Yann, jolla oli uskollisimmat siniset silmät, Yann, jolla oli lapsensydän — varas! Oi, kuinka naurettavaa, kuinka järjetöntä! Täysi höyry! Lensin suhisten alas.
Mutta Yann oli liikutettu sydänjuuriin saakka. "Tämä väite on katalaa panettelua, joka ei sovellu hienolle miehelle!" sanoi hän kosteankiiltävin silmin puhtaimmalla ranskan kielellä, jollaista saa kuulla vain Sorbonnessa.
Yann kyllä söi eläviä katkorappoja ja hämähäkkejä, mutta neljän kuukauden vankeus ei häntä suuresti viekotellut. Hän juoksi Pontiuksen luota Pilatuksen luo, jopa ministerikin suvaitsi ottaa hänet puheilleen. Tämä katsoi Yannin loistaviin lapsensilmiin — ja Yannin tuomio lievennettiin sakkorangaistukseksi. Ei, Yann ei ollut varas!
Hän nautti siitä, että hänet oli syyttömänä vapautettu, ylisti ministerin oikeamielisyyttä ja vannoi kestävänsä. Oh, Jumala, miten hän aikoi kostaa! Kuulin tuskin mitä hän sanoi, sillä minä lensin taika- raakunkuoressani yli mannerten ja merien — ah, tuossa oli juuri allani Kioto, jossa paraikaa vietettiin virranjuhlaa, paperilyhtyjen vilinää, tanssijattarien nau'untaa — eteenpäin —
Äkkiä kuulin, että Yann puhui Rosseherrestä. Siinä hän istui ja unelmoi. Ah, kuinka soma Rosseherre sentään oli, kun hänen valkean myssynsä nauhat liehuivat! Kun hän nauroi ja hänen valkoiset hampaansa välkkyivät! Pieni villikissa hän oli!
"Olen tehnyt työtä ja raatanut, käteni ovat kovat kuin puu, sormeni ovat koukistuneet. Nyt tahdon päästä lepoon, saada kodin, lapsukaisia — oh! Sievän pikku talon! Voi sitä, joka koskee minun Rosseherreeni, kuuletko?"
Kyllä, minä kuulin. C'est la guerre, ajattelin, Yann. Tänään ryöstän minä sinulta rakastettusi, huomenna sinä minulta. Naiset tahtovat tulla aina ryöstetyiksi, mitkään sopimukset eivät voi sitä estää, kuuletko, Yann?
"Sinä olet lahjoittanut Rosseherrelle sormuksia ja huivin. Miksi sinä niin olet tehnyt? Heh, sano minulle totuus, onko hän ollut luonasi?"
"Hahaha. Yann, Yann! Miten ikävystyttävä sinä olet!" sanoin ja nyökäytin päätäni, sillä minä kuljin juuri suurella valtamerellä erään höyrylaivan ohitse — erään Toyo Kisen Kaishan, seitsemäntuhatta tonnia kantavan kapean valkoisen höyrylaivan, jonka lipussa oli päivänvarjo — kiinalaiset tarjoilivat teetä kannella ja naiset liekuttivat minulle nenäliinojaan.
Yann nousi. "Sinä olet ystäväni", sanoi hän, "minä annan henkeni edestäsi — mutta jos huomaan — kuuletko?" Hän puri yhteen hampaitaan.
"Hahaha, Yann, häpeä, että olet niin juovuksissa! Ho, minkä näköinen olet — pääsi on kuin ilmapallo — niin suuri — oh, Yann, hahaha!"
Tällä hetkellä "Työmies" nousi pystyyn ja ankkuriketjut rämisivät. Laiva puistelehti kuin kala koukussa, sitten se keinui tehden laajan kaarteen.
Yann oli tarrautunut kiinni pöytään "Tässä me riitelemme naisesta, ja sillä välin —!" kuiskasi hän pelästyneenä. Hän kuunteli. "Ketjut ovat katkenneet! Laiva ajelehtii irrallaan!!" huusi hän ja syöksyi portaita ylös.
Mutta minä lentää humisin par'aikaa Honolulun kohdalla, Halevauvaun kraatterin, ikuisen tulen asunnon ylitse — musta-ihoiset ajelehtivat laudoilla hyrskyissä ja huusivat: jiiii!
Ei, laiva ei ollut irrallaan, se heilui, vain yksi ketju oli katkennut.
Vetäydyin takaisin raakunkuoreeni ja nukahdin.
Erotessamme emme olleet parhaimmassa yhteisymmärryksessä, Yann ja minä. Jean Louis oli ilmaissut hänelle purjejutun, eikä Yann juovuspäissään voinut olla lyömättä eteeni tätä valttia.
"Jean Louis on vanha hullu", sanoin minä, "Herra ties mitä hänen madonsyömässä kallossaan tapahtuu."
Mutta siitä huolimatta emme eronneet ystävinä, Yann puhui jo siitäkin, että hän heitättää minut mereen. Yann, mon cher ami, mieleltään lapsi! Hän oli hullu paljosta juomisesta ja hänen silmänsä vetistivät ja katsoivat hiukan kieroon. No niin, pidin parempana lähteä vapaaehtoisesti.
Yann seisoi kannella ja kohosi kokonaisia kerroksia ylöspäin ja toisti lakkaamatta, pilkallisesti hymyillen: "Au revoir et merci, merci!"
Nauroin vielä viikkojen päästäkin, kun muistelin, miten hän lensi ylös ja taas alas ja pilkallisesti sanoi: Au revoir et merci, merci!
XX.
Kun tulin maihin, näin ilman olevan täynnä pieniä valkoisia paholaisia, joilla oli aukilevitetyt yökönsiivet, ja maakin oli niiden peitossa, mutta siinä ne olivat harmaita. Kokonaisissa joukoissa ne lensivät sinne tänne silmieni edessä.
"Hoho!" sanoin minä. "Poupoul, tämä on kaunista, tiedätkös, mikä nimi tällaisella on? Se on juoppohulluus, Delirium tremens, poikaseni!"
Jumalan kiitos, Myrskylä oli vielä kohdallaan! Yhä istui raivokas gorilla paikallaan kallioiden seassa ja takoi nyrkillään vatsaansa.
Olin uupunut ja nukuin silmänräpäyksessä. Monen tunnin kuluttua heräsin jälleen. Jotakin oli tapahtunut! Yökköpaholaiset olivat poissa. Kuuntelin. Tuuli itki liedessä, gorillan rummutus oli lakannut. Myrsky heikkeni. Astuin oven ulkopuolelle. Meri vaahtosi ja raivosi, ja ainaisesti hämärän päivän kajo satoi harmaan tuhan kaltaisena tähän synkkään sekasortoon. Väritön laiva kulki kaukana merellä hirveässä aallokossa, suuri P. & O.-höyry, tuskin näkyvissä.
Tämä hämärä täytti mielen kamalan turvattomuuden tunteella, enkä minä uskaltanut ajatella enkä tuntea. Minä nukuin. Sitten herätti tuttu koputus minut.
Oli pimeä yö. Creachin valokimput leijuivat sumuisessa ilmassa värisevinä aaltoina, kuten hienoimmat naisten hiukset. Pohjoisessa näkyi helakanpunainen tulipalon kajastus: ne olivat Stiffin valot. Kohisevan meren yläpuolella vyöryi savua.
Mutta Rosseherre ei tullut sisään pärpättäen ja ylimielisin, laulavin huudahduksin, hän oli arka ja pelokas ja puhui hiljaa ja hiukan käheästi.
"Näin sinun tänään tulevan maihin", sanoi hän ja painoi käteeni pienen paketin. "On niin pimeätä sinun luonasi."
"Hyvää iltaa, Rosseherre, mitä Jean Louis tekee?"
"Jean Louis nukkuu."
Sytytin tulen, ja nyt saatoin nähdä ainakin Rosseherren valkoisen myssyn ja hänen vaaleat hiuksensa. Hän istui vuoteella kokoonkyyristyneenä.
"Mitä tässä paperissa on, Rosseherre?"
"Avaahan!"
Siinä oli hiukan hunajaa.
"Meren pohjalla olevat laivat hajoavat", sanoi Rosseherre. "Jean Louis on löytänyt suuren rasian. Viikunoita myös, mutta ne olivat pilaantuneita."
Rosseherren sanat tukehtuivat kuitenkin hiljaiseen nyyhkytykseen. Ja äkkiä hän itki ääneen ja sydäntävihlovasti, niinkuin itkee suruissaan oleva talonpoikaistyttö.
"Rosseherre?"
Rosseherre pudisti päätään ja kyyneleet virtasivat hänen käsilleen ja sormien lomitse.
