasaiseksi.
Paksu musta pilvi tulikin päällemme ja alkoi antaa vettä kaatamalla. Oli mahdotonta heti ruveta vettä keräämään, koska laiva kallisteli niin, että vesi koskena kulki yhdeltä puolelta toiselle. Tunnin kuluttua lonka lakkasi käymästä ja meren pinta tuli tasaiseksi. Nyt kerättiin taas vettä. Oli turhaa koskea prasseihin ja väännellä raakoja edestakaisin, sillä olimme lähellä ekvaattoria, 1°30' sen pohjoispuolella.
Jonkin aikaa myöhemmin seisoimme Kirstenin kanssa, katsellen kaukaa vedentuloa.
— Minua niin peloittaa, sanoi hän. — Olen monena yönä nähnyt samaa unta, se on ollut jatkuvaa. Ensimmäisenä yönä näin unen ensi osan ja viime yönä sen viimeisen osan. Mutta nyt en muista mitään muuta kuin että olin tekemisissä kirkon kanssa.
Rauhoitin häntä, saatoin hänet hyttiinsä nukkumaan ja hän nukkuikin heti.
* * * * *
On hirvittävä ilma, luulisi maailmanlopun olevan käsissä. Se ilma, mikä meillä oli vähää ennen kuin tulimme pasaadiin, oli leikkiä tämän rinnalla. Kaikkien raakojen päässä palaa lakkaamatta tuli, jonka väri vaihtelee. Valkoista, punaista, keltaista, sinistä ja vihreää tulta vaihtuu, mutta toisinaan yhtyvät kaikki värit, spectraalianalyysi toisin sanoen. Se on kaunista, mutta hirveätä katsella. Jonkin kerran tuli lakkaa, silloin vallitsee synkkä pimeys. Mutta heti taas on kaikki tulessa. Ei voi erottaa käykö ukkonen, sillä niin kovasti vesi lyö laivan kanteen, kattoihin ja mereen. Tätä kestää melkein koko yön. Ei ole vähääkään tuulta. Kapteeni Holgersen seisoo keskikannella pidellen kiinni ison veneen laidasta, joka on niin kuin muutkin veneet täynnä vettä. Kun laiva joskus vähän kallistuu, loiskahtaa vesi, joka on veneen laitojen tasalla, kannelle. Tuntuu siltä kuin tiinullinen vettä läiskähtäisi maahan. Tekee mieli uskoa, että taivas lopulta kaataa kaikki vetensä päällemme ja upottaa meidät. Näyttää siltä kuin vedenpaisumus ja helvetti olisivat yhteistoiminnassa. Pujahdan pikimmältäni kajuuttaan nähdäkseni, miltä siellä näyttää. Salongin lamppu on sammunut, sillä vuotava katto on laskenut vettä sen päälle. Luulisi, että katto romahtaa alas, niin kova on jytinä.
Vihdoinkin loppuu yö ja tummanharmaa päivä koittaa sen sijalle. Sade hellittää vähän ja vähitellen loppuu tulituskin.
— Kuulkaa, meidän pitäisi saada signaalilamput palamaan, sanoi
Holgersen.
— Sitä on jo koeteltu, mutta se on mahdotonta. Vesi on kastellut sydämet ja öljyyn on mennyt vettä.
— Mutta onhan meillä reservilamput.
— Ne ovat myös epäkunnossa. Meidän päällemme ei kuitenkaan pääse nyt kukaan purjehtimaan, emmekä me toisten laivojen päälle, kun ei ole tuulta.
— Kulkevathan höyrylaivat ilman tuulta.
— Ei tänne tule höyrylaivoja ja nythän on päivä, jos kohta pimeä.
— Kenties olette oikeassa.
— West! kuului nyt Eddi Stroomin ääni. — Mene rouva Kirstenin luo, hän kysyy sinua.
Kirsten makasi silmät auki, Magda vieressään. Hildur istui tuolilla vuoteen luona. Hän käski Hilduria poistumaan ja ojensi kätensä.
— Missä on lapseni? — Vieressäsi, vastasin.
— Missä olet ollut koko yön? Hän on istunut täällä, se, joka on tahtonut syöstä minut Sokeritopalta alas. Tiedätkö Sokeritopan, sen korkean ihanan vuoren, joka on Rion satamaan johtavan salmen luona. Olen kuullut siitä niin monta kertomusta, mutta nyt vasta olen sen nähnyt.
