Meri

VI.

On mahdoton vahinko, että Kedrilin häät, jotka olivat niin loistavat ja suurelliset, loppuivat valitettavaan epäsointuun; Chikel, raihnas, alkoi tyhjästä riidan, raivoissaan itse valitsemansa marttyyrin-osan takia. Hääväki keräytyi kokoon onnettomuutta uhkaavaksi pilveksi, mutta silloin ilmaantui rouva Chikel kuin myrskytuuli myymäpöydän takaa. Veri nousi hänen päähänsä, hän sai raivokohtauksensa ja heitti meidät kaikki ovesta ulos. Papukaijat heräsivät melusta ja huusivat täysin keuhkoin: varas, rääsymekko, varas, varas —

Niin päättyi Kedrilin kunniapäivä.

Nauroin vielä kotimatkallakin. Minä haukuin naurun asemasta, sillä kurkkuni oli aivan käheä. Hoho, kuinka me kaikki lensimme ovesta ulos ja kierimme aholle! Kedril vieri pitäen pulloa kädessään korkealla. Yann, Yann, mihin sinä niin nopeasti katosit? Se ei ollut pitkäveteinen, varovainen Europa, ne olivat kiviajan ihmisiä, joiden kaikissa töissä oli kysymys elämästä ja kuolemasta!

Nauru tutisutti minua niin, että minun oli mahdoton pysyä suorana. Minä ryömin nelinkontin, ja kun vielä lisäksi haukuin, piti Poupoul minua vertaisenaan. Se hyppi aivan narrimaisesti ympärilläni ja nuoli silloin tällöin kasvojani. Käännyin ja kuuntelin.

Takanamme remusi kylä. Vain hitaasti melu laantui. Yö oli musta kuin hiilikaivos; Creach seisoi sen keskellä kuin hehkuva aave, joka purskui tulta kaikista nikamistaan.

Silloin Poupoul pysähtyi. Se asettui takajaloilleen, pani etukäpälänsä olkapäilleni ja haukkui. Minä syleilin ja suutelin sitä: "Poupoul, rakas, nythän me olemme molemmat koiria!"

Ja Poupoul nuoli imevällä kielellään kasvoni alhaalta ylös. Mutta se ei mennyt eteenpäin. Silloin minä huomasin, että olimme pysähtyneet rotkon reunalle: se oli se, jota sanottiin Pouponin kuiluksi.

Otsani kävi jääkylmäksi. Pyöritin kieltäni hampaitten välissä ja pakottauduin ajattelemaan. Kauan. Niin! Miksi minun oikeastaan piti ryömiä nelinkontin? Sepä se. Minä nousin. Mutta silloin liukui saari jalkojeni alta kuin vetoluukku, ja minä muutuin jälleen nelijalkaiseksi. Sitä ei voinut millään auttaa. Olin pitänyt liian voimattomina Chikelin juomia, siinä kaikki. Muutoin, eivätköhän esi-isänikin kulkeneet nelinkontin, kun he vielä yksinkertaisuuden vuoksi olivat eläinten nahkoihin pukeutuneita? Kenties minun onnistuisi, hiukan asiasta puhuen, saattaa tämä kulkemistapa jälleen muotiin? Ihmisethän olivat kärkkäitä kaikkeen uuteen. Eikö niin? En route, Poupoul!

Kun kuljin ohi munkin, joka seisoi sisiliskoille saarnaamassa, tunsin vavistuksen sielussani. Minä sanoin: "Lähestyn teitä kunnioittaen, polvillani, korkea-arvoinen!" Mutta munkki ojensi kätensä ja iski minut maahan. Kauan makasin tajuttomana, ja Poupoul teki turhia virvottamisyrityksiä.

Kuinka paljon tarvitsimme aikaa, Poupoul, kotiin päästäksemme? Mutta vihdoin makasin vuoteessa.

Silloin tuli eräs liskoeläimistä aholta sisään tarttui kärsällään vuoteeseen ja heitti sen korkealle ilmaan. Heiluen ja häilyen vuode laskeutui alas ja tuli kolisten maahan. Minä heräsin. Mutta silloin kiiti suhisten tulipunainen pyrstötähti minua kohden ja räjähti kasvojeni edessä. Hehehe! Kaksituhatta sirkkaa istui aivoissani piipittäen: ah, mulle suo, ah mulle suo — silloin sävel veti minut hitaasti piiriinsä ja minä vaivuin uneen.

En kuitenkaan saanut lepoa. Vereni kuohui. Hiki vuoti virtana pitkin kasvojani. Minä nousin. Ovi oli auki. Oli viileätä, niin, Jumala paratkoon, yö oli kuin viileä palttinaliina. Menin ulos ja tunsin, miten pääni tuli viileäksi ja selväksi. Kuunvalo valui aholle, tiheänä kuin lumi, ja ruohonkorsien välissä leijui hienoja hopeisia valokudoksia, jotka murtuivat eteenpäin kulkiessa. Menin merta kohti.

Se oli kuin virtaavaa hopeata, huokui ja kimmelsi, mutta läheltä katsoen se oli musta ja sileä kuin piki. Se hengitti niinkuin piiloutunut varas, ja jokaisella salaisella henkäyksellä kiemursi hopeinen käärme hiekassa. Jalkapohjiani poltti, minä kahlasin veteen ja jalkani liikkuivat hohtavassa hopeassa. Hopea nousi rintaani, leukaani saakka — ah, nyt se kosketti silmäluomiani, nyt se peitti minut kokonaan. Oli pimeätä ympärilläni, mutta minä loistin koko pituuttani.

Niinkuin hohtava aave minä liikuin mustassa meressä. Hopeisia helmiä kohosi jalkapohjieni alta. Minä aivastin, ja minä aivastin hopeaa, hopeisen pisarasuihkun, joka nopeasti kohosi korkeutta kohti. Katsoin ylöspäin, siellä oli hopea kuin paksuna kerroksena, kaikki raskaat hopeapallot, jotka nousivat askeleistani, pyörivät salamannopeasti ylöspäin ja yhtyivät siihen.

"Meren pinta siellä välkkyy kuutamossa", sanoin ja kuljin eteenpäin.
Miten ihmeellistä olikaan meren pohjalla!

Oliko ennen kuulunut melua? Ei. Mutta kuitenkin oli nyt tuhat kertaa hiljaisempaa. Sellainen hiljaisuus! Pysähdyin ja kuuntelin. Tämä hiljaisuus teki minuun syvän vaikutuksen. Seisoin siinä meren pohjalla, pää alas taivutettuna, ja kuuntelin ja olin onnellinen. "Tämä on Nirvana", sanoin ja nyökäytin päätäni. "Siellä siis nyt olemme —"

Hymyillen astuin eteenpäin. Tieni kulki yli rajattomien matalikkojen, läpi hiekan, hiekan, ja jalkani vajosi. Meri oli mustanviheriä kuin aarniometsä, johon auringonvalo ei tunkeudu. Sitten kuljin halki metsän, jossa kasvoi korkeita, aavemaisia jääkukkia. Ne seisoivat paikoillaan kalpeiden liekkien kaltaisina eivätkä liikahtaneetkaan. Mutta äkkiä ne taipuivat, jakautuivat, ja minä näin kahden suuren, pyöreän ikkunan edessäni loistavan. Kuului jotain jyrsimistä, ja nyt minä näin, että suuret pyöreät ikkunat olivat tavattoman kalan silmät; kala tuijotti minuun ja veti kiduksiaan edestakaisin. Hehe! Napsautin sormillani. Peto levitti selkäevänsä, liikahti ja vetäytyi taaksepäin.

Jääkukkametsä oli lopussa, ja minä seisoin jälleen äärettömän hiekka-aavikon reunalla.

Etsin jotakin. Mitä Herran nimessä minä etsin? Nyt törmäsin jotakin kovaa vastaan. Hiekassa oleva laivatykki. Se oli paksun ruosteen peitossa, löin siihen, kas, siitä murtui isoja palasia. Kuljin eteenpäin. Mitähän minä täältä etsin? Pudistin päätäni, en tiennyt sitä. Hiekassa oli pieni kuollut kala. Katsoin sitä kauan. Salaperäisesti se siinä makasi, ja sen valkea vatsa näytti sanovan minulle, että se oli odottanut minua kauan, liian kauan. Kaivoin pienen kuopan, laskin kalan siihen, niinkuin kuuluu asiaan, ja ripotin hiekkaa päälle. Pikku haudalle panin raakunkuoren. Kaiken täytyn olla järjestyksessä.

Sitten kuljin eteempäin. Levottomuus sai minut valtaansa. Katsoin ympärilleni, katsoin korkeuteen. Ylt'ympäri oli synkkä, loputon meri. Ja äkkiä valtasi minun mieleni polttava tuska, kun harhailin täällä suuren meren pohjalla pienenä kuin hiekkajyvänen, tietämättä miksi. Aloin juosta. Kauhu ajoi minua, kädet ojossa, hiukset liehuen minä hirmustuneena syöksyin eteenpäin ja huusin.

Mutta äkkiä pysähdyin, hämmästyin ja tulin aivan levolliseksi sydämessäni: edessäni oli laivanhylky, viheriänharmaa kuin meri itse.

Se oli rakennuksenkorkuinen vanha kauppalaiva, leveä, siinä oli rivi neliskulmaisia aukkoja, kansi oli kömpelöä tekoa ja mastoista jäljellä vain tyngät. Ylhäältä alas asti se oli limaisen savikerroksen peittämä, ja viheriää sammalpartaa riippui kaikkialta. Keulassa oli silpoutunut puukuva, perässä nimi: Maria A.D. 1730.

Silloin näin ylhäällä harmaan olennon, joka kumartui laidan ylitse ja huusi: "Hoi, oletko sinä täällä, vanha ruumiinryöstäjä?" Ja mies nauroi.

Naurusta tunsin hänet. Se oli Kerhuel, eräs kalastaja, joka oli hukkunut edellisellä viikolla kahden muun kanssa.

"Ah, Kerhuel, sinäkö se olet!"

"Tule laivaan! Onko sinulla tupakkaa mukanasi? Tässä on tikapuut, pidä varasi!" Nuoratikkaat heitettiin alas.

