language: Finnish

MERI

Romaani

Kirj.

BERNHARD KELLERMANN

40. painoksesta suomentanut

Aukusti Simelius

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1928.

I.

Meillä oli kaikkea, mitä sydän halajaa. Meillä oli naisia yllinkyllin, meillä oli juomatavaroita, meillä oli myrskyjä, jotka viuhuivat kahdeksankymmenen meripeninkulman nopeudella eteenpäin. Me emme tarvinneet mitään, merci, mene tiehesi —

Saarellamme ei ollut puuta eikä pensasta. Se oli raunioiksi murskautuneen vuoren näköinen, ja sen ympärillä huohottivat kallionlohkareet aallokon tyrskyssä. Mutta kuuntelehan, kuinka siellä yötä päivää jymisi! Se oli meri. Ilma suhisi, tuuli vinkui lakkaamatta, ja ihminen, joka kulki ahon poikki, lepatti kuin repaleinen lippu. Joka hetki, öin ja päivin, kirkuivat lokit, sillä heidän omansa oli saari ja meri. Monta kertaa saari kirjaimellisesti upposi niiden maaperää tärisyttävään, vihlovaan kirkunaan. Kun uin kallioiden joukossa, niin ne levottomina kurottivat valkeita päitään, niitä oli kolme, viisi, kymmenen, mutta heti kun tulin lähemmäksi, oli niitä satoja, tuhansia. Kirkuen ne ympäröivät minut kuten ukkospilvi, ja minut valtasi salaperäinen pelko, sillä niitä oli niin paljon. Yhä vieläkin ne usein unissani huutavat.

En route! Isopurje kumajaa, ja me kiidämme eespäin. Jäntereemme ovat kovat ja sydämemme kuin kalskuvaa terästä — —

Mutta milloin katseeni ensi kertaa sattui Rosseherreen, sitä en enää voi sanoa. Tiedän vain, että oli keväinen postipäivä. Rosseherre oli saaren ainoa vaaleaverinen tyttö, ja on mahdollista, että hän juuri senvuoksi teki minuun vaikutuksen. Oikeastaan hän ei ollut vaalea, vaan keltainen, jos niin saa sanoa. Kaikki muut sitävastoin olivat mustia, ja minä tunsin heidät jokaisen.

Toisinaan teimme pienen retkeilyn, Yann, 'pikku kapteeni', Poupoul, koirani, ja minä, ja näillä löytöretkillä minä tulin heidän tuttavakseen. Saarella oli kolmea vertaa enemmän naisia kuin miehiä, sillä miehet palvelivat laivoissa, Herra ties missä he olivat. Niin kauan kuin naiset olivat nuoria, olivat he kauniita, ja vanhojen tieltä me väistyimme. Auringon ruskeiksi paahtamia he olivat, ja veri hehkui heidän poskillaan ja silmissään, niinkuin olisivat he tulleet suoraan tulisesta pätsistä. Heillä oli valkeat, vahvat hampaat ja pikimusta tukka, joka valtoimena liehui alas hartioille asti. He olivat suoramielisiä reippaita ja kovaäänisiä, eivätkä he kauaa aprikoineet, sillä heillä ei ollut aikaa eikä valinnan varaa.

Yann ja minä rohkaisimme mieltämme jossakin pikkukrouvissa, sitten Yann katsoi minuun kastanjankiiltävillä silmillään ja työkkäsi minua: "Hehe!"

"Hyvä!" sanoin minä. Yann ja minä ymmärsimme toisiamme milteipä salaperäisellä tavalla.

"Mutta vielä tilkkanen! He, isäntä, vielä tilkka, sivaan!"

Me lähdimme. Heti otimme niin nopean vauhdin kuin olisi ollut kysymys elämästä tai kuolemasta. Meidän ei sopinut päästää hukkaan hetkistäkään.

"Mutta ei mitään pitkiä siekailuita, kuuletko?" sanoi Yann. "He odottavat vain —"

"Tiens!" sanoin minä, harmistuneena Yannin alinomaisesta holhouksesta. "Olenko minä milloinkaan siekaillut? Tuhat tulimmaista" —

"Allons, allons!" Yann nauroi.

Oli yö, kaikki unen vallassa. Valonheittäjät etsivät meitä kuten jättiläissuuruiset salalyhdyt, ja me hiivimme kuin varkaat mökkien välitse. Usein meidän täytyi kumartua jonkun matalan muurin taakse, jottei meitä nähtäisi. "Alas!" komensi Yann. Sitten Yann koputti johonkin ikkunaan: "Avaa, avaahan toki!" Kärsivällisesti hän koputteli tunnin verran ja kuiski: "Avaa, se olen minä, Yann!" Vihdoin salpa nousi ja Yann puikahti sisään. Minä odotin. Mustat pilvet vyöryilivät taivaalla, tuuli piiskoi vaatteitani, minua palelti. Vihdoin Yann tuli takaisin; kylläiseltä ja palavissaan olevalta hän näytti.

"Tänään ei hänestä ole mihinkään."

"Eikö?"

"Ei, me olemme valinneet onnettoman päivän."

"Oh, Yann!" Ja me ohjasimme kulkumme toiseen suuntaan. "Avaa, avaahan toki, se olen minä, Yann." Me kuuntelimme, Poupoul murisi. "Avaa, avaahan toki!" Kalastajamajoissa oli voimakas ja imelä tuoksu kuin navetassa.

"Sylelle häntä, eteenpäin!" käski Yann. "Hän on minun ystäväni —
Napoleon — etkö ole koskaan kuullut hänestä?"

Sitten me ohjasimme pari piirtoa lännemmäksi ja koputimme hereille erään syrjäisen krouvin isäntäväen, saadaksemme hiukan vahvistusta. Isännän yölepo kyllä häiriytyi, mutta kun laskumme nousi mahtavan viiden frangin summaan ja kun suoritimme sen käteisellä, niin olimme tervetulleita vieraita.

"Nyt me menemme Stiffiin", sanoi Yann, "sinne on puolen tunnin matka, siellä asuu Jeanne, mutta meidän täytyy olla varuillamme, hänen pitää tulla ulos". — Kyllästymätön oli Yann.

"Tuleeko hän ulos, Yann?"

Yann pysähtyi ja painoi lakin niskalleen. "Kun minä koputan? Häh?"

Tällä tavoin minä tein saaren kaunotarten tuttavuutta. Enkä tahdo väittää, että meillä olisi ollut heistä puutetta. Se olisi Riittämättömyyttä, ei muuta.

Mutta Rosseherreä en ollut vielä nähnyt.

Muuanna keskiviikkona menin silloin satamaan nähdäkseni, pääsisikö
"Toimitsija" vahingoittumattomana rantaan. Meri kuohui.

Kalastajat seisoivat kallioilla, jotka tornin korkuisina kohosivat lahdelman rannoilla, ja katsoivat liikkumattomina "Toimitsijaa"; toisinaan he vain sylkäisivät, mutta hievahtamatta. He näyttivät pahoinpidellyiltä ja mukiloiduilta, auringon kuivattamilta; silmät olivat tuulten vetistämät. Monet tuntuivat tulleen suoraan vedestä, ohuet hiukset olivat tarttuneet kiinni ohimoihin, puserot riippuivat rentoina heidän olkapäillään.

Heidän vieressään seisoi Noel, kauppias ja "saaren kuningas", puettuna mustaan nahkajakkuun, kaukoputki silmien edessä. Hän uhkui hyvinvointia, hänen kasvonsa olivat punaiset kuin kirjelakka, ja hänen musta täysipartansa kipinöi terveyttä. "O, lala!" huusi hän ja pudisti huolestuneena päätään, sillä "Toimitsija" oli hänen omansa. Pari riepua mastoissa kahlasi kutteri etäällä kohisevassa aallokossa, hyökyaaltojen peittämänä. Usein se vajosi aina mastonhuippuihin saakka — jää hyvästi! — mutta sitten se sukelsi jälleen esille. Vinosti sen takaa tuli mustanharmaa sade. Äkkiä kaikki kalastajat pidättivät henkeään — jos nyt vain joku köysi katkeisi tai tuuli herpoisi hetkeksikään — he sylkäisivät taas, vaara oli ohitse.

Kallion koloihin oli ahtautunut kalastajain vaimoja pieniin ryhmiin, niinkuin kanat, jotka tuuli on puhaltanut johonkin nurkkaan. Kaikki liehui heidän ympärillään, musta, valtoimenaan oleva tukka, valkoiset myssynnauhat, hameet. Musta Jeanette istui heidän joukossaan ja katsoi hymyillen minuun. Minä seisoin kalastajain vieressä, liikahtamatta kuin hekin, ja vain jonkun kerran otin piipun suustani ja sylkäisin amerikalaiseen tapaan hampaitten lomitse; siinä suhteessa olin saavuttanut täydellisyyden.

"Toimitsija" laski purjeensa ja heitti kuluneen ankkurin rätisten mereen. Vähäinen ruostepilvi kohosi, ja minä tunsin hajun sinne saakka missä seisoin. Heti tuli, kuten tavallista, satamasta pieni vene, joka kääntelehti kuin simppu, sillä sitä soudettiin perästä vain yhdellä airolla. Puolitusinaa liehuvia kääröjä (ihmisiä), paaleja, joukko pikku porsaita, kaikki tuo heitettiin veneeseen niin nopeasti kuin merimiehet sen tekevät, kun he kerran ovat työssä. Tuossa tuokiossa oli vene niin täysi, että se olisi saattanut upota.

