KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU
Niin; me tosiaan puhuimme sellaista, että laskeutuisimme puusta ja panisimme henkemme alttiiksi puukkotaistelussa leijonan kanssa!
On totta, että se oli toivoton yritys, mutta on luultavaa, että olisimme yrittäneet sitä ennenkuin kärsineet tuota hirmuista tuskaa vielä pitkän aikaa. Onneksi emme joutuneet tähän epätoivoiseen vaihtoehtoon saakka. Ratkaisevalla hetkellä tuli onnellinen ajatus toverini mieleen ja se ajoi päästämme pois ajatuksen puukkotaistelusta.
Muistettakoon, että meillä oli mukanamme musketti. Suurta "Anna-kuningatarta" ei pidä unohtaa, vaikka yhteen aikaan näytti siltä kuin olisimme unohtaneet sen. Asianlaita ei ole aivan siten. Me muistimme sen aivan hyvin, sillä se oli vain silmissämme, maaten puun juurella, jonne Brace oli sysännyt sen innoissaan päästäkseen leijonalta pakoon. Mutta se oli meidän saavuttamattomissamme, ja kun se vielä lisäksi oli tyhjä, emme olleet ollenkaan ajatelleet, että se olisi meille hyödyksi. Vaikka olisimme saaneet sen käsiimme ja ladanneet sen uudestaan, tiesimme me, etteivät pyyhaulit tappaisi leijonaa, ja sentakia olisimme voineet ladata ja laukaista, kunnes olisimme kuluttaneet kaikki ammuksemme, saamatta aikaan muuta tulosta kuin että olisimme saaneet pedon vielä raivoisemmaksi — jos siihen vielä oli varaa. Näistä syistä emme olleet kiinnittäneet mitään huomiota "Anna-kuningattareen", ja se makasi siinä aivan meidän allamme ilmeisesti yhtä hyödytönnä kuin rautatanko.
Kun suunnittelimme puolustus- ja hyökkäyskeinoja, joita voisimme käyttää hyväksemme aikomassamme loppuottelussa, tuli "Anna-kuningatar" taas mieleemme, ja Brace keksi keinon, jonka avulla suuri ase tulisi hyödyksemme. Itse asiassa oli olemassa mahdollisuus, että me selviytyisimme asiasta sen avulla ilman sitä epätoivoista yhteenottoa, jota olimme suunnitelleet. Me vain ihmettelimme, ettei ajatus ollut ennen juolahtanut mieleemme.
Suunnitelmamme oli saada pyssy käsiimme ja ladata se uudestaan, sitten ärsyttää leijonaa jollakin tavalla, niin että se uudistaisi yrityksensä käydä puun kimppuun, ja kun se olisi siten aivan lähellä, asettaa musketin piipunpää aivan liki sen päätä sekä laukaista sisällys suoraan siihen. Pyyhaulitkin täyttäisivät tarkoituksen, jos ne laukaistaisiin niin likeltä.
Ensimmäinen vaikeus olisi saada pyssy haltuumme. Se oli puun alla samalla sivulla, josta olimme kiivenneet ylös, ei kolmenkaan jalan päässä suuresta rungosta, mutta vaikka se oli niin likellä, oli ilmeistä, että jommankumman meistä oli laskeuduttava maahan, ennenkuin saatoimme päästä käsiksi siihen. Tietysti olisi mahdotonta tehdä tätä ilman hengenvaaraa — niin, oli todella varmaa, että leijona hyökkäisi alaslaskeutuvan kimppuun. Se oli vain noin kaksitoista askelta kauempana ja, niinkuin jo on kerrottu, se piti meitä yhtämittaa silmällä. Yksi ainoa hyppäys olisi kylliksi, eikä olisi mitään mahdollisuutta päästä siltä pakoon. Miten saattoi pyssyyn päästä kiinni?
Olen sanonut, että oli ilmeistä, että jommankumman meistä oli laskeuduttava alas, ja kun tämä olisi suoraa päätä perikatoon menoa, ei ajatusta siihen ryhtymisestä harkittu hetkeäkään.
Ben oli kuvitellut, että hän saattaisi päästää minut alas apinoiden tavoin ja että me tällä keinoin saisimme pyssystä kiinni. Mutta tutkittuamme oksia ja laskettuamme etäisyyden me huomasimme, että korkeus oli liian suuri ja keino mahdoton käyttää.
Juuri silloin tuli avuksemme toinen ajatus — Benin aivoissa syntynyt ajatus — nimittäin että tekisimme köydenpätkän päähän juoksusilmukan, koettaisimme saada sen pyssyn ympäri ja sitten vetäisimme pyssyn ylös silmukassa. Tämä olisi varma suunnitelma, jos vain voisimme saada sen täytäntöön.
Meillä oli nuoraa — merimiestä tavataan harvoin ilman sitä. Se oli sama pätkä, jossa korppikotka oli roikkunut, sillä Ben oli irroittanut sen, ennenkuin oli viskannut lintunsa pois. Se oli sekä tarpeeksi pitkä että tarpeeksi kestävä tähän tarkoitukseen, eikä olisi sopinut paremmin, vaikka se olisi valittu köysitehtaasta. Ben tiesi, miten silmukka piti tehdä, ja pian oli silmukka tehty hänen mielensä mukaan. Sitten laskettiin nuora alas hitaasti ja varovasti, niin ettei silmukka menisi umpeen, ennenkuin se ennättäisi maahan. Merimiehen taitavan käden ohjaamana silmukka tuli vihdoin maan pinnalle aivan musketinpiipun suun eteen, ja sitten sitä vedettiin hitaasti ja hellävaroen pitkin ruohoa. Onneksi ei pyssynpiippu ollut aivan maanpinnassa kiinni, ja nuora kulki helposti sen alitse. Mutta Ben ei ollut tyytyväinen, ennenkuin oli saanut silmukkansa piipun ja pyssyntukin keskivälille aivan toisen kääntörenkaan yläpuolelle. Sitten hän veti silmukan umpeen nykäisemällä — tavalla, jonka vain merimies osaa — ja kireällä oleva nuora osoitti, että se oli kiinni ja lujasti paikoillaan. Vielä puoli minuuttia, ja toverini piti "Anna-kuningatarta" kädessään!
Sen panostaminen oli vain muutamien minuuttien työ, mutta se tehtiin varovasti, koska pelkäsimme pudottavamme joko ammukset tai latasimen. Tietysti olisi ase tullut käyttökelvottomaksi, jos olisimme hukanneet jommankumman niistä.
Kaikkien näiden toimien kestäessä ei vastustajamme ollut jäänyt rauhalliseksi. Kun se näki musketin nousevan salaperäisesti puuhun, näytti se kuvittelevan, että häntä vastaan mietittiin jotakin salajuonta, ja se nousi kaikille neljälle jalalleen sekä päästi äänekkään murinan.
Ben oli nyt saanut pyssyn ladatuksi ja odotti vain, että leijona lähestyisi puuta; mutta peto ei näyttänyt ollenkaan aikovan tulla lähemmäksi. Se murisi yhä ja huiski hännällään kiukkuisesti, mutta pysyi paikoillaan.
Mahdollisesti pistoolinlaukaus saisi sen houkuteltua lähemmäksi, ja toverini kehoitti minua ampumaan. Minä tein siten, tähdäten leijonaa. Luultavasti kylläkin laukaus vain kutitti sitä, mutta se sai osittain aikaan toivotun vaikutuksen, sillä saadessaan sen ruumiiseensa se hypähti kerran ylöspäin ja pysähtyi sitten taas — yhä jatkaen ulvomistaan ja lyöden kylkiään pitkällä tupsupäisellä hännällään.
Nyt se ei ollut kymmenenkään askeleen päässä pyssynsuusta, eikä se tullut tällä kertaa lähemmäksi. Tämä oli ilmeistä, sillä jäätyään hetkeksi seisomaan neljällä jalallaan se istuutui aivan kuin kissa. Sen leveä rinta oli aivan meitä päin ja tarjosi mitä sopivimman maalitaulun tähdättäväksi.
Ben oli kovassa kiusauksessa nostaa pyssy ja vetää liipasimesta, mutta peläten yhä, että tälläkin lyhyellä matkalla pyyhaulit hajaantuisivat eivätkä tekisi mitään vahinkoa, hän pidätti itseänsä.
Hän kehoitti minua lataamaan pistoolin uudestaan ja laukaisemaan taas, ja minä olin juuri siinä puuhassa, kun toverini yht'äkkiä kuiskasi minulle, että pysähtyisin. Minä katsoin häneen nähdäkseni, mitä hän tahtoi. Minä näen, että hänen mielessään on jokin uusi aie. Minä näin hänen vetävän varovasti suuren rautaisen latasimen renkaistaan ja sitten kiertävän tukon rohtimia sen pään ympäri sekä sovittavan sen pyssynpiippuun, missä rohtimet pitivät sitä kiinni. Sen jälkeen minä näin hänen laskevan piipun alas ja panevan pyssyntukin olkapäätään vasten. Minä näin hänen tähtäävän, ja pian sen jälkeen kuului kova pamaus ja näkyi savupilvi, joka täytti koko puunlatvan kätkien sekä maan että taivaan näkyvistäni.
Vaikka en voinut muutamaan hetkeen sanoa laukauksen vaikutusta — ei Benkään voinut —— paksun savun takia, ilahduttivat meitä ne äänet, jotka kuuluivat meille alhaalta. Leijonan ääni tuntui yht'äkkiä kokonaan muuttaneen riemuitsevan kiljuntansa sävyyn, joka ilmaisi tuskaa ja pelkoa, ja me olimme vakuutetut siitä, että se oli pahasti haavoittunut. Me saatoimme kuulla vinkumisen, korskunnan ja kiljunnan, joka muistutti sitä, mikä kissalta pääsee kuolemantuskissa, mutta paljon karkeampana ja kovempana.
Kaikki tämä kesti vain muutamia sekunteja — niin kauan kuin rikkipilvi riippui puun ympärillä — ja juuri kun se oli hajaantunut sivulle ja me saatoimme nähdä maan allamme, loppuivat äänet, ja me huomasimme suureksi iloksemme mahtavakokoisen pedon loikovan kyljellään liikkumattomana ja kuolleena.
Me odotimme hetken tullaksemme varmuuteen tästä asiasta ennenkuin laskeutuisimme varmasta turvapaikastamme. Mutta kun me tarkastimme petoa ja näimme, ettei se liikkunut, tunsimme itsemme lopulta vakuutetuiksi asiasta ja hyppäsimme alas maahan.
Totta kylläkin, se oli aivan kuollut. Rautainen latasin oli tehnyt tehtävänsä ja pisti vielä esiin, puoliksi uponneena sen rintaan — sen pää oli tunkeutunut sydämeen asti.
Komea leijona oli kylläkin hyvä saalis yhdeksi päiväksi. Siten ajatteli Ben, ja kun meillä ei ollut ollenkaan halua saada toista samalla tapaa, sovimme me, että metsästyksemme nyt päättyi.
