Meri kertoo —

SINISEN JÄRVEN TALO

Nojasin hiilikonttorin seinää vasten ja katselin iloista näkyä edessäni. "Maui" oli juuri saapunut Honolulusta ja koko saari oli tullut vastaan laiturille. Useimmilla ei ollut mitään asiaa laivalle, tulivatpahan vain kuin salaista haavettaan katsomaan. "Maui" oli meidän ainoa yhteytemme ulkomaailman kanssa, maailman, josta me alituiseen uneksimme, ja siksi oli se niin rakas kaikille.

Värien sekamelska viehätti silmää. Koko Etelämeren rotusekoitus oli silmäisi edessä pienoiskoossa. Siinä oli malaijeja, samoalaisia, kanakoita, filippiiniläisiä, japanilaisia, kiinalaisia ja ties mitä. Miehet olivat jo puvuissaan länsimaistuneet, mutta naisten hehkuvat kimonot kilpailivat väriloistossa.

Ikuinen vihreys, sininen meri ja huumaava puheensorina tuudittivat minut tropiikissa tavalliseen puolihorrokseen.

Huomasin varjon edessäni ja nostin päätäni. Edessäni seisoi nuori mies, ilmeisesti amerikkalainen.

— Neuvoisitteko tien Lanaihin, kysyi vieras. Tulin juuri laivalla, eikä tässä viidakosta saa selvää.

Neuvoin tien ja palasin konttoriin hiilenpölyn ja kirottujen numeroiden pariin.

Illalla kävelin tapani mukaan sokeriruokokenttien lävitse Lanain kylään. Lanai oli saaren "pääkaupunki" ja ihastuttavampaa paikkaa ei ole missään. Vihreät vuoret, tuuheat palmut ja vuorelta valuvat hopeapurot sulkivat syliinsä kymmenkunta valkeaksirapattua bungaloa. Kadotettu Paratiisi, maailman unohtamalla saarella.

"Lanai Tea House" oli kylän ja koko saaren keskus. Siellä oli postikonttori, oli ravintola, ja kerrottiin, että joku yritteliäs seikkailija oli kerran tuottanut elävienkuvien koneenkin sinne. Muistona tästä oli erään huoneen seinällä valkea vaate, jonka edessä joskus saivat kanakatytöt tanssia hula-hulaansa rappeutuneitten valkoisten herrojen juomingeissa.

Olin niin monesti käynyt talossa, että tiesin ohjata askeleeni määrättyyn huoneeseen. Sinne kokoontuivat kaikki valkoiset, sokeritehtaan pomot, työnjohtajat ja konttoristit yksinäisyyttään lievittämään ja kaikkien unelmoimasta ulkomaailmasta puhumaan. Tämä oli "Kauai Club", jolla oli vanhat traditsionit ja johon ei kenenkään mustan ja keltaisen jalka ollut pätevä astumaan.

Nyökkäsin ohimennessäni päätä Nipponin ihastukselle, mantelisilmäiselle Rose-Marylle, tilasin häneltä jäätelöä ja korkkikypärääni komeasti napsahuttaen astuin sisään.

Tuttuja kasvoja vilahti silmieni edessä. Olin jo istuutua, kun huoneen perältä tuli aamuinen nuori, ruskea mies eteeni, kumarsi ja esitti itsensä:

— Koski.

Tuijotin ällistyneenä mieheen. Mistä ihmeestä oli suomalainen eksynyt näille Jumalan hylkäämille saarille!

Hän hymyili ällistykselleni ja kertoi kuulleensa minunkin olevan suomalaisen. Saatuaan minun innokkaan vakuutukseni kuulemalleen tarttui hän olkapäähäni ja talutti ulos kuistille. Kysymykset satelivat nopeaan. Minä olin isäntänä oikeutettu kysyjä, ja hän kertoi juttuaan värittämättä.

Oli seikkaillut kymmenisen vuotta ympäri maailmaa. Ei ollut enää sitä maailman kolkkaa, minnekä hänen jalkansa eivät olleet eksyneet. Oli viimeksi koettanut onneaan Marquesas-saarilla; saanut siirtomaahallinnolta kaksi korallisaarta, toiseen oli istuttanut kokospalmuja ja toisessa kasvatti vaniljaa. Taifuuni oli sitten yhtenä yönä vienyt maan ja meren tasalle koko vuoden vaivat. Oli vienyt kaikki niin tyystin, että oli saanut uida lähisaareen onnellisemmalta lähetyssaarnaajalta ruokaa pyytämään. Oli nyt täällä työnhaussa.

Tämän kaiken kertoi hän hymysuin. Hän oli tyypillinen 20:nnen vuosisadan seikkailija, ruskeakasvoinen ja vapaakäytöksinen, Pohjan viikinkien uljas jälkeläinen.

Sain helposti hänelle työnjohtajan paikan, ja jo seuraavana päivänä kuuntelimme hänen heleitä noitumisiaan ruokovainiolla. Hän käsitteli mustia mainiosti, korvista vetäen ja ruo'onpätkällä vauhtia antaen.

Meistä tuli erottamattomat ystävykset. Hän oli parhain toveri auringon alla, hänen kertomusvarastonsa oli ehtymätön ja monet illat vietimme kuistilla tarinoiden.

Istuimme, näin eräänä iltana haaveillen. Tulikärpäset piirtelivät valojuovia pimeyteen, etäältä kantautui korviimme kuin kosken kohu ruokovainion lainehtiminen pasaadituulessa, ja ilma oli täynnä pyhien kukkien tuoksua. Wailelen huippu kohosi kuin musta sokeritoppa kuun eteen.

Ystäväni huokasi, huokasi kuin rakkaiden muistojen valtaamana ja sitten ratkesi kiihkeänä puhumaan.

— Kuuletko tuota kosken kohua. Se tuo mieleen Suomen — ja sinisen järven talon. Nyt saat kuulla omituisen haaveen:

— Tiedätkö, olen jo monta vuotta sielun sisimmässä säilyttänyt haavetta, omituista pyhää päähänpistoa, joka sinusta voi tuntua naurettavalta. Viisi ensimmäistä vuottani maailmalla olivat pakahduttavaa ikävää täynnä. Ei ollut koskaan oikeata pohjaa jalkojeni alla. Koditon, yksinäinen piru vieraassa helvetissä — siinä alituinen ajatukseni. Kaipasin niin suunnattomasti jotakin kiinnekohtaa, jotakin kädensijaa, mihin tarttua kiinni ja jonka puolesta olisi voinut täällä maailmalla työtä tehdä.

Silloin tuli ajatus mieleeni. Säästän rahaa ja ostan itselleni oman mökin kotimaassa.

Tein työtä ja annoin muiden juoda. Purjehdin kolme vuotta pitkämatkaisilla syvänveden purjelaivoilla ja säästöni kasvoivat. Neljä vuotta sitten lähdin kotimaahan ja sieltä, Hämeen sisämailta, löysin elämäni haaveen. Punainen mökki sinisen järven rannalla. Riippakoivut peittävät sen vihreyteensä ja tervakukat ulottuvat portaille asti. Se on rauhan ja kauneuden kotisija, ja aina on käki kotipuussa kukkumassa! Sinun pitäisi nähdä se! Kaislikko huojuu, järven lystikkään pienet laineet liplattelevat rantakiviin, ja kuikka uskaltaa melkein maalle asti. Olen viettänyt siellä ihanat hetket, joiden muistoissa nyt vaellukseni jaksan kestää. Siinä on elämäni kiinnekohta.

Säästän yhä vieläkin. Yhä uudelleen mietin ja suunnittelen kaunistuksia kotimökkiini. Pihlajan ympärille laitan kukkapenkin. Laitan aidan, perunamaan, saunan ja rantaan pienen veneen. Tahdon päivänkakkarapolun venerantaan. Tahdon verkkomajan ja huiskeat pihlajaiset ongenvavat sen seinälle.

Katso, tässä on avain. Muuta ei ole kuin yksi ja taas joskus kotiin mennessäni tiedän sen entisellään löytäväni.

Tiedän sen, että vielä joskus jään sinne. Rupean asumaan omassa kodissani. Kierittelen omalla pihanurmikollani, vedän saunakukkien huumaavaa tuoksua sieraimiini ja annan muun maailman kulkea veräjäni ohitse.

Minä kuuntelin heltyneenä. Kotimaa, sininen järvi ja rantakaislikon huojunta oli silmieni edessä. Ymmärsin niin hyvin tämän ikävän; oman sydämeni pohjalta tunkeutuivat tämänkaltaiset haaveet esiin.

Puhelimme usein tästä. Hän ei koskaan väsynyt kuvaamaan minulle oman kodin suloa, rauhaa ja hiljaisuutta. Siellä ei maailma varpaille astu eikä levoton meri valveilla pidä, selitti hän. Minä haudoin omaa ikävääni.

Ryhdyimme liikeyrityksiin. Ostimme oman laivan ja sadekauden loppuessa nostimme purjeet matkan määränä ensin Tahiti ja sitten Pitcairn.

Meistä oli tuleva koprakauppiaita.

Monta aurinkoista kuukautta purjehdimme yhdessä. Tasainen pasaadituuli kuljetti meitä korallisaarelta toiselle, hyödyimme mustien lapsekkaasta koristeluhalusta ja uusi kuu näki meidät säännöllisesti Papeteessa saalistamme myymässä.

Kuka olisi uskonut kaiken tämän ihanuuden päättyvän niin kauheaan loppuun? Luna saaren seutuvilla repi pyörremyrskyn lieve meiltä halkaisijapurjeen pimeänä ja tuulisena yönä. Ystäväni putosi halkaisijapuomilta mereen. Seisoin ruorissa ja vasta ajan kuluttua huomasin onnettomuuden. Koko yön risteilin onnettomuuspaikalla fosforinhohtoisessa vedessä häntä hakien, huutaen ja kutsuen, mutta turhaan. Meri oli ottanut palvelijansa.

