Meri

XXV.

Seuraavana sunnuntaina kirkonmenojen jälkeen tapasin hänet jälleen Noelin luona. Hän osti villalankaa Amorikin sukkia varten ja valitseminen kaikkien koreiden vyyhtien joukosta kävi hänelle vaikeaksi. Vihdoin hän päätti ostaa vadelmanväristä. Sitten hän penkoi kaikellaisen kaman seasta esiin kapean pitsin.

"Oi, kuinka kaunista. Myssyyn!"

"Puoli metriä. Kymmenen souta!"

"Oh!" Yvonne heitti pitsin myymäpöydälle. "Mitä ajatteletkaan, niin rikas en ole!"

"Anna minulle pitsi", sanoin minä ja panin esille kymmenen souta. Mutta silloin tunsin, että joku katsoi minuun, ja minä käännyin: Rosseherre seisoi takanamme. Keltaisine hiuksineen, ohuine poskineen ja monine kesakkoineen hän nuoruudestaan huolimatta näytti surkastuneelta. — "Hyvää päivää, Rosseherre" — mutta hän oli jo mennyt.

"No, Yvonne, tahdotko pitsin?"

"En, ah en!" Mutta kun pyysin oikein sievästi, niin hän sentään otti vastaan pienen lahjani.

Menin Creachiin. Tuli ilta. Kylmänä ja kaljuna seisoi majakka aholla, pienten majojen keskellä. Joku kulki ylhäällä parvekkeella ja vihelsi, ja vihellys kaikui niin kirkkaasti ohuessa ilmassa.

"Hyvää iltaa, Yvonne!"

Yvonne seisoi ikkunassa, ja kirkkaat valot välkkyivät hänen ruskeilla poskillaan.

"Ihana ilta? Niin lämmin tuuli! Etkö tule hiukan tänne ulos luokseni?"

Yvonne vetäytyi taaksepäin ja hänen kasvonsa tulivat aivan tummiksi. Hänen hampaansa kiilsivät himmeästi. Varmaankin säkenöi hänen pikimusta tukkansa, jos siihen koski. Yvonne hymyili ja pudisti päätään.

Silloin minua huudettiin. "Isä huutaa sinua!"

Amorik taivuttautui ylhäällä parvekkeen reunaman ulkopuolelle ja viittasi kädellään. Nousin kiertoportaita myöten ylös kajahtelevaan savutorveen. Amorik, silmäpuoli, otti pois kankaat levyjen päältä, ja laskevan auringon säteet särkyivät tämän kristallisen leikkikalun mykiöissä tuhansiksi värillisiksi tuliksi. Välkähtelevät siniset ja keltaiset tikarikimput iskivät minua kohti, terävät punaiset ja viheriät sirpit puhkoivat silmäni.

Saari allamme oli jo pimeä ja kalliot mustia. Kaukaa vieraalta rannikolta pilkotti tuli — aivan kuin se olisi kurottautunut johonkin. — joku rautainen aave, joka seisoi rannan hyökyjen keskellä ja mulkoili silmillään. Kynttilä ratisi, valokaari muuttui, Amorik laitteli konetta, ja välkehtivä lelu alkoi äänettömästi pyöriä ja heittää neljää sädelyhdettään päittemme ylitse merelle. Sokaistumatta ei sitä voinut katsella. Nyt kimmelsi ja säkenöi rannikolla tusina valkoisia, punaisia ja vihreitä tulia, suuren ilotytön Ranskan korut välkkyivät yössä.

Amorik istui pienellä jakkaralla, ja hänen vasen silmänsä valvoi. Missä olet menettänyt silmäsi, harmaa Amorik? Heh, tuuliko tuli ja puhalsi ja sanoi: minä olen tuuli, ja puhalsi sen pois kolostaan? Ei, kerran myrskyssä oli purjeenpingoitin sattunut hänen silmäänsä.

Hieno hymy huulillaan Amorik istui siinä, ja hänen kasvoissaan kuvastui sellaisten ihmisten hyvyys, jotka valvovat yksin äänettömässä yössä ja ovat vaiti. Ja missäpä saattoi olla enemmän yksin kuin tämän välkkyilevän myllyn alla?

Astuin parvekkeelle.

Yötuuli painoi vaatteeni siloisiksi ruumistani vastaan ja repi silmäluomiani. Mykiölevyjen luona karkeloi suuria perhosia ja myriaadeja punkkeja, jotka hekumoiden kaivertautuivat valoon. Kuten pyörivät valkohehkuiset suihkut työntyivät sädelyhteet esiin ja ulos pimeyteen, kolmenkymmenen meripeninkulman päähän ja kauemmas. Saari oli aivan musta, himmeän-musta, ja loistavan-musta oli meri ja liikkui.

Viheriä kipinä kulki pohjoista kohti. He tiesivät, tuo on Creach, neljässä tunnissa olemme Englannin kanavassa, kahdessakymmenessä, viidessäkymmenessä tunnissa kotona. Vielä viiden tunnin kuluttua he näkisivät meidät.

Valvoimme ja vaihdoimme silloin tällöin lyhyen sanan. Amorik oli jo kauan sitten unhottanut puhumisentaidon.

Jos tulee usvaa, niin nostamme pientä vipua, ja puristettu ilma huutaa silloin äänitorvessa. Mutta sumua ei tullut, yö oli tähtikirkas.

"Hyvää yötä nyt, Amorik."

"Menetkö?"

"Menen. Olen väsynyt."

"Oletko vielä valveillasi, Yvonne, niin myöhään yöllä?"

Yvonne seisoi pimeässä ikkunassa ja hymyili. Hän tiesi kaikki, ja kuitenkin hän oli nuori tyttönen.

"Tule ulos, Yvonne. Etkö? No, ojenna minulle edes kätesi. Kenavo,
Yvonne!"

"Kenavo!" kuiskasi hän.

"Yvonne, avaa vielä ikkuna!"

"Niinkö?"

Otin pienen hopeaisen ketjun taskustani ja heitin sen ikkunasta sisälle. Kuulin kuinka se putosi. En sanonut mitään, menin.

XXVI.

Muutamaa päivää myöhemmin istuin kivellä majani edessä. Painoin kättäni siihen, ja kas, se tuli yhä vielä valkoiseksi: suurten myrskyjen tuomain pärskeiden suolaa. Istuin ja paistatin päivää, ja sydämeni oli täynnä levollisia ajatuksia.

Silloin tuli tyttö ahon ylitse. Näytti siltä kuin hän olisi etsinyt jotakin. Hän pysähtyi, sitten hän tuli suoraapäätä minun luokseni. Onko se —? Ei, tällä oli vaalea tukka.

"Sinähän se olet, Rosseherre!" sanoin minä ja nousin. Olin niin kylmä sydämeltäni ja katseenikin oli kylmä. Myrsky on tullut ja puhaltanut minut etäiseen seutuun, Rosseherre, en minä enää asu täällä. Poupoul sitävastoin käyttäytyi iloissaan aivan narrimaisesti ja hyppäsi nuolemaan Rosseherren kasvoja.

Rosseherre ei sanonut mitään. Hän torjui Poupoulin luotaan ja katsoi minuun.

"Missä olet ollut niin kauan, Rosseherre?" kysyin hymyillen.

Rosseherre katsoi minuun. "Aika ei kai ole tuntunut sinusta pitkältä —", änkytti hän. Veri kihosi hänen kasvoihinsa ja hänen katseensa kävi tummaksi ja kovaksi. Sitten hän hymähti pilkallisesti ja hänen silmänsä leimahtivat. Hän veti jotakin esiin liivinsä alta ja heitti molemmat sormukseni jalkoihini.

"Minä en tarvitse sinun sormuksiasi!" sanoi hän nopeasti ja kalpeni.
"Anna ne Yvonnelle! Rahasikin tuon sinulle —"

Minun täytyi nauraa. Rosseherre oli mustasukkainen, nähkääs sitä! Rosseherre, Rosseherre, mitä mieleesi johtuukaan? Ajattelitko, että minä asettuisin ainaiseksi ankkuriin sinun sydämesi eteen? Etkö tiedä, että minä harhailen elämän suurilla metsästysmailla, tänään täällä ja huomenna tuolla, ja nukun aina kevyessä teltassa tähtien alla? Oh, Rosseherre, minä rakennan itselleni pysyvän asunnon vasta sitten kun en leinipahkuroilta voi seistä, ja kun ikävä pakottaa minut sanelemaan muistelmiani.

Katsoin Rosseherreen ja pudistin päätäni.

"Älä nyt ole hupsu, Rosseherre", sanoin minä, "sormukset ovat sinun omasi, en minä ota niitä maasta. Älä myöskään puhu niistä parista frangista, jotka olen lainannut sinulle. Miten merkillinen sinä sentään olet!"

Mutta Rosseherre vapisi vihasta. Hän huusi kovalla äänellä ja raivoisasti, mutta minä en ymmärtänyt sanaakaan, sillä hän puhui bretanjan kieltä. Poupoul haukkui ja murisi ja valmistautui puolustamaan minua.

"Lopeta jo viimeinkin, mitä sinä siinä niin huudat, Rosseherre!" sanoin jyrkästi, ja kun puhuin kuten saarella puhutaan, tuli Rosseherre heti järkiinsä.

"Minä en sano enää mitään", jatkoi hän ranskaksi, "voit huoleti lahjoittaa hänelle ketjuja ja mitä haluat — hänelle — hohoho — kaikkien matruusien kanssa hän —"

"Yvonne?"

"Niin. Yvonne!"

Minä nauroin. "Yvonne! Haha! Oh, ei, ei hän kaikkien matruusien kanssa —"

Rosseherren silmät säihkyivät. Hänen huulensa kävivät lumivalkeiksi. "Tarkotatko sillä, että minä olen hyvää pataa kaikkien matruusien kanssa?"

"Sanoinko sanaakaan —?"