"En tiedä", sanoi hän, "mutta minä olen niin tuskainen. Kun myrskyää, niin sydämeni pakahtuu. Minun täytyy ajatella isääni ja sitä päivää, jolloin Diaul tuli huohottaen kotiin. Diaul oli isän koira, verikoira, vasikan kokoinen ja aika hurja. Kukaan muu kuin isä ei uskaltanut sitä koskea. Isä kuljetti postia rannikolta tänne. Hänellä oli soma vene, olihan hän luotsi. Neljännesvuodessa oli jo kaksi postivenettä joutunut haaksirikkoon, ja silloin isä otti postin kuljettaakseen. Kerran lainehti meri ankarasti, tuuli kävi, mutta ei silti ollut myrsky. Silloin tuli Diaul huohottaen. Katsokaa, sanoin minä, isä on palannut, tuossa on jo Diaul. Siitä vuoti vettä, mutta isä heitti sen usein veteen, se ei herättänyt huomiotamme. Diaul, etkö anna meille rauhaa? Se oli kuin hupsu, hyppäsi ylös minua vastaan ja haukkui. Se ei ollut ensinkään vihanenkaan, minä löin sitä kuonoon, ja sen se piti hyvänään. Mutta samassa minä aloin huutaa, ja kuitenkin minä yhä nauroin. Minä ymmärsin Diaulin! Minä ymmärsin myöskin äkkiä, miksi sydämeni neljännestuntia aikaisemmin oli pysähtynyt. Sillä se oli pysähtynyt eikä ollut enää lyönyt! Juoksin Diaulin perässä, kaikki me juoksimme Diaulin perässä, toinen toisemme jälkeen, saaren poikki. Ja minä olin kaikkein ensimäinen. Siellä olivat isän kauniin veneen pirstaleet kallioiden ja ruumiiden joukossa. Kahdeksan miestä oli hukkunut tyrskyihin, isäkin. Häntä ei löydetty. Vain Diaul kykeni pelastautumaan."
Hän itki; silmäluomet ja huulet kiinnipuristettuina. Panin poskeni hänen poskeaan vastaan ja keinutin häntä hiljaa edestakaisin kuin lasta. Kasvoni kostuivat hänen kyyneleistään.
"Diaul, Diaul-parkani!" vaikeroi Rosseherre. "Me pidimme siitä niin paljon. Siellä se nyt harhaili ja villiytyi ja haukkui öisin niiden kallioiden lähellä, joihin vene oli murskautunut. Sitten Noel meni ulos rihloineen ja minä kuulin pamahtavan ja sitten tuli Noel ja sanoi: nyt on Diaul kuollut."
Rosseherre itki hiljaa ja jatkoi: "Minulla oli myöskin veli. Hänellä oli pitkät viikset. Hän oli hurja mies ja joi niinkuin kaikki muutkin. Mutta hän rakasti minua. Usein hän sanoi minulle: Rosseherre! ja taputti poskeani. Lähtivät kalaan, eikä hän tullut takaisin. Ja minä olin koko päivän sellaisessa hirveässä tuskassa! Minähän näin, näin, miten hän syöksyi mereen ja miten hänen punertavat viiksensä uivat veden pinnalla. Menin satamaan ja odotin. Tiesin kyllä, että Emile ei tule takaisin, mutta kaikesta huolimatta minä odotin ja rukoilin. Silloin tuli vene rantaan. Laivuri sanoi: Rosseherre —? Mitään muuta hän ei sanonut. Myöhemmin hän sanoi minulle: virta vei hänet mukanaan, hänen viiksensä näkyivät vedenpinnalla, mutta me emme voineet saada häntä enää pelastetuksi. Minä istuin ja rukoilin hänen sielunsa puolesta, ja kun tuli pimeä, niin Jean Louis tuli ja sanoi: no, Rosseherre, kohta on yö."
Minä keinutin Rosseherreä ja silittelin häntä hyväillen, niin hyvin kuin taisin. "Itke vain kyyneleesi kuiviin, pikku Rosseherre, sitten sinun tulee parempi olla." Tuuli vinkui hiljaa ovessa. Se valitti niin kuin olisi sen mieleen johtunut jotakin surullista, jonka se kerran oli nähnyt ja jota se ei voinut unhottaa. Meri pauhasi kuin kumea tykkien jylinä. Se jymähti joka toinen sekunti, ja joka kerta Rosseherren ruumis hiljaa vavahti.
Hän nosti päätään. "Kuuletko meren kumisemisen?" kysyi hän. "Minun kai täytyy mennä, sillä ei tiedä, mitä tapahtuu. Nyt on sumuista."
"Mitä sitten pitäisi tapahtua?"
"Voi tapahtua mitä tahansa."
"Mitä tahansa?
"Niin, minä olen nähnyt isäni. Tänään, kirkkaalla päivällä.
"Isäsikö?"
"Niin. Hän tuli ovelle ja sanoi: olkoot varuillaan ne, jotka ovat tänään ulkona."
"Ulkona merelläkö?"
"Niin."
Poupoul aivasti, ja Rosseherre pelästyi niin, että hän kirkaisi.
"Mutta, Rosseherre?" sanoin hymyillen. "Mikä sinun on tänään?"
Hän katsoi minuun. Hänen silmänsä vilkuivat tulen valossa kuin kauhuissaan olevan eläimen silmät. "En tiedä", sanoi hän ja katsoi maahan, "mutta minä olen niin tuskainen. Koko päivän minä olen ollut kauhean tuskainen. Niin monet asiat johtuvat mieleeni ja tuskastuttavat minua. Ajattelun, että Yann hukkuu mereen ja myöskin minä, minä myöskin."
"Ei, Rosseherre."
"Isä sanoi sen minulle", vastasi Rosseherre, uneksivasti hymähtäen. "Jo kauan sitten. Oh, minä tiedän mitä tiedän! Se ei olekaan pahinta. Sillä sitten saan ehkä olla isän ja veljen kanssa siellä alhaalla, missä sinä näit heidät kerran."
"Rosseherre, sehän oli vain tyhmä uni. Olin juonut niin paljon Kedrilin häissä."
"Niin, niin." Rosseherre hymyili epäillen ja katsoi eteensä. Sitten hän nauroi hiljaa. "Ei, yksi asia on hyvä, Jean Louisille ei meri voi tehdä mitään. Isoisä on lumottu." Hän pudisti hiuksiaan riemuissaan. Hänen poskensa olivat kuumat ja hänen silmänsä loistivat. Ihmeellinen hän oli tänään.
Nyt minäkin tunsin sumun hajun. Se tuoksui jodille. Silloin Creach alkoi jymistä, kaukana ja kumeasti, ja minä näin sen edessäni läpäisemättömien sumukerrosten peittämänä.
Rosseherre vapisi. Hän kuunteli kulmat koholla sumutorven huminaa, joka vyöryi yli meren ja hukkui kaukaiseen jymyyn.
"Nyt minun sentään täytyy mennä", sanoi hän tuskaisena:
Mutta minä taivutin hänet jäämään. "Sytytämme suuren tulen, Rosseherre, kuumennamme hiukan viiniä, ja sitten minä kerron sinulle pienen jutun, odotahan vain. Sinähän vapiset niin, kun täällä on kylmä. Poupoul, pois tieltä! Saatpa nähdä, kuinka hauska meidän tulee täällä!"
Poltin englantilaisen sanomalehteni ja sitten särjin pikku pöytäni laatikon palasiksi ja heitin palaset tuleen. Pian kai tulisi pikku pöydänkin vuoro, ei kai siitä vähemmällä päästäisi. Viiniä lämmittäessäni kerroin Rosseherrelle lystin pikku seikkailun, ja kun salaa katsoin häntä, näin että hän hymyili. Poupoul, joka tunsi joukkonsa, istui hänen edessään ja heilutti häntäänsä. Hänkin teki voitavansa saadakseen Rosseherren toisiin ajatuksiin.
"Eikös meillä olekin hauskempaa', vai miten, Rosseherre?"
"On!" Rosseherre nyökäytti päätään ja tuijotti eteensä. Hän imi itseensä kuuman viinin sokeripalan lävitse, pitäen sokeripalaa hampaittensa takana. Hänen kasvonsa loistivat tulen välkkeessä, vielä kosteina kyyneleistä, hänen keltaiset hiuksensa kimaltelivat kuin olisi päivä niihin paistanut.
"Nyt en ole enää niin kovin tuskissani", sanoi hän ja veti syvään henkeään, "mutta joskus minä olen ihan kuolla tuskaani. Meri huutaa minua. Meressä näkyy kasvoja. Kerran näin veljeni istuvan eräällä kalliolla. Hän tuli aallon mukana sen huipulle, ja siinä hän istui ja katsoi minua. Mutta silloin minä huusin tuskissani ja hän sukelsi aallon mukana alas syvyyteen. Kerran, kun myrsky kävi, kuljin illalla kallioilla. Siellä oli kivi. Mutta äkkiä kivi nousi pystyyn ja se oli vanha mies, jolla oli pitkät harmaat hiukset. Se seisoi aivan liikkumatta ja katsoi minuun! ja sen silmistä leimusi tuli — silloin minä juoksin tieheni ja olin peloissani kokonaisen viikon. Mutta sen viikon viimeisinä päivinä en enää jaksanut sitä kestää. No, sanoin, parasta kai on, että hyppäät mereen, pyhä neitsyt antaa kyllä sen anteeksi sinulle. Menin Stiffiin, jossa kalliot kohoavat äkkijyrkkinä merestä. Siellä minä itkin ja pyysin ja rukoilin pyhää neitsyttä, että hän pyyhkisi pois minun suuren syntini. Mutta kun aioin sen tehdä — mitäs arvelet? Siinä istui isäni kallion reunalla, piippu suussa, ihan sellaisena kuin näen hänet aina edessäni. Hän ei katsonut minuun, mutta hän istui siinä. Hän sulki minulta tien."