Jouduin suuren mielenliikutuksen valtaan. "Minulla on tupakkaa, Kerhuel!" huusin ja kapusin nopeasti ylös pitkin laivanhylyn limaista laitaa.

"Eteenpäin!" huusi Kerhuel, jonka silmät olivat luonnottoman kirkkaat. "Kaikki ovat täällä, Leman, Bec, hauska seura. Rosseherre on jo kauan odottanut sinua!"

Rosseherre! Ah, minähän olin lähtenyt hakemaan Rosseherreä. Kuinka tyhmää — nyt se johtui mieleeni. Sinä etsit Rosseherreä, olin sanonut itselleni, mereen astuessani.

"Hoi!" huusi Kerhuel! kädet torvena suun edessä. "Isäntä! Tänne on tullut uusi! Hoi, Rosseherre, häiden viettäjä on täällä!" Kaikilta tahoilta pisti villiytyneitä kasvoja luukuista esille.

Näin edessäni kokonaisen pyramiidin harmaita hiuksia. Se oli isäntä, laivuri. Hänen tukkansa, hänen kulmakarvansa, hänen partansa riippui sammaleen tapaisena alas kannelle asti. Hänen poskipartansa liehui, hänen leukapartansa viuhui tuulessa, hänen huulensa olivat olleet kauan jälleen suljettuina, kun ymmärsin, mitä hän sanoi: "Tervetuloa meren pohjalle!"

Sadat kädet ojentuivat tervehtien minua vastaan, sadat uteliaat kasvot tungeskelivat ympärilläni, lapsellista iloa loistaen. Kaikkien silmät olivat aivan auki, ja hiukset riippuivat kasvojen yli märän ruo'on kaltaisina. "Tervetulo meren pohjalle!"

Tunsin Lemanin, kuten aina oli hänellä nytkin savipiippu hampaissaan, halkihuulisen Becin — hoi! Kaksi kalastajaa, joita en ollut koskaan nähnyt, pudisti kovasti kättäni.

"Se on Rosseherren isä, ja tämä tässä on lankomiehesi, sylelle heitä!" huusi Kerhuel.

"Rosseherre on täällä!" sanoivat molemmat ja suutelivat minua kummallekin poskelle.

Olin joutunut hyvään seuraan ja tunsin olevani kuin kotonani. Silloin minua kevyesti lyötiin olkapäähän; käännyin heti ympäri. Se oli Rosseherre. Hän katsoi minuun ja hymyili kuin se, joka on kätkeytynyt ja lopuksi löydetty.

"Osasitko kuitenkin tänne?" kysyi hän. "Missä ovat sormukset?"

Minä en vastannut hänelle. Olin juossut halki ruohokenttien, aavikoiden ja juurivuorten, ja nyt hän oli tuossa. Päästin hurjan huudon, tartuin häneen ja nostin hänet korkealle yli pääni. Sitten aloin juosta. Juoksin kapeita portaita ylös takakannelle, ympäri köysikääröjen, alas, pitkin kannen reunamaa, ylös etukannelle. Juoksin kuten pakolainen, ja takanani melusi hurja ajojoukkue. Rosseherre piti kiinni hiuksistani ja päästi läpitunkevan riemuhuudon. Hyppäsin, hän sylissäni, sisälle eräästä aukosta, kiipesin salamannopeasti alas jyrkkiä portaita ja riensin kapean käytävän lävitse. Parvi pieniä säikähtäneitä kaloja pyrähti eteemme. Ajojoukko takanamme ulvoi niin että kumisi. Juoksin, Rosseherre sylissäni, läpi sokkeloisten käytävien ja huoneiden, ja vihdoin olin suuressa salissa laivan perässä. Siitä ei voinut päästä enää mihinkään. Hurja ajojoukko hyökkäsi kumisten sisään. Minä huohotin.

"Häät, häät!" huusivat he ja heiluttivat lakkejaan, piirittäen meidät.

"Ettekö tekisi hiukan tilaa!" sanoin nauraen ja pyyhin hikeä kasvoiltani.

Ei, sitä he eivät tahtoneet tehdä. "Repikää vaatteet heidän päältänsä, ho! ho!" He ulvoivat ja tunkeutuivat lähemmäksi. Pää päässä kiinni he seisoivat, sadat kalpeat uteliaat kasvot, märkine hiuksineen ja kirkkaina lasimaisine silmineen. He tahtoivat nähdä kaiken —

VII.

Heräsin oinaan valittavaan määkinään.

Ovi oli auki ja aurinko paistoi sisään. Se nuoli jo mustaa liettäni, oli siis iltapäivä. Hyppäsin vuoteeltani. Poupoul tuli sisään ollakseen läsnä minun noustessani. Häpesin sitä hiukan ja vilkutin sille arasti silmää. Mutta sen kunnioitus ja uskollisuus ei ollut hiukkastakaan vähentynyt.

Sitten menin merenrantaan ja uin, kunnes luunikin tulivat jääkylmiksi. Nyt olin terve ja hyvällä tuulella. Eilen olin vajonnut olemassaoloni syvimpiin syöväreihin — asian luonnon mukaisesti tieni nyt tuli kulkemaan ylöspäin, yhä ylemmäksi, Herra ties mihin.

Päivä oli ihana ja toi rohkeutta rintaani.

Meri oli peilikirkas ja sininen kuin silkki. Taivas oli aivan pilvetön ja väriltään ihmeellisen tummansininen. Se kimmelsi, ja siellä täällä se oli läpinäkyvä kuin kristalli: siellä humisivat ilmavirrat. Mutta saarella puhalsi tuuli tuskin tuntuvasti. Se siveli merta ja levitti sen ylle suuren, teräksensinisen varjostimen, joka milloin avautui, milloin sulkeutui.

Etäämpänä näkyi parvi pieniä hohtavia purjeita. Kaikki kalastajat, jotka eilen juovuspäissään pyörivät Grandhotelin edessä, olivat työssä. Ilta tuli, taivas värittyi vihertäväksi. Meri kävi punaiseksi kuin viini, ja hiljainen tuulenhenki puhalsi ja synnytti merenpinnalle metallinvihreitä tupsukkeisia läikkiä, jotka vaihtoivat paikkaa.

Pienet purjeet liukuivat kotia kohti yli lahden ja olivat valkoiset.

Menin satamaan ja astuin Kedrilin veneeseen. Kun tuli pimeä, niin nostimme purjeen. Huomaamattomasti me liu'uimme eteenpäin, äänettömästi kuin suuri lintu, ja vasta tunnin kuluttua oli lahti takanamme. Kuun sirppi loisti. Kaikki suuret tähdet kimmelsivät taivaalla, pienet eivät olleet näkyvissä. Tuhannen kerrosta avaruutta oli yläpuolellamme. Kuun sirppi liehui syvällä allamme meressä ja suuret tähdet säkenöivät syvyydestä. Tuhansia kerroksia oli allamme. Ylempien ja alempien kerrosten välillä oli ohut lasilevy, ja sitä pitkin me liu'uimme eteenpäin.

Yön suuri hiljaisuus teki meidät äänettömiksi ja kumpikin antautui ajatustensa valtaan. Taivaanrannalla etelässä välkkyili tähti, puolittain meressä, kuin uiva tuli. Se lähetti kipunoivia säkeniä jälkeeni — se puhui kanssani. Te olennot, jotka lämmittelette tämän tulen hohteessa, kuinka nimitätte tätä auringoksi? Hala? Olenko kerran vaeltanut Halan säteiden valossa vai onko minut määrätty suurella matkallani kulkemaan sen ohitse?

Sinä suuri Vesien henki: suo minun kerran vaeltaa Halan loisteessa, suo sieluni mennä piisonihärkään tai mölyapinaan, yhtäkaikki — älä salli sen kuolla —

Kedril aivasti.

Kedril, sinä saastainen, miksi aivastat sopimattomaan aikaan ja sekoitat aivastuksesi savu-uhriin, jonka lähetän ylös suurelle hengelle?

Me makasimme odottaen Lady of Irelandia Queenstownista. Creach pyöritti etäällä valotuulimyllyään yössä, ja joka seitsemäs sekunti häikäisi meitä sen loiste kaksi kertaa perätysten. Sitten näytti siltä kuin olisimme olleet sadan askeleen päässä sieltä ja katsoneet välkkyvään mykiöön ja menettäneet silmiemme valon.

Meri löi veneen laitaan, ja kuun sirpin peilikuva kieroutui, ja monta kertaa se särkyi ja pirstoutui. Suuret tähdet kimmelsivät syvyydessä kuin nyrkinkokoiset hohtokivet, ja toisinaan ne hajaantuivat parveksi väriseviä säkeneitä, jotka heti taas sulautuivat yhteen. Oman himmeän peilikuvani lävitse katsoin mustaan, loistavaan pikeen; toisinaan se kaartui äänettömästi, kuin hengähtäen. Vihamieliseltä ja kamalalta näytti meren syvyys — siihen liukui ääntä päästämättä yhä syvemmälle, syvemmälle, se oli pimeä ja pehmeä, eivätkä jalat yhä vieläkään tunteneet pohjaa… Äkkiä johtui mieleeni edellisen yön uni: siellä alhaalla minä vietin häitä Rosseherren kanssa —. Nauroin hiljaa.

"Näetkö valon?" kysyi Kedril.

Terotin katsettani. Punertava pilkku värjyi taivaanrannalla, sadoin verroin himmeämpi kuin kynttilän sammuva liekki pimeässä huoneessa.

"Sinulla on pirun-terävät silmät, luotsi!".

Lady of Ireland liukui eteenpäin. Äänettömästi. Komentosillan kellojen pium-paum kaikui selvästi halki hiljaisuuden. Pari varjoa kumartui alaspäin. Kedril nousi laivaan.

Vaihdoimme muutamia sanoja laivan kannella olevien varjojen kanssa. Kummallisilta kaikuivat ihmisäänet merellä yön pimeydessä! Kuten aaveita me olimme.

VIII.