"Ja vaikkapa olet sen sanonutkin, niin voin Jumalan äidin edessä vannoa, etten ole koskaan kuulunut kenellekään muulle kuin Yannille. Ja Yann nai minut. Mutta Yvonne — ei, juokse huoleti hänen perässään — jokainen ihminen tällä saarella voi sanoa sinulle, että hän on kuudentoista vuoden vanhana saanut kuolleenasyntyneen lapsen — hän ei ole muuta kuin lokaa!"

Jumala varjelkoon! Minä nauroin. "Rosseherre, mitä sinä sanotkaan —
Yvonne — hahaha?"

"Niin on asia kuin minä sanoin — sen saat pian kylläkin tietää — koiria te olette, te miehet, koiria! — odotahan vain, kunnes hän varastaa sinulta — ja miksi sinä minua sanoitkaan — valehtelijaksi, valehtelijaksi!"

"Kuule, Rosseherre", sanoin minä ja kosketin hänen käsivarttaan, rauhoittaakseni häntä, "sinullahan on Yann, eikö totta, se on parempi!"

Rosseherre vetäytyi taaksepäin. "Niin, minulla on Yann", vastasi hän, "ja vaikka hän onkin vain yksinkertainen merimies, on hän minulle, tuhansin verroin rakkaampi kuin sinä."

"Sen uskon mielelläni."

"Tuhansin verroin!" toisti Rosseherre ja katsoi minuun vihaa uhoten.
Hänen silmänsä olivat päivänpaisteessa keltaiset kuin kissan silmät.
"Voit huoleti mennä Yvonnen luokse, sinä olet yhtä huono kuin hän —
hoho — ja sinä luulet ehkä, että minä olen mustasukkainen — oh, ei —"
Hän löi kätensä kasvoilleen ja meni.

"Rosseherre!" huusin.

Mutta hän rupesi juoksemaan. Sitten hän äkkiä pysähtyi ja purskahti kaikuvaan nauruun: "Sinähän olet narri — hahaha! — narri!" Ja taas hän juoksi.

Katsoin hänen jälkeensä. Miten nopeasti hän juoksi, miten hän liehui! Hänen vartalonsa katosi, ja minä näin vain hänen valkoisen myssynsä liukuvan ahon ylitse — niin nopeasti.

No niin, toisinaan minä sain noin juosta, nyt oli hänen vuoronsa, ajat ovat muuttuneet.

Kuinka raivoissaan hän oli, mikä viha kätkeytyikään tähän keltaiseen virvatuleen! Jumala paratkoon, hän oli pidellyt minua kovin pahoin, ei vähintäkään hyvän merkkiä hän ollut minuun jättänyt.

Menin ahon yli, Creachiin.

"Poupoul, puhu!" sanoin Poupoulille, joka oli taas unhottanut kaikki. "Sano totuus, sinun, eläimen, on helpompi olla oikeudenmukainen kuin ihmisen: emmekö ole usein nähneet, miten pieni valkoinen myssy yössä souti 'Työmieheen', ja olemmeko koskaan sanoneet sanaakaan? Ja hän — heh, Poupoul, sano totuus!"

Ja jälleen minun täytyi nauraa: miten nopeasti hän juoksi, vaikkei kukaan seurannutkaan häntä!

XXVII.

Ei, Rosseherre ei suinkaan kaunistellut minua puheillaan. Myöskin Yann sanoi sen minulle, kun hän seuraavana päivänä tuli luokseni. Tiens, tiens, miten vihainen hän on sinulle!

Aamulla olin ollut kalassa ja saanut painavan, paksun kalan, lihavan kafferilaismuorin. Järjettömänä raivosta se oli syytänyt salamoita silmistään minua vastaan vetäessäni sitä ylös vedestä. Mutta nyt se makasi tuossa, ja suomukset lentelivät. Kafferilaismuorini oli ahne kimpale, jolla oli tyhmät kultaiset mulkosilmät ja häijyt, kalpeat neekerinhuulet; niiden välissä irvistivät terävät, porsliininvalkeat hampaat. Takana kurkussa sillä oli toiset puremaneuvot, lyhyistä hampaista tehty riivinrauta. Sen lihava vatsa oli limaisen, paksun verkon peitossa, kilpikonnanvärinen ja korvasienennäköinen, niin että se huoleti saattoi loikoilla alhaalla kaislametsissä ilman että sitä nähtiin.

Olinko milloinkaan nähnyt mitään yhtä ahnetta, syölästä ja ilkeää kuin se? Oh, olinpa kylläkin: ihmisiä! Usein olin nähnyt yhdessä koossa koko tusinankin aivan samannäköisiä olioita. Jos te olisitte tässä — paljaiden käsivarsieni ja veristen käsieni pideltävinä, niin olisi hauska —

Silloin tuli Yann. Hän kiskoi mukanaan suurta saviastiaa, ja se merkitsi, että keitämme erästä hänen kuulua bretanjalaista keittoaan.

Yann oli oivallisella tuulella, ja näin heti, että jotakin merkillistä oli täytynyt tapahtua.

Sitten kun hän oli lausunut minulle ylistelynsä paksun kafferilaismuorin johdosta, löi hän povitaskuaan: "Tahdotkos nähdä jotakin, heh?"

"Mistä on kysymys?"

"No, tahdotkos nähdä jotakin?" toisti Yann ja vilkutti minulle kirkkaansinisiä silmiään.

"Näytähän!" vastasin uteliaana.

Yann veti näkyviin suuren kirjekuoren laidan. Hän kopeloi sitä, ja setelien nurkkia tuli ilmi. Yksi, kaksi, kolme — viisisataa frangia!

Silmäni menivät selkosen selälleen ja minä tuijotin Yanniin.

Sitten Yann veti kirjeen taskustaan ja ojensi sen minulle suuremmoisin liikkein.

Se oli siltä englantilaiselta yhtiöltä, joka oli omistanut "Indianan".

"Jokainen matruusini sai sata frangia!" sanoi Yann. "Heh, kuinka kohteliaasti kirjoittavat, eivätkös? Ja katsohan kuorta: se on vuorattu pellavakankaalla, oletkos koskaan nähnyt sellaista kuorta?"

Katselin kirjekuorta ulkoa ja sisältä. "Nom de pipe!"

Yann suoristautui ylpeästi ja loi rohkean silmäyksen merelle. "Se on kuin lahja taivaasta. Enemmän kuin kuusikymmentä frangia päästä! Niin, mitä minä nyt voin tehdä?" Ja Yann katsoi minua silmiin. "Nyt minä voin tehdä mitä tahdon, näetkös!"'

Hän oli tullut rikkaaksi eilen.

"Jos nyt tarvitset rahaa", lisäsi Yann, "niin sinun tarvitsee sanoa vain sana" — ja hän piti silmieni edessä kahta-, kolmea-, neljääsataa frangia — "sinä olet ystäväni ja voit saada niin paljon kuin tahdot."

Yann oli sentään kunnon poika.

Sitten hän syöksyi työhön. Hän heitti kasarin pois, painoi lakin niskaan ja kääri mustuneet paidanhihat ylös. Ruukussa oli perunoita, vihanneksia, ryytejä ja nauriita, kimpale harmaata silavaa, grease bretonne, pullo konjakkia ja pyöreä kääry. Hän pesi, raapi, leikkasi, teki valkean. Kun saviruukussa oli halkeama, haki hän nopeasti multaa, hieroi sitä ja tukki raon, yks, kaks —

Sitten hän avasi huolellisesti sidotun, ympyriäisen kääryn. "Ja tässä on pieni muisto, ystäväiseni!" sanoi hän.

Se oli teekannu, valkoista posliinia, halpa kultaus.

Yann seisoi hajasäärin ja katsoi minuun paljonpuhuvasti. "No?"

"No, se on sievä."

Yann nauroi pilkallisesti ja silmäili teekannua halveksivin katsein. "Tämä on se", sanoi hän, "se 'Charlotten' kuuluisa teekannu! Ja ne valapattoiset koirat vannoivat aikanaan, että minä olin varastanut hopeisen teekannun, jossa oli kultauksia! Haha, mitäs sanot siihen?"

Katsoin Yanniin ja nauroin.

"No, tahdotko sinä tämän hopeisen kannun?" kysyi hän.

Pudistin päätäni. "En, Yann, merci. Minä en tahdo omistaa mitään sellaista, mitä ei voi pistää taskuunsa, ymmärrätkös?"

"Bien!" Yann otti kannun ja heitti sen laajassa kaaressa kallioihin, joihin se murskautui. "Au revoir!"

Sitten hän veti kellon housuntaskustaan. "Kello on kolme", sanoi hän samalla, "kello kahdeksan on liemi valmista." Minä tuskin katsahdin kelloa, ja siksipä Yann pitikin sitä nenäni alla. "Niin, täsmälleen kolme!" Silloin pisti kello silmääni. Se oli kultainen, kaksikuorinen, jopa jotain! Tämä kello oli kolmensadan frangin arvoinen, ja Yann oli saanut sen lahjaksi eräältä pariisilaiselta tuttavaltaan.

Minä hämmästyin ja pudistin päätäni. Yann antoi minun katsoa koneistoa, miten se naksutti ja pyöri.

Sitten hän näytti minulle, että hän oli pannut taskuunsa pumpulia, ettei kello vioittuisi.

"Miksi et antanut pariisilaisen ystäväsi mieluummin lahjoittaa itsellesi laivankoneita, Yann?" kysyin salakavalasti, kun olin tointunut hämmästyksestäni.

Yann painoi silmäluomensa kiinni etusormellaan. "Eh!" huudahti hän. "Miksi? Miten voi ihminen niin tyhmästi kysyä? Olisi sanottu, että minä olen varastanut koneet 'Charlottesta'."

Kello oli hyvä. Yann ei ollut tehnyt huonoa vaihtokauppaa!