Kummallisesti hymyili Rosseherre tätä sanoessaan.
Ja minä ajattelin, että ihmeellisiä asioita tapahtuu pikku päässäsi,
Rosseherre! Ihmeellisiä asioita!
Näytti tuottavan helpotusta Rosseherrelle, kun hän sai puhua isästään ja veljestään. Minä annoin hänen tehdä mieltänsä myöten. Ja hän jutteli minulle kaikki nuoren elämänsä tapahtumat ja mitä Jean Louis oli hänelle kertonut hänen vanhemmistaan ja hänen vanhempiensa vanhemmista. Useimmat olivat hukkuneet. Ja miten merkillistä olikaan: ei yhtään heistä ollut meri antanut takaisin, ei yhtään ainoata. Ihmeellinen oli hänen isoisänsä kuolema. Hän lähti Moleniin. Meri oli sileä kuin öljy. Hän ei tullut koskaan perille, ei edes lastun kokoista pirstaletta hänen veneestään löytynyt, ei mitään —
"Eikö mitään löytynyt, Rosseherre?"
"Ei mitään!" Ja Rosseherre hymyili kummallisesti ja lisäsi salaperäisesti: "Hänet vedettiin meren pohjaan!"
Sitten Rosseherre vaipui mietiskelyihin.
Creach jymisi kumeasti, ja Rosseherre vapisi koko ruumiiltaan.
Kerroin hänelle kaukaisista maista, joita olin nähnyt, ja miten merkillisiä ihmisiä niissä asui. Niillä oli monen sadan vuoden vanhoja kilpikonnia, jotka oli kaunistettu jalokivillä ja koruilla ja joita he palvoivat. Ja niillä oli jumalia, pieniä kuin peukaloinen, ja toisia, jotka olivat suuria kuin Creachin valotorni.
Rosseherre oli tuskin kuunnellut, mutta nyt hän hymyili. "Ne ovat, totisesti, pakanoita!"
Sitten minun täytyi kertoa hänelle Pariisista. Pariisista hän ei saanut koskaan kuulla kyllikseen. Hän tahtoi tietää mitä päivällinen maksoi ja kuinka paljon hotellissa pyydettiin huoneesta. Oh, Diaul, kuinka hävyttömiä olivat! Rosseherre nauroi, ja vapisi kuitenkin samalla.
"Kenties menemme kerran yhdessä Pariisiin, Rosseherre?"
Hän katsoi minuun suurin silmin. "Pariisiinko?"
"Niin, miksi ei? Minä päivänä tahansa voimme lähteä."
Rosseherre hymyili ja pudisti päätään. "Pariisiin? Se on niin kaukana, en minä saa koskaan nähdä Pariisia!"
Hän oli kauan ääneti, omissa ajatuksissaan; sain sanoa mitä tahdoin.
Hän kuunteli herkeämättä. Kerran hän sanoi: "Creachin kumu ei kuulu enää niin hyvin, sumu käy niin kovin tiheäksi!"
Sitten hän aivan koneellisesti silitti kättäni. Hän ei sanonut sanaakaan. Hän polvistui lattialle eteeni, pani kasvonsa jaloilleni, kiersi käsivartensa niiden ympärille, ja siinä hän makasi, liikahtamatta. Niin hän teki usein, enkä minä kieltänyt häntä. Koko hellyytensä ja kiintymyksensä hän ilmaisi sillä tavoin.
Hän oli vain lapsi, jolla ei ollut isää eikä äitiä.
Kauan hän oli siinä asennossa, ja vihdoin kuulin, että hän nukkui.
Odotin hetkisen, sitten nostin hänet vuoteelle. Hän avasi silmänsä, katsoi minuun tuntematta minua ja nukkui jälleen. Toisinaan hän puhui unissaan, mutta minä en ymmärtänyt mitä hän sanoi, sillä hän puhui bretanjan kieltä.
Mitä uneksi Rosseherre?
Istuin ja poltin piippua ja katsoin, kuinka hän hengitti. Kenties hän näki unta, että kaikki tulivat merestä ja juttelivat ystävällisesti hänen kanssaan ja ettei kukaan nähnyt sitä?
Ovella savusi. Pienestä ikkunastani katsoivat huolestuneet kasvot. Sumu. Heitin puita tuleen, sillä Rosseherre ei saanut olla viluissaan. Kului tunti, kaksi tuntia. Joka kolmas minuutti tärisytti Creach ulvonnallaan ilmaa, ja hiekka rapisi seiniäni vastaan. Creach toitotti aina kaksi kertaa perätysten. Ensin kuin hurja eläin, joka suuttuneena hyökkää pystyyn ja käy raivoissaan kimppuun, sitten niinkuin se haavoittuneena vetäytyisi takaisin ja korisisi tuskissaan. Kaksi minuuttia on kokonainen ijäisyys odottavalle. Creach on nyt ulvahtanut kymmenen kertaa, puoli tuntia on kulunut.
Rosseherre puhui levottomasti ja tuskaisesti. Uneksiko hän, että kaikki purjehtivat hänen ohitseen ja viittoivat hänelle käsillään, mutta että hän ei voinut päästä heidän luoksensa, sillä olihan meri heidän välillään?
Äkkiä Rosseherre kohosi istumaan ja tuijotti minuun.
"Sumua, Rosseherre, nuku!"
Ja heti hän nukkui uudelleen. Etsin esiin ohuen hopeaketjuni ja asetin sen hänen rinnalleen. Herätessään hän nyt löytäisi sen.
Sumu kävi hetki hetkeltä tiheämmäksi. Creach ei ulvonut enää. Se ulisi kuin kuolettavasti haavoitettu eläin, joka kurjana, ruhjottuna nuolee piilopaikassaan haavojaan ja murisee ja korisee. Meri jymisi entistä äänekkäämmin kallioihin lyödessään, ja lahden tyrskyt kumisivat niinkuin talorivi olisi joka toinen sekunti syöksynyt mereen. Nousuvesi palasi. Mutta täällä hiipuvan hiilloksemme ääressä oli kuolemanhiljaista. Toisinaan tuli pieniä, lystikkäitä ääniä Rosseherren nenästä. Perhonen, jonka lämpö oli herättänyt henkiin, lentää räpytteli katossa, musta hämähäkki kulki melua pitämättä ylös seinää pitkin.
Syvää ja tasaista oli Rosseherren hengitys. Painoin korvani hänen rintaansa vastaan. Se kohisi, se hengitti. Kuten meri, kun luode lähenee.
Ja mitä on ihmisten hengitys muuta, kysyn minä, kuin meren hengitystä, meren, josta he ovat tulleet?
Rosseherren hengitys toi mukanaan hiljaisuutta ja rauhaa, vieläpä jonkunlaista pyhyyttä. Ihmeellinen arkuus valtasi minut ajatellessani tätä elämänhiukkasta, joka oli luonani. Arkuus nuoruutesi takia, Rosseherre, arkuus kauniiden hiuksiesi ja valkoisten hampaittesi ja kaiken pikku sydämessäsi asuvan tuskan takia. Minä en tunne sinua.
Liikuin äänettömästi ja tohdin tuskin hengittää. Sitten istuuduin tulen ääreen ja ajattelin monia asioita, jotka olivat ammoin tapahtuneet. Tapahtuneet, poissa! Jumalan kiitos! Siunattu olkoon katoavaisuuden laki, joka päivät uusiksi tekee!
Siunattu olkoon tunteittenne häilyväisyys, te ystävät ja naiset, jotka olette minulle niin kauheasti valehdelleet ja minua pettäneet — onhan olemassa neljä seinää ja on olemassa avaruutta neljään ilmansuuntaan, mikäpä olisi parempaa?
Kuinka kauan siten istuin, en tiedä, sillä monet, ajatukset risteilivät aivoissani. Mutta sitten herätti minut hiljainen rasahdus. Pikku ketju oli liukunut lattialle.
Rosseherre istui pystyssä ja kuunteli. Äänettömästi hän oli noussut istumaan. Hänen silmissään ei ollut mitään ilmettä. Hän kuunteli, jokaisella hermosäikeellään ja ruumiinsa kaikilla tuhansilla korvilla hän kuunteli. Hänen poskensa olivat tulleet nukkumisesta punaisiksi, mutta äkkiä ne kävivät lumivalkeiksi.
"Rosseherre?"
Rosseherre vavahti. Hän kuiskasi nopeasti pari sanaa, mutta minä en ymmärtänyt niitä.
"Puhu ranskaa, Rosseherre!" Mutta kummallista, minä en uskaltanut nousta ja mennä hänen luoksensa.
"Kuuntelehan!" sanoi hän.
Minä kuuntelin. Meri. Creach jylisi etäisyydessä. Poupoul istui oven luona ja katsoi minuun kysyen; sekään ei kuullut mitään.
Mutta Rosseherre vapisi koko ruumiiltaan, kuin olisi hän vilusta värissyt, ja kauhean kalpealta hän näytti. Minä nousin, mutta hän viittasi minulle kädellään.
Hän hymyili kuin sairas.
"He ovat eksyneet tieltä", sanoi hän kaiuttomasti.
Mitä hän sanoi?
"Herää, Rosseherre!"
Silloin hän katsoi minuun ja hänen silmissään kuvastui hirveä tuska, silmäterät olivat luonnottomasti laajentuneet.