Kaikki kävi kuten olin aavistanutkin. Eräänä pilvisenä iltapäivänä kuului oveni ulkopuolelta kopinaa, niinkuin nuori hevonen olisi ohi nelistänyt, ja kun avasin, näin tytön, jolla oli valkoinen myssy päässä, seisovan aholla. Hän kuljetti nuorasta kahta mustaa oinasta. Tänne saakka näin hänen hampaansa, hän nauroi. Tuuli tuiversi hänen hamettaan, ja näytti siltä kuin puhuri toisi hänet minun luokseni.

"Täälläkö sinä asut?" huusi hän minulle, ja tuuli vaimensi hänen äänensä niin että se kaikui kaukaiselta ja ohuelta kuin lanka.

"Täällä, etkö sitä tiennyt? Mihin menet?"

Rosseherre käännähti ja nauroi. "Vien oinaani kotiin."

"Mitä sanot?"

"Vien kotiin oinaani!"

Menin lähemmäksi.

"Miten olet voinut Kedrilin häitten jälkeen? Ei kai ole mitään uutta tapahtunut?" Kuljimme vieretysten, taistellen tuulta vastaan.

Rosseherre katsoi minuun liehuvan keltaisen tukkansa muodostaman ristikon lävitse ja nauroi. "Yann on vihoissaan ravistellut minua. Siksi että tanssin kanssasi."

"Yann? Mutta sanoihan hän itse, että sinun pitää tanssia minun kanssani?"

"Mutta kun sinä tanssit niin minun kanssani."

"Niinkö? Miten minun sitten olisi pitänyt kanssasi tanssia? Niin tanssitaan aina tytön kanssa."

Sen Rosseherre ymmärsi. "Yann on aina pahalla tuulella", jatkoi hän puhua pulputtaen. "Hän tahtoo, että menisimme naimisiin. Mutta Jean Louis ei anna siihen suostumustaan, eikä se ilman sitä käy päinsä. Minä olen vielä liian nuori, sanoo isoisä."

"Ei kai sinunkaan mielestäsi vielä ole kovin kiire?" Rosseherre pudisti päätään. "Oh, ei! Kun kerran olen mennyt hänen kanssaan naimisiin, niin hän rupeaa juopottelemaan ja lyömään minua. Niin ne kaikki tekevät."

"Ei. Yannilla on hyvä sydän."

Rosseherre nyökäytti päätään. "Niin kyllä, hänellä on hyvä sydän. Mutta hän on merimies, siitä huolimatta."

Rosseherre kertoi tuhansia pikkuasioita, joita kaikkia mielelläni kuuntelin. Hänen korkea lapsenäänensä leijui ylös ja alas, ja tuuli vei sen. Koko Rosseherre liehui kuin lippu. Joka askeleella kohosivat hänen pienet pyöreät kantapäänsä puukengistä. Hänen silmänsä olivat kokoon siristetyt ja terävästi tuulta vastaan suunnatut, niinkuin lokin silmät. Hänen kulmakarvansa eivät värähtäneetkään, kun jääkylmät sadepisarat iskivät hänen kasvoihinsa.

Kuten maa, niin ruskea sinä olet, Rosseherre, sinun hiuksesi ovat keltaiset kuin ahon kukat, ja muuten sinä olet tehty tuulesta ja sateesta ja suolasta!

Kuljimme edestakaisin autiolla aholla. Siellä täällä oli rapautuneita kallionlohkareita ja kasoihin koottua kaislaa. Mitään muuta ei kuulunut kuin palelevien, kiinni kytkettyjen oinasten surkuteltavaa määkinää ja joskus lokin kimeätä kirkunaa. Nälkäinen musta lehmä oli tien vieressä ja ammui surumielisesti meidän mennessämme ohitse. Se oli lehmäkääpiö, ei vasikkaa suurempi. Yksikään saaren harvoista lehmistä ei ollut suurempi. Eläimetkin tekivät täällä vain sen, mikä oli ehdottoman välttämätöntä; kanat munivat mitättömän pieniä kyyhkysenmunia. Maassa värisi pieniä lyhytvartisia kukkia. Tuuli ei antanut niiden kasvaa korkeutta. Kun ne pelkäsivät pohjatuulta, niin ne olivat asettuneet asumaan vain maavallien eteläisille reunoille. Siellä ne olivat kasvoillaan, ja niitä paleli. Aina kun nousimme notkosta, näimme synkkänä kuohuvan meren ja vaahtoiset kalliot. Saaren pohjoinen osa oli hitaasti lähemmäksi ryömivän sumumuurin peitossa.

Rosseherre ei tiennyt enää mitään, ja nyt kerroin minä hänelle kaikki, mitä minulle oli tapahtunut alhaalla meren pohjalla. Sovitin kertomukseeni kaikellaisia pöyristyttäviä seikkailuja kalojen ja polyyppien kanssa, tyydyttääkseni hänen mielikuvitustaan.

Äkkiä Rosseherre pysähtyi ja katsoi minuun pelästyneenä. Hänen silmänsä olivat vihreät kuin meren kuohu. "Sinä näit isäni ja veljeni?" keskeytti hän minut.

"Minähän vain uneksin, Rosseherre."

Rosseherren katse kävi epävarmaksi ja hän punastui. "He ovat molemmat hukkuneet", sanoi hän hiljaa. Ja hän viittasi yli ahon ja hänen otsansa kävi vihamielisiin ryppyihin. "Tuolla!" Hetkisen hän tuntui minusta merkilliseltä ja paljon vanhemmalta kuin hän olikaan, mutta sitten hän pudisti päätään, ja me kuljimme eteenpäin. "Ja mitä he sanoivat?"

"Rosseherre on täällä. Eivät mitään muuta."

Rosseherre hymyili.

"Mitään muuta he eivät sanoneet?"

"Eivät."

Ja minä kerroin, että he kaikki olivat piirissä ja huusivat, ja mitä minä hänelle tein. Silloin Rosseherre katsoi minua suurin, kummastunein, hymyilevin silmin ja puhkesi äänekkääseen, lapselliseen nauruun. "Sellainen uni — hahaha! — miten ihminen, saattaa sellaista uneksia!"

"Niin, mitä sanot siitä, Rosseherre?" huudahdin minä ja panin käsivarteni hänen vyötäisilleen. "Eikö se ollut hupsua?"

Rosseherre katsoi ympärilleen ja koetti irroittautua.

"Jos joku näkee!"

"Mitä se tekee?"

Hän katsoi minuun ihmeissään. "Yann tappaa sinut!"

"Haha!" Minä nauroin. "Mitä se tekee?" Minä olin aivan juopunut hänen läheisyydestään. Puvun lävitse tunsin hänen ruumiinsa lämmön ja hänen pienet hennot kylkiluunsa. Hänen hiuksensa liehuivat kasvoillani. Hänen ruskealla poskellaan oli sadekarpalo ja alkoi vieriä alas. Juuri tähän vierivään pisaraan suutelin häntä. Hänen poskensa oli kylmä.

"Oh, kuinka häijy sinä olet!" huudahti Rosseherre, punaisena kasvoiltaan.

"Mitäpä muuta voin, kun pidän sinusta, Rosseherre!"

Hän nauroi ja kamppaili eteenpäin tuulessa.

"Sinä olet suudellut myöskin Jeanettea."

"Jeanettea? Mustaa Jeanetteako?"

"Niin, hän on kertonut. Ja sanotaan, että sinä käyt Martinan luona, ja kerran on sinut yöllä nähty Stiffissä, Becin lesken asunnon edessä —"

Siinä se oli. Maineeni ei ollut parhaita.

"Hahaha, Rosseherre, Rosseherre, mitä kaikkea ihmiset voivatkaan valehdella! Mitään muuta kai ei ole sanottu, vai?"

Usvamuuri oli nyt aivan edessämme. Se ryömi poimuisin sumupyörin ahon ylitse. Silmänräpäyksessä me olimme sen peitossa. Rosseherren kädessä oleva nuora kävi näkymättömäksi, ja pienet oinaat astelivat harmaina ja likomärkinä takanamme. Sumu takertui niiden villaan.

Äkkiä tärisytti pelottava ääni ilmaa, ja me vavahdimme. Kuului siltä kuin talonkorkuinen muinaismaailman härkä olisi mylvinyt. Sen hengitys repi reiän ilmaan, torven, jota myöten mylvinä suurena, kumisevana pallona vyöryi yli meren, yhä kauemmas pois. Sitten muinaismaailman härkä uudestaan mylvähti, ja maa tärisi.

"Nyt ei kukaan näe enää meitä, Rosseherre!" sanoin ja suutelin hänen jääkylmää poskeaan, ja hänen kosteat hiuksensa tulivat huulieni väliin.

Rosseherre ei enää vastustellut, mutta hän nauroi, niinkuin olisi hän pitänyt naurettavana sitä että suutelin häntä.

"Jos sormukseni miellyttävät sinua, Rosseherre", sanoin minä, "niin saat ne. Tule luokseni, niin tuon ne sinulle ulos, sinun ei tarvitse tulla sisään."

"Mutta miksi tahdot antaa minulle sormukset?" kysyi Rosseherre.

"Kun sinä olet saaren kaunein!"

"Hahaha!"

"Tuletko?"

Rosseherre katsoi minuun. "Miksipä en tulisi?" sanoi hän ihmeissään. "Mutta sinä et saa enää mennä Jeanetten luokse, kuuletko? Minä vihaan häntä. Eikä Yann saa sitä tietää!"

"Yann ei saa koskaan sitä tietoonsa."

"No, hyvästi!" Rosseherre juoksi. Mutta parin askeleen päässä hän pysähtyi jälleen. "Dis-donc!" huusi hän sumun lävitse. "Voitko lainata minulle kaksi souta?"

Lainasin hänelle kaksi souta. —

Koko yön ulvoi Creachin sumusireeni. Joka kolmas minuutti sen mylvinä kaksi kertaa perätysten tärisytti taloani. Ja väliajoilla oli niin tuskastuttavan hiljaista kuin olisi kaikki kuunnellut, meri, kalliot. Ja myöskin merellä laivoissa kuunneltiin; merimiehet kumartuivat yli laivanreunan, herkistivät korviaan ja laskivat minuutteja, ja heidän sydämensä tykyttivät.

Istuin pienen tuleni ääressä, poltin piippua ja ajattelin mitä
Rosseherrelle sanoisin, jos hän tulisi.