Minun täytyi nauraa: Yann, Yann, kuinka voi sinusta päästä selville? Kuinka usein oletkaan kertonut minulle tuon jutun 'Charlottesta', kun sinua niin häpeällisesti parjattiin, ja minun on käynyt sinua sääli! Kuinka usein olivatkaan uskolliset lapsensilmäsi täynnänsä kyyneleitä ja sinä nauroit ivallisesti: Minäkö varas? Minä?

Hahaha! Yannin sielu oli niin kyllästetty rehellisyydellä, että hän kauhuissaan torjui epäilykset varkaudesta. Ei koskaan, ei koskaan Yann uskoisi varastaneensa, ei edes kannu edessään ja kultakello taskussaan, ei milloinkaan, siihen hän oli liian rehellinen.

Keittomme täytyi kiehua viisi tuntia hiljaisella tulella, ja niinpä meillä oli aikaa hiukan jutella. Istuimme talon edessä maassa, ja Yann kaatoi pullosta, jonka hän — rikas mies — oli tuonut muassaan.

Äkkiä hän purskahti äänekkääseen nauruun. "Mitä Herran tähden sinä olet Rosseherrelle tehnyt?" huudahti hän. "Tiens, tiens, kuinka raivoissaan hän on sinulle."

"En minä ole tehnyt hänelle mitään."

"Oh, hän ei puhu sinusta juuri hyvää, ystäväni!" huudahti Yann. "Sinä olet luonut silmäsi Yvonne Amorikiin — hän on ollut Rosseherren paras ystävä, ja siitä huolimatta — kukapa voisi ymmärtää naisia? Hoho, onko niin? Ja mitäs luulet Rosseherren minulta kysyneen? Hehe — mitäs luulet?

"No?"

"Hän kysyi minulta, voisinko tappaa sinut."

"Ho-hoi!"

"Niin, haha, niin hulluja ovat naiset, kun tulevat mustasukkaisiksi."

"Ja mitä sinä vastasit hänelle, Yann?"

"Kyllä, sanoin minä, miksikäpä en? Minä tahdoin pitää hänet hyvällä tuulella."

Vihelsin hampaitteni lomitse ja nauroin.

Myöskin Yann nauroi; hän nauroi varmasti kuin rakastaja, jonka kilpailija on tullut ehdottoman vaarattomaksi. "Lupasinpa hänelle tappaakin sinut", sanoi hän, "silloin hän tuli nöyräksi ja myöntyväiseksi kuin pieni koira!" Yann keskeytti puheensa ja otti ruohonkortten välistä hämmästyneenä esiin sormuksen. "Heh, mitäs tämä on?"

"Tässä on toinen, kiven alla", vastasin minä, "hän toi minulle sormukset takaisin."

Yann pisti sormukset taskuunsa. Hän pudisti suuttuneena päätänsä. "Sellainen hupsu nainen, heh! Minä annan hänelle sormukset, kun hän on tullut järkevämmäksi."

"Sinä siis olet luvannut hänelle —"

"Niin!" sanoi Yann nauraen. "Oh, hän oli aivan järjetön, ei tahtonut tietääkään minusta — hän asetti sen ehdoksi. Hahaha — mutta hän ei määrännyt aikaa, milloin sen täytyy tapahtua — sen hän unhotti. Saat vielä elääksesi monta vuotta, ystäväni! Ei ole kiirettä!"

Sitten me puhuimme jostakin muusta, eikä Rosseherren nimeä enää mainittu.

Keitto oli valmis. Yann maiskutti kieltään, sellainen keitto! Hän ryysti ihastuneena itseensä kafferilaismuorini molemmat silmät. Me istuimme ja herkuttelimme, me kolme, Yann, Poupoul ja minä. Ovi oli auki, ja ulompana kumisi meri.

Kokonaisen tunnin me pistelimme lusikoitamme ruukkuun, kunnes emme enää voineet liikuttaa itseämme. Mutta ruukku ei ollut vielä hetikään tyhjä, keitto riitti aina kahdeksi, kolmeksi päiväksi. Sitten me istuimme oven eteen aholle ja tupakoimme.

"Soitahan pieni laulu", sanoi Yann, "juuri nyt, kun hämärtää —"

Minä soitin. Mutta pientä huiluani heilutellessani vilkaisin Yanniin: siinä hän istui, viisisataa frangia kädessään, ja katsoi merelle ja unelmoi.

Tuli yö, ja me menimme takaisin huoneeseen, juodaksemme lasin, pari.

Yann levitti setelinsä, avasi tavattoman usein kellonsa kuoren. Hän säteili onnea. Mutta vähää myöhemmin hän pani kellonsa puukengän alle ja astui hiukan sen päälle, nähdäkseen, kuinka paljon kello kesti. Niks, lasi särkyä. Mutta sen vuoksi ei kello vielä ollut mennyttä kalua, vai kuinka, hahaha! Hän otti setelit, teki niistä pienen pallon ja antoi Poupoulin hakea niitä! Nuo rahat, hyi, ne pitäisi syöttää koiralle, ne pitäisi heittää tuleen!

Yann teki muutamia temppujaan. Hän otti rahan lautaselta, joka oli täynnä vettä, kastelematta sormenpäitään. Sen tämä tuhattaituri teki apuneuvoinaan käyttäen viinilasia ja kuumaa ilmaa.

Hän kaatoi konjakkia kurkkuunsa ja kertoi merikäärmeestä, jonka oli nähnyt Etelämerellä. Sitä tehdessään hän paljasti käsivartensa, veti kätensä suipoksi ja teki kiemurtelevan liikkeen; juuri niin kurottautui merikäärme aalloista, ja sanoi: Hyvää huomenta, sinä Roskoffin Yann! Ja Molukkien luona oli meri raskasta kuin lyijy; jos laiva kulki sen lävitse, niin vana jäi auki kokonaiseksi viikoksi.

Haha! Oh, Yann!

Vasta myöhään yöllä me erosimme, Yann oikoi setelit ja laski ne kahteen kertaan — hän ehkä oli jotain unohtanut, yhä vielä hän etsi silmillään lattialta. Hän oli luonteenlaadultaan yksinkertainen, eikä siis voinut olla vakuuttamatta minulle kymmeniä kertoja ikuista ystävyyttään.

"Hupsun naisen takia me emme muutu toistemme vihamiehiksi!" sanoi hän ja katsoi minua kyynelsilmin. "Vai mitä?"

"Sepä vielä puuttuisi, Yann!"

Yann puristi kättäni.

"Vielä yksi asia, Yann. Onko totta, että Yvonne pitää seuraa kaikille matruuseille ja että hänellä oli kuudentoistavuotiaana lapsi?"

"Tiens!" nauroi Yann. "Kuinka voidaan keksiäkään sellaisia valheita!"

XXVIII.

Meri veti minua puoleensa. Katselin sitä, ja se viittoili minulle tuhansilla käsillään. Tulin sydämeltäni sairaaksi, kun kaukana aallokossa näin höyrylaivan — sillä minä en ollut laivassa. Ulos!

Päivästä toiseen tein työtä ulkona merellä. Kalastimme näihin aikoihin metrinpituista, ankeriaankaltaista kalaa, congre, joka oleskeli hyvin syvällä. Siimat olivat oikeita köysiä ja niin pitkiä, että ne täyttivät koko veneen. Mutta kala oli pirujen riivaama, ja se oli heti tapettava.

Aurinko teki minut ruosteenväriseksi. Kasvoni, niskani ja rintani, käsivarteni ja käteni kävivät kuparinpunertaviksi ja monista kohdin nokimustiksi, ja nahka irtautui suurina palasina. Hiukseni vanuttuivat ja irtautuivat, silmäni tulehtuivat suolasta, ääneni kävi karkeaksi ja käheäksi kuin kalastajien ääni. Puhuin samaa ulvovaa bretanjalaisten ranskaa, jota itse ranskalaistenkin on vaikea ymmärtää. Ja, piru vieköön, minä olin oppinut kiroamaan ja puimaan nyrkkiä. Kun oli paha ilma, niin tein sopimuksen Jean Louisin kanssa. Pullollisesta eau de vie'tä lähtee Merenkuningas milloin tahdot. Aivan yksin me lähdimme pienessä veneessämme, suurten langustiveneiden kiskoessa ketjujaan. Meillä oli aina hyvä onni.

Meri lauloi ja riemuitsi. Usein se kohisi öisin viettelevästi asuntoni edessä, ja minä heräsin. Sade ruoski ikkunaa ja tuuli huusi.

"Hohoi! Luotsi! Kedril! Hohoi!"

"Mikä hätänä?"

"Tahtoisin lähteä, luotsi!"

"Lähteä? Mihin? Nyt?"

Minä nauroin. "Niin, merelle! Pienelle pärskyretkelle. Eihän sinun tarvitse sitä ilmaiseksi tehdä!"

Kedril pisti päänsä tähystysluukustaan. "Kuuletko meren ääntä? Emme pääse sadankaan metrin päähän."

"Tarjoan sinulle kaksikymmentä frangia. Kaksi meripeninkulmaa ulos lahdelle!"

Kedril tuli puoleksi puettuna ulos ja kulkea kalisti merenrantaan. Hän kohotti käsivarsiaan kömpelin liikkein.

"Tarjoan sinulle viisikymmentä frangia tunnilta!" Kedril katsoi minuun ja meni sisälle asuntoonsa.

"Hoi! Luotsi!"

Mutta Kedril ei vastannut enää. Ja minä katsoin kuumin, kuivin silmin meren ylitse.

Näinä päivinä näin kerran Rosseherrenkin.

Eräänä iltana tulin Jean Louisin kanssa takaisin, ja kun laskimme maihin, seisoi Rosseherre rantalaiturilla.

"Katkorappoja!" Hän nauroi. Hän ei katsonut minuun, mutta äkkiä hän tuli tummanpunaiseksi, sillä hän tunsi katseeni.