Käänsin suunnan heti Papeteehen. Tarkkaillessani hänen tavaroitaan löysin kirstun pohjalta pienen avaimen. Siinä oli ystäväni haave, vuosien unelma.

Otin sen kannelle mukaani. Nojasin parraspuuhun ja annoin sen luiskahtaa sormistani. Ystäväni sai omansa ja mieleni oli rauhallinen.

Nyt saa Etelänristi silmissä aina avaimen muodon, ja sinisen järven talo kaukana haaveitten ja unelmien päätekohdassa tuntuu saavuttamattomalta onnelta.

KATKERIA MUISTOJA

Puosu kiehuu pahaa sisua, joka on jo niin ylitsevuotavaa, että siitä saan osani minäkin syytön, joka kuolemanväsyneenä, märkänä ja viluisena olen vetäytynyt parraspuun suojaan. Kryssipurjeen keskustaan on syntynyt suuri repeytymä, tuuli repii korviahuumaavalla räiskeellä reikää suuremmaksi, kahveli ylhäällä pimeydessä lentää raivoissaan edestakaisin ja kaiken kurjuuden lisäksi, nyt kun hyvät neuvot olisivat kalliit ja taitoa kysytään, päästää Iso-Jim vallin kädestään irti. Koko rumilus, raskas kahveli, putoaa rusahtaen kannelle repien alastullessaan purjeen ukkosenkaltaisella jyrinällä kahtia. Mustissa, sateesta kiiltävissä öljyvaatteissa olevat miehet hyppäävät nopeasti syrjään. Puosun taskulamppu sammuu, ja hänen huuliltaan kuuluu tukahdutettua murinaa, jonka melkein voisi käsittää nyyhkytykseksi.

Miehet haukkuvat perämiestä sen kuin väsymykseltään jaksavat. Miksi jätti alaskiskomisen viimeiseen hetkeen? Nyt työntyvät mustat aallot kannelle kuohuvana, vaarallisena massana, ja ehtimiseen täytyy tarrautua mastoon, puomeihin ja köysiin kiinni, ellei halua tulla pestyksi yli laidan ulkopuolella kiehuvaan hornankattilaan. Mahtavat vesivuoret heittävät laivaa kuin lastua laineilla, ja kallistumishetkinä, jolloin purjeet aaltojen välissä eivät saa tuulta, vapisee laivan runko kuin horkassa. Keulan sukeltaessa aaltojen välistä ylhäältä riehuvan rajuilman piiriin, tarttuu tuuli hirvittävällä voimalla velttoihin purjeisiin ja kuuluu kuin kanuunan jysähdys, kun purjeet ja puomit silmänräpäyksessä heittäytyvät toiselle laidalle. Mesaani saatiin viimeisessä hetkessä alas, kryssipurje halkesi, ja toisia odottaa sama kohtalo, ellei pidetä kiirettä.

Perämies itse, hurja ja raaka mies, jonka syytä tämä mieletön purjehdus on, on mennyt ruoriin ja nyrkiniskulla lähettänyt ruorimiehen alas kannelle. Hänen hermostumisensa kiihtyy samassa mitassa kuin tuulen voima kasvaa. Nyt on tuulta! Sen voima on jo kymmenen beaufortia, nyt jo kaksitoista ja kaikki hornanhenget tanssivat laivan ympärillä. Ne repivät purjeet, ne murskaavat vihaisesti syöksyvillä vesimassoilla kaikki kannen vesiryöpyissä uivat irtonaiset esineet, ja lopuksi ne raivokkaina tarttuvat laivan runkoon ja vapisuttavat sitä niin, että me hampaat suussa kalisten odotamme mastojen katkeavan.

Tuulen vingunnan ja koskenkaltaisen kuohun lävitse kuuluu kiivas yhtämittainen soitto. Perämies takoo ruorikelloa hurjana raivosta. Hän tahtoo itse tulla huutamaan ja raivoamaan; hullu puosu pudottaa vielä mastot niskaan. Yksi keulassa kyyröttävästä joukosta lähtee ruoriin loikkien luukulta luukulle ja väliin epätoivoisesti tarrautuu puomeihin kiinni. Kuohuva vaahto kietoo hänet näkymättömään verhoon, ja tuuli vie häneltä öljyhatun päästä, mutta perille hän tuntuu pääsevän, sillä hetken kuluttua ryntää perämies, väliin vedessä kaulaa myöten kahlaten, keulaan päin. En voi olla ihailematta tämän miehen alkuperäistä voimaa. Hän huitoo käsillään, sukeltaa ryöppyyn kirous huulillaan ja kimpoaa huohottaen kannesta vantteihin kiinni. Hänen rintansa on komeasti kaarella, hän puuskuttaa, ja kuulen miten hän potkii parraspuuta voimattomassa raivossaan, kuin sisuaan purkaakseen.

Hän ilmestyy keskellemme tuulispäänä ja lähettää raivosta vapisevalla äänellä vanhan Joen etu-huippupurjetta kokoon käärimään. Hän on pirullisella tuulella, sillä Joe on jo yli kuudenkymmenen, ja vahva mieskin vapisee ylös tuijottaessaan.

Vanha Joe on kauhusta kalpeana. Tuuli on vienyt lakin ja harmaa tukka on harillaan kuohujen repimänä. Vanhuksen valkoinen parta tutisee, kun hän katsoo ylös etumaston huippuun, joka pitkissä kaarissa kiitää edestakaisin pimeässä yössä laivan heilahduksien mukana.

Perämies potkaisee häntä, ja me muut tunnemme olevamme suuria raukkoja. Meidän tulisi lyödä perämiestä, takoa hänen päätään parraspuuhun ihmistapojen opettamiseksi, mutta me emme uskalla.

Joe lähtee ylös, ja koko ajan seuraavat perämiehen sadatukset hänen jokaista askeltaan.

— Minä tapan hänet, raivoaa perämies. Oh, tuo vanha löntys ei enää jaksa tehdä työtä ruokansa edestä. Kaikkia sitä otetaan mukaan!

Joe on päässyt ylös märssykoriin ja puristaa vantteja kouristuksen tapaisesti. Hän ei tosiaan jaksa ylemmäksi, sillä jokaisella otteella vähenevät voimat. Hän tietää, että vain toisenkin käden irroittamista seuraa loppu; hän sinkoutuisi pimeän yön halki suoraan mustaan, kiehuvaan hornankattilaan alhaalla.

Me kiskomme kannelta huippupurjetta kokoon ja tuijotamme ylös. Joe on päässyt yläristikolle asti, ja perämiehen taskusähkölampun valo valaisee omituista näkyä, jota en milloinkaan unohda. Ylhäällä kiitää valkopartainen patriarkka kaaressa edestakaisin. Tuuli repii tukkaa, pieksee raivoisasti ukon repeytyneitä öljyvaatteita ja heittää sadetta vasten tuskaisia kasvoja. Näky kammottaa, tuntuu kuin olisi itse hiisi noussut merestä ylös hävitystyötään tekemään. Minä puristan huuleni yhteen, vedän köydestä että lihaksia pakottaa ja koetan pyyhkiä silmistäni niihin juoksevaa suolaista vettä. Vapisen kylmästä, koetan riehua kuin mieletön, mutta koko ajan on mielessä ajatus: kunpa tulisi suuri vesivuori ja hukuttaisi kaikki! Tuulisi vain vielä kovemmin, levittäisi purjeenkappaleet kaikkiin ilmansuuntiin, kaataisi mastot ja koko laivan, surmaisi meidät kaikki yhden haukotuksen ajassa.

Joe jää mastoon loppuyöksi. Perämies tekee yksin kymmenen miehen työn, kiskoo halkaisijapurjeet alas, selvittää köysiä, hakkaa keulakannella pahoissatöissä riehuvan puomin irti mastosta ja heittää sen noituen laidan yli. Hän riehuu kuin mieletön, mutta samalla ihailtavalla varmuudella ja voimalla. Minä ryntään luukulta parraspuun viereen ja yritän juuri tarttua vantteihin kiinni, kun suuri hyökyaalto peittää minut täydellisesti. Tartun kaikella jäljelläolevalla voimalla vantteihin kiinni, nielen suolaista vettä ja tunnen kuinka öljy takkini kauluksen kautta sisäänvirtaava kylmänpistävä vesi kastelee alusvaatteeni likomäriksi. Pääsen aallosta, mutta en uskalla heittää irti. Seuraava aalto heittää minut voimalla luukkua vastaan. Enempää en muista.

Herään skanssin pöydän alla, minne luultavasti olen kierähtänyt lattialta. Päätä pakottaa, ja ylenannatuksien mukana tulee vihreätä suolaista vaahtoa lattialle. Öljylamppu katossa heiluu pelottavasti, ja ylhäältä etukannelta kuuluu raskasta jalkojen töminää. Minä ryömin tahmean lattian poikki makuusuojaani ja tällä hetkellä annan palttua koko maailmalle. Vähän minua enää liikuttaa, vaikka lentäisimme suoraan hiiden kattilaan. Kojuni eteen on pingoitettu nuora, jossa on koko maallinen omaisuuteni kuivamassa. Kahmaisen sen siitä päälleni ja kietoudun räsykasaan.