"Kuule, Rosseherre, pieni soma madonna", niin aioin sanoa, "istu, olen kaiken aikaa sinua odottanut, ja sydämeni on iloa täynnä siitä että sinut näen" —

Kuuntelin. Höyrylaiva vihelsi. Hyvin etäällä. Se vihelsi huolestuneesti ja hiljaa, ikäänkuin askel askeleelta varovaisesti eteenpäin pyrkien. Sumu kumpusi kuten savu ovenraoista. Panin puita tuleen.

"Tämä kaikkihan on järjettömyyttä!" sanoin ääneen. "Aivan toisella tavoin minä puhun hänen kanssansa. Niin kuin kalastajatytön kanssa puhutaan, ja sillä hyvä!"

IX.

Mutta kun hän tuli, niin en sanonut mitään. "Ah, siinähän sinä olet!"

"Niin, tässä minä olen", vastasi hän ja näytti hampaitaan.

"Etkö tule sisään?"

Hän kurkisti uteliaasti ovesta.

"En, ah en. Aurinko paistaa niin kauniisti!"

Siinä nyt istui Rosseherre, saaren kukkanen, kivellä oveni edessä ja kutoi paksua valkoista sukkaa. Puukengät riippuivat hänen varpaissaan, toisinaan hän pyyhki hiussuortuvan kasvoiltaan. Hän jutteli, eikä hänen terve, kuudentoistavuotias suunsa ollut hetkeäkään hiljaa.

Minä tupakoin ja katsoin hänen nopsia käsiään, joiden sormien kynnet olivat vaaleat, ja sukkapuikkoja, jotka löivät toisiaan vastaan kuten mastokimput lähetysten ankkuroiduissa kalastajaveneissä meren aallotessa.

Parin askeleen päässä olivat Rosseherren molemmat oinaat, mustat kuin piru. Tuuli leikki niiden villassa. Tuntikausia ne saattoivat liikahtamatta tuijottaa meihin, ihme-eläimiin, kuin noiduttuina, ja tuska ja kunnioitus loisti selvästi niiden mustareunaisista merenpihkasilmistä. Toisinaan ne päristivät lempeitä kameelinkuonojaan ja väistyivät arkoina taaksepäin, sillä ne pelkäsivät kaikkea, tuulta, hyönteisiä, vieläpä sellaistakin, mitä me ihmiset emme näe. Kun Poupoul vain ojenteli raajojaan tai haukotte!! hyppivät ne kauhun valtaamina paalunsa ympäri. Varmaankin se näytti niiden mielestä kauhealta, rakennuksen korkuiselta karhulta, joka saattoi ne niellä päineen, karvoineen, tulematta vähimmässäkään määrin kylläiseksi. Sitten ne jälleen seisoivat ohuilla, hienoilla jaloillaan, varpaillaan niin sanoakseni, ja katsoivat meitä huolestuneina sekä uteliaina.

Merellä kulki höyrylaiva. Mitättömän pieniä lippuja kiipesi ylös pitkin sen touveja, se puhui merkinlennättimemme kanssa. Terotin katsettani ja tuijotin etäisyyteen: siellä souti kalastaja pienessä venheessään epätoivon voimin, jottei hän murskautuisi. Ei, se oli musta luoto, ei mitään muuta, yhä uudelleen saatoin erehtyä. Aallot vaelsivat ohitse, loppumattomina, aina uusina, aina samoina. Merestä kohosi valkoinen käpälä ja suuntasi iskun luotoihin.

Oli lämmin, hyönteiset hyrisivät. Viime päivinä oli Myrskylän edessä auennut kukkasia, jollaisia en ennen ollut nähnyt missään. Ne näyttivät pienenpieniltä sorvatuilta vahakynttilöiltä, ympärillä oli pikku kukkia, vahakellosia. Meidän oli täällä hyvä olla, ja miten ihanan sininen olikaan piippuni savu!

Rosseherre heilutteli puukenkiään varpaissaan ja lauloi puoliääneen: Se kuului tuulen vienolta huminalta ja toisinaan niiden pienten lintujen piipitykseltä, joita oli saarella ja jotka lauloivat vain hiljaa ja arasti, niinkuin ei maksaisi vaivaa laulaa.

"Etkö sanoisi minulle mitä laulat, Rosseherre?"

Rosseherre ajatteli kauan, senjälkeen hän puoliääneen ja nopeasti lauloi säejakson toisensa perään, ensin bretanjaksi ja sitten ranskaksi. Hän epäröi: "Oh, sitä ei voi ranskaksi sanoa, se ei kuulu miltään!"

"Mitä se on?"

"Siinä puhutaan kalastajatytöstä, joka menee Quimperin luostariin. Kalastaja tulee hänen luoksensa ja koputtaa hänen ikkunaansa. Avaa, avaa! sanoo hän, katso ulos. Sinun tarvitsee vain ojentaa kätesi, ja minä panen siihen omenan ja päärynän."

Hän osasi pienen surullisen laulun, jota hän usein lauloi ja jota en koskaan ole unhottanut. Tarvitsee vain hiljaisen tuulen puhaltaa, kun jo tunnen tämän laulun korvissani. Sillä laulu ja tuuli, ne ovat samaa. Muuan tyttö tahtoo mennä kalastajan kanssa naimisiin, mutta naisväki sanoo: Älä tee sitä. Et muuta saa kuin tuskaa vain, lapsi, sitten hän kuolee ja sinä olet yksinäsi. — Kenties ei niin käy, sanoo tyttö ja ottaa hänet. Kalastaja lähtee St. Pierreen turskanpyyntiin, moniksi kuukausiksi. Nyt tulee yö, eijoo, miten synkkä ja kamala se on! Äkkiä koputetaan kalastajanvaimon ikkunaan. Avaa, minä se olen, sinun rakastettu miehesi. Hän avaa ikkunan. Siellä kalastaja seisoo pitäen sydäntään kädessään. Vaimo huutaa ja valittaa ja juoksee naapurien luokse: Rakas mieheni on kuollut.

"Luuletko, että hän todellakin oli kuollut?"

Rosseherre katsoi minuun kummastunein katsein. Hän ei vastannut niin mitään.

Mutta eniten miellytti minua laulu, jota kalastajanvaimot lapsilleen laulavat.

Heti kun Rosseherre sen alkoi, täytyi minun hymyillä.

Rosseherre lauloi:

Kalastajanvaimo keittää puuroa ja sanoo: "Ah, ettekö te tiedä, missä hyvä mieheni on. En vuoteen ole hänestä mitään kuullut."

Peikko istuu uunissa ja matkii häntä —

Mutta eihän Rosseherre sanonut "peikko", hän sanoi tonttu, ja se kajahti aivan toiselta. Tonttu, tonttu. Ja tontun äänen lauloi hän kimeästi ja piipittävästi:

Tonttu istuu uunissa ja matkii häntä: "Ah, ettekö te tiedä, missä hyvä mieheni on. En vuoteen ole hänestä mitään kuullut."

Kalastajanvaimo huokaisee ja lausuu: "Ah, hyvä mies, tule toki minua auttamaan."

Tonttu matkii häntä: "Ah, hyvä mies, tule toki minua auttamaan."

Kalastajanvaimo virkkaa: "Ah, hyvä mies, tonttu istuu uunissa ja matkii minua."

Tonttu matkii häntä: "Ah, hyvä mies, tonttu istuu uunissa ja matkii minua."

Kalastajanvaimo sanoo: "Tonttu, tonttu, en minä sinua pelkää."

Tonttu matkii häntä: "Tonttu, tonttu, en minä sinua pelkää."

Kalastajanvaimo saa sanoiksi: "Ah, hyvä mies, auta toki minua, tonttu on heittänyt puurooni mustan kiven."

Tonttu matki häntä: "Ah, hyvä mies, auta toki minua, tonttu on heittänyt puurooni mustan kiven!"

Kimeänä ja pilkallisena kaikui tässä Rosseherren ääni. Minä nauroin.

"Tahtoisin saada tämän pikku laulun bretanjan kielellä", sanoin, "etkö kirjoittaisi sitä minulle?"

"Kyllä."

"Tule sisään."

Rosseherre katsoi minuun iloisin, paljon sanovin silmin. Hän pudisti keltaista tukkaansa. "Etkö? Rosseherre, mitä ajatteletkaan!" Toin hänelle paperipalan, ja hän kumartui sen ylitse ja töhersi: Rosseherre.

"Entä laulu?"

Rosseherre nauroi. Hän ei osannut kirjoittaa.

Ilta tuli, ja Rosseherre irroitti oinaat paaluista.

Sitten hän otti sukankutimen kainaloonsa ja juoksi. "Kenavo!"

"Kenavo!"

Hänen valkoisen myssynsä nauhat liehuivat. Vilkas ja herttainen kuin peltohiiri sinä olet, Rosseherre — — —

X.

Monina iltapäivinä tuli Rosseherre oinaineen Myrskylään. Yann oli merillä.

Ja hän kertoi tontuista, jotka ennen koputtivat kalastajan ikkunaan, yöllä, ja kirkuivat: märri, märri! Rosseherre naukui kuin kissa. Niin, ja eräs tonttu oli lyönyt rikki kaivon kansikiven, keskeltä halki oli lyönyt, kun oli joutunut raivoihinsa. Ne myöskin viekottelivat kalastajia meren rannoilla oleviin rotkoihin, sanoivat: Tule, tule mukanani rotkoon, kultaa, kultaa, kokonaisia kultakasoja sinulle annan. Mutta sitten tuli nousuvesi, ja kalastajat hukkuivat surkeasti.

Oliko hän milloinkaan nähnyt tonttua?

Rosseherre pudisti päätään. "En", sanoi hän ja katsoi suu auki taivasta kohti. "Kerran olen luullakseni nähnyt tonttuja, kolme kappaletta, jotka olivat vieretysten kyyryllään ja virnistelivät minulle. Mutta minun silmäni eivät kai sanoneet totta. Sillä tonttuja ei enää ole olemassa. Papit ovat tulleet ja pirskoittaneet vihkivettä kallioille, silloin tontut ovat lähteneet merelle, koko joukkiot. Vain yksi aave on enää saarella, se on Poupon, murhaaja."