"Hihi!" nauroi Jean Louis ja astui maihin.

Silloin Rosseherre käänsi katseensa minuun ja sanoi hymyillen sekä hiukan arasti: "Tahdotteko katkorappoja, monsieur?"

"Ei, kiitos", sanoin kylmästi.

Silloin Rosseherren silmät leimahtivat, ja hän heitti katkorappokorin veteen ja juoksi pois.

"Hihi, mikäs hänen oikeastaan on?" nauroi Jean Louis kömpelösti.

Seuraavina päivinä tapahtui muutamia seikkoja joihin en kiinnittänyt paljon huomiota ja jotka vasta myöhemmin ymmärsin.

Kerran tulin kotiin ja näin hämmästyksekseni jonkun seisovan ovellani. Se oli Noel, kauppias. Tulin lähemmäksi, ja kas, Noelin vieressä oli kylänvanhin, määri. Molemmat olivat noloina.

"Mistä on kysymys?" sanoin.

Noel katsoi määriä ja määri katsoi Noelia.

"Olemme murtautuneet asuntoonne", sanoi Noel hymyillen.

Suoristauduin. "Näette, että se hämmästyttää minua, hyvät herrat!" sanoin.

Taas katsoivat nuo kunnon miehet toisiinsa.

"Totta puhuakseni", alkoi määri, "on sinusta tehty ilmianto. Väitetään, että sinä olet urkkija, joka lähetät tietoja saarelta."

Nauroin ääneen. "Maksan teille paikalla tuhannen frangia", sanoin, "jos löydätte luotani yhdenkään piirroksen tai yhdenkään kirjoitetun rivin!"

"No niin, me teimme velvollisuutemme!" Ja kuin uitetut koirat he menivät.

Pari päivää senjälkeen huomasin, ettei tynnyrissä ollut ensinkään vettä. Öisin oli rankasti satanut, mutta astiassa ei ollut vedenpisaraakaan. Tutkin tynnyrin, niin, se vuoti. Yksi alalaidan kimpi oli vioittunut. Poupoul haisteli kiveä, joka oli tynnyrin vieressä. Mutta se johtui vasta myöhemmin mieleeni.

En ajatellut mitään.

Tuli surullisia ja lohduttomia päiviä. Ne olivat kuin epätoivoisten ihmisten kasvot, epätoivoisten, jotka kuljeskelevat ilman päämäärää, ja jotka toisinaan pysähtyvät, muistellakseen jotakin sellaista, minkä heidän sairas päänsä on jo kauan sitten unhottanut.

Meri heittelehti voihkien edestakaisin. Kaikki harhailevat aallot — ne olivat ihmisiä, tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä, jotka kulkevat täällä ja kulkevat siellä ja menehtyvät, eikä kukaan ole nähnyt missä ja milloin. Ei niin! Tulkoon myrsky, valtava, sillä ihanata on hurja kuolema. —

Kalastajat eivät lähteneet merelle. Ei Jean Louiskaan. Minä sain kalisuttaa taskussani kovia taalareitani, Merenkuningas pysyi vain kuurona.

"Minä pelkään!" ulvoi hän.

"Jos sinä jo pelkäät, Merenkuningas —!"

Kuljin saaren poikki otsa rypyssä ja kuuntelin meren kohinaa. Aivan kuin olisin ollut keskellä vesiputousta, sellaiselta kuului. Taivas oli likainen ja lokainen ja synkkiä pilvenriepaleita riippui siitä luotisuoraan alas, laahaten pitkin saarta. Otsani rypyt syvenivät. En mennyt Creachiin. En. Yvonne — minulla ei ollut sydämessäni mitään hupsua ajatusta. Niin tulin Stiffiin, Marconi-asemalle.

Päivät pitkät tein täällä työtä, niin innokkaasti, kuin olisi minun pian pitänyt suorittaa ratkaiseva tutkinto. Me puhuimme viheriällä tulella ja otsonilla näkymättömille, aivan kuten henget keskustelevat. Kuinka siellä haisi! Kuten kotimaani metsissä sadekuurojen jälkeen.

Herra Boucher hoiteli näppäintä, ja viheriät salamat hyppivät kiiltävien sähköjohdattajien välillä ja räiskyivät ja surisivat. Toisinaan oli höyrylaiva, jonka kanssa puhuimme, aivan lähellä, ja me saatoimme nähdä sen savulipun taivaanrannalla. Mutta usein ne olivat kaukana. "Olkaa hyvä, ilmoittakaa meille pisteenne!" Trr — trr — tak — tak — trr se oli sen piste. Herra varjelkoon meitä, missä se oli? Se oli vielä Azorien länsipuolella.

Teimme työtä kärsivällisesti ja rauhallisesti. Usein meidän täytyi toistaa joku kysymys kymmenkunnan kertaa, ennenkuin se ymmärrettiin. Kaksi päivää koetimme päästä yhteisymmärrykseen erään höyrylaivan kanssa, jossa Mr. William Finch matkusti. "Matkalaukkunne tulee seuraavassa laivassa." Trr — trr — "Matkalaukkunne tulee —" Aina, kun herra Boucherilla oli neljännestunti vapautta, linkosi hän tämän tiedonannon ilmaan. Toisinaan yhteys katkesi Herra tietköön miksi ja vasta tuntikausia myöhemmin kuultiin tietomme jälleen. Kylläpä niitä pikku sanoja lensi halki ilman! Joka päivä lähetimme kokonaisen säkillisen suudelmia meren ylitse. Olimme niitä, jotka saatoimme tuhansien penikulmien päässä olevan herra Schmidtin, Edgar Schmidtin, riemuihinsa, kun ilmoitimme hänelle, että hänen rouvansa Anna lapsien kanssa odotti häntä Cherbourgissa, Hôtel de Commercessa. Hän istuu tupakoimishytissä, ainainen "Fliegende Blätterien" rikki luettu numero kädessään, ja katsoo ikävystyneenä pienestä ikkunasta, miten laivanparras hiljalleen nousee ja laskee, meren juova käy kapeaksi, leveäksi, jo viikkokausia tämä juova nyt on kutistunut ja kasvanut: herra Schmidt, herra Schmidt! Näetkös, miten se häneen vaikuttaa? Vie sun saakeli, hattuni! Trr — tak — tak — kuinka nopea hän olikaan ollut!

"Olen terve ja voin hyvin." Mitään muuta ei kiireessä johtunut hänen mieleensä.

Sitten herra Boucher asetti päälaelleen rautavanteen, jossa oli kuulotorvet, ja kuunteli tikutusta ja kirjoitti sanat muistiin. Saatoimme kuulla kaikki, mitä Lizard sähkötti suurille Amerikan höyryille, jotka joka päivä painattavat sanomalehtensä. Tällä tavoin saimme tiedon kaikista maailman tapahtumista, saimmepa uutiset aikaisemmin kuin itse sanomalehtien lukijat ne saivatkaan. Kuninkaat siellä kaukana yskähtelivät ruostuneissa varustuksissaan, ja me kuulimme sen. Me kuulimme sen suuren tulipalon kohinan, joka raivosi Etelä-Venäjän metsissä. Me kuulimme pörssien melun, paperien hinnat laskivat, oh, hyi helvetti!

Herra Boucher kirjoitti ja minä käänsin — sillä minä toimin täällä kielenkääntäjänä. Herra Boucher luki tosin sujuvasti suurten kielten klassikkoja, mutta seurustelukielestä hän ei ymmärtänyt sanaakaan.

Meillä oli hyvin hiljaista. Vastaanottomastomme langat heiluivat ja narisivat, ja tuuli viuhui yli aution ahon. Kolme asemalla oleskelevista pienistä rotistamme (niitä oli seitsemäntoista) leikki oven edessä. Mutta meri lotisi. Heti kun hämärtyi, kävi aho kalpeaksi kuin kuutamossa, kaksi kertaa, sitten se leimahti yht'äkkiä punaiseksi kuin hehkuva sammal. Se oli Stiffin valo. Kun herra Boucher meni ulos hengittämään raitista ilmaa, niin hän näytti kaksi kertaa kalkinvalkealta aaveelta ja muuttui sitten punaiseksi paholaiseksi.

Trr — trr — tak — tak — herra Boucher istui ja kirjoitteli sanoja paperille. Se, mikä tuli kuuluviimme, oli heikkoa kaikua Europan suuresta rummunpärinästä.

Loppu. Lizardilla ei ollut mitään sanottavaa enää.

Myöhään yöllä tulin kotiin. Vielä unessakin lähetin sähkösanomia. Children all well. Much love. Grace. Säkenet rätisivät. Ja vastaanottaja nakutti: 21. 36° 12' 44° 8' 10" kaksi jäävuorta näkyvissä. Pensylvania. Silloin Poupoul rupesi haukkumaan. "Vaiti!" sanoin minä. Poupoul nuoli kättäni ja vikisi. Sitten kuulin sen nuuskielevan oven luona. Nukuin uudelleen. Heti senjälkeen Poupoul herätti minut toistamiseen. Se haukahti kovaäänisesti ja vihaisesti.

Kuuntelin.

Ulkona rätisi ja ritisi. Minusta tuntui siltä kuin olisin hengittänyt sisääni savua. Samassa silmänräpäyksessä ukkonen jylähti ja sade valui virtana maahan.

"Sehän on vain sadetta, Poupoul!" sanoin minä. "Nuku, vanha ruotsalainen!"

Mutta seuraavana aamuna näin, että oveni edessä oleva puupino oli puoleksi poltettu. Rakennuksen seinä oli savun mustentama. Jollei ukkossade olisi sattunut tulemaan oikeaan aikaan, ei kai Myrskylää enää olisi.

Pudistin päätäni. "Sellaisia ihmisiä täällä on, eivät suo toiselle edes halkoja!" sanoin ja sylkäisin.

XXIX.

Muuanna yönä heräsin ja rupesin miettimään.

