Meri

Nukuin syvää ja tervettä unta. Keskiyöllä heräsin suhisevaan ääneen, joka kaikui korvissani. Kaukana jylisi, salamoita risteili taivaanrannalla hienosäikeisenä tulisuonistona, valaisten yllämme olevien raskaiden pilvenmöhkäleiden reunamat. Purje rätisi kuin kiväärinlaukaukset ja me kiidimme nopeasti eteenpäin.

"Varo, ettet suistu mereen!" huusi Mathieu nauraen. Hän oli yhä vielä vahdissa.

Kuinka minä saatoin mereen suistua, kun makasin niin lähellä parrasta! Alkoi sataa, ja minä vedin purjeennurkan peitokseni; säde valui kasvoilleni, se oli haaleata. Salamat välkkyivät silmäluomieni lävitse ja valaisivat aivoni. Nukuin uudestaan.

Kun heräsin pahoinvoinnin tunteeseen, oli aamu. "Kirkontorni" keikkui, painautui aaltoihin ja nousi. Molemmat pienet perään köytetyt veneet seurasivat sitä nopeasti ja huolekkain hypyin, kuten kaksi koiranpentua emäänsä. Meri oli harmaa, ja harmaa tihkusade putosi vinosti pilvistä. Me olimme pyöreän savumuurin ympäröimät emmekä voineet nähdä kahdenkaansadan metrin päähän.

Kannella oltiin työssä.

"Mihin me menemme?"

"Englantiin. Tulee kova aallokko, L'honneur! Juo kahvisi alhaalla."

Hyvä, Englantiin! Kapusin alas kajuuttaan. Täällä ei ollut portaita, täytyi tarttua lujasti kiinni molemmin käsin ja heilauttaa jalkansa taitavasti luukun lävitse. Astuin lihan päälle. Se oli Yann, joka oli kietoutunut kääröksi lattialle ja nukkui. Poupoul nojasi selkäänsä häneen ja kohotti käpäliään ylöspäin. Vain Petitjean istui kapealla puupenkillä ja joi läkkiastiasta.

"Pikku kapteeni ei ole nukkunut koko yönä!" kuiski hän, kun olimme sanoneet toisillemme hyvää huomenta. "Mikä hänen on?" Petitjean työnsi minulle läkkiastian. Minä join nopeasti, sillä täällä alhaalla minusta ei tuntunut hauskalta.

Kajuutta oli mitättömän pieni, se oli laatikko, jossa ei voinut seisoa suorana. Nurkassa oli pieni korea jumalanäidin-kuva ja seinälle oli koukeroisilla kirjaimilla maalattu: Dieu protège le Clocher du village et son équipage. Alle oli L'honneur kirjoittanut: Jumala suojelkoon juoppoja.

No, olin saanut kylläni ja palasin kannelle. Kolmimastoinen laiva ratsasti sumun lävitse viidenkymmenen raskaan purjeensa painamana. Se käytti tuulta hyväkseen.

Niin, meri lainehti ilkeästi. Nopeat vesimättäät peittyivät tuttuihin valkoisiin nauhoihin, eivätkä vaahtoharjat enää murtuneet, vaan nousivat terävinä korkeutta kohti, ja tuuli repi niitä kuten lippuja. Touveissamme luritteli tuuli korkeimpia säveleitään. Kuolleet kalat vierivät pitkin likomärkää kantta, ja mousse kokosi niitä kalpeana ja sairaana koriin. Höyrylaivat huusivat, ulvoivat ja vinkuivat, ja toisinaan näkyi savumuurimme sisällä laivan synkkä varjo, kadotukseen taas nopeasti.

Silloin tapahtui jotain tavatonta. Peräsintä koiteleva L'honneur taivuttautui äkkiä alaspäin ja alkoi oksentaa.

"L'honneur!" huusimme me kaikki ja nauroimme ääneen.

L'honneur käänsi meitä kohti viheriät kasvonsa. "Ha! Oh, helvetti, se ei ole tapahtunut minulle kuuteen vuoteen, L'honneur!"

Mutta laivapoika makasi kannella pitkällään, käsivarret leveellään, ja aina "Kirkontornin" liikahtaessa kääntyivät hänen nulikankasvonsa puolelta toiselle. Hän näytti aivan kuolleelta.

Minullakin oli huono onni. Sangollinen vettä oli pärskähtänyt vasempaan housuntaskuuni ja kastellut tupakkani. Minun täytyi siis kavuta alas kajuuttaan, sytyttää tulta hiiliin, kuivata tupakkani.

Yann oli juuri noussut. Hän istui penkillä, läkkiastia käsissään, ja katsoi minuun ilmeettömin silmin.

"Huomenta, Yann!"

Yann oli vaiti.

Sitten kuulimme suuren höyrylaivan huutavan. Se pärpätti savumuurimme takana, joka vaelsi muassamme, kuinka nopeasti kuljimmekin, ja milloin kutistui, milloin laajeni. Kurotimme korvamme partaan ylitse emmekä sanoneet sanaakaan. Suriseva ääni läheni, mutta oli mahdoton määrätä, mihin suuntaan se kulki.

Mutta äkkiä heittäytyi Mathieu peräsintä vastaan ja ulvoi: Changez les voiles! Me ärjyimme vastaukseksi ja menimme työhön. Mathieu oli ensimäiseksi nähnyt höyrylaivan partaan eikä uskaltanut yrittää sen editse.

Höyrylaiva kiiti ohi. Siinä oli neljä ruskeata savupiippua ja neljä mastoa sekä kolmikerroksinen pitkä kansirakennus. Lloyd-höyry. Hyrskyt löivät keulapuolen ylitse, mutta se oli aivan hievahtamatta. Komentosilta oli purjekankaalla peitetty, eikä yhtään sielua ollut kannella näkyvissä. Aivan kuolleelta se näytti, ainoastaan sen savupiiput tuprusivat.. Mutta kuuntele! Kuuntelehan! — Soittoa! Ne lurjukset istuivat aterialla, ja soittokunta soitteli niille! Se tunkeutui savumuurin lävitse ja katosi. Me nuuskimme ilmaa. Se oli sen savua. "L'honneur!"

Kello viiden tienoissa muutti tuuli suuntaansa muutamia piirtoja ja riehui nyt kuin hirmumyrsky. Mutta me olimme hyvällä mielellä.