Mutta Ben ei aikonut palata ottamatta mukaansa muutamia metsästäjätaitonsa voitonmerkkejä, ja sentakia me palasimme paikalle saatuamme vettä janomme lieventämiseksi ja nyljimme suuren traakkipuun varjossa leijonalta sen nahan.
Tämä voitonmerkki Benin olkapäällä ja minun kantaessani
"Anna-kuningatarta" me käänsimme matkamme "Pandoraa" kohti.
KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU
Benin ja minun tarkoituksena oli palata suoraa päätä parkkiin. Me olimme täysin tyytyväisiä päivämme metsästykseen emmekä halunneet enempää riistaa.
Me lähdimme sentakia suuntaan, joka ajatuksemme mukaan veisi meidät takaisin joelle.
Mutta me emme olleet menneet kauas, kun rupesimme ajattelemaan, että olimme väärään suuntaan menossa, ja silloin me käännyimme siitä sivulle päin sekä läksimme toisaalle päin.
Tätä uutta suuntaa me kuljimme enemmän kuin mailin matkan, mutta kun ei mitään jokea tullut näkyviin, luulimme me, että me nyt varmasti kuljimme väärää tietä ja palasimme taas takaisin.
Kun olimme kävelleet vielä mailin tai pari tulematta joelle, rupesimme me ajattelemaan olevamme hukassa. Ainakin olimme varmasti eksyneet tieltämme, eikä meillä ollut pienintäkään aavistusta, millä puolella meistä oli joki tai parkki tai kuningas Dingo Bingon varastohuone.
Levähdettyämme hetken — me olimme tulleet aivan väsyksiin ponnistellessamme sinne tänne läpi metsien — me lähdimme uudestaan liikkeelle ja kävelimme tällä kertaa kolme mailia tai enemmänkin suoraa suuntaa. Mutta kaikki oli arvaamista ja näyttäytyipä lisäksi olevan huonoa arvaamista, sillä sen sijaan että olisimme tulleet alaville laaksomaille, joita oli pitkin joen rantaa; me huomasimme tulevamme mäkiselle maalle, joka oli avonaista ja jossa kasvoi puita harvassa. Me näimme runsaasti riistaa joka puolella — useanlaatuisia antilooppeja — mutta me olimme nyt niin huolissamme tiestä, että me emme ajatelleetkaan pysähtyä ampuaksemme niitä. Sillä hetkellä me olisimme mieluummin halunneet nähdä "Pandoran" yläprammitangon kuin maailman suurimman antilooppilauman.
Muuan edessämme olevista kukkuloista näytti olevan korkeampi kuin muut, ja kun se myöskin näytti olevan lähimpänä, ehdotti Ben, että me jatkaisimme matkaamme sen huipulle. Siten me saisimme nähdä ympärillä olevan maan ja luultavasti huomaisimme joen sekä ehkä itse parkinkin.
Tietystikään minä en vastustanut — minä olin kokonaan toverini neuvojen johdettavissa — ja me lähdimme heti kukkulaa kohti.
Se näytti olevan vain mailin tai parin päässä, mutta kun olimme kävelleet kokonaisen mailin, se ei näyttänyt suureksi hämmästykseksemme olevan yhtään lähempänä!
Mutta se ei ollut pahinta, sillä kun olimme kulkeneet vielä mailin, emme yhä näyttäneet olevan lähempänä kukkulaa kuin lähtiessämme. Sitten meni kolmas maili, ja välimatka meidän sekä mäen välillä oli, mikäli saattoi huomata, vain hiukan vähentynyt!
Jos minä olisin saanut määrätä olisin heittänyt kaiken toivon tuon kukkulan saavuttamisesta ja mennyt takaisin, niinkuin olimme tulleetkin. Mutta toverini oli ihmeellisen kestävä mies siinä mihin hän vain ryhtyi, ja nyt kun hän oli lähtenyt kulkemaan kukkulalle, oli hän päättänyt, ettei pysähdyttäisi ollenkaan, ennenkuin olimme saapuneet aivan sen huipulle, vaikka meiltä menisi auringonlaskuun saakka, ennenkuin saisimme matkan suoritettua. Siten me ponnistimme eteenpäin pitäen kukkulan huippua silmissämme ja matkaten suoraan sitä kohti koko ajan.
Matka oli paljon pitempi kuin olimme otaksuneet. Kukkula oli ainakin runsaan kymmenen Englannin penikulman päässä siitä paikasta, missä olimme sen ensin huomanneet, korkeimmalle kohdalle, vaikka se lähtiessämme näytti olevan vain yhden penikulman päässä! Mutta ilmakehän puhtaus on niin suuri muutamissa osissa kuumaa vyöhykettä, missä ei ole yhtään pilveä taivaalla eikä ollenkaan sumua maan pinnalla, että semmoinen pettyy helposti, joka on tottunut englantilaiseen maisemaan.
Tuntia ennen auringonlaskua Ben ja minä ehdimme kukkulan huipulle, mutta meidän vaivamme palkitsi se loistava näköala, joka avautui eteemme sekä erikoisesti joen näkeminen, se kun juoksi toista puolta pitkin ja ulottui kauas poispäin meistä loistavan hopeavyön tapaisena, kunnes se kohtasi valkoisen meren kaukaisuudessa. Me saatoimme juuri erottaa "Pandoran", joka oli ankkurissa, ja me luulimme voivamme nähdä kuningas Dingo Bingon majat ja varastohuoneet, jotka pilkistivät vihreiden puiden keskeltä. Parkki ei näyttänyt suuremmalta kuin pieni vene, ja vaikka se näytti olevan hyvin lähellä joen suuta, oli sekin vain näköhairaus, sillä me tiesimme sen olevan enemmän kuin mailin päässä virtaa ylöspäin.
Tietysti näky tuotti meille iloa, sillä me olimme todella luulleet olevamme hukassa ja tunteneet itsemme hyvin levottomiksi koko iltapuolen. Mutta nyt kun näimme asemamme ja suunnan, mihin joki juoksi, saatoimme helposti löytää tiemme sen luo ja seuraamalla sen rantoja me tulisimme aikanaan määräpaikkaamme.
Mutta eräs asia oli hyvin epämiellyttävä. Me emme voisi ehtiä "Pandoralle" takaisin tänä yönä. Me voisimme päästä joen rannalle asti, ennenkuin aurinko kokonaan laskisi. Mutta me näimme, että maa oli molemmilla puolilla virtaa tiheän metsän peitossa, ja jollei löytyisi polkua, tulisi kulkeminen metsän läpi hitaaksi, ja hämärän tultua olisi mahdotonta mennä eteenpäin. Näytti jokseenkin selvältä, ettemme ehtisi "Pandoralle" sinä iltana, vaan että meidän piti viettää yö metsässä.
Kun asianlaita oli oleva näin, ajatteli Ben, että me saatoimme yhtä hyvin pysyä kukkulalla kuin mennä jonnekin muuanne. Me olisimme saattaneet mennä alas joen rannalle — joki näet juoksi aivan mäen toista sivua pitkin, ehkä ei aivan mailin päässä rinteen alareunasta — ja me ajattelimme alussa tehdä siten, mutta harkitessamme asiaa meistä näytti paremmalta pysyä siellä, missä olimme. Meillä olisi vähempi vaara villeistä pedoista, jos jäisimme kukkulalle, jossa ei ollut paljoa puita, kuin jos menisimme alas tiheisiin metsiin. Joen rantojen tiesimme olevan paikan, jossa villejä petoja oli eniten, ja vaara niiden hyökkäyksestä olisi siellä paljon suurempi. Mitä tuli veteen, emme voineet olla paremmassa asemassa, sillä me olimme löytäneet kauniin lähteen läheltä huippua ja olimme jo sammuttaneet janomme siitä. Meidän ei tarvinnut mennä joelle, mitä tähän seikkaan tuli.
Ainoa, mitä meiltä todella puuttui olivat kaikki ruokatarpeet. Meillä ei ollut palaakaan laivakorppuja eikä lihaa, ja me olimme kumpikin tulleet nälkäisiksi kuin sudet. Ei ollut vähintäkään mahdollisuutta saada illallista, ja meidän olisi ollut kuljettava tyhjin vatsoin, kunnes ehtisimme parkin luo — ehkä vasta puolipäivän aikaan seuraavana päivänä.
Me olimme tulleet niin nälkäisiksi, että toverini toivoi nyt että olisi tuonut mukanaan palasen leijonan lihaa, selittäen, että hän olisi aivan hyvin voinut syödä viipaleen siitä. Meillä oli nahka yhä mukanamme, mutta se oli liian sitkeätä meille, vaikka olimmekin nälissämme.
Me istuuduimme lähelle lähdettä ja aloimme miettiä, mihin valmistuksiin meidän oli ryhdyttävä yön viettämiseksi. Ajattelimme, että oli parasta koota joku määrä puita ja tehdä roihuava tuli — ei siksi, että olisimme pelänneet kylmää, sillä kylmyys oli täällä tuntematon asia. Päinvastoin, vaikka oltiin jo lähellä auringonlaskua, oli ilma yhä hyvin kuuma ja painostava. Tarkoituksenamme oli tulta polttamalla pelottaa tiehensä villieläimet, jotka mahdollisesti: lähestyisivät nukkumapaikkaamme yön aikana.
Puhuessamme me tulimme nälkäisemmiksi, ja lopulta rupesi vatsamme vaatimaan niin kovasti, että olisimme melkein voineet syödä ruohoa! Mutta onni näytti olevan ystävällinen meitä kohtaan ja pelasti meidät tulemasta ruohonsyöjiksi. Juuri kun aprikoitsimme, mitä löytäisimme syödäksemme, satuimme näkemään suuren linnun tulevan muutamien puiden suojasta avoimelle tantereelle. Se ei nähnyt meitä, sillä se tuli joka hetki lähemmäksi. Se näytti syövän ruohoa liikkuessaan eteenpäin, ja ollessaan siten kiintyneenä oman ravintonsa etsimiseen se ei huomannut mitään muuta.
Ben oli ladannut uudestaan "Anna-kuningattaren" tapettuaan leijonan. Latasin oli pahasti vääntynyt, mutta meidän oli onnistunut saada se suoraksi jälleen, niin että se kelpasi tarkoitukseensa, ja jotta olisimme valmiit mahdollisiin sattumuksiin, oli uusi lataus työnnetty piippuun.
Nähdessämme suuren linnun tulevan niin likelle me painauduimme rauhallisesti alas kätkeäksemme itsemme ruohikkoon Benin asettuessa pienen pensaan taakse, jonka läpi hän työnsi musketin pitkän piipun.