Niin, taivaan tähden, miksi piti katseeni osua juuri Yvonneen, joka piiloutui neitsyytensä suojaan kuin kuusituumaisten panssarilevyjen taakse. Miksi oli juuri hän toisenlainen kuin saaren muut tytöt, jotka eivät tehneet paljonkaan vaikeuksia?

No, menenpä luoksesi, Yvonne, ja tarjoan sinulle puhdasta viiniä, sanon sinulle mitä ajattelen ja mitä tahdon, ja sinä vastaat minulle.

Nousin. Oh, ei, minulla ei ollut halua vain tyytyväisenä nauttia kohtalon antimia. Mutta oli vielä yö, valoisa juova aukeni idässä, kello oli neljä aamulla.

Aamupäivällä valmistauduin lähtemään Creachiin — mutta silloin tuli Kedril ja heilutti kirjettä: trois bâtiments russes! Heh, sotalaivoja, jotka pyrkivät Brestiin. Oli sievoinen summa rahaa ansaittavissa; ja kaksikymmentä rannikon sekä saaren luotsia varustautui lähtemään. Me tietysti pistäisimme rahat taskuumme, Kedril ja minä.

Ennen lähtöämme ryyppäsimme Chikelin luona, koko kylä ryyppi innoissaan: niin paljon rahaa, Jumala varjelkoon! Kaikki hätä loppuisi —

Nyt ei ollut enää epäilystäkään siitä, etteivätkö ryssät olleet meidän omiamme. Vai miten, luotsi? Haha, matkaan! Yvonne, no, sinähän jäät tänne —

Oli enemmän kuin selvää, että panssarilaivat suuntaisivat kulkunsa Creachin tulia kohti, ja tähän olettamukseen perustimme liikkeemme. Mutta Venäjän sotalaivoilta ei voi koskaan odottaa täsmällisyyttä, ne odotuttivat itseään. Meri jymysi ja riehui, isopurje kumisi ja masto voivotteli ja vikisi. Kedril makasi painaen ruumiillaan peräsintä ja ulvoi käskynsä niin kovalla äänellä kuin voi. Ja me, matruusi ja minä, toistimme ne myös ulvoen, osottaaksemme ymmärtäneemme ne, ja kuvaamattoman ulvonnan kaikuessa me kiidimme halki yönkaltaisten vesikuilujen ja kiipesimme yli värähtelevien, hengästyneiden aaltoketjujen. Viistopurjeen masto nävertäytyi noukkaansa myöten mustankiiltäviin lasivuoriin, jotka lakkaamatta vyöryivät meitä vastaan, ja lapioi vesimöhkäleitä ilmaan. Se näytti repaleiselta lipulta. Hyökyaallot sihisivät ja tuuli lauloi köysissä. Jossakin etelässä näkyi lepattava, tuulen kuljettama valonkipinä, ja me nelistimme hyvinkin viiden peninkulman vauhdilla. Kehno, kirottu kuljetuslaiva, mene helvettiin!

Se raha jäi saamatta, trois batiments russes olivat päässeet käsistämme. Joimme itsemme raivosta humalaan. Vapisimme uupumuksesta — kahdeksanviidettä tuntia me olimme kamppailleet kamalassa aallokossa, panematta palaakaan suuhumme. Eikä mitään! Diaul! Hehe! Mitähän Mathieu, se peijakas, oli tehnyt — olikohan hän mennyt niitä vastaan aina päiväntasaajalle saakka — heh, Kedril, luotsi numero yksi? Töykkäsimme piloillamme hiukan toisiamme. Kummoiset vasarat olivatkaan Kedrilin nyrkit! Olimme tappelun vireessä — käy päälle! —

No, täällä minä nyt taas olen.

"Tule ulos, Yvonne. Ojenna minulle edes kätesi ulos!"

Yvonnen suu oli kylmä, mutta hänen poskensa hehkuivat. Hänen hiuksensa
tuoksuivat kesäisen lämpimiltä ja ahon huuma nousi hänen vaatteistaan.
Valotäpliä loisti hänen ruskeilla poskillaan ja kaarevalla otsallaan.
Hän oli yhtä ruskea kuin itse Amorik, yksisilmäinen.

"Tuletko ulos, Maria?"

Hän hymyili. Hän tiesi kaikki mitä tapahtuisi, jos hän tulisi ulos.

"Ensi kerralla tulen ulos", kuiski hän.

"Ei! Tänään, Yvonne!"

"Ensi kerralla!"

Hyvä.

Poistuin, ja keskellä ahoa istuuduin kivelle. Hän otti sen niin juhlalliselta kannalta, hän oli tyttönen. Hän vapisi ja värisi hetkeään odottaessaan. Minä odotan, Yvonne, vannon, että minulla on kärsivällisyyttä.

Kuuntele! Se on vuoksi. Virta jylisee. Kuuntele! Luode. Lokit ovat lennossa.

Sade rapisi katollani, ja korkealla ylhäällä syöksyi tuuli ulvoen eteenpäin. Minä lauloin. Menin ulos myrskyyn ja lauloin kovalla äänellä, sillä minä tunsin eläväni. Sumua. Se kumpusi ovien ja seinien lävitse, ja tupakkani kostui. Creach ulvoi yöt pitkät. Kuljin edestakaisin ja sydämeni löi joka kerta kun Creach kohotti äänensä. Kaukana vastasi höyrylaiva. Hiljaa! Se kulki liian lähitse. Astuin rakennuksen eteen ja kuuntelin, hengitystäni pidättäen. Nyt se ulvoi kauempana. Ei ollut vaaraa enää.

Muuanna sumuyönä kuulin erään aivan väärää suuntaa kulkevan höyrylaivan äänen. Se kulki ohitse väärältä puolelta, pitkin de Fromveurin vaarallista väylää, jonka kaikki merenkulkijat tuntevat. Huolettomasti se kulki, soitti pilliään ja katosi, aavistamatta laisinkaan, kuinka lähellä kallioita sen köli oli ollut. Siellä oli viikatteenteräviä riuttoja, jotka vain olivat väijyneet saadakseen leikata sen pituuttaan auki.

Kun aurinko nousi ja siveli ahon kaikkia korsia ja ruohoja, näytti saari kuin härmän peittämältä.

Lintuparvia tuli pohjoisesta, Irlannista ja Englannista, kulki kiilana yli saaren ja katosi salamannopeasti taivaanrannan taakse. Perässä tuli aina vitkastelijoita — ehtivätkö ne mukaan vai eivät, siitä ei tässä välitetty. Mutta pimeinä öinä suhisivat parvet kohti majakkain tulia, jotka niiden edessä välkkyivät ja ennenkuin suriseva kiila saattoi kääntyä, oli satoja lintuja murskannut pääkallonsa.

Koko saari eli näihin aikoihin linnuilla. Minä myöskin. Tarvitsi vain mennä Creachiin ja poimia niitä. Niitä oli aholla, kallioiden joukossa, joka paikassa. Niiden noukat olivat hiukan auki, niinkuin ne olisivat huutaneet pudotessaan, pyöreät, harmaat kalvot kaareutuivat yli pienten silmien, jotka loistivat kosteina. Ja kuinka hienoilta tuntuivatkaan luut untuvaisten höyhenten alla!

Poupoulilla oli hyvät päivät.

XXX.

"Hyvää päivää, Mathieu! Hyvää päivää, L'honneur, Petitjean! Hyvää päivää, kaikkityyni!"

"Olemme tulleet tänne kalastamaan, tahdoimme nähdä, miten sinä voit."

He eivät olleet unohtaneet minua! Niin, olivatpa he kävelleet aina
Myrskylään asti.

"No, tehän ette tarvitse laseja, niin hienoja te ette ole — ah, kaikkien paholaisten nimessä, Petitjean, sinähän imet tyhjäksi koko pullon! Olemmeko valmiit? Kertokaa jotain uutta! Te koirat, nyt johtuu mieleeni, että te sieppasitte käsistämme ne kolme venäläistä, te junkkarit! Kedril ja minä, me olimme vähältä joutua tuhon omiksi merellä."

Aamu oli raikas ja kirkas. Yhden ainoan, moitteettoman puhtaan kristallimöhkäleen kaltaisena oli ilma meren yllä. Meri loisti teräksensinisenä ja hohti väkevää valoa, välkkyvää kirkkautta, voimakasten värähdysten vavahduttelemana, niin että sydän tuli kevyeksi ja iloiseksi. Taivaanrannalla näkyi merensininen tumma juova. Sitä ei saattanut ihmettelemättä katsoa. Märät riutat kimaltelivat päivänpaisteessa. Alhaalla satamassa seisoivat kalastajat kovaäänisinä ja iloisina, ja odottivat tuulta. Heidän vastapestyt kasvonsa kumottivat punaisilta auringossa. Hyvää huomenta! Hyvää huomenta kaikille tahoille.

Soudimme Kirkontorniin. Lahdella oli pieni kiiltävä purje; se oli Jean
Louis. Aina oli Merenkuningas ensimäinen.

Näytti siltä kuin ulompana olisi ollut kourallinen tuulta, ja me pingoitimme isonpurjeen. L'honneur, Petitjean ja minä. Ho-hupp, hitaasti nousi raskas kangas korkeuteen, ja me makasimme selällämme kannella. Sitten L'honneur ja Petitjean valjastivat itsensä hinaajiksi pieneen veneeseen "Kirkontornin" edelle, minä nojauduin selälläni mastoa vastaan ja hoitelin viiden metrin pituista airoa — köysi pingottui, käsivarteni kävivät raudankoviksi — ja "Kirkontorni" ryömi hitaasti eteenpäin. Isopurje riippui veltosti kuin hirtetty ja sätkyttelihe toisinaan hiukan, siinä kaikki. Tuulta ei.