Petitjean ja Yann makasivat peräsimen lähellä, myrskylakit painettuina syvään märkien, tuulen tuivertamien kasvojen suojaksi, ja lauloivat bretanjalaista laulua. He huusivat niin että silmät pullistuivat ulos päästä.

Meri ei näyttänyt juuri rohkaisevalta. Kaikilta tahoilta se myrskysi meitä vastaan. Me olimme hukassa aaltojen keskessä, kuten hyönteinen lehtien rapinassa.

Ryömin erääseen nurkkaan, vedin polveni koukkuun ja puhalsin kaikin voimin huiluani. Myrsky riuhtoi hiuksiani ja taivutti nenäni vinoon.

Sa nauti, ku-un tulta…

Sormeni kävivät heikoiksi. "Hehe — huilu ei enää soi —!"

Ja jälleen kiljuivat peräsinmiehet.

"Sa armas neito kaukaisen, kaukaisen maan —"

Kuulin heidän laulunsa kaukaisesta etäisyydestä, veri suhisi korvissani. Tunsin tulevani yhä kalpeammaksi, mutta purin hammasta: minä en antaudu —! Kylmä hiki valui ohimoiltani, meri muuttui harmaaksi suihkuksi, joka kävi yhä jyrkemmäksi.

Kasvoja työntyi esiin suihkusta, meressä allani vilisi inhoittavia irvinaamoja ja kummituksia. Kädet koettivat tarttua minuun kiinni. Silloin sain sydänalaani iskun, niin että silmäni sumenivat. Rautaiset sormet kävivät kiinni ohimoihini. Mutta sitten — kun tusinan verran käsiä piteli kiinni tukastani — työntyi limainen, lukkimainen sormi hampaitten! välitse suuhuni, alas kurkusta, vatsaan asti.

O, hoho! Pudistin ruumistani.

Silloin kädet kiskoivat hiuksiani, niin että ne kävivät metrin pituisiksi — minä olin jäykkä ja voimaton koko ruumiiltani — ja kädet raastoivat minut laidan yli mereen. Ne kiskoivat minut syvyyteen ja vetivät minua hiuksista läpi pikimustan meren. Nuolennopeasti, peninkulmia. Äkkiä ne päästivät minut ja pääni kolisi meren pohjaa vastaan. Taistelin saadakseni ilmaa ja nousin kiemurrellen. Eikö tästä tulisi loppuakaan — vielä hetkinen, enkä minä jaksaisi enää. Silloin — olin ylhäällä ja vedin ilmaa henkeeni. Olin yhä vielä "Kirkontornin" kannella ja kuulin peräsinmiesten taas ulvovan.

"Hehheh!" kirkui Mathieu minulle. "Kuinka on laitasi?"

"Hyvin", huusin minä ja katsoin lasimaista silmin hänen kasvoihinsa.

XXXII.

Kolmantena päivänä saavuimme illansuussa taas saarelle.

Yann katsoi minuun merkitsevästi meidän noustessamme maihin.

"Kuule, Yann", sanoin minä ja laskin käteni hänen olkapäälleen, "sinun täytyy karkoittaa tämä ajatus mielestäsi. Minä en matkusta. Matkustan milloin haluan."

"Et siis matkusta? Huomenna lähtee Toimitsija!"

"En."

Yann taivutti päätään. "Sinä olet kuoleman oma!" sanoi hän hetken kuluttua. Aivan hiljaa hän sen sanoi.

"Ah, Yann, sinä kyllä viisastut, tunnenhan sinut. Hyvää yötä!"

Yann meni, katsomatta minuun, hyvästelemättä.

XXXIII.

"Toimitsija" lähti. Näin sen risteilevän lahden ylitse. Nauroin. Ei, ystäväni, minulla on vielä yhtä ja toista tehtävää saarella. Tänään on keskiviikko, ja Amorik, yksisilmäinen, on työssään.

Yön syvässä hiljaisuudessa kaikuivat vain kumeat askeleet. Meri loiski, mutta en kuullut sitä enää.

Minun askeleeni ne olivat.

Koputin ikkunaan.

"Minä se olen, Yvonne. Täällä minä olen taas. Niin, me jouduimme myrskyn käsiin."

Suutelin Yvonnen lämmintä kaulaa. Hän painoi pääni sitä vastaan ja huuleni upposivat siihen.

Sitten hän kertoi minulle kuiskien, että hän oli pelännyt vuokseni näinä päivinä.

Yllämme pyöri välkkyvä tuulimylly, ja hajanaiset valonheijastukset leijuivat kimallellen mustalla maalla. Mutta me seisoimme aivan pimeässä. Jotakin putosi. Mitä se on? Se kuului niin pehmeällä. Satoi pehmeitä ääniä, höytyviä.

"Se on lintujen lennon ääntä."

Niin, niin, linnut ne palasivat pohjoisesta ja syöksyivät valoon.

"Yvonne?"

Pimeässäkin näin Yvonnen poskien pienet kuopat. Hän hymyili.

"Sinä tiedät, mitä olet minulle luvannut!"

"Minä tiedän sen."

"Ja sinä tulet ulos?"

Yvonne otti käteni kuumiin käsiinsä ja puristi sitä.

Hän vapisi.

"En tänään", kuiski hän. "Huomenna, ylihuomenna —"

Silloin putosi jotakin pehmeätä olkapäälleni. Lintu. Minä säikähdin ja suutelin Yvonnea, niin että huuliani kivisti.

"Ajattelen sinua, Yvonne", kuiskasin, "olen merellä ja ajattelen sinua.
En voi sinua unhottaa. Tule, Yvonne!"

Yvonne pudisti päätään. "Ylihuomenna —"

Veri kohisi päässäni.

"Ja ylihuomenna —?" sanoin ääneen.

"Jumalan tähden, älä puhu niin kovalla äänellä!"

Pidin kiinni ikkunankamanasta ja heilautin itseni ylös. Yvonne väistyi taaksepäin. Seisoin pimeässä huoneessa.

"Jeesus", kuiskasi Yvonne.

"Kun sinä et tule ulos —!" sanoin ja vedin hänet puoleeni. Yvonne vapisi ja suuteli poskeani —

Lähdin. Kuljin ahon ylitse. Otin lakin käteeni vilvoittaakseni kuumaa päätäni.

"Niin, Yvonne", sanoin minä, "kuinka kauan aioit minulla vielä odotuttaa? Kuinka kauan, haha!"