Laiva ei enää keinu, se hyppii merellä kuin mieletön ja ryskii joka liitoksessaan. Minä hypin vuoteessani laivan jokaisen liikkeen mukana ja vaistomaisesti tarraudun kiinni kojuni reunaan. Kojun seinälle olen joskus liimannut rakkaimpieni valokuvat ja muutamia amatöörikuvia. Nyt tirkistelevät he minua hymy huulilla, heidän ympärillään on rauhallinen luonto kaikessa kukkeudessaan, he ovat maalla, minä kiehuvassa hornankattilassa, joka voi minä hetkenä hyvänsä tunkeutua laidan läpi suoraan silmilleni. Minä melkein tunnen vihaavani heitä. He tietysti hymyilevät ja nauravat juuri tällä hetkellä, makaavat tuoksuavalla nurmikolla, ja minä olen yhtä kaukana heidän ajatuksistaan kuin itä on lännestä. Minä tunnen vihaavani kohtaloa, vihaan maailmaa ja tunnen rukoilevani hartaasti, että vielä kerran pääsisin nurmikolle nukkumaan, kuulemaan, kuinka heinä kasvaa ja sirkat sirisevät. Kuinka he saattavat olla noin välinpitämättömiä?

Nämä ovat tietysti mielettömiä ajatuksia ja johtuvat kurjasta tilastani. Pää on halkeamaisillaan, ja minä vaivun horrokseen.

Kuin unen läpi muistan, että puosu tuli skanssiin pää verissä ja silmissä epätoivon ilme. Hän oli ollut jo kerran laidan ulkopuolellakin, mutta toinen aalto heitti takaisin. Otaksun, että kaikki on lopussa ja — nukahdan.

Nyt on puhallellut jo pitkän ajan, ja seuraavana päivänä on elämä taas samanlaista kurjuutta. Näin myrskyää edelleen läpi koko viikon. Muutumme ihmisistä tahdottomiksi olioiksi. Emme ymmärrä mitään, emme tahdo ajatella mitään ja harhailemme mielettöminä kannen suojaisissa sopukoissa. Myrsky on syönyt voimat ja ajattelukyvyn. Nukkuminen on enää vain suloinen haave, jonka täyttymiseen ei kukaan usko. Kaivamme sormillamme lihan esiin lihapurkeista ja mutustelemme raakoja papuja. Skanssin lattialla uiskentelevat sekaisin laivakorput ja suolalihapalat, laivakeittiö on puolillaan vettä ja hellan rei'issä käy omituinen sihinä, kun vesi virtailee sen sokkeloissa.

Kuolema hiipii joka nurkassa, se valitsee kirvesmiehen joukostamme ja lennättää hänet kauaksi meren selälle. Mutta kumma — me näpsäytämme sormiamme kuolemalle. Tulkoon jos huvittaa! Me tietysti tappelemme vastaan, lyömme nyrkillä vasten kasvoja, nauraisimme vain, ja jos lopullinen lähtö sittenkin tulisi, sylkisimme vielä sitä silmille pimeyteen mentäessä.

Myrsky vinkuu köysissä, merihiisi itse istuu märssykorissa ja kiikaroi sieltä meitä, nähdäkseen, joko me viimein olemme polvillamme, mutta me vain nauramme tylsää naurua, jonka kaiun tuuli hypityttää pitkin aaltojen harjaa. Ota jos saat! Nurin sinä tämän kyllä saat, mutta koetappas nostaa se jälleen pystyyn!

Näin pilkkaamme ja irvistelemme. Ehkä olisi ollut parempi nöyrtyä, en tiedä. Sellaiselta se vain silloin näytti.

MABEL

George istui sammuneen nuotion ääressä pää käsien välissä. Pää tuntui raskaalta, ja kylmä vuoristoilma karmi selkää. Hän nousi huoaten ja heitti lisää risuja sammuvaan tuleen. Risut leimahtivat pian iloiseen räiskyvään liekkiin, joka valaisi luolan suulle pingoitetun peitteen alaosaa. Yläosa kalliosta jäi pimeyteen, ja ulkonevien kielekkeiden varjot työnsivät pitkät sormensa pensaikkoon, joka piiritti leirivalkean tummaan kehäänsä. Aivan lähellä solisi vuoristopuro, ja luola vastasi tähän kirkkaaseen ääneen kumeasti kaikuen. Puro tuli pimeydestä, syöksyi sitten kiiltävänä käärmeenä leirivalkean valaiseman aukeaman lävitse ja katosi lopuksi tummaan pensaikkokehään.

Luolasta kuului heikkoa valitusta, jonka aika ajoittain katkaisi kova kolina ja tukahtunut huuto. George nousi ja työnsi peitteen syrjään.

Leirivalkean lähettämä valokeila näytti häikäisevän sairaan silmiä. Bill, Georgen ainoa toveri täällä vuoriston yksinäisyydessä, makasi ruohovuoteella hourien. Hän oli ollut jo kaksi päivää kovassa kuumeessa, joka tuntui nousevan hetki hetkeltä ja saattoi Georgen epätoivoiseksi.

Jos olosuhteet olisivat olleet toiset, olisi George rientänyt kiireesti alhaalla olevaan kylään apua hakemaan. Siellä oli kiniiniä, oli lihaa ja maitoa. Täällä kylmillä vuorilla odotti kuolema ja nälkä. Olosuhteet olivat kuitenkin sellaiset, että George mieluummin oli täällä ylhäällä. Vapaus oli parempi kuin kuolema, ja George tiesi, ettei Bill olisi koskaan antanut anteeksi hänen tekoansa.

He olivat karanneet Ahukinissa lepäävästä laivasta. Karkaaminen ei täällä ollut niin suuri synti, mutta matkalla oli kapinoitu ja toveruksia odotti pakkotyö. Lain koura haroi tyhjää ilmaa niin kauan kuin he jaksoivat pysytellä täällä korkeuksissa, mutta jo pieninkin vihjaus alhaalla olevaan kylään olisi lähettänyt sheriffin miesjoukon kanssa ylös.

Laavavirtojen muodostamat kukkulat ja kolot tarjosivat mainion piilopaikan. Kaikki näytti menevän hyvin aina siihen asti, kunnes Bill sai kirotun kuumeensa. Ellei sitä olisi tullut väliin, olisivat he rauhassa voineet täällä odottaa laivan poistumista saarelta. Silloin olisivat he vapaita astumaan kylään ja alhaalla siintäviin palmulehtoihin. Nyt näytti kuitenkin siltä kuin Bill kuolisi ja hän jäisi yksinään odottamaan. Vuoristokuume tappaa nopeasti — George ajatteli sitä kauhistuneena.

Aamun koittaessa oli hänellä uusi päätös tehtynä. Hän menisi kylään.
Hänen täytyi mennä kylään.

Vuoret olivat vielä sinisen usvan peitossa hänen saapuessaan ensimmäisille ruokovainioille. Korkean sokeriruo'on keskellä oli helppoa ja vaaratonta liikkua. Aamukaste oli vielä kylmää, mutta nopea kävely tuntui lämmittävän. George sivuutti ensimmäisen talon, mutta se näytti liian suurelta. Hän hakisi jonkun kanakan majan ja heittäytyisi sitten talonväen armoille.

Ruokovainio päättyi soreaan palmumetsikköön, ja sen loppuessa avautui silmälle raikas näky.

Korkeat vuoret sulkivat syliinsä kapean kirkkaan lahden. Valkean hietikkorannan vihreillä liepeillä seisoi useita bambumajoja, ja majojen kattolehvät ulottuivat aina riisivainioille asti, jotka olivat puoleksi veden peittäminä. Vuorilta laskeutui sininen usva raskaana pilvenä tähän rauhalliseen, nukkuvaan laaksoon; ainoastaan äärimmäinen ranta, johon auringon säteet jo ulottuivat, näytti selvänä sinistä kuulasta taivasta vasten piirtyvät rajaviivansa. Laakson tumma vihreys rauhoitti silmää. Georgen silmien edessä lepäsi paratiisi sellaisena kuin sen ainoastaan näiltä saarilta voi tavata.

George laskeutui polvilleen ja antoi silmänsä kiertää majalta majalle. Kaikki oli vielä hiljaista, aikaiset japanilaisetkaan eivät olleet vielä ennättäneet riisivainioilleen. George istahti sananjalkamättäälle ja odotti.

Aurinko valaisi jo koko lahtea, kun oven narahdus herätti hänet mietteistään. Nuori tyttö oli lähdössä lähteelle vesisanko kädessä. George tiesi polun käyvän aivan hänen vierestään, sillä hän oli itse juuri sammuttanut janonsa kylän lähteestä. Tyttö tulisi tätä tietä.

Heikko lehvikon rusahdus ja tyttö kirkaisi kauhusta. Nähtyään, ettei vaara ollut sen suurempi, istui hän kaatuneen palmun rungolle ja tirkisteli miettiväisenä edessään seisovaa nuorukaista. Tämä taasen puolestaan ihaili tyttöä avoimesti, niin rohkeasti, että tyttökin hymyili.

George selitti asiansa nopeasti katkonaisin lausein ja viittoi käsillään. Hänellä oli sairas toveri ylhäällä vuorilla. Voisiko nuori miss hankkia vähän vihanneksia, vähän maitoa, suolaa ja ennenkaikkea pienen rasiallisen kiniiniä. Hän olisi äärettömän kiitollinen. Itse ei hän uskaltanut tulla kylään, sillä hän oli kuullut, että siellä asui pahoja miehiä, kai-kai lurjuksia, jotka murhasivat valkoisia noin vain mielityökseen. Tyttö kuunteli hymyillen, mutta vaikeni kuin hiiri. George pelkäsi jo, että koko hänen sanatulvansa oli mennyt hukkaan. Ehkei tyttö ymmärtänytkään englantia?

Tyttö katkaisi lopulta hiljaisuuden. Ei hänellä ollut kiniiniä, mutta hänen sedällään oli. Setä asui vuoren toisella puolen, Niwiliwilissä, mutta hän voisi illalla kyllä tuoda kiniinin tänne, jos mister tulisi tähän samaan paikkaan auringon alkaessa painua vuorten taa. Hän voisi samalla antaa vähän maitoakin ja ehkä muutamia ananaksia.

