Meri

Jean Louis virutti kalat ja pani ne laatikkoon. Hän hymyili tyytyväisesti. Harvinaisen hyvä päivä oli meillä ollut. Kolmen frangin edestä olimme saaneet kalaa näinä kahtenatoista tuntina! Mehän emme saaneet niin paljon siitä, kauppiaat —. Saaren pieni kalakauppias, suurempi brestiläinen kauppias ja Pariisin suuri kalakauppias. Kaikilla näillä oli suunnattomat menot, talo, perhe, ajopelit, heillä oli vaara menettää paljon. Merenkuninkaalla sensijaan ei ollut mitään menoja eikä vaaraa menettää muuta kuin henkensä.

Jean Louis ryömi vaivaloisesti maihin. Maalla hän liikkui avuttomasti kuin äyriäinen. Hän otti laatikon olkapäilleen, kahta suurinta kalaa hän kantoi etusormissaan, jotka oli pistänyt koukuksi niiden kiduksiin, ja niin me kulkea kalistimme hitaasti polkua ylös Chikelin luo. Maaperä heilui jalkojeni alla, kivet olivat kuin taikinaa.

Kapakassa me työnsimme syrjään meluavat vieraat. "Tehkää tilaa, me olemme kalastajia, tulemme juuri työstä!"

"Hoho! katsokaas noita koukkuselkäisiä koiria!"

"Hahaha!"

Meillä oltiin aina kovaäänisiä ja iloisia.

Menen kotiin. Kivet kopisevat askelteni alla, katseeni on terävä ja seuraa lokin lentoa kauas yli meren.

XIII.

Seuraavana päivänä kävin Jean Louisin luona, niinkuin olin luvannutkin.

"Hyvää päivää, Merenkuningas, tässä minä olen sen purjeen takia.

"Hi—hi — purjeen?"

Hän oli jo unohtanut kaikki.

"Hihi — tuossa hän nyt on — käy sisään!" ulvoi Jean Louis.

Rosseherre ei ollut siellä. Mutta nurkassa riippui mustankiiltävä hame.
"Hienointa silkkiä!" sanoin minä, ja Merenkuningas nauroi imartuneena.

Pienessä, kapeassa asuinhuoneessa oli vain yksi ainoa neliskulmainen pikku ikkuna. Vuodekaapit olivat pitemmillä seinillä pienten, puhtaiden uudinten takana, ne näyttivät kuin nukketeatterilta. Yksi pöytä, ja penkkejä seinäin vieressä, siinä koko kalusto. Erään seinän syvänteen alle, jossa oli korea kipsinen madonna, oli kiinnitetty tämä lauselma, joka silmiensä edessä kalastajat viettävät elämänsä:

ARMARO

a zo eur moment terrubl evit ar bec'herien, galvet int ractal dirag Ar Barner Souveren.

(Kuolema on kalastajille kamala hetki, sillä äkkiarvaamatta heidät kutsutaan taivaallisen Tuomarin eteen.)

Jean Louis kaatoi viiniä lasiin. Se oli tummasti kullankiiltoista, mitähän viiniä se oli?

"Tämä pikku viini on peräisin eräästä haaksirikosta, ystäväni!"

Merenkuningas katosi ja toi jostakin pienen japanilaisen kiillotetun kaapin, jossa, piru vieköön! oli tuhannen somaa laatikkoa.

"Haaksirikosta?"

Niin, ennen niitä kyllä tapahtui, hihi! Kun majakat ja sumusireenit eivät vielä olleet niin täydellisiä. Toisinaan kaksi, kolme yhdessä yössä. Ei tarvinnut muuta kuin mennä poimimaan tavaraa. Mutta nyt —? Elämä kävi yhä vaikeammaksi.

Ja äkkiä minä näin, että pöydässä, jonka ääressä istuimme, oli raita pitkin laitaa ja että jaloissa oli helat, joista ne kierrettiin kiinni lattiaan. Mitäs sanot siihen!

Merenkuningas hymyili viekkaasti, varmaan hänellä oli muitakin rikkauksia, jotka hän oli kätkenyt johonkin.

Sitten me menimme Noelin luokse.

"Aiotko siis maksaa kankaan? kysyi Jean Louis puolitiessä ja asettui hajareisin eteeni.

"Aion!

"Oikeinko maksaa?

"Oikein!

"Eh bien, mon vieux, en route!"

Jean Louis astui mahdikkaana kauppamiehen luokse ja ulvoi vasten hänen kasvojaan: "Tahtoisin ostaa pellavakangasta purjeeksi, Noel!"

Mutta sinettilakan-punainen Noet ei pitänyt kiirettä. Hän kohautti olkapäitään ja sanoi hiljaa laulavasti katsoen samalla pilkallisin hymyin ulos ikkunasta: "Oh, vanha ystäväni, minulla on sellainen periaate, etten anna soutakaan velaksi teille kalastajille."

Mutta Jean Louis, joka tuskin näki yli myymäpöydän, viittasi minuun ja huusi raivoissaan: "Ystäväni maksaa!" Sitten hän pyyhki hikeä otsaltaan. Pieni Merenkuningas vapisi mielenliikutuksesta kaikilta jäseniltään.

Noel oli heti täynnänsä ystävällisyyttä ja intoa. "Ah, se muuttaa asian!" Hän kiskoi esiin kokonaisia purjekangaspakkoja, hän toi pullon ja lasit. Nyt alkoi Merenkuninkaan työ. Hän tarkasti kankaita, hän otti likaisen lakin päästään ja pani sen taas takaisin päähänsä. Sitten hän heitti ryypyn kurkkuunsa. Hän koetteli kudosta sormillaan, repi, raapi, piti valoa vastaan. Hän otti lankoja erilleen ja katkoi ne. Ei liian kevyttä, ei liian painavaa, ei liian ohutta, ei liian paksua. — Sitten hän taas otti ryypyn ja vielä toisen, hän jamasi, kompuroi päin jauhosäkkiä, kuivasi otsaansa ja sanoi, että hän tulee huomenna uudestaan.

Vasta kolmantena päivänä hän saattoi tehdä päätöksensä, ja silloin niin monet gouttes saivat kiihottaa hänen mielenliikutustaan, että hän purjekangas kainalossa hyppäsi aholla olevalle kalliolle, kaatui ja jäi makaamaan.

XIV.

Kohtasin Rosseherren kylän läheisyydessä, kun alkoi hämärtää. Hänellä oli suuri leipä kainalossaan. Creach sytytti juuri valojaan. Sen lasinen pää hehkui samalla tavoin kuin jos joku panee suuhunsa hehkuvan tulitikun ja hengittää ulospäin, sitten se sylki lyhyitä sinipunervia salamoita, jotka pistivät pimeyteen kuin kiiltävät neulat. Meri oli jo musta.

"Tehän olitte hiljakkoin ihan hukkumaisillanne!" sanoi Rosseherre laulavalla äänellä ja painoi leipää kapeita lanteitaan vastaan.

Minä nauroin. "Se ei ollut niin vaarallista", sanoin.

Rosseherre pudisti lapsellisen vakavasti päätään. "Jean Louis oli jo menettänyt kaiken toivonsa! Ja hän tuntee meren, ei kukaan tunne sitä paremmin. Ja sitten sinä uit luotojen lähellä, sinulle on yhdentekevää, onko luode vai vuoksi. Mutta on olemassa pyörteitä ja virtoja ja meri voi kuljettaa sinut mukanaan. Creachin Amorik sanoo, että sitä ei enää voi katsella. Miksi sinä niin teet?"

"Enhän minä ui, jos hyökylaineet ovat kovin suuret."

"Sinä et tunne merta," jatkoi Rosseherre. "Sinun pitää olla varuillasi."

Hymyilin. Rosseherren huolenpito liikutti minua. Hän oli lapsi.
"Varuillani?"

"Niin, meren suhteen!'

"Tahtoisin hyvin mielelläni tietää, niiksi sinä asut täällä saarella!" jatkoi Rosseherre.

"Kuullakseni meren kohinaa ja kalastaakseni, Rosseherre."

Sitä hän ei ymmärtänyt. "Eikö sinulla ole vanhempia eikä sisaruksia?"

"Ei."

"Eikä vaimoa?"

"Ei."

"Mutta ystäviä sinulla kuitenkin on?"

"Ei. Olen ollut vuosikausia matkoilla, ja ystäväni ovat minut jo aikaa sitten unhottaneet."

Rosseherre pudisti päätään. "Postimestari sanoo, että sinä olet englantilainen urkkija ja tahdot saada selville, missä kohden he voivat laskea laivansa saaren rantaan. Mutta se ei ole totta. Kenties sinä olet tehnyt jotakin etkä voi palata takaisin isänmaahasi?"

Minä nauroin.

"Vai oletko ollut isänmaassasi hyvin onneton ja senvuoksi sen jättänyt?"

"En, älä sitä luule, Rosseherre, olen päinvastoin ollut hyvin onnellinen."

"Niin, kukaan ei ymmärrä, miksi sinä täällä asut, täällä, jossa ei ole mitään."

"Minä viihdyn täällä."

Rosseherre ei tiennyt, mitä hän enää kysyisi. Hänen kasvonsa olivat nyt aivan tummenneet, vain hänen myssynsä loisti enää.

"Yöt ovat nyt niin kauniit ja lämpimät", sanoin minä, "sinun pitäisi kuulla, miten sirkat sirittävät öisin Myrskylän lähellä."

Rosseherre käännähti hiukan ja nauroi hiljaa. Näin hänen silmiensä valkuaiset ja hänen hampaansa.

"Kenavo!" sanoi lian sitten.

"Kenavo!"

XV.

Öisin ei ollut muuta kuin pimeyttä, meren loiskinaa, sirkkojen siritystä ja kaipaustani, jonka päämääränä olivat tuntemattomat ja mahdottomat asiat. Maa oli musta, meri oli musta ja minä olin yksinäni.

Meri kohisi ja jylisi lakkaamatta, ja kuitenkin oli niin hiljaista majassani, että kuulin seppien hienon, helähtelevän hakkuun seinänraoista. Alati salamoi. Joka seitsemäs sekunti iski Creachin välkkyvä veitsi kaksi kertaa perätysten yöhön, leikkasi poikki pienen ikkunan, leikkasi poikki mökin ja minut. En kiinnittänyt siihen enää huomiota.