Lahti oli sileä kuin öljy. Missä muutoin kuohut ryöppysivät, siinä meri poimuttui ja kaartui vain hiukkasen. Kalliot kukoistivat kuin kirsikkapuut päivänpaisteessa ja etäällä merellä ne kimmelsivät kuin helmiäiset. Maitomaisia, auringonsäteiden läpitunkemia sumuharsoja leijui hitaasti yli saaren, yksi toisensa jälkeen. Pieni lastihöyrylaiva vinkaisi kaukana, ja silloin tällöin päästi myöskin Creach ulvonnan.

Lahti oli takanamme ja me olimme merellä. Matruusit nousivat kannelle ja työ alkoi. Panimme merrat kuntoon. Ne olivat suurten kärpäslasien muotoisia pajukoreja. Niihin oli vain ylhäältä sisäänkäytävä. Keskelle kiinnitettiin kala, puoleksi mädännyt, veretön kala, jonka silmät olivat jo harmaat, pohjaan oli sidottu kiviä. Korit olivat painavia, ja veri takoi ohimoissani, kun heitin niitä kannelta mereen yhdessä L'honneurin kanssa. Helmeilevä vaahtokruunu pärskähti ilmaan siltä kohden, mihin ne putosivat, sitten ne painuivat pohjaan. Niissä oli pitkät köydet, joissa oli korkkikohoja, jotta ne voisi vetää taas esiin.

Työ oli tehty, ja meillä oli hyvästi kuusi tuntia aikaa.

Mousse oli sillävälin keittänyt kahvia, ja me istuimme piirissä kannella ja joimme sitä läkkiastiasta, johon oli muodostunut vuosirenkaat liasta, viinistä, kahvista ja konjakista. Ojentauduin pitkälleni päivänpaisteeseen ja tarjosin auringon käsiteltäviksi käsivarteni ja kasvoni ja paijaat jalkani. Ja minä tunsin nousevani kuumuudessa niinkuin leipä nousee uunissa. Meri oli sileä ja läpinäkyvä kuin jää; siellä täällä syvyydessä oli vaalean viheriä railo. Toisinaan se kävi poimuihin kuin iho, ja ylähangan puolelta lipui ohitsemme välkähtelevä ura, kuten myriaadeja pieniä, nopeita kaloja. Lokit kirkuivat ja myrskypääskysparvia lensi ylitsemme.

Triii — triii —

Döi — döi — gullugullu gullu — döi.

Kolmikulmainen evä pisti vedestä esiin ja jokin hengitti aivan kuten sähköraitiotien ilmajarru, sekä kiiti kiireesti pois, hyvästi neljän metrin pitkänä. Se oli "souffleur". Se ui nopeasti, hengitti vielä kaksi kertaa, kolme kertaa, ja oli kadonnut.

Saari oli etäällä, kuten harmaa, suomupanssarin peittämä eläin, kauhea suu vaanien puolittain veden alla, tutkain kuonossa. Se näytti asumattomalta, ja kenenkähän mieleen olisi pitänytkään juolahtaa asua tuossa epäystävällisessä kiviröykkiössä?

Sumupilvi lähestyi Creachia, peitti sen, ja Creach ulvoi, auringon paistaessa täällä kirkkainnaan. Sumupilvi ryömi lähemmäksi ja kietoi sisälleen "Kirkontornin". Sumuseittejä kulki ohitse ja takertui vaatteisiin ja hiuksiin, niin että kaikki näyttivät siltä kuin haihtuisivat savuna ilmaan. Joku höyrylaiva huusi, mahtavasti ja levollisesti, niinkuin huutaa vain postihöyry, joka ei mitään pelkää ja joka pyytää vain vapaata pääsyä. Se tuli lähemmäksi, ja me tartuimme airoihin, sillä ei voinut tietää mistä se tuli. Sitten se näyttäytyi jättiläismäisenä aaveena sumussa kaikkine mastoineen, raakapuineen, savupiippuineen, kansineen. Se oli P. & O.-höyrylaiva. Tällä hetkellä sumu hälveni ja laiva kulki valoisana ja loistavana ohitse ihan likeltämme.

Kannella seisoi ryhmissä tyttöjä, joiden harsot liehuivat. Heti alkoi L'honneur soittaa huuliharppua. He huusivat ja nauroivat ja heidän valkoiset nenäliinansa lepattivat. Hiili! Tahdotteko kalaa? L'honneur nosti kalan ilmaan ja heitti sen höyrylaivaa kohti. Hiii! huusivat tytöt. Sitten L'honneur, kaikenmaailmanmies, soitti: God save the queen. Hi — hi — hii! huusivat he. "Kirkontorni" rupesi keinumaan.

"L'honneur!" sanoi L'honneur. "Kunpa meillä olisi heidät täällä! Ah! Jokaisella yksi ja minulla kaksi nuorta leskeä!" Ja hän katsoi poistuvaa höyrylaivaa kirkkain, hurjin silmin. Sitten hän teki vaistomaisen, uskomattoman koomillisen liikkeen, ja me olimme kuolla nauruun.

Muuan oil-tank lähestyi. Tämä höyrylaiva näytti lystilliseltä, kun sen savupiippu oli perässä. Siinä oli epäystävällisiä ihmisiä, mustina kuin murjaanit he katsoivat meitä ja irvistelivät vain hiukkasen. L'honneur tarjoutui lyömään heitä heidän puisille kuonoilleen.

Lyhyen ajan oli hiljaista — siellä täällä näkyi höyrylaivoja, ne katosivat sumupilviin, huusivat, näyttäytyivät uudelleen — sitten tuli eriskummallinen höyrylaiva esiin. Hyvä Jumala! Se oli pieni ja varmaankin peräisin joltakin toiselta vuosisadalta. Siinä oli kaksi mastoa, yksi oikea masto ja sen takana pätkä. Parras oli kahden kämmenenleveyden korkuinen, ja merkilliset miehet käyttelivät pitkiä airoja. Se oli vene, jossa tuskin saattoi matkata järven ylitse, merestä puhumattakaan.

"Heh, kuinka monta solmuväliä kuljette tunnissa?" Kukaan ei vastannut.

L'honneur pisti sormet suuhunsa ja vihelsi uhittelevasti. Tulemmeko laivaan ja hakkaamme teidät palasiksi?

"Mistä matka?"

"Espanjasta."

Mutta tässä vilkastui Petitjean. Hänen nykerönenänsä tuhisi ja hänen pienet silmänsä syytivät kipinöitä.

"Mihin menette?" kysyi hän. He olivat nyt ihan lähellä.

"Le Havreen."

"Menette siis Englantiin?" sanoi Petitjean ja nauroi. "Mitä teillä on lastina?"

"Viiniä."

Petitjean tunsi tämän lajin. Olihan hän itse toiminut samalla alalla.
"Ne ovat salakuljettajia", sanoi hän minulle, "katsohan niiden alusta!
Tietysti ne eivät mene ikinä Le Havreen. Hahaha, antakaa meille hiukan
viiniä, me annamme teille kalaa."

Mutta tuon kummallisen laivan miehet eivät yht'äkkiä ymmärtäneet enää sanaakaan ranskaa, he sättivät meitä espanjaksi.

L'honneur tarjoutui murskaamaan heidän kallonsa. Mutta Petitjean seurasi heitä loistavin, kaihoisin katsein. "Ah, he ovat pinteessä, hehän soutavat. He ovat ajautuneet oikealta suunnaltaan, eikä heillä ole tuulta." Hän katsoi heitä säälien ja maiskutti kielellään.

Petitjean oli tyhmältä ja vilpittömältä näyttävä mies, sen näköinen kuin ne, jotka äkkiä tuomitaan kuolemaan. He ovat tehneet jotain, Jumala paratkoon, he tuskin tietävät mitä, he ovat hämmästyksissään. Hän oli palvellut viisi vuotta laivuria, jonka erikoisalana oli laivojen menettäminen. Usko hänen haltuunsa loppuunpalvellut alus, jonka yhtiöt enää vain haluttomasti vakuuttavat, sinun ei tarvitse sanoa hänelle kerrassaan mitään: yhtiöt eivät enää ole yksimielisiä tai muuta sellaista, se riittää. Laiva ei tule takaisin! Se tekee haaksirikon, uppoo, yksi on varmaa, se ei tule takaisin. Siihen on esimerkiksi porattu reikä, se on uppoamaisillaan, torpeedoveneitä tulee, tahtoen hinata sitä, se ei antaudu, kuolee.

Petitjean oli ollut mukana useammassa haaksirikossa kuin kukaan muu. Palkka oli erinomainen. Mutta sitten, juuri kuin Petitjeanin täytyi mennä sotapalvelukseen, hukkui hänen laivurinsa koko miehistöineen. Hän oli tehnyt tällä kertaa pienen virheen, oli ajanut karille ennenkuin tahtoikaan.

Päiväkausia saattoi Petitjean kertoa. Kolme sanaa, kolme liikettä, mutta ne ilmaisivat kaikki. Hän oli liian tyhmä valehtelemaan.

L'honneur sitävastoin oli vilkas poika, jolla oli vilkkaat silmät ja kehittyneet piirteet. Hän valehteli. Kaikki hänen liikkeensä olivat nopeita. Hän oli alati puuhassa. Hän hakkasi nauloja riukuun, sitoi nuoraa, paikkasi purjetta, aina hän löysi jotain tehtävää. Hän oli paljain jaloin, päällään hänellä oli lyhyet housut ja naurettavan lyhyt paita — millainen paita se olikaan! Se ulottui vain hiukan olkapäitten alapuolelle, jätti koko hänen ruskean selkänsä, käsivartensa ja rintansa paljaiksi, ja kuitenkin se oli paita, vieläpä sen lisäksi San Franciscosta kotoisin oleva paita. Hänen oikeaan käsivarteensa oli tatuoitu purjelaiva ja Napoleon, jonka ympärille paksu käärme kietoutui, hänen rintaansa tasavallan jättiläiskuva, ja kun hänen housunsa soljahti alas, niin hänen istuinlihaksissaan näkyi pyöreä ilkeäkatseinen kala, jossa oli pelottavia piikkejä. L'honneur oli ruskea ja puolialaston, ja näkyi, että hän epäilemättä oli miehistä sukupuolta.