George kiitti sydämellisesti. Matkalla lähteelle puhelivat he aamun kauneudesta ja George tunnusti suoraan hätänsä. Tytölle oli niin helppo puhua, sillä hän kuunteli vain, ei ahdistellut kysymyksillä. Tytön nimi oli Mabel ja hänen isänsä oli sokeriruokovainioilla töissä. Äiti oli kuollut ja hän oli yksin taloutta hoitamassa.

Tyttö puhui pehmeästi murteellista englantia, jossa sanat olivat sormin luettavissa. George tunsi välittävänsä viisi kielen puutteellisuuksista. Hän kuunteli lumottuna tytön solisevaa puhetta ja ahmi silmillään tytön piirteitä.

Näin kaunista tyttöä hän ei ollut ennen nähnyt ja kuitenkin oli hän ennättänyt vaeltaa vähän joka paikassa. Mabelin iho oli häikäisevän valkea, paljon valkoisempi kuin hänen omansa. Tukka oli niin musta, että se näytti metsän varjoissa melkein siniseltä. Se riippui vapaana olkapäillä ja ulottui lantiolle asti. Tytöllä oli siro suu, kalpeat, melkeinpä aavemaisen hennot kasvojen piirteet — ja silmät! Ne olivat pohjattomat, sametinpehmeät ja tuntuivat sisältävän koko maailman hellyyden. George tunsi olevansa kuin lumottu. Hän oli kyllä kuullut puhuttavan sekarotuisista tytöistä, kanakoiden ja portugalilaisten jälkeläisistä, mutta näin taivaallisen ihanaa tyttöä ei hän sentään ollut uskonut täällä löytävänsä. Mabel oli hento kuin vuoristoheinä, vartalo keinui somassa tahdissa ja yksinkertaisen japanilaismallisen hameen alta näkyivät sirot nilkat.

George olisi saattanut tytön takaisin kylän liepeille, mutta tämä kielsi päätään pudistaen. — Siellä on paljon kai-kaita ja tyttö puisti veitikkamaisen näköisenä päätään. Ne syövät teidät, mister. Hän nauroi pahanilkisesti.

George palasi vuorille. Saapuessaan luolalle näki hän Billin makaavan puron reunalla. Hän sai sairaan väkivalloin kannetuksi sisään, pesi kasvot ja hautoi polttavaa päätä kylmällä, raikkaalla vedellä.

Hän istui koko iltapäivän luolan suulla auringonpaisteessa. Ajatukset pyörivät aamuisessa matkassa, johtuivat siitä kuumeessa makaavaan mieheen, siitä kiniiniin ja siitä taas takaisin ajatuksien lähtökohtaan, tummatukkaiseen Mabeliin, tämän Jumalan koristaman ja pahansuovien ihmisten asuman saaren helmeen. Hän tunsi laskevansa kärsimättömänä tunteja ja ajatus herätti hänessä naurua. Oliko nyt aika rakastua, nyt kun Bill tarvitsi kipeästi hänen hoivaansa? Hän häpesi omaa heikkouttaan.

Mutta kuitenkin! Tyttö seuraisi häntä nyt aina suloisena kuvana. Hän oli herkkä ihastumaan, sen hän tiesi entisistä kokemuksista, mutta nyt oli tunne syventymässä häneen hurjana ja intohimoisena. Hän oli nyt Hawaiilla ikuisen auringon ja lemmen saarilla — antaa siis kohtalon tarjota hänellekin jotain saarten antimista. Tässä olisi kuitenkin jotain muistelemisen arvoista kotimaahan palattua.

Mabel kiipesi hengästyneenä kohtauspaikalle. Hänellä oli suuri kantamus bambuvasussaan. Miten mister saisi ne kaikki ylös vuorille? Hän puhui kiihkeänä ikäänkuin pelokkaasti ja samettisilmien syvyydessä oli nyt arka, kaihtava ilme.

George tunsi pelon tytön olemuksessa ja vaati lempeästi selitystä. Tyttö ei puhunut mitään, katseli vain raukeasti alas laaksoon. George vaati nyt tiukasti selitystä. Hän tunsi itsensä kurjaksi raukaksi, joka asetti suloisen hennon tytön vaaroille alttiiksi. Tyttö oli varmaan kokenut jotain ikävää.

— Isä kielsi minua enää menemästä lähteelle, selitti tyttö viimein. Isä näki teidät aamulla ja arvasi minne olin matkalla. Oh, isä on hyvä, mutta minulta menee pian maine. Ei kukaan huoli enää minusta, pian pojat tuovat kauniit korallit toisille tytöille ja Mabel saa olla aina yksin. Ei kukaan koske valkoisen miehen tyttöön.

George kuunteli hämmästyen. Tyttöhän puhui niinkuin hän olisi jo ennättänyt tehdä jotain pahaa, niinkuin hän omistaisi jo tytön! Hullunkurista! Hawaiin tytöt näyttävät olevan nopeita sepittämään tulevaisuudenkuvia.

— Oh, miss Mabel, hän lausui äänen värähdellessä, älkää pelätkö. Minä en tule enää. Tämä on viimeinen kerta, kun tapaamme. Hän osoitti vuorien siniseen usvaan.

— Minä — mister menee nyt pois, katoaa iäksi ja siniset pilvet tuovat vain aamuisin tervehdyksen kiltille miss Mabelille. Minä kiitän vain pikku missiä vaivasta ja pyydän sairasta toveriani rukoilemaan riisivainioille paljon vettä, kalastajille paljon kaloja ja paljon pähkinöitä sadekauden varaksi.

Hän oli tarttunut tytön käteen. Ihmeellinen lämpö tuntui virtaavan siitä ja suloinen ailahdus kävi läpi mielen. Hänestä oli nyt katkeraa sanoa hyvästit. Mutta tyttö tuntui tahtovan sitä.

— Eikö niin? Tehän tahdotte, että minä menen pois?

Tyttö leikki sananjalalla. Surumielisyys oli jo kadonnut ja veitikka pisti esiin kyynelten lomasta. George näki kuin suloisessa unessa, miten kalpeaan poskeen tuli hymykuoppa ja lopuksi kuului tytön heleä nauru, joka kuului vallattomana ja raikkaana kuin pasaadituulen soitto ruokovainioilla.

— Ei, minä pidän teistä, kertoi tyttö avomielisenä. Te olette niin suuri ja kaunis. Te osaatte varmaan hyvin kalastaa, löydätte varmaan kauneimmat korallit Mabelille. Te saatte varmaan kauneita vahvoja lapsia. Oh, te olette vahva, niin suuri ja ruskea.

Tyttö siveli Georgen punaiseksi karahtaneita poskia.

George oli ällistynyt. Laskiko tyttö leikkiä hänen kanssaan? Tai oliko tämä vain luonnonlapsen kosintaa? Häntä rupesi naurattamaan. Oh, hiisi vieköön nyt kaiken kohteliaisuuden! Hän tarttui tyttöön lujalla otteella ja nosti hänet kuin höyhenen keveästi polvelle. Hän kohotti tytön päätä ja katsahti varovaisesti tytön tummiin salaperäisiin silmiin.

Ne tuntuivat vieläkin kisailevan. Tummat hiukset valahtivat silmille ja työntäessään niitä pois kalpeilta kasvoilta, valtasi hetkellinen huumaus mielen ja hän suuteli tyttöä kevyesti.

Mabel ei liikkunut, ei pelästynyt. Pää vain vaipui raukeasti hänen olkapäälleen ja tytön kaunis ruumis tuntui kietoutuvan yhä kiinteämmin häneen.

George unohti kaiken, unohti sairaan toverinsa, metsän salaperäisen kahinan ja mahdollisesti uhkaavan vaaran. Hän tunsi kohoavansa jonnekin korkealle, avonaisiin taivaisiin, missä ei ollut tilaa muille kuin hänelle ja hänen sylissään lepäävälle hennolle kukalle. Mabelin tukan tuoksu huumasi, silmät lupasivat paljon, paljon ja George upotti sanansa suuteloihin.

Tropiikin rakkaus syttyy nopeasti kuin tähdet sen taivaalle. Se on tulista, sydämeen koskevaa ja se ei vaadi odottamista — se ei tunne sitä. Se raivaa tiensä näihin auringon lapsiin silmänräpäyksessä, se vaistoaa oikean hetken ja oikean henkilön silmänräpäyksessä — mutta se voi myöskin yhtä nopeasti sammua.

George palasi iloisena leiriin ja tuhlaili hellää sydänhyvyyttään niin suuressa määrässä Billillekin, että tämä ensimmäisenä selvänä hetkenä rupesi epäilemään toverinsa terveyttä. Mistä olivat tulleet nämä herkut? Mistä kiniini? Jotain merkillistä oli tapahtunut hänen sairautensa aikana.

George läksi joka ilta "muonaa hakemaan", niinkuin hän selitti. George palasi illalla, kun aurinko jo oli laskenut ja tuntui aina olevan räiskyvän iloinen. Hän kuljeskeli ympäri vuorenkukkuloita, lauloi kuin juopunut uusia kummallisia lauluja, joilla ei tuntunut olevan alkua eikä loppua ja tirkisteli kuuta niin makea ilme kasvoillaan, että Billin täytyi heittää häntä kalikalla selkään. Kiusallisinta oli, että George vaikeni kuin kala eikä välittänyt hituistakaan Billin innokkaista kysymyksistä. Sen verran hän kuitenkin selitti, että "muona" tuli erään vanhan kanakan lahjana, jolle hän oli jo ennättänyt syöttää pajunköyttä kokonaisen kopallisen.