Kirsten ummisti silmänsä ikäänkuin nukkuakseen, mutta hengitti raskaasti ja vaikeasti. Minun täytyi toisinaan nostaa hänet istualleen, ettei hän tukehtuisi. Taas rupesi satamaan ja salamoimaan. Tämä oli oikeata ukonilmaa, ukonilmaa kauheinta laatua, eikä pelkkää ilotulitusta kuten yöllä. Väliin sade kuitenkin lakkasi ja jyrinää kuului salamoiden välissä. Kun hytti oli kirkkaimmassa salaman valaistuksessa ja jyrinä kovimmillaan havahtui Kirsten ja nousi istumaan, sanomatta sanaakaan. Vasta kun ukonilma oli tauonnut, hän rupesi puhumaan.
— Missä Magda on?
— Hildur vei hänet kanssaan.
Kokki toi kahvia. Kun Kirsten oli juonut, hän selvisi ja sai voimia.
— Älä lähde pois. Saat kuulla. Olen ollut kaiken yötä unien maailmassa, nähnyt ja kuullut paljon kaunista, mutta myös hirvittävää. Muistan selvästi viime yön unet. Ne muodostavat nyt yhden ainoan kokonaisuuden. Kerron sen sinulle niin kauan kuin muistan. Minä tulin Delfinellä Sokeritopan salmeen, joka johtaa Rion satamaan, missä monet suuret ja pienet laivat ovat ankkurissa. Tiedäthän, että Sokeritoppavuori näkyy kauaksi merelle, samoin kuin eräs toinenkin huomiota herättävä vuori. Sitä kutsutaan »Isonenäiseksi», koska se mereltä katsottuna näyttää mieheltä, joka makaa selällään rannikon suunnassa, katsoen kaakkoa kohti, ja näytellen isoa kotkannenäänsä. Olimme päässeet tuon kapean salmen kapeimmalle kohdalle, kun Delfine tarttui pohjaan kiinni. Katselin ympärilleni, mitä nyt olisi tehtävä, jotta pääsisimme irti ja pääsemmekö ollenkaan. Mikä oli syynä siihen, että Delfine, joka on pienenlainen laiva ja ennen täydessä lastissa uinut salmen läpi, nyt tarttui kiinni? Ajattelin myös, että joku teistä kolmesta laivanpäällysmiehestä, mahdollisesti kaikki kolme, olitte syypäitä onnettomuuteen. Lopulta syytin itseäni. Minkätähden annoin ottaa niin paljon lastia, että laiva painui näinkin syvälle. En löytänyt ketään ihmistä laivasta, vaikka etsin kaikki paikat. Rupesin hädässäni huutamaan apua, mutta turhaan. Nostin katseeni taivasta kohden ja pyysin Jumalalta apua. Mutta taivasta en nähnyt, vaan sensijaan helvetin, palavan helvetin. Rukoilin, että Jumala, ellei hänellä ihanassa taivaassaan ollut paikkaa minulle vaivaiselle syntiselle, edes antaisi minun kuolla helvetin tulessa silmänräpäyksessä, jottei tarvitsisi kauemmin kärsiä. Helvetillinen näky katosi. Istuin laivan keskikannella suurluukun laidalla, ja minua paleli. Taivas oli tähtikirkas. Etsin silmilläni tuota ihanaa Etelän-ristiä, joka näkyy vain eteläiselle pallonpuoliskolle, mutta turhaan. Sen sijaan näin Pohjantähden, Stella polariksen. Ihmeellistä, kuinka se, joka on circum polaris-tähti voi näkyä ekvaattorine eteläpuolella. Sanoin itsekseni: Ihana Pohjantähti! Kuinka sinä, joka näyt vain maapallon pohjoispuoliskolla ja loistat kirkkaimmin yllämme Pohjolassa, olet eksynyt tänne? Silloin kuului astraaliääni, se tuli Pohjantähdestä: »Pieni Kirsten! jos menit mihin tahansa, niin Stella polaris sinua aina seuraa. Tahdon sanoa sinulle, että kotisi on Pohjolassa, siellä sinä menestyt. Jos painat juuresi etelän maaperään, niin ne kuihtuvat. Minä, Stella polaris, näin sinun hätäsi ja tuskasi. Näin, että etelän tulipunainen helvetti tahtoi polttaa sinut tuhaksi. Tulin avuksesi, enkä aio jättää sinua, vaan vien sinut Pohjolaan takaisin. Siellä olet syntynyt ja kasvanut ja siellä kuolet. Kun lepäät haudassasi, loistan joka yö rauhaa pienelle Kirstenille.» Sitten kävelin tähtikirkkaassa yössä edestakaisin Delfinen kannella; minua ei enää vähääkään peloittanut, en tuntenut olevani yksin. Olin onnellisempi kuin koskaan ennen. Olin valmis kuolemaan, missä tahansa, mieluimmin kuitenkin Pohjolassa. Pohjantähti oli luvannut pitää »kansivahtia», silloin kun minulla on ikuinen vapaavahti.