Mitä se oli? Sehän oli —
"Mene ulos", kuiskasi hän kuumeen poistattamana.
"Tyynny", sanoin, "minähän menen ulos".
Sumu vyöryi heti sisään kuin aave, joka oli ollut oven takana vaanimassa. Meri jymisi jylhästi ja Creach ulvoi läpitunkemattoman sumuyön keskellä. Kuuntelin. Kumea vasara hakkusi rinnassani. Tuska, joka virtasi Rosseherrestä, oli tarttunut minuunkin. Kuljin pari askelta tyyntyäkseni, pudistin päätäni ja palasin takaisin ovelle. Mutta kun aioin vetää oven kiinni, pysähdyin äkkiä. Mitä se oli? Jalkani takertuivat maahan kiinni ja kävivät lyijynraskaiksi, sormenpään! jähmettyivät, käteni, käsivarteni, koko ruumiini jäykistyi, iho pingottui kylmänä kasvoilleni ja hiukseni nousivat pystyyn kuin pensas:
Ulkona merellä — siellähän huusi laivapilli —
Oh, niin, niin, minä kuulin selvästi hyrskyjen kohinan lävitse, höyrylaivan kumean, kolean huudon. Se lakkasi. Mutta juuri kun aioin hengähtää, alkoi se uudelleen. Minua pyörrytti. Taivuttauduin eteenpäin ja tein itseni pelkäksi kuuloksi, ja korvani imi itseensä tätä ääntä kuin jättiläissuuri kuulotorvi. Nyt alkoi myöskin kimeä vihellys kaukana — niinkuin suuri villi eläin ja sen poikanen olisivat yhdessä huutaneet apua.
Silloin rupesi Poupoul haukkumaan. Ei epäilemistäkään. Ja minä hoipuin huumaantuneena pari askelta eteenpäin sumussa. Rosseherre liukui ohitseni. Hän juoksi puukengät kopisten ja huusi: "Naufrage, naufrage!" Sitten en enää kuullut, mitä hän huusi, mutta hänen korkea äänensä kajahteli sumussa.
Ei! Ei! Ei! Painoin, nyrkkini kauhusta pystyyn nousseihin hiuksiini ja heilutin päätäni edestakaisin. Ei! Tämä kaikki on kauheata painajaista, kamalaa lumousta — ei kukaan voi sumun lävitse nähdä sellaista mitä on mahdoton nähdä, ei kukaan maailmassa. Meri kumisi, aalto juoksi vihaisena minua vastaan, ja vaahto pärskyi päälleni. Kuulkaa! Niin, huolimatta mielettömästä hampaiden kalinasta, joka oli minut vallannut, kuulin sen: laivain pillit huusivat, vinkuivat, molemmat äänet siellä kaukana sumussa kirkuivat yhä. Sitten kumeampi ääni äkkiä vaikeni ja pilli katkesi valittavin vinkumisin.
Tein ääneni voimakkaaksi ja huusin sumuun: "Hoi? Ho — hoi — —?"
Vaahtopiiska iski kasvoihini. Niin naurettavaa oli huutaa.
Silloin kuulin sihisevää purkautumista ja etäistä jyminää, niinkuin rautaa olisi niitattu. Sitten minusta minusta tuntui siltä kuin olisin kaukaa kuullut monien ihmisten huudon. Ja nyt oli äänetöntä. Meri hakkasi, tyrskyt kumisivat, Creach ulvoi loitolla.
Juoksin kylään. "Joku höyrylaiva on joutunut haaksirikkoon!" Olin suunniltani mielenliikutuksesta, ja vettä vuoti silmistäni, niin etten nähnyt mitään.
XXI.
Kellot alkoivat sumussa haukkua kuin pienet koirat, joiden unta on häiritty.
Kylä nukkui vielä. Siellä täällä oltiin kuitenkin jo liikkeellä, puukengät kopisivat, ikkunoihin ilmestyi valoa, ääniä kuului sumun seasta. Alhaalla satamassa avasi kylänvanhin sen vajan oven, jossa pelastusvene oli. Sumu oli niin tiheätä, ettei voinut nähdä ainoatakaan ihmistä ennen kuin törmäsi yhteen heidän kanssaan, ja kun puhutteli jotakuta, niin olivat puhuteltavan kasvot kuin harsojen peitossa.
Huutoja, kirouksia, sekasotkua. Köysi venyi maata pitkin ja näkymättömät kädet pingoittivat sen. Tartuin kiinni parin nyrkin välistä ja vedin, minäkin. Rattaat narisivat ja pelastusvene tuli näkyviin aavemaisen pitkänä ja korkeana. Varjo jo kävi kiinni pyöräin puolapuihin ja rivi toisia varjoja piti takana kiinni köydestä, jotteivät rattaat vyöryisi liian nopeasti alas polkua pitkin. Kuten kömpelö, satajalkainen alkumaailman peto liikkui vene merta kohti, ja laineet löivät sen vatsaan.
"Eteenpäin!" huusin minä. Siellä ulkona merellä meitä odotetaan —
"Meidän täytyy vartoa siksi kunnes tulee päivä! Eihän nyt näe edes kättä silmiensä edessä!"
"Missä on Kedril? Heh, Kedril, luotsi, sinun hetkesi on tullut! Tämä on työtä sinulle! Minä näytän, missä höyrylaiva on."
"Ystäväni", vastasi Kedril, "tuhannesta frangista en voisi nyt viedä venettä merelle. Tällaisessa aallokossa! Meidän täytyy odottaa pakovettä!"
"Ettäs sinäkin niin sanot, Kedril!" Minä masennuin, lähdin.
Kylässä törmäsin Noelia vastaan, joka oli pyntännyt itsensä öljyttyihin nahkoihin ja jolla oli kädessä kaukoputki.
"No", huusi hän minulle, "enkö teille sanonut, kun vuokrasitte Myrskylän, että kaikki haaksirikot tapahtuvat aivan teidän silmienne edessä — haha!"
En vastannut. Juoksin takaisin Myrskylään. Ei ollut mitään muuta kuin sumua, meren tyrskyjä, ja joka kolmas minuutti ulvahti Creach etäisyydessä kuin kuolettavasti haavoitettu eläin.
Jotakin rapinaa kuului kallioiden joukosta. Se oli Jean Louis.
"Höyrylaiva ajoi luotoihin — hihi!" sanoi hän ja nauroi mielettömästi.
"Rosseherre oli taas ensimäinen —"
"Mitä voitaisiin tehdä?" kysyin.
"Mitä voitaisiin tehdä? Ei mitään. Niin! Kalliot siellä ovat kuin puukkoja. Kaikki ne joutuvat haaksirikkoon samassa paikassa; Virta vie ne pois oikealta suunnalta, ja ne kuulevat Creachin merkinannot vasta sitten kun ovat jo karilla."
Hän kompuroi edestakaisin ja tuijotti maahan. Joukko kalastajia, naisia ja lapsia keräytyi yhteen ja kaikki he tuijottivat lähestyvää aaltoa päät eteenpäin taivutettuina ja ahnain katsein. He olivat merirosvojen jälkeläisiä, ja meri oli karaissut heidän sydämensä. Mitä oli haaksirikko heille? Oli ollut öitä, jolloin kolme laivaa oli joutunut haaksirikkoon, ja usein olivat myrskykellot soineet kolmena yönä perätysten.
Jotain tummaa ajautui maihin ja kaikki hyökkäsivät yhtaikaa sitä katsomaan. Se oli pienen, mustan veneen hylky. Niinkuin murskattu rintakehä. Sitten he äkkiä vetäytyivät kaikki takaisin: keskellä aaltoa seisoi mies, josta valui vesi ja joka ojensi käsiään heitä kohden. Hän kaatui suulleen ja aalto kantoi hänet maihin ja laski hänet ääneti hiekalle. Seuraava aalto vyöryi hänen ylitseen ja hän liikahti kuin pyrkien istualleen. Sitten Jean Louis ja minä vedimme hänet ylemmäs maalle.
Siinä hän makasi silmät auki, niinkuin hyvin peloissaan, ja hymyili huulet raollaan, niin että hampaat näkyivät hänen pienten, ohuiden viiksiensä alta. Hänen oikeassa ohimossaan oli musta naarmu. Hän oli kuollut.
Kalastajat seisoivat piirissä hänen ympärillään. Jean Louis otti lakin päästään ja teki ristinmerkin. Kaikki seurasivat hänen esimerkkiään. Creach kumisi etäällä, heidän mutistessa rukouksiaan.
"Tuossa hän nyt makaa!"
"Hän on saanut pikaisen lopun. Meri on heittänyt hänet kalliota vastaan."
Eräs pieni tyttö sanoi hiljaa ja hymyili samalla tuskaisesti: "Isä, hänhän nauraa!"
"Ole levollinen, kaikki kuolleet nauravat."
"Hän on nuori mies."
"Kahdenkolmatta."
Pieni tyttö sanoi taas, jälleen hiukan hymyillen:
"Isä, hän katsoo minua!"
"Kaikki kuolleet katsovat sinua, ole levollinen!"
Sitten tutkittiin hänen taskunsa. Mutta kuolleella ei ollut mitään. Piippu, puukko, punainen nenäliina. Hänen lyhyen mekkonsa povitaskussa oli kirje.