Aholta sukeltautui ryhmissä olevia valkoisia telttoja: ne olivat talojen kalpeita päätyjä, joita Creachin tulet valaisivat. Niiden keskellä oli korkea, huipukas teltta, kirkko. Kuljin pitkin merenrantaa, kotiin.

Meri höyrysi, oli hiljaista, ja aallot kalkkuivat kallioon. Tok — tok — tok. Vihelsin kävellessäni Creachin valo-iskut ajoivat edellään sumukelloja. Kun olin Pouponin kuilun lähellä, alkoi sydämeni hakata, ja minä lakkasin viheltämästä. Täällä oli niin hiljaista, ja aalto loiski niin omituisesti. Pysähdyin. Creachin valoluudat lakaisivat ahoa, ja Pouponin kuilun yläpuolella leijui talonkorkuinen aave. Se oli kuilusta nousevaa sumua. Odotin siksi kunnes valokeila palasi takaisin: yhä vielä seisoi tuo jättiläiskokoinen aave yössä ja viittoi minulle valkeilla käsivarsillaan.

Pyörryttävä tunne valtasi minut. Tuntui siltä kuin olisin painunut tornin korkuiselta alas valkoiseen tyhjyyteen.

Tahtoisinpa pyytää jotakin ihmistä sanomaan minulle, miksi juuri tällä hetkellä ja juuri tässä paikassa pysähdyin. Ja miksi juuri nyt johtui mieleeni ajatus, että vaivuin tornin korkuiselta alas!

Poupoul veti henkeään ja haukahti lyhyesti. Seisoiko joku aholla?

"Hiljaa, Poupoul!"

Creachin valo palasi ja valaisi polun. Ei ketään. Vain kasa ruskoleviä oli tien varrella.

Mutta silloin Poupoul alkoi raivoisasti haukkua. Sen silmät katsoivat vihertävinä minuun.

Nauroin hiljaa itsekseni. Kenties oli — Yann lähellä?

"Yann, Yann!" huusin minä. "Oletko täällä?" Ja minä nauroin samalla, osottaakseni hänelle, jos hän täällä olisi, etten pelännyt. Mutta selkäni oli jääkylmä, aivan kuin olisi takkini ollut leikattu auki takaa.

Kiipesin tien vieressä olevalle ruskoleväkasalle: niin, siellä oli
Yann! Todellakin, siellä hän seisoi —

"Hyvää iltaa, Yann!" sanoin. "Mitä teet täällä niin myöhään yöllä, poikaseni?"

Yann ei vastannut mitään. Poupoul oli nyt tuntenut hänet ja ryömi häntäänsä heiluttaen hänen jaloissaan. Mutta Yann ei liikahtanutkaan. Hän seisoi ja katsoi minuun. Ne olivat Yannin silmät, ja kuitenkin ne olivat vieraat. Ne hehkuivat synkkinä tyhmää raivoa ja moukkamaista uhmaa. Hän ei liikkunut, ei sanonut mitään, hän seisoi ja katsoi minuun ja hänen silmänsä kävivät yhä suuremmiksi.

Tällä hetkellä tuntui Yann minusta kovin naurettavalta. Jos hän oli
vaaninut minua täällä, niin miksi hän ei liikkunut? Pitikö minun kadota
Pouponin kuiluun jättämättä jälkeäkään nurmeen? Yann, Yann, käy esiin!
Näytä, kuka olet. Ilmaiseksi sinä et minua saa, mutta kenties halvalla.
Hoho, kuinka naurettava hän oli.

"Tahtoisitko sytyttää piippusi, Yann?" sanoin ja nauroin hänelle vasten kasvoja. Hänen tyhmä uhmansa ja typerä tuijotuksensa suututti minua. Olipa tuokin nyt tapa seurustella minun kanssani!

Mutta Yann ei liikahtanut. Hänen silmänsä olivat nyt kuin suuret hehkuvat reiät.

"Jos olet menettänyt puhekykysi, niin hyvää yötä!" sanoin ivallisesti, suututtaakseni häntä. "Aion kulkea joka ilta tätä tietä, ymmärrätkö, joka ilta. Ja joka ilta odotan hetkisen juuri tässä paikassa. Au revoir et merci, merci!"

Lähdin. Aivan hitaasti käänsin Yannille selkäni, odotin vielä hetkisen ja sitten menin. Mutta Yann ei liikkunut. Minä nauroin, yhä vielä kiihtyneenä ja suutuksissani.

Katsokoon hän Herran nimessä, miten pääsee hulluudesta, johon pieni tyttö ja ryyppy olivat hänet ajaneet. Se ei ollut minun asiani. Hän on narri, Poupoul, emmekä me ota vastaan mitään määräyksiä. Talven myrskyt rupeavat riehumaan saarella, ja me aiomme kuunnella niitä. Alkaa sataa lunta ja jäätä, ja me tahdomme sen nähdä, kuuletko, toveri, me kuljemme ahon yli, kun se on jäätynyt. Ja suuri tulemme on rätisevä ja luova lieskansa lävitsemme, valaiseva sielumme suuria, kimmeltäviä kätköjä, joita emme vielä tunne. Näetkö, miten me tuijotamme tuleen keltaisin silmin, ja ympärillämme ulvoo tuuli suurta lauluaan?

Yann, Yann!

Aamulla löysin kirjeen kynnykseni alta. "Varo itseäsi!" oli siihen kirjoitettu.

Yann ei ollut edes muuttanut käsialaansa. Miten varomatonta, jos kirje myöhemmin löydettäisiin luotani? Revin sen pieniin palasiin ja hajoitin ne tuuleen. Mutta sitten aloin ajatella.

Ei, Yann, se riittää! Sinun pitää päästä jälleen rauhaan. Menen Rosseherren luokse ja puhun hänen kanssansa, ja tulen sinun luoksesi ja pyydän että sovimme keskenämme.

Muutenhan Yann juo itsensä kuoliaaksi, ja mehän olemme kaikesta huolimatta ystäviä.

XXXIV.

Se oli — milloinkas se olikaan? Kolme päivää, sitten. Mutta tänään on kaikki toisin. En ole puhunut Rosseherren enkä Yannin kanssa; kenties minun kuitenkin olisi pitänyt se tehdä.

Jo eilen se alkoi, mutta minä en ymmärtänyt. Kukapa olisi osannut sellaista ajatella?