Valoisina öinä avasin oven. Meren raskas tuoksu virtasi sisään. Oven muodostamasta kehyksestä näkyi tummansininen taivas ja välkkyvät tähdet. Astuin asuntoni eteen, kuljin pari askelta märässä ruohossa ja annoin katseeni vaeltaa yli taivaan äärettömän kuvun. Toisinaan putosi lentotähti hitaasti mereen. Ja jossakin kaukana oli joku pieni punainen tai viheriä valo, joka kulki eteenpäin. Mutta lahdelman yläpuolella, kallioilla, lensivät Creachin valoluudat äänettömästi kuten helvetin häikäisevän-valoiset pikajunat, joita kiitää äärettömyyteen tuhansia tunnissa.

Oli kuolemanhiljaista kaikkialla, ja minä menin jälleen huoneeseeni. Mutta kuuntele! Etkö kuule? Jokin liikkuu siellä ulkona, milloin lähellä, milloin kaukana, äänettömänä ja näkymättömänä, mutta minä tunsin sen, istuessani tuleni ääressä. Täällä kaukana oli siis jotain muutakin kuin minä? Oliko se joku kuollut merimies, joka nousi merestä ja hiipi katsomaan sisään kotinsa ikkunasta? Oliko? Kuuntele! Ja toisinaan minä ajattelin ihmeellistä raamatunlausetta: Jumalan henki liikkui vetten päällä —

Hitaasti kului yö. Uusia tähtikuvioita ilmestyi oviaukkoon. Heitin kourallisen kuivunutta kaislaa tuleen. Se oli kaikki mitä tein yhteen tuntiin. Lokit kirkuivat. Pakovesi, ajattelin, lokit lähtevät saalistamaan. Meri henki raskaasti. Sitten vieri ensimäinen kohu pitkin rantamaa: nousuvesi. Ja minä istuin ja polttelin piippua ja hymyilin toisinaan, kun näin kauniin kuvitelman liekeissä.

Oh, minä ymmärsin kyllä käyttää hyväkseni yksinäisyyttäni, pohjaan saakka — kuinka yksin minä olinkaan, kuinka ihanan-yksin, haha! Poupoul makasi lieden ääressä, ja ilma kulki tohisten sen sieraimista kuten tuuletusläpästä. Kun sanoin sille jonkun sanan, niin se koputti hännäntyngällään ja aukaisi uneliaasti toisen silmänsä. "Nuku, Poupoul!" Silloin se ryömi lähemmäksi ja pani päänsä jalkani päälle ja nukkui edelleen.

Toisinaan nousin seisomaan ja siristin silmiäni niinkuin olisin katsonut jotain kaukana etäisyydessä olevaa: ihmisiä minä siellä näin, ihmisiä, jotka olin tuntenut ennen vanhaan. Kovin kaukana heistä minä nyt olin.

Ja jälleen minä nousin seisomaan ja katsoin etäisyyteen: näin siellä ajatuksia, vuosikausia sitten mielessäni liikkuneita ajatuksia. Niin loitolla, niin pieniä. Kaukana niistä minä nyt olin.

Menin ulos ja katsoin unetonta merta: luotisuora salama halkaisi yön kahteen osaan kuten loistavan kivihiiliröykkiön. Mereltä kuului kaksi ääntä, jotka huusivat ja vastasivat, mutta mitään ei voinut nähdä. Tuulenhenkäys kiersi majani ja pysähtyi viereeni kuten aave. Joku kallio huoahti, kuuletko? Kallio vanhenee.

Unettomalla merellä keijui kipinä edestakaisin, ja kaukaa vastasi toinen: kaksi laivaa, jotka keskustelivat toistensa kanssa.

Eräänä yönä alkoi tuulla. Pidätin henkeäni. Ylläni kohisi laaja avaruus. Se kohina kertoi melusta ja taistelusta ja ihanasta kuolemasta. Sydämeni löi kuuluvasti. Menin ulos. Tuuli löi käsivartensa ympärilleni ja ulvoi korviini olevansa toverini. Se viuhui kaikilla puolilla ja herätti äkkiä päähäni ihmeellisen ajatuksen. Niin! Saammepa nähdä, mihin kelpaamme, tänään; nyt! Ja minä menin alas meren rantaan siinä mielessä, että koettelen voimiani sen kanssa, käyköön miten tahansa. Tuuli ulvoi korviini: niin, niin!

Meri oli loistavan musta ja kihoilevat vaahtoharjat lumivalkoisia; niiden sisällä oli hehkuvia pikku tulia. Kallioita vastaan särkyi aalto tuhansiksi hohtokiviksi. Veteen! Minä polskaroin viheliäisessä tulessa ja olin itse kuin hehkuva aave, joka liikkui öisessä meressä. Alhaalla välkkyi ja kimmelsi kuin kiiltomatoja täynnä oleva musta metsä. Tulipärskyjä nousi ilmaan jokaisella uintivedollani ja käsivarteni olivat pienten valkimoivien pisarain peittämät. Heittäydyin aaltoa vastaan, ja kun se tuli luo, kohotin nyrkkini vedestä ja iskin sitä kasvoihin. Aalto kantoi minut korkeuteen kuten lastun. Mutta minä muutin itseni pyöriväksi laivan potkuriksi, ja eteenpäin sitä mentiin. Kun sukelsin, kävi äänettömäksi ympärilläni, mutta kun tulin pinnalle, niin ulvoi ja kumisi korvissani. Silmäluomellani oli pieni loistava esine, ja minä tunsin sen lempeän hohteen luomen lävitse.

Olin taas entisellä paikallani. Seisoin siinä ja ruumiini höyrysi. Olin tarjoutunut merelle, mutta se ei ollut tahtonut ottaa minua. Rintani huokui levollisesti, eivätkä käsivarteni vavisseet. Katsoin kauas yli tumman meren.

Tuuli ulvoi ja lupasi minulle kultaa ja rikkautta ja tuhansia kauniita naisia.

Mutta minä nauroin. "Merci, pidä kaikki!" sanoin. Minä en tarvinnut mitään, niin oli asian laita. Tällä hetkellä ei minulla ollut mitään toivottavaa.

Kuinka painostavaa nyt olikaan huoneessani. Tein itselleni kylmän konjakkiseoksen ja etsin esiin lukemista. Koko kirjastossani ei ollut muuta kuin New-York Herald, European Editionin yksi numero, jonka sattumalta olin tuonut taskussani. Se oli kellastunut ja tuoksui suolalta, ja joka kerta kun otin sen luettavakseni, ryömi sen sisältä pari hämähäkkiä. Osasin sen ulkoa, jokaisen kirjoituksen, vieläpä ilmoituksetkin. Mutta minä luin ne alati uudelleen ja jouduin joka kerta juhlallisen tunnelman valtaan, kun levitin sen laskoksista: se oli maailma, hyvät herrasväet, maailma kaikkineen, pyhimyssäteikköineen ja punaisine murhaajankäsineen.

Niin, jaha, olipa se ylen huvittavaa — terveydeksenne!

Ensimäisellä sivulla makasi yhä paavi vuoteessaan — hän ei voinut nousta vuoteesta — lievän leinin takia, joka vaivasi hänen oikeata polveaan, ei vasempaa, ei millään muotoa! Toivon hänen pyhyydelleen pikaista parantumista. Samalla sivulla loukutti korea apina-ukko leukojaan, ja ympärillä olevat apinat heiluttivat alamaisesti häntiään. Sinä vanhenet, Euroopa, ja alat haista!

Joku kiskaisi ovea, koputti, ja minä käänsin päätäni. Sisään! Ei kukaan vastannut. Hento, kuin pienen viluissaan värisevän raukan ääni vikisi oven yläosasta.

Silloin minua miellytti enemmän Bobby, neekeri, joka hirtettiin Ohion valtiossa. Oh ei, takaisin, Bobby ei tarvitse hengellisiä puheita, hän menee "eräässä määrätyssä tarkoituksessa helvettiin". Jos niin käydä täytyy — terve, Bobby! —

Mitä muuta sen lisäksi kerrot? Saksan ja Italian välit ovat tällä hetkellä hyvin kylmät. Hm, tämä nero, joka pureskelee paperipuuroa ja jonka suu on mustana painomusteesta, laskee kätensä valtioiden sydämelle ja toteaa ne hyvin kylmiksi. Juonpa polttavan-kuuman konjakkiseoksen, Te paperinauta, sillä tämä suuri Saksan ja Italian välinen kylmyys panee hampaani kalisemaan.

Sade rapisi katollani. Joku naputti ruutuun, kasvot näkyivät ikkunassa ja vilkuttivat silmää minulle. Mutta minä en niistä välittänyt. Olin tottunut siihen, että ikkunastani öisin katsottiin. Hiljainen ääni surisi nyt lattialla, tullen oven raoista. Silloin kuului kaukaa Creachin ulvonta. Sumu. Heitin kaisloja tuleen.

Sitten hyökkäsin ilmoitusten kimppuun. Käden käänteessä otin palvelukseeni kolmeneljättä chambermaids, governesses, ei yli kaksikymmenvuotiaita, joille kaikille taattiin hyvä kohtelu, ja sen jälkeen minä katosin salamannopeasti maan alle palkatukseni itselleni keittiömestarin, 94 rue de Longchamps. Kiidin myrskynä läpi Pariisin sisuskunnan, nousin päivänvaloon, hyppäsin autobus-vaunuun ja purjehdin parvekkeiden ja liikkeiden ilmoituskilpien välitse, ja alapuolellani kävi ihmisvirran vilinä. Hélas! Keittiömestarini oli juuri lähtenyt kaupungille — odotin siis eräässä kahvilassa, tapasin siellä sievän tyttösen. Auto! Ja niin sitä kiidettiin yli Pariisin kimaltelevain asfalttijärvien —

XVI.

Mutta eräänä yönä, kun taas luin, kurkistivat kasvot ikkunastani, ja näiden kasvojen yläpuolella oli valkoinen päähine. Poupoul alkoi haukkua.

Panin Heraldin pois ja avasin oven.