Pyh! — ajatteli Bill, mutta oli vielä liian heikko vakoiluun. — Kanaka ei antaisi tuollaiselle makeanaamaiselle haaveilijalle palaakaan. Tunnusta pois vaan, että sinulla on alhaalla joku vinosilmä tyttölapsi odottamassa.

Mabel tuli säännöllisesti. Hän oli aina lapsellisen salaperäinen ja antoi Georgen kolmeen kertaan arvata, ennenkun avasi korinsa sisällön. Sillä oli kuitenkin varsin vähän merkitystä, sillä heillä oli paljon muuta puheltavaa. George suunnitteli tulevaisuuttaan. Hän aikoi jo vakavasti viedä tytön kotimaahansa. Olisi siinä puheenaihetta kotikaupungille! Hän suunnitteli rikastuvansa sokeriruokovainioilla, ostaisi sitten pienen jahdin ja alottaisi postinkuljetuksen Marquesas-saarille. Saatuaan tarpeeksi rahaa kokoon, menisivät he naimisiin ja sitten kotiin…

Mabel kuunteli hänen suunnitelmiaan hymyillen. Hänestä tuntui omituiselta, että hänen oma miehensä lähtisi saarelta pois. Mabel ei ymmärtänyt näitä asioita, kyllähän George tiesi paremmin. Hän solmeili maan tavan mukaan kukista seppeleitä ja koristi niillä Georgen kukkaisruhtinaaksi. Hänellä oli omat haaveelliset laulunsa, joissa sävel oli yhtä tenhoisan surumielinen kuin se Georgen vallattomissa rallatuksissa oli hilpeän huoleton. Mabel huokasi onnellisena Georgen puhuessa. Ruskeakasvoinen poika oli opettanut hänelle paljon, muun muassa suutelemisen taidon ja se tuntui Mabelista oppituntien hauskimmalta osalta.

He nauttivat onnestaan kuin lapset. Mabel oli luotu lapseksi — kenpä ei olisi lapsi näillä iki-ihanilla saarilla, missä leikki on pääasia ja työ vain välttämätön paha — ja George tunsi muuttuvansa uudelleen lapseksi Mabelin pehmeää kuhertelua kuullessaan.

Näin vieri kuukausi ja toverukset uskalsivat lopulta laaksoon. He tulivat sinne reilusti, lakki kallellaan ja kädet syvällä housuntaskuissa. Heidän ryhtinsä oli uljas ja synnit poispyyhityt. Elämä saattoi alkaa nyt uudelleen. He tekivät aluksi töitä ruokovainioilla, pääsivät molemmat pian työnjohtajiksi ja ennen harkitun suunnitelman mukaan ostivat pienen jahdin, jolla aloittivat postinkuljetuksen Marquesas-saaristoon. Matkat olivat pitkiä ja kuolettavan ikäviä, mutta Georgella oli kotiintullessa joku laiturilla, joka sai matkan vaivat unohtumaan jo ensi suutelossa.

Mabel ihmetteli naimisiinmenon viipymistä, mutta George halusi aloittaa kunnollisesti. Hän tarjoaisi kodin, kun taas Mabel olisi ollut jo valmis menemään naimisiin ensi hetkestä alkaen. Mabelin käsitykset laillisesta vihkimisestä olivat hämärät ja George ajatteli usein huolissaan sitä työn paljoutta, mikä hänellä tulisi olemaan Mabelin saattamiseksi länsimaiseen ajatustapaan elämän suurissa ja pienissä seikoissa…

Aurinkoinen sunnuntaiaamu vei heidät kerran kaikki huvipurjehdukselle merelle. George seisoi ruorissa ylpeänä. Hän oli nyt kuningas omassa valtakunnassaan. Mabel makasi hänen jalkojensa juuressa uskollisen koiran tavoin, katseli ja ihmetteli.

Kotiin käännyttäessä jätti George ruorin kanakapojalle ja saattoi Mabelin keulaan. Veden loiske solisi Mabelin nimeä, tuuli vinkui sitä parraspuiden laudoilla, koko maailma hymyili ja George tunsi itsensä äärettömän onnelliseksi.

Mabel kiipesi halkaisijapuomille ja huusi ääneen ihastuksesta. Vesi oli smaragdinvihreää ja alhaalla hopeaisessa pärskyssä kisailivat lentokalat välkkyvin siivin. Mabel kumartui tarttuakseen kaloihin kiinni, kurottautui liiaksi ja pusero repesi, haaksirikkoutui tyyten. George naurahti ja käänsi päänsä pois, mutta Mabel ei välittänyt sellaisesta pikkuseikasta. Yritti vielä heikosti vastustaakin, kun George ryntäsi hytistään neuloja hakemaan.

Kuroessa kokoon tätä näin surkean lopun saanutta vaatekappaletta putosivat neulat äkkiä hänen käsistään ja hän jäi kuin kiveksi muuttuneena paikalleen. Mabelin maidonvalkeat olkapäät olivat nyt paljaina ja hän näki kauhean näyn. Oikean hartian alapuolella oli keltaisen harmaa läikkä, joka oli jo aivan homehtuneen näköinen ja pehmeä, hänen siihen kätensä työntäessään. Oh, Jumalani! Hän peitti kädellä silmänsä ja juoksi kauhistuneena pois.

Rannassa suuteli hän Mabelia lyhyesti ja kiiruhti sitten omaan suojaansa. — Hän vaipui sohvalle ja nyyhkytti kuin pieni lapsi. Tähänkö tämän ihanuuden tuli nyt loppua? Jumala oli julma. Hän valvoi ja mietti, mutta pääsi vain yhteen lopputulokseen. Hänen oli päästävä pois, pois jonnekin kauaksi ennenkuin Mabel tulisi häntä jälleen tapaamaan. Hänen oli mahdoton kohdata enää tytön lapsellisen viatonta katsetta. Sielua raatelivat tuhannet terävät kynnet ja hän tunsi tukehtuvansa.

Mabelilla oli spitaali! Keltaisenharmaa läikkä hartiassa oli tämän kauhean taudin alku. Hän oli nähnyt vaelluksillaan useita spitaalisia ja tunsi sisäistä kauhistusta ajatellessa Mabelia taudin runtelemana. Mabel, joka oli kaunis kuin Jumalan lähettämä enkeli, muuttuisi pian muodottomaksi lihakasaksi. Jäsenet putoaisivat pois ja liljanvalkea iho homehtuisi harmaankeltaiseksi inhottavaksi massaksi, jonka voisi sormilla kuoria pois!

Bill oli ihmeissään, kun ei Georgea kuulunut aamiaispöytään. Hän meni unikekoa herättämään ja löysi sanomattomaksi hämmästyksekseen vuoteen tyhjänä ja lapun hytin pöydältä.

George ilmoitti siinä lyhyesti, että hän lähti pois. Bill saisi laivan ilman mitään ehtoja vanhan ystävyyden palkaksi. Georgen kirjeet voisi osoittaa Honolulun merimiesunioniin; ne toimitettaisiin sieltä edelleen.

    George Warren, Esq.
           Hotel Cosmopolite.
           Portland, Oregon.

Rakas ystävä:

Sinä olet aina kaltaisesi. Tulit elämääni äkkipyräyksenä ja katosit taas yhtä nopeasti. Kiitän sinua ruhtinaallisesta lahjasta, joka on auttanut minua niin paljon eteenpäin, että pian saatan mennä naimisiin. Ja tiedätkö, kenen kanssa? Mabelin, joka suri sinun katoamistasi täsmälleen kaksi viikkoa. Hän suri todellakin sinua, vanha veikko ja mieltäni pahoittaa, että näin ryöstän sinulta rakkaan muiston. Mabel sanoo kuitenkin, ettet enää tule takaisin. Mabel on kaunis kuin uni ja ihmettelen, miksi jätit hänet noin yht'äkkiä. En viitsi enää puhua tästä, mutta Mabelia voit pitää elävänä todistuksena naisen rakkauden häilyväisyydestä. Hän odottaa jo lapsellisella jännityksellä hääpäiväämme. Hän tuntuu rakastavan minua lapsellisella kiintymyksellä, joka on sydäntä liikuttavaa.

Muuta erikoista en tiedä. Ilmoita joskus vaelluksistasi ja pistäydy kaiken hyvän nimessä täälläpäin maailmaa. — Vanha veikkosi

Bill.

    Mr. William Stanley,
               Nawiliwili Post Office.
               Kauai, Hawaiian Islands.

Rakas ystävä:

Sain tänään kirjeesi ja velvollisuus vaatii minua heti vastaamaan.

Bill, sinä olet tekemässä kamalan erehdyksen. Mabel on spitaalin saastuttama. Katsele hänen oikeata hartiataan. Löydät sieltä todisteen väitteelleni.

Pyörrä takaisin, ystäväni, ennenkuin on jo liian myöhäistä. Pakene pois raittiimpaan ilmanalaan. Saaret voivat olla Jumalan mereen siroittamia pieniä paratiiseja, mutta niissä asuu käärme. Käärme on kauhea rutto, joka syö pian sinutkin pala palalta, ellet ajoissa pakene.

Kaikki on siellä petollista, niin rakkauskin. Sanon tämän ilman katkeruutta, sillä luulen jo tuntevani tropiikin rakkauden. Se vaatii alituista läsnäoloa viihtyäkseen, muuten se sammuu äkillisesti kuin tähdenlento taivaalla.

Voi hyvin.

George.

    George Warren, Esq.
                   Hotel Cosmopolite.
                   Portland, Ore.