"Kirje!"
Sytytin tulitikun.
"Hänen nimensä on — odottakaahan — hänen nimensä on Joe Gordon, höyrylaiva on nimeltään Indiana ja tulee Kapkaupungista."
"Joe Gordon — Indiana —"
"Näytähän tulta!"
Kirje oli kostunut ja sitä oli vaikea lukea. Sen sisällys oli kutakuinkin seuraava: "Dear Joe, kun tulet Liverpooliin, niin käy minun luonani. Älä lähde heti taas pois, niinkuin viime kerralla. Minä olen sairas ja jalkaani särkee. Minä en mene enää ulos ja minä odotan sinua. Elämä on kovin kurjaa, kun lapset unohtavat tykkänään. Vanha äitisi."
"Merenkulkuhallitus lähettää kyllä hänelle tiedon."
Silloin oli Rosseherrekin taas äkkiä siinä. Hän työnsi ihmiset syrjään ja huusi ja heittäytyi itkien kuolleen ylitse. Hän puhui hänen kanssaan, käytti hänestä nimityksiä "mon coeur", "mon petit", ja nyyhkytti sydäntäsärkevästi.
En kestänyt, kauempaa, poistuin.
* * * * *
"Eteenpäin!" huusin minä. "Mitä te sitten vielä odotatte?!"
Oli päivä. Pelastusvene näytti kalpeassa sumussa aaveelta, luonnottoman korkealta ja pitkältä, ja laine nuoli sen valkoista vatsaa.
Varjoja kulki sumussa. "Meidän on mahdoton lähteä."
"Koiria olette, jollette lähde."
"Mutta meri on kamala, me emme pääse lahdesta ulos!"
Vapisin mielenliikutuksesta. Panin liikkeelle kaiken puhekykyni. Mutta he pysyivät kylminä ja levollisina.
"He ovat tuolla, merellä."
"Täällä ovat meidän vaimomme ja lapsemme."
Chikel oli aamulla avannut krouvinsa kello viideltä ja sytyttänyt lampun. Ehkä se siten onnistuisi! Kuljin ympäri ja kaadoin kalastajain laseihin. Heillä ei ollut lainkaan mielikuvitusta. He eivät nähneet, kuinka merimiehet istuivat siellä laivahylkynsä kannella, tarrautuivat kiinni johonkin ja toivoivat, ah, hyi!
"Mutta teidän täytyy lähteä!" sanoin minä. "Tuon verran aallokkoa, mitä miehiä te olette! En tunne teitä enää!"
Kalastajat käyttäytyivät kuin kollot.
"Mahdotonta!"
"Piru teidät periköön!"
Minä menin. Tutisin vihasta.
Sumua. Paksua ja kamalan keltaista, kuten visvaa. Creach ulvahti joka kolmas minuutti, meri tyrskyi.
Kallioilla seisoivat kalastajat ja vaanivat kaikkea mitä tuli aaltojen mukana. Ruhjoutuneita ruumiita ajautui maihin. Aamupäivällä laskettiin niiden lukumäärä seitsemäksi, illansuussa kolmeksitoista. Mutta sumu oli kuin muuri.
Creach ulvoi koko yön.
Seuraavana päivänä oli sumu ohentunut, ja äkkiä saattoi kaukana usvassa erottaa höyrylaivan. Se oli vinossa, sen perä oli vedenpinnan yläpuolella, ja aina kun aalto sattui siihen, nousi kokonainen torni vaahtoa korkeuteen. Touveissa riippui kuin villatukkoja, ne olivat ihmisiä. Sumu tiheni, emmekä me nähneet heitä enää.
Mutta kello kaksi, pakoveden aikana, lähti Yann merelle.
Eläköön Yann, ja kolme kertaa: eläköön!
Niin, äkkiä saattoi huomata liikettä "Työmiehellä", joka hyppelehti sumussa hyökyaaltojen keskellä. Ankkurinnostokone ratisi. Katsoimme toisiamme. Sihisi, ja savupiipusta nousi sakea savupilvi, joka peitti "Työmiehen" paksuihin harmaisiin sumukääreisiin.
"Pikku kapteeni marssii!"
Niin, tietysti hän marssii! Se oli Yann, joka juovuksissa ollessaan itki kuin tyttö. Mutta nyt näkyi, mihin hän kelpasi! Hän oli odottanut tarpeeksi kauan, ja nyt sitä mentiin, eikä mikään voinut häntä pidättää. Joko — tahi. Varmaan hän oli näyttänyt hampaitaan, kun hänen miehistönsä oli epäröinyt.
Hetken ratisi vintturi, nykäyksittäin ja työnnätyksin, ankkuri oli juuttunut kiinni. Mutta äkkiä me kuulimme jotakin, pelottavaa karjuntaa — pitkästä matkasta huolimatta. Se oli Yann. Samalla sumuhöyrylaiva liikkui. Se kulki takaperin. "O, lala!" sanoi Noel. Sitten se asettui takajaloilleen ja syöksyi päistikkaa alas, pyöri ja meni eteenpäin.
Emme sanoneet sanaakaan. Kun olimme kauan katselleet, miten Yannin täytyi tuuma tuumalta valloittaa tiensä, sanoi joku vain: "Kunhan nyt kone kestäisi —!" Odotimme tuntikausia samassa paikassa ja tuijotimme sumuun. Joka kerta kun kuulimme Yannin laivapillin äänen, katsoimme toisiimme ja liikahdimme.
Yann palasi, tuoden mukanaan kahdeksan haaksirikkoutunutta. Hänen oli onnistunut heittää laivahylkyyn köysi, jota myöten he olivat voineet kavuta "Työmieheen". Seuraavana aamuna lähti pelastusvene vesille ja toi kymmenen muuta. Nyt he olivat pelastetut kaikki muut paitsi yksi, muuan neekeri, joka ei uskaltanut lähteä kulkemaan köyttä pitkin.
Koko päivän saattoi nähdä hänen istua kyyköttävän ylhäällä mastossa; hän näytti pieneltä mustalta möhkäleeltä. Sumu tiheni ja peitti hänet, sumu oheni, ja yhä vielä neekeri istui paikallaan. Masto oli kallistunut ja pisti nyt vain neljänneksi osaksi esiin vedestä. Illansuussa lähti pelastusvene taas vesille ja meni niin lähelle mastoa kuin mahdollista. Aavemaisena kuin Lentävä Hollantilainen tanssi vene sumussa. Mutta neekeri ei liikahtanutkaan paikaltaan.
Seuraavana aamuna oli masto painunut mereen huippuaan myöten. Aallot pärskyivät neekerin ylitse. Taas lähti pelastusvene merelle, mutta neekeri ei liikkunut. Hän istua kyykötti ja ulvoi. Hän oli menettänyt järkensä. Illalla, kun sumu hetkeksi hälveni, oli mastonhuippu tyhjä.
Aholle kaivettiin rivi hautoja. Kaikki kalastajat seisoivat lakki kädessä. Minä myöskin. Pappi puhui, ja haudankaivaja ruiskautti yhtä pitkien väliaikain perästä tupakkasylkeä hautaan.
Ja nyt näkyi myöskin piirtonen sinistä taivasta sumupilvien lomitse.
Mutta kallioiden keskessä istui Rosseherre aivan yksin ja tuijotti merelle. Viimeinen pieni kappale mastonhuippua oli kadonnut. "Indianasta" ei ollut enää mitään näkyvissä.
Menin Rosseherren ohitse aivan hänen läheltään. Hän lauloi hiljaa korkealla, itkevällä äänellä kuin tuuli ja heilutti päätään laulun tahtiin.
Katsoin yli saaren: se näytti minusta kamalalta.
XXII.
Istuin ahon kivellä. Aurinko paistoi. Minä tupakoin. Aho oli ruskea ja keltainen, mutta yhdessä paikassa oli tuoretta turvetta — siinä he makasivat. Aina kun katseeni osui tuoreeseen turpeeseen, ajattelin: siinä he makaavat, siinä makaa myöskin Joe Gordon halkaistuine ohimoineen ja pienine viiksineen —
Muutamia päiviä minun täytyi aina ja alati ajatella samaa. Oli jonkunlaista imelää kalmanhajua ilmassa. Mutta sitten pääsin niin pitkälle, että saatoin katsella ahon tuoretta ruohoa niinkuin pitääkin: niin, siinä he makasivat ja heitä täytyi pitää onnellisina! Ihanan, hurjan kuoleman he olivat kuolleet. Te ylhäiset jumalat, suokaa minun kuolla kuten he kuolivat! Lingotkaa päälleni kallionlohkareita tai ukonnuolia, tuhotkaa minut junien yhteentörmäyksessä tai meren myrskyissä, yhtäkaikki, mutta älkää antako minun kuolla vuoteessa kuten vanha mummo, sitä teiltä pyydän.
En katsellut enää ahon tuoretta turvetta — jonkunlainen huumaus oli vallannut mieleni, nyt se oli ohitse — minä annoin pienen huiluni heleästi kajahtaa yli ahon: se oli kuolema, ei mitään muuta. Tänään on sinun vuorosi, huomenna minun. Meidän on elämä, sela!