Eilen lähdin Noelin luokse, keskustellakseni hänen kanssansa eräästä veneestä, jota hän oli tarjonnut ostettavakseni. Kuljin Jean Louisin majan ohitse. Menenköhän sisään, ajattelin. Miksi? Onhan sinulla aikaa toistekin. Enkä minä mennyt sisään.

"Olette siis täällä La belle femmen takia?" sanoi punainen Noel ja pani eteeni tapansa mukaisesti ryyppylasisoittokuntansa. "Heh, Françoise, Antoinette — Poupoulille on annettava syötävää! Teidän koiranne syö luumusäkistä, haha, ei haittaa. Kaunis vene, La belle femme! Olette siis tehnyt päätöksenne?"

"Niin, olen tehnyt päätökseni."

"Tahdotte siis tehdä niinkuin toisetkin?"

"Miksipä ei?"

"No, tiedätte, että olen kalakauppias, sitoudun ostamaan kaikki kalanne."

"Hyvä."

"Heh, Antoinette, Maria — satamassa oleva vaja on avattava!"

Olin jonkun aikaa Noelin luona, enhän myöhästynyt mistään. Hupsu Gaston tuli koukkuisine polvineen sisään purjehtien ja kutsui minut juomaan lasin viiniä. Sen kanssa söimme juustoa, ja sitä tarjosin minä. Sitten tuli kylän rääsymekko.

"Herra", sanoi hän, "antakaa minulle yksi frangi, niin saatte minulta erittäin tärkeän tiedon!"

"Mene tiehesi!" sanoin minä. "Selkääsi saat, jos tahdot!" Rääsymekko irvisti ja pakeni.

Menimme venevajaan katsomaan La belle femmea.

Kenelläkään muulla ei ollut venevajaa kuin Noelilla. Paljaitten paalujen alla kahloi poikia, käännellen kiviä. Pieniin rapuihin, jotka tahtoivat paeta pois, he kävivät kiinni kynsistä, ja ankeriailta, jotka he pyydystivät, he heti leikkasivat kurkun poikki.

Tarkastelin ja koputtelin La belle femmen. Se oli leveärakenteinen.

"Se on saaren nopein vene!" sanoi Noel.

Yann ja Kedril olivat jo ennen sanoneet minulle, että La belle femme on erinomainen vene. Se miellytti minua. Ylähankaan oli pantava uusi vannas, muutoin oli kaikki kunnossa.

Sovimme hinnasta, hetkisen jankkailtuamme. Tarjosin niin hävyttömän paljon vähemmän kuin Noel vaati, että hän oli vähällä saada halvauksen. No, enpä heitäkään louisdorejani sinun kitaasi, saaren kuningas!

Eräällä kujalla tapasin taas rääsymekon. Hän oli vaaninut minua.

"Herra!" kuiskasi hän salaperäisesti. "Antakaahan toki minulle yksi frangi, niin saatte tärkeän tiedon." Minä nauroin. Niin hävyttömältä, risaiselta ja likaiselta hän näytti.

"Varo itseäsi, likakinttu!" huusin minä ja kohotin käsivarttani.
Rääsymekko otti lakin käteensä ja juoksi pois minkä jaksoi.

Kotona kaipasin Poupoulia. Vasta nyt johtui mieleeni, etten ollut nähnyt sitä senjälkeen kuin olin lähtenyt Noelin myymälästä.

Vihelsin ja katsoin yli ahon. Mutta missään ei sattunut silmiini tuo reipas, tumma käärö. Poupoul lakkoili. Koko iltapäivänä se ei tullut, vasta myöhään illalla se haukuskeli oven takana. Haha, vanha kulkuri! Kurjassa tilassa palasi Poupoul seikkailuistaan. Se nilkutti, ja verta vuoti monesta paikasta yhtaikaa. Sen kuono oli halki, ja oikeassa takajalassa sillä oli kauhea ammottava haava. Mutta kaulassa riippui poikkipurtu nuoranpätkä.

"Hoho, Poupou, mitä sinulle on tehty? Ovatko sitoneet sinut kiinni, ja oletko paennut ikkunan lävitse?"

Poupoul vikisi ja katsoi minuun häpeissään. Niin huonosti ei sen ollut vielä koskaan ennen käynyt.

Pesin sen haavat, sidoin ne, ja nyt makasi Poupoul vasemmalla kyljellään, käpälät ojennettuina, ja vapisi koko ruumiiltaan. Toisena aamuna se yritti nousta. Mutta se painui vikisten takaisin. Kannoin sen rakennuksen eteen päivänpaisteeseen ja panin vettä sen saataviin.

"Huomenna on kaikki taas hyvin, Poupoul, jää koreasti makaamaan, hyvästi!"

Poupoul koputti hännällään, asetti päänsä maata vastaan ja valmistautui kärsivällisesti odottamaan pitkän aikaa.

Puhuin kylässä puusepän kanssa, sitten menin saaren ylitse Stiffiin ja työskentelin koko iltapäivän herra Boucherin kanssa. Kun palasin takaisin, oli auringonlaskun aika.

Löysin Poupoulin oven edestä; se oli aivan samassa asennossa kuin lähtiessäni.

"Hoi, Poupoul!"

Mutta se ei liikkunut. Se makasi, kääreissä olevat jalat ojennettuina, ja tuuli leikki sen turkissa. Kumarruin alaspäin, ja pari kärpästä lähti siitä suristen lentoon. Kosketin Poupoulia — se oli jäykkä ja kova. Poupoul oli kuollut.

"Oletko kuollut, koirani, enkä minä ole ollut luonasi?" kysyin hiljaa.

"Oletko kuollut, koirani!" huusin.

Niin, Poupoul oli kuollut.

Nousin ja katsoin meren yli.

Kentiesi olisin voinut pelastaa sen, jos olisin ollut saapuvilla? Miten merkillistä, se oli kuollut noihin mitättömiin haavoihin.