"Ah, sinäkö se olet, Rosseherre?"

"Niin, minä se olen", sanoi hän hengähtämättä, "minä tulen — Jean Louis on sairas".

"Mikä häntä sitten vaivaa?"

"Hän puhuu ja nauraa. Hän on kuumeessa. Tule katsomaan!"

Kulimme nopeasti ahon ylitse. Jean Louis makasi sänkykaapissaan ja otti minut äänekkäästi nauraen vastaan. Hihihi!

"Hoi, Jean Louis, etkö tunne minua?"

Ei, hän ei tuntenut minua. Kuuma, ummehtunut, alkoholihöyryinen ilma nousi hänen tyynyistään. Rosseherre valaisi kynttilänpätkällä, josta tippui talia hänen sormilleen, ja minä näin, että Jean Louisin silmät olivat auki. Hän nauroi ja puhua pörpötti.

"Mitä hän sanoo, Rosseherre?"

"Hän sanoo: tulehan, tule, sydänkäpyseni. Hän tarkoittaa kalaa."

Merenkuningas ei ollut ainoastaan juovuksissa, hänessä oli myöskin kova kuume. Mitä tehdä? Panimme kääreitä hänen otsalleen ja rinnalleen, ja hän hihitti tyytyväisesti tuntiessaan veden raikkauden. Rosseherre vapisi.

"Tämä ei ole vaarallista, Rosseherre."

"Eikö?"

"En luule."

Sitten istuimme ja odotimme. Rosseherre kiinnitti kynttilänpätkän pöytään, ja tali suli ja tippui lattialle. Kynttilänsydän painui sulanneeseen taliin ja sammui. Nyt oli ihan pimeä.

"Hi-hi-hi!" nauroi Merenkuningas.

Panin käteni Rosseherren pienelle rinnalle.

"Rosseherre?"

Hän kumartui eteenpäin ja kietoi kätensä niskani ympäri.

"Une bonne pêche — mon vieux — mon vieux! ulvoi Jean Louis ja nauroi.

"Mutta Jean Louis —?" kuiskasi Rosseherre.

"Eihän hän voi nähdä meitä!" —

"Hihi — sakrenomdedi — trente sou — quarante — hihi", nauroi
Merenkuningas vuodekaapissaan.

Rosseherre vapisi koko ruumiiltaan. Hän käyttäytyi järjettömästi, itki ja kuiski ja peitti kasvoni pikaisilla suudelmilla. Sitten hän suuteli käsiäni ja jalkojani, sata kertaa. "Me o car", kuiskasi hän.

"Hyvää yötä, Rosseherre."

Hän saattoi minut ovelle.

"Hyvää yötä!" Hän hymyili ja hänen rintansa huokui vielä nopeasti.

Mutta kun olin jo mennyt pois, huusi hän minut vielä kerran takaisin.

"Kuule", sanoi hän, "etkö voisi minulle — lainata — sata souta — minulla on vanhaa velkaa". Hän änkytti. "Ei — ei sataa — viisikymmentä — kaksikymmentä sonta?" — — —

Seuraavana iltana koputettiin taas ikkunaani ja Rosseherre oli oveni ulkopuolella. Hän oli tullut sanomaan minulle, miten Jean Louis voi.

"Hän on jo parempi, on. Huomenna hän lähtee taas kalastamaan."

"Etkö tule sisään, Rosseherre?"

Rosseherre nauroi. "Tulen."

"No, tule siis!"

Kuinka kovalla äänellä lokit näinä öinä kirkuivatkaan Myrskylän ympärillä! Yannilla oli paljon tekemistä kaukana rannikolla, hänen oli tuotava hiiliä Creachiin.

Kun ilta tuli, istuin tavallisesti oveni edessä kivellä, joka vielä oli kuuma päivänpaisteesta, ja soittelin huiluani.

XVII.

Sitten tulivat suuret myrskyt ja kaikki kävi toisellaiseksi. Myrskyt itse olivat siihen syynä —

Eräänä aamuna heräsin puistatuksiin. Hengittäminen kävi minulle vaikeaksi. Menin ulos katsomaan, eikö ehkä taivas ollut laskeutunut maahan ja painanut saarta ollen siitä miehenkorkeudessa.

Kaikki oli hiljaa. Ruohot, meri, ilma. Meren yläpuolella oli jo näkymättömiin kadonneen höyrylaivan jättämä savupilvi, ja tämä savupilvikin oli liikkumatta. Harmaa, ukkomainen taivas katseli ylhäältä alas. Mihin oli elämä kadonnut?

Hetkeä myöhemmin kaikki muuttui.

Lokit olivat ensimäiset, jotka aavistivat juhlan tulevan. Ne lensivät laajoin, nopein kaarroksin vatsa meressä kiinni ja kirkuivat. Taivaanrannalle kohosi mitätön, lyijynharmaa pilvimuuri, mutta niin nopeasti kuin olisi se noussut jostakin syvennyksestä, ja noustessaan se kävi yhä tummemmaksi, melkein mustaksi. Pystysuoria vaaleita pilvenhattaroita kiiti sen edellä. Meri kävi synkäksi ja ryppyiseksi kuin villin, malttinsa menettäneen eläimen otsa. Nopeiden lokkien siivet liehuivat kalkinvalkoisina tumman pilven edessä. Myrskypääskyset lensivät sinne tänne kallioiden ympärillä ja kolkuttivat ja kuhersivat. Eräällä kalliolla istui harmaa haikara, katsoi merelle ja räpytteli silloin tälliin siipiään.

Mutta sydämeni jyskytti.

Äkkiä kuului vinkuva isku yläpuolellamme ja saari peittyi äärettömään sumupilveen, niinkuin se olisi kohonnut savuna ilmaan. Ruohonkorret painuivat maata vastaan, hiekkajyväset lensivät suhisten ilman halki. Siinä se nyt oli —

Mutta kaikkien pyhien nimessä, mitä laulua tämä oli? Se oli kaaoksen, sekasorron laulua ajalta, jolloin ei vielä mitään muuta ollut kuin musta vesi ja paljaat kalliot. Se oli alkumaailman jättiläisten taistelulaulua, jättiläisten, jotka maasta ja merestä kamppailivat ja murskasivat itsensä —

Meri jymisi raskaasti, kalliot kumisivat, ja pauhu yhtyi ontoksi, surisevaksi kohinaksi, joka pani kaikki vapisemaan. Ilma jylisi, ilmapiiri tutisi, pyörteet pörisivät kuten jättiläissuuruinen tuulettaja, ja ilmavirta kiskoi lihan luista, repi silmäluomia ja huulia, käänsi korvat nurin ja taivutti nenän mihin tahtoi.

Ympäröivät rannat olivat korkealla vaahdon peitossa ja näyttivät siltä kuin niille olisi satanut lunta. Meren kallioilla oli liehuvat kenraalintöyhdöt. Meri oli juovikas taivaanrantaan saakka; se ei ollut muuta kuin pari lentävää vaahtoharjaa ja yö niiden välillä.

Mutta vaahtoharjat hyökkäsivät saarta vastaan. Mitä lähemmäksi ne tulivat, sitä elävämmiksi ne kävivät. Ne olivat parvi kimoja, joilla oli hulmuavat harjat, vaahtoavat suut, ja jotka tömisyttivät etujaloillaan. Ne laukkasivat kallioita vastaan, syöksyivät korkeuteen, korskuivat, heiluttivat harjojaan ja vaipuivat murskautuneina selkä edellä takaisin mereen. Ja seuraavassa silmänräpäyksessä laukkasi toinen parvi esiin, hoi, hoi, hop, hop! Tuuli ruoski niitä ja ne tekivät parastaan, lensivät eteenpäin, ylöspäin, ja pirstoutuivat.

Se oli hän!

"Isä meidän — se on hän! Mitä minun on tehtävä? Neuvo minulle laulu, jota minun on ryhdyttävä laulamaan! Laulanko ruohonviheriästä merenpeikosta, joka makasi unessaan vetten alla ja joka nyt nousi esiin ja kääntelehtii kuin riehuva hyrrä?"

Poupoul hyppäsi minua vastaan, minä kävin kiinni sen niskaan ja olin vähällä kuristaa sen. "Varo itseäsi, Poupoul, etkö näe, että minä olen murhamies!"

Ja minä menin ulos ja huusin myrskyyn.

Alhaalla satamassa oli miehiä ja naisia, liehuvia lipunrepaleita, kaikki kauhuissaan ja kalpeina. Muuan vaimo juoksi huutaen edestakaisin ja väänteli käsiään. Hänen miehensä oli lähtenyt yöllä merelle eikä ollut vielä palannut.

Jokainen aalto vyöryi rantalaiturin graniittimuurien ylitse ja kohotti kuin leikkien raskaita rautarenkaita, niin että ne kalisivat. Kokonaisia vesiseinämiä syöksyi meitä vastaan. Rantalaiturilla oli graniittilohkare, vähintään metrin korkuinen ja levyinen, jonka piti olla erään poijun ankkurina. Se oli aallon tiellä, ja äkkiä aalto nosti sen ilmaan ja syöksi sen pitemmittä mutkitta päistikkaa alas laiturilta.

Postilaiva oli nopeasti tuotu sisäsatamaan: sen kannella juoksivat matruusit huutaen ja vetivät touveista. "Toimitsija" oli kytketty kuten raivohullu ketjuilla, metalliköysillä, nuorilla. Mutta se korskui ihastuksesta, kohosi pystyyn, katkoi kahleensa ja murskasi tuhansiksi kappaleiksi takanaan olevan "Notre Dame de l'Isle"-laivan peräkeulan. Ulkona raivoavassa lahdelmassa keinui Yannin pieni höyrylaiva ketjuihinsa kiinnitettynä. Pidä hauskaa, Yann!

Silloin näin äkkiä Rosseherren. Hän istui pienen sataman toisella puolella kallioiden keskellä. Hän näytti kelmeältä ja sairaalta, ja hän tuijotti, kulmakarvat koholla, etäisyyteen. Kädessään hänellä oli ruususeppele, ja hänen huulensa liikkuivat.

"Hoi, Rosseherre!" huusin kaikin voimin. Mutta minä en kuullut edes omaa ääntäni.