Porsaat vinkuivat kamalasti, ja kallionkoloissa olevat naiset vääntelehtivät naurusta. Mutta äkkiä he rupesivat huutamaan. He heiluttivat käsivarsiaan ja kirkuivat: "Rosseherre! Rosseherre!"

Pienen kiemurtelevan veneen kokassa oli tyttö, jonka messinginkeltaiset hiukset liehuivat tuulessa.

En ollut nähnyt häntä vielä koskaan ennen. Keltainen tukka hänellä oli!
Ja hän seisoi niin rauhallisena.

Vikisevät porsaat viskattiin maalle, niin myös paalit, postisäkki sekä kokonainen vuori suuria leipiä joissa oli likaisenharmaa kuori. Porsaat hyökkäsivät leipien kimppuun, keltainen aalto koetti nuolaista niitä ja teki tummiksi muutamia, ennenkuin Noel ehti korjata ne pois.

"Käy kiinni, käy kiinni!" huusi hän, ja kylän ryysymekko repaleisissa housuissaan, Noelin suojatti, hyppäsi keskelle leipävuorta.

Rosseherre astui kahden aallon välillä taitavasti veneestä ja kulkea kalisti puukengissään polkua pitkin. Mitä lähemmäksi hän tuli, sitä keltaisemmaksi kävi hänen tukkansa. Hän oli pieni ja hintelä, kuudentoistavuotias tyttönen; hänellä oli valkoinen päähine, huivi olkapäillään ja musta puku kuten kaikilla saaren naisilla.

Me käännyimme häneen päin. Kalastajat tekivät sen jalkojaan liikuttamatta, heidän puukenkänsä olivat naulautuneet kallioon. Kedril otti tupakkamällin suustaan ja pani sen lakkinsa alle, pään päälle. "Kas, siinähän Rosseherre taas on!" sanoi hän. Toiset eivät virkkaneet mitään. He roiskauttivat tupakkasyljen lapsellisen riemukkaasti hampaittensa välitse ja nyökäyttivät päätään. Näkihän sen, että hän siinä oli.

Samassa silmänräpäyksessä Rosseherre katsoi meihin. Keltainen tukka liehui tuulessa hänen pienten lapsenkasvojensa ympärillä, ja hän sukaisi sitä syrjään kädellään. Naiset huusivat hänelle nauraen jotakin, ja hän tarkasti minua katseellaan uteliaasti kiireestä kantapäähän. Otin piipun hampaistani, mutta en väräyttänytkään kasvojani. Silloin Rosseherren katse vielä kerran kääntyi minuun ja kiintyi käteeni, jossa oli sormus, vaikkei sitä näkynyt. Sitten hän katsoi minua nopeasti silmiin. Millainen katse se olikaan!

Naiset imuroivat ääneen, puhua porisivat ja menivät pois Rosseherren kanssa. Tuossa tuokiossa oli tuuli vienyt hänet nurkkauksen toiselle puolelle. Mutta ennenkuin Rosseherre katosi näkyvistä, katsoi hän vielä kerran taaksensa.

Alhaalla lahdelmassa keinui "Toimitsija" hyljättynä; punapaitainen matruusi kiipesi kannelle. Kirjeenkantaja ja postipäällikkö meni työhön. Hampaisiin saakka asestettuna hän syöksyi tuleen. Hänellä oli pitkävartiset ratsusaappaat ja kädessään hän heilutti naurettavan pientä koria, jossa kirjeet olivat. Hänen toimensa oli tappava. Mihin ikinä hän tulikaan, täytyi hänen tyhjentää pikari. Mutta illalla hän kuitenkin aina palasi voittajana, huohottaen kuin virtahepo, hiessään kylpien, luuhistuakseen Chikelin krouvissa sen äärettömän taakan alle, jonka muodostivat vastuunalaisuus, teennäinen mahtipontisuus ja helvetillinen toimi, jota varten hän oli koonnut voimia kokonaista kahdeksan päivää.

Kimon vetämät rattaat saapuivat viemään pois säkkejä ja paaleja. Tämä kimo kulki jollakin tavoin koukkupolvisena, silmien ja sierainten ympärillä sillä oli punaiset renkaat, ja se oli miltei aivan karvaton. Hetikohta se nukkui, ja kylän rääsymekko kutitti tuloksettomasti oljenkorrella sen sieraimia.

Rattaat vierivät pois — ja nyt oli jälleen koko viikon aika rauhallista ja hiljaista saarella.

Kylästä ostin kalaa kahdella soulla ja kävelin takaisin "Myrskylään".

"Huomasitko, että hän katsoi sormustasi?" sanoin itselleni. "He ovat sentään kaikkialla samallaisia. Sellainen keltainen tukka kuin hänellä on, oho, lie tuskin enää luvallinen, vai miten, Poupoul!"

Äkkiä johtui jälleen mieleeni hänen katseensa. Merkillistä. Se oli — miten sanoisinkaan? — se oli sellainen katse, jollainen mielipuolilla on.

II.

Tie vei korkealle yli kallioiden, joita meri lakkaamatta huuhteli ja hakkasi.

Yötä päivää se oli työssä. Se löysi halkeaman ja alkoi uurtaa tunnelia. Työn piti valmistua tuhannessa vuodessa, ja rohkeasti se kävi siihen käsiksi. Paria askelta edempänä se vasaroi jossakin rotkossa ja käytteli talttaa jossakin kuilussa. Tuhannen vuoden kuluttua piti kuilun olla yhteydessä tunnelin kanssa. Rajumyrskyissä se sitten lähetti tuuria ja kuokkia suuren suojaman valmistamista varten. Kun tuhannen vuotta vielä oli kulunut, oli katto niin ohut, että se sateen jälkeen luhistui, ja esiin tuli kallio, irtain ja terävä kuin viikate, ja meri etsi itselleen uuden tehtävän. Sillä oli aikaa.

Mitä lähemmäksi Myrskylää tultiin, sitä äänekkäämmäksi kävi meri. Sillä Myrskylän edessä levittäytyi aava valtameri ja mahtavat mainingit murskautuivat rannan kiviseinämiin. Toisinaan kumisi niin kuin olisi ääretön kallio syöksynyt mereen. Korkea aalto. En voinut enää hillitä kulkuani, ja usein minä säikähdin sydänjuuriin saakka.

Lyijynraskaita pisaroita putoili silloin tällöin taivaalta. Pilvet matelivat synkeän meren yläpuolella matalalla ja raskaina kuin musta savu, ja yö tuli nopeasti. Molemmat majakkamme alottivat työnsä. Pohjoisessa Stiff. Kuten itseensä-imevä, pelkoa tuottava kuu sen liekki huokui esiin mustan ahon takaa. Kahdesti valkoista ja kerran punaista. Mutta etelässä sitävastoin rupesi aavemainen aurinko korkealla pyörimään kuin mielipuoli ja heittämään ylt'ympäri kalpeita sädekimppujaan neljään suuntaan.

Se oli Creach. Se viskasi valolyhteensä kolmenkymmenen peninkulman päähän yön pimeyteen. Ne olivat kaksoissalamain humisevia iskuja. Ne lensivät yli mustan ahon, yli tupien vaaleiden päätyjen, kiemuroivat välkkyvinä käärmeinä lahden toisella puolen olevilla kallioilla, hipaisivat riuttaa, lainetta, pilven päärmettä, purjetta — olivat poissa: vallalla yö ja pimeys — mutta jo leimahtivat jälleen. Yön tultua, kun päivän melu laantuu ja korva herkistyy, kumisi meri sitä kuuluvammin, ja niinpä luulikin elävänsä ainaisessa ukonjyrinässä.

Creach valaisi tietäni. Kaikki kalliot, näöltään sileiksi hiottuja norsunkalloja ja muinaismaailman eläinten luurankoja muistuttavia, saivat sisällystä ja elämää, kun valoluuta niitä lakaisi. Niiden keskellä seisoi kalpea, kuihtunut munkki, joka kättään kohotti ja luurangoille saarnasi: "Vielä ei ole liian myöhäistä, te jättiliskot!" Joka yö se siinä saarnasi, olematta päivällä mitään muuta kuin tavallinen kallionlohkare. Minullekin se saarnasi, kun kuljin ohi: "Mikä jättiliskoja koskee, se koskee sinuakin!" Ja se ojensi minua kohti käsivartensa: "Vielä ei ole liian myöhäistä, pakana!" Myrskylä itse näytti kalpealta pääkallolta, jonka nenäaukosta minun oli käytävä sisälle.

Ennen se oli ollut vartian asunto, mutta nyt sen omisti kauppias Noel, joka kokoili vanhoja parakkeja ja antoi niille sitten suurenmoisia niiniä: Villa de tempête, Sans-souci, Louis seize.

Otin esiin kalat, perkasin ne ja paistoin ne voilla paksusti voidellussa paperissa vienolla tulella. Maksasta tein kastikkeen, käyttäen sen lisäksi aineksina voita, suolaa ja etikkaa. Sitten meillä vielä oli pari pientä perunaa; ihanata.

Myrskylässä oli yksi ainoa pieni huone. Sen tilasta vei puolet muodoton pikimusta liesi, joka miltei nieli minut kitaansa. Istuin mielelläni sen edessä, katsellen tuleen.