L'honneur asetti touvin kahdeksikon muotoiseksi kannelle ja tanssi, soittaen samalla; hän teki työnsä taitavasti eikä kertaakaan koskettanut touvia jaloillaan.

Tietysti osasin minäkin tuon tehdä. "L'honneur, soita!" Mutta, katsohan, se ei ollutkaan niin helppoa kuin miltä se näytti.

Sitten me laskimme pyydykset ja olimme aivan ääneti. Monta tuntia kului. Ne kalat, joita pyysimme, olivat, lieu, kiiltävä kuin teräs, kuono terävä kuin hauella, hopeanhohtoinen pironneau, jonka selässä oli lohikäärmeensiipi, julma sarthe, jolla oli kidassa terävät hampaat, ahnas, leveä nielu, kaarevat kissansilmät, juovikas ruumis, tiilenpunainen pää ja punakeltaiset evät, pieni soma coquette, joka tulee turkinpunaiseksi ilman vaikutuksen alaiseksi joutuessaan, korvasienen kaltainen vieille, paksu ja kömpelö, jolla oli himokkaat neekerinhuulet, rouget, merland, congre. Siinä ne makasivat loukossa, haukkoivat ilmaa, kuolivat. Huomenna me syöksymme mereen ja haukomme ilmaa. Sarthe tulee kuin vedenalainen vene ja repii silmät päästämme, ja paksu vieille napertaa paksuilla neekerinhuulillaan nenämme pois.

Aurinko nousi keskitaivaalle ja minä loioin pitkää pituuttani kannella ja kurkistelin sitä. Se liekehti, häikäisi ja liehutti kauan tulisia lippuja kasvoillani. Suljin silmäni ja nukuin. Mutta silloin vetäistiin sormeni ympärillä olevasta nuorasta: siellä alhaalla oli joku kala, joka tahtoi puhua kanssani jostakin tärkeästä asiasta.

Saaren kellot kilisivät kaukana, ja laivapoika toi päivällistä. Se oli suuri pata, joka oli täynnä lientä, perunoita, kaalia, kalanpalasia, ihanaa. Istuimme padan ympärillä ja pistelimme siihen lusikoitamme. L'honneur otti niin huimaavan vauhdin, ettei kukaan jaksanut seurata häntä. Mousse sai nuolla padan.

Nyt oli aika nostaa merrat. Touvi oli jo leikannut uria veneenlaitaan, ja vene surisi ja pärisi kuin bassoviulu. Täytyi kietoa kangaspala kätensä ympärille, sillä märät köydet, joiden toisessa päässä oli painoa, repivät rikki nahan. Vene oli likomärkä, ja merrat, joissa oli ruokoa ja ruohoa, toivat voimakkaan, hedelmällisen tuoksun merenpohjasta.

Ensimäiset merrat olivat tyhjiä, pari raakkua ja meritähteä, vain yksi suuri merirapu oli niissä. L'honneur otti ne vastaan hyvin epäystävällisesti. Kun ne eivät tahtoneet tulla vapaaehtoisesti pois merrasta, niin hän repi ensin niistä irti muutamia jalkoja, niin, nyt se kävi. Merta toisensa jälkeen nousi esiin ja me katsoimme kaikki jännittyneinä veteen, josta merran täytyi tulla näkyviin. Jos näimme kalpean kalanruumiin kimaltavan, niin ei ollut suurta toivoa. Liike kukoisti, me emme olleet tyytymättömiä.

Hehe! Ulos sieltä!

L'honneur kävi niihin taitavasti käsiksi, puristi ne polviensa väliin ja leikkasi poikki kynsijänteet. Langustit pärisivät, burr! burr! kiiruhtivat taaksepäin, ne pelkäsivät L'honneurin puukkoa ja tuijottivat sitä pitkillä sienisilmillään. Se ei auttanut niitä ensinkään.

Oli merkillistä, että ne istuivat enimmäkseen parittain koreissa. Varmaankin ne olivat jonkunlaisia häämatkalla olijoita, jotka äkkiä olivat vaeltaessaan tavanneet meren pohjalla tämän ihanan, kalaa täynnä olevan huvilan ja asettuneet siihen kodikkaasti asumaan. Tähän tahdomme jäädä, te rakkaat — mutta silloin alkoi huvila kulkea. Niillä oli kuparipanssarit ja niskassa rustokilvet; pari hummeriakin oli joukossa, kiiltävissä teräshaarniskoissa. Ne hakkasivat hurjasti pyrstöillään, ja L'honneur sai iskun käteensä. Veri pirskahti esiin. "Sacre nom de bleu cochon!!" Varovaisuutta, L'honneur! Hummeri puristaa helposti sormen poikki.

Olimme panneet korit taas kuntoon ja laskeneet ne mereen, kun pieni vene lähestyi. Terotimme katsettamme, kuka kumma — se oli Yann.

Siinä hän tuli soutaen neljän peninkulman päästä, käydäkseen meitä tervehtimässä.

"Ah, pikku kapteeni! Te ette ole tänään työssä?"

"Emme, kone on rikki!" Yann puhui kovalla äänellä ja välinpitämättömästi, hän tahtoi vain nähdä mitä me puuhasimme — mutta tunsin heti, että Yannin käynnillä oli jokin määrätty tarkoitus. Se koski minua.

Yannin silmät verestivät, ja minä tiesin, mitä se merkitsi. Hänellä oli kautensa. Silloin hän joi hirveästi, hän joi päivät pitkät, eivätkä "Työmiehen" matruusit uskaltaneet puhuakaan. Kamalan raivon pullistamin niskoin hän kulki kuin tiikeri edestakaisin ja etsi kannelta ruostepilkkuja. Hän kaivoi, raapi, tutki jokaisen naulan, helisytti ankkuriketjuja ja vinttureita, muristen, sanaakaan sanomatta. Maalaustöissä olevan matruusin kädestä hän mitään virkkamatta sieppasi siveltimen ja rupesi itse maalaamaan. Mutta matruusi varoi tarkasti ääntämästä tavuakaan: sillä silloin tämä tulivuori suitsi tulta, ja kallionlohkareet lentelivät. Ja yhä kauheammin joi Yann, voimattomana raivosta, sillä hän ei tiennyt miksi.

Tässä mielentilassa Yann tuli "Kirkontorniin".

XXXI.

Mutta Yann ei sanonut mitään.

Tuli ilta, eikä iltakaan tuonut meille tuulta. Virran mukana me ajauduimme saaren ohitse, pohjoista kohti. Joksikin aikaa täytyi matruusien ruveta hinaamaan pienellä veneellä, ja Yann ja minä hoitelimme pitkää airoa. Kiidimme aivan läheltä ohi kallioiden, joista vaahto sihisten viskautui ilmaan.

"No; Yann, mitä kuuluu?"

Yann katsoi minuun arkaillen. "Hyvää, mitäpä muuta?"

Aurinko laski, ja meri välkkyi kuin tuhannen ikkunanruutua. Se hohti purppuraisena sinipunervalla taivaalla, sitten se tuli keltaiseksi ja himmeäksi ja taivas sen takana tuhkanharmaaksi. Häikäisevä ura, joka johti siitä meidän luoksemme aina veneeseen asti, kutistui kokoon, kävi yhä lyhemmäksi, lyhemmäksi ja katosi. Aurinko oli poistunut. Suurella valtamerellä koitti aamu. Tumman saaren takaa työntyi esiin valolyhteitä, se oli Creach. Stiff loisti aivan edessämme, valkoista, valkoista, punaista, yhä kauempana.

Hämärä oli pehmoista kuin sininen savu.

Mousse sytytti tulta pieneen uuniin, ja kun hiilet hehkuivat, pani hän suuren merirapumme selälleen tulelle. Ensin se oli siitä hyvillään; jonkunlainen heinäkuun aurinko siinä poltti sen selkää, se ojentautui hyvinvoivasti, mutta sitten sen tuli liian kuuma. Se souti epätoivoisesti kynsillään ja jauhoi syömäneuvoillaan. Kuoreen tuli reikä, hiilet sähisivät, mutta yhä vielä se liikutti itseään. Vihdoin se makasi liikkumatta, ja se oli merkkinä siitä, että se oli kypsä.

Meillä oli leipää, rasiallinen härskiä voita, ja herkkupalana rapumme. Minä sain kynnet. Hoi! Sepä joltakin maistui! Voikaan ei oikeastaan ollut härskiä, vaan maistui oivalliselta sekin. Me olimme aivan onttoja nälästä ja olisimme nielleet peltilaatikoita ja höylänlastuja. Yann otti korkin pullon suulta ja antoi pullon kiertää.

Minun täytyy sanoa, että se oli ihanaa. Olimme väsyneitä, kylläisiä, ja joimme. He istuivat kaikki piirissä, ruskeina ja hurjina, kirkkain silmin, hyvänluontoisina, kuin lapset, jotka meri on suuriksi kasvattanut, ja heidän naurunsa oli voimakasta ja kotoista.

L'honneur kertoi erään elämyksen. Kuinka heidän laivansa muuttui jääksi New-Foundlandin pohjoispuolella. Kansi jäätyi ensin ja parras, mastot jäätyivät, ja pitkiä jääpuikkoja riippui raakapuista ja touveista, peräsin jäätyi, ja lopuksi koko laiva oli kankea jäämöhkäle. Ja ajojäät tulivat ja puristivat sen sisäänsä, niin että paukkui. Sitten se hitaasti ajelehti päiväkausia. L'honneurillä oli kajuutassaan huolellisesti suojattu sanomalehtileikkele ja hän nouti sen. Minun täytyi se lukea.