"Poupon, murhaaja?"

Rosseherre nyökäytti päätään. "Niin", sanoi hän vakavasti, "hän asuu syvässä rotkossa, jonka ohitse sinä kuljet joka päivä. Kun meri raivoo, voit kuulla hänen ulvovan. Varo häntä."

"Varo?"

"Niin. Kukaan ei kulje tästä ohitse. Sillä Poupon on häijy luonteeltaan. Jo monta hän on temmannut rotkoon. Kaikki kiertävät. Poupon, niin, hän oli kalastaja ja hänellä oli nuori vaimo. Kerran hän meni meren ylitse suurelle maalle ja silloin tulivat, suuret myrskyt ja hänen täytyi odottaa kolme viikkoa. Sitten hän palasi takaisin. Ja tonttu asettui hänen korvalleen ja sanoi alinomaa: Täällä on ollut eräs. Hänen vaimonsa toi kalakeiton pöytään ja taputti häntä selkään, mutta hän työnsi hänet pois ja sanoi: Kuka täällä on ollut? Vaimo sanoi: Ei kukaan! ja itki.

"Mutta Poupon kävi yhä raivokkaammaksi: eikä mikään ole kamalampaa kuin kalastaja, joka on mustasukkainen. Vaimo! sanoi hän, jos tämä päättyy ilman muuta, niin sanon: Vaimo, minä annan sinulle anteeksi. Mutta jos se ei ilman muuta pääty, niin minä sanon: Saastainen lehmä, ja tapan sinut. Mutta vaimon piti saada lapsi, ja Poupon pisti hänet kuoliaaksi.

"Hän tuli kylään verinen puukko kädessään ja hyppi talojen edessä, ja ihmiset pelkäsivät henkeään. Sitten, niin, sitten hän juoksi ahon halki Stiffiin, jossa kalliot ovat korkeita kuin kaksi kirkontornia, ja syöksyi alas. Mutta meri ei halunnut häntä, vaan heitti hänet takaisin. Silloin hän juoksi ympäri saaren ja huusi niin kamalasti, että kaikki kuulivat ja avasivat ovensa. Rotkon luona hän heittäytyi mereen, mutta meri ei ottanut häntä. Siitä saakka hän on oleksinut rotkossa. Ja heti kun tulee myrsky, syöksyy hän mereen ja ulvoo kovemmin kuin myrsky, mutta meri ei ota häntä. Hän ei voi kuolla."

Nytpä tiesin, miksi Rosseherre aina teki suuren kaarteen Pouponin kuilua lähetessään.

"Mutta miksi hän ei voi kuolla?" kysyin tyhmäksi tekeytyen.

Rosseherre purskahti iloisimpaan nauruun. "Siksi että vaimo oli viaton. Tonttu oli valehdellut hänelle. Älä milloinkaan luota tonttuun, ne ovat huonoa väkeä." —

Menin kylään ja näytätin itselleni kauneimmat huivit, mitä Noelilla oli. Valitsin niistä sinisen silkkihuivin, jonka kulmissa oli heleänpunaisia ruusuja. Noelin myymälässä tapasin Martinan. Noelin talon ulkopuolella hän huusi minut luoksensa: aioin mennä ohitse.

"Et ole käynyt luonani niin pitkään aikaan!" sanoi hän, ja minä näin, että hänellä kaikesta huolimatta oli kauniit mustat silmät.

Katsoin hänen ohitseen, merelle.

"En käykään enää!" vastasin minä.

Martina ei sanonut siihen sanaakaan, katsoi vain kummastuneena minuun ja meni.

"Haha, kuinka iloiseksi Rosseherre tuleekaan, kun näytän hänelle huivin! Ja hänen riemunsa olikin suuri…Onko se minulle?" sanoi hän ja painoi sydäntään. "Oi ei, ei kai?"

Minulla oli pieni puukko. Se oli Rosseherren mieleen, ja hän sai sen. Lyijykynäni miellytti häntä, vanha kupariraha, nenäliina. Kaikella oli hänelle arvonsa, ja hän sai ne. Rosseherren kasvoja synkisti syvä, vanha huoli. Hän oli Noelille velkaa kymmenen souta, eikä Noel antanut mitään ennenkuin ne oli maksettu. Ja Rosseherre näytti minulle pientä nahkakukkaroaan: siinä oli kolme souta. Voisinko ehkä lainata hänelle kymmenen souta? Ja nyt oli Rosseherre iloinen, niin kepeäksi hän tunsi mielensä, että hän yhtämittaa näytti valkoisia hampaitaan.

"Rosseherre", sanoin minä, "etkö tahdo nyt sormuksia, jotka lupasin sinulle?"

Hän hymyili ja pudisti päätään.

"Etkö?"

"En. Sillä jos minulla on ne, niin ei kukaan täällä saarella usko, että sinä olet näin antanut ne minulle."

"Mutta eihän sinun tarvitse näyttää niitä."

"Mitä minä tekisin sormuksilla, joita ei kukaan näe?"

"Ja Rosseherre —?"

Rosseherre nauroi. Hän oli lapsi.

Mutta minä tunsin, ettei minulla ollut mitään valtaa häneen. En voinut häneen millään vaikuttaa. Minä olin kyllä ruskea kuin kalastaja, ja ääneni oli karhea kuin merimiehen ääni. Toisinaan hän myöskin sanoi, että minulla oli hurjat silmät. Nostin kiveä, jolla hän istui, hiukkasen maasta, näyttääkseni hänelle, että minulla oli voimaa. Löin rintaani ja sanoin, että olisi mieleeni saada tapella kokonaisen paholaisparven kanssa yhdestä hänen vaaleasta hiussuortuvastaan. Mikään ei auttanut.

Rosseherre, mitä pitää minun tekemän, onko minun tulta syljettävä ja kallionlohkareita mereen lingottava kuten teki Polyphem muinoin? Hehe, Rosseherre, vai näytänkö sinulle, että olen sinua väkevämpi —

XI.

Tuuli vinkui, sekavia ääniä ja kumeaa huutoa oli ilma täynnä. Meri heittelehti levottomana sinne tänne ja kohisi. Vaahtopylväät kohosivat luotisuoraan ylös kallioita vastaan ja tuuli iski ne räiskähtäen vuoreen.

Näin Rosseherren tulevan ahon ylitse, mutta äkkiä hän katosi, ja vasta hetken kuluttua huomasin hänen valkoisen päähineensä kallioiden välissä.

Hän istui mitään tekemättä kivellä ja tuijotti merelle.

"Hyvää päivää, Rosseherre!"

Hän ei vastannut.

"Etkö tule luokseni?"

Rosseherre veti otsansa tuhansiin pieniin ryppyihin. Sitten hän katsoi minuun. Hänen silmänsä näyttivät väsyneiltä ja sairailta. Minä ymmärsin, mitä hän tahtoi sanoa, ja jätin hänet yksin.

Kerran näin, että Rosseherre nojasi päätänsä käsiään vastaan ja heilutti sitä kuin itkevä. Tuuli tohisi kallioiden lomissa ja pieksi harmaata merta. Hän istui rankkasateessa.

Menin lähemmäksi. Hän ei itkenyt, hän lauloi korkealla, surun voittoisalla äänellä ja nyökäytti laulaessaan päätään.

Huusin hänelle. Hän käänsi päätään. Hänen poskensa näyttivät sisäänpainuneilta, hän näytti vanhentuneelta. Hänen silmänsä olivat aivan muuttuneet ja niiden katse niin vieras kuin ei hän olisi tuntenut minua.

"Miksi istut sateessa, Rosseherre?"

Hän liikutti huuliaan ja hymyili, hiljaista sairasta hymyä. Hän ei sanonut mitään.

Menin pois. Aloin ymmärtää, että kaikki hänessä ei ollut niinkuin olla piti.

Hän istui ulkona sateessa hämärään saakka. Myöhemmin menin ulos katsoakseni häntä. Hän oli poistunut, toista tietä.

XII.

On vielä yö. Kaikki on tyhjää, jumalat nukkuvat, eläimet ja ihmiset, minä yksin olen valveillani. Kuten aave minä vaellan synkässä aamu-usvassa. Hiljaisuus. Vain askeleeni keikkuvat, maan alla jymähtelee kuin kumeita vasaran-iskuja.

Äänetön tuulenväre hiipii esiin, meren voimakastuoksuisen yöhi'en kyllästämä. Saaren tähdet, loistavat vielä, valvomisesta väsyneiltä ne näyttävät. Stiffin kuu huokuu raukeasti, valkoista, valkoista, punaista, Creach heiluttaa kalpeita sädekimppujaan henkäisemättä kehässä. Idässä yön selkä taittuu ja aamu höyryää taipeesta verisen tuoreen lihan kaltaisena. Meri vavahtelee, kuin vilusta väristen. Creachin valoiskut lentelevät ohuiden huntujen kaltaisina, saaren kalpeat värit tulevat esiin, merikin saa värinsä. Creach sammuu. Pohjoisessa Stiff välähtää vielä kerran punaisena, sitten sen valo ei enää palaa.

Kaukana kirkuu lokki. Toinen kirkuna vastaa siihen, ja äkkiä kohoo kallioilla sekava, kimeä melu. Tämä ahnas petolintujen noukista lähtevä huuto tervehtii valoa samalla hetkellä tuhansilta meren kaljuilta luodoilta.

Sataman sumussa liikkuivat kalastajat kömpelöiden, haparoivien aaveiden kaltaisina. Jättiläissuuri purje nousi korkeuteen ja katosi sumuun. Tervehdin Jean Louisia, "merenkuningasta", ja äänettöminä me valmistauduimme matkaan. Äyskäröimme pois veden, jäljestimme siimat, syötit, purjeet. Tyrskyt kumisivat. Aallot vierivät pärskyen, vene hankautui kitisten rantalaituriin. Peräsin keikkui, ketjut kalisivat, kova ääni riiteli jollekin pimeässä. Joku, kirosi. Haisi mädänneeltä vedeltä ja kaloilta. Sitten me kulkea kolistimme polkua ylös Chikelin luokse, syödäksemme nopeasti aamiaista. Jean Louis kaatoi kurkkuunsa suuren pikarin eau de vie'tä, ja sillä hän oli valmis. Merellä hän sitten ei koko päivänä syönyt mitään muuta kuin palasen leipää, ja illalla hän taas otti pitkän ryypyn: sitten hän nukkui. Niin he elivät.