Kalat paistuivat käristen, ja ulkona pauhasi meri. Kuuloni oli herkkä ja terottunut ja minä erotin jokaisen eri aallon toisistaan. Vesi syöksyi hurjana ja ahnaana kallioita vastaan, kaukaa kuului kuminaa säännöllisin väliajoin, niinkuin rautaputkia olisi vyörynyt maalle. Ne olivat lahden hyökylaineet. Väliajoilla kuulin kaukaista papattavaa pika-ammuntaa. Se kuului Creachin luota. Meri oli murskannut kalliot paloiksi, ja jokainen laine vyörytteli noita sentnerinpainoisia luoteja edestakaisin. Mutta rätinä ja kolina ja huudot, mitä se oli? Ei, minä en avaisi enää oveani. En nähnyt enää mustain laivanrunkojen keinuvan tarpoen ylös ja alas, en kuullut enää hukkuvien huutoja. Synkät kalliot ne tuolla ulkona tanssivat, ja minä tiesin myöskin, mistä huudot tulivat. Vesi se huusi, tuuli huusi. Kivet huusivat.

Ovelle koputettiin. En kääntynyt. Kukahan sieltä tulisi? Tuuli itki tähystysreiässäni, se valitti tuskaa, joka ei ole tavallista, erikoista tuskaa, joka olisi saanut pyhimyksenkin sydämen särkymään. Sitten se nauroi lyhyttä, mieletöntä naurua ja oli kadonnut.

Istuin pienen tuleni ääressä ja poltin piippua. "He, Poupoul, vanha toveri!" sanoin minä ja raavin sen päätä. Mitä oli tapahtunut? Ei mitään. Mutta ilmassa oli kuin seikkailujen tuoksua.

Keltainen virvatuli oli tänään kohonnut merestä! Minä olin valmis. Pidä varasi, Yann —

III.

Heti seuraavana aamuna lähdin tiedustelumatkalle, etsimään Rosseherreä. Mutta minä en löytänyt häntä. No, olkoonpa hän Herran nimessä missä tahansa, minä en ollut hänestä riippuvainen. Ja kun vielä oli kulunut päivä, olin hänet unhottanut.

Lokit rääkyivät, ja myrskypääskyset lensivät pois kulkutuksin ja kirkunoin. Tuuli vinkui, hyökylaineet vyöryivät kumahdellen. Lähdimme kalaan. Menimme pyydystämään hummereita ja langusteja, venheemme oli mertoja täynnä. Kedril, luotsi numero yksi, sai pikasanoman, ja me kiidimme halki mustien, nopeiden aaltojen kuin aavelaiva. Me ulvoimme kuin pahat henget, saadaksemme äänemme kuulumaan yli meren pauhun. Komentosanoja ja komentosanojen toistelua.

Minä hoitelin keulapurjetta ja koetin päästä tuulen herraksi. Ponnistin jaloillani veneenkaaria vastaan ja olin usein vaakasuorassa asennossa pingoittaakseni purjetta. Käteni olivat hankautuneet haavoille, suolavesi ja tuuli polttivat silmiäni, tukka takertui kiinni kasvoihini. Me luovimme kahdeksan tuntia syvärien välitse, ennenkuin höyrylaivamme himmeät valot kiiluivat pimeydestä, ja kahdeksana pitkänä tuntina soitteli tuuli korvissamme pikkolohuilua.

Luotsi kapusi ylös pitkin mustaa rautaseinää ja katusi, ja vasta kun hän oli päässyt laivan kannelle, tulivat hänen punertavat kasvonsa turvonneille poskineen — hän säilytti niissä tupakkaa — jälleen lyhtyjen valopiiriin. Jää hyvästi, luotsi! Me, renki ja minä, työnsimme kaikin voimin kekseillämme höyrylaivasta, jotta venheemme ei murskautuisi, ja tuo musta rautahirviö liukui pois. Sitten me kiidimme halki yön takaisin nuo monet peninkulmat. Hyökyaallot iskivät mäjähdellen öljyttyihin pukuihimme. Silmämme tuijottivat edessämme olevaan mustaan tiehen ja tähystivät, näkyisikö vaahtopyörteitä. Sillä missä vaahtopyörteitä oli, siinä oli kallioita. Mutta jos ilma oli sumuinen, niin me kurottauduimme veneenlaidan ylitse ja imimme, nenäämme rypistäen, sieraimiimme tynnyreittäin ilmaa, saadaksemme haistamalla selvän kareista.

Me joimme. Oh, kuinka kamalan paljon me joimmekaan! Pullo kädessä me hoipuimme seinien varassa eteenpäin ja joimme, sillä meidän oli jano. Alas soljui kaikki suolakin juoman mukana. Kalastajat kiljuivat meille, pistäen päänsä ulos ikkunoista. Meri oli tehnyt heidän sydämensä hurjiksi, ja minkäpä he sille? "Ulvo sinäkin!" huusi Yann, ja minäkin ulvoin ikkunastani. Se huvitti meitä. —

Päivät pitkät me kuitenkin olimme yksin lokkien ja tuulen kanssa,
Poupoul ja minä.

Taloni edessä oli kivi, suuri ja laakea kuin pöytä. Päivänpaisteessa se oli harmaa, mutta pilvisellä säällä se värittyi tummaksi. Tällä kivellä minä istuin ja katselin merelle.

Pilvet kulkivat taivaalla ja niiden varjot kuvastuivat mereen tummien saarien kaltaisina. Lakkaamatta puhalsi tuuli terävänä maitomaiseen viheriään veteen, ja meri oli kuin terävien aaltojen armeija, taivaanranta sauhusi. Tuuli ulvoi ja kirkui, ja meri muuttui tiikerintaljaksi, jossa oli leveitä, kiukkuisia vaahtojuovia, jotka kiitivät pitkin pintaa, tuli ja leimaus.

Saapui hetki, jolloin meri oli toisenlainen.

Sen avaruus häikäisi minut. Minä nousin seisomaan, niinkuin tahtoen sanoa jotakin. Kielelläni pyöri mahtavia sanoja, sanakallioita, mutta niiden merkitys oli minulle tuntematon, enkä minä sanonut mitään. Istuuduin jälleen. Tuuli puhalsi ja sytytti sydämeeni liekin, niin että hehkui sielläkin, missä kaikki jo oli aivan vanhaa. Ja minä istuin siinä keskellä avaruutta ja tyhjyyttä, kaiken sen tuntemattoman joukossa, jota ilmassa on. Niin minä istuin aamusta iltaan, ja nyt ymmärsin, mitä sydämeni tahtoi sanoa. Niin! Loin silmäni korkeuteen. Jumala oli matkustanut pois, hän oli jättänyt toistaiseksi yksinään maan, joka jo oli kuluttanut lapsenkenkänsä, mutta vanhat jumalat elivät vielä, ne, joille suitsutin kulkiessani vuoren ylitse kivikirves olkapäällä. Kuulitko, kuinka siellä ylhäällä kumisi? Vanhat jumalat siellä olivat liikkeellä.

Tuhannen neliöpeninkulmaa vettä, tuhannen kuutiometriä ilmaa, kaikki oli minun omaani. Ei, ne siellä ylhäällä älkööt ruvetkokaan luulemaan, että olivat tekemisissä kiittämättömän, halveksittavan poikanulikan kanssa. Varastin puolet erään puutarhan aitaa ja tein tulen kallioiden väliin. Tuleen viskasin omin käsin pyydystämiäni kaloja, silmineen ja sisälmyksineen heitin ne liekkeihin, ja savu nokesi kasvoni. Senpä ne näkisivät siellä ylhäällä vaeltaessaan.

Ja päivästä päivään minä istuin kivellä taloni edessä.

Kaukana kulkivat höyrylaivat ohitse…

Erotin pienimmätkin savupyörylät riippuvien pilvien alla: eipä mastokaan, joka hienona kuin neula liikkui taivaanrannalla, voinut välttää huomiotani. Savupilvi kasvoi, harmaa, paksu torni yleni taivaanrannalla. Torni kaareutui, sai mastot, savupiipun, kannen. Lokit, kohosivat kallioilta ja viskautuivat kirkuen lentoon. Ja höyrylaiva pyrki kamppaillen lähemmäksi. Sen keula painui ja katosi, hiljalleen, niinkuin se olisi uponnut. Sitten keula kohosi ja perä painui. Ja jälleen laskeutui keula.

Niin se kulki eteenpäin. Kokassa nousivat vaahtopylväät luotisuorasti ilmaan, ja hyökylaineet huuhtelivat kantta. Kun oli sumuista, saattoi sattua, että kadotin höyrylaivan näkyvistäni ja että minun täytyi minuuttimääriä etsiä ennenkuin sen taas löysin. Myrskyssä ne muistuttivat meren kanssa kamppailevia epätoivoisia aaveita. Ne näyttivät niin paljailta, kuin tuulen ja ilman kaljuiksi ajelemilta. Ne tarpoivat ylös ja alas, tuprusivat, kääntelehtivät sinne ja tänne, vaipuivat alaspäin, ja usein kesti tunnin ennenkuin ne olivat suoriutuneet suuresta merenvirrasta.

Ne kulkivat etelään ja kaakkoon. Kiveltäni näin Aasian kuumien kaupunkien vilinään, Etelä-Afrikaan, Meksikoon ja Etelä-Amerikaan, ja toisinaan aina sinne saakka, missä Palmusaaret uinuvat sametinsinisessä meressä ja missä apinat kiipesivät pitkin laivantouvejamme heti kun laskimme maihin.