Näytti siltä kuin kaitselmus olisi lähettänyt linnun illalliseksemme, sillä tyhmä elukka käveli suoraan eteenpäin, kunnes se oli tuskin kahdentoista yardin päässä "Anna-kuningattaren" piipunsuusta. Juuri silloin Ben veti liipasimesta, ja vaikka ammukset olivat pieniä, keikahti suuri trappi — lintu osoittautui trapiksi — ruohossa ympäri niin kuolleena kuin naula ovessa. Niin sanoi Ben nostaessaan sen ylös ja tuodessaan sen leiriimme. Me ryhdyimme nyt valmistamaan lintua, ja kynittyämme sekä puhdistettuamme sen me sytytimme tulen ja panimme sen liekkiin paahtumaan. Me emme ehkä keittäneet sitä hienoimmalla tavalla, ja se oli mahdollisesti hieman savustunut, mutta vaikka olikin, niin emme huomanneet sitä syödessämme, sillä me söimme kumpikin sydämen halusta ja ajattelimme, että se oli herkullisin pala mitä ikinä olimme maistaneet. Tietystikin suolalihan jälkeen johon olimme niin kauan tottuneet, tuores trappi —- se on maukkaimpia riistalintuja — ei voinutkaan olla muuta kuin herkkupala, ja se maistui meille siinä määrin, että me ennen maatamenoamme teimme uuden hyökkäyksen linnun kimppuun ja söimme sen miltei loppuun, vaikka se oli suuri.
Me joimme illallisen paineeksi siemauksen kylmää vettä kristallikirkkaasta lähteestä ja sitten aloimme tuumailla, mihin oikaisisimme ruumiimme yöksi.
KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU
Ensin meillä oli aikeena jäädä sinne, missä olimme keittäneet ja syöneet illallisemme. Vettä oli helposti saatavissa ja siellä oli pitkää ruohoa, jossa saatoimme levätä hyvin mukavasti.
Mutta vaikka silloin oli tarpeeksi lämmintä ja vaikka me olisimme voineet ruveta nukkumaan tuntematta ollenkaan kylmää, tiesimme me että asianlaita olisi toinen keskiyön aikaan. Me tiesimme tämän siitä kokemuksesta, jonka me jo olimme saaneet tästä osasta maata, sillä huolimatta auringon suuresta kuumuudesta päivällä nousi yöllä paksu kaste, ja ilma oli usein sumuista sekä kylmää. Muutamina öinä olimme parkissa ollessamme huomanneet ilman kyllin kylmäksi ottaaksemme käytäntöön kaikki peitteet, jotka voimme saada. Mahdollisesti ei ilma ollut itsessään niin kylmä kuin me kuvittelimme, sillä tähän aikaan minä en tietänyt mitään lämpömittarista. On hyvin luultavaa, että me tunsimme yön kylmyyden tuntuvammin sen vastakkaisuuden takia verrattuna päivän suureen kuumuuteen, ja kun me olimme tavallisesti kovassa työssä ja hikoilimme koko päivän, ei veremme ollut tietystikään valmistautunut muutosta varten.
Kyseessä oleva päivä oli ollut erikoisen kuuma, ja kävellessämme palmunpähkinöiden yli sekä ponnistellessamme tiheikköjen ja muiden vaikeakulkuisten paikkain lävitse me olimme hikoilleet ylenmäärin koko päivän. Koska meillä ei ollut peitteitä verhotaksemme itseämme — ei mitään muuta kuin aivan keveät vaatteemme — tulisimme luultavasti kärsimään yöllä, kun kostea kaste laskeutuisi päällemme. Totta kylläkin, että meillä oli leijonan nahka mukanamme, mutta kun se oli tuore ja vielä muokkaamaton ei se olisi suurestikaan hyödyttänyt meitä.
Kun asianlaita oli näin, tuli mieleemme, että me saatoimme yhtä hyvin etsiä suojaa jonkun puun alta, joka ainakin varjelisi meidät laskeutuvalta kasteelta, vaikkakaan se ei lämmittäisi meitä.
Me olimme jo huomanneet metsikön, joka oli jonkun matkan päässä mäen rinteellä. Se näytti lupaavan juuri sitä suojaa, mitä me kaipasimme, ja me läksimme metsikköön päin ottaen mukaamme pyssyn, leijonannahan, trapin jäännökset sekä vähän polttoaineksia tehdäksemme niistä uuden tulen.
Tämä metsikkö näytti olevan sitä lajia, jota tavallisesti sanotaan viidakoksi — sellainen, jota voi usein huomata englantilaisissa puistoissa. Se oli muodoltaan pyöreä ja peitti noin puolen acren alan maanpinnasta. Ei mikään puista ollut suuri — ei yli kolmen- tai neljänkymmenen jalan korkuinen, mutta kun pääsimme lähemmäksi, saatoimme huomata, että ne olivat kaikki yhtä lajia. Sen saatoimme päättää lehdistä, jotka olivat hyvin suuria ja loistavan vihreitä väriltään. Ne olivat pitkulaisia ja jokainen lehti oli jakautunut viiteen lehdykkään, jotka olivat toisiinsa nähden samassa asennossa kuin sormet kädessä. Lehdykätkin olivat samanlaisia kuin suuret, kokonaiset lehdet, ja jokaisesta lehtikimpusta huomasimme kasvavan suuren, valkean kukan, mikä riippui pitkässä nuokkuvassa varressa pää alaspäin. Nämä kukat antoivat metsikölle hyvin kauniin ulkonäön — niiden loistavat, valkeat terät olivat somana vastakohtana lehtien tummalle vihreydelle.
Kaikki nämä seikat me huomasimme, kun menimme lähemmäksi, sillä vaikka aurinko oli laskenut, oli yhä kyllin valoisaa, jotta saattoi nähdä esineet melkoisen välimatkan päästä.
Me emme huomanneet tästä pienestä viidakosta mitään muuta, mikä olisi näyttänyt erikoiselta, kunnes me olimme päässeet aivan sen reunaan. Me huomasimme vain, että se oli sievästi pyöreä, aivan kuin se olisi kuulunut johonkin hienoon puistoon ja kuin olisi puistonvartijan tai jonkun maisemapuutarhurin karsimaveitsi pitänyt sitä somasti leikattuna. Tietysti oli tämä vain satunnainen omituisuus, kun ajatteli, että metsikkö kasvoi villissä, asumattomassa maassa, missä ihmiskäsi ei milloinkaan puuttunut siihen, kuten otaksuimme. Mutta minä olin kuullut, että sellaisia säännöllisesti muodostuneita viidakkoja tavataan usein villeissä seuduissa sekä etelä-Afrikan tasankomailla että Amerikan heinäaavikoilla, ja siksi ei ollut mitään merkillistä, että niitä olisi yhtä hyvin keski-Afrikassakin.
Tämän takia me olimme tuskin huomauttaneetkaan toisillemme viidakon muodon omituisuudesta, vaan lähestyimme sitä tarkoittamatta mitään muuta kuin että saisimme varjoa sen alla. Sen taaja lehvistö, joka tarjosi suojaa kasteelta vieläpä sateeltakin, jos se sattuisi tulemaan, näytti kutsuvan meitä luokseen, ja me päätimme ottaa vastaan sen tarjoaman vieraanvaraisuuden.
Vasta kun me pääsimme hyvin lähelle viidakkoa, me huomasimme tämän omituisen metsikön oikean luonteen — ja silloin me huomasimme erikoisuuden, joka hämmästytti meitä.
Voitte kuvitella hämmästystämme, kun huomasimme, että koko tiheikössä oli vain yksi puu sen sijaan että — niinkuin olimme otaksuneet — siinä olisi ollut todellinen metsikkö, joka peitti tuon miltei acren suuruisen alan maata.
Varmastikin siinä oli vain yksi puu, ja me olimme väärin pitäneet suurta, varjostavaa lehti- ja kukkalatvaa kokonaisena metsikkönä!
Mutta minkälainen puu se olikaan! Jos olimme hämmästyneet traakkipuusta, kävi hämmästyksemme nyt enemmän kuin kaksinkertaiseksi, kun katselimme jättiläismäistä puiden hallitsijaa, joka tässä levisi laajalle silmiemme edessä. Traakkipuu kutistui pensaaksi siihen verraten.
Jos minun pitäisi mainita tämän äärettömän suuren kasvin mittasuhteet, niin minua tuskin uskottaisiin. Mutta onneksi eivät sen jättiläismitat ole yksin minun vakuutukseni varassa. Kasvitieteilijät ovat kuvanneet samankaltaisia puita, vieläpä aivan samaa lajiakin olevia, ja sentakia tuntee tieteellinen maailma niiden suuren koon hyvin.
Siinä puussa, jonka Brace ja minä tapasimme, oli runko täydelleen sata jalkaa ympärimitaten. En voi sanoa tarkkaan, koska minulla ei ollut mittanauhaa, ja olisi tarvittu melko pitkä nuora ympäröimään sitä. Mutta Ben mittasi sen huolellisesti käsivarsillaan ja ilmoitti sen olevan "kaksikymmentäviisi syltä". Nyt olivat Benin sylet kelpo syliä, sillä hänellä oli pitkät käsivarret, ja siitä päätän, että runko oli vähintäin sata jalkaa ympärimitaten. Noin kahdentoista jalan korkeudessa maasta haarautui runko useaksi suureksi oksaksi, joista jokainen oli itsekin aivan kuin puu, ja itse asiassa muutamat niistä olivat paljon paksumpia kuin metsän useimmat puut. Nämä haarat ulottuivat monen yardin päähän, ensin vaakasuoraan, mutta kun ne kaventuivat päätään kohti, alkoivat ne vähitellen kaartua alaspäin, kunnes niiden uloin pää — huipussa olevat oksat lehtineen — aivan koskettivat maata. Tästä syystä me emme olleet voineet nähdä päärunkoa, kun lähestyimme. Ulompana olevien oksien lehdet kätkivät sen meidän näkyvistämme, ja sentakia olimme pitäneet yksityistä puuta metsikkönä ja viidakkona. Se muistutti tätä sitäkin enemmän korkeutensa tähden, sillä kuten jo on huomautettu, sen ylimmät oksat eivät nousseet suoraan ylöspäin enemmän kuin kolme- tai neljäkymmentä jalkaa. Sentakia se ei ollut maailman korkein puu, vaikka se varmaan oli paksuimpia.
Nyt sattui niin, että minä tiesin, minkälajinen puu se oli — tiesin sen nimenkin; minun "ihmekirjani" ei ollut jättänyt kuvaamatta tätä kasvimaailman harvinaisuutta. Se oli suuri baobab.
KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU
Tiesin, että puulla oli muita nimiä baobab-nimen ohella: että Senegalin neekerit sanovat sitä "apinanleipäpuuksi", "happamaksi kurpitsaksi" ja "lalo"-kasviksi. Minun kirjani oli ollut niin yksityiskohtainen, että se mainitsi puun tieteellisenkin nimen, mikä on Adansonia — nimi on johtunut kuuluisasta ranskalaisesta kasvitieteilijästä Adansonista, joka kauan sitten matkusti läntisen Afrikan läpi ja kuvaili ensimmäisenä tätä ihmeellistä puuta. Vieläpä muistin Adansonin kuvauksen siitä ja hänen tiedonantonsa että hän uskoi olevan muutamia baobab-puita, jotka olivat viisituhatta vuotta vanhoja, siis samanikäisiä kuin maailma. Hän oli itse mitannut muutamia, jotka olivat setsemänkymmentäviisi jalkaa ympärykseltään, sekä oli kuullut toisista, jotka olivat yli sata jalkaa! Tämän minä saatoin nyt uskoa. Minä muistin lisäksi, että hän oli kertonut puun hedelmän olevan suuren soikean kappaleen, joka oli täyteensä yhdeksän tuumaa pitkä ja tummanvihreä väriltään sekä pinnaltaan valkean villan peitossa, että se muistutti kurpitsaa ja avattuna toi näkösälle useita pikku kammioita, joissa oli kovia, kiiltäviä siemeniä uponneena pehmeään hedelmälihaan, että alkuasukkaat niillä seuduin, missä puu kasvoi, valmistivat tästä hedelmälihasta hapahkoa juomaa, mikä oli hyvää parantamaan kuumetauteja, että sama kansa sekoitti lehtiä kuivattuina ja survottuina ruokaansa estämään liian runsasta hikoilua, lisäksi että suurempia lehtiä käytetään kattamaan heidän majojaan sekä että he valmistivat kuoresta eräänlaista köyttä ja myöskin karkealajista kangasta, mitä köyhemmät ihmiset pitivät lanteillaan muodostamaan verhon, joka ulottui vyötäisiltä polviin. Myöskin astioita valmistettiin hedelmän ulkokuoresta, mitkä astiat sopivat samoihin tarkoituksiin, kuin ne, joita saatiin kurpitsapuusta.
Kaikki nämä asiat minä muistin sillä hetkellä ja aioin ilmoittaa ne toverilleni niin pian kun olimme majoittuneet johonkin yötä varten. Mutta tähän mennessä me olimme vain saapuneet paikalle, emmekä olleet saaneet jättiläiskasvista selville mitään muuta kuin että se oli kaikki yhtä ainoata puuta, sillä me saatoimme vielä erottaa päärungon hämärän heikossa valossa. Tietystikin suoritti Ben mittaamisensa vasta jälkeenpäin, ja se tapahtui vasta kauan sen jälkeen kuin olimme saapuneet paikalle.
Niin, me olimme tulleet tämän ihmeellisen puun luo ja kumartaessamme alas sekä astuessamme sen oksien alle me näimme yhdellä silmäyksellä, että se oli juuri sopiva paikka yöpymistä varten. Talokaan olisi tuskin voinut sopia meille paremmin, ja mitä tuli tilaan, oli sitä siellä kylliksi, vaikka sinne olisi majoittunut kolmikantisen laivan miehistö. Oli tuskin väliä, mihin me asetuimme lepäämään — puun laajalle leviävän katoksen alla oli runsaasti valinnan varaa, eikä kaste häiritsisi luultavasti missään meidän uinailuamme.
Me olimme kuitenkin päättäneet sytyttää tulen, sillä me pelkäsimme yhä edelleen villieläimiä. Eikä ihmekään sellaisen päivän seikkailujen jälkeen.
Vaikka puun varjon alla oli miltei pimeä, oli ulkopuolella vielä hämärää, ja oli yhä kylliksi valoisaa, että saatoimme koota polttoaineita tultamme varten. Siten me laskettuamme maahan leijonannahkamme ja muut sälymme rupesimme kokoamaan puunkappaleita. Pienen matkan päässä me tapasimme jonkun määrän kuivunutta puuta, joka sopi erinomaisesti polttoaineeksi, ja kolme tai neljä täyttä sylillistä oli tarpeeksi.
Me kokosimme nopeasti sen verran ja valittuamme paikan erään suuren vaakasuoran oksan alta me rakensimme leiritulemme. Oksa oli niin paksu ja leveä alhaaltapäin, että se jo itsessään muodosti tarpeeksi suuren katon suojaamaan meitä sateelta, joka mahdollisesti tulisi, ja maa oli alapuolella taulakuiva, joten meillä oli kaikki mahdollisuudet saada mukava yölepo.
Me rakensimme tulemme jonkun matkan päähän päärungosta ja heti kun se oli saatu kunnolla sytytetyksi, me lopetimme työmme sekä istuuduimme sen viereen. Benillä oli savipiippunsa taskussaan, ja täyttäen sen siihen kuuluvalla huumaavalla aineella hän rupesi polttamaan sitä hyvin tyytyväisenä. Minä olin itse hyvin onnellinen. Sen jälkeen mitä olin kokenut parkissa, oli tämä vapaa metsäelämä todella ihastuttavaa, ja minä ajattelin, että haluaisin sen jatkuvan aina. Vaikkakaan minä en ruvennut vetelemään savuja toverini kanssa, istuuduin minä häntä vastapäätä, ja me nautimme kumpikin luontevan keskustelun tuottamasta huvista.
Olen sanonut, että kun ensiksi tulimme baobabin varjoon, oli siellä aivan pimeä — niin pimeä kuin yö itse — emmekä me voineet nähdä kuuttakaan jalkaa nenäämme edemmäksi mihinkään suuntaan. Mutta pian tuli rupesi leimuamaan, joten me saatoimme tehdä tarkempia huomioita uudesta asunnostamme. Me voimme nähdä päidemme yläpuolella pitkän, munanmuotoisen hedelmän riippuvan suurien lehtien keskellä, kun taas pitkin maata oli siroteltuna monta, jotka olivat pudonneet ollen liika kypsiä, sekä kuoria toisista, jotka olivat auenneet ja hajoittaneet siemenensä maahan ollen nyt kuivia ja tyhjiä.
Kaikki tämä oli huomattu muutamissa sekunneissa — juuri sill'aikaa kun nuotion puut alkoivat leimuta. Mutta tarkkaavaisuutemme johtui pois sellaisista huomioista ja keskittyi yhteen ainoaan seikkaan, joka heti herätti meissä innokasta uteliaisuutta.
Tämä seikka oli muuan omituinen ilmiö, joka oli näkyvissä puun rungossa. Aivan tulen toisella puolen, mutta — kuten jo on mainittu — jonkun matkan päässä siitä kohosi päärunko suuren seinän tapaisena. Kaarna oli ruskeanharmaa väriltään, ryppyinen ja mukurainen, ja sen pinnalla oli monta nystermää sekä epätasaista kohtaa. Mutta huolimatta tästä epätasaisuudesta me huomasimme heti kun liekit rupesivat loistamaan rungolla neljä säännöllistä viivaa eli uurretta, mitkä tekivät toistensa kanssa suoria kulmia. Nämä viivat muodostivat suunnikkaan, joka oli kolme jalkaa pitkä ja kaksi leveä. Pohjaviiva oli noin kaksi jalkaa maanpinnan yläpuolella, ja suunnikas itse kuvastui pitkinpäin puuta vasten.
Heti kun loimme silmämme säännöllisesti muodostuneeseen kuvioon, näimme me, ettei se ollut voinut syntyä mistään luonnollisesta syystä — kaarna ei ollut voinut haljeta niin sopusuhtaiseen muotoon. Oli selvää, että kuvio oli keinotekoinen — toisin sanoen sen oli ihmiskäsi tehnyt. Itse asiassa, kun tarkastimme sitä seikkaperäisemmin, saatoimme sanoa, että asianlaita oli siten, sillä puussa voi huomata veitsen tai jonkun muun leikkausaseen jäljet, vaikka työ oli tehty aikoja sitten, eikä väri antanut mitään opastusta siitä, milloin se oli tehty. Viivat olivat samanlaisesti tummanharmaita kuin luonnolliset halkeamat puun muissa osissa.
Kun uteliaisuutemme oli herännyt, nousimme toverini ja minä tulen äärestä sekä lähestyimme suurta runkoa tutkiaksemme sitä. Jos maa olisi ollut asuttu, emme olisi ajatelleet asiasta mitään, sillä silloin olisimme luulleet, että joku oli leikellyt puun kaarnaan kuvioita huvikseen — mahdollisesti ne olivat olleet toimettomia poikia — niinhän olen itsekin usein tehnyt ja Ben oli tehnyt, kun hän oli toimeton poika. Mutta tuon päivän koko retkeilyn aikana me emme olleet kohdanneet yhtäkään ihmisolentoa emmekä myöskään nähneet merkkiä tai jälkeä kenestäkään, ja me olimme jokseenkin varmoja kaiken sen jälkeen mitä meille oli kerrottu, että tämä osa maata oli aivan ilman asujamia. Sentakia baobabin kuoreen leikattu kuvio hämmästytti meitä, sillä se oli merkkinä siitä, että siellä oli ollut ihmisolentoja ennen meitä, vaikka siitä saattoi olla hyvinkin pitkä aika.
Me siis lähestyimme runkoa tutkiaksemme sitä tarkemmin.
Kun tulimme lähelle, huomasimme, että viivat olivat hyvin syviä, aivan kuin ne olisivat olleet leikatut puuhun asti, mutta tämän lisäksi ei ollut huomattavissa mitään erikoista. Kaarnassa ei ollut muuta uurrosta, niinkuin olimme odottaneet — ei mitään muuta kuin tämä pitkänomainen kuvio, joka muistutti vähän pienen ikkunan tahi oven muotoa. Itse asiassa, kun seisoimme sitä ihmettelemässä, toi se mieleemme ajatuksen pienestä ovesta, joka avautui puun sivusta, sillä uurros näytti yltympäri reunastaan mustalta, ikäänkuin olisimme voineet nähdä johonkin tummaan onteloon sen toisella puolen.
Tämä ajatus tuli mieleeni, kun seisoin tuijottamassa sitä, ja Benillä oli samanlainen kuvitelma.
"Hitto vieköön, Vilho!" sanoi hän astuen lähemmäksi sitä, "se on ovi, luulemma", ja sitten kumartuen eteenpäin sekä iskien sitä nyrkillään hän huudahti: "Menköön kaaripuuni rikki, jollei se ole ovi! Kuulehan poika! Kuuletko tätä? Se kumajaa yhtä ontolta kuin tyhjä tynnyri!"
Tosiaan, merimiehen rystöjen isku kaarnaan antoi onton kuminan — aivan erilaisen kuin mikä olisi syntynyt iskemällä jykevää puunrunkoa. Lisäksi huomasimme me, että se osa, johon oli lyöty, tärisi iskusta. Epäilemättä oli puu ontto, ja se osa, joka oli vetänyt huomiomme puoleensa, ei ollut mitään muuta kuin sen sivuun leikattu ovi.
Tämä asia kävi heti varmaksi, sillä Ben nosti jalkansa taas tuumattuaan: "menköön kaaripuuni rikki", ja potkaisi kelpo tavalla siihen osaan, joka oli irtonainen. Se antoi heti perään ja saattoi hämmästyneitten silmiemme nähtäväksi puun kyljessä olevan oven, joka johti toisella puolella olevaan mustaan onkaloon!