Rakas ystävä:

Sinä hourit, ystäväni. Kävimme Mabelin kanssa lääkärillä ja sinun pelästyksesi tuntuu nyt naurettavalta. Läikkä oli todellakin siinä, mutta lääkäri selitti, että se on syntymämerkki! Täälläpäin ne ovat sen näköisiä…

Me olemme olleet naimisissa jo viikon ajan. Mabel laulaa vielä omituisia laulujaan, mutta muuten uskon hänestä vielä kehittyvän hyvän perheenemännän. Sinut on hän jo unohtanut aikoja sitten.

Jää terveeksi.

Bill.

"JAMES E. COXIN" HAAKSIRIKKO.

Puosu tämän kertoi. Istui hajareisin kapselin päällä ja kertoi meille, jotka loioimme kuin opetuslapset keulakannen maattavissa sopissa. Oli ihana pasaadi-ilma, tasainen tuuli, sininen meri ja kirkkaasti kumottava aurinko suoraan taivaan navassa.

Minun oli hyvä olla ja ehkä juuri sen vuoksi puosun järkyttävä kertomus, räikeänä vastakohtana, syöpyi mieleeni.

— Oli talvi 1893, aloitti puosu. New Yorkissa oli kova aika meillä merimiesparoilla — koskapa meillä nyt hyvä aika onkaan ollut — ja minä hain nenä kylmästä punaisena hyyryä. Ei mitään.

Meitä oli monta pummilla olevaa. Friskossa oli huono aika, Riossa oli vielä huonompi ja sanottiin, että Euroopan slumit olivat aivan täynnä meikäläisiä.

No, mitäs siitä. Käytiin Battery-puiston kalamuseossa lämmittelemässä ja kapakoiden pöydiltä ahmittiin kylmiä välipaloja viiden sentin olutlasin ohessa.

Eräänä yönä sain kadunnurkasta kiinni humalaisen vantteran äijän, joka sittemmin, häntä asianmukaisesti tuettuani, osoittautui perämieheksi. Saatoin hänet laivaan ja tapasin yhtä humalassa olevan kapteenin. Sain ryypyn, kaksi ja ennenkuin aamu pilkisti kattoakkunasta, olin "James E. Coxin" täysinmönsträtty matruusi.

Meillä oli lastina maanviljelyskoneita Friskoon, siis toiselle puolelle mannerta. Panaman kanavan paikalla oli silloin vielä biljoona moskiittoa ja kuumetta yhtä paljon kuin teetä Kiinassa. Matka kävi Kap Hornin kautta ja pitkä purjehdus oli siis edessä.

Niinkuin tiedätte, jaetaan tämä matka kolmeen osaan. Ensimmäiseksi ihanaa alaslaskettelua aina Falklandin saarille asti. Rauhallisia päiviä, kirkkaita öitä ja pikkuisen purjeitten hoitelua. Sitten on edessä sarvipäinen Horn. Jos siitä hengissä ja jäätymättä pääsette, voitte taas iloisena laskea täysin purjein ylämäkeä aina Kultaiselle Portille asti, San Franciscon rypälepelloille.

"James A. Cox" ei nähnyt tätä kolmatta matkavaihetta milloinkaan. Horn oli sille kaikkine sihisevine hornankattiloineen ja paholaisineen liian kova pähkinä purtavaksi.

Kolme viikkoa tappelimme urheasti. Laiva oli uljas nelimastoinen parkki, siro riki ja muut kommervenkit, mutta minkä kohtalolleen voi. Yhtenä sunnuntaiaamuna halkesi isomärssy. Joutsenkaula petti ja raskas teräksinen raaka tuli kannelle kärki edellä, meni vielä samaa vauhtia lastinkin lävitse ja teki vesirajaan valasveneen kokoisen aukon.

Me liikuimme liukkaasti, sen saatte uskoa. Olin niin peloissani, että heräsin vasta veneessä. Puosu hakkasi juuri kirveellä venetaljaa poikki ja toiselta puolen laivaa kuului hätähuutoja, jotka sekoittuivat sydäntäsärkeviin rukouksiin. Toinen veneistä oli kaatunut ja ensimmäisen perämiehen joukko ui jäänsirpaleiden seassa. Ne nimittäin, jotka osasivat uida. Toiset painuivat pohjaan kuin vasarat, ja totta puhuakseni, parempi se heille olikin.

"James E. Cox" upposi kymmenessä minuutissa, mutta me olimme silloin jo kaukana.

Tällävälin oli kuitenkin sattunut tapauksia, jotka useissa perhetaruissa vielä nytkin kulkevat esillä. (Tästä näkyy, että puosu oli huono kertoja: ei jaksanut jutella asiaa kerrallaan ja järjestyksessä.) Ensimmäinen perämies oli tavoittanut meidät ja rukoili ylösottoa. Hän oli aivan sininen ja kylmän pöhöttämä. Meitä oli jo kaksitoista — ja kaikki tiesivät mitä yksi suu lisää merkitsisi. Niinpä puosu naksauttikin häntä kirveellä päähän. Kuulimme vain surkean korinan, jonka senkin tuuli pian vei jonnekin etelänapaa kohti.

Vene sisälsi kaksitoista täysikasvuista miestä, kaksi pientä vesinassakkaa ja yhden laatikon laivakorppuja, nekin jo homehtuneita.

Kapteeni otti ne huostaansa. Hän istui kuin kuningas perätuhdolla, nassakka kummankin kainalonsa alla ja korppulaatikko polviensa välissä. Alussa se vähän nauratti, mutta lopussa jo itketti.

Ensimmäisenä päivänä soudettiin, toisena ja vielä kolmantenakin, mutta silloin olivat jo korput lopussa.

Nyt alkoi kauhun aika, aika sellainen, joka on tehnyt minusta tämänkaltaisen kuivettuneen harmaapäisen äijänkäppyrän. — Neljäs päivä meni vielä mukiin. Olimme kylmästä pöhötyksissä ja yhdeltä paleltuivat jalat. Minulta meni siinä toinen korva. Meri vaan myllersi välinpitämättömänä mustia vesivuoriaan eteenpäin. Pyry-yöt olivat kamalia. Hengitys salpautui ja lentävät jäähiutaleet tekivät silmistä verisiä aukkoja turvonneen lihan keskellä.

Onko mitään kauheampaa kuin nälkä? On! Jano.

Se tuli mieleen viidentenä päivänä. Koetimme kerätä lunta, nuolimme sitä toistemme takeilta ja jotkut nousivat pystyyn pirullisesti tanssivia lumihiutaleita kiinniottamaan. Lunta tuli, jäätä tuli, mutta meistä tuntui siltä kuin olisi se ollut kiusantekoa. Tuuli sen kuitenkin käsistämme riisti. Muistan vielä inhoittavat, vaahtoiset kielet, jotka turvonneista kasvoista esiin tunkeutuivat. Ne liukuivat nopeasti kuin käärmeet jäistä reunalautaa pitkin ja vetäytyivät sitten hitaasti ikäänkuin pettyneinä takaisin tahmeaan nieluun. Liikkeet rupesivat käymään lohduttoman hitaiksi ja tylsiksi. Odotimme kuolemaa, sillä se tulisi kuitenkin. Näillä leveysasteilla liikkuivat vain valaat ja kalat.

Seitsemäs ja kahdeksas päivä menivät houreessa. En muista mitään. Kolme miestä oli hypännyt yli laidan näinä päivinä.

Vesi on houkuttelevaa. Katselkaa, pojat, nyt merta. Se on niin turvallisen näköinen, ettette siihen edes huomiota kiinnitä. Meille se oli silloin hirttonuorana. Se oli viettelevä kuin Skippers-strassen nainen, se kutsui ja lupasi paljon. Suuonkalossa oli halkeamia, jotka kirvelivät kuin tuli silmän vain sattuessa veteen. Meri kävi lopulta punaiseksi massaksi, josta aaltojen harjat erottuivat keltaisina pisteinä. Näin omituisia väri-ilmiöitä. Joskus oli yötaivasta vasten kuumottava kapteenin pyöreä ruho vihreä, joskus hehkui se fosforilta ja muistan, että siltä tuontuostakin hävisi pää. Näin unta taivaasta, helvetistä ja suurista oluttynnyreistä. On ihme, etten tullut hulluksi…

Kymmenentenä päivänä pureskelin tylsänä purjekankaan kappaletta. Meitä oli nyt yhdeksän jäljellä ja kokki teki jo loppuaan. Hänen kuolinkamppailunsa ei herättänyt vähääkään huomiota. Yhdentenätoista päivänä oli hän päässyt paremmille maille. Kapteeni sen uutisen ensin käheänä kuiskasi, mutta kenessäkään ei enää ollut miestä heittämään ruumista yli laidan.

Kolmantenatoista päivänä söimme raadon. Muistan kuinka revimme kuivettuneet jäsenet erilleen. Luitten naksahtelu kaikuu vieläkin korvissani. Iso-Jim uitti koko seuraavan yön suolenpätkää meressä. Makasi keulatuhdolla ja leikki kuin lapsi purjelaivansa kanssa.

Kapteeni ulvoi houreissaan kuin susi. Se oli kammottavaa. Teki mieli nousta ja lyödä kirveellä päähän. Uskallusta kyllä oli, ärtynyt ja paha sisu tuntuu säilyvän viimeiseen asti, mutta voimia ei enää ollut; ei ainakaan minulla.

Neljäntenätoista päivänä — tai yhtähyvin se voi olla kuudentenatoista — poimi eräs saksalainen tramppihöyry meidät ylös. Koko vene nostettiin taljoilla kannelle ja yksitellen meidät autettiin skanssiin. Kertoivat sitten myöhemmin, että olimme nyyhkyttäneet kummallista, kuivaa röhinää muistuttavaa itkua.