Sitten Petitjean kertoi laivuristaan. Näin hän kertoi: "Isäntä, näetkös, oli pieni ja leveä. Neliskulmainen. Hän oli väkevä ja kiskoi ankkurin käsillään pohjasta. Hän suuttuu, näetkös, ja Itänen niskansa nousee hänen päänsä ylitse. Noin! Olemme lastanneet hiiliä. Englannissa. Hiiliäkö? Moskaa! Isäntä kulkee ympäri eikä sano mitään. Huomiota! sanomme. Isäntä katsoo taivaalle. Meri. Rannat — siellä etäällä. Isäntä tuntee meren jokaisen kiven. Silmät kiinni hän purjehtii maailman ympäri. Kunniani kautta! Isäntä tulee heiluen kannen ylitse, pullo kädessään. Garçons, tahdommepa juoda lasillisen. Ymmärrätkös? Se on merkki. Laitamme nyyttimme kuntoon. Huomenna ei laiva enää keinu laineilla.

"Isäntä oli merimies. Merimies! Hän luovi pahimmassakin ilmassa nenäliina purjeenaan talojen välitse. Kunniani kautta! Isäntä oli taiteilija, hän oli professeur!" sanoi Petitjean ja avasi silmänsä kauhean suuriksi.

Ja me nauroimme, kun hän avasi silmänsä pelottavan suuriksi.

Mutta nyt tuli minun vuoroni.

"Heh, ja nyt soita jotakin!" sanoi Mathieu.

Minä vedin huilun taskustani, panin pois tupakan ja kostutin huuliani.

"Mitä te tahdotte kuulla?"

"Yhtäkaikki!"

Minä siis suipensin huuleni, puhalsin pieneen huiluuni ja kuljetin hiljaa sormiani reikien ylitse. Ihmeellisen kirkkaasti kaikui pienen huiluni ääni yli meren:

    Viime ruusu, kuinka täällä kukit yksinäs,
    Ammoin kun jo jättivät sun siskos, ystäväs,
    Ykskään kukka…

He istuivat kaikki piirissä ja kuuntelivat. "Enemmän!"

Ja minä annoin sormieni hyppiä huilulla ja puhalsin.

    Sa nauti, kun tulta sun lampussas on,
    Kukat poimi, ne kuihtuvat pian…

Lopetin ihmeelliseen luritukseen, ja sillä olin tyhjentänyt ohjelmistoni.

"Kuinka kauniisti hän soittaa!"

"Et suinkaan vielä lakkaa? Eteenpäin!"

"Tahdotte siis kuulla vielä enemmän? Hyvä."

Otin taas esiin huilun ja nostin sen huulilleni.

Ja jälleen lauloi pieni huiluni:

Viime ruusu, kuinka täällä kukit yksinäs — —

Ja senjälkeen:

Sa nauti, kun tulta sun lampussas on — —

Taas minä lopetin ihmeellisellä lurituksella, jonka annoin hiljaa häipyä, ja soittajaiset olivat päättyneet.

He istuivat piirissä ja nyökäyttivät päätään.

"Sinä soitit ihanasti tänään!"

Ainoastaan Yann ei sanonut mitään.

Taivas kävi tummansiniseksi ja yö tuli. Kaikki ryömivät kojuihinsa, vain Mathieu kyykötti liikkumattoman varjon kaltaisena peräsimessä. Minä makasin kannella, joka oli imenyt itsensä lämpöä täyteen, käsivarret ristissä pään alla, ja kuuntelin kaikkia niitä iskuja ja kolkutuksia, jotka pientä ääntä synnyttäen laivaan sattuivat. Etelässä välkkyi Stiff, ja Creach koetti pistellä meitä loistavilla tikareilla. Siellä nukkui Yvonne. Pohjoisessa ryömi eteenpäin viheriä kipuna: höyrylaiva, joka kulki Englannin Kanavaan. Terävinä piirtyivät köydet yläpuolellani taivasta vastaan. Tähdet säihkyivät ja kimmelsivät. Aivan niinkuin sade putoaa — ajattelin.

Silloin tuli kuu esiin. Loistavan punaisena ja tavattoman suurena se oli taivaanrannalla, ja kaikki pikku aallot riensivät sitä vastaan. Se nousi, juhlallisena ja arvokkaana, tuottamatta kuitenkaan arkuutta tai pelkoa. Se muuttui sitruunankeltaiseksi ja ylemmäksi kohotessaan hopeanvalkoiseksi ja kiiltäväksi.

Touvit loivat kannelle selviä varjoja, jotka toisinaan hiukan häilyivät ja sulautuivat yhteen.

Kuun keralla oli noussut pieni, kapea pilvi. Se oli levittäytynyt yli koko taivaan ja välkkyi valkoisena kuin vastasatanut lumihöyty. Mutta yhtä nopeasti kuin lumi sulaa, yhtä nopeasti se häipyi, ja silmänräpäyksessä oli taivas taas kirkas. Sitten näyttäytyi taivaanrannalla kuun alla parvi pieniä pilviä, kuten sotajoukon tiedusteluosasto, joka tuli tähystysmatkalle. Ne kääntyivät ja katosivat jälleen, sotajoukko ei tullut.

Kaikkialla leijui pieniä savupilviä pienillä aalloilla, aivan kuin meri alkaisi palaa. Ne kävivät paksummiksi, ja merellä ui sumusaari, kuten niityllä syksyisin. Ja äkkiä kohosi sumusaari ja leijui hitaasti korkeuteen: meri oli synnyttänyt pilven.

"Saamme sumua", sanoi Mathieu, ja oli kuin hänen äänensä olisi kuulunut merestä.

Ja taas minä makasin ja seurasin kaikkia niitä merkillisiä asioita, joita joka taholla ympärilläni tapahtui.

Meri kävi sumuiseksi ja harmaaksi, niinkuin kuu olisi äkkiä laskenut. Etäisyydestä kuultava Stiffin valo näytti tulehtuneelta punaiselta silmältä, joka vain vaivaloisesti ja tuskaa tuottaen aukeni ja samassa hetkessä taas sulkeutui. Mutta taivaanrannalla viuhuivat kalpeanhohteiset säiläniskut; se oli Creach.

Varjo sukeltautui esiin luukusta ja minä kuulin paljaitten jalkojen askeleita kannelta. Suljin silmäni.

"Heh!" kuiskasi Yann ja kumartui natisten alas viereeni.

En liikahtanutkaan. Olinhan tiennyt, että hänen käyntinsä tarkoitti minua.

"Heh!" Yann ravisti minua ja minä avasin silmäni. Hetkisen Yann katseli minua, sitten hän sanoi: "Matkusta pois!"

Avasin hämmästyneenä suuni, en vastannut mitään.

"Matkusta pois!" toisti Yann.

Minä hymyilin. Yannin silmät olivat kuin tummat loistavat reiät. Nyt hämärässäkin saatoin huomata, että ne verestivät. Konjakkihöyryjä virtasi hänen suustaan.

"Yann", sanoin minä, "sinä olet hullu. Mene nukkumaan, ystäväni!"

"Meidän ystävyytemme on lopussa, ettäs tiedät", jatkoi Yann. "Meillä ei ole enää mitään tekemistä toistemme kanssa."

Hän sanoi totuuden, kuulin sen hänen äänestään. Kohottauduin istumaan.

"Yann?"

Yann murisi. "Rosseherre on sanonut minulle kaikki. Viime yönä. Aikaisin tänään olin sinun luonasi, mutta sinä olit poissa. Senvuoksi tulin tänne merelle. Niin, hän on myöntänyt minulle olleensa luonasi — eräänä heikkona hetkenä, minä olin Brestissä, silloin hän tuli luoksesi ja koputti ja sinä tulit ulos. Hän juoksi pois, mutta sinä otit hänet kiinni ja kannoit hänet sylissäsi huoneeseesi."

Hämmästyin yhä enemmän. Niveleni kävivät ihan heikoiksi. "Hän on siis sanonut sen sinulle, Yann?"

"On kaikki. Minä löin häntä, Herran nimessä, kauheasti minä löin häntä.
Olin suunniltani. Ei paljoa puuttunut, etten lyönyt häntä kuoliaaksi.
Mutta hän ei päästänyt ääntäkään, senvuoksi minä lopetin."

Äänettömyys.

Taivaalle piirtyi tähdenlennon vana. Siellä ylhäälläkään ei kaikki ollut järjestyksessä. Ajattelin. Miten oli minun Rosseherreä ymmärrettävä? Hän oli antanut itsensä alttiiksi Yannille — vain ärsyttääkseen hänet minua vastaan. Ei mistään muusta syystä.

"Siinä kaikki, mitä tahdoin sinulle sanoa", kuiskasi Yann uudestaan.
"Sinä olet minut pettänyt. Toinen meistä on nyt liikaa saarella.
Matkusta, sanon minä sinulle!"

"Ja jos minä en matkusta?" kysyin hetkisen kuluttua.

Yann oli vaiti. Sitten hän naurahti hiljaa ja käheästi. "Matkusta!" kuiskasi hän. "Sinä olet ollut ystäväni, ja siksi minä sanon sinulle: matkusta pois! Minä olen hullu, kuuletko? Matkusta ensi laivassa!"

Se oli koko keskustelumme.

Makasin ja ajattelin kauan. Eilisestä oli kaikki muuttunut. Minä olin kadottanut Yannin, ja me olimme kuitenkin olleet niin hyviä tovereita, vai kuinka? Jää hyvästi, Yann! Matkustanko vai en, se kai on minun asiani. Silloin puistatti kylmä väristys ruumistani. Niin, niin, Yann oli sellainen poika, josta saattoi uskoa monenlaista. Nauroin hiljaa itsekseni. Tehköön hän Herran nimessä mitä tahtoo. Kyllä hän saa nähdä, kuinka pitkälle hän tällä mustasukkaisuudenpuuskallaan pääsee — hyvää yötä!