— Älä lähde, uneni ei ole lopussa. Laivan tyyrpuurin puolella rupesi valkenemaan, ja Sokeritopan alaosa oli jo täydessä valossa. Pian näkyi jo vuoren huippu. Vuoren puoleisesta rannasta saapui vene, jossa seisoi mies; muuta väkeä ei veneessä näkynyt. Vene kulki itsestään, ilman purjeita ja ilman soutua.
— Miksi tulet nyt vasta! huusin. Luulin miestä Halvoriksi.
— Huomaan, että erehdyt, norjalainen nainen. Minä koetan auttaa sinua.
Nuori kaunis mies, yllään englantilainen turistipuku, nousi laivaan ja vene pysyi liikkumattomana laivan sivulla. Me esittelimme itsemme toisillemme: Kirsten Störrup, lordi Birkenhead.
Minä puutuin puhumaan:
— Anteeksi, mylord, eräs lordi Birkenhead koetti kuusi tai seitsemän vuotta sitten kiivetä Sokeritopalle, mutta putosi alas ja menetti henkensä.
— Se olin minä, sanoi nuori mies.
— En ymmärrä teitä.
— Se on hyvin yksinkertaista; minä olen hänen haamunsa. Ei ole kenenkään onnistunut päästä Sokeritopan huipulle. Minä olen siis sen haltija, kunnes joku onnistuu pääsemään korkeammalle kuin minä. Asun täällä yksinäni, mutta on minulla naapurikin ja hyvä ystävä, jota sanotaan »Suurinenäiseksi».
Vetäydyin loitommalle haamusta.
— Älkää pelätkö, minähän vain haluan auttaa teitä täältä pois. Prikihän on saatava karilta.
— Niin, miten se käy päinsä?
— Ei muuten kuin nostamalla, pyydetään apua »Suurinenäiseltä», sanoi haamu, joka osasi vähän naapurinsa kieltä.
Sitten astuimme kajuuttaan ja lordi lausui muutamia sanoja, joita en minä eivätkä muutkaan nykyajan ihmiset enää ymmärrä, sillä »Suurinenäinen» oli vanha mies. Kun ovi oli saatu kiinni, rupesi prikin runko ja taklaasi rutisemaan ja natisemaan ja pohja raappasi salmen pohjaa. Sitten mentiin läpi ilman, jonka jälkeen tuntui väkevä tärähdys. Kaikki tuo oli tapahtunut vähemmässä kuin puolessa minuutissa. Astuimme ulos kajuutasta.
— Hän nähtävästi nosti meidät liian korkealle, väkevä kun on.
Priki seisoi Sokeritopan huipulla.
— Hyvä on, että hän nosti meidät tänne saakka. Nyt voin sanoa, ettei kukaan ole ollut korkeammalla kuin minä, eikä pääsekään korkeammalle.
Näköala levisi vapaana yli ihanan Rion ja sen ympäristöjen, mutta kaikki näytti kuolleelta.
— Herra Jumala, kuinka pääsemme alas täältä! huudahdin. Jos sinä vain olisit ollut mukana, olisin tyytynyt tähänkin lepopaikkaan. Mutta haamulordi ja Suurinenäinen eivät olleet erittäin hauskaa seuraa. Kuule, mahtaakohan haamu tarkoittaa pahaa? Niin, haamulordi veti minut nyt taas kajuuttaan, vakuuttaen, että me kyllä pääsisimme alas. Sitten sulki hän kajuutan oven sanoen: Vanhus Suurnenäinen on rumanpuoleinen ja häpeää etenkin nenänsä kokoa.