Me lähdimme. Muutamia varjontapaisia purjeita kiiti edellämme sumuun. Jäinen vesi höyrysi. Möhkälemäisten, matalalla roikkuvien pilvien yläpuolella hehkui, ja äkkiä pilvet kohosivat ylemmäksi ja olivat kevyitä ja leijailevia. Kuun sirppi muuttui ohueksi ja läpinäkyväksi, viimeiset tähdet välkkyivät heikosti, ja äkkiä ne olivat kadonneet. Meri värittyi tummansiniseksi kallioiden varjossa, jotka kukoistivat kuin vaaleanpunaiset korallit. Maitomaisia sumupilviä kiiti saaren ylitse. Ne kätkivät verhoonsa Creachin valotornin, ja kun se jälleen tuli esiin, niin sen lasinen pää salamoi punaisia tulenkieliä. Äkkiä tuli meri avaraksi ja valoisaksi ja purjeet sen pinnalla loistivat kuin puhdas kulta.

Tuuli pingoitti purjeemme ja vene kallistui. Me kahlasimme ensimäisen varsinaisen aallon, vene nousi korkeuteen ja liukui taas alas. Se oli aavan meren ensimäinen tervehdys! Sieltä, etäältä —

Sijoittauduin mukavasti veneeseen ja sytytin savukkeen. Jean Louis poltti tupakan kuiviltaan: hän repäisi paperin pois savukkeesta ja pisti tupakan suuhunsa.

"Kaunis aamu, Jean Louis!"

"Hi-hi-hi!"

"Merenkuningas" ei ollut mitään muuta kuin mitättömän pieni käärö, josta pisti esiin rasvainen, matala lakki ja likaiset puukengät. Lakin alta riippui näkyvissä pari ohutta, valkeata hiussuortuvaa, ja vain harvoin minä näin hänen nyrkinkokoiset, rusottavat, alati hymyilevät kasvonsa. Hänen takkinsa oli mennyt kurttuun joka taholta, ja housut ulottuivat vain sääriluihin saakka. Sininen pellavakangas oli haljastunutta, lumivalkeata olkapäitten ja reisien kohdalta, ja monet paikkaustilkut olivat ehtineet nekin jo kauan sitten vaaleta. Hihat olivat kuorettuneet ja niissä välkkyili kalansuomuksia. Hän pyyhki niihin nenäänsä ja puukkoaan. Jean Louisin kädet olivat kuin puuta ikuisesta soutamisesta, eikä hän enää voinut taivuttaa sormiaan. Hänen pienet silmänsä olivat yhtä haljastuneet kuin hänen takkinsa, ja kuitenkin hän näki kuin kaukoputki. Puukenkiinsä hän oli pannut olkia, ja siinä, missä oljet pistivät esiin likapanssarin lävitse, riippui suuria mustia, kuivuneita veripisaroita.

Merenkuningas oli saaren urhoollisin mies, sen voit kysyä keneltä tahdot. Hän oli pelastanut neljäntoista ihmisen hengen ja niin ja niin usein ollut itse haaksirikossa mukana. Nuorena ollessaan hän oli monia kertoja purjehtinut maailman ympäri, mutta siitä hän ei enää tietänyt mitään. Nyt hän oli seitsemänkahdeksatta vuoden vanha ja tuli ensi kesänä kahdeksankahdeksatta-vuotiaaksi.

Merenkuningas oli saaren pelätyin varas. Yössä ja sumussa hän meni sinne, niihin kalastajat olivat laskeneet langustirysänsä. Ne hän nosti ilmoille, vaikka ne olivat niin painavat, että väkevällä miehellä oli niissä tekemistä. Hän otti langustit rysistä, laski rysät jälleen mereen ja pani langustit koreihinsa. Kun nyt kalastajat seuraavana päivänä lähtivät pyydyksiään kokemaan, niin huomattiin, että ihan kaikki langustit olivat mennet Jean Louisin rysiin — hi-hi-hi —! Oh, he olivat yllättäneet hänet itse teossakin —

Kuljimme viistoon virran poikki. Vene kääntyili ja pärskyt iskivät purjeihimme. Meri kohisi, ja valkoisia vaahtopommeja lenteli kallioiden ylitse.

"Meri ei ole tänään minun mieleiseni!" huusi Jean Louis.

Naurahdin. "Sen parempi!" sanoin minä ja aloin, Jean Louisin esimerkkiä seuraten, panna siimoja kuntoon.

* * * * *

Tuskin peninkulman päässä saarelta oli rivi puolittain peitossa olevia luotoja ja riuttoja, joita vastaan merenvirta kumisten löi. Tätä riuttariviä me seurasimme, sousimme edestakaisin ja kalastimme.

Aallot olivat tässä nopeita ja ärjyjä, ne olivat mustanvihreitä, ja oli kuin niiden päällä olisi ollut öljy- ja nokikerros. Kirkas syötti painui alas niihin kuin pieni vihreä valotäplä. Valo vaipui vaipumistaan, kävi himmeäksi, vihdoin se katosi, eikä jäänyt jäljelle muuta kuin tämä synkkien, limaisten aaltojen vavahteleva, liikkuva mättäikkö. Panimme siiman sormemme ylitse ja tunsimme sen tempoilussa sen suuren valtimon mahtavat lyönnit, joka pumppuaa miljoonia tonneja vettä Meksikon Golf-virrasta aina Lofotenin saarille saakka.

Mutta pimeässä — syvällä veden alla — niin, Jumala sen suokoon, sillä emme me huviksemme nelistäneet pitkin riuttariviä, — siellä ne olivat. Kuuntelin siiman avulla merkkiä merestä, sadan metrin syvyydestä — hiljaa! Niin, siellä ne olivat. Ne syöksyivät lentävän valon perään, tuijottivat sitä kaikilta suunnilta, niiden selkäevät pingoittuivat himosta, niiden ruumiit pullistuivat, niiden viikset vapisivat, ne töykkäsivät tylsillä kuonoillaan syöttiä, haukkasivat —.

Mutta vielä ei ollut oikea hetki tullut. Kala on epäluuloinen. Pingoitin hiukan siimaa, kiihottaakseni sen ahneutta, annoin myötä, tein sen luottavaiseksi ja — vedin. Se oli tapahtunut!

Käteni kieppuivat, makasin veneen laidan yli kumartuneena ja tein työtä kuumeentapaisesti. Minulla oli ainakin sata siimaa hoideltavina ja minun täytyi olla nopea, sillä kala ei jätä mitään keinoa koettamatta. Niinkuin koira se repi siimaa, viskautui koukkua vastaan, kiskoi, mutta minä en hellittänyt, Lyijypalat tulivat näkyviin, ja siinä se oli. Se tuijotti minuun suurin, raivoisin silmin, puistelehti tuskasta ja kauhusta ja iski pyrstöllään. Kävin kiinni sen ruumiiseen, irroitin koukun ja heitin sen veneeseen. Hetkisen se makasi siinä pelästyneenä, sitten se heittelehti epätoivoisena pohjalla.

Ja jälleen kulki pieni valo alas pimeyteen.

Satamassa olin ostanut pari merirapua siltä varalta, että kalat eivät olisi syöntituulella. Merenkuningas ei ollut tyytyväinen, ja hän päätti uhrata meriravut. Hän kiskaisi irti niiden kynnet, kirkaisi niille raivostuneena, kun ne puolustautuivat. — "Ho! Ho!" — nähkääs, nämä kurjat elukat eivät tahdo antaa ottaa edes kynsiään, "hö!" Hän polki rikki kynnet ja ravut ja viskasi liman houkutussyötiksi mereen.

Panin suuren palan koukkuun. Kaloista täytyi tämän paistin tuntua samallaiselta kuin vangista tuntuu paistettu kana, joka äkkiä yöllä lennähtää tyrmään.

Se onnistui. Kalat menettivät tykkänään järkensä ja kiitivät koukkuihin. Märkinä, vettä valuen, ne tulivat ylös, kuonot repaleisina, ja tuijottivat kauhistunein silmin hirmuiseen valoon sekä noiden raivonnen pirujen kasvoihin, joita huvitti kiskoa ne niiden pimeästä kohisevasta kodista. Ne heitettiin veren ja suomuksien tahrimaan veneeseen, ja siinä ne saivat kuolla. Ne iskivät pyrstöillään, niiden loistavat, hopeanvalkoiset ruumiit muuttivat väriään, keltainen kalvo levittäytyi niiden ylitse, ne kävivät läikällisiksi. Niiden kyljet huohottivat, punaiset kidukset levittäytyivät, niiden kultaiset silmät avautuivat kuolinkamppailuun. Vihdoin ne tekivät viimeisen yrityksen, taivuttautuivat kuin miekka ja kohosivat ylöspäin. Sitten ne saivat Jean Louisilta potkun ja makasivat liikkumatta. Mutta vielä tunnin päästä saattoi niissä olla henki.

Päivä kohosi korkeammalle, ja me kalastimme koneellisesti ja mitään puhumatta. Vene heittelehti ylös ja alas ja kiiti eteenpäin. Tein työtä vakavasti ja uutterasti. Huolellisesti leikkasin syötit simpukoista, jotka muistuttivat kaikkein pienimpiä, mataloita kiinalaisia hattuja. Monissa niissä oli pieniä sammal- ja kaislakimppuja ja olivat kuin hienonhienoja viime muodin mukaisia naisten hattuja. Ja minä nauroin itsekseni, sillä kaikellaisia seikkailuja muistui mieleeni. Täällä kaukana meren kohinassa otin vielä kerran vastaan kaikki ne loistavat katseet, jotka jossakin olivat minuun kohdistuneet, ja hengin niitä sulotuoksuja, joilla naiset houkuttelevat meitä niinkuin kukat kimalaisia. Kuten runoilija sanoo — mutta silloin kulki sähkö-isku pitkin siimoja ja minä tunsin sen sydämessäni: kala…

Aina kymmenen minuutin kuluttua Merenkuningas muutti purjeen asentoa, kääntääkseen veneen. Silloin minun täytyi painautua aivan pitkälleni, ja kuitenkin purje joka kerta kiskaisi hatun päästäni.