Näinä päivinä löysin ulkokallioiden luota mastonpuolikkaan. Kenties se oli se mastonhuippu, jossa neekeri oli ollut kiinnitarrautuneena? Noudin kirveen ja aloin tehdä työtä. Kävin maston kimppuun monesta kohdasta. Se kalkkui niin omituisesti: se oli osa höyrylaivan kuollutta ruumista. Lastut lentelivät. Ne loistivat auringonpaisteessa, ne ahtoivat palaa. Seisoin suuren, häikäisevän tulen keskellä.
Pari kalastajaa tuli kirveineen ja sahoineen. Siinä he seisoivat ja katselivat minua.
"Oletpa löytänyt oivallista polttopuuta!"
"Niinpä, niin, kuivaa se on."
"Siitä tulee aikamoinen kasa!"
"Talvi on pitkä."
Minä en tuntunut näyttävän mieheltä, joka kirves kädessä jättää maston oman onnensa nojaan, ja he menivät eteenpäin.
Kirveeni säikkyi ja hiki valui pitkin kasvojani.
Suuret säävaihtelut olivat lakanneet ja ilma oli puhdasta ja läpinäkyvää kuin kaukoputken lasi. Näki etäisimmätkin kalliot, joiden ympärillä meri leikitteli, jokaisen halkeaman, kaikki oli lähellä ja selvästi nähtävissä. Kaiku toisti kovalla äänellä kirveeni kalkkumisen, ja kun vihelsin, kajahti se kuin huilun ääni. Taivas häikäisi meitä ja meri oli virtaavaa hopeata. Siellä täällä välkkyi joku juova haavan kaltaisena. Höyrylaivat kulkivat tyynesti ohitse, ja vanavesi oli peninkulmia niiden takana maantien kaltaisena.
Ranta oli heleänpunaisen ja heleänvihreän ruohohakkeluksen, suurten ruohojen ja möhkyjen peitossa. Meren siihen sylkemiltä keuhkoilta ja sisälmyksiltä ne näyttivät. Kokonaiset muurit voimakkaasti tuoksuvaa kaislaa oli rannan päärmeenä, asukkaina miljoonia hyönteisiä ja pistiäisiä. Kun meni ohi, niin ratisi ja ritisi kuin muurit alkaisivat palaa. Elämä saa alkunsa liassa ja lämmössä.
Aina kun katsoin yli saaren, täytyi minun halveksivasti hymyillä. Miten aurinkoiselta ja rauhaiselta se näyttikään! Se ei enää ajatellut "Indianaa", joka makasi meressä kaikki kupariharkot ruumiissaan. Se oli unohtanut kaikki höyrylaivat, jotka olivat lyöneet nenänsä kallioihin, vetäytyneet taaksepäin ja uponneet, ja kaikki purjehtijat, jotka olivat tulleet myrskyssä ratsastaen ja joutuneet sen hampaisiin. Se oli myöskin unohtanut Union Castle linjan höyrylaivan — silloin kuoli kaksisataakaksikymmentä miestä. Se oli unohtanut kaikki ruumiit, jotka yksitellen ajelehtivat sen rannoille ja joista ei kukaan tiennyt mistä ne tulivat ja mitä olivat nimeltään. Riittää. Se ei myöskään ajatellut enää niitä neljääkolmatta haaksirikkoista, jotka eräänä päivänä tulivat pienessä veneessä sen lähelle ja jotka se murskasi juuri kun varma pelastus oli heidän silmiensä edessä. Riittää, riittää!
Se makasi ja hymyili ja vilkutti toisinaan merelle, auerharsoihin käärittynä. Se oli kuin nainen, jonka posket ovat hienot kuin ruusunlehdet ja joka on saattanut viisikolmatta miestä perikatoon — mutta sinä kuljet sen ohitse ja teet ristinmerkin ja sanot: Pyhä viattomuus, hän oli Jumalan äiti tai ainakin Jumalan äidin lähimpiä sukulaisia —
Minä nauroin: Jumala, Herra, lähetä hänet minun tielleni —
Kolmen päivän kuluttua oli masto Myrskylän sisällä. Suuri pino minun kuitenkin täytyi latoa oven ulkopuolelle. Siinä nyt makasi se, joka oli vaeltanut niin monia meripeninkulmia ja josta yhä vieläkin virtasi kaukaisten merien päivänpaistetta ja vieraitten rannikkojen tuoksua. Joka kerta kun poltin halon, näin paljon merkillistä: papukaijoja ja apinoita, jotka heiluivat hännistään, pikimustia neekerinaisia — ja höyrylaivan, joka kulki yli aavan meren pilvisinä kuutamoöinä, ja sen mastot liukuivat äänettömästi ja ylpeästi eteenpäin.
XXIII.
Rosseherreä en näinä päivinä nähnyt. Ja totta puhuakseni en kaivannutkaan häntä. Suureksi hämmästyksekseni tein sen huomion, että minussa oli tapahtunut muutos. Sydämeni löi toiseen tahtiin, ajatukseni oli lähtenyt uuteen suuntaan. Katsoin koko maailmaa toiselta näkökannalta, enemmän sivultapäin, jos niin saan sanoa.
Suuret myrskyt olivat syynä siihen. Ne olivat hioneet sieluni kirkkaaksi ja sileäksi ja laasseet kaikki pois. Luodessani katseen taaksepäin pudistin ihmetellen päätäni; kuinka monta kuukautta olikaan kulunut suurista myrskyistä ja "Indianan" haaksirikosta? Kaikki oli kaukana takanapäin, kalpeana ja etäisenä. Myrsky oli saattanut minut vauhtiin, ja minä totesin suurella tyydytyksellä, että sieluni kiiti eteenpäin täysin purjein ja sivuutti esineet sekä asiat. Katsoin suoraan eteeni: tuli mitä tuli, se oli tervetullutta — —
Jean Louis kertoi minulle kalastamassa ollessamme, että Rosseherrellä on yksi pahimpia mielenhäiriökohtauksiaan: hän nauraa ja huutaa. Minun kävi häntä sääli, mutta mitään muuta en tuntenut. Sitten kuulin, että hän on paljon terveempi, ja se ilahdutti minua.
Ajattelin toisinaan hänen lemmenhuumaansa ja sitä määrätöntä intohimoa, joka asui hänen pienessä ruskeassa ruumiissaan — mutta jos nyt tulet, Rosseherre, niin sanon: hyvää päivää ja mitä kuuluu, enkä mitään muuta. Niin, vaikkapa tulisi itse Honolulun kuningatar, josta sanotaan, että hän lemmenhurmassa voittaa kaikki naiset, niin sanon: hyvää iltaa, armollinen rouva, ja puhallan puhtaaksi piipunletkun: fff —
Se johtui merestä, ei mistään muusta. Olen tuntenut merimiehiä, jotka illan ja aamun välillä ovat saaneet upo-uuden sielun ja käsittämättömän naivisti jättäneet taaksensa kaikki, velat, lupaukset, omantunnonsoimaukset — — niin, nyt ymmärsin heidät.
Menneisyyteni oli kuin poispyyhitty ja minä istuin menneisyyden ja tulevaisuuden välimailla ja iloitsin.
En ollut niin hupsu, että heti olisin hankkinut itselleni uuden menneisyyden. Ei, minä nautin täysin siemauksin tästä ihmeellisestä tilasta, että sain kulkea uudestasyntynein sydämin. Elin yksin, ja Herra lähetti minulle ilmestyksiänsä.
Laskin koukkuja kallioiden lähelle. Sillä me olimme kauhean nälkäiset, Poupoul ja minä. Kallioilla oli pieniä rapakoita, jotka olivat kuperan, keltaisen jään peitossa. Se oli myrskyjen tuomaa suolaa. Täällä oli vain vähän kaloja, ja usein minun täytyi odottaa tuntikausia, ennenkuin kala hiukkasenkaan rupesi syömään.
Siinä minä nyt istuin, ja meri kohisi ja ajatukset kiersivät aivoissani. Pau! Kuulin laukauksen: ah, minähän olin Pohjois-Grönlannissa metsästämässä ja ammuin jääkarhuja.
Meren henkäykset kävivät heikommiksi, kuulin sen, vaikken siihen erityisesti huomiotani kiinnittänytkään. Riutat tuolla kaukana kasvoivat, ne kohottautuivat hitaasti merestä. Kuten vähitellen vedestä nouseva virtahevon kita, jonka hampaista vuotaa limaa ja likaa, niin yleni rannikko täällä korkeutta kohti. Kuului lorinaa kuten keväällä metsässä. Kaikkialla syöksyi vaahtoavia vesiputouksia mereen. Lorina vaikeni, kuului pisarain putoamista, tuli aivan hiljaista. Aallot rapsivat kuin kissanpoikaset ja leikittelivät kallioiden kanssa.
Pakovesi.
Lokit leijuivat ja kirkuivat. Imeliä hajuvirtoja kohosi meren paljastetusta povesta. Menin alas rantaan, sillä minun täytyi seistä keskellä meren äidillistä tuoksua. Painostavasti höyryävät kalliot olivat kovien suonikkaiden raakunkuorien peittämät, ja oli siellä myöskin purppuranvärisiä hyytelömäisiä möhkyjä, jotka tutisivat, kun niihin koski. Monet katosivat limaisten töyhtöpensasten varjoon, ja jalkojeni alla liskui metrinpituisia lihavia palmunlehtiä ja onttoja palloja.
Kivien välissä oli pieniä vihreitä lätäkköjä. Ne näyttivät kääpiöiden satupuutarhoilta. Keskellä kasvoi hoikka palmu ja sen alla oli hyvin pieni kala, puutarhan isäntä. Äkkiä vesi värähti, kala ei ollut enää palmun alla, se oli paennut rannan laakeripensaikkoon. Puutarhan keltaisella hiekkakäytävällä oli sinne unohdettu pieni punainen hattu, jossa oli vihreät ripsut; yht'äkkiä alkoi hattu kohota, ripsut liehuivat ulos ja sisään. Pieni raakku souti rotkosta toiseen. Ei, pikku kala ei ollut tämän satupuutarhan ainoa asukas, se oli täynnä elämää.
Kourallinen tätä limaa jollekin autiolle tähdellä, Poupoul — ja me ilmestymme sinne, me kaksi, aivan sellaisina kuin tässä seisomme, ja kieli riippuu juuri noin sinun kidastasi.
Lokit lensivät kiiruusti sinne tänne, pieniä kaloja noukissaan, meritähdet kutistuivat auringonpaisteessa ja muuttivat väriään ja saivat polttavia läikkiä, suurten huokoisten kivisienien päällä oleva sammalverkko kuivui höyryten ja kävi valkoiseksi kuin tuhka. Meren tuoksu muuttui niin imeläksi ja huumaavaksi, että oikein yökötti.
Aalto karkeloi esiin, leikki kivien välissä ja laskeutui lepäämään jalkoihini, kuuliaisena kuin koira. Mutta seuraava aalto löi kenkiini ja sähisi vihaisesti. Minun täytyi peräytyä. Kalliot vaipuivat jälleen takaisin mereen. Vesiputoukset alkoivat jälleen lorista. Tuolla kohosi valkea korallipuu, liikahteli ja syöksyi kokoon. Aalto hyökkäsi esiin, kierteli vihaisesti kivenlohkareita, kurlutti, sihisi ja nuoli kaikkia kuivia paikkoja. Meri palasi takaisin. Se jymisi ja syöksyi kallioita pitkin korkeuteen, ja tuuli kuljetti pärskeitä ahon ylitse. Nousuvesi.
Hehkuvan-punaisena vaipui aurinko näinä päivinä mereen, aina samaan paikkaan.
Niin kului moniaita päiviä.
Yann kävi luonani Myrskylässä, ja me vietimme sovintojuhlaa. Mistä me oikeastaan kiistelimme? sanoimme me molemmat ja katsoimme liikutettuina toisiamme. Sitten me lähdimme metsästämään. Sillä Yann oli tuonut mukanaan pyssynsä, rikkinäisen rihlan, joka oli sidottu langoilla kokoon. (Se oli peräisin hänen isoisältään, Napoléon premièrin generalilta.) Miten hän saattoi sillä ampua, se oli minulle arvoitus, mutta kyllä hän sillä ampui. Hän hehkui metsästysintoa ja ampui lokkeja, myrskypääskysiä, oinaita, kaikkea, mikä oli. Yli ahon lenteli savuhiutaleita, oinaat juoksivat piirissä kuin hullut. Ja kuitenkin Yann oli maailman vaarattomin metsästäjä. Hän ei osannut koskaan maaliin, Herra ties mihin luodit lensivät. Sitten hänen päähänsä pisti ruveta etsimään ahosieniä. Hoho, hän tiesi kyllä, mistä niitä oli löydettävissä. Ja oikein, siellä niitä oli. Me paistoimme niitä padassa niin kauan, että kaikki ahosienemme mahtuivat yhteen sormustimeen, söimme, maiskuttelimme kielellämme ja vääntelehdimme kaksi päivää mitä kauheimmissa kouristuksissa. "Tiens!" sanoi hän, "kyllä ne ainakin viime vuonna olivat ahosieniä".
Laskimme verkon lahteen ja istuimme puolialastomina "Työmiehen" kannelle odottamaan ja keskustelimme ohjattavista ilmalaivoista, Yannin kutoessa innokkaasti sukkaa.
"Heh!" sanoi Yann, "emmeköhän lähde tänä iltana pienelle löytöretkelle?
Näin kesällä ne ovat kaikki aivan hulluja."
Merci. Minulla ei ollut halua.
XXIV.
Mutta sitten, aivan äkkiä — sellainen on ihminen — kyllästyin kulkemaan sydän kirjoittamattomana lehtenä ja päätin taas hankkia itselleni menneisyyden. Menin kylään ja tarkastelin maan tyttäriä.
Onni hymyili minulle. Katseeni sattui Yvonneen, Amorikin tyttäreen.
Olin ostoksilla Noelin luona. Noelin tarjoiluhuone ja myymälä näytti kaikkine katosta riippuvine talikynttilöilleen ja köysineen tippukiviluolalta. Ja kuitenkin se oli saaren henkisen ja seuraelämän keskus, ja elämä oli siellä täydessä vauhdissa.
Paksu kirjeenkantaja ja postipäällikkö istui pienen pöytänsä ääressä ja kokosi voimia seuraavaa postipäivää varten. Jauhosäkkien vieressä seisoi iso-isä, entinen laivankapteeni, jolla oli väärät merimiehensääret, ja nuokkui eteenpäin kuten ajatuksissaan oleva muuli. Koko vuoden hän seisoi niin, eikä hän sanonut milloinkaan sanaakaan. Kerran uskalsin puhutella häntä. Ça marche, capitain! Hän kääntyi hitaasti, katsoi minuun hämmästyneenä, liikutti leukaluutaan ja sanoi: Merci. Sitten hän kääntyi takaisin entiseen asentoonsa ja seisoi kuten ennenkin.
Punainen Noel puuhasi tarjoilupöydän takana, innosta ja hyvästä tuulesta, hikoillen. Toisinaan hän komensi kovalla, kaikuvalla äänellä: "Antoinette, Joséphine, Maria!" ja pienet valkomyssyiset tytöt, jotka oleskelivat pimeissä, nurkissa ja loukoissa, vastasivat laulavasti: jaa-a, ja nielivät kirouksen.
Noel asetti eteeni ryyppyjä kokonaisen soittokunnan. Niin hän teki aina. Hänellä oli kaupaksi kaikkia maailman hienoja merkkejä, ja minun täytyi koetella niitä europalaisella kurkullani.
Otin ensimäisen pikarin ja valoin sen sisällyksen itseeni, otin toisen, kolmannen — "hm!" — Noelin silmät kiilsivät ihastuksesta — "hyvä, hyvä!" — Noel nauroi niin että lima pärskyi kidasta — "ah, tämäpä vasta likööriä!" — Noel käännähti koroillaan ja läjähytti sääreensä.
"Niin, se likööri kelpaa, sanon ma, vai kuinka?! Ette Pariisissakaan saa parempaa! — Antoinette, Joséphine, Maria, lamppu on sytytettävä!"
"Jaa-a!" (Nom de chien!)
Niin kauan kuin lamppua sytytettiin, olivat kaikki ääneti. Olisi ollut sivistymätöntä ja raakaa puhua tämän toimituksen aikana.
Antoinette kiipesi tuolille ja Noel seisoi isällisen huolehtivana ja huolissaan hänen vieressään, valmiina ottamaan hänet vastaan: "Ole varovainen — patenttiliekitin — väännä hitaasti!"
"Hyvää iltaa!" sanoi Antoinette.
"Eikös se pala ihanasti, tuo patenttiliekitin?" kysyi Noel. "Niin, haha, viisitoista frangia maksoi lamppu minulle!"
"Erinomaisesti!"
Mutta silloin kuului eteisestä kopinaa, ja tiedettiin jo, kuka tuli. Se oli Gaston Grouzen, hupsu Gaston. Hän oli ollut kahdeksan vuotta Kaliforniassa, ja oli säästänyt itselleen tuhannen dollaria. Nyt hän juoksi aamusta iltaan kapakasta kapakkaan, päästäkseen hyvin pian irti dollareistaan.
"Siellä tulee hupsu Gaston!" nauroi Noel ja laittoi lasin valmiiksi.
Gaston Grouzen otti hetkiseksi hampaistaan pesää myöten poikkipurrun kipsipiippunsa ja heitti ryypyn kurkkuunsa. Ah, silloin hän näki minut.
Hän syleili minua ja hieroi sänkisiä kasvojaan poskeeni. Sitten hän näytti, kuten aina, vasemman silmän alla olevaa arpea. "Les prussiens! Sodassa. Me California. You have match? — Welcome!" Ja poissa hän oli, hänellä ei ollut aikaa vitkastella.
Joukko kalastajia tuli sisään, he kakistelivat kurkkuaan ja sylkivät. Mutta tämä kakisteleminen ja sylkeminen oli keskustelua, täytyi vain pitää korvat auki. Yann tuli, ja me tarjosimme toisillemme kaikenkaltaisia ryyppyjä.
Ihminen on ihmeellinen. Kun Yann oli tullut uhkarohkean retkensä jälkeen ensi kertaa maihin, olisimme voineet puristaa poikki hänen sormensa: eläköön Yann, veijari! Ja Yann oli kohauttanut olkapäitään: mitäpä merkillistä siinä oli. Mutta nyt, kun kukaan ei enää puhunut siitä, täytyi Yannin päivät päästään kertoa urotyöstään ja vetää sanomalehtiä taskustaan — ja me moitimme siitä häntä.
"'Työmies' onkin hyvä laiva", sanoi postipääliikkö, hän oli kade koira.
Yann nujersi hänet jymisevällä vastauksellaan. "Sika! Mitä postimerkkien nuolija ymmärtää purjehduksesta? Enhän minä sano, että se oli urotyö, mutta eipä ollut helppo ohjata vanhaa lotjaa virrassa. Heh, pidä kiinni puinen kitasi! Saat tuoda tänne kymmenen kapteenia, he eivät sitä tee!"
Yann ja päällikkö olivat kiukkuisimpia vihamiehiä. Vain inho huulillaan he puhuivat toisistaan. Ja Yann kiusasi paksua päällikköä niin paljon kuin osasi. Jos hänellä ei ollut mitään erikoista tehtävää ja jos hän oli hyvällä tuulella, niin hän teki jotain kerrassaan tavatonta: hän koputti postin pikku ikkunaan. Sellaista tapahtui harvoin, ja se oli pahinta, mitä postipäällikölle saattoi tehdä.
Päällikkö kuorsasi sisällä ja Yann koputti kovemmin. Päällikkö hyppäsi pystyyn: Malheureux! ja tuli tähystysluukulle.
"Yhden soun postimerkki!"
Sitten Yann meni kapakkaan, ja puolen tunnin kuluttua hän tuli uudelleen.
"Hoi!"
"Malheureux!" huusi päällikkö sisällä epätoivoisesti.
"Vielä yksi postimerkki. Unohdin tykkänään."
Yann nauroi kuollakseen, mutta puolen tunnin kuluttua hän oli taas siellä.
"Hoi!"
Päällikkö oli raivoissaan. "Malheureux!"
"Yhden soun postimerkki. O, lala, mikä jättiläiskirjevaihto minulla on tänään!"
Päällikkö kävi siniseksi vihasta. "Se on sikamaista, yksinkertaisesti!"
Mutta Yann koputti soullaan. "Voyons! Minä maksan. Tee sinä velvollisuutesi ja pidä kitasi kiinni!"
Mutta puolen tunnin kuluttua hän oli siellä taas — — — ho! ho! ho!
Mutta siinähän tuli kylän rääsymekko risaisine housuilleen kapakkaan. Hän ojensi minua kohti kätensä: "Hiukkasen tupakkaa, herra! Paperia minulla on itselläni!" Niin, oikein, hänellä oli likaisten sormiensa välissä ryppyinen savukepaperipala. Mutta ennenkuin saatoin antaa hänelle tupakkaa, oli Yann heittänyt kihvelin rääsymekon jalkojen väliin, ja rääsymekko pakeni.
Yann kohteli kylän rääsymekkoa kuin kissaa.
"Hahaha!"
Kivettynyt iso-isä käännähti ja aivasti.
Hetkeksikään ei elämä pysähtynyt Noelin kapakassa.
Kalmankalpea kalastaja tuli sisään ja meni Noelin luokse ja mutisi jotain hänen korvaansa.
"Haha!" nauroi Noel ääneen. "Maksa ne kymmenen souta, jotka olet velkaa, niin annan sinulle uutta velkaa."
"Lapsillani ei ole mitään —" mutisi kalastaja.
"Pyh! Tee työtä —!"
"Minä olen sairas."
"Sairas? Haha! Sinä tiedät periaatteeni, ystäväni."
Kalpea kalastaja nyökäytti päätään ja meni pois.
"Ne kalvaisivat lihan luistani!" huudahti Noel.
O, lala, niin, niinhän se oli. Hän kiskoi viimeisenkin soun kalastajain taskusta, möi heille homehtunutta leipää ja kurjaa sikunaa, oli itse halkeamaisillaan rasvaisista ruuista ja hyvistä viineistä, hänellä oli talo ja kokonainen haaremi pieniä pulleita piikasia, joille hän vuoron perään toimitti perheenlisäystä, mutta heti kun tuli velaksianto kysymykseen, ei saaren kuningas ymmärtänyt leikkiä. Ja kalastajain mielestä se oli niinkuin ollakin piti.
Kaikki olivat jo unhottaneet kalpean kalastajan, kun Noel huusi kovalla äänellä: "Antoinette, Maria — Bretonille on vietävä leipä, nyt heti! Sano, että Noel lähetti. Yksi astiallinen maitoa on hänelle myös vietävä!" Ja kapakassa oleville vieraille hän sanoi: "Eihän voi antaa ihmisten kuolla nälkään." Ja hän huokasi.
Sellainen oli Noel. Hänellä oli hyvä sydän, se täytyy tunnustaa.
Mutta tällä hetkellä osui katseeni Yvonneen, Amorikin, Creachin vahdin tyttäreen. Hän tuli ostamaan leipää.
Yvonne oli kaunis! Muistatko? Kerran keväällä kulki tyttönen kopisevissa puukengissään Myrskylän ohitse, hän oli hakemassa oinaitansa, ja minä suutelin hänen ruskeata niskaansa. Yvonne, että saatoin unhottaa sinut niin pitkäksi aikaa!
Yvonnella oli ruskeat kasvot ja korkea, loistava otsa. Kun hän nauroi, ilmestyi kuoppia hänen poskiinsa, ja silloin loistivat posketkin. Hänen silmänsä olivat pikimustat. Mutta kauneinta oli hänen tukkansa. Se oli pantu otsalta huolellisesti jakaukselle ja oli kuin mustan hevosen välkkyvä harja, mutta kuitenkin silkinhieno.
Noel osotti hänelle suosiotaan. Hän pani Yvonnen valitseman leivän takaisin ja etsi hänelle toisen. "Ota tämä, Yvonne, tämä on paras!" Tällainen huomaavaisuus tuli ainoastaan hänen kunnioitetuimpien ostajiensa osaksi.
"Amorikin laskuun!" sanoi Yvonne.
"Hyvä on, hyvä, sano Amorikille terveisiä!" Amorikilla oli luottoa kuten kaikilla ihmisillä, joilla oli varmat tulot.
"Kenavo!" sanoi Yvonne ja meni.
"Ah, hän on sievä tyttö."
"Niin, ja siveä tyttö!"
Mutta minä en sanonut mitään. Nyökäytin vain päätäni. Sitten lopetin kaupantekoni — ilmaisematta kiirettäni. Saarella täytyi olla ovela.
"Heh, Antoinette, Joséphine!" huusi Noel. "Minulle täytyy muistuttaa, että tavarat on vietävä Myrskylään. Pitää valjastaa kello seitsemältä!"
Noelilla oli näet ajopelit, vaikka pisin matka, minkä saarella saattoi tehdä, kesti tunnin. Hänen hevosensa oli paksu ja lihava ja sen jaloissa oli pitkät karvat, oikeat karvahousut. Valjastamista oli hauska katsella. Sitten istui Noel saappaat jalassa, kannukset kalisten, kuskipenkille, ja rattaat vyörivat ratisten pois. "Zephir on harjattava ja suittava, Zephirin täytyy saada vettä, brr, brr, levollisesti, Zephir!"
No hyvä, minä lähdin. "Hyvää iltaa!"
Aholla saavutin Yvonnen. Huusin hänelle, ja hän pysähtyi.
"Meillähän on sama tie, Yvonne!"
"Niin on!" Hän hymyili. Näin, miten yksinkertainen ja hyvä hänen sydämensä oli.
"Tunnet kai minut, kyllä kai muistat —?"
Yvonne nauroi. Kyllä, hän ei ollut unhottanut sitä.
"Ihme etten ole nähnyt sinua koskaan enää! Käyn sentään niin usein
Creachissa. Missä sinä olet ollut koko kesän?"
"Minäkö? Saarella. Olen nähnyt sinut usein, niin olen. Odotahan sentään, enpä ole ollutkaan koko aikaa saarella, olin kaksi viikkoa Brestissä."
"No, näetkös?"
Ja Yvonne kiiruhti kertomaan minulle elämyksistään maailmankaupungissa Brestissä. Hän oli ollut siellä teatterissa ja nähnyt näytelmän, jonka nimi oli Korvapuustikestit. Rikas talonpoika tuli Pariisiin ja vuokrasi elämän-iloisen nuorenmiehen asunnon, ja nyt se alkoi, hän sai korvapuusteja joka taholta.
"Hän sai yhtämittaa korvapuusteja", kertoi Yvonne, "tuli nuorenmiehen velkojia, klats, mustasukkaisia, klats — haha — yhtämittaa paukkui vain!"
"Hahaha!"
Kuljimme etukumarassa tuulen lävitse ja katselimme toistemme kasvoja puhellessamme ja nauraessamme. Yvonne puhui kurkkuäänellä ja hänen sydämellinen naurunsa kaikui kuin kaukaa etäisyydestä.
"Kuinka vanha sinä olet, Yvonne?"
"Odotahan—? Olen yhdeksäntoista vuoden ikäinen."
Katsoin häntä. Hän oli suuri ja voimakas.
"Ja sinulla on kai sulhanen?"
"Haha — kaikkea sitä ajattelee! Ei, ei, ei!" Yvonne nauroi.
Hän miellytti minua.