Äkkiä kajahti kuin rautainen haukunta myrskyn lävitse. Kellot soivat. —
Stiffin luona oli joku laiva merihädässä.

Lähdin heti sinne.

Stiffiin oli tuskin tunnin matka, mutta nyt se vei kokonaista kaksi tuntia. Pidin päällystakkiani hampain kiinni ja porasin pääni myrskyyn. Askel askeleelta minun oli kamppailtava eteenpäin. Myrsky oli terottanut sadepisarat neuloiksi ja ne pistivät ihooni kuin jäänuolet. Toisinaan minun oli pakko pysähtyä ja hengähtää jonkun kiven suojassa: jos vain löysin niin paljon suojaa kuin tarvitsin päätäni varten ja vetääkseni pari kertaa henkeäni! Kun jätin tuulensuojan, niin myrsky tarttui minuun kuin suhiseva vetohihna ja raastoi minut muassaan.

Poupoulin ei ollut paljon parempi. Joka kymmenennellä askeleella se käänsi takapuolensa myrskyä vastaan ja hengitti pää painettuna maata vastaan käpäläin väliin. Näin lokin, joka lensi takaperin! Se laskeutui uupuneena maahan, lepäsi hetkisen ja syöksyi uudelleen myrskyä vastaan. Se pyöri kuin laivan potkuri, mutta tuuli oli sitä väkevämpi ja sen täytyi jälleen lentää takaperin. Tuuli heitti sen korkeuteen kuin paperipalasen, se kirkui, räpytti kuin mielipuolena siipiään, mutta mikään ei auttanut, sen täytyi mennä mihin myrsky tahtoi. Kolmen tunnin kuluttua se oli Englannissa.

Äkkiä aloin viheltää. Heh! Niin, minä vihelsin tahtomattani. Tuuli soitteli huvikseen kurkunpäälläni, ja avaamalla ja sulkemalla suutani minä saatoin viheltää kokonaisen konsertin.

Mutta yli märän ahon lensi savua. Pysähdyin. Vaakasuora paksu savupilvi kulki myrskyn mukana. Oliko jossakin tulipalo? Paloiko joku laiva? Ei, se oli vesihöyryä. Saari oli tässä korkea kuin torni, mutta myrsky puhalsi niin tuimasti, että se kiskoi esiin vesihöyryn kallionkuiluista ja rotkoista, kuten savun savupiipuista, ja vei sen mukanaan. Kolme, neljä sellaista savupatsasta kulki saaren ylitse.

Tuossa oli vihdoinkin Stiff. Sen pieni keltainen valotorni ui koukistuneena vesikuplassa, Marconi-aseman tupa makasi vinkuvalla aholla kyyryllään kuin pahoinpidelty, harmaa eläin. Päivänpaisteessakin Stiff näytti niin lohduttomalta, autiolta ja ahdistavalta, että sydän rupesi lyömään hitaammin. Mutta tänään se oli maanalainen aavikko, joka herätti kauhua. Ja kuinka kamalalta näyttikään merkinlennätinpylvään musta lippu!

Myrsky työnsi minua täällä edellään kuin myttyä, paikoitellen se kantoi minua, ja lopuksi minun onnistui vain kiveltä kivelle ryömien nävertäytyä eteenpäin. Hengästyneenä ja miltei merikipeänä väsymyksestä pääsin Marconi-asemalle. Taoin tuota rautaista komeroa.

Herra Boucher oli kotona, Jumalan kiitos! Hän heittäytyi ovea vastaan.
"Vetäkäähän toki!" huusi hän.

"Minähän vedän!" vastasin minä. Ovi paukahti taas kiinni. Emmekö me, kaksi miestä, kykenisi avaamaan yhtä ovipahaista? Herra Boucher pisti ryhmysauvan ovenrakoon, minä vedin, ja ovi kääntyi räsähtäen auki seinää vastaan. Siinä se nyt oli kuin kiinninaulattuna. Teimme työtä kuin riivatut, sade ruoski kasvojamme, myrsky repi lihan irti luistamme — — — vihdoin.

"Joku laiva lienee merihädässä, herra Boucher?"

"Katsokaa tästä tähystysaukosta. Tuolla se on. Ettekö näe sitä?
Kalastajavene."

Minä näin sen nyt. Pienoinen purje läpätti siellä vaahtopäisten aaltojen keskellä.

"No?"

"He ovat hukassa. Eivät he voi mennä merelle, eivät lahteen, he viskautuisivat kallioita vastaan." Herra Boucher asetti päähänsä rautakaaren, jossa oli kuulotorvet, ja istuutui koneen eteen. "Kuuntelin juuri erään höyrylaivan ja Lizardin välistä keskustelua. Luulen että joku laiva on joutunut haaksirikkoon. Lukekaa tästä. Ei, nyt en kuule enää mitään."

Se oli Cunard-linjan höyrylaivan Celticin tiedonanto Lizardiin. Celtic sähkötti sivuuttaneensa hiilihöyry "Fullspeedin" viisitoista peninkulmaa etelään Scilly-saarilta; laivassa ei ollut ollut mastoja eikä savupiippuja, mutta kone oli ollut kunnossa.

"Niin, nyt menen eteenpäin. Paljon kiitoksia, herra Boucher."

Minun täytyi päästä rantaan! Vielä tänäänkin on minulle arvoitus, miten me, Poupoul ja minä, pääsimme alas jyrkkää polkua, mutta rannalle me tulimme, se on tosiasia.

Pieni joukko kalastajia oli kyyryllään kallionkoloissa. Vaja, jossa pelastusvenettä pidettiin, oli auki. Tietysti he eivät voineet lähteä merelle pienen lepattavan purjeen luokse. Olihan suorastaan mahdotonta saada venettä vesille. He seisoivat ääneti kädet housuntaskuissa ja tuijottivat silmät sirrillään merelle. Vaahtoliput heiluivat talonkorkuisina heidän ylitseen.

Vajan edessä istui eräs nainen kahden lapsen kanssa, ja kaikki kolme seurasivat liikkumattomina pienen purjeen piiritanssia. Naisen silmissä oli kova ilme ja hän nauroi kylmästi ja halveksivasti.

"Se on tuon merellä olevan laivurin vaimo", sanoi muuan kalastaja minulle. "Niitä on kolme miestä veneessä. Ne ovat olleet siellä jo yhden vuorokauden. Evästä niillä ei ole muuta kuin yksi leipä ja pullo viinaa. Eivät ne voi enää kauaa kestää. Hukassa ovat!"

Kotiin tullessani oli Myrskylä kuin rohtuman peitossa. Vaahtopalloja pyöri ilmassa. Raivoisat hyrskyt repivät veden kallioiden välissä likaiseksi vaahdoksi, jota tuuli kuljetti oikein kallionsuuruisina möhkäleinä. Oveni edessä sitä oli jalankorkuiselta, ja aho oli laajalti sen peitossa.

Myrsky oli puhdistanut suuren uunini kuin nuollen. Tomuhiukkastakaan ei ollut enää huoneessani nähtävissä.

Tänä yönä nukuin huonosti. Ajattelin alati pientä purjetta, joka Stiffin luona lepatti, piirissä pyörien. Nyt he olivat olleet kolmekymmentä tuntia merellä. Ja koko ajan samaa piiriä. Kenties he saattoivat purjehtia piirissä, joka oli läpimitaten kaksisataa metriä, mutta siinä olikin kaikki. Ja tuskin puolen peninkulman päässä rannasta. Ajatelkaahan! He näkevät Stiffin valot edessään, aivan silmiensä edessä, päivällä he olivat selvästi nähneet merkinlennättimen päässä olevan mustan lipun: se oli kuolema, joka siellä liehui, heidän kuolemansa se oli. Kenties he näkivät taloja, joiden paksujen seinien sisäpuolella saattoi turvassa istua kököttää ja syödä ja juoda — ja he pyörivät piirissä, kuoleman edessä, kuoleman, joka piti heitä leikkikaluinaan.

Yö oli täynnänsä sanoin kuvaamattomia ilmiöitä. Vesi roiskui katolleni ja valui alas pitkin seinää. Sadepuuskat rätisivät. Humisi ja kumisi. Kuului siltä kuin raivoisa jättiläisgorilla olisi istua kyyköttänyt kallioilla ja rummuttanut vatsaansa nyrkeillään. Huudot halkoivat ilmaa niinkuin ihmisiä olisi syöksynyt alas kallioilta, kirkuen pudotessaan. Naurua, kirouksia. Kaikki saaren merimiehet, jotka olivat hukkuneet, ne nyt huusivat ja heiluttivat nyrkkejään yli kallioiden. He valittivat, sillä he eivät saaneet nähdä enää kotiaan. Kaikki laivat, jotka olivat joutuneet haaksirikkoon, näyttäytyivät vielä kerran tänä yönä. Ne rätisivät, murskautuivat, upposivat. Ja melun lävitse kuulin meren kumean äänen. Meri kuohui syvyyksiään myöten. Ja siellä alhaalla piehtaroi vanhoja karvaisia kellokkaita, mylvien.

Bum—baha—bum baha!

Mutta pauhinasta kuulin, selvästi ulvonnan, yhden ainoan äänen pelottavan ulvonnan! Se riiteli Jumalan ja helvetin kanssa eikä voinut koskaan tulla mihinkään tulokseen. Se oli Poupon, murhaaja, jota meri ei tahtonut. Etkö kuule hänen ääntänsä? Toisinaan hän päästi huudon ja syöksyi alas, mutta tuli aina takaisin, ulvoi, kirosi Jumalaa ja maailmaa ja heitti kallioita Luojan kasvoja vastaan, kallioita, kallioita! Kuuletko?