Ben juoksi heti takaisin tulen luo ja ottaen useita leimuavia puukappaleita sekä sovittaen ne vieri viereen, niin että ne muodostivat soihdun, hän palasi ne mukanaan rungon luo. Pitäen soihtua onkalon suun edessä me kurkistimme sisään, kun silmiämme kohtasi näky, joka sai aikaan jotakin enemmän kuin hämmästystä — jotakin joka oli hyvin lähellä kauhua. Meillä oli kummallakin tämä tunne, ja vaikka toverini oli mies, vieläpä hyvin rohkea mies, oli hän yhtä kauhuissaan kuin minäkin. Itse asiassa minä näin, että hänen vartalonsa vapisi kokonaan ja että hänen kätensä tutisivat sillä tavoin, että useita puukappaleita putosi hänen sormistaan, ja hän näytti olevan muutamia sekunteja kahden vaiheella, viskaisiko hän soihdun pois ja lähtisi pakoon!
Tätä voi tuskin kummastella, kun ajattelee sitä omituista näkyä, joka avautui silmiemme eteen. Olisi koetellut rohkeimmankin kuolevaisen hermoja, mikä ikinä on elänyt, katsoa tuohon mustaan puun onteloon tietämättä edeltäpäin, mitä se sisälsi. Ei ollut ihme, että Ben Brace päästi villin huudahduksen ja seisoi vavisten sanattomassa kauhussa.
Puunrungon sisäpuolella oli huone. Se oli neliskulmainen muodoltaan, noin kuusi, seitsemän jalkaa pitkä, leveä ja korkea. Se ei ollut mikään mädäntyneen puun luonnollinen ontelo, vaan sen olivat ilmeisesti ihmiskädet kovertaneet, ei aivan tarkkaan, vaan karkeasti hakaten ikäänkuin kirveellä.
Pitkin takaosaa oli jätetty paikoilleen osa puuta, muistuttaen penkkiä tai rahia, ja tällä penkillä olivat ne esineet, jotka herättivät kauhuamme. Siinä istui kolme ihmishaahmoa, kasvot kääntyneinä sisäänkäytävää kohti. Ne istuivat niinkuin ihmiset tavallisesti tekevät lepuuttaessaan itseään — selkä nojaten huoneen takimmaista seinää vasten ja käsivarret riippuen hervottomina sivulla, polvet koukussa ja raajat hieman kurotettuina lattian keskustaa kohti.
Kukaan näistä kolmesta ei liikkunut, sillä vaikka ne olivat ihmishahmoja, eivät ne olleet eläviä, eivätkä ne myöskään olleet kuolleita ruumiita! Ei, ne eivät olleet eläviä eikä kuolleita ihmisiä, ja tämä seikka lisäsi hämmästystämme, kun katselimme niitä. Jos ne olisivat olleet eläviä tai vain ruumiita, olisi näky ollut luonnollinen, mutta ne eivät olleet kumpaakaan. Aikanaan ne olivat olleet molempia, mutta siitä oli varmaan pitkä aika, sillä nyt ne eivät muistuttaneet kumpaakaan!
Ne olivat kaikki kolme ryppyisiä ja kuivaneita kuin muumiot, mutta ne eivät olleet muumioitakaan. Ne muistuttivat enemmän luurankoja, jotka oli suljettu mustiin nahkaverhoihin, mitkä olivat rypistyneinä ja kutistuneina heidän päällään, vaikkakin ne sopivat tarkasti heidän ruumiiseensa. Heidän päälaellaan oli villatukkaa — he olivat ilmeisesti olleet neekereitä — ja silmät olivat vielä päässä, vaikkakin kiillottomina ja kuoppiinsa kuivuneina, niinkuin muukin liha. Yksi kohta oli yhä säilyttänyt kiiltonsa, nimittäin heidän hampaansa. Rypistyneet ja taaksepäin vetäytyneet huulet paljastivat ne täydelleen, ja kaikkien kolmen suussa loisti kaksinkertainen hammasrivi valkean norsuluun tavoin. Ollen vastakohtana nahan tummalle värille ja pään luurankomaisen muodon sekä leukojen laihan terävyyden tehostamina ne saivat aikaan näyn, joka oli äärimmäisen hirveä ja kamala. Ei ihmettä, että toverini vapisi, kun hän näki miehet.
KAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU
Varmaan hämmästytte kuullessanne, etten minä ollut paljoakaan pelästyneempi kuin hän. Olisi ollut luonnollista että asianlaita olisi ollut siten — koskapa olin nuorempi enkä niin rohkea — mutta todellisuudessa ei ollut siten. Itse asiassa, pienen kauhun tunteen jälkeen, jota tunsin ensi pelästyksessäni, en ollut ollenkaan peloissani.
Tietystikin oli sellainen villi ja kauhistava näky — nuo kolme luurankohaahmoa jäykkine jäsenineen ja ruumiineen sekä valkoisine, irvistävine hammasriveineen — omiaan herättämään pelkoa kenessä tahansa, etenkin kun nämä miehet kohdattiin sellaisessa omituisessa paikassa ja nähtiin kuten me näimme ne, soihdun loistavassa valossa. Enkä tahdo kieltää, että ensi kertaa silmätessäni niitä minä olin yhtä suuresti kauhistunut kuin toverini, ja ehkä vielä pahemminkin.
Mutta kauhuni oli lyhytaikainen, sillä minä olin melkein seuraavalla hetkellä vapaa siitä, ja seisoin katselemassa luurankoruumiita tuntematta mitään muuta kuin suurta uteliaisuutta — aivan ikäänkuin olisin katsellut muumioita jossakin museossa.
Tiedän, että hämmästytte tästä osoittamastani kylmäverisyydestä ja pidätte sitä kummallisena. Mutta siinä ei ole mitään kummallista. Se oli helposti selitettävissä, ja minä ryhdyn antamaan selitystä.
"Ihmekirjani" on taas selityksenä — sitä sain minä kiittää siitä, että se päästi minut pelostani ja saattoi minut taas parempaan asemaan kuin oppimattoman toverini. Muistin lukeneeni tuosta kirjasta - tietystikin samasta luvusta, joka käsitteli baobabia — millainen omituinen tapa esiintyi muutamien neekeriheimojen keskuudessa. Nämä nimittäin koversivat näiden puiden suuria runkoja holveiksi elikkä huoneiksi ja asettivat kuolleensa sinne. Siten ei menetelty niiden kanssa, jotka kuolivat luonnollisella tavalla, vaan pahantekijöiden kanssa — miesten, jotka oli telotettu jonkun suuren rikoksen takia ja joiden ruumiille ei ollut suotu oikeutta tulla haudatuksi säännönmukaisella tavalla. Näillä villikansoilla on näet piintyneitä ennakkoluuloja sellaisissa asioissa, aivan kuten huomaamme olevan useimpien kristittyjen ja sivistyneiden kansojen kesken.
Sentakia neekerit hautaavat tällä tavoin niiden ruumiit, jotka ovat kärsineet kuolemanrangaistuksen, sen sijaan että viskaisivat ne hyenoille ja sakaaleille sekä jättäisivät ne näiden ahnaitten eläinten syötäväksi. Hautaus tapahtuu, kuten jo on kuvattu, sulkemalla ruumiit baobabin runkoon hakattuihin holveihin — se onkin minun mielestäni hyvin mukava hauta. Ruumiit, jotka haudataan siten, eivät lahoa eivätkä mätäne, kuten ne jotka haudataan tavallisella tavalla. Päinvastoin, jokin puussa oleva säilyttävä ominaisuus tai siellä vallitseva ilmanlaatu saa aikaan, että ne kuivuvat hyvin samalla tavoin kuin muumiot ja pysyvät siinä tilassa satoja vuosia.
Ihmettelette ehkä, miksi neekerit pelkkien rikollisten takia ryhtyvät niin suuriin puuhiin, että nimittäin muodostavat näitä suuria holveja vahvoihin puunrunkoihin, etenkin sellaisilla alkeellisilla työaseilla, kuin heillä on tavallisesti niitä tehdessään. Mutta tämä ihmettely lakkaa, kun ilmoitan, että huoneen kovertaminen baobabin runkoon on vain pikku asia ja vaatii ainoastaan mitättömän työn. Tämän suuren puun puuaines on huomattavan pehmeää ja huokoista ja siihen voi kovertaa ontelon melkein yhtä helposti kuin nauriin kylkeen; ainakaan ei se tuota suurempaa vaikeutta kuin kovan savi- tai multapenkereen kaivaminen, ja neekerien keskuudessa on hyvin tavallista hakata baobabin runkoihin suuria huoneita muitakin tarkoituksia varten kuin yllämainittua.
Kun siis muistin lukeneeni selostuksen kaikista näistä asioista, olin minä ehdottomasti paremmassa asemassa kuin toverini joka ei ollut milloinkaan lukenut sanaakaan niistä. Kun Ben kääntyi ja huomasi, että minä katselin näkyä aivan kylmäverisesti hänen itsensä vavistessa pelosta, näytti hän aivan hämmästyneeltä minun käytökseni johdosta.
Minä selitin hänelle pian syyn, miksi olin niin rohkea, ja sen kuultuaan tuli Ben itsekin rohkeaksi. Täydennettyämme soihtuamme ottamalla uusia puita tulesta me tunkeuduimme kumpikin ahtaasta sisäänkäytävästä huoneeseen ja seisoimme kuolleiden asunnossa. Me emme pelänneet enää edes laskea kättämme luurankoihin, joiden me huomasimme olevan aivan kuivia eikä millään lailla mädänneitä, ei myöskään kovin muurahaisten tai minkäänlaisen turmelevan hyönteisen syömiä — nämä kaikki oli niistä varmaan pitänyt erillään puun omituinen tuoksu, joka ympäröi niitä.
Oli kylläkin todennäköistä, että hyenat ja sakaalit olisivat vähät välittäneet tästä, sekä jo aikoja sitten raahanneet ruumiit pois, mutta kuten sanottu, huoneessa oli ovi ja vahva olikin, joka oli tarkasti sopinut sen sisäänkäytävään ja joka ilmeisesti oli puun paksua kaarnaa, mikä oli leikattu huolellisesti irti huonetta tehtäessä ja sitten taas pantu paikoilleen. Tämä tarkasti sopiva ovi oli epäilemättä ollut kyllin vahva vastustamaan kaikkia villieläinten hyökkäyksiä siihen aikaan kun ruumiit oli ensinnä sinne pantu, mutta koska se nyt oli kuiva, oli se käynyt hölläksi ja antoi helposti perään merimiehen voimakkaasti potkaistessa.
Me olimme jonkun aikaa tässä omituisessa huoneessa ja tutkimme sen jokaista nurkkaa hyvin tarkkaan. Meille kävi selville, ettei sinne ollut astuttu vuosiin, koska siellä ei ollut mitään merkkiä, että jokin olisi siellä saatettu epäjärjestykseen. Mahdollisesti ei mikään inhimillinen olento ollut milloinkaan avannut ovea, sen jälkeen kun kuolleet oli sinne pantu, ja vaikka ei ollut mitään mahdollisuutta sanoa, kuinka kauan sitten tämä tapaus oli sattunut, viittasi kuivien, kuihtuneiden ruumiiden ulkomuoto selvästi siihen, että ne oli saatettu leposijaansa hyvin kauan sitten. Se oli ehkä tapahtunut silloin, kun ympärillä oleva maa oli tiheästi kansoitettu asujamilla, joka tapauksessa silloin kun naapuristossa asui jokin heimo, joka oli aikoja sitten joutunut perikatoon vihollistensa käden kautta tai mikä on luultavampaa, otettu vangiksi, myyty orjuuteen sekä viety Atlantin yli Amerikan siirtomaihin.