Saksalainen kippari oli viisas mies. Hän tiesi, että pari voimakasta suupalaa olisi tehnyt meistä lopun kuin viikatteella niittäen. Senvuoksi asetettiin skanssin ovelle lukko ja kokki kävi keittämään lientä perunoista ja silleistä. Me astuimme takaisin elämään kuin lapset, varovaisesti ja hapuillen. Kuitenkin kuoli kolme, en tiedä mihin — ehkä iloon?

Kapteeni oli yksi näistä. Hänet oli herrana viety peräsalonkiin ja ensimmäisen perämiehen hyttiin. Luulivat kai, että kyllä sivistynyt mies osaa itseään hoitaa.

Seuraavana aamuna löydettiin hänet isonluukun päältä kuolleena. Makasi luukulla puolikas leipää sylissään ja tiukkaan yhteenpuristettujen hampaitten välistä taitettiin iso leivänpala kaloille. — Kasvoilla oli onnellinen irvistys. Oli raukka tietysti halennut.

Minä makasin eräässä Sidneyn sairaalassa kaksi vuotta. Ei ole minusta enää pramille menijäksi. Päätä huimaa ja meri rupeaa taas näyttämään punaiselta keltaisin lakkapäin.

"KUOLEMA TAI RÄHÄNAURU."

Kohtalon tiet ovat ihmeelliset. Pete Andersen, joka viisitoista vuotta oli kyntänyt syviä meriä, pelannut, juonut, kiroillut ja taasen välillä juonut, meni manalaan pienen mitättömän tuulenpuuskan lähettämänä. Hän kääri ylhäällä huippupurjetta kokoon. Tuuli lennätti sen vasten kasvoja ja ennenkuin alhaallaolijoista kukaan oli ymmärtänyt, katosi hän surkeasti ulisten yli laidan mereen. Ja hän, joka vielä eilen oli kehunut, ettei pirukaan hänestä huolisi.

Kansivahdin vaihdon jälkeen jäivät miehet kannelle öljyvaatteitaan kuivattelemaan ja suolanpärskettä silmistään huuhtomaan. Viimeiset päivät olivat olleet levottomia. Kolme miestä yli laidan kahtena päivänä. Mitähän sanoisivat miehet Cherry Streetin täysihoitolassa? Heidät varmaan leimattaisiin Joonaiksi, pahanonnen linnuiksi. Ja mikä vielä pahempi — kuka huolisi heitä asuntotoverikseen, heitä, joille kuolema oli nauranut vasten silmiä ja merkinnyt omiksi miehikseen.

Perttiin oli tämä kaikki tehnyt masentavan vaikutuksen. Hän oli vielä nuori, nyt nuorin laivalla Juliuksen ja Tomin hautauksen jälkeen. Apeus pyrki hänen mieleensä.

Ei hän ollut sitä tämänkaltaiseksi kuvitellut. Hän oli nähnyt edessään auringonpaisteen, valkoiset purjeet, iloiset laulut ja nyt tuli kuolema harmaana kauhunkuvana hänen elämäänsä. Hän muisti niljaisen lankun, millä Tom ensiksi ja sitten minuuttia myöhemmin Julius lähetettiin meren syvyyteen kipparin honottaessa nenä-äänellä viimeistä siunausta. Hän muisti harmaan, kuolleen meren ja ensimmäisten päivien lohduttoman yksinäisyyden tunteen.

Nyt oli jo tuntunut paremmalta. Hän ajatteli jo, kuinka vainajain omaisten kanssa yhdessä vaikeroitaisiin poikien kuolemaa ja kuinka hän sydän hellyyttä täynnä, ikäänkuin sankarina astuisi ovesta sisään poikien viimeistä tervehdystä tuomaan. Siinä oli yksinäisille hetkille miettimisen aihetta. Hän tunsi sääliä omaa itseään kohtaan ja tämä tunne tuotti suloista viihdytystä.

Toinenkin suloinen kuva, yhtä surunvoittoinen sekin, välähti hänen mieleensä. Elvi astui pimeydestä esiin kirkkaana välähdyksenä. Kaunis Elvi, kultakutrinen hauras kukkanen, jonka kyynelten kirkastamat silmät seurasivat hänen jokaista liikettään. Näinä synkkinä päivinä kirkastuivat Elvin silmät yhä. Tyttö näytti yhä hennommalta, posket punoittivat ruusunhohteisina ja mielikuvituksen loihtima kuva kävi yhä hellemmäksi. Nyt ilmaantui poskiin hymykuoppa. Huulet hymyilivät ja — miksi tämä alituinen muistoissa hekumoiminen!

Pertti tunsi itsensä kurjaksi niin sisältä kuin ulkoakin. Pete Andersenillakin oli varmaan parempi olla kuin hänellä. Petellä ei ollut enää muistoja. Petellä oli lämmin olla syvyydessä, parempi kuin tässä niljaisella kannella kuoleman ja kylmän seistessä käsi kädessä parraspuulla saalistaan odottamassa. Petellä oli lämmin ja hänellä märät, kylmät vaatteet päällään. Käsiä paleli ja perämies kuului huutavan ruoriin.

Tuska kouristi Pertin sydäntä. Tämänkaltaistako se tulisi aina olemaan? Alituista palelemista, alituista odottamista ja surullisten muistojen karkoitusta?

Julius ja Tom olivat olleet auringon lapsia. Iloisia ja huolettomia kuin lokit taivaan sinessä. Julius — Tom — Pertti oli kahden vuoden ystävyyden solmiama kolmiliitto, miehisen ystävyyden ja yhteisten vaarojen sinetöimä. Pertti oli rakastanut näitä kahta enemmän kuin veljiään. Poikien välinen ystävyys voi joskus kehittyä kiinteäksi ja tällä ystävyydellä oli ollut oma luja vuorenvahva perustus. Kuka oli vetänyt Pertin ylös merestä ja hoitanut häntä vapaavahdeillaan? Tom. Kuka oli sitonut puomin lyömän ammottavan haavan Juliuksen otsassa? Pertti.

He olivat molemmat kuolleet samana päivänä, samalla sekunnilla. Kryssimaston huippu oli tullut alas kannelle ja murskannut molemmat alleen. Julius ei ollut välittänyt kuolemasta. Häneltä oli puomi jo ennen sokaissut silmän. Mutta tuskallista oli kuulla Tomin, urhoollisen ja samalla niin hellän ymmärtäväisen Tomin vaikerrusta. Jotakin särkyi silloin Pertissä. Hän oli monesti toivonut pääsevänsä vilkkaudestaan ja hillittömyydestään, mutta nyt, kun se tuli Jumalan lähettämän rangaistuksen ohella, tuntui mielenraskaus hänestä tuskalliselta.

Pertti oli monta kertaa yhdistänyt Elvin tämän kolmion sisään. Oli monena yönä puhunut tytöstään. Elvi tuntui olevan turvassa tämän kolmion sisällä.

Tuuli vain kiihtyi päivä päivältä. Oli öitä, jolloin ilma oli täynnä pieniä tanssivia paholaisia. Jäähiutaleet repivät kasvot verille, kynnet halkeilivat jäätyneitä purjeita kokoonkäärittäessä ja elämä oli kirousta ja tuskaa täynnä.

Elvikin oli ollut kuolemaa lähellä. Viime kirjettä kirjoittaessaan oli kuume jo vapisuttanut kättä. Kuka tietää? — Pertti ei ajatellut enempää. Hän oli jo muutenkin liiaksi hentomielinen. Meri ei ollut sellaisia varten kuin hän. Hän tunsi sen nyt selvemmin kuin koskaan ennen.

Mutta jos Elvi kuolisi. Silloin — ja se laskeutui järkähtämättömänä totuutena Pertin mieleen — silloin olisi hänenkin elämänsä saavuttanut huippupisteensä. Nousu oli ollut jyrkkää, kuinka hän oli nauttinutkaan elämästään, mutta putoaminen tapahtuisi yhtäkkiä.

Pertti tarttui halkaisijapurjeen alasvetäjään. Nykäys vaan ja purje lepäsi puomilla.

Ryömiessään niljaista, jäätynyttä puomia pitkin purjetta kokoonkäärimään tunsi hän äkkiä omituisen katkeran palan takertuvan kurkkuunsa. Se oli merimiehelle ehtymätön merkki vaarasta. Siitä oli juteltu skanssissa ja todistettu lukuisilla esimerkeillä.

Pertti tiesi, mitä se merkitsi. Kahta vertaa hitaammat liikkeet, käden ote tiukemmaksi ja hermot kylmiksi.

Verkko puomin alla, mikä aina ennen oli lehauttanut ystävällisen tervantuoksun hänen sieraimiinsa, tuntui nyt liukkaalta ja epäystävälliseltä. Kolmannella askeleella se petti ja Pertti tunsi kauhukseen putoavansa.

Kylmä, mustanpistävä meri otti Pertin alhaalla vastaan. Laiva liukui kuin tumma varjo äänettömästi hänen ohitseen. Pertti huusi, raivosi, mutta tuuli vei vain äänen kauaksi pimeälle meren selälle. Kannella näkyi lyhtyjen vilkuntaa ja kuului huutoja. Pian katosi sivulyhty aaltojen taa ja perälyhdyn valo, tehtyään komean mäenlaskun pyöreän aallon harjalla, vaipui pimeyteen.

Tässä oli siis kuolema. Pete Andersen oli tuntenut samanlaista. Ajatus herätti kuolonkauhua Pertissä.

Ja ajatusta seurasi toinen. Pete Andersenin kuvan häilyessä mielessä yhdistyi siihen vitsi:

"Nyt tulee kuolema tai rähänauru."

Tämä oli Peten suuri vitsi ja hän oli sillä ratsastellut alinomaan.

"Kuolema tai rähänauru." Vesi kangisti jo jalkoja ja hengitys oli vaikeata. Kymmenen minuuttia vielä ja kaikki olisi lopussa. Sinne jäisi Elvi, jäisi tulevaisuus, merikapteenin kiiltävä lakki ja oh — Jumala pelasta minut! Mitä sanoisi Elvi?