Se ahon osa, jossa rakennukseni sijaitsi, oli nimeltään "englantilainen kirkkomaa". Kaksisataa vuotta sitten haaksirikkoutui täällä neljäkymmentä purjealusta käsittävä englantilainen laivasto, ja ruumiit peittivät rannan. Niin, nyt kuulivat nekin, että siellä ylhäällä tapahtui jotakin, ja tulivat esille. Ne huusivat ja loilottivat, monia satoja ääniä sorisi sekaisin, mutta minä luulin kuitenkin ymmärtäväni jokaisen yksityisenkin. Rakennus oli niiden tiellä, niiden täytyi jotakin hävittää, sillä ne olivat tulleet villeiksi. Ne heittäytyivät selkä edellä sitä vastaan. Ne potkivat ovia ja nauroivat. Avaa, avaa, you damn' rascal! Minä kuulin kaikki selvästi, kuulinpa senkin, että ne puhuivat englannin kieltä. Katolle! Niin, siellä ne nyt olivat katollakin, melusivat, rikkoivat kattotiilit, ja lopuksi ne huusivat minulle savupiipusta. Monta yhdellä kertaa: Ha! Ha! Ho! Ho! Son of a bitch. Hooo!

Nousin istumaan, ja hiukset kohosivat pystyyn päässäni.

Mutta samassa kiiti kimeä kirkuna rakennuksen ylitse, kuului laahaamista, ja korvani erottivat, miten ne poistuivat, miten viimeinen niistä liukui katolta alas. Ne juoksivat huutaen ahon ylitse. Salaman nopeudella, kaikki yhdessä, monta sataa. Kuulin, kuinka niiden melu katosi yhä kauemmas etäisyyteen. Purje! Niin, Stiffin luona lepattava pieni purje. Täällä oli niille työtä, täällä oli jotain tehtävää —

"Kenties he juuri nyt hukkuivat", ajattelin ääneen ja värisin.

XVIII.

Päivä tuli, ja hirmumyrsky kiiti pauhaten yli saaren kuten tuhannen raivoisaa pikajunaa. Se ei enää ulvonut, ei enää huutanut, se surisi, ontosti ja kumeasti. Ota lakki päästäsi, takki päältäsi, ripusta takki ja lakki rakennukseni seinälle, ilman naulaa, kuten kiinniliimattuina ne jäävät siihen riippumaan, niin kova tuuli kävi.

Pikku purje lepatti yhä entisessä piirissään.

Yö tuli, viisituhatta purskuvaa ihmissyöjää tanssi taloni ympärillä; taas vaikeni päivä, ja myrsky surisi.

Pieni purje oli kadonnut.

Kalpenin sen kuullessani.

Mutta juuri kun kaikki olimme Chikelin krouvissa ja kiivastelimme: diaul! yksi leipä ja pullollinen viinaa, kaksi päivää nukkumatta ja sellainen työ — niin ovi aukeni, ja kuka tuli sisään? Kolme merenhaltiaa! Kolme aavetta, joiden kasvot olivat kalkinvalkoiset ja huulet siniset, kolme ruumista, jotka päiväkausia olivat olleet suolaisessa vedessä, silmät lasiset, ohuet hiukset tahmaisina ja huulilla mielipuolinen kalmanhymy.

Kas niin, siinä ne nyt olivat!

Kaikki kävivät ihan äänettömiksi.

Mutta sitten alkoivat nuo kolme aavetta parjata mitä ilkeimmin. Olisitte antaneet meidän kaikessa rauhassa, auttamatta, hukkua, koiranpojat! Jumalan kiitos, he elivät.

He olivat ryhtyneet epätoivoiseen keinoon. Olivat lähteneet avoimelle merelle, kuollakseen — tai purjehtiakseen saaren ympäri ja päästäkseen jossakin pujahtamaan suojaan. Se oli onnistunut. Hoho, veliseni! Ja nyt me suutelimme heitä kaikkia.

He ajoivat viinaa kurkkuihinsa ja huuhtelivat kaulaansa ryypyillä. Yksi heistä pudotti kolme, neljä lasia, hän oli tykkänään menettänyt käsistään tuntoaistin ja nauroi mielipuolen tavoin.

Silloin tuli vielä yksi aave sisään. Mutta se ei ollut, valkoinen, vaan musta kuin neekeri, josta sieltä täältä oli väri lähtenyt, ja sen silmät olivat punareunaiset. Se oli Yann. "Pikku kapteeni" puhui kuin kumiseva tynnyri, ja hänellä oli kamala yskä.

"Minun täytyi lähteä maihin", yski hän, "minulla ei ole enää ollenkaan konjakkia. Heh, emäntä! Nopeasti! Viime yö oli oikea helvetti. Tahdotkos tulla mukaan laivalle? Heh?" Ah, Yann, miten pilkallisesti ja ylpeästi sinä naurutkaan!

"Kuusi pulloa konjakkia, rouva Chikel!" vastasin minä. "Hiukan juustoa.
Onko sinulla leipää? Eteenpäin, Yann!"

Satamassa uivat särkyneen "Notre Dame de l'Isle"-laivan kappaleet. Joka aallon mukana ne ajelehtivat edes ja takaisin. Ketjuihin kiinnitetyltä. "Toimitsijalta" oli katkennut pari kylkiluuta, sen perä oli karilla ja se hoippui kömpelösti.

Hyppäsimme veneeseen, Poupoul edellä. Se oli tyytyväisyydestä ihan hengähtämätön heti kun se sai hypätä veneeseen. Airot upposivat veteen ja vene ajautui pakenevan aallon mukana pois rannasta. Yann istui niska kyyryssä peräsimessä ja seurasi vaanien aaltojen liikkeitä, aivan kuten nyrkkeilijä vastustajansa puuhia. Hän huusi käskyjä matruuseille, ja he katsoivat jännityksissään hänen suutansa, sillä täällä myrskyssä ei voinut kuulla sanaakaan. Meidän oli soudettava viisisataa metriä, mutta näytti siltä kuin emme koskaan pääsisi "Työmieheen". Monta kertaa oli vene kirjaimellisesti pystysuorassa.

"Työmies" kiskoi molempia ankkuriketjujaan, nousi pystyyn ja potki kuin hevonen. Sen kansi oli milloin vedenpinnan tasalla, milloin taas kohosi yhden kerroksen korkeudelle ilmaan, ja "Työmies" näytti punaisen vatsansa.

Ensin nousi Yann laivaan, sitten ojensin hänelle innosta vavahtelevan
Poupoulin, viimeksi menin minä.

"Työmies" oli täydessä vauhdissa. Kaikkien seitsemän solmuvälinsä nopeudella se puski eteenpäin, eikä kuitenkaan päässyt päkähtämäänkään. Kokonaisten talojen, kokonaisten katujen suuruisia vavahtelevia vesijoukkioita syöksyi sitä vastaan. Aaltorivien välimatka oli hyvin kaksisataa askelta. Pitkiä humisevia tasankoja lensi esiin, vesivuoret kasvoivat niistä vavahdellen, "Työmies" nousi, kiipesi, hyppi, liukui alas, ja seuraava humiseva tasanko lensi esiin.

Tuuli hajoitti pärskyt, niin että aallot näyttivät siltä, kuin niiden päälle olisi ripoteltu pitkiä valkoisia villalangan pätkiä. Ne olivat kuin lentävä mustanvihreä vuoristo, jonka rotkoissa ja halkeamissa lumi suli. Ne kiitivät salamannopeasti höyrylaivan kylkiä pitkin, pyörivät raivoten ja kiipesivät kumisten ja sihisten kannelle. "Työmiehestä" valui vettä joka paikasta.

Hyökyaalto syöksyi vaakasuorasti "Työmiehen" ylitse, keulasta perään, ja minä sain koko panoksen vasten kasvojani.

"Eteenpäin"! ärjyi Yann ja työnsi minut luukusta alas.

Pienessä, pahalta haisevassa kajuutassa oli mahdoton pysyä hetkeäkään pystyssä. Se oli pimeä ja pyöri täyttä vauhtia kuin haikalan vatsa. Ja tunnettuahan on, että hai näveröi itsensä kierreviivaisesti veden lävitse. Tuulenpuoleinen ikkunaluukku oli pantu kiinni, ja me saimme vähän valoa vain silloin, kun vastakkainen ikkuna oli vedenpinnan yläpuolella.

Poupoul yskähti hiukan. No, Poupoul, et kai toki? Kaikkea vielä johtuu mieleesikin, laivakoira! Ei, Poupoul oli vain huvikseen hiukan yskähtänyt, se tunsi olevansa täällä alhaalla kuin kotonaan.

"Juo, nopeasti!" huusi Yann ja kaatoi konjakkia läkkikasariin. Heti rupesimme juomaan hurjasti. Täällä alhaalla pyörivässä haikalanvatsassa ei ollut valinnan varaa, joko — tahi. Siis kippis, hyvät naiset!

Vietin kaksi ihan unohtumatonta päivää ja yötä "Työmiehessä".

Kun alkoi nousuveden aika, niin Yann päästi vapaaksi perämiehensä ja asettui hänen paikalleen. Meidän täytyi nousta kannelle. Heti kun pistimme päämme ylös luukusta, pyyhkivät tuuli ja vesi riivinrautana kasvojamme. Sitten me kiipesimme kahden hyökyaallon välillä kapeita rautaportaita ylös komentosillalle, ja sinne me sidoimme itsemme kiinni.

Myrsky otti meidät vastaan raakamaisin riemuhuudoin, aivan kuin olisimme olleet sitä piilossa. Vesipärskyt mäjähtelivät öljypukuihimme ja kiinnisidottuihin myrskylakkeihimme, ja kokonaisia vesiröykkiöitä syöksyi alas päällemme. Komentosillalla oleva vesi ulottui kehräluuhun saakka, mutta kun olimme paljain jaloin, ei se tehnyt sen suurempaa vahinkoa. Se huojui edestakaisin, kunnes se vesiputouksen tavoin syöksyi alas rautaisia portaita. Toisinaan iskivät vesipommit höyrylaivaan, ja mastot, savupiippu, kaikki peittyi vaahto- ja sumupilveen.

Yann yski kamalasti ja kirosi herkeämättä. Hän oli loukannut puhetorvessa suunsa verille ja oli raivoissaan. Jokaisen aallon hän otti vastaan kirouksin, niinkuin se olisi ollut hänen henkilökohtainen vihamiehensä. Aina kun tällainen lentävä vesivuori vyöryi esiin, huusi hän puhetorveen: Takaisin! — ja kun olimme kiivenneet ylös vuorta: Eteenpäin! — jotta tuhansien vesitonnien sysäykset olisivat lievittyneet.

Ankkuriketjut tiukentuivat, narisivat, kalisivat, keula painui alas, linkoutuakseen heti senjälkeen muutamien kerrosten korkeuteen. Usein kallistui höyrylaiva niin, että komentosilta oli jyrkkä kuin rakennuksen pääty.

Meri oli yöllä musta kuin piki, ja pyörivät vaahtoharjat loistivat kuin lumi. Creach heilutti valokeilaansa ja valaisi kamalan ryppyisää merta. Pärskyjen huurut hohtivat ja välkkyivät sen loisteessa. Sitten näimme myöskin joka seitsemäs sekunti "Kameelin", joka laukkasi kaukana lahdella. "Kameeli" oli kallio, korkea kuin viisikerroksinen talo, mutta vesi vyöryi sen ylitse. Toisinaan kohosi vaahto kaikille suunnille, aivan kuin "Kameeli" olisi juuri hypännyt mereen hyvin korkealta.

Kello kolmen tienoissa yöllä sattui meille onnettomuus. Keulamaston huippu katkesi ja lensi sievine lyhtyineen mereen. Yann päästi kirouksen, joka oli pisimpiä ja kamalimpia, mitä ihmiskieli milloinkaan on lausunut. Varmaankin hän olisi raivoissaan syöksynyt maston perään, jos hän ei olisi ollut kiinnisidottu.

"Seikka on se", huusi Yann korvaani ja käänsi keulan erästä aaltoa vastaan, joka tuli korkealle kohotetuin valkoisin käpälin vinosti meitä kohti ja sivuutti kaikki muut aallot, "että ankkurit olivat kyllä käyneet kiinni, mutta piru ties, kestävätkö ketjut vielä kauan. Siinä tapauksessa hyvää yötä, viidessä minuutissa olemme ajautuneet kallioihin. Pidä varasi! Viekööt kaikki helvetin löyhkäävät paholaiset sinut, karvainen sikiö —! En arrière!" Suunnattoman suuri vetten paljous löi yli kannen, ja höyrylaiva vajosi niin syvälle, että kesti kokonaisen ijäisyyden, ennenkuin se taas voi ponnistautua ylös.

Silloin tällöin tein pienen käynnin konehuoneeseen. Kiipesin portaita alas kannelle, odotin siksi kunnes saatoin saada kiinni lähimmästä rautajohteesta, ilman että jouduin pyyhityksi pois kannelta, ja ryömin eteenpäin pannuhuoneen suojassa. Siinä, missä tuuli löysi raon, puhalsi niin vimmatusti, että tunsin, miten liha siirtyi pois luista ja irtautui.

Haha, siellä ne olivat, mustina kuin murjaanit ne tekivät työtä siellä alhaalla. Koputin kiinniruuvattuun luukkuun, ne katsoivat ylös, irvistivät, ja koneenkäyttäjä avasi. Menin alas rautaisia tikapuita myöten. Kuinka lämmin täällä oli!

"Teidän, lurjusten, on hyvä olla täällä!"

"Miksi et ole tuonut meille mitään juotavaa?"

Niin, kuinka saatoin uskaltaakaan tulla konjakitta näiden nokipaholaisten luokse, joiden kurkut paloivat ilmitulessa?

"Tuon heti!"

Ryömin taas ulos luukusta, tein matkan kajuuttaan edestakaisin, ja siellä minä taas olin. Lämmittäjä kaatoi kuumaa vettä kannuun ja sekotti suuren kulhollisen konjakkijuomaa. Täällä alhaalla haisi öljyltä ja puhdistusvilloilta. Viskimet kalisivat ja uuninsuu sylki liekkejä. Täällä oli hehkuvia kivihiilenpalasia, joilla oli tarkotus käydä paljaiden jalkojeni kimppuun. Myrsky tohisi etäisyydessä, täällä oli hyvä olla, tunsin itseni turvalliseksi kuin hienossa salongissa, kun ulkona sataa rakeita. Tuuli suhisi ja vinkui puhetorvesta, ja yksitoikkoisena rätinänä tulivat Yannin komentosanat: en route, doucement, en arrière! Koneenkäyttäjän käsi oli vivussa, kone jyskytti, ja kun potkuri oli koholla vedestä, niin laiva tutisi ylhäältä alas asti.

"Hau—hau — hau, en route!" yski Yann.

"'Pikku kapteeni' on hiukan vilustunut!" Miehet rakastivat Yannia ja luottivat häneen. Jos hän toisinaan hyökkäsikin heidän kimppuunsa nyrkki pystyssä, niin hänellä oli hyvät puolensa, epäilemättä. Ja sitten: hän oli taitava!

Pojat täällä alhaalla viettivät omaa elämäänsä; mitä ylhäällä tapahtui, se ei heitä liikuttanut. No niin, tänäänhän oli kyllä työtä — mutta se ei estänyt heitä haastelemasta kaikessa rauhassa tyhmyyksistä, joita olivat tehneet Brestissä erään lihavan tarjoilijatytön kanssa — hahaha!

Puhetorvi pärisi, ja höyrylaiva viskautui ylöspäin. Hyökyaalto vapisutti sitä ja se vaipui takaisin. Mitä nyt tapahtuisi? Hetkisen se oli liikkumatta, sitten se painui kyljelleen, niin että lattia oli miltei luotisuorassa ja että täytyi käsin, jaloin tarrautua kiinni. Emme sanoneet sanaakaan. Vipusimessa oleva koneenkäyttäjä näytti vahankeltaiselta nokikerroksen alla.

"Jos 'pikku kapteeni' ei nyt pian anna jotain käskyä, niin hän on suistunut mereen!" sanoi hän ja avasi kuunnellen suunsa ja silmänsä.

"En route, nom de chien!" Tätisi puhetorvi.

XIX.

Heti kun Yannin työvuoro oli lopussa, muuttui hän täydellisesti yksityismieheksi ja oli olevinaan niinkuin koko höyrylaiva, tuo vanha laatikko, ei koskisi häntä laisinkaan.

Söimme illallista. Yann leikkasi tavattomia koloja limppuun ja juustoon ja työnsi suunsa täyteen molemmilla käsillään. Purressaan vielä oikealla poskellaan hän jo joi vasemmalla pullosta. Hän ei hukannut aikaa hetkeäkään, hän oli alati täydessä vauhdissa. "Syö ja juo!" huusi hän silloin tällöin. Yann parka! Hän oli menettänyt äänensä tykkänään. Puhdistaessaan vielä hampaitaan kielellään hän jo kiskoi korkkia uuden pullon suulta.

Sitten hän otti laatikosta sikaarin, nojautui taaksepäin ja veti pari syvää henkäystä.

"Haha!" nauroi hän.

"Kippis, kapteeni!"

"Haha!" Yann siristi silmiään hyväntuulisesti ja päästi tyytyväisyydestä tuhnun. Sitten hän purskahti äänekkääseen, yskivään nauruun ja valmistautui tupakoimaan. Mutta ei pidä luulla, että Yann poltti sikaarin noin vain ilman muuta. Yann ei tehnyt mitään noin vain. Lähelle toista päätä hän leikkasi uurroksen sikaariin, ja siitä kohden hän sen sytytti. "Katsohan tänne! Kylläpä silmäsi menevät selko selälleen Tästä tulee — hahaha! — munkki tästä tulee!"

Muutaman vedon perästä hehkui uurros, ja se oli, taivas paratkoon, munkki kaavussaan, kasvot tulipunaiset, ja nyt se sai sen lisäksi vielä harmaat hiukset!

Yann katseli munkkia ihastuneesti. "Hahaha! Näetkö sitä? Munkki, fransiskaani, benediktiini, kapusiini!"

Hän nauroi riemuissaan.

Seuraavaan vahtivuoroon oli hyvästi neljä tuntia ja niinpä juttelimme hiukkasen. Me olimme syöneet ja juoneet niin paljon kuin tarvitsimme, ja nyt joimme huviksemme. Me joimme silkkaa konjakkia laakeasta läkkiastiasta ja kiipesimme käsi kädessä yhä ylemmille asteille, korkeammille porraspuille. "Työmies" tarpoi, tutisi ja natisi kaikissa liitteissään, niinkuin olisi se tahtonut repeytyä kahtia. Hyökyaallot iskivät laivankanteen päämme päällä, ja pieni öljylamppumme heilui kitisten ja savusi. Yannin kasvot olivat aivan mustat, ja hänen mustista kasvoistaan kiilsivät kirkkaina, melkeinpä valkoisina hänen vedensiniset silmänsä. Palava munkki haisi niinkuin sen hiuksissa ja ruumiissa olisi ollut sarvenpalasia.

Keskustelu alkoi. Emme voineet koskaan jutella viittäkään minuuttia joutumatta tukkanuottasille. Lepäsimme niin mukavasti kojuissa, tupakoimme, mutta kuinka olikaan, hyppäsimme pystyyn ja karjuimme toisillemme.

Niinpä esimerkiksi oli Yannin toinen koneenkäyttäjä keuhkotautinen, ja Yann oli antanut hänelle sen neuvon, että hänen on hengitettävä sisäänsä kuumaa uuninhehkua, tappaakseen basillit.

Sitä pidin vääränä! Suorastaan takaperoisena!

"Nykyaikainen tautioppi pitää suurta kuumuutta myrkkynä, niin juuri, myrkkynä — Yann!"

Yann vastasi purevalla pilkkanaurulla.

"Ja sairaita lähetetään Egyptiin — haha!"

"Ilman kuivuuden takia!"

"Eh bien, mon cher monsieur le docteur — eikö ilma uunin edessä ole kuivaa?"

"Sinä olet kahdenkymmenentuhannen tonnin nauta, Yann!"

"Haha! Kylmän ilman pitäisi siis parantaa? Katsos vaan!"

"Niin, siinä on vähemmän basilleja."

"Bien! Miksi ei sairaita lähetetä pohjoisnavalle? Oletko ehkä kuullut, mon très cher ami, että keuhkotautinen lähetetään pohjoisnavalle? Niin! Muutoin, veliseni, eräs nizzalainen erikoistuntija" —

"Vaiti! Vaiti!" ärjyin minä.

"Minä puhun niin kauan kuin tahdon!" kirkui Yann.

Ei, oli mahdoton vetää vertoja Yannille ja hänen viidellekolmatta veljelleen sekä viidellekymmenelle serkulleen, jotka olivat hajallaan ympäri koko maanpiirin. Puhuipa sitten koneista, tähtitieteestä, tulitikkuteollisuudesta, yhtä kaikki, aina oli Yannilla joku ammattimiesveli, joka oli ilmoittanut hänelle tuoreimmat tutkimuksen tulokset asiasta. Yann, Yann, ei sinun kanssasi voi kiistellä. Mutta Yann tempasi aina voittolipun itselleen ja heilutti sitä riemuiten.

Sitten hän kiipesi seuraavalle porraspuulle, ja siinä alkoivat tilakysymykset sekä taidonnäytteet. Yann heitti tusinan tulitikkuja pöydälle. "Järjestä ne nyt niin, että —"

"Mene helvettiin, Yann!"

Mutta Yann järjesti tulitikut niinkuin kuului asiaan ja nauroi. Hänhän tahtoi vain todistaa minulle, etten minä mitään tietänyt, en mitään, enkä mitään osannut, en kerrassaan mitään. "Vuolenko sinulle viuhkan yhdestä puupalasesta?"

"Älä vuole!" Mutta olin kuitenkin utelias näkemään, miten hän sen tekisi.

"Saatpa nähdä. Sellaisia tehdään purjelaivoissa."

Yann nousi seisomaan ja katsoi nopeasti ympärilleen. Hän löi irti listan karttakaapista ja alkoi heti tehdä työtä. Yksi, kaksi, lastut lentelivät. Hän istui kojussa polvet koukussa ja käsitteli varmasti veistä, vaikka heittelehtikin lakkaamatta ylös ja alas. Toisinaan hän ponnisti polvellaan pöytää vastaan, jottei hän joutuisi viskatuksi toiselle puolelle. Ensin hän veisti sauvan, johon hän teki moniin paikkoihin uria — niistä tuli kädensijan ja viuhkan kaistojen koristuksia — sitten hän halkoi sen ohuiksi suikaleiksi ylhäältä kädensijaan saakka, ja nämä suikaleet hän varovasti käänsi ulospäin. Noin! Viisi minuuttia ja valmis! Haha! Hän leyhytteli sillä itseään, kiemaillen.

"Ensi kerralla veistän sinulle konjakkipullon sisään kolmimastoisen laivan."

"Herra varjelkoon!"

"Täysissä varustuksissa, ystäväiseni!"

Sitten Yann esitti minulle erään lempitempuistaan. Hän otti veitsen, tylsän, likaisen kojeen, jolla hän teurasti kaloja ja rottia, pani sen peukaloaan vastaan ja leikkasi. Veri kumpusi esiin. Yann pisti peukalon suuhunsa, hieroi sitä — mitään ei ollut enää nähtävissä. Hoho! Menin lähemmäksi. Petkuttaja sinä olet, Yann! Eihän siellä voinut hyvin nähdä, savu oli liian tiheää. Yann teki riemuiten tempun uudestaan ja näytti minulle tarkoin kaikki sen eri asteet. Nyt hän kaivoi puukolla peukalon kynnen ympärille kolon, joka hitaasti täyttyi mustalla verellä. Hän nuoli, puristi — poissa!

"Pirunmoinen mies sinä olet!"

Mutta Yann nauroi minulle paljonmerkitsevästi: ja mitä, sinä osaat? Et mitään.

Niin, todellakin, minä en osannut mitään. Osasin katkaista käärelangan olkavarteni lihaksella, osasin viheltää kaksiäänisesti, sylkeä amerikalaiseen tapaan, soittaa huilulla kaksi ikivanhaa laulua ja yhden lurituksen — pelkästään vähäarvoisia temppuja.

Sitten Yann otti tavattoman suuren ryypyn ja heittäytyi pitkälleen kojuun, sikaari suussa. "Ei ole nyt moittimisen syytä, kun on päässyt joksikin!" alkoi hän tyytyväisenä ja katsoi savupilveen.

"On tässä tullut kapteeniksi, saa satakaksikymmentä frangia kuussa, voi polttaa sikaariaan, ja onpa tässä koju missä maata! Mitäpä vielä toivoisit? Pahin on takanapäin. Ah, kamalin, tiedätkös, heh, mitä kamalin on? Pane minua varten satatuhatta frangia pöydälle — ei, ei ikinä enää! Kaksi kertaa minä olen ollut mukana. Se oli koirain elämää, sikojen elämää!"

"Mitä hullutuksia sinä nyt puhut?"

"Pöllöpää, etkö muka kuule? Minä puhun St. Pierrestä, piru vieköön! Viisikymmentätuhatta turskaa, kahdeksankymmentätuhatta yhdellä pyyntikaudella. Heh, rakkaani! Laiva on ylhäältä alas asti täynnä suolaa, ja työ alkaa. Kaloja, kaloja, ei mitään muuta kuin kaloja! Sinä nukut, olet kuolemanväsynyt, pique! pique! ylös! Kalat ovat siinä! Hyppää housuihisi!"

Tässä Yann oli hyppäävinään housuihinsa ja hierovinaan unta silmistään.

"Ulos pakkaseen, brrr! Sinä vaaput sinne tänne ja lasket koukut ja koet ne ja nukut samalla."

Yann laski koukut, koki ne, ja nukkui samalla.

"Äkkiä — tsh! — valaskala tulee ja ajaa pois kalat. Asetut korvallesi. Pique, pique! Oh, mene helvettiin! Siinä sinä seisot päivät ja yöt, sumussa, myrskyssä, lumituiskussa, ja kalastat. Tai sinä leikkelet päitä poikki, tuhannen päätä yhdessä päivässä, kaksi tuhatta. Pöydässä on pitkä naula, siihen sinä pistät kalan ja leikkaat siltä yks-kaks pään poikki. Repäiset maksan pois, tynnyriin, suolet sinä heität mereen. Laivan vasemmalla ja oikealla puolella kääntelehtii haikala, haukkailee ja syö kaikki, sillä haikala ei ole mitään muuta kuin sika. Oh, mikä kamala löyhkä! Maksa haisee, kalat löyhkäävät, koko laiva löyhkää ylhäältä alas kuin mädänneeltä kalalta. Kippis, veliseni! Sinua inhottaa, ja mieluimmin sinä hyppäisit mereen. Olen nähnyt aikamiehiäkin, jotka ovat itkeneet kaikkea tuota kurjuutta.

"— Hehe! Mutta lystikästä se sittenkin on! Siellä on merkillisiä asioita. Esimerkiksi aurinkokala! Se on miehen pituinen ja ohut kuin lautanen. Sillä on kasvot ja nenä kuin pienellä, kokoon kuivuneella juutalaisella, juutalaispiirteet. Se heiluttaa sivujaan näin, näetkös, tällä tavoin se ui. Sen juutalaisnenän edellä ui pieni kala, se on sen luotsi. Sillä aurinkokala on tavattoman tyhmä ja melkein sokea. Sinä naurat itsesi puolikuoliaaksi sille. Niinkuin paksu pankkiiri, jonka sääret ovat heikot, näytättää se oppaallaan itselleen kaikki nähtävyydet, ja sitten, kun se on syönyt kylliksi, tekee se itsensä painavaksi ja putoaa meren pohjaan. Siellä se makaa hiekassa, litteänä kuin sanomalehti, ja nukkuu ja sulattaa ruokaansa.

"— Sitten on siellä miekkakaloja, jotka eivät millään muotoa voi sietää valaskalaa. Heti kun tuollainen höyryruisku tulee täyttä vauhtia, linkoutuu miekkakalani ilmaan, monen metrin korkeuteen, ja kaivaa miekkansa valaan mahaan. Alas valas!

"— Niin, lempo soikoon, hauskan maailman on meidän Herramme luonut. Hohoho, kuinka hän on saattanutkaan keksiä niin paljon hupsutuksia! Sitten voit pitää hauskaa myöskin hain kanssa. Lasket köyden mereen, vips, se leikkaa sen poikki kuin sikaarin. Olemme myöskin silloin tällöin pyydystäneet hain, lystin vuoksi, Herra Jumala, kuinka ne haisevat! Ja varo itseäsi menemästä vielä tuntikausiin liian lähelle sitä! Se sika on täynnä sähköä ja antaa sinulle sellaisen "iskun, että menetät kuulosi ja näkösi.

"— Heh! Avaa uusi pullo, meidän täytyy juoda! Meri on halpamielinen tänään! — Syödäksesi et sinä siellä matalikoilla saa mitään. Sinulle voi tulla pahat olot. Pari perunaa ja vihreitä papuja, sunnuntaina palanen ihraa, mitättömän pieni palanen, ja lasi viiniä. Ihra lunastetaan niinkuin pantit panttileikissä. Kuka saa tämän palan? Muutoin syntyisi riitaa, sillä kaikki ovat nälästä hurjia kuin sudet. Ja kyllä siellä vihataankin, parin kuukauden päästä siellä vihaa parasta ystäväänsä. Pois tieltä, senkin irvinaama! Oh, millaista elämää! Koko pyyntikauden aikana ei yksikään mies pese itseään enää, miksipä hän sen tekisi? Tuleeko nättejä tyttöjä laivalle? Mutta ennen kotimatkaa mennään St. Pierreen ostoksille. Kaikki lähtevät maihin ja kaikki pesevät itsensä. Pelkästään uusia kasvoja. Uusi miehistö, heh? Bon jour, messieurs!

"— Mutta on monta, jotka eivät matkusta kotiin, ystäväni. Ei kannata tulla ruumiina kotiin. Et saa unhottaa myrskyjä — etkä jäävuoria. Äkkiä ne sukeltautuvat esiin edessäsi, ja ne musertavat sinut, ne eivät huomaakaan sinua. Ja suuret pikahöyrylaivat sumussa! Silloin on käytettävä sumusireeniä — tuu — tuu! — päiväkaudet. Niiden tulo kuuluu jo peninkulmain päästä. Ne mölyävät kuin nälkäiset karhut. Se tulee yhä lähemmäksi, lähemmäksi. Makaat kojussasi, heräät, kuuntelet, ja hiuksesi nousevat pystyyn. Kaikki hyökkäävät kannelle: isäntä, höyrylaiva ajaa päällemme! Mitäs teet? Jospa se ei kuulekaan sinua? Ei tuule, mihin mennä? Ja mistä se tulee? Heh, nyt se on aivan lähellä, vähemmän kuin kahdensadan askeleen päässä. Nyt et enää kuule sen tuloa, vaan näet, jos se on välttämätöntä. Seisot ja odotat ja hampaasi lyövät pelosta loukkua."

Totisesti, Yannin hiukset nousivat pystyyn pelkästä muistelemisesta!

"Silloin — se huutaa kauempana — se on ohitse! Olet vielä kerran päässyt siitä ehein nahoin. Joka vuosi tulee puoli tusinaa veneitä poikkileikatuiksi, pieni räsähdys vain, ja se on poissa."

"Eikö se tule takaisin, Yann?"

Yann nauroi.

"Asiaa sietää ajatella. Se tarvitsee neljännestunnin ehtiäkseen takaisin. Ja missä sinä olet silloin? Se löytää kenties kokonaisen saaren suolatuita turskia, siinä kaikki. — Mutta sanokaammepa, että sinä tulet takaisin. Laivanvarustaja antaa sinulle palkkasi, kuusisataa tai kahdeksansataa frangia, ja sen lisäksi hän antaa sinulle lahjaksi kaksi turskaa. Ensin juot silloin itsesi juovuksiin ja nukut sitten jonkun aidan takana, rahat nyrkkiinpuristetussa kädessäsi. Siinä on turvallisinta. Rahat annat äidillesi. Saat häneltä kymmenen frangia, jotta voit viettää hauskan päivän, hän pynttää sinut hienoksi ja sinä kävelet kylässä pieni ruokokeppi kädessä ja annat ihmisten ihmetellen katsoa itseäsi. Niin, tässä minä taas olen!

"— Jos sinulla ei ole äitiä, niin menet heti tyttöjen luokse. Olet siellä kuin kotonasi, syöt, juot, pidät hauskoja hetkiä koko talon kanssa, omistajattaresta aina palvelustyttöön saakka, he ottavat sinulta kaikki mitä sinulla on ja heittävät sinut ulos. Siinä sinä taas olet.

"— Menet ja otat pestin, ja paria päivää myöhemmin sinä olet taas tullut vihreiden papujen ja perunain ääreen. Hehe! Mutta lystiä se oli. Ja kaikki muutkin kertovat sinulle, kuinka lystiä se oli. He laulavat ja sinä laulat mukana ja olet turvassa. Olet taas merellä, jonne kuulut."

Äkkiä Yann rupesi kuorsaamaan. Hän saattoi nukkua ja herätä milloin tahansa, ja hänelle oli myöskin yhdentekevää, missä asennossa hän nukkui, istuiko kivellä vai makasiko maassa, kasvot käsissään.

Istuin kojussa polvet koukussa ja tupakoin. Toisinaan minua hiukan huimasi, se ei ollut enää hauskaa. Höyrylaiva keinui hirveästi. Kun ankkuriketjut pingoittuivat, niin sitä vavisuttivat kamalat tempaisut, pannen kaiken ähkymään ja natisemaan. Se vapisi koneen kolkutuksesta, ja kun potkuri pyöri ilmassa, niin sen sivut tutisivat.

Ylhäällä päämme päällä vinkui myrsky touveissa, hyökyaallot mäjähtelivät, ja sitten pisaroi ja porisi vettä luukusta. Aivan korvani juuressa iskivät vesijoukkiot laivan seinämään kuin juntta. Kaksi sormenleveyttä, ja siellä oli meri. Näin ikkunasta, kuinka se hyökkäsi "Työmiehen" kimppuun hiotuin kirvein ja teräväkärkisin, kirkkain miekoin. Lasi oli pikimusta, me olimme veden alla; suuria, mulkoilevia silmiä katsoi lasista, valkoiset, pitaaliset kasvot tuijottivat sisään, näin majakan valon ja vaahtoharjat, olimme vedenpinnan yläpuolella.

Poupoul nuoli kättäni ja heilutti häntäänsä. Sen oli hauska. Se luuli, että olimme kaukana merellä ja että se huomenna saisi kulkea kannella ja haukuskella lentokaloja. Haastelin hiukkasen sen kanssa.

Silloin Yann heräsi.

"Haha, ja nyt olet täällä, olet kapteeni", jatkoi hän juttuaan. "Ja taskussasi on kolmenkymmenen frangin hopeakello. — Oletko juonut kaikki? Eteenpäin!"

Häneltä oli kulunut hukkaan kymmenen minuuttia, ja ne oli saatava takaisin. Muutoin, hän oli oikeassa: täytyi juoda. Jos silmänräpäykseksikin lakkasi, niin tuli kauhean merikipeäksi.

Yann nouti nyt eräästä pienestä laatikosta kuuluisaa sitruunamehuaan, jota hän tiputti konjakkiin. Sitä sekoitusta hän sanoi punssiksi. Tämän punssin vaikutus oli vastustamaton, ja juuri se oli Yannin tarkoitus. Yksi pisara tätä nestettä riittikin muuttamaan litran vettä väkeväksi sitruunajuomaksi. Neste oli peräisin jostakin haaksirikosta ja oli luullakseni aiottu hajuvesien tai saippuan valmistukseen.

Syöksyimme jälleen sanaharkkaan, kävimme kovaäänisiksi, kiivastuimme, ja käsittelimme nyt ylimalkaan vain sellaisia asioita, joista emme kumpikaan ymmärtäneet kerrassaan mitään. Mutta emmeköhän hiukan pettäneet itseämme, Yann? Emmeköhän puhuneet niin hengähtämättä salataksemme tuskaa, joka kalvoi syvällä sydämissämme? Eiköhän mielessämme ollut, kun juttelimme ja olimme olevinamme huolettomat, alati tämä yksi ajatus: jos nyt ketjut katkeavat —?

Sitten me rupesimme kamalasti valehtelemaan. Siinäkin Yann oli voittamaton. Hän otti heti hyvän vauhdin. Nyt hän oli tullut sille puolapuulle, jolla hän käytti valituita, taitehikkaita ja mutkikkaita sanontoja: on aivan asianhaarojen mukaista, sillä ei ole syvempää merkitystä, primo, secundo. Hän kertoi hirveän jutun "Pacifique"-laivasta, kolmimastosta, joka ajelehti ilman peräsintä, ilman mastoja, ilman purjeita ja ilman tuulta. Ja ilman ruokaa. He olivat heittäneet arpaa ja syöneet ensiksi perämiehen, sitten kyökkipojan, sitten —

Siinä istui Yann kyyneleet silmissä, minun nauraessani kuollakseni. Kun heti johtui mieleeni jättiläisvalhe, jolla olisin voinut hänet nolata, niin Yann kertoi uuden jutun kiinalaisista merirosvoista, joita he olivat tehneet päätä lyhyemmiksi Molukkein lähellä. Letti pystyyn, vips! mereen, letti pystyyn, vips! — Yann istui ja katkoi päitä. Hahaha! Yann, miten syvälle oletkaan vajonnut; hiljakkoin oli mestaajana setäsi, korvettikapteeni, ja tänään mestaat jo itse, omakätisesti! Itse höyrylaivakin nauroi, se hyppeli mielihyvästä ylös ja alas, ja tuulikin ulvoi naurusta — haha!

"Ha", sanoin minä, "kun kerran kiinalaisista puhut, niin matkustin kerran Japanin merellä, ja meillä oli kaksi kiinalaispoikaa, Hannes ja Lehmann, ne vasta poikia olivat! Jouduimme pyörremyrskyyn, ja ne pojat ne vain kulkivat kannella ja tarjoilivat ruokaa. Eivät pudottaneet maahan tippaakaan. Kannella!"

"Valehtelija!" huusi Yann.

Minä nauroin. Totta se vain oli!

"Hehehe!" nauroi Yann raivoissaan. Hän oli voitettu, olin kertonut hänelle jotakin uskomatonta.

"Hahaha!" nauruin minä, suunniltani mielihyvästä.

Äkkiä Yann kohosi seuraavalle puolapuulle, ja siinä hänen oli tapana esittää surullisia kokemuksiaan. Hän kertoi minulle taas kertomuksen "Charlottesta", joka oli tuottanut hänelle neljän kuukauden vankeuden. "Maailman kaikki vääryys oli liittynyt yhteen häntä vastaan, kukistaakseen hänet!"

"Charlotte" oli höyrylaiva, joka oli joutunut karille Creachin luona. Yann lähti "Työmiehellä" katsomaan "Charlottea", jonka miehistö oli siitä poistunut. Kun hänen matruusinsa näkivät tämän kauniin laivan, niin he hullautuivat. He löivät kaikki palasiksi ja ryöstivät höyrylaivan ylhäältä alas asti. Yksinpä messinkihelat ja -päällykset he irroittivat. Yann pani vastaan, kirosi, turhaan! Yannilla oli hyvä sydän, liian hyvä. Se ei sallinut hänen tehdä ilmoitusta asiasta. Mutta kun hän kuusi kuukautta myöhemmin lähetti maihin erään uppiniskaisen matruusin, niin tämä roisto syytti häntä siitä, että hän, Yann, oli varastanut kaikki laivan tarvekalut sekä hopeisen, kulta-, koristuksisen teekannun. Matruusikoirat vannoivat niin monta väärää valaa kuin tarvittiin Yannin niskan taittamiseksi. Ero virasta ja neljä kuukautta vankeutta!

Ha! Yann nauroi pilkallisti. "Minä! Varas? Minä??" Hän repi tukkaansa ja puhkesi itkuun. "Varas! Minä varas? Äiti-parkani —!" (Hänen äitinsä heräsi taas äkkiä henkiin.)

Tällöin pistin pääni esiin raakunkuorestani — minusta oli näet jonkun aikaa tuntunut siltä kuin olisin suhisten lentänyt eteenpäin suipossa taika-raakunkuoressa — ja sanoin: "Sinähän olet aivan juovuksissa, Yann!"