Tähystin. Tuuli tuiverteli hiuksiani, kipunat kohosivat piipustani ja lensivät vaakasuoraan yli ahon. Eräällä kalliolla istui lokki, sulat pörröllään, ja tähysti etäisyyttä kuten minäkin.

Poupoul istui kyyryksissään vieressäni ja nyrpisti nenäänsä meren tuoksuille. Se oli eläkkeen saanut laivanvahti, pörröinen musta villakoira, suuri, ja älykäs kuin piru, ja se oli matkannut kaikki meret. Olin sen mantereen rannikolla vaihtanut pullolliseen eau de vie'tä. Toisinaan se kävi pienellä löytöretkellä ja etsi, nenä maassa, multaan mahdollisesti kätkettyjä siankorvia. Se tallusteli edestakaisin ja juoksi alas meren rannalle. Sen se teki kolmella jalalla: tottapa se sillä tavoin oli hauskempaa. Se hyppi eteen- ja taaksepäin, piti kuonoansa maassa ja haukkaili aaltoja. Sitten se tuli takaisin ja istuutui jälleen viereeni.

Kolmimasto oli merellä. Poupoulin keltaiset silmät katsoivat kiiluen minua kohti harmaantuneen turkin poimuista.

"Kyllä, Poupoul, kyllä minä sen näen."

Mutta Poupoul tahtoi tietää oliko se hänen laivansa.

"On, sinun se on."

Silloin Poupoul haukahti, lyhyesti ja käheästi. Minä taputin sen selkää. "Tule!" Me menimme. Etsimme lokinsulkaa piippuani varten ja kuljimme kallioiden lomitse. "Jumala suokoon, Poupoul, että löydämme sopivan sulan." Laine löi rantaan. Katsoin sitä ja sanoin: "Ja mitä sinä tahdot?" Toisinaan haastelin ahon yli vierivien hiekkajyvästen kanssa; sillä minä en voinut puhua aina vain Poupoulin kanssa. Puhuin myöskin mustien oinasten kanssa, joita oli köydessä siellä täällä, odottamassa, että joku ruohonkorsi nousisi kasvamaan. Tervehdin niitä ja tein niille selväksi katsantokantani.

"Luvallanne sanoen", lausuin, "ei ollut mikään häpeä, että isänne olivat oinaita. Ei, siihen nähden voimme hyvin sietää toisiamme. Mutta etteivät jälkeläisenne vielä miljooniinkaan vuosiin tule olemaan muuta kuin oinaita, se tekee teidät halveksittaviksi. Te olette joutuneet umpikujaan, tilanne herättää minussa sääliä. Anteeksi, hyvät herrat!" Kumarsin ja poistuin. Oinaat katsoivat jälkeeni palellen ja väristen.

Olimme löytäneet sulan ja kuljimme takaisin kotiin. Kuule! Ympärillämme kuului kuin tuhanten vesiputousten kohina — suuret keuhkot hengittivät. Lokki oli lennossa, myrskypääsky antoi äänensä kuulua.

Trii! — Trii! —

Döi! Döi! Gullugullugullu — döi!

Tuuli vinkui ja minun täytyi pidellä kiinni ahon kivistä.

Mutta kun päivä paistoi ja minä olin hyvällä tuulella, näin istuuduin kallioiden keskeen ja otin pienen huiluni taskustani. Olin ostanut sen Noelilta, lyhentääkseni sillä aikaani; se maksoi kymmenen souta mutta siinä olikin ihmeellinen ääni. Älkää pelätkö en minä teille soittanut, minä soitin pienelle jaloissani hyppelehtivälle aallolle, meren kaloille kaukaisuudessa kulkeville höyrylaivoille, Poupoulille ja itselleni.

Niin, se soi ihanasti! Ihmeellisen kirkkaana kaikui huilun ääni kallioista, Poupoul heristi korviaan ja katsoi minuun ihmetellen ja ihaillen.

IV.

Mitään ei tapahtunut. Meri vyörytti laineitaan. Mutta sitten kuului ulkoa kopinaa ja minä nousin ja sydämeni tykytti. Kuuntele, Poupoul! Mikä se sillä tavoin kopisee? Kulkeeko joku ulkona!

"No odotahan, musta paholainen, mihin matka? Mikä on nimesi — Yvonne?
Tahtoisin suudella ruskeata niskaasi, Yvonne, siihen kohtaan, mistä
tuuli puhaltaa pois hiukset. Niin, näetkös, pelko pois — takaisin,
Poupoul! Hahaha — eihän hän mikään oinas ole!"

Kului taas useita päiviä, ennenkuin yhtään ihmistä näkyi. Koputin piippuni tyhjäksi. Tok — tok — kertoi kaiku aholla. Mutta sitten sukeltautui aholta esiin mies ja suuntasi askeleensa asuntoani kohden. Se oli Kedril, joka tuli kutsuinaan minua häihinsä.

"Menet siis naimisiin, mon vieux?"

"Menen. Minä ryyppään liiaksi. Tuletko?"

"Jos en minä, niin ei kukaan, luotsi!"

"Kenties voit tuoda huilusi mukanasi?" (Pikku huiluni oli kuulu koko saarella.)

"Voinpa kyllä, mon cher!."

Näissä häissä näin keltatukkaisen tytön uudestaan. Jottei minulta menisi mitään hukkaan, olin jo varhain aamulla paikalla. Korret olivat vielä kastepisaroissa.

Olin ajanut partani, Europassa pesty kaulukseni (viimeinen) kiilsi päivänpaisteessa. Sormissani oli kaksi sormusta ja liiviäni koristi ohut hopeaketju, jota olin jo viisi vuotta pitänyt housuntaskussani. Herra ties, miksi. Tavattoman hienolta näytin kalastajien joukossa, ja suurta huomiota minä herätinkin.

Kirkossa olivat oikealla polvillaan naiset valkeissa myssyissään, vasemmalla miehet. Rosseherren vaalea tukka erottautui mustia harjoja vastaan kuin vastalyöty louisdori vanhojen kuparirahojen joukosta. Joka kerta kun hän teki ristinmerkin, liikkuivat hänen huulensa: hän ei katsellut oikealle eikä vasemmalle.

Pappi kaakersi kuin kana, jolle on tehty suurta vääryyttä ja joka ei voi uudestaan saavuttaa sielunsa tasapainoa. Hän intoili juoppoutta vastaan. Hän se tietysti pahimmassa rajusäässä lähti merelle ja eli koko vuoden kuivatulla kalalla ja purutupakalla, sill'aikaa kuin kalastajat istuivat pehmeissä nojatuoleissa ja nauttivat pyhien rauhaa. Hän paistoi meitä hitaasti kiirastulessa, sitten hiveli meitä autuuden leppeä hengähdys, ja siihen se loppui.

Kaikki olivat liikutettuja. Kedril, sulhanen, joka oli ollut juovuksissa aamusta kello seitsemästä, kuunteli kieli hiukan riipuksissa, ja puhdasta alkoholia vuoti hänen tulehtuneista silmistään. Hänen morsiamensa oli polvillaan, lihava selkä köyryssä, pää alaspäin, kuin valmiina mestattavaksi.

Poupoulin aika kului sillä välin erinomaisesti seurustelussa Noelin
viheriän papukaijan kanssa, joka oli kirkkomaalla aamukävelyllään.
Kuulin niiden kiistelevän. Papukaijan kaikuvaan pilkkanauruun vastasi
Poupoul aina kiukkuisesti haukkuen.

Vihkimisen jälkeen kaikki suutelivat toisiaan. Muuan mies kulki joukossa, pullo kädessään, ja jokainen sai ryypyn vihkiviiniä sekä palasen pyhää leipää. Pieni kirkkopiha vilisi valkeita myssyjä: näytti siltä kuin jonkun sanomalehden lisälehti olisi juuri ilmestynyt.

Rosseherre seisoi minua lähellä ja käänsi silloin tällöin päätänsä minuun päin. Ensi silmäyksellään hän oli huomannut, että minulla oli kaikki jalokiveni muassani. Kaksi vanhaa kalastajaa tuli hänen luoksensa; he ottivat matalat lakkinsa kaljuista päistään ja hieroivat partaisia kasvojaan hänen poskiinsa, seisoen polvet koukussa. Rosseherre hymyili minulle, kun kalastajat suutelivat häntä.

Nyt oli minun vuoroni. Otin lakin päästäni ja lähestyin Rosseherreä. Ääretön kummastus silmissään hän katsoi minua. Nuo silmät olivat harmaanviheriät ja niiden keskeltä loistivat keltaiset tähdet. Ne olivat nyt aivan toisenlaiset kuin hiljakkoin. Kuinka olinkaan saattanut ajatella, että nuo silmät näyttivät mielipuolen silmiltä? Vain vanhoilta ne minusta näyttivät. Hänen tummanpunaiset, hiukan sieroittuneet huulensa olivat auki silkasta hämmästyksestä. Sitten hän purskahti lapsekkaaseen nauruun. Hän puristi kädet polviensa väliin ja puistelihe kuten vedestä nouseva messinginkeltainen villakoira.

Hänen iloisuutensa tarttui kaikkiin, minuunkin: minä nauroin salatakseni tappiotani.

"Ethän sinä ole kalastaja!" sanoi hän bretanjattaren laulavalla ranskankielellä.

"Mistä sen tiedät? Vaan odotahan: jollen tänään, niin huomenna!"

Taas nauroivat kaikki.