Sellaisia ajatuksia kulki mielessäni, kun seisoin tässä omituisessa huoneessa ja tuijotin kolmea eriskummallista olentoa, jotka olivat niin kauan olleet sen asujamia. Luulen, että toverini mietteet olivat toista laatua. Epäilen, että hän ajatteli sillä hetkellä, oliko mahdollisesti ruumiiden mukana haudattuna jokin aarre. Hän näet vei soihtunsa huoneen jokaiseen nurkkaan ja tutki silmillään jokaista halkeamaa ja rakoa innokkaasti, ikäänkuin olisi hän odottanut jonkin tulevan äkkiä esiin — ehkä pussin kultahiekkaa tai jonkun sellaisen arvokkaan kiven, joita usein tavataan villi-ihmisten huostassa.
Mutta jos hänellä oli joitakin sellaisia toiveita, oli hän tuomittu saamaan pettymyksen osakseen, sillä lukuunottamatta kolmea luurankoa itseään ei paikalta löytynyt minkäänlaista esinettä — ei pukua eikä koristetta.
Kun Ben oli tullut vakuutetuksi tästä ja kun hän vielä kerran oli silmännyt puuhuoneen kolmea vaiteliasta asukasta jätti hän heille hyvästit vakavan hullunkurisella tavalla sekä toivotti heille hyvää yötä.
Me palasimme nyt tulemme ääreen aikoen ruveta nukkumaan, sillä vaikka ei ollut vielä myöhäistä, tunsimme itsemme väsyneiksi päivän retkeilyn jälkeen, ja oikaisten itsemme kuivalle maalle leimuavien puiden ääreen me valmistauduimme yötä varten.
KAHDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU
Me vaivuimme uneen miltei silmänräpäyksessä, mutta en voi sanoa, kuinka kauan me nukuimme. Siihen ei tuntunut kuluneen enempää viittä minuuttia, ja sitten meidät herätti melu, joka oli kyllin äänekäs ja kyllin epämiellyttävä herättääkseen kuolleetkin. Sen muodostivat omituisimmat äänet, mitä olen kuullut eläessäni, eikä kumpikaan meistä voinut selvittää, mikä sen aiheutti, vaikka ei voinut olla epäilystä siitä, että se sai alkunsa jonkunlaisista eläimistä.
Ensin me ajattelimme, että sen saivat aikaan sudet tai pikemmin hyenat ja sakaalit — nämä näet ovat Afrikan susia — ja muutamat äänistä muistuttivat näiden eläinten ääntä, joihin olimme jo tutustuneet kuultuamme niitä joka yö kuningas Dingo Bingon varastohuoneiden ympärillä ja joen rannoilla. Mutta kuului myös muita, toisenlaisia ääniä — kimeitä kiljaisuja ja kissojen naukumista muistuttavia huutoja sekä silloin tällöin lörpöttelyä ja papattamista, joka muistutti ihmisolentojen ääniä tai tarkemmin sanoen mielipuolien tolkutonta puhetta!
Ilmeisesti oli useita olentoja, jotka saivat aikaan nämä äänet, mutta minkälaisia olentoja ne olivat, sitä emme toverini enkä minä voineet mitenkään arvata. Äänet olivat karkeita ja epämiellyttäviä — niiden jokainen sointu oli omiaan synnyttämään kauhua niissä, jotka sattuivat kuuntelemaan niitä — ja ne kauhistuttivat meitä niin pian kuin olimme hereillä kuullaksemme niitä. Me hyppäsimme kumpikin heti ylös ja katselimme ympärillemme säikähtyneinä, odottaen joka hetki, että meidän päällemme hyökättäisiin, mutta vaikka me saatoimme kuulla meteliä joka puolelta, emme me vieläkään voineet nähdä, kuka tai mikä sen sai aikaan. Tulemme hehkui heikosti ja soi meidän nähdä vain hyvin lyhyen välimatkan ympärillemme. Mutta jotta saisimme paremman näköalan, potkaisi Ben koneellisesti puoliksipalaneita puukappaleita, ja siten saatiin aikaan kirkas liekki, joka valaisi koko sen alan, mitä baobabin oksat varjostivat. Vieläkään me emme voineet nähdä mitään, sillä meteli tuli ulkopuolella olevasta synkästä pimeydestä. Mutta me saatoimme huomata, että se tuli kaikilta puolin, takaa yhtä hyvin kuin edestämmekin. Mitä olentoja ne olivatkin, jotka päästivät näitä kauheita ääniä, eivät ne olleet kaikki yhdellä paikalla, ne olivat kaikkialla suuren puun ympärillä; meitä ympäröi itse asiassa suuri lauma niitä — me olimme aivan saarroksissa.
Nyt tuntuivat äänet tulevan kovemmiksi ja lähemmä, ja kun me yhä tuijotimme pimeyteen, rupesimme me erottamaan muutamia loistavia täpliä, jotka säteilivät ja kimaltelivat ikäänkuin liikkuvan tulen säteet. Nämä täplät olivat pyöreitä ja vihertävän hohtoisia. Kun me katselimme niitä, saatoimme me pian sanoa, mitä ne olivat — ne olivat silmiä!
Niin — ne olivat joidenkin eläinten silmiä, vaikka me emme voineet arvata minkälaisten. Meillä oli täysi syy uskoa, että ne olivat villieläinten, ehkäpä petoeläinten. Niiden omistajien villit huudot ja lähestymistapa osoitti tämän todeksi — eläimet näet lähestyivät tullen joka hetki lähemmäksi ja lähemmäksi.
Aivan muutaman sekunnin ajassa ne olivat päässeet niin likelle, että me voimme nähdä ne tarpeeksi selvästi, emmekä enää arvailleet, minkälaisia eläimiä ne olivat. Minä tunsin ne niin pian kun valo saattoi ne minun näkyviini. Tunsin ne siitä, että olin nähnyt muutamia niiden kaltaisia eläinkokoelmassa, ja toverini oli vieläkin paremmin tutustunut niihin — ne olivat paviaaneja. Tämä huomio ei ollut mitenkään sovelias tyynnyttämään niitä pelontunteita, joita niiden äänet olivat synnyttäneet. Aivan päinvastainen oli se vaikutus, jonka ne saivat aikaan. Me tunsimme kumpikin tarpeeksi hyvin näiden eläinten villin luonteen — joka vain on ollut näkemässä niiden käyttäytymistä häkissä, sen täytyy tuntea se tosiasia, että ne ovat pahanilkisimpiä ja hurjimpia olentoja, mitä voi ajatella, sekä erittäin vaarallisia lähestyä. Ja tämä vielä senjälkeen kun ne on kesytetty ja saavat yhtämittaa kokea ystävällisyyttä ihmisen kädestä. Vielä vaarallisempia ovat ne ollessaan alkuperäisissä olopaikoissaan — siinä määrin, että alkuasukkaat eivät milloinkaan mene ilman suurta varovaisuutta niiden metsien läpi, joissa ne asuvat, ja sittenkin vain, jos useita henkilöitä kulkee yhdessä hyvin asestettuina.
Nyt sekä toverini että minä tunsimme hyvin nämä asiat, ja sanoessani, että me olimme pelästyksissämme, kun näimme paviaanien lähestyvän leiripaikkaamme minä vain tunnustan yksinkertaisen totuuden. Me olimme pelästyksissämme ja aika lailla olimmekin — aivan yhtä kauhistuneita kuin olimme olleet leijonan nähdessämme. Me näimme lisäksi, että nämä paviaanit olivat suurinta ja vaarallisinta laatua — Afrikassa on näet useita erilaisia paviaanilajeja. Nämä olivat rumia "mandrilleja", niinkuin saatoimme huomata niiden suurista, paisuneista poskista, jotka olivat väriltään purppuraa ja tulipunaa, mikä loisti selvästi tulemme valossa. Me saatoimme erottaa niiden lähestyessä paksut, sian kärsää muistuttavat kuonot ja keltaisen poskiparran. Me emme ollenkaan epäilleet, minkälaisia vihollisia meillä oli edessämme.
Vaikka näitä rumia eläimiä olisi ollut vain yksi tai pari, olisi hyökkäys niiden puolelta ollut tarpeeksi vaarallinen — paljon vaarallisempi kuin ottelu hyenain tai rajujen verikoirien kanssa, sillä mandrilli on enemmän kuin kummankin veroinen. Mutta millainen olikaan kauhistuksemme huomatessamme, että eläimiä oli suurissa joukoin — itse asiassa oli kokonainen lauma eli heimo siinä, lähestyen meitä kaikilta puolilta. Käännyimmepä mihin tahansa välkkyivät niiden silmät meitä vastaan ja niiden kirjavat naamat loistivat tulen hohteessa. Kaikilta suunnilta kuulin niiden uhkaavia huutoja — niin kimeinä ja kovina, ettemme voineet kuulla omia ääniämme, kun puhuimme toisillemme!
Niiden aikeista ei voinut olla epäilystä; ne lähestyivät ilmeisesti käydäkseen meidän kimppuumme, ja syy, miksi ne eivät kerta kaikkiaan syöksyneet esiin saattoi olla se, että ne jotenkin pelkäsivät lähestyä tulta tai ne eivät mahdollisesti olleet vielä päässeet mielessään selville siitä, minkälaisia vihollisia me olimme.
Ei ollut kuitenkaan todennäköistä, että tuli pitäisi ne poissa pitkän aikaa. Ne tottuisivat siihen pian, ja ne näyttivätkin itse asiassa saavan joka hetki rohkeutta sekä tulivat lähemmä ja lähemmä.
Mitä oli tehtävä? Sellaista joukkoa vastaan me emme voineet puolustaa itseämme viittä minuuttiakaan, vaikka olisimme olleet kuinka hyvin asestetut. Voimakkaat eläimet olisivat lyöneet meidät maahan silmänräpäyksessä ja repineet meidät palasiksi vahvoilla sian torahampaita muistuttavilla iskuhampaillaan. Puolustus olisi turhaa — ei ollut muuta tapaa välttää niitä kuin koettaa päästä pois paikalta.
Mutta miten? Puuhun kiipeäminen ei hyödyttäisi meitä, vaikka se oli pelastanut meidät leijonalta. Nämä mandrillit osasivat kiivetä paremmin kuin me; ne saavuttaisivat meidät pian ja repisivät meidät palasiksi oksien keskellä.
Sitten me ajattelimme juosta avoimelle kentälle ja päästä pulasta pakenemalla. Luultavasti me olisimme tehneet yrityksen, mutta käännyimmepä minne puolelle tahansa, näimme me, että paviaanit olivat tiellä — niistä oli muodostunut täydellinen kehä ympärillemme, useita rivejä vahva. Jos olisimme yrittäneet päästä niiden lävitse, oli selvää, että ne olisivat käyneet meihin käsiksi ja vetäneet meidät kumoon. Lyhyesti sanoen, me olimme saarretut, ja meidän peräytymistiemme oli katkaistu.