Aallot vyöryivät yksitoikkoisesti sihisten ja kohisten ohitsemme, ja aina jokin hankasi ja raappi venettämme. Toisinaan vyöryi nopea aalto kohisten esiin, linkosi veneen korkealle ja pirskotti päällemme pisarsateen, ja minä näin aallon jatkavan matkaansa toisten joukkoon, jotka joutuivat epäjärjestykseen. Taas sähisi, ja näkyviin tuli suuri marmoritäpläinen piiri, joka kohisi ja kiehui: aallon pohja oli kohdannut salakarin. Valkoisen ja vihreän marmorin värinen piiri eteni nopeasti, kiipesi yli aallonharjojen, ja vielä kaukana etäisyydessä se säilytti muotonsa.

Lokit viistivät vatsoillaan aaltoja, kiitäen niiden pintaa pitkin ja seuraten niiden vaihteluita hiuksenhienosti ja salamannopeasti, ylös ja alas ne lensivät ja kirkuivat. Siivet leijuivat ja terävät koukkunokat repivät ilmaa. Lokkien oma oli meri, eivätkä ne välittäneet kalastajista. Ne syöksyivät kallioiden kuohuun, räpyttivät siipiään kuin aikoen laskeutua alas, nousivat luotisuorasti ilmaan, kun aalto hypähti niiden jälkeen, ja heittäytyivät päistikkaa alas taas, kun aalto oli ohitse. Ja vesi valui välkkyvinä pisaroina niiden sulista.

Meri lauloi ja kohisi yksitoikkoisesti. Kului tunti, ja oli hiljaista. Sitten parvi myrskypääskysiä lensi ohitse — döi — döi — gullugullugullu döi — ja kaukana poissa ne jo olivat. Viivana ne katosivat etäisyyteen.

Sytytin piippuni. Kyyristyin, painoin polveni veneen kaaria ja pääni sen laitaa vastaan, ja nyt olin kylliksi tukevassa asennossa voidakseni raapaista tulta tikkuun.

* * * * *

Pari minuuttia ennen olin saanut vesipisaroista kasvoihini piiskan-iskun, kylmän kuin jää, mutta nyt sain kauhallisen vettä hihaani, ja se vesi oli haaleata.

Virta oli muuttanut suuntaa. Toisinaan se vei aavalle merelle, toisinaan taas saarta kohti, vain Merenkuningas tunsi sen salaisuudet. Aallot olivat olleet ennen sileitä, nyt ne olivat juomuisen panssarin peittämät, kun tuuli puhalsi virtaa vastaan.

Salakarit, joiden suuntaan kuljimme, alkoivat käyttäytyä hurjemmasti. Lakkaamatta nousivat vaahtopärskyt niiden kohdalla ilmaan räjähtävien pommien kaltaisina, leijuvia harsoja kohosi korkeutta kohti kimmeltäen auringonvalossa ja murskautuen. Kuului kumeita tykinlaukauksia, jotka hetki hetkellä kävijät voimakkaammiksi, mitä korkeammalle vuoksi nousi.

Jean Louis katsoi vettä ja pudisti päätään.

Taivas peittyi pilviin ja aurinko katosi posliininvalkoisen hattaran taakse. Meri muuttui synkän ja uhkaavan näköiseksi. Tummana ja raskaana se vyöryi, ja missä valkoisen pilven valo siihen sattui, näytti se tuovan siihen paksun kerroksen valkoista öljyväriä.

Masto natisi ja taipui, ja pienen silmälapun kaltaisen purjeemme repeämät kävivät leveiksi ja ammottavaksi. Purjehdimme kuuden solmuvälin nopeudella, ja oli kuin venheemme olisi saanut siivet. Se syöksyi vavisten alas satoja metriä pitkiin laaksoihin, kulki heilurin tavoin aaltojen poikki, ja kun olimme ylhäällä, tuntui minusta siltä kuin istuisin yksikerroksisen talon katonreunalla ja katselisin alas. Sitten näin huohottavat riutat, jotka mittasivat tämän suuren keuhkon hengenvetoja. Riutta paljastui syvälle alas, aalto imi puoleensa, kurlutti. Sitten se suin päin syöksyi korkeuteen, ja vaahtopylväs nousi riutasta suoraan ylös. Hetkisen se oli paikoillaan, kuin briljanttipuu, ja vaipui kokoon. Riutta oli satoina kuohuvina vesiputouksina. Ja jo sukelsi ruosteenpunainen riutta jälleen vavisten esiin kuin uimarin pää, josta valuu vettä ja joka jo auringossa loistaa. Monta kertaa näin tähystyspaikaltani taivaanrannalle asti, hetken vain, sitten sukelsimme jälleen alas.

Usein purjehti Merenkuningas, ylös katsahtamatta, ihan lähelle kallioita, mutta minä pidin suuni kiinni, sillä minä tiesin, että viime silmänräpäyksessä hän kääntäisi veneen. Merenkuningas liikkui tässä vesierämaassa yhtä varmasti kuin joku toinen huoneessaan. Hän tunsi täällä jokaisen kohdan, eikä hänen tarvinnut nostaa päätään. Hänellä oli omat merkkinsä; niin pian kuin se tai tuo kallio näkyi etäällä riuttain välissä, oli peräydyttävä. Hän tunsi myöskin salakarit, ja jos hän sanoi, että tässä alla on miesten lasi, niin oli varmaa, että aalto hetkeä myöhemmin kohtasi kallion ja marmoroi meren laajalti. Hän tiesi vieläkin enemmän. Hän tiesi, missä sillä ja tällä hetkellä, tässä ja tuossa tuulessa, kalat oleilivat, mihin ne kulkivat heti kun tuulen suunta muuttui. Hän tiesi, kuinka nopeasti veneen täytyi kulkea, jotta se tai se kala söisi, hän tiesi milloin kalat olivat odotettavissa ja milloin ne katosivat.

Usein minun täytyi nauraa, kun katsoin häntä. Siinä se pikku käärö istui tyynenä kuin lietensä ääressä ja pyöriskeli edestakaisin, sen sijaan, että minun täytyi pitää kiinni, jotta en lennähtäisi pois veneestä. Hän puri, purskui, ja pani hartaasti syöttejä koukkuihin. Näytti siltä kuin hän olisi neulonut. Vanhan syötin hän otti hampaillaan koukusta ja sylki sen mereen. Painavat kalat hän otti vastaan kömpelösti nauraen, mutta pienille hän syyti haukkumasanoja. Hän sai mitättömän pienen kalan, joka ei ollut suurempi kuin käsi, mutta joka oli niellyt koko syötin; silloin hän kävi vihasta tulipunaiseksi kasvoiltaan ja viskata sivautti sen niin kiivaasti veneeseen, että pikku kalan kuono repeytyi ja että se heti jäi makaamaan liikkumattomana ja kankeana.

Toisinaan Merenkuningas kumartui veneessä alas ja otti säilykelaatikon käteensä. "An-teek-si, ys-tävä-ni!" huusi hän. "Me o-lem-me me-rel-lä."

Turhaa kohteliaisuutta! Tässä kylpyammeessa, joka kaikkine varustuksineen maksoi kuusikymmentäviisi frangia, ei voinut olla sellaisia mukavuuksia kuin hotellissa.

Saarella soi päivälliskello. Kiehtovana ja miellyttävänä se kaikui korviimme. Söimme palan leipää ja joimme vettä pullosta, siimat sormen ympärille kierrettyinä. Ja taas me kalastimme. Ääneti panimme syötit koukkuihin, kiskoimme kalan veneeseen, noiduimme puoliääneen, kun siima sotkeutui.

Vene tutisi ja kääntyi sinne tänne. Usein oli Merenkuningas niin paljon yläpuolellani, että näytti siltä kuin hän olisi tahtonut hyökätä alas minun kimppuuni, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä oli hänen reuhkansa syvällä allani ja minä seisoin luotisuorassa penkkiä vastaan.

Olin märkä nahkaani myöten, vettä oli syöksynyt niskaani ja hihoihini. Hiukseni olivat likomärät, silmäni liimautuivat kiinni ja niitä poltti. Kasvoni olivat kuivettuneet ja kuumat suolasta, joka syöpyi hienon lentohiekan lailla kaikkiin huokosiin ja teki ihon jäykäksi ja liikkumattomaksi. Käteni vapisivat uupumuksesta, ja tuuli pisti lakkaamatta korviini kuin jäinen, terävä neula. Mutta sydämeni suhisi ja kohisi ja oli täynnänsä huimaa hurjuutta kuten meri ympärilläni.

Niin, te siellä kotona, istukaa te rauhassa patjasohvillanne ja kuiskikaa viisaita ja hienoja sanoja elämästä ja saakaa keuhkotauti. Jättäkää minulle elämä, joka on tyhmä ja yksinkertainen, niin saatte sanat minulta lahjaksi.

Purje, johon oli kuvattu ankkuri, kulki ohitsemme aaltojen keinuvan ääriviivan taitse. Se nousi, heilui edestakaisin, katosi tykkänään, sukeltautuakseen pitkän ajan kuluttua jälleen esiin kaukana poissa. Tuossa tuokiossa se oli kadonnut.

"Nyt on aika!" ulvoi Jean Louis. "Meidän täytyy lähteä. Luotsi menee kotiin!"

"Yhden koukun laskemme kai vielä, Merenkuningas!"

Mutta silloin tuli suuri laine ja me lähdimme kiireimmän kyytiä pois sieltä.