Senjälkeen kutsuvieraat lähtivät Grandhoteliin, ja nekin, joita ei ollut kutsuttu, menivät sinne.

Grandhotel oli kurja keltainen hökkeli, joka oli syrjässä kylästä, aivan lahden yläpuolella, ja joka ei voinut päättää, mille puolelle kaatuisi. Vinon, pienen oven edessä istui kaksi papukaijaa sardiinilaatikkojen päällä. Osottamatta mitään mielenliikutuksen merkkejä ne siinä istuivat, milloin oikealla, milloin vasemmalla jalallaan, pyörittivät silmäluomiaan, rähisivät, nauroivat toisinaan ja huusivat niin että maa tärisi: Varas, rääsymekko, laiskuri!

Grandhotelissa hallitsi rouva Chikel, voimakasrakenteinen nainen, à la bonheur, kovaääninen, aina hyväntahtoinen, aina auttavainen, ja kädet hänellä oli kuin ankkurit. Hänen varjossaan eli herra Chikel kurjaa elämäänsä, niinkuin sieni tammen katveessa. Leveälierisine hattuineen, jonka hän oli itselleen hankkinut, ainaisine pään, käsivarsien ja jalkojen ympärillä olevine kääreineen hän muistuttikin sientä. Toisinaan sai herra Chikel pullolla iskun päähänsä, toisinaan taas joukon mitä ihastuttavimpia korvapuusteja. Monta kertaa hänen täytyi terveytensä vuoksi olla yötä ulkosalla. Hän ilmestyi kuutamossa kuin mytty ovelle ja lensi alas portaita. Ovi lyötiin kiinni, lukko narisi, kun se väännettiin salpaan. Ole varovainen! Ikkunasta tuli vasaroita, pulloja, ja Chikelin oli pakko peräytyä kallioiden keskeen, eräänlaiseen linnoitukseen, ja siellä hän nukkui.

Herra Chikel oli luonteeltaan koiran kaltainen. Hymyile sille, niin mitä se tekee? Sen polvet tutisevat ja se hymyilee vastaan. Hymähdä hiukan pilkallisesti ja happamesti, se hymähtää myös pilkallisesti ja happamesti. Vedä kulmakarvasi kokoon ja lävistä se katseellasi, niinkuin aikoisit sen tappaa — se matkii kaikkea. Hän oli tuomittu kuvastamaan toisten mielentilaa, ja häntä saattoi niin kiihoittaa eri tahoille tunneasteikossa, että hiki valui hänen huokosistaan.

Rouva Chikel oli häneen nähden niin ylivoimainen, että hänen täytyi taistelussaan käyttää viekkautta. Hän puolusti itseään mielellään terävillä esineillä, neuloilla ja lasinsiruilla, joita hän pani vuoteeseen; eipä hän tuntenut siitäkään tunnonvaivoja, vaikka kaatoi hiukan öljyä olkipatjaan ja antoi pudota palavan tulitikun sen viereen. Mutta heti kun rouva Chikel huomasi jotakin, esimerkiksi että hänen puukenkänsä anturan lävitse oli lyöty naula, tai jotakin muuta, kävi hän armottomasti sienen kimppuun.

Tässä saaren hienoimmassa hotellissa vietettiin Kedrilin häät.

Kutsuvieraiden vaimot toivat mukanaan omat syömäneuvot ja lautaset — sillä hotellissa ei ollut niitä kylliksi —, ja ateria alkoi. Sekopäinen meriaave nousi puhumaan. Hän puhui bretanjan kieltä. Siinä oli nimiä, nimiä, loppumaton sarja. Siellä täällä teki joku ristinmerkin, ja myöskin Rosseherre hykähti äkkiä kokoon, painoi alas päänsä ja liikutti huuliaan. Sitte hän katsahti ylös, hieman kalpeana ja arkana, koettaen hymyillä.

Ne olivat kaikkien niiden nimiä, jotka olivat lähteneet merille eivätkä olleet koskaan palanneet.

Ruokaa ja juomaa pantiin pöytään. Siinä oli kalaa, oinaanlihaa sekä itsekullekin ikivanhan tavan mukaan valmistettu leipä, jossa aineksina olivat sianveri, jauhot, ja luumut. Aluksi kaikki kävi talonpoikaisen kankeasti, mutta sitten alkoi keskustelu. Se alkoi sillä, että lausuttiin yleinen epäilys Kedrilin nuoren vaimon uskollisuudesta. Kedril oli pakahtua nauruun.

Aterian jälkeen tanssittiin aholla.

Bumba — bumba — kaikki asettuivat piiriin ja polkivat puukengillään, aivan kuin olisivat nousseet portaita ylös, ja lauloivat: bumba — bumba Sitä kesti loppumattomiin. Mutta äkkiä rupesi yksi ainoa tytönääni kuulumaan, ja piiri alkoi pyöriä.

Rosseherre se lauloi. Hän lauloi falsettiäänellä ja niin korkealla ja kimeällä, että se olisi hämmästyttänyt sirkkaakin. Hän lauloi bretanjalaista häälaulua:

    "Ah, mulle suo, ah mulle suo sun syämes, armahain" —
    "Ah, mulle suo, ah, mulle suo sun syämes suloinen" —

Laulaessaan hän heilutti päätään ja katsoi taivasta kohti. Hänen hiuksensa hulmusivat ja piiri pyöri. Puukengät kolkkivat,´huivit naisten pitkät hiukset, valkoisten myssyjen nauhat liehuivat. Piirin yhdellä puolen liehui kaikki sisään-, toisella puolen piiristä ulospäin. Kalastajat, joiden päät olivat juomisesta kuumenneet ja joiden silmät räpyttelivät, nostelivat kömpelösti jalkojaan ruskettuneet intianittaret nauroivat, näyttäen valkoisia hampaitaan, ja heidän hameensa liehuivat paksujen, valkoisten sukkien ympärillä. Piirin ulkopuolella seisoivat lapset koreiksi pyntättyinä kuin nuket, tuuhein hiuksin, punaisin poskin ja ihmettelevin, loistavin silmin.

Syvällä alhaalla kuohui meri. Aallot murtuivat ja kohisivat. Lokit kirkuivat ja lensivät yli piirin. Tuuli viuhui. Oli kesä, aurinko paistoi, mutta saari näytti autiolta erämaalta, joka on täynnä paljaita kallioita. Kaukana kulki kaksi höyrylaivaa tummansinistä merenjuovaa pitkin etelää kohden; siellä oli se ura, jota myöten ajan kulku kävi.

"Ah, mulle suo, ah, mulle suo sun syämes, armahain" —

Seisoin seuraten katseellani Rosseherren vaaleata päätä, joka liikkui piirissä kuin säihkyvä, kilisevä kello. Liikuttavasti! hän lauloi —

Vieressäni seisoi Yann, "pikku kapteeni", sillä me olimme aina yhdessä. Yannin pörröinen pää ei ollut tänään ainoastaan pesty, vaan sitä oli hangattu niinkuin laivankantta. Jokainen harjanveto oli vielä selvästi näkyvissä. Hänen vaaleansiniset lapsensilmänsä kiilsivät kuin laivan lyhdyt. Päivän kunniaksi hänellä oli päällään kutistunut valkoinen pusero, ryppyinen kaulus, siniset kalvosimet, mustat puukengät ja käsissään ohut ruokokeppi. Poikittain kaulahuivin lävitse hän oli pistänyt rusettineulan, jossa oli tavattoman suuri hohtokivi: neulan pää ulottui tuuman verran ulos huivista. Ja sen lisäksi — ha, ha, etkö tunne tuoksua! Tuo keikari oli käyttänyt hajuvettä. Sinistä, kaunista kapteeninlakkiaan hän piti huolettomasti takaraivolla, aivan kuin se olisi ollut jotain mitätöntä ja rasittavaa.

Yann seisoi tietysti hajasäärin, kädet housuntaskuissa, mutta sillä ei ole kaikki sanottu. Jalat olivat sisäänpäin, erittäinkin oikea jalka, sääret niin merkillisesti väännetyt, että hänen pyöreät istuinlihansa piirtyivät aivan plastillisiksi. Vasen lantio työntyi voimakkaasti eteenpäin, mutta sitten Yannin vartalo teki siron taipeen sisäänpäin, ja hänen rintansa oli aivan pystysuorassa. Tällainen asento muodosti Yannille kimmoisen alustan, ja sillä tavoin saattoi täysin tyynenä seistä keinuvalla laivankannella pahimmassakin aallokossa. Yläruumista saattoi mielensä mukaan vääntää ja kääntää, ilman että silti tarvitsi alustaa muuttaa.

Yann oli kapteenina pienellä hallituksen höyrylaivalla, joka oli ankkuroituna sataman edustalla. Hänen virka-uransa oli ollut tuo tavanmukainen: Moussena kalastajakutterissa, korvapuusteja, eikä laisinkaan ruokaa, puolimatruusina useilla purjealuksilla, korvapuusteja ja vähän ruokaa, kaksi kalastuskautta turskanpyynnissä St. Pierren matalikoilla, koiranruokaa, parin vuoden palvelus eräällä Amerikanhöyryllä, siedettävä ruoka. Siitä lähtien hän oli nopeasti kohonnut arvoissa. Hänestä tuli tutkinnon suorittanut luotsi, ja hallitus uskoi hänen kuljetettavakseen mustaksi kiillotetun ruumiskirstun, jossa oli höyrykone, sata tonnia, laivaväkeä kuusi miestä. Tämän huomion hän kylläkin ansaitsi.

Vielä tänäänkin Yannin rystyset olivat purjeiden veivaamisen muodottomiksi tekemät — Kap Hornin luona olivat jäätyneet purjeet kovat kuin lasi, niin että veri purskui ulos kynsien alta ja täytyi vihdoin turvautua kyynärpäihin — hänen oikea etusormensa oli koukussa niin, että hän oli katkaissut tuhansia turskanpäitä. Hänen sormissaan oli syviä kalanpyydyslankojen tekemiä halkeamia, hänen kätensä olivat kovettuneet ruorista ja ainaisista touveista.

Yann oli tuhattaituri. Hän oli räätäli, suutari, puuseppä, seppä, keittäjä, mitäpä hän ei olisi ollut! Hän osasi kutoa sukkaa ja verkkoa: rautalanganpalasella, jonka hän löysi kadulta, avasi hän sinulle minkä oven tahansa. Tämä paholainen puhui arabian, malaijin, kiinan kieltä, mitäpä kieltä hän ei olisi puhunut! Tietysti myöskin sellaisia vähäpätöisyyksiä kuin espanjan, portugalin, englannin j.n.e. kieliä. Kaikista näistä kielistä hän tiesi vain viisi sanaa. Mutta niillä hän saattoi sanoa kaikki, mitä merimies tarvitsee maihin tullessaan. Tämän lisäksi hän tunsi jokaisen kielen hirveimmän haukkumasanan, ja sitä hän käytti, jos hänen tietonsa loppuivat tai jos muutoin jotakin kävi vastoin luuloa. Heti kun hän astui maihin jollakin kaukaisella rannikolla, heitti hän ihmisvilinään tämän voimakkaan haukkumasanan. Aha, vanha tuttu, ei mikään ensikertalainen! Hinnat laskivat nopeasti, sillä vaatimattomimpaankin tarjoukseen Yann vastasi samalla kamalalla haukkumasanalla, ja saman sanan sai osakseen sekin onnellinen, jolta hän jotain osti.

Sellainen oli Yann. Hän oli täynnänsä hupsuja pila-arvoituksia, ja kahdellatoista tulitikulla osasi hän ratkaista mitä vaikeimpia tehtäviä. Yhdestä ainoasta pelikortista hän saattoi tehdä jotain niin äärettömän säädytöntä, että oikein kyyneleet kihosivat katsojan silmiin. Anna Yannille esimerkiksi linkkuveitsesi. Hän ottaa sen käteensä niinkuin vanhojen rahain kerääjä harvinaisen rahan. Messinkiset kierteet, hyvä, ne eivät ruostu. Hän työntää sen Noelin myymäpöytään, pyöräyttää sitä, leikkaa pöytään suuren uurteen: terä on hyvä, veitsi yleensä hyvä! Hän asettaa molemmat terät pystysuoraan kädensijaa vastaan—jos jollakin on halua, asetun seinää vasten, eteenpäin — vup! kaksi pistoa yhtaikaa. Yann kääntää terät suoraan. Noin! Jos nyt yksi tulee takaa ja toinen edestäpäin — yks, kaks! — käsivarsi heilahtaa, takanaolija saa terän vatsaansa, edessäolija kurkkuunsa. Hyvä veitsi, merci!

Ja kuitenkin Yann oli hyväsydäminen mies. Sattui kai kyllä joskus, että hän löi laivapoikaansa nyrkillä vasten kasvoja, mutta kun tämän pojan äiti sitten sairastui, antoi hän pojalle heti kymmenen souta. Kyyneleet silmissä hän saattoi unelmoida viinistä, jota hän oli kuusi vuotta sitten jossakin juonut, tytöstä, jota oli rakastellut — ah, se oli jotain, niin suloinen, mehevä, ja kuinka miellyttävä ääni —!

Siinä hän nyt seisoi pyntättynä, hajuvedeltä tuoksuen, kiireestä kantapäähän mahdikkuuden ja halveksumisen ruumiillistumana, eikä hänen puhelias suunsa ollut hetkeäkään vaiti.

"He, sinä olet kai saanut vapautta hautuumaasta, mummo-kulta?" sanoi hän eräälle ryppyiselle vanhukselle, jonka kasvot olivat vahankeltaiset. Tyttöä, joka odotti lasta, hän tervehti erinomaisen kohteliaasti: "Bonjour, messieurs-dames!" Jokaista varten hänellä oli pieni huomaavaisuus varattuna. Sitä ei kuitenkaan pantu varsin, pahaksi, ja hänelle maksettiin samalla mitalla. Mutta Yann piti aina viimeisen sanan.

"Ha! ha! ha!" Ja kaikuvalla naurulla hän antoi voitetulle vastustajalleen kuoliniskun.

Mutta nyt oli hänen hetkensä tullut. Hän rykäisi. "Mitä pirua onkaan kurkkuuni tarttunut? Eteenpäin, mennäänpäs sisään. Pikku ryyppy, he!"

Piiritanssi miellytti minua, minä jäin ulos. Seisoin katsellen
Rosseherreä.

Yann nauroi. "Miten tuollainen voi sinua miellyttää! Nehän ovat villejä!" sanoi hän halveksien. "Älä luule, että ne ovat ranskalaisia! Ei, ne ovat vedenpaisumuksen aikaista väkeä, ilman mitään sivistystä ja sievistystä, ne kuolevat sukupuuttoon. Katsohan niitä — bumba, bumba!"

Ja Yann nauroi täyttä kurkkua tehdäkseen minulle selväksi äärettömän paljon korkeamman kulttuurikantansa. Huomattava on, että hän oli Roskoffista, oli nimeltään Yann ja itse bretanjalainen kiireestä kantapäähän, oi sinä veitikka!

"Tunnetko Rosseherren?" kysyin häneltä. "Rosseherren? Tietysti minä hänet tunnen!" Yann katsoi ohitseni. Ei sanonut mitään muuta. "Hm! Nyt mars!" Hän tahtoi juoda, eikä hän silloin vitkastellut.

V.

Meidän oli kuljettava kokonaista viisi askelta, mutta Yann käytteli pientä ruokokeppiään, niinkuin hän olisi ollut huvikävelyllä Bois de Boulognessa.

Grandhotelissa oli jo remuisaa elämää. Kalastajat heiluttivat laseja kankeissa käsissään, puhuivat niin että vaahto suussa, töykkivät toisiaan hyväntahtoisesti nyrkeillään ja purskauttivat kokonaisia ryyppysuihkuja toistensa kasvoihin, purskahtaessaan nauruun. Kaikki oli liikkeessä, vain Chikel, tuo koiransieluinen, ei liikkunut. Hän oli saanut päähänsä olla ottamatta osaa. Kääreissä oleva jalka tuolilla hän istui eräässä nurkassa ja pelasi lautaa näkymättömän vastapelaajan kanssa. Hänen päänsä oli siteissä, ja vain pieni silmä liikkui siteen takana kuin pieni kiiltävä eläin pimeässä häkissä.

"Hoi, Chikel, hiljakkoin oli käsivartesi siteissä ja tänään olet kääreissä koko mies?"

Mutta Yann ei sanonut mitään, hän asettui Chikelin eteen ja nauroi hävyttömästi.

"Se on seuraus huonosta käyttäytymisestäni", vastasi Chikel arasti olkapäitään kohauttaen ja siirsi pienellä likaisella kädellään pelinappuloita. Mutta rouva Chikel huusi etempää huoneesta, että hänen mies-lurjukselleen ei pidä antaa soutakaan käteen.

Viime yönä oli tuo ilkiö sahannut poikki hänen sänkynsä pohjalaudat, niin että hän kolisten putosi lattialle. "Sellainen kurja kutale!"

Tällöin Chikel vingahti häijystä mieltymyksestä kuin hiiri, mutta silmänräpäyksessä hän taas vaikeni, kun hänen vaimonsa teki muutaman liikkeen.

Piiritanssi oli lopussa ja hääjoukko täytti pienen ravintolahuoneen. Varsinainen juhla alkoi. Eau de vie alkoi virrata. Miehet ja naiset huusivat ja joivat itsensä juovuksiin. Säkkipilli soi ja tanssittiin. Se oli jonkunlaista jenkkaa, mutta pääasiana siinä oli, että puukenkiä poljettiin kovasti lattiaan. Grandhotel kumisi kuin suuri rumpu, kun sitä hurjasti hakataan. Kokonaisia tomupilviä kohosi lattiapalkeilta.

Rosseherre tuli lähelleni ja minä astuin hänen luoksensa ja pyysin tanssimaan.

Hänen kasvoillaan oli kummallinen puna, niinkuin ne olisi puuteroitu tiilijauhoilla. Hän hymyili minulle. Hänen hampaansa välkkyivät. Hän ei sanonut mitään.

"No, Rosseherre? Etkö tahdo?"

Rosseherre pudisti päätään ja nauroi jälleen. Hän oli hämillään.

"Hyvä on." Minä käännyin poispäin ja palasin takaisin Yannin luokse, odottaakseni sopivampaa lähestymishetkeä.

Yannilla oli hyvin hauskaa. Hän istui eräässä nurkassa, potkaista sivahutti silloin tällöin tanssijoita polventaipeeseen ja nipisteli naisia. Ho! Ho! Ho! Ja kuinka hän silloin nauroi! Vihdoin hän pisti kätensä verille rusettineulaan, jolloin hän heti kiskaisi irti sekä rusetin että kauluksen ja polki raivoissaan jalkoihinsa nämä sivistyksen keksinnöt. Nyt hän tunsi itsensä jälleen ihmiseksi, ja, ihme kyllä, hän joi kahta vertaa nopeammin.