Kun haamulordi vielä oli lausunut muutaman sanan, tuntui ja kuului taasen ratinaa ja natinaa ja sitten kova loiskahdus. Suurinenäinen oli laskenut prikin vähän varomattomasti veteen. Nyt ei haamulordia enää näkynyt missään. Menin kannelle. Priki oli siirretty salmesta vähän matkaa kaupunkiin päin. Olin taas yksin. Kun katselin salmen läpi aavalle merelle, näkyi sieltä tulevan tyhjä vene. Pian oli se laivan sivulla. Sen eteen oli valjastettu: keskelle tumlari ja tumlarin molemmille puolille pyöriäinen. Molemmilla pyöriäisillä oli harpuunin haava, joka oli parantumaisillaan. Astuin veneeseen. Se vei minut Neekerirantaan. Veneessä oli istunut kolme näkymätöntä olentoa. Noustuani maalle, eivät ne enää olleet näkymättömiä, vaan auttoivat minut ylös rantasillalle. Tunsinkin nuo olennot! Ne olivat: Halvor, sinä ja eräs nainen, eli oikeastaan teidän haamunne, jotka olivat pukeutuneet entisiin ruumiisiinne. Kävelimme nyt Santa Marian tuomiokirkkoa kohden. En välittänyt Halvorin enkä tuon toisen haamusta. Olihan Halvor jo aikoja sitten kuollut eikä naisen haamu minua liikuttanut. Kävelin sinun rinnallasi.
Tuomiokirkossa istui keisari Don Pedro valtaistuimellaan, joka oli siirretty sinne. Nainen polvistui keisarin eteen ja kysyi, kuuluiko Halvor hänelle vaiko minulle.
— Halvor kuuluu sinulle, vastasi keisari.
Kun katsoin ympärilleni, seisoi Delfinen laivaväki aivan lähellä meitä.
Laskin heidät: siinä he kaikki olivat.
Yht'äkkiä huudettiin: kirkko palaa! Kohta oli se täydessä tulessa ja tuli kuumotti kovasti. Jotkut kuitenkin löysivät piilopaikan ja säilyivät palohaavoilta. Päästyämme ulos, laskin taas olimmeko kaikki Delfinen asukkaat jäljellä. Laskin moneen kertaan, mutta en nähnyt kaikkia. Monta oli poissa. Ei ollut jäljellä kuin kapteeni Holgersen, Hildur, Magda, kokki, Nelson-valkeaverinen, sinä ja minä. Sellainen oli uni, jonka nyt olen nähnyt kolmena yönä perätysten.
— Pieni Kirsten uninesi!
Koetin laskea leikkiä, mutta en saanut hänen näkyjään mielestäni.
Pääsimme vihdoinkin tuon kiusallisen ekvaattorin yli, joka aina antaa tyyntä, sadetta, salamaa ja vaihtelevaa tuulta. Olimme jo kymmenen astetta sen eteläpuolella ja jäljellä oli siis kolmetoista sille leveyspiirille, jolla Rio osapuilleen sijaitsee, nimittäin kauriin käännepiirille.
Vapunpäivänä näkyi auringon noustessa maa ensimmäisen kerran. Olikin jo kaksi kuukautta siitä kuin näimme sen viimeisen kerran, nimittäin Cape Frion, josta rannikko alkaa kulkea länttä kohti.
Laivan suunta muutettiin nyt. Perämiehelle annettu määräys kuului: länsi, yksi viiva etelään. Sokeritoppa ja Suurinenä tulivat vähitellen näkyviin kaikessa komeudessaan auringon valaistuksessa. Päästyämme kauniin, kapean Sokeritoppasalmen läpi, jossa pieni palmusaari toimii väylämerkkinä, oli edessämme ehkä maailman kaunein paikka ja maisema.
Ankkuroituamme nousi kapteeni heti mennäkseen maihin virallisille toimituksille. Palattuaan takaisin, hän kertoi, että keltarutto riehui pahimmillaan. Sen aika ei siis ollut ohi, kuten oli luultu.