Kuljin pari askelta, tuskastani päästäkseni, sitten palasin takaisin. Istuin kivelle oven eteen ja katsoin Poupoulia. Tuuli vinkui ja valitti korkealla ilmassa. Meri läikkyi kuin tuli. Mahtavan, eespäin kiitävän mustan ja hohtavan kuonan välitse leiskuivat kirkkaat tulenkielet esiin. Meri paloi pohjaa myöten. Leveä purppurainen leimu vyöryi taivaanrannalta yli meren, taivas oli kajastuksen punaaman höyryn peitossa ja kuvasti aavemaisesti alhaalla riehuvaa tulipaloa. Palavan meren pinnalla kulki suuri Itä-Aasiaan menevä höyrylaiva ja suli. Sen kannet vuotivat pois, mastot ja raakapuut tippuivat alas, ja sen paksun savupiipun nieli sitä ympäröivä tuli. Sakea, pikimusta savupilvi nousi siitä —

Istuin ja katselin Poupoulia. Silmäni kuivuivat kuopissaan.

"Poupoul, toverini!" sanoin ja polvistuin ja suutelin sitä silmien väliin.

Silloin tein sen huomion, että sen kaulan ympärillä oli ohut lanka, ja käteni herpautuivat tykkänään. Se oli sellainen lanka, jota käytetään kalastettaessa, se oli silmukka —

Poupoul oli murhattu!

Minä nousin ja vapisin tuskasta ja raivosta.

"Sellaisia te olette! Sellaisia te olette!" huusin ja heilutin nyrkkejäni kylää kohti. Silloin kalpenin.

"Yann! Yann!"

Miksi olet tehnyt sen minulle, Yann! Siksi että Poupoul hiljakkoin paljasti aikeesi, sinä maantierosvo? Siksikö? Yann, miksi et heittänyt silmukkaa minun kaulaani, minä olisin voinut puolustautua, mutta tämä —

Poupoul oli varmaankin nuollut kättä, joka pani silmukan sen kaulaan, oli haukkunut ja heiluttanut häntäänsä iloissaan, kun joku tuli sen luokse, sen ollessa niin yksin.

Menin kylään. Missä sinut tapaankaan, Yann, käyn kiinni olkapäihisi ja viskaan sinut maahan, tartun kurkkuusi ja hakkaan nyrkilläni kasvosi mäsäksi, siksi kunnes olet hiljaa, varo itseäsi, minä tulen!

"Onko Yann laivalla?" kysyin, jäykkänä ja kalpeana.

"Ei, Yann on maissa."

"Missä hän on?"

He nauroivat. Kuinkapa he tietäisivät, missä hän oli. "Jean Louis, hyvää iltaa, eikö Yann ole sinun luonasi?"

"Yann, hihi — ei, ystäväni."

"Chikel, oletko nähnyt Yannia?"

"En."

Yann, Yann, missä piileksit? Käy esiin!

Tuli pimeä. Kylä lepäsi niin rauhallisena vähine valoineen. Creachin valokeila viuhui esiin, ja kattojen varjokuvat erottuivat siitä selvästi mustina, sitten vaipui kaikki häivään ja sumuun, talot, valot, ja valoisku sattui minuun ja häikäisi minut. Ja taas lepäsi tumma kylä rauhallisena vilkkuvina valoineen.

Palasin takaisin Myrskylään. Kärpäset surisivat Poupoulin ruumiin ympärillä. Otin sen käsivarsilleni ja kannoin sen meren rantaan. "Sinähän olet aina elänyt merellä, Poupoul", sanoin. Poupoul oli jäykkä kuin olisi sen nahka ollut täytetty. "Jää hyvästi, toverini!"

Poupoul ajelehti. Se ui hitaasti poispäin, mutta sitten se joutui pyörteeseen ja katosi. Aalto syöksyi esiin, ja kun sen vaahto oli hajonnut, oli Poupoul taas edessäni.

"Hyvästi nyt, Poupoul, senhän täytyy kuitenkin tapahtua!"

Ihmeellistä! Koetin kolmessa, neljässä paikassa, aina tuli Poupoul takaisin luokseni.

Silloin otin sen jälleen käsivarsilleni, niin likomärkä kuin se olikin, ja kannoin sen saaren toiselle puolen. Se oli raskas, ja minä huohotin.

Idässä olivat meri ja taivas sinisenmustat, lännessä kuparinpunaiset.
Pieni ruskea kuunsirppi oli saaren yläpuolella, ja tuuli suhisi.

Missä kalliot luotisuorasti laskeutuivat mereen, sinne heitin Poupoulin. Näin, kuinka se putosi, kuulin sen. Nyt se ei voinut enää tulla takaisin. Se vieri pitkin kallioita, sitten virta kävi siihen kiinni ja se katosi.

Seurasin sitä sen matkalla siksi kunnes tulin Marconi-asemalle. Sinne menin sisään.

"Istukaa", sanoi herra Boucher ystävällisesti, "minkä näköinen olettekaan!"

"Ei kiitos", vastasin minä, "minä tahdon seisoa, minun koirani on kuollut".

"Vai niin, koiranne on kuollut?"

"Niin!"

Lähdin taas. Istuuduin kivelle ja katsoin yli meren. Pikimustana se oli mustan-sinivihreän taivaan alla, kauhean tyhjänä ja autiona. Siellä kaukana kulki Poupoul ja aallot leikkivät sillä.

Tulin vasta myöhään kotiin. Pari tuntia olin odottanut Yannia Pouponin kuilun luona. Hän ei ollut tullut.

Majassani oli yksinäistä. Sade rapisi katolla ja pisaroita tippui raoista, ja minä ajattelin Poupoulia.

"Muistatko, ystäväni, miten opimme tuntemaan toisemme? Se oli siellä kaukana mantereen rannikolla. Sinä pidit terävillä hampaillasi kiinni jalastani, purematta. Se miellytti minua! Muistatko, miten koettelin uskollisuuttasi ja olin uidessani olevinani hukkumaisillani — mutta sinä et vitkastellut, vaan heittäydyit samassa silmänräpäyksessä yhden kerroksen korkeudelta mereen auttaaksesi minua."

Tip — tiptip — sade valui ja sähkötti sekavia, järjettömiä sanoja, joiden takana näytti vaanivan kauhea merkitys. Tuuli suhisi ulkona — ja kuuntele: eikö koira haukkunut aholla? Nousin. Huutoja kaikui ulkona, murhahimon huutoja, ja piinattujen koleaa naurua. Veri hyytyi suonissani ja kokonaiset ruumiinosani olivat kuin turtuneet.

Ei, täällä minun ei ollut hyvä olla. Menin ulos ja laskeuduin maata erään kallion kupeelle.

XXXV.

Tuli pari kurjaa päivää.

Tuuli vinkui vinkumistaan. Se tuli luoteessa olevasta pilvenreiästä ja kiiti eteenpäin, jäätävän kylmänä, aivan maata myöten.

En viihtynyt kotona. Kuljeskelin kylässä, sähkötin herra Boucherin kanssa, olin kaikkialla. En voinut sulattaa tätä kuulumatonta kataluutta! Olihan Yann sydämensä syvyydessä hyvä poika, sen minä tiesin. Mutta kuinka hän oli saattanut noin tehdä? Sano, Yann! Mutta kaiken päätteeksi — mitä merkitsi koira hänen naiville raakuudelleen?

Tuuli kiiti kylmänä ja ulvoen eteenpäin, eikä saari ollut mitään muuta kuin autio sieluton soraläjä, jonka kimppuun meri hyökkäsi kaikilta tahoin kirvein ja kangin, poistaakseen sen tieltään. Minua vilutti.

Katsoin yli meren. Se viittoi ja viekotteli, niin että melkein henkeni salpautui. Mitä tahdot? Mitä tahdot minusta —?

Kaukana kulki kolmimasto märin, raskain purjein. Katselin sen menoa. Päiväntasaajan aurinko on paahtava heitä ja heidän hiuksensa tarttuvat kiinni laivankannen pikeen, kun he nukkuvat. Troopillinen sade valuu ja he saavat kahlata polviaan myöten haaleassa vedessä. He takertuvat tyveneen ja etsivät katseillaan tuhannesti päivässä taivaanrantaa. He kulkevat laulaen piirissä ja nostavat raskaat purjeet ylös ja lentävät myrskyssä. He pyytävät koukuilla albatrosseja, ja tuo suuri, kömpelö lintu seisoo kannella avuttomana heidän nauravien ruskeiden kasvojensa edessä —

Nousin seisomaan.

Äkkiä oli kaukainen kolmimasto liekkien vallassa. Mutta todellisuudessa ei palanut se, vaan sydämeni oli syttynyt tuleen ja lingonnut liekit silmiini. Tunsin sellaista tuskaa kuin rintani olisi repeytynyt kahtia. Tiedätkö, mitä se on?! Se oli kaipausta sinne kauas!

Lähtekäämme! Lähtekäämme metsiin, joilla ei loppua ole ja jotka humisevat, lähtekäämme pohjolan lumikentille, missä ei aurinko paista — yhtäkaikki, helvettiin, jos niin tahdot — mutta lähtekäämme uusiin oloihin!

Ja minä päästin huudon, joka kuului kauas merelle.

"Kuulkaa, Noel, minä tahtoisin purkaa La belle femmen kaupan."

"Ettekö tahdo ottaa La belle femmea?"

"En, minä matkustan pois."

"Matkustatteko?"

"Matkustan. Olen mielelläni valmis maksamaan, teille vahingonkorvausta."

"Oh, niin välttämättömästi en tarvitse rahaa, vai? Jos kerran matkustatte, niin niin mitäpä tekisitte La belle femmella, eikö niin?"

Mutta minä en matkustanut tänään enkä huomennakaan. Yann ei saanut luulla, että minä häntä peläten lähdin saarelta. Oh, ei! Mehän olimme nyt molemminpuolisesti toisillemme paljon velkaa, ja minä pidän selvistä tileistä.

Neljä yötä pysyttelin Pouponin kuilun lähellä ja odotin Yannia. Istuin siellä ja olin viluissani. Tuuli humisi, Creachin valosalamat lensivät ylitseni. Poltin piippua ja pidin kättäni sen pesän päällä, jottei tuuli voisi viedä siitä pois tupakkaa. Sillä tavoin lämmittelinkin:

Enkö ole sinulle vannonut, että olen täällä joka yö, Yann? Missä viivyt niin kauan, käy esiin, Yann — täällä minä olen —

Tunnit kuluivat. Hou-huu-ho — ulvoi tuuli, ja joku ääni kaikui korkeuteen: hiihii —. Toisinaan vonkui kallion halkeama. Kaukana merellä kulki postihöyrylaiva, satulinnalta se näytti monine valoineen. Istuin ja odotin.

Mutta heti kun jotakin narisi tai kopisi aholla, nousivat hiukset pystyyn huokosissani. Tuulessa oli uhkaavia ääniä, ja minä kuuntelin henkeäni pidättäen. Äkkiä karkasi kamala valkea aave laukaten päälleni. Vannon, että tällä hetkellä pullistutin itseni kuin piikkisika ja puhkaisin katseillani valkean aaveen. Se oli paperipalanen, eikä se minua sen enempää vahingoittanut.

Toisinaan paukkui ja kaikui allani. Kuilu haisi kuin vanha kaivo, ummehtuneelta ja mädänneeltä, siellä alhaalla litisi ja kahisi niinkuin raskas, märkä esine olisi liikkunut edestakaisin. Kylmä puistatus värisytti minua — siinä oli hän! Se oli Poupon, murhaaja, hän veti jaloistani, tukki sormensa oikean kenkäni reikään ja huohotti. Sitten hän jälleen lotisten liukui alas.

Vaikkakin siirryin yhdestä jännityksestä toiseen ja ihoni kävi kananlihalle, jäin levollisesti paikalleni istumaan. Enpä liikahtaisi heti sittenkään kun Yann tulisi. Olisin kuuromykkä, hän löytäisi täältä kuuromykän piipunpolttajan, joka olisi vaipunut ajattelemaan viisaustieteen ongelmoita Pouponin kuilun partaalla. Yann saisi tilaisuuden periä saatavansa. Mutta sitten — niin, sitten tulisi minun vuoroni!

Toisinaan otin pienen huiluni taskustani ja soitin laulun tai lurituksen.

Yann? Etkö kuule, Yann?

Kerran nukahdinkin. Mutta silloin minut herätti tykinlaukaus. Piippu oli pudonnut maahan. No, minä en ole sellainen mies, jolla on vain yksi piippu, minulla on piippuja jokaisessa taskussa. Sytytin siis toisen piipun.

Yann?

Odotin aina neljä, viisi tuntia. Riittääkö se pelastamaan kunniani, en tiedä. Minulle se riitti.

Mutta Yann ei tullut.

XXXVI.

"Jää hyvästi, Kedril, luotsi numero yksi! Missä on Jean Louis? Hyvästi, hyvästi kaikki!"