Silloin sattui pieni välikohtaus. Jean Louis, jota sanottiin "Merenkuninkaaksi", pieni valkotukkainen vanhus, lyyhähti sanaa sanomatta lattialle. Hänet kannettiin ulos ja laskettiin talon edustalle.

Rosseherre astui Yannin luokse. "Isoisä makaa oven ulkopuolella", sanoi hän hiukan levottomana.

Yann nauroi. "No, entä sitten?" kysyi hän. "Luuletko, että joku varastaa hänet sieltä?"

Rosseherre hymyili. Ei, nyt hän oli rauhoittunut.

Yann ojensi hänelle anteliaasti lasinsa.

"Tämä tässä on minun ystäväni!" huusi hän ja viittasi minuun. "Syleile häntä, eteenpäin!"

Se tuntui Rosseherrestä hyvin naurettavalta.

"Me tunnemme jo toisemme", sanoin minä ojentaen hänelle käteni ja katsoen häntä silmiin, "mutta Rosseherre ei tahdo olla missään tekemisissä kanssani, hän on liian ylpeä".

"Ylpeäkö? Oi, minä en ole ensinkään ylpeä!" huusi Rosseherre laulavin äänin ja tempoi hämillään myssyään.

"Mutta kuitenkaan sinä et tahdo tanssia kanssani, Rosseherre!"

Hän nauroi.

"Tanssi hänen kanssansa, tanssi heti hänen kanssansa, hän on minun ystäväni", huusi Yann. "Tanssi hänen kanssaan!" Sitä hän toisti sata kertaa, kunnes Rosseherre suostui.

Minä poljin piirissä kuten muutkin, Rosseherre rinnallani. Hän oli kevyt ja hento ja hänen hiuksensa valuivat pehmeinä kädelleni.

"Olet kai ollut mannermaalla, Rosseherre?"

Ah, ei, hän ei ollut käynyt suurella maalla, hän oli ollut vain Molenin saarella.

"Tänään näytit somalta kirkossa, Rosseherre. Pieneltä jumalanäidiltä.
Totisesti, sinä miellytit minua!" sanoin minä ja vedin häntä puoleeni.

Rosseherre ei vastustellut: hän hymyili ja katsoi pikaisesti ylös minuun.

Hänen kasvoillaan oli useita kesakoita, erittäinkin silmien alla. Hänen suunsa oli verevä ja pehmeä, suu, joka suudellessa antaa itsensä kokonaan. Hänellä ei ollut melkein laisinkaan kulmakarvoja. Lapselliset ja kehittymättömät olivat hänen kasvonsa, huolimatta ihmeellisistä, vanhoista silmistä. Hänen matalalla, itsepäisellä otsallaan oli monien ryppyjen jälkiä, niinkuin oli kaikilla saaren tytöillä, yksinpä lapsillakin. Sillä avaran taivaan hirveässä valossa saattoi katsoa vain kulmakarvat rypyssä.

Hitaasti jouduimme piirin pyörteeseen. Aina kun menimme Yannin ohitse, tyrkkäsi hän meitä pienellä ruokokepillään. Sitten tanssi loppui.

Rosseherre oli palavissaan ja pyyhki otsaansa hihallaan. Minä otin pienen, sinisen liinan taskustani ja ojensin sen hänelle.

"Kaunis silkkiliina!" huudahti hän.

Yann tarkasti ammattimiehen tavoin kudontaa.

"Ensiluokkainen!" sanoi hän.

Käärin liinan kokoon ja panin sen Rosseherren pieneen ruskeaan käteen.

"Mitä nyt?"

"Pidä se, jos tahdot, Rosseherre. Minä en tarvitse sitä."

Rosseherre katsoi minua epäillen.

"No, otahan toki, Rosseherre!" huusi Yann. "Hän on minun ystäväni."

Rosseherre katsoi minuun kiitollisesti. "Merci!" sanoi hän hiljaa ja hymyili. Hän katsoi liinaa vielä kerran kaikilta puolilta. "Mistä olet sen ostanut? — Pariisistako?" Sitä Rosseherre tuskin saattoi käsittää.

Sitten hän kumartui katsomaan kädessäni olevia sormuksia. "Kuinka kauniita ne ovatkaan, Yann, katsohan!" Minä otin ne sormistani ja hän koetteli niitä omiinsa. Hän piti niitä valoa vasten, jotta ne kimaltaisivat, ja hänen silmistään loisti mieltynyt halu.

Mutta nyt täytyi Yannin antaa lausuntonsa. Hän otti suuren puukon takataskustaan, pyyhki sen varovasti ja painoi sen terää kiviin. Vihdoin hän sylkäisi niihin hiukan ja kiillotti ne sitten hihallaan.

"Väärentämättömiä!" sanoi hän.

Rosseherren oli jano ja hän tahtoi omenaviiniä. "Omenaviiniä siis, emäntä! Piru vieköön, nopeasti, kuusi pulloa!"

Tämä maisteli sitä. Hän haistoi, nuolaisi, vei kielellään pienen siemauksen kitalakea vastaan, ja mitä pitemmälle tutkiminen edistyi, sen loistavammaksi kävi hänen kasvonilmeensä. Se vasta oli omenaviiniä…! Myöskin Rosseherren ja minun täytyi maistaa sitä, Yann vilkutti silmiään merkitsevästi, mutta linkosi seuraavassa silmänräpäyksessä rouva Chikelia vastaan mitä kiivaimpia soimauksia siitä, että tämä saattoi tarjota meille sellaista omenaviiniä sellaisella hinnalla. Rouva Chikelin oli pakko, tahtoipa hän tai ei, alentaa hintaa yksi sou pullolta. Nyt oli Yann onnellinen.

"Niin minä aina teen", sanoi hän, "nämä saarelaisethan ovat kaikki pelkkiä varkaita. Papitkin täällä ovat varkaita." Sitten hän näytti minulle, miten omenaviiniä on juotava. "Ei kulauttaa, Herran tähden ei kulauttaa — vaan näin — antaa vain juosta alas. Kulauttaminen vie omenaviinistä sen hienouden, sen sielun. Mutta juotua pitää painaa kieli kitalakea vastaan, se pistää niin suloisesti. Kas noin!"

Äkkiä työnsi Yann jalkansa nopeasti pöydän alle. "Tahdoin vain nähdä, tokko te — haha!"

Meidän oli hyvin hauska. Myöskin Poupoulin. Näytti siltä kuin sen mieleen olisivat johtuneet sen parhaitten aikojen muistot. Se hymyili. Muutaman kerran se hyvin taitavasti käytti rotanpyydystemppuaan, joka oli sellainen, että se iski hampaansa luun ympärille ja piti kiinni purematta.

Musta Jeanette seisoi hymysuin vieressämme ja katsoi halukkain silmin meidän herkutteluamme.

"Hae lasi itsellesi, Jeanette!" huusin hänelle.

Mutta silloin Rosseherre kävi tulipunaiseksi kasvoiltaan.

Yann sanoi: "Hän on Rosseherren kanssa vihoin."

"Niinkö!"

Siinä Jeanette jo seisoi lasi kädessään. Yann katsoi häneen ja hymyili halveksuen.

"Oletko hakenut lasin itsellesi?" kysyi hän pilkallisesti. "No, vie se taas koreasti takaisin. Ho! Ho! Ho!"

Ja Jeanette aukaisi hämmästyneenä suunsa, nauroi ääneen ja vei lasin takaisin.

Hän lohduttautui pian. Pieni merimies, jolla oli niskaa kuin härällä, oli pannut käsivartensa hänen ympärilleen ja hän meni hänen kanssaan ulos. Ovella hän katsoi meihin hymyillen ja näytti hampaitaan.

"Näetkö", sanoi Yann, "tuolla se menee ulos, se ei ollenkaan häpeä."

Kapakka kumisi. Siellä olisi voinut antaa höyryvasaran hakata, kukaan ei olisi sitä kuullut. Ha! Ha! Ha! Hoo! Melu synnytti ulvovia ilmapyörteitä, ja toisinaan näytti siltä kuin Grandhotel olisi lentänyt ilmaan. Nämä yksinäiset hiljaiset ihmiset, jotka tekivät työtä aaltojen yksinäisyydessä meren kohistessa, pitivät tänään ääntä koko vuoden varalta. Nurkassa seisoi muuan, pää seinää vasten, silmät suonenvedontapaisesti suljettuina, suu auki, huutaen järjettömästi.

Päät höyrysivät, käsivarret liikkuivat yhtenä vilinänä. Tulipunaisissa kasvoissa kiilsivät silmät kuin sulatettu lyijy. Naiset huusivat ja kirkuivat. Siellä oli sellaista juopumusta, joka aikoja sitten on Europasta loppunut. Vain Chikel istui nurkassaan ja pelasi lautaa.