Seuraavana aamuna varhain näkyi monessa laivassa lippu ylhäällä etumaston huipussa. Se merkitsi, että pelätty vieras edellisenä yönä oli tullut laivaan.
Kaksi pientä höyrylaivaa — sairaalalaivoja — risteili pitkin päivää satamaselällä, alituisesti vieden sairaita keltakuumesairaalaan, joka sijaitsi puolen tunnin päässä satamaselän pohjoisrannalla, ihanassa aarniometsässä.
Sairaalan päärakennus, komea kuin linna, sijaitsi palmujen ja muiden troopillisten puiden ympäröimänä matalalla kummulla. Rannasta, laivasillalta johtivat mukavat leveät kiviportaat tänne. Hautuumaalle, joka sekin sijaitsi merenrannalla, oli puoli virstaa. Täällä makasi hiekassa paljon merimiehiä monesta eri maasta ja uusia muutti sinne joka päivä nukkumaan viimeistä untaan. Mainitussa suuressa sairaalassa, johon mahtui satoja potilaita, oli kaikki maksutonta.
XXIII.
Lastin purkaus kävi nopeasti. Senjälkeen ruuma puhdistettiin kahvilastia varten. Saatiin kuulla, ettei kahvia tule pitkiin aikoihin, ehkei kuukausiin. Meillä ei niinmuodoin ollut muuta tekemistä kuin pitää laiva puhtaana sekä kastella kantta ja kattoja, etteivät ravistuisi. Laivaan tuotiin joka päivä tuoretta lihaa, vihanneksia ja hedelmiä. Ruoka oli siis kuninkaallista, mutta se ei maistunut kenellekään. Kukin ajatteli viimeistä päiväänsä. Kapteeni Holgersen ehdotti, että jättäisimme prikin ja muuttaisimme Buono Sanitaan, kaikki, paitsi miehistöä, jonka täytyi jäädä paikalleen. Yhden päällysmiehistä kumminkin pitäisi jäädä laivaa hoitamaan. Heitettiin arpaa; se lankesi Eddi Stroomille. Eddi veti syvän huokauksen ja hänen kasvonsa vaalenivat niin paljon kuin auringon paahtaman merimiehen kasvot voivat vaaleta.
— Sinä saat mennä Buono Sanitaan, sanoin; minä jään tänne; sinua surevat ja tarvitsevat vaimosi ja lapsesi, minua ei sure eikä tarvitse kukaan.
— Kiitos, West! Mutta sellainen raukka en kuitenkaan ole. Päätöksessäni pysyn.
— Jos päätöksesi on peruuttamaton, niin minä jään myös. Enkä minäkään mieltäni muuta.
Luuppi laskettiin alas ja vedettiin paraatirapun viereen. Holgersen ja
Hildur olivat jo valmiina.
— Mitä odotat, Kirsten? Meidän on pidettävä kiirettä. Aurinko laskee kohta.
— En lähde laivastani ja
— Kapteeni ja Hildur istuivat jo luupissa.
— Minä tahdon mukaan, huusi Magda.
— Sehän on luonnollista, että lapseni myöskin menee. Kuinka en tullut ajatelleeksi tuota.
Kun Magda oli pesty ja puettu, tuli hän kannelle pieni matkalaukku kädessään. Sitten hän meni jokaisen miehen luo ja jätti hyvästi. Kyyneleet vuotivat näiden silmistä. Mutta Löflund itki ääneensä ja oli lohduton.
— Rauhoitu, Löflund! Magdalla on parempi siellä kuin täällä, sanoi
Kirsten.
— Sen minä hyvin tiedän ja tiedän myös, että Magda on ainoa, joka on minusta pitänyt tässä laivassa ja monesti pitänyt minua hyvänä. Minä kuolen, siitä olen varma, sillä äitini oli yöllä täällä ja syleili minua. Nyt minua ei enää sylelle kukaan muu kuin kuolema.
Näimme kuinka luuppi saapui Neekerirantaan ja kuinka kolme delfineläistä hävisi ihmisvilinään.