Kalastajat ympäröivät minut ja hieroivat karkeita poskiaan kasvoihini. Suutelimme toisiamme. "Ettäs niin pian lähdet luotamme —!" sanoivat he ja pudistivat päitään. Heidän kätensä olivat kovat kuin puu. Mutta heidän silmänsä olivat uskolliset ja sydämelliset. Kedril tahtoi ehdottomasti soutaa minut "Toimitsijaan". Lahjoitin hänelle piipun muistoksi.

Matruusit nostivat ankkurin.

Silloin tuli "Työmiehestä" vene, ja Yann kiipesi "Toimitsijaan". Seisoin laivan reunalla ja näin hänen tulevan. Tunsin, miten veri poistui kasvoiltani, päällystakin taskussa olevat käteni puristautuivat nyrkkiin. Aloin hitaasti kasvaa —! Mutta kun Yann katsoi minuun, valtasi minut kumma voipumus. Yannin siniset lapsensilmät näet hehkuivat täynnä rakkautta. Ne olivat Yannin entiset silmät, sellaiset kuin ne olivat olleet aikaisemmin, ja ne tekivät minut heti aseettomaksi. Yann astui luokseni. Hän näytti likaiselta, otsallaan hänellä oli kauhea verinen naarmu ja hänen silmäinsä valkuaiset olivat yhä verestävät.

"Sinä lähdet!" sanoi hän hymyillen ja osotti katseellaan pientä myttyä, joka oli kainalossani.

En vastannut mitään. Katsoin häntä.

Yann odotti hetkisen ja katsoi minua tutkivasti silmiin, sitten hän alkoi uudestaan: "Ajattelet ehkä, että minä tapoin Poupoulin? Ei, en se minä ollut. Rosseherre sen teki."

Avasin suuni. "Rosseherre —?"

"Niin. Minä sanoin hänelle: Poupoul paljasti aikeeni, se haukkui. Siihen hän sanoi: vai niin, koira siis esti tekosi. Mitään muuta hän ei sanonut. Mutta kaksi päivää myöhemmin hän sanoi minulle: nyt ei Poupoul voi enää estää sinua, Yann."

Katsoin Yanniin ja halveksiva hymyily tuli huulilleni. Nauroin itseäni. Hän on lapsi, tämä Rosseherre. Oh, niin, niin, hyvät herrasväet, tässä näette ensi luokan ihmistuntijan edessänne! Lähdenpä kiertueelle ja panen renkaan nenääni ja otan seipään käteeni ja näyttelen itseäni rahasta!

Mutta Yannille minä sanoin soimaavin katsein:

"Yann, minä odotin joka yö Pouponin kuilulla. Miksi sinä et tullut?"

Yann katsoi minuun hämmästyneenä. "Eihän täältä lähtenyt yhtään laivaa", vastasi hän, "kuinka sinä siis olisit voinut matkustaa?"

Nauroin ääneen. Nauroin itselleni. Siis aivan suotta syyttä olivat hiukseni nousseet pystyyni — Yann ei ollut ajatellutkaan tulla luokseni. Riittää! Pois!

"Viime päivät olivat helvettiä!" jatkoi Yann ja hänen tulehtuneet silmänsä sinkosivat säkeniä, hänen kaulasuonensa paisuivat. "Tuo nainen teki minut hulluksi. Kuuletko? Hulluksi! Minä luulen, että hän on pirun riivaama ja että hän noitui minut. Niin minä luulen! Hiljakkoin, yöllä — en voinut tehdä sitä. Sinä vihelsit, kuljit niin huolettomana. Senvuoksi. No, sinä matkustat, se on hyvä. En tiennyt enää, mitä minun piti tehdä. Ja mehän olemme kuitenkin ystäviä, vai? Jos hän olikin sinun luonasi, niin mitäpä, siitä! Jää hyvästi, mon très cher ami!"

Yann ojensi minulle kätensä, ja hänen silmänsä kiilsivät kosteasti.
Tartuin ojennettuun käteen, ja me katsoimme kauan toisiamme silmiin.
Olimme kiusanneet toisiamme, ei mitään muuta, niinkuin täytyy tehdä
ihmisten, jotka tulevat lähelle toinen toistansa.

Sitten Yann pisti kätensä taskuun ja veti sieltä, esiin umpikuorisen kultakellonsa.

"Lasi sinun täytyy panettaa siihen", sanoi hän, "otahan toki! No, ota jo!"

Minä hymyilin. Ei, milloinkaan minä en opi ymmärtämään näitä ihmisiä.
Mutta kelloa minä en ottanut.

"Minä en tahdo omistaa mitään, joka maksaa enemmän kuin kymmenen frangia, ymmärrätkös, Yann?" sanoin minä. "Jotain muuta kenties?"

Yann etsi taskuistaan ja antoi minulle vankan puukkonsa.

"Niin, sitä minä voin käyttää, kiitos!" Työnsin käteni taskuuni ja vedin esiin pienen huiluni. Annoin sen Yannille.

"Merci!" sanoi hän. "Miten monta ihanaa hetkeä — no, jää hyvästi! Älä unohda minua!"

Pudistin päätäni ja puristin vielä kerran Yannin kättä.

Purje kohosi.

"Toimitsija" laukkasi lahdelman ylitse. Tuulta oli enemmän kuin tarvitsimmekaan. "Kameelin" ympärillä leikitteli pieniä mustia sorsia, sukeltaen, pyöriskellen. Lokit istuivat kallioilla ja niiden päät kiilsivät niin valkeilta kuin vastikään öljyvärillä maalatut napit. Riuttojen luona meri imi ja hengitti.

Kuljimme virran poikki ja "Toimitsija" kallistui toiselle kyljelleen.

Sitten purjehdimme, sen veden peitossa olevan riuttarivin ohitse, jonka lähellä niin usein olin kalastanut Merenkuninkaan kanssa. Meri jymisi ja vaahtohunnut pärskyivät korkeuteen. Silloin näin pienen valkoisen purjeen, joka heilui kovassa aallokossa. Se tuli meitä kohti. "Jean Louis!"

Mutta veneessä ei istunutkaan pieni Merenkuningas. Valkoinen myssy näkyä purjeen alta.

"Rosseherre — ho! ho!" huusivat matruusit.

Vene purjehti aivan läheltä ohitsemme. Rosseherre istui köyryssä selin peräsimessä, katse eteenpäin suunnattuna, matala otsa sadoissa pienissä rypyissä. Hän ei katsonut ylös.