Minun täytyy myöntää, että tunsin olevani kuin kotonani. Minä en pidä säädyllisistä seuroista. Toisinaan ilma keuhkoissani käy tukehduttavaksi, ja silloin minua huvittaa karjua. Jäljelläoleva voima tempoo lihaksiani ja ne käyvät äkkiä koviksi kuin kivi, ja silloin on hauskaa lyödä lautanen palasiksi. Näetkös! Jos joku tyhmyri ikävystyttää minua hyvässä seurassa, niin minun täytyy vain hymyillä hänelle, mutta täällä minä saatan heti sanoa hänelle, että menköön helvettiin. Niin, niin! Täällä sai myöskin juoda ilman että heti pidettiin paviaanina ja ilman että joutui sentähden tuhansien penikulmain päähän ympäristöstään.

Ha! Ha! Ha! Hooo!

Kedrilillä on täysi syy olla tyytyväinen häihinsä. Ja tyytyväinen hän olikin. Viinahöyryjen ympäröimänä, silmät kuin aaveella, hän kulki ympäri huonetta pullo kädessä kuin kastelukone. Ja sen lisäksi tämä mies puhui aivan uutta kieltä! Oliko luolaihmisen henki mennyt häneen?

"Mitä pirun kieltä hän puhuu?"

Yann tiesi sen. "Kuun kieltä", sanoi hän ja alkoi keskustella tällä kielellä Kedrilin kanssa. Mutta minä olin ulkomaalainen, Kedril älysi sen.

"Missä vaimosi on, Kedril?"

"Vaimoni? Vaimoni? Vaimoni?" Kedril pyöri pullo kädessään. Oh, hän oli aivan unhottanut —

"Pappi puhui niin kauniisti tänään, eikös puhunutkin?" jatkoi hän. "Ei sinun pidä juoman itseäsi juovuksiin, hahaha, niin kauniisti, niin liikuttavasi! hän puhui. Huomen-illalla menee 'Lady of Ireland' tästä ohitse, huomen-illalla, tuletko mukaan? Pieni huvimatka. Niin, minä sanoin, pikku haikalani —" Hän kertoi sekavasti haikalastaan, jonka oli pyydystänyt edellisenä kesänä. "Pikku haikalani, minä näen sen, tuolla se kulkee, tule tänne, pienokaiseni, sievine hampainesi — älä pelkää, tee minulle se kunnia." Näytti siltä kuin hän olisi kädellään ottanut sen kiinni ja vetänyt sen hampaista maalle — inhottavaa!

"Oi Kedril, luotsi numero yksi, haikalanpyydystäjä, minä sanon sinulle, veljeni, tämä haikala, joka teki sinut kuuluisaksi, oli sinun turmiosi. Sinä olit saaren kunnollisin mies, nyt luisut alaspäin. Olet mennyt naimisiin, siität lapsia, juot veneesi, ja vaimosi hakkaa sinut pehmeäksi kuin vaha. Paluu on enää mahdoton."

Kedril oli liikutettu puheestani. Hän syleili minua ja suuteli minua.
"Kiitos ystäväni, sinä tarkotat parastani!"

Painoin salaa viiden frangin rahan hänen käteensä.

"Sinun häissäsi pitää olla hauskaa, luotsi."

Kedril koetti rahaa kankeilla sormillaan ja painoi pulloa kädessään pitäen selkäänsä kapakan seinää vastaan.

Uusi vaihe alkoi juhlassa. Luonteenomaista sille oli, että kaikissa nurkissa helisi ja että syntyi lyhytaikaisia riitaisuuksia. Ne upotettiin meltomielisyyden virtaan. Molemmat papukaijat, jotka oli tuotu sisään, hyppelivät puolapuillaan ja kirkuivat riemuissaan.

"Ja nyt soita!" huusi Yann. "Kai sinulla on huilusi mukanasi?"

"Onpa kyllä!"

"Soita sitten meille jotakin."

Otin huilun taskustani, kostutin huuliani ja annoin sormieni tanssia äänirei'illä. Ja huiluni lauloi:

    Sa nauti, kun tulta sun lampussas on, —
    Kukat poimi, ne kuihtuvat pian — —

Hoho! Hyvä! Bis — bis!

Ja taas lauloi pikku huiluni:

Sa nauti, kun…

Säkkipilli vinkui ja puukengät kolisivat.

Tuossa oli musta Jeanette taas. Hän seisoi erään nuoren kalastajan kanssa ja katsoi meitä.

"Tuossa hän taas on!" sanoi Yann halveksuen. Tosiaankaan hän ei hävennyt vähääkään.

Minä tanssin yhä edelleen Rosseherren kanssa.

"Tanssikaa vain, tanssikaa vain!" huusi Yann. No, me tanssimme. Meitä tuupittiin ja jaloillemme poljettiin, mutta hauskaa se oli. Rosseherren pieni rinta huokui kovasti. Hänen kasvonsa olivat punaiset omenaviinistä. Aina kun vedin häntä puoleeni, katsoi hän minuun ja hymyili. Martina vetäisi minua käsivarresta ja sanoi: "Hoi!" Mutta minä en välittänyt hänestä ensinkään. Siellä oli muutamia tyttöjä, jotka osottivat minulle suurta myötämielisyyttä, mutta mitä he olivat Rosseherreen verrattuina? Heillä oli kaikilla pönkövatsa niinkuin olisivat odottaneet perheenlisää, mutta Rosseherrellä sitävastoin, ha!

"Kenties annan sinulle kerran yhden sormuksistani, Rosseherre", kuiskasin hänen korvaansa. Kuinka soma hänen valkoinen pikku myssynsä olikaan, ja hänen liivinsä oli pistetty kiinni puolella sadalla värillisellä nuppineulalla.

Mutta äkkiä tuli jotain lentäen ilman halki, tuli ja lensi keskelle otsaani. Viinilasi. Sain ihoon pienen naarmun, josta tuli verta. Minä suoristauduin. Jos saarella on tapana heitellä toisiaan laseilla, niin en aikonut seurata sitä tapaa, en, merci!

"Kuka heitti?" huusin. Rosseherre nykäisi käsivarrestani, ja minä ymmärsin.

Se oli Yann. Hän nauroi, ja minä näin juuri viimeisen vihansäkenen sammuvan hänen kirkkaansinisistä silmistään.

Viime hetkesi on tullut, pikku kapteeni. Eivät edes almanakan monet pyhimykset voi sinua pelastaa.

"Hehe!" nauroi Yann ja kääntyi. "Et kai aikone? Hehehe, teidän pitää viimeinkin lakata tanssimasta."

"Hänestähän vuotaa verta", sanoi Rosseherre ja ojensi minulle pienen liinan, jonka olin hänelle antanut.

Se rauhoitti minut heti. Yanniin nähden oli olemassa lieventäviä asianhaaroja, saakoon hän vielä kerran lahjaksi elämänsä. Iloinen mielialani palasi, sillä eikö ollut liikuttavaa, että Rosseherre seisoi tuossa liina kädessään! Sieluni, jota hirmumyrsky äsken oli tuivertanut, oli jälleen peilityyni. Minä nauroin. Niin, sinunkaltaisellesi naudalle täytyy nauraa, Yann! Minä hiukan surkuttelinkin häntä. Hän oli tehnyt kaksi tavattoman suurta strateegista virhettä. Ensiksikin hän oli liian aikaisella ammuksellaan ilmaissut minulle asemansa, ja toiseksi hän oli Rosseherrelle osottanut olevansa mustasukkainen. Ja se oli pahempi virhe.

Yann nousi seisomaan ja pani kätensä juhlallisesti sydämelleen. Hänen uskolliset lapsensilmänsä olivat täynnä kyyneleitä. "Minähän aioin vain hiukkasen heittää, hiukkasen, ystäväni."

Ojensin hänelle käteni. Minunkin silmissäni oli kyyneleitä. Me syleilimme ja suutelimme toisiamme kuten kuuluu asiaan, ja sillä se oli lopussa.

Mutta Rosseherre seisoi äänetönnä, ja hänen matala otsansa oli tuhansissa pikku rypyissä kuin meri, kun rupeaa tuulemaan.

Pesin haavan omenaviinillä ja tilasin muuta viiniä. "Me pidämme höyryn nousemisesta huolen. Rosseherre, naura!"

Rosseherre hymyili.

Nyt oli kaikki järjestyksessä.

Minusta tuntui vain oikealta ja kohtuulliselta, että kuittasin Kedrililtä saamani hääkutsun toimittamalla juhlan ylennykseksi jotain erinomaista. Siitä syystä esitin cakewalkin. Korkojani lattiaan iskien tein työtäni — hang it all —

    Da was no ha'r on de top of his haid,
    De place wher de ha'r ought to grow!
    And he had no teef fo' to eat de hoe-cake
    So he had to let de hoe-cake go!
    Hang up de fiddle and de bo-oo-ow —

[Hänellä ei ollut ainoatakaan hiuskarvaa päälaellaan, jossa tukkaa pitäisi kasvaa. Eikä hänellä ollut hampaita purrakseen maissikaakkua, joten hänen oli oltava ilman maissikaakkua. Ripusta naulaan viulu ja käyrä.]

O-oo-ooh! Haha! Sepä vasta menestyksen saavutti Poupoul hyppeli haukuskellen ympärilläni, se pelkäsi järkeni menneen.

Take down de shovel and de hoe —

[Ota esiin lapio ja kuokka.]

Kedril kiitti minua liikutettuna. Sitten hän sopersi, ettei rouva Chikel anna mitään velaksi, ja minä etsin frangini esiin. Ei kestä kiittää, Kedril, liikkeen lopettamisen vuoksi myydään varasto polkuhinnasta.

Uusi, loistavampi vaihe juhlaa alkoi. Mutta Rosseherre ei tanssinut enää minun kanssani.