Seisoimme kuin kivettyneinä vähän aikaa, ei kukaan sanonut sanaakaan. Ensimmäinen, joka antoi elon merkin oli Löflund. Hän sanoi katuvansa, ettei ollut antanut Porvoon rannassa vanhan äidin syleillä jäähyväiseksi, kun ihmisiä oli näkemässä. Vasta vähitellen hän tyyntyi Kirstenin lohdutuksiin. — Niin pehmeäksi voi miehen murikoida keltakuoleman kaamea varjo.
Luuppi, joka oli vienyt kolme delfineläistä, palasi takaisin. Me olimme kaikki kannella äänettöminä. Kirsten nouti virsikirjansa ja piti keskikannella rukouksen. Lopuksi hän lauloi lempivirtensä: Ken itsens' uskoo Jumalall', ei rakenn' hiedall' juoksevall'.
Joka aamu liehui jossakin laivassa kuolemanlippu. Kävimme usein kaupungissa; eihän tartunta siellä ollut suurempi kuin satamaselälläkään. Tavallisesti emme menneet pitemmälle kuin Neekerirantaan. Täällä saimme »Dulcinean» kioskista sigariittoja, maan mainiota kahvia, maitoa ja kermaa. Dulcinea, joksi merimiehet häntä kutsuivat, oli lihavanlainen nuorehko neekerinainen. Hän oli hyvin musta, mutta vaikka hänen tukkansa oli lyhyt ja muistutti lampaan nahkaa, ei hän ollut ollenkaan ruma. Päinvastoin olivat kasvonpiirteet melkein kauniit. Hänen apulaisensa, kreolinuorukainen ja yhtä musta neekerityttö kuin hän itsekin, hoitivat maitotaloutta ja Dulcinea tarjoili kahvia. Keski-ikäinen neekeri lypsi lehmiä, jotka seisoivat vähän matkan päässä kioskista, sitä myöten kuin maitoa tarvittiin. Dulcinea ja hänen väkensä olivat erinomaisen siistejä. He olivat puetut lumivalkoisiin pukuihin. Tuontuostakin he pesivät kasvojaan ja käsiään.
Eihän neekeri pesemällä valkene, mutta ei hän mustemmaksikaan tule, oli tapana sanoa Brasiliassa. Kaikki merimiehet, etenkin pohjoismaalaiset pitivät Dulcineasta ja hän heistä.
— Oletko, nuorukainen, saanut aamukahvisi? Ellet ole, niin tule tänne.
Ei merkitse mitään, onko sulia rahaa tahi ei.
Dulcinea oli hyvissä varoissa, sen näki kaikesta. Hän oli hyvä katolinen ja uskoi sokeasti. Yhdessä asiassa hän kuitenkin rikkoi Jumalaa vastaan. Hän syytti Luojaa siitä, että hänet oli luotu neekeriksi. Asia olisi jotenkuten korjaantunut, jos hän vain olisi saanut valkoisen miehen puolisokseen. Mieluimmin hän olisi tahtonut pohjoismaalaisen, reilun, raittiin, valkeaverisen ja punaposkisen merimiehen.
— Rukoilen Jumalaa monta kertaa päivässä, että hän suojelisi teitä, kaunis senjora, ja tuota nuorakaistanne, selitti hän Kirstenille.
XXIV.
Päiviä kului. Vielä toistaiseksi olimme pysyneet terveinä, mutta meistä kaikista tuntui samalta kuin ihmisistä, joita mielipuoli uhkailee pistoolilla. Ase voi laueta minä hetkenä hyvänsä, ja silloin hukka perii jonkun — varmasti!
Alakuloisuuttamme tehosti vielä kuoleman hiljaisuus, joka vallitsi lahdella. Lasien lyönti, samoinkuin huvit ja avioliittojen solmiaminen oli kielletty niin kauan kuin keltarutto raivosi. Tilapäisesti pääsimme kerran iloisemmalle tuulelle, kun pari suomalaista ystävää tuli minua tapaamaan ja me joimme heidän ja oman maljamme. Mutta sitä ankarampi oli kohmelo, kun taas heräsimme armottomaan todellisuuteen. Varsinkin Eddi Stroomin tila oli säälittävä, sillä kaiken kukkuraksi hänessä heräsi katumus kaikkien uskottomuuksiensa johdosta. Kirsten lupasi pitää huolta hänen perheestään, jos huonosti kävisi, ja sai hänet vihdoin tyyntymään. Mutta surkeimmin kävi suomalaisten ystäviemme.