Aalto nosti veneen korkealle ja vei sen pois. Tuossa tuokiossa oli pieni keinuva purje kadonnut näkyvistämme.

"Se pahalainen! Katsokaas vain!" huusivat matruusit ja nauroivat.

Miksi? Miksi sinä tulit tänne, merelle? —

Korkean, sinivihreän, kaksitornisen kalliolinnan kaltaisena on saari meressä. Lokit kiertelevät ympärillämme, ja kaukaisilta kallioilta tunkeutuu korviimme hento viheltävä ääni.

Korkea kalliolinna muuttuu siniseksi ja katoaa mereen. Nyt ei ole enää mitään nähtävissä, vain Creachin paksu pää ui taivaanrannalla.

Silloin tunsin iskun sydämessäni. Yvonne! Jumala minua auttakoon, en ollut kaikkina näinä päivinä enää ajatellut häntä, olin tykkänään unohtanut hänet.

Ihminen on ihmeellinen.

No, Yvonne löytää pian toisen lemmityn.

* * * * *

Mantereen rannikolla tapasin Mathieun, L'honneurin ja Petitjeanin. Jumalan kiitos, he olivat siellä. Luulen, että silmäni kyyneltyivät. kun näin heidät.

"Tässä minä olen."

"Ah, sinä olet täällä!"

Ryypiskelimme myöhään yöhön. Sitten sanoimme jäähyväiset. Haa, mitä se on? Meri oli musta, ja musta oli taivaskin. Mutta taivaanrannalla hengitti välkkyloisto, valkoista, valkoista, punaista, ja valotuulimylly heitti siipiään korkeuteen. Ne olivat Stiff ja Creach.

"Hyvästi, toverit? Ja kun pääsette takaisin Osaan, niin sanokaa minulta terveisiä Amorikille ja hänen tyttärelleen, Yannille ja Jean Louisille! Älkääkä unohtako tervehtiä Rosseherreä! Sanokaa terveisiä kaikille, kaikille!"

Kaksi päivää myöhemmin astuin Cherbourgissa suureen kahdenkymmenentuhannen tonnin höyrylaivaan. Sumusireeni huusi, kappeli soitti kävelykannella, en route!

Olin surkeassa mielentilassa. Heti alussa sattui minulle se onnettomuus, että loukkasin äänelläni laivan ylitarjoilijaa. Niin, uskokaa, kunnioitettavin herra, että juon ensin kolme raakaa munaa, ennenkuin uskallan lähestyä niin ylhäistä henkilöä! Otin miehen katsastettavakseni. Miten oli minun meneteltävä, pyytääkseni tältä lähetystönpäälliköltä hauskaa hyttiä? Hän seisoi edessäni kulttuurin kielen siloiseksi nuolemana. Hän tuntui minusta hirveän tutulta. Tarkastin hänen pääkalloaan. Niin, minä olin hänet jo nähnyt. Tuhannen kertaa ja kaikkialla. Ne olivat europalaiset kasvot! Eivät mitään muuta.

En puhunut enää sanaakaan. Otin viiden frangin rahan ja annoin sen liukua hänen europalaiseen käteensä. Hän ymmärsi heti ja kumarsi: herra voi vast'edes huoleti äänellään häiritä tämän höyrykarusellin pyhää rauhaa —

Hytissä koettelin mattoa sormillani, ja myöskin portaiden peitettä tutkin salaa: kumia! Yann, missä me olemme? Sähkövaloa, lämmityslaitos, kukkalaatikolta, kirjapaino, hotel à la Riz, heh, olin jo joutunut sivistyksen ulkolaidoilta suoraan kiehuvaan keskukseen. Höyrylaiva oli hiljainen kuin kirkko, vain silloin tällöin kuuli pelottavaa, ulvovaa yskää: se olin minä.

Nousin kävelykannelle ja hymyilin halveksivasti: sen pienin pelastusvene oli suurempi kuin suurin vene, mitä meillä oli saarella. Tuuli. Suunta pohjois-luoteinen, voima kahdeksan, kova aallokko. Mutta jättiläinen ei heilahtanutkaan. Se kulki kahdeksantoista solmuväliä tunnissa, ja kuitenkin se näytti olevan ihan liikkumatta ja vain kapeat käytävät kulkivat. Meri oli syvällä allamme, näkymättömänä ja mitättömänä. Me olimme kauttakulkijoita, emme mitään muuta. Tuli ilta, ja Kanavan valot välkähtelivät ja värähtelivät. Kurja kalastaja-alus liukui ohitsemme. Se kiemurteli ja pieksi aaltoja ja nousi pystyyn.

"Hoi!" huusin minä ja heilutin lakkiani.

Mutta he eivät kiinnittäneet minuun huomiota.

Ja nyt valtasi minut tietoisuus, alaston, kamala tietoisuus: en kuulunut enää sinne! Aallot, tuuli, koko suuri meri — en kuulunut enää sinne —

Menin tupakkahyttiin, istuin nojatuoliin, tilasin whiskyä lasin ja toisenkin. Sitten ostin kokonaisen pullon. Kaksi tähtisikermäämme loisti nyt kuohuvassa meressä olevan mustan saaren ylitse —

Miksi? Miksi sinä tulit ulos merelle?

Silloin kuuntelin: kuuletko koneiden pumppuavan? Kautta kaikkien värähtelyjen, lävitse kaikkien kerrosten ja käytäväin kuuletko suuren terässydämen lyönnit? Se oli Europan sydän, Europan, johon tulin! Ja äkkiä siirtyi allani laulavien koneiden levollinen voima minuun ja täytti minut väkevyydellä sekä äärettömällä varmuudella. Kaadoin lasini täyteen ja hyräilin laulua.

"Ole levollinen, sydämeni", sanoin sydämelleni, "elämän metsästysmaat ovat suuret. Sinä löydät heidät kaikki uudestaan, Yannin, Yvonnen, Rosseherren ja Jean Louisin, kaikki! Ja myöskin Poupoulin sinä vielä tapaat, mikään ei ole korvaamatonta!"

Mutta yöllä heräsin äkkiä. Höyrylaiva natisi kuten nahka natisee. Kuuntelin. Siellä ulkona oli tuuli, meri, sieltä kuului ääniä, sieltä ulkoa, ja minä ymmärsin ne. Sydämeni puristui kokoon.

"Hyvästi, te rakkaat", sanoin, "hyvästi, minä tulen takaisin!"