Me olimme täydellisessä pulassa, emmekä voineet keksiä mitään pakokeinoa. Ja kuitenkin oli paikallemme jääminen samaa kuin varma päällekarkaus, sillä joka hetki uhkaavat rivit sulkeutuivat tiukempaan ympärillemme päästäen yhä samoja kauheita huutoja, mitkä luultavasti olivat osaksi tarkoitetut pelottamaan meitä, osaksi rohkaisemaan itse kutakin hyökkäämään. Minä olen hyvin varma siitä, että jollei vain olisi ollut tulta, joka epäilemättä tarjosi niille omituisen näyn, ne eivät olisi tuhlanneet aikaa hyökätessään, vaan olisivat syöksyneet päällemme kerta kaikkiaan. Mutta tuli, jota ne yhä näyttivät katselevan jonkinmoisella epäluulolla, pidätti niitä hyökkäämästä.
Huomatessaan tämän mietti toverini keinoa saada ne yhä enemmän pelästyneiksi ja kehoittaen minua seuraamaan hänen esimerkkiään hän tempasi yhden leimuavista puukappaleista ja syöksyen lähimpänä olevia kohti heilutti kekälettä niiden naaman edessä. Minä tein niinkuin näin hänenkin tekevän, mennen vain vastakkaiselle puolelle vastustajiemme piiriä.
Tempulla oli vaikutuksensa. Paviaanit peräytyivät tätä omituista hyökkäysmuotoa, mutta eivät niin suinpäin, että olisivat antaneet toivoa siitä, että me olisimme kyenneet ajamaan ne kokonaan pois. Päinvastoin, heti kun me pysähdyimme, ne pysähtyivät myöskin, ja kun me palasimme tulta kohti vaihtaaksemme kekäleemme toisiin, seurasivat ne meitä ja tulivat yhtä likelle kuin ennenkin. Ja päälle päätteeksi ne kävivät yhä raivokkaammiksi ja meluavammiksi, sillä se asia, ettemme olleet loukanneet yhtään niistä, opetti niitä pitämään tulisia kekäleitämme vaarattomina aseina, niin ettei niitä enää tarvinnut pelätä. Me uudistimme tempun useamman kuin yhden kerran, mutta piankaan se ei enää herättänyt niissä pelkoa, ja meidän oli heilutettava soihtuja aivan niiden kuonojen edessä, ennenkuin saimme ne kääntymään, ja pakenemaan luotamme.
"Tämä keino ei menettele, Vilho", sanoi toverini äänellä, joka ilmaisi hänen levottomuuttaan, "ne eivät juokse tiehensä, poika! Minä koettelen niitä laukaisemalla niitä vastaan vanhan tuliluikun — ehkä se saa ne hieman liikkeelle."
"Anna-kuningatar" oli kuten tavallista ladattu pienillä ammuksilla, ja me olimme ajatelleet ampua apinoita, kun ne ensi kertaa tulivat näkyviin. Mutta me tiesimme, että pienet ammukset vain pistäisivät niitä tekemättä mitään todellista haittaa ja siis tekisivät ne raivoisemmiksi sekä lepyttömämmiksi. Me olimme sentakia luopuneet pyssyn laukaisemisesta, kunnes koettaisimme kekäleiden vaikutusta.
Nyt oli Ben kuitenkin päättänyt, että ainakin yksi vastustajistamme saisi maksaa pahantyönsä. Minä näin hänen lykkäävän latasimen pyssyyn — aivan niinkuin hän oli tehnyt ladatessaan pyssyn leijonan varalle.
Muutamissa sekunneissa tuli hän valmiiksi, ja sitten hän astui eteenpäin, kunnes seisoi lähellä uhkaavaa mandrilliriviä, jolloin hän ojensi aseensa erästä suurinta kohti ja laukaisi.
Tuskan huuto ilmaisi, että hän oli tähdännyt hyvin, ja suuri eläin näkyi sätkyttelevän maassa sekä taistelevan kuoleman tuskissa, sill'aikaa kun joukko sen tovereita syöksyi esiin kaikilta sivuilta ja kokoontui sen ympärille. Samalla hetkellä olin minä laukaissut pistoolin ja haavoittanut toista, joka niinikään tuli myötätuntoisen joukon keskipisteeksi.
Ben ja minä juoksimme laukaistuamme aseemme takaisin tulen luo. Oli mahdotonta ladata pyssyä uudestaan, kun latasin oli paviaanin ruumiissa, mutta vaikka meillä olisi ollut tusina latasimia, ei meillä olisi ollut aikaa käyttää niitä. Laukaustemme vaikutus, niin tuhoisia kun ne olivatkin olleet, oli aivan vastakkainen kuin olisi saattanut odottaa. Sensijaan että ne olisivat peloittaneet hyökkääjiämme, olivat ne vain lisänneet niiden rohkeutta ja nyt eläimet jättivät toverinsa sekä ryhtyivät uudestaan hyökkäämään kaksistuneella raivolla ja ilmeisesti päättäen suorittaa välinsä meidän kanssamme pitemmittä puuhitta.
Me näimme, että ratkaisukohta oli tullut; minä olin siepannut suurimman kekäleistä, ja toverini piti muskettia tukki ylöspäin käännettynä, ollen itse valmiina jakelemaan iskuja ympärilleen. Mutta mitä olisivat nämä hyödyttäneet sellaista joukkoa vastaan? Meidät olisi pian voitettu ja vedetty maahan — niin ettemme ikinä enää olisi päässeet jaloillemme, vaan olisivat nuo kauheat hampaat repineet meidät palasiksi, nuo, jotka kirskuivat ja uhkasivat ympärillämme.
Ja tämä olisi aivan varmasti ollut kohtalonamme, jollei tuolla hetkellä meille olisi tarjoutunut tilaisuutta päästä vaarallisesta asemastamme.
Tilaisuus oli itsestään tarjolla, ja oli omituista, ettemme olleet ajatelleet sitä ennemmin.
Juuri kun epätoivomme oli kukkuroillaan, odottaessamme jokaisen hetken olevan viimeisemme, sattuivat silmämme kääntymään mustaa oviaukkoa kohti, joka avautui puun sivussa — siinähän oli kuolleiden asunnon sisäänkäytävä. Se oli yhä avoinna, sillä me emme olleet panneet takaisin kaarnakappaletta paikoilleen, vaan se oli siinä, mihin olimme sen sysänneet maahan ulkopuolelle. Me näimme kumpikin oven samalla hetkellä ja huomasimme siinä heti paikalla keinon päästä pakoon — me näet huusimme kumpikin yhteen ääneen ja syöksyimme sitä kohden yhdessä.
Vaikka sisäänkäytävä oli ahdas, pääsimme me nopeasti sen lävitse. Kaniini olisi tuskin voinut liukua nopeammin luolaansa, ja ennenkuin yksikään vainoavista mandrilleista saattoi iskeä hampaitaan liepeisiimme, olimme me päässeet sisälle ja olimme taas luurankojen seurassa.
KOLMASKYMMENES LUKU
Ei pidä luulla, että me katsoimme olevamme turvassa. Me olimme vain turvassa sillä hetkellä, koska meidän katoamisemme puun onteloon, ollen äkillinen ja odottamaton, oli saanut mandrillit ällistyksiin, niin etteivät ne olleet seuranneet meitä puun sisälle. Siitä huolimatta ne olivat syöksyneet jälkeemme — niiden koko joukko tuli meidän kintereillämme — ja niiden mielenosoituksista kävi ilmi, etteivät ne viivyttelisi kauan vaan hyppäisivät ovesta sisään ja kävisivät kimppuumme. Ne olivat jo aivan sisäänkäytävällä ja uhkasivat meitä ulkopuolelta äänekkäästi mölisten. Seuraavalla hetkellä saatoimme odottaa niiden ryntäävän päällemme.
Sisäänkäytävä oli vielä auki — ovilaatta oli ulkopuolella, emmekä me uskaltaneet mennä hakemaan sitä — meillä ei ollut mitään, jota olisimme käyttäneet ovena — ei mitään, jonka avulla olisimme voineet estää eläimet tulemasta. Kaikki, mitä saatoimme keksiä, oli seisoa sisäänkäytävällä ja puolustaa sitä parhaamme mukaan, Ben pitkällä musketilla ja minä kekäleellä, josta yhä pidin kiinni, mutta joka ei enää leimunnut, joten sitä saattoi käyttää vain nuijana. Jos nämä aseet pettäisivät, olisi meidän ollut otettava veitsemme ja taisteltava parhaamme mukaan. Mutta me tiesimme, että jos paviaanit kerran pääsisivät sisälle, niin että ne saattoivat piirittää meidät, ei meillä olisi pitkää aikaa elettävänä.
Kiljuvat pedot olivat kaikki tulleet lähelle, ja me saatoimme nähdä ne selvästi puukappaleiden loimussa. Ne täyttivät koko alan, joka oli puunrungon ja tulen välillä, ja mikäli me saatoimme arvostella niiden lukumäärää, oli niitä kuutisenkymmentä. Ne tanssivat hulluina ympäri, päästäen äänekkäitä valitushuutoja ikäänkuin ne olisivat surreet kaatuneita tovereitaan, sitten puhjeten meluisampiin huutoihin, jotka ilmaisivat raivoa ja kostonhalua. Ne eivät olleet vielä tehneet rynnäkköään sisäänkäytävää vastaan, mutta suuri joukko niitä seisoi tai pikemmin juoksenteli sen edustalla ilmeisesti odottaen vain jotakin merkkiä syöstäkseen eteenpäin.
Me seisoimme tuskaisina odottaen ja pitäen aseemme valmiina paiskaamaan hyökkääjät takaisin. Me tiesimme, ettemme voineet tehdä mitään enempää kuin "sohia" niitä, ja me olimme huolissamme tuloksesta. Huolimatta kaikista ponnistuksistamme joku niistä saattoi päästä ohitsemme, ja silloin meidän kimppuumme hyökättäisiin takaapäin joten meidät tietysti voitettaisiin ja tapettaisiin.
"Jos vain pääsisimme oveen käsiksi", sanoin minä katsoen kaarnankappaletta kohti, jonka saattoi nähdä siinä, missä se oli ulkopuolella.
"Se ei ole mahdollista", vastasi Ben, "nuo törkeät elukat ovat kaikki sen ympärillä — ne repisivät meidät palasiksi, jos vain näyttäisimme nenäämme ulkopuolella. Hiisi minut vieköön, Ville, jollen ole keksinyt keinoa — me tulemme toimeen ilman ovea — sinä torjut niitä sill'aikaa kun minä täytän aukon. Otahan tästä pyssy — se on parempi kuin puukappale — katso tarkasti, poika! — iske ne takaisin — tällä tavalla!"