Näimme seuraavana päivänä, että lippu heidän laivansa etumaston huipussa liehui. Toinen sairaalan risteilijöistä kiirehti laivaan. Näin kiikarilla nuo molemmat vanhat Porvoon ystävät. Toinen talutti toista alas laivaan. Taluttaja oli vanha merimiestuttavani, jonka kanssa olin purjehtinut samassa laivassa, ja talutettava nuori ylioppilas, joka oli ensimmäisellä merimatkallaan. Kun sairaalan laiva kulki läheltä aivan peräpuolitsemme, nostin lipun nuorelle suomalaiselle ylioppilaalle, joka, kuten niin moni muu ei enää ollut näkevä isänmaatansa.
Laivassa pidettiin illoin aamuin rukous. Minä luin rukouksen ja Kirsten johti virrenveisuuta. Kuusi päivää siitä, jona olin lipulla tervehtinyt suomalaista ylioppilasta, sanoi Eddi Stroom, joka ei koskaan sitä ennen ollut pitänyt rukousta, tahtovansa lukea sen nyt. Hän piti rukouksen ja myös iltarukouksen, vaikka näytti väsyneeltä. Sinä iltana menimme kaikki aikaisin nukkumaan, sillä ilma tuntui kolealta ja sakea sumu peitti satamaselän. Kun kokki seuraavana aamuna toi ruuan pöytään, sanoi hän:
— Missähän ensimmäinen perämies viipyy, en ole nähnyt häntä tänä aamuna.
Salaman nopeasti lensi päähämme sama ajatus. Minä kiirehdin Eddin hyttiin, jonka ovi ei ollut suljettu. Hän havahtui. Kasvot olivat tulipunaiset ja hän hengitti läähättämällä.
— Olet sairas, Eddi.
— Niin, se on nyt minussa.
— Mikä?
— Keltarutto. Käske vetämään lippu ylös.
Hain apteekkikaapista kuumemittarin ja panin sen hänen kainaloonsa. Yli neljäkymmentä astetta. Kirsten kuuli »yli neljäkymmentä» ja juoksi heti Eddin luo.
— Rakas poika! Ehkä se on ohimenevää.
— Lippu ylös, lähettäkää minut pois, mitä pikemmin, sen parempi.
Lippu nostettiin ja laiva tuli.
— Keltarutto, sanoi lääkäri.
Saatoimme Eddin sairaalalaivaan. Eddi katsoi vielä kysyvästi Kirsteniin.
— Minkä olen luvannut, sen pidän. Olen kirjoittanut kirjeen äidilleni ja antanut määräykseni, jotka varmasti täytetään.
Sairaalan lippu vedettiin alas ja sen sijaan nostettiin lippu kahvelin alle Eddille jäähyväisiksi. Sairaan makuuvaatteet heitettiin mereen ja hytti pestiin väkevällä lipeällä, jolla me kaikki myös pesimme kätemme. Oli siis tehty, mitä voitiin tartunnan ehkäisemiseksi. Mutta se oli turhaa työtä.
Nyt olin taas virkaatekevä päällikkö. Menimme Kirstenin kanssa maihin Norjan konsulinvirastoon. Konsuli lupasi ilmoittaa tilanteesta kapteeni Holgersenille ja toimittaa kahvilastin laivaan sekä asettaa kaksi varmaa miestä siihen vahdinpitoon, jos niin kävisi, että kaikki joutuvat sairaalaan. Iltahämärässä palasimme rakkaaseen Delfiineemme, joka nyt oli kolkko ja epämiellyttävä. Seuraavana aamuna irroitimme purjeet tuulettumaan ja kiinnitimme ne jälleen illalla. Kirsten ei ollut enää sama Kirsten, vaan kokonaan toinen. Hän ei puhunut montakaan sanaa, ei valittanut eikä lohduttanut. Eivät miehetkään enää vaikeroineet. He olivat tylsistyneitä ja välinpitämättömiä, valmiita ottamaan vastaan, mitä tulisi.
Ei kukaan voi tapella kohtaloaan vastaan, saneli timpermanni. Miehet muistivat, mitä Kirsten oli sanonut: meidän, sekä miesten että naisten tulee nyt olla miehiä eikä naisia.