Kylmä aalto toisensa jälkeen vierähti Pertin silmille. Vesi oli katkeran suolaista, voimat väsyivät, sormet kangistuivat ja hän tunsi mustan nielun vetävän vastustamattomasti alaspäin.

Musta syvyys toi kauhua mieleen. Mitä siellä oli? Pimeyttä ja niljaisia, kammottavia kaloja.

Pimeydestä liukui esiin valopilkku. Tuli toinen, kolmas ja riemukseen huomasi Pertti laivan lähestyvän. Mutta miksi oli siinä niin paljon valoja. Kirkkaus häikäisi ja hänen täytyi peittää käsillään silmänsä.

Kädet tarttuivat häneen ja vetivät kannelle. Yhä vielä valoa, häikäisevää kirkkautta. Tummia varjoja ja iloista puhelua. Hän luuli kuulevansa Tomin naurun.

Tämä oli tietysti kuolevan hourenäkyjä. Ihanaa se kuitenkin oli! Pertti hymyili.

Vahvat kädet kantoivat hänet sisään suloiseen lämpimään, hellät kädet riisuivat kylmät, märät vaatteet yltä ja pukivat jotakin untuvaista ja lämmintä hänen päälleen. Pertti oli enää tuskin tietoinen mistään. Hän tunsi joutuneensa ihanien satujen ja epätodellisuuden valtakuntaan. Uinahtaessaankin luuli hän kuulevansa Elvin kuiskauksen:

— Hyvää yötä, Bertel. Täällä sinun on hyvä olla.

Pertti heräsi valoon. Hytti oli auringonpaistetta tulvillaan. Joku istui hänen vuoteensa reunalla. Nyt tämä joku kääntyi ja Pertti oli kuolla hämmästyksestä!

— Mutta Julius! Miten sinä olet täällä? Miten…

Julius siinä todellakin oli. Ahavoitunut Julius reippaasti nauraen. Mutta missä oli suuri arpi? Nyt oli Juliuksella kaksi silmää, yhtä terveitä molemmat.

Pertti hymyili. Missä hän oikeastaan oli?

Tämä oli kummallinen paikka. Ensiksi ihmeellinen pelastus ja nyt tämä haamu käden ulottuvilla. Pertti kääntyi seinään päin. Hänellä oli kuitenkin pehmeä, lämmin sänky. Kiinteä pohja hänen allaan oli ainakin todellinen. Kummitukset eivät kuuluneet tänne.

Juliuksen ääni tuntui kuitenkin todelliselta.

— Sinä vanha aasi. Nouse ylös! Tom on odottanut sinua jo auringonnoususta lähtien. Me tahdomme molemmat esittää sinulle kapteenin tyttären, niinkuin saduissa sanotaan. Älä tuijota noin tai heitän sinut paitasillasi kannelle! En minä pure.

Pertti pukeutui horjuen. Julius oli kuollut, olihan hän itse neulonut ruumiin purjekangassäkkiin ja itse ollut ruumislautaa kallistamassa. Ja kuitenkin Julius eli. Ja Tom eli.

Veri kiersi kiihkeänä suonissa. Kaikkialla vallitsi lämmin ja oviaukosta näkyvä kannen osa oli tulvillaan auringonsäteitä.

Joku löi häntä olalle ensi tervehdykseksi kannelle päästyään.

— Hei, vanha puhveli! Sinua tässä vain kaivattiin. Nyt me purjehdimme hamaan iankaikkisuuteen asti. Katsos poika Tomia!

Pertti koetti heitä sormillaan. Luuta ja lihaa.

Eilen oli vielä ollut kylmä ja nyt sanoi Pertin silmä, että laiva kulki lievässä pasaadituulessa. Pertti huomasi joutuneensa kolmimastoiselle, sirolle parkkilaivalle. Purjeet olivat hohtavan uudet ja kansi lämpimältä tervalta tuoksuva.

Kaikki oli suurenmoisen uutta, kaikki häikäisi merimiehen silmää kauneudellaan. Tämä oli merimiehen laiva, meren siro tytär ja tällä saattoi tosiaan purjehtia taivaaseen. Nyt ainakin tuntui Pertistä siltä.

Peräsalongin ovi avautui ja Pertin eteen astui kapteenin tytär — Elvi!

— Bertel, kutsui hän.

Pertti oli vaipunut luukulle. Nyt hän ainakin tiesi, ettei tämä voinut olla oikeaa. Hän oli sittenkin kuollut. Tämä oli taivas, merimiehen taivas. Näin siis purjehtivat vainajat merellä. Hän oli luullut merimiesten sielujen rauhattomina vaeltavan ilman sinessä albatrosseiksi muuttuneina. Jumala oli hyvä merimiehille ja antoi raskaasta työstä ihanan palkan — ikuisessa auringonpaisteessa, sinisessä vedessä, hohtavien purjeiden lennättäessä onnellisia sieluja viimeistä tuomiota kohti.

Pertti itki, itki kuin pieni lapsi sydän onnea ja kaihtavaa pelkoa tulvillaan. Auvoinen onni, auringonpaistetta ja menneisyyden suloisia muistoja. Kaikki kietoutui pehmeään utuun hänen ajatuksissaan. Kauneus ja valo olivat ihanaa, mutta nämä aaveet peloittivat häntä. Hän tunsi jo tahtovansa pois.

— Bertel, saat mennä pois jos haluat. Katso, tuolla on saari. Sano vain sana, niin laskemme sinut sinne.

Elvi oli tullut aivan hänen viereensä, mutta Pertti ei uskaltanut katsoa ylös. Vasta tuntiessaan pienen käden hiljaa sivelevän hihaansa ponnahti hän ylös, tempasi tytön syliinsä ja alkoi kertoa mielenjännityksestään, pelostaan, rakkaudestaan ja tästä uudesta kummallisesta elämästä.

— Oh, Bertel, etkö vieläkään ymmärrä? Elvillä olivat silmät entistään kirkkaammat, pohjattoman syvät. Tyttö oli muuttunut vielä hennommaksi ja hauraammaksi ja surulliset silmät kertoivat jo toisesta maailmasta.

Päivä kului kuin unessa. Juteltiin menneistä ajoista, mutta Pertti huomasi, ettei kukaan sanallakaan koskettanut nykyhetkeen. Hän itse olisi halunnut kysellä, mutta Elvin surulliset silmät keskeyttivät hänet jo alkuun. Tom oli sama veitikka, Julius oli yhtä rehti kuin ennenkin ja Elvi tuntui kiertyvän kuin villiviini häneen turvaa hakien.

Tuli ilta, kuu ja Etelänristi. Pertti oli tutustunut vanhaan kapteeniin, syönyt iloisen päivällisen rakkaimpiensa seurassa ja kaikki oli tuntunut hänestä yhtenäiseltä pyhäpäivältä, yhtenäiseltä vapaavahdilta.

Jumala oli varmaan liian hyvä merimiehille. Etukannelta oli Pertti löytänyt Pete Andersenin purjetta neulomassa onnellinen hymy kasvoillaan. Pete oli ollut salaperäinen ja viisas ryppy leikkasi otsan, mikä Pertin mielestä oli tullut paljon korkeammaksi sitten viime näkemän.

Ehkei tämä vielä ollutkaan taivas? Ehkä nyt oltiin vasta matkalla viimeiselle tuomiolle?

Pertin mieli tuli onnellisemmaksi ja mieli rauhoittui. Hän tunsi sisimmässään vaeltavansa jotakin suurta ja odotettavaa kohti.

Toiset olivat jo menneet levolle, Tom ja Julius omituisella "näkemiin" toivotuksella ja Pertti nautti onnestaan Elvin rinnalla.

He menivät aina keulaan asti halkaisijapuomille istumaan. Verkko oli vielä lämmin ja hyvätuoksuinen. Jalat painuivat siihen kuin sammalmättääseen. Mastojen hopeaiset purjeet suippenivat korkeuksia kohti. Ruorissa seisoi tumma varjo, jolla oli pehmeät kuun silittämät ääriviivat. Peräsalongin ovesta tunki lämmin valoläikkä kannelle. Kaikki oli Pertistä hiljaista ja aavemaista.

— Bertel, muistatko kun kerroit minulle albatrosseista ja merimiesten sieluista? Halusit kerran itsekin muuttua kevyeksi ja vapaaksi kuin lokki.

Meri oli fosforinhohteinen. Puomin alla uivat delfiinit ja niiden varjot piirsivät kuin lumiaura pehmeän uran veteen. Keulassa särkyvä vesi putosi heidän jaloilleen tulipisaroina.

— Uskaltaisitkohan lähteä kanssani, rakas?

He nousivat seisomaan puomille. Elvin hento vartalo taipui tuulessa ja
Pertin täytyi tukea häntä käsivarrellaan. Pertti katsahti Elviin.

Elvi hymyili odottavasti ja salaperäisesti.

Yhdessä he hyppäsivät. Yhdessä otti heidät tuulenpuuska hoiviinsa, kuljetti heidät avaruuteen, loistavaan kirkkauteen. Kaikki oli kevyttä. Sielu ja ruumis muuttuivat linnuiksi ja koko avaruus muuttui pehmeäksi höyhenpatjaksi, missä väsynyt mieli saisi levätä.

* * * * *

Vihainen, pistävän kylmä hyrsky haroi ruumiin tukkaa. Kädet levisivät kuin viimeiseen syleilyyn — tai lieneekö aalto tehnyt sen? Syvyys veti puoleensa. Ruumis taivalsi alaspäin loppumattoman pitkän ajan, pysähtyi sitten ja jäi virran vietäväksi.