Ja siten Ben yhä ohjaili minua kauan sen jälkeen kun hän oli antanut musketin minun käsiini. Minä huomasin, että hän oli livahtanut taakseni, mutta en voinut arvata mitä tarkoitusta varten. Mutta eihän minulla ollut aikaa arvata, kun paviaanit nyt olivat päättäneet päästä väkisin sisään, ja tarvittiin kaikki voimani sekä taitavuuteni pidättämään niitä pyssyn piipun avulla. Yksi toisensa jälkeen hyppäsi kapean oviaukon astuimelle, ja yhden toisensa jälkeen lähetin minä kierien jälleen takaisin niiden iskujen avulla, joita annoin kaikella voimalla, minkä saatoin koota käsivarsiini. Näitä iskuja minun oli pakko toistaa yhtä nopeasti kuin seppä toistaa vasaran iskuja hevosta kengitettäessä.
Minä en olisi voinut jatkaa sellaista ruumiin harjoitusta kauan aikaa. Minä olisin pian käynyt lopen uupuneeksi siitä, ja silloin leppymätön joukko olisi syössyt sisään. Mutta minun ei ollut välttämätöntä ponnistella kovin kauan, sillä juuri silloin tunsin toverini tunkeutuvan ohitseni sisäänkäytävää kohti joka seuraavalla hetkellä pimeni. Vain muutamista raoista saatoin minä erottaa liekit ulkopuolelta, ja ainoastaan näiden kautta valo pääsi huoneeseen!
Mikä oli saanut aikaan keskeytyksen? Mikä tukki sisäänkäytävän? Oliko se toverini ruumis? Panisiko hän siten itsensä alttiiksi ulkopuolella olevan raivostuneen joukon hyökkäyksiä vastaan?
Ei ollenkaan siten. Ben Brace ei ollut niin tuhma, että olisi uhrannut henkensä sellaisella turhanpäiväisellä tavalla, ja ojentaessani käteni sekä koskettaessani mustaa ainesjoukkoa, joka nyt oli asetettu meidän ja vaaran väliin, minä ymmärsin, mikä se oli. Siinä oli yksi pahantekijöistä!
Siinä ei ollut enempää eikä vähempää kuin yksi muumioista, johon Ben oli käynyt käsiksi ja käännettyään sen kaksinkerroin tunkenut yks' kaks' sisäänkäytävään, minkä se täytti melkein alhaalta ylös.
Sulku ei ollut vielä täydellinen, ja toverini livahti takaisin hankkimaan toista samanlaista, kehotettuaan minua pitämään edellistä paikallaan. Hän toi pian toisen ja käännettyään sen kaksinkerroin niinkuin hän oli tehnyt edellisellekin sekä sullottuaan sen sopivan kokoiseksi ja muotoiseksi ollenkaan välittämättä luiden katkeamisesta ja nivelten ritisemisestä hän työnsi sen toisen viereen, kunnes molemmat likistyivät toisiinsa ja sulkivat oviaukon täydellisesti!
Sellainen näky olisi saattanut olla kylläkin naurettava — huolimatta paikan pyhästä luonteesta — mutta emme toverini enkä minä olleet huvinäytelmätuulella. Asiaintila oli yhä vielä liian vakava, ja vaikka ajatus luurankosulusta oli hyvä, emme olleet vielä vakuutetut turvallisuudesta. Tilamme saattoi suoda meille vain hetkellisen hengähdysajan, sillä me pelkäsimme, että rajut vastustajamme kävisivät hampainensa muumioiden kimppuun ja hävittäisivät pian suojamuurin, joka oli välillämme.
Ja tämän ne varmaan olisivat tehneet, jollei avuksemme olisi tullut muuan temppu, joka johtui mieleemme. Temppu oli siinä, että me jätimme kaksi pientä aukkoa, josta me yhä saatoimme sohia vihollisiamme ja pitää niitä loitolla. Pahantekijäin ruumiiden välissä oli kaksi rakoa, ja nämä muokattiin pian sopivan kokoisiksi, niin että toisen kautta saattoi työntää musketin ja toisen kautta puukappaleen. Pitämällä näitä aseita yhtä mittaa toimessa me saatoimme työntää eläimet takaisin, kun ne tulivat kyllin lähellä tarttuakseen kiinni meidän luurankosulkuumme.
Onneksi suippeni oviaukko huoneesta ulos päin — aivan kuin linnoituksen ampuma-aukko — ja tämän takia ruumiit olivat likistyneet kiinteästi sivuja vastaan kummallakin puolen, niin että vaikka olisi ollut helppoa poistaa ne sisäpuolelta, olisi tarvittu voimakasta nykäisyä vetämään ne ulospäin. Siksi olisimme me aivan turvassa, niin kauan kuin saatoimme estää mandrillit repimästä ne palasiksi.
Me saimme olla yhtämittaisessa työssä enemmän kuin tunnin ajan, työntäen aseitamme edestakaisin niin kuin pari sahuria. Mutta vihdoin kävivät ulkopuolella olevan vihollisen hyökkäykset heikommiksi ja hajanaisemmiksi. Apinat rupesivat huomaamaan, etteivät ne voineet saada syntymään sisäänkäytävää, ja kun useimmat olivat tähän mennessä saaneet hyvän iskun päähänsä tai kylkiluittensa väliin, eivät ne olleet niin innokkaita koettamaan uudelleen.
Mutta vaikka ne lopulta luopuivat yrityksistään murtautua kimppuumme saatoimme me yhä kuulla niiden äänen niinkuin ennenkin. Me emme voineet enää nähdä niitä, sillä tuli oli sammunut ja kaikki oli pimeätä sekä ulkona että sisällä.
Ei yksikään valosäde tullut ulottuvillemme miltään puolelta, ja me kulutimme yön keskellä täydellistä pimeyttä sekä synkkyyttä.
Mutta ei hiljaisuudessa; koko yön jatkoi joukko kuorossa huutoaan, ulvomistaan ja valitustaan, ja vaikka me kuuntelimme tarkkaavasti toivoen saavamme kuulla joitakin lähdön merkkejä, eivät korvamme tulleet palkituiksi millään sellaisilla äänillä.
Se oli varmaan epämiellyttävimpiä öitä, mitä toverini tai minä olimme ikänä viettäneet. Minun ei tarvitse sanoa, ettei kumpikaan meistä nukkunut; meillä ei ollut silmänräpäyksenkään unta koko tuon loppumattomalta tuntuvan yön aikana, eikä Morfeuksen itsensäkään olisi ollut mahdollista nukkua sellaisten olosuhteiden vallitessa. Me olimme kuulleet siitä lepyttömästä mielenlaadusta, jota eivät osoita ainoastaan mandrillit, vaan muutkin paviaanisukuiset apinat, kun vihollinen on hyökännyt niiden kimppuun; me olimme kuulleet, että kun niiden kostonhalu kerran on syttynyt, ei se tyynny, ennenkuin sen esine joko tulee heidän uhrikseen tai sitten pääsee kokonaan pakoon heidän ulottuviltaan. Apinoiden suhteen ei asianlaita ole sama kuin leijonien, puhvelien sarvikuonojen tai muiden vaarallisten eläinten, joita saattaa tavata Afrikan metsissä. Kun vihollinen on näkymättömissä, näyttävät kaikki nämä eläimet unohtavan hyökkäyksen, joka ehkä on tehty niitä vastaan, tai ainakin luopuvat pian vihamielisistä aikomuksistaan. Niin ei ole paviaanien laita. Näillä kauheilla olennoilla on paljon parempi äly kuin tavallisilla nelijalkaisilla. Itse asiassa ne omaavat jossakin määrin harkitsemiskykyä, ja vaikka se onkin paljoa huonompi verrattuna inhimilliseen älyyn, on se kuitenkin täsmälleen samanluonteista.
On joitakin ihmisiä, jotka luulevat tämänlaisen väitteen tekemisen vivahtavan pyhyydenloukkaukseen. Mutta on olemassa hyvin heikkoälyisiä ihmisiä, jotka pelkäävät katsoa tieteellistä ajattelutapaa suoraan kasvoihin, ettei se ehkä vastustaisi jotakin mielioppia, jota he ovat pitkän aikaa tottuneet uskomaan. Sellaiset ihmiset kieltävät rohkeasti mitä varmimmat tosiasiat, jotka voidaan panna merkille sekä geologisessa että eläinmaailmassa, eivätkä he epäröi antaa kovia nimityksiä niille, joilla on suoruutta tunnustaa nämä tosiasiat. On nurinkurista sanoa, ettei apinoilla ole harkintakykyä; ei kukaan ihminen voisi seisoa viittä minuuttia apinahäkin edessä tulematta tästä tosiasiasta vakuutetuksi.
Paviaaneissa ei harkintakyky ole niin hyvin kehittynyt kuin muutamissa muissa apinasuvun lajeissa niinkuin suuressa orangutangissa ja simpanssissa, mutta kaikesta tästä huolimatta Ben Brace ja minä tiesimme, että se oli kylliksi hyvä, jotta ne kykenivät täydelleen ymmärtämään tilanteen, jossa me olimme sekä tietämään, ettemme me mitenkään voineet päästä pakoon puussa olevasta vankilastamme kulkematta niiden silmien ohitse. Me tiesimme myöskin, että niiden intohimot olivat vielä voimakkaammat kuin niiden ajatusvoima ja että sellaisen loukkauksen jälkeen, minkä me olimme osoittaneet niille tappamalla yhden joukosta — ehkä heimon kunnioitetun johtajan — ja haavoittamalla toista sekä antaen voimakkaita "töyttäyksiä" melkein kaikille joukkueen jäsenille, että tämän kaiken jälkeen ei ollut ollenkaan todennäköistä, että ne sallisivat meidän päästä pakoon ensin koettamatta pitkän piirityksen vaikutusta meihin.
Jos asianlaita oli oleva näin, ei meillä voinut olla mitään toiveita pakoonpääsystä. Mandrillit saattoivat pysyä paikalla niin kauan kuin niitä miellytti. Jotkut saattoivat mennä pois hakemaan ruokaa ja juomaa, sill'aikaa kun toiset pitivät vahtia, ja siten ne voivat vuorotella toistensa kanssa. Mitä itse ravinnon hankkimiseen tulee, oli juotavaa saatavissa aivan läheltä — mainiosta lähteestä, jonka luona me olimme syöneet illallisemme — vaikka siihen nähden mitä hyötyä siitä olisi saattanut olla meille, se olisi yhtä hyvin voinut olla viidenkymmenen mailin päässä. Ruokaa saattoivat apinat myöskin helposti hankkia metsistä, jotka olivat aivan kukkulan juurella tai voivat ne elättää itseään baobabin suurilla hedelmillä, mitkä olivat niiden erikoista mieliravintoa, niin että niitä sen johdosta sanotaan apinan leipähedelmiksi. Toverini ja minä epäilimme nyt todenteolla, että suuri puu oli niiden tavallinen kokoontumispaikka — niiden nukkuma- tai olopaikka — ja että ne olivat juuri kotimatkalla — retkeiltyään päivänsä metsissä — silloin, kuin ne ensi kertaa tapasivat meidät. Tämä seikka saattoi olla syynä siihen villiin, aivan aiheettomaan hyökkäykseen, johon ne yht'äkkiä olivat ryhtyneet meidän leiriämme vastaan.