Neljä päivää sen jälkeen kuin ensimmäinen perämies oli viety, tuli Löflundin vuoro. Ja viikon kuluessa viimemainitusta päivästä ei prikissä ollut muita kuin Kirsten, kokki ja minä. Me kolme elimme ikäänkuin dynamiittimiinalla, jonka sytytyslanka jo paloi, ja odotimme räjähdystä. Päivä, kaksi ja kolme oli kulunut ilman räjähdystä. Olisikohan sytytys katkennut tai kostunut ja siten menettänyt räjähdyttämiskykynsä?
Rupesimme vähän toivomaan ja uskomaan, että keltarutto oli saanut tarpeeksi monta uhria Delfinestä ja aikoi jättää meidät rauhaan, vai olisikohan tuon myrkyllisen moskiitin pistin tylstynyt niin, ettei enää pystynyt nahkaamme. Me aloimme karttaa noita pieniä lentäviä elukoita niin paljon kuin mahdollista. Jos olisimme voineet asua korkealla laivan taklaasissa, niin ehkä olisimme säilyneet niiltä, sillä ne eivät lennä korkealle veden eikä maan pinnasta. Vesivarastomme oli loppumaisillaan, jonka vuoksi kutsuimme vesiproomun luoksemme ja ostimme viisi tynnyrillistä vettä. Tämän pitäisi riittää, ajattelimme. Vesiproomu kulki ehtimiseen satamaselällä, kaupaten raitista lähdevettä. Liha- ja vihanneshankkijalle annoimme määräyksen tuoda vain neljänneksen siitä, mitä hän ennen oli tuonut.
Niin kului kymmenen päivää siitä kun viimeinen mies oli viety. Näinä kauhun päivinä olimme kaikki kolme aina yksissä. Kokkikin Kirstenin tahdosta asui kajuutassa, söi ja oli kaikin puolin yhdenvertainen kanssamme. Taivaassakin on vain yksi arvoluokka, oli Kirsten sanonut.
Kun eräänä iltana söimme iltaruokaamme, sanoi Kirsten:
— Istun nyt viimeisen kerran kanssanne. Tunnen, että keltarutto on ruumiissani.
Vein hänet hyttiinsä, riisuin kengät hänen jaloistaan ja pistin kuumemittarin kainaloon. Kuume oli korkea.
Mitä nyt voin tehdä? En mitään. Tämä isku oli kovin, mitä olen kokenut.
— Älä kauhistu, kaikkien on kuoltava ennemmin tai myöhemmin. Minä lähden huomenna ja sinä ehkä ylihuomenna, lohdutti Kirsten. — Tapaamme toisemme hyvin pian siellä.
Kokki avasi hytin oven ja ymmärsi kaikki. Istuin sairaan luona koko yön.
— Sairaalan laiva tulee, sanoi kokki, avaten oven kello kahdeksan aikaan aamulla.
Kirsten havahtui ja raoitti silmiään.
— Nyt minun siis pitää erota sinusta, Magdasta, kokista ja Delfinestä.
Lankesin polvilleni ja pyysin, että Jumala ottaisi minun henkeni ja säästäisi Kirstenin. Minua ei kukaan kaipaa, mutta monet kaipaavat häntä. Delfine kuitenkin enemmän kuin kukaan muu.
Lääkäri tuli sisään, katsoen ystävällisesti ja liikutettuna tuota näkyä. Tutkittuaan sairasta, hän käski neekerien nostaa hänet alas laivaan.
— Ei! Minä kannan hänet itse, sanoin.
— Niinkuin tahdotte.
Autoin vaatteita Kirstenin päälle, sain takin ylleni ja lakin päähäni sekä vein hänet sitten sylissäni laivaan.
— Ettekö aio nousta laivaanne? kysyi lääkäri.
— En, seuraan häntä sairaalaan, vastasin.
— Niinkuin tahdotte.
Tultuamme rantaan, kannoin hänet portaita ylös, eikä hän paljoa painanut. Asetin hänet odotussalissa olevalle vuoteelle.
Seuraavana aamuna oli minun vuoroni. Kokki itki ja sanoi:
— Kuka minulle nostaa lipun?