* * * * *

Tämä laine oli suurin ja kaunein mitä täällä näin. Jo kaukaa näin sen tulon. Se raivasi itselleen tien läpi kaikkien liikkuvien vaahtoharjojen, sen oma vaahto lensi sen edellä, ja se kumisi ja suhisi kuin pikajunan veturi. Niin suuri ja huima se oli, että se oli muiden aaltojen joukossa kuin imisä villisika porsaillensa parvessa. Sitten tuo ääretön vesimäärä linkoutui kallioita vastaan, vavahteli vihaisena ylhäältä alas asti, paisui ja nousi pystyyn. Siitä tuli viiden talon pituinen ja kaksikerroksisen rakennuksen korkuinen, ja aallot sen ympärillä näyttivät mitättömän pieniltä. Se oli mustanviheriä, mutta kun se paisui, niin se kävi viheriäksi kuin pullolasi. Sen päällä oli turkoosikupu, ja tämän kuvun yläpuolella oli auringonsäteitten läpitunkeman meripihkan värituntu, ja kaikkein ylimpänä oli otsanauha lumivalkeasta vaahdosta. Mutta koko aallon päällä leijui leveä sumuharso, sumuseinä, jossa sateenkaaren värit kimmelsivät. Sellainen se oli.

Me olimme kymmenen askeleen päässä siitä, ja minä katselin hämmästyneenä ja pelästyneenä tätä hurjaa kaunista eläintä, jonka meri oli synnyttänyt. Mutta nyt — se tuli alaspäin!

"Hoi! Jean Louis!"

Merenkuningas oli juuri muuttamassa purjeita toiselle puolelle. Hän oli irroittanut nuorat ja piti niitä kädessään. Silloin hän näki aallon, joka vavahteli ja säkenöi ja kumartui alaspäin valkoisten, päivänvarjontapaisesti haarautuvien juovien kirjavoittamana. Hän nauroi järjettömästi: hi-hi-hi, ja piti purjenuorista kiinni molemmin käsin kuin ohjaksista hevosen ruvetessa pillastumaan. Hän painoi puukengät penkkiä vastaan, ja hänen kasvonsa vääntyivät ponnistuksesta. Purje pingoittui kuin haljetakseen äärettömästä ilmanpaineesta, joka kulki syöksyvän vedenpaljouden edellä.

Aalto kumisi ja jymisi, vene lensi korkealle, ensin hitaasti, sitten äkkinäisin tempauksin, ja Merenkuningas peittyi kuin lumipyryyn. Hihihi! Paksu vesisäde lensi, sihisten kuin raketti, veneen ylitse. Katsoin viheriässä ikkunassa olevan raon kautta kauas merelle, aina taivaanrannalle asti: siellä kulki kaikessa rauhassa savua tuprutellen höyrylaiva, jossa oli kaksi ruskeata savupiippua.

Se meni lounaita kohti. Havanna, St. Thomas, Para, Rio Janeiro,
Valparaiso? Onnea matkalle! Mutta sitten sain iskun vasten silmiäni.

Me äyskäröimme vettä veneestä. Eteenpäin! Pois! Merenkuningas näytti kalmankalpealta, ja minä tunsin äkkiä, missä paikassa sydämeni on: sillä sydämeni oli lakannut sykkimästä.

* * * * *

Nyt ei meillä ollut enää muuta edessä kuin luovailla yli virran, joka kulki lahden suun poikki. Pakoveden aikana se ei ollut helppoa, nousuveden aikana se oli mahdotonta pienellä veneellä. Sattui toisinaan myöhästymään viisi minuuttia, ja silloin täytyi odottaa kolme, neljä tuntia, kunnes virran raivo oli asettunut. Kerran lähti kutteri hyvässä tuulessa satamasta, mutta keskellä virtaa tuuli taukosi, kutteri ajautui kallioita vastaan ja murskautui. Miehistö kolhiutui niin, että heidät voitiin tuntea vain vaatteista; eräältä matruusilta oli pää poissa.

Kuten paossa olevien suunnattoman suurten valaskaloin parvi, niin syöksyi virta eteenpäin. Me ratsastimme sen ylitse ja tulimme lahteen. Minä istuin peräsimessä, sillä se oli minun tehtäväni.

"Diaul, Diaul!" ulvoi Merenkuningas. "Olen menettänyt täällä jo kaksi venettä. Kerran tulin pirstaleiden varassa maihin, kerran istuin neljäkolmatta tuntia kalliolla, kunnes minut noudettiin sieltä. Taas olemme pelastetut, ystäväni, meidän täytyy sytyttää vahakynttilä. Kymmenen soun vahakynttilä!"

Hän nauroi ja otti tahraisen lakin päästään. Silloin tuli hänen kalpea pääkallonsa näkyviin. Oliko tuo ihminen? Hänen pääkallonsa oli kutistunut kamelikurjen munan kokoiseksi. Kolme ohutta hiussuortuvaa oli tarttunut kiinni kaljuun. Kasvot olivat kuin kovakuoriaisen toukka, nenä painunut sisään, suola oli syövyttänyt silmäin ympärystät, niin että ne näyttivät haavoilta.

"Uskotko sinä sitten sellaiseen, Jean Louis?"

Merenkuningas nauroi. "Maalla minä en usko Jumalaan", sanoi hän, "mutta kyllä merellä. Maalla voi hallitus sinua auttaa, mutta merellä ei itse ministerikään!"

Se selvitti minulle asian.

"Kuinka kauan sinä vielä aiot käyttää tätä purjerääsyä?" kysyin.

"Uusi purje on kallis, piru vieköön, mahdoton hankkia!" vastasi Jean Louis. "Minä paikkaan sen, neulon paikkoja poikittain, ystäväni, poikittain. Kymmenen vuotta sitten minulle sattui pieni onnettomuus tällaisella purjeella."

Ja Jean Louis kertoi tämän onnettomuutensa käheällä, ulvovalla äänellä.

Hän kalasti Stiffin läheisyydessä ja hänen purjeensa repeytyi tuhansiksi riekaleiksi ja hän ajelehti virran mukana. Sitten hän rupesi soutamaan. Hän souti kuin mieletön, mutta kun hän hetken kuluttua katsoi ympärilleen, oli saari jo aivan pieni. Illalla hän vielä näki Stiffin majakkatulet, sitten hän ei nähnyt enää mitään. Hän sylkäisi mereen ja sanoi: Nyt sinun käy huonosti, Jean Louis, hihi! Päivä tuli ja hän oli Jumala ties missä. Oli sumuista, höyrylaivat ulvoivat. Taas tuli yö, ja hän näki usvamaisen valotuulimyllyn pyörittävän siipiään. Yhtäkaikki, sanoi hän itsekseen, sinä nukut. Hän nukkui. Äkkiä hän kuuli laivapillin vihellystä ja voimakasta karjuntaa. Hän heräsi ja näki edessään jättiläiskokoisen, monilla lampuilla valaistun rakennuksen, ja ylhäältä huudettiin hänelle puhetorvella. Hän souti sen viereen ja nousi siihen. Veneeni, sakrenomdedi! — Eteenpäin, kellot soivat, koneet alkoivat jyskiä ja höyrylaiva kulki. Aamulla Merenkuningas seisoi keskellä hienojen naisten ja herrain muodostamaa seuraa; hämmästyneenä he imuroivat hänelle, vanhalle, valkohapsiselle, pienelle Merenkuninkaalle, joka keskellä yötä oli otettu Englannin Kanavasta laivaan. He työnsivät hänen taskunsa täyteen rahaa ja hankkivat hänelle toisen luokan matkalipun Lontoosta Brestiin. Hihi! Siellä hän oli taas! Mene helvettiin, Merenkuningas, siinähän sinä taas olet! Hänelle oli jo luettu kuolinmessu. Hautuumaalla oli pieni risti, jossa oli hänen nimensä. Ja hänen täytyi maksaa kahdeksan frangia messusta, jota hän ei ollut tilannut.

"Mutta minä maksoin sen!" huusi Jean Louis ja löi povitaskuaan. "Nyt minulla on yksi messu ennakolta maksettuna!"

Hän, Jean Louis, oli suvainnut suorittaa hyvälle Jumalalle ennakkomaksun, haha!

Sitten johdin keskustelun Rosseherreen: "Sinullahan on niin sievä tyttärentytär, Jean Louis!" sanoin.

"Rosseherre on minun kasvattini!" ulvoi Jean Louis. "Minun molemmat tyttäreni olivat häijyjä naikkosia, eikä kukaan olisi heihin koskenutkaan. Ne olivat lurjuksia, pieksivät minua kun olin ryypännyt, ja minun täytyi piilottaa heiltä pienet souni seinänrakoihin. Pienet souni ne olisivat varastaneet kurkustanikin. Hihi — nyt ne ovat kuolleet! Kuolivat keuhkotautiin. Rosseherre, ystäväni, on kasvattini!"

"Sinä pidät kai hänestä, paljon, Jean Louis?"

"Hihihi!" Merenkuningas nauroi lapsellisesti ja löi lyhyille säärilleen. "Rosseherre! — Yksi asia vain on paha. Hän ei ole oikein terve."

"Onko silläkin jotain tekemistä rinnan kanssa?"

Merenkuningas pudisti päätään. "Ei, ystäväni, hänen sairautensa on päässä. Se on äidinperintöä. Äiti oli henkien-näkijä. Hän on meren kaltainen. On aikoja, jolloin hän on kuin riivattu, poissa järjiltään. Jos hän tänään sanoo, että luotsi on yöllä hukkunut, niin ei luotsi tule takaisin — ei koskaan enää!"

Ohjasin ulkosatamassa olevaa punaista pollaria kohti. "Ja nyt tahtoo
Yann naida hänet?"

"Niin tahtoo! Mutta minä en anna vielä suostumustani!" Merenkuningas löi rintaansa ja tekeytyi ylpeäksi.

"Kuule!" sanoin minä ja katsoin Jean Louisin ilmeettömiin, heijastuneisiin silmiin, jotka näyttivät aivan kuin sokeilta, "tahtoisin tehdä kepposen pikku kapteenille, hän heitti hiljan päähäni viinilasin. Ostan sinulle uuden purjeen, upo-uuden, ensiluokkaisen, parasta lajia, jos lykkäät suostumuksesi antamisen vielä hiukan tuonnemmaksi."

Jean Louis myöntyi heti. Hän lupasi odottaa niin kauan kuin minä määrään.

"Hyvä, huomenna tulen luoksesi, ja me menemme ostamaan purjekankaan.
Voimme samalla etsiä vahakynttilänkin."

Mutta tässä Jean Louis naurahti ovelasti.

Nyt, kun olimme onnellisesti päässeet maihin, olisi parempi panna ne kymmenen souta viinaan. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan.