KOLMASKYMMENESYHDEKSÄS LUKU
Minä aloin saada toivoa orjakapteenin ja hänen perämiehensä käyttäytymisestä. Heidän pelkonsa kasvoi, kun he näkivät kutterin levittävän purjeensa ja alkavan halkoa vettä. Liike oli niin nopea, että laiva ei ilmeisesti ollut odottanut kunnes saisi ankkurinsa ylös, vaan oli hakannut ankkuriköyden poikki! Niin sanoivat "Pandoran" miehet.
Perämies näytti yllyttävän päällikköään johonkin epätoivoiseen toimenpiteeseen. Hänen sanansa olivat, mikäli minä kuulin ne: —
"Me emme pääse sen ohi — siitä ei ole hyötyä, kautta — toinen keino on ainoa mahdollisuutemme — vuorovesi on käsillä — ei ole mitään vaaraa!"
"Koeta sitä sitten!" oli kapteenin vastaus; "Meidät otetaan kiinni joka tapauksessa, jollemme tee niin, ja kautta —, minä menisin mieluummin palasiksi riuttaan kuin soisin että tämä verinen — saisi minut kiinni."
Rienaava keskustelu loppui, ja perämies kiiruhti antamaan joitakin määräyksiä miehistölle.
Minä en tietänyt, mitä he aikoivat tehdä, mutta muutamia minuutteja myöhemmin minä huomasin, että "Pandora" äkkiä muutti suuntaansa ja ohjasi suoraan kutteria kohti! Olisi voinut luulla, että se aikoi ajaa suoraan tämän päälle tai saadakseen laukauksen sen ampumaluukuista. Epäilemättä hämmästyi sotalaiva tästä tempusta, niinkuin monet orjalaivan omista miehistäkin.
Mutta perämiehellä, joka oli neuvonut tekemään tämän liikkeen, oli hulluudessaan jotakin järjellistä. Hänen tarkoituksensa ei ollut syöksyä turmioon, niin varma kuin se olisi ollutkin, ja ennenkuin "Pandora" oli purjehtinut kolmea kaapelinmittaa uuteen suuntaansa, nähtiin sen kääntyvän ympäri, kunnes tuuli kävi sen leveältä puolelta, ja sen raine osoitti taas maata kohti.
Temppu oli yhä arvoituksena useimmille orjalaivan miehille, jotka tietysti toimivat vain totellen käskyjä. Heissä oli kuitenkin muutamia päällystönsä luottamusta nauttivia, jotka tiesivät tarkoituksen.
Risteilijä ei ilmeisesti sitä tietänyt. Epäilemättä ajatteli sen komentaja, että parkki aikoi takaisin joelle, sillä se oli nyt suunnattu tätä kohti. Nähdessään, ettei se voinut päästä pakoon merelle, luopui se yrityksestä, ja sen miehistö oli päättänyt laskea laivansa joko takaisin joelle tai johonkin rannalle, aikoen lähteä pois siitä ja paeta veneisiin. Vain siten saattoi kutterin komentaja selittää parkin omituisen liikehtimisen. Hän ei ollenkaan epäillyt mitään sotajuonta, sillä ei näyttänyt olevan mitään mahdollisuutta yrittää semmoista. Mutta kutterin komentaja oli erehtynyt. Sotajuoni oli kyseessä, eikä kulunut kahtakymmentä minuuttia sen jälkeen, kun se suoritettiin komentajan silmien edessä, epäilemättä hänen kummastuksekseen ja mielenkarvaudekseen. Joskin orjakapteenilta ja hänen apulaiseltaan puuttui inhimillisyyttä, ei heiltä puuttunut merimiestaitoa, ja heidän suurempi rannikon tuntemisensa pani heidät nyt parempaan asemaan.
Niin pian kuin huomattiin, että orjalaiva oli kääntynyt ja suuntautui takaisin jokea kohti, muutti risteilijäkin suuntaansa ja seurasi perässä. Tietysti se kiiruhti kaikin voimin odottaen täydellä todella joko kaappaavansa parkin heti tai ajavansa sen joelle, jossa siitä tulisi helppo saalis. Nyt pelkäsivät kutterin miehet vain, että orjalaivan miehistö joko upottaisi parkin tai sytyttäisi sen lähtiessään tuleen. Kaappausrahojen ajatus mielessään oli tämä seikka heidän suuri pelonaiheensa. Mutta he olivat päättäneet olla antamatta aikaa laivan upottamiseen tai polttamiseen, ja joka mies ponnisti sotalaivalla lisätäkseen vauhtia.
Olen maininnut, että tyynen puolella oli riutta: sitä pitäisi pikemmin sanoa matalikoksi, koska se oli eräänlainen mutainen hiekkasärkkä, jonka joessa oleva virta oli muodostanut, ja se ulottui vinosti mereen pitkän matkaa — se oli tavallaan matala niemimaa. Nyt oli tämä hiekkasärkkä tavallisesti veden peitossa siinä kohdassa, jossa se yhtyi maahan, ja vuoroveden ollessa korkeimmillaan saattoi tavallisen kokoinen laiva kulkea pienoiskannaksen yli ja päästä merelle pitkän vesialueen läpi, joka oli hiekkasärkän ja rannan välillä. Sen saattoi tehdä vain korkean veden aikana sellainen alus, joka kulki melkoisen syvässä.
Takaa-ajo oli kestänyt noin kymmenen minuuttia — toinen laiva seurasi toista aivan vanavedessä. Parkki oli nyt aivan lähellä maata näyttäen aikovan laskea sisään joen suusta, kun taas kutteri oli puoli mailia perässä aivan vastapäätä matalikon pitkittäistä syrjää.
Tällä hetkellä orjalaiva irroitti tuulen alla olevat ohjausköytensä — sen kokka kääntyi, kunnes tuuli oli suoraan perässä, ja laiva oli aivan riutan takana. Tällöin oli tuskan hetki sen miehistön keskuudessa. Seuraavalla hetkellä se ajaisi kiinni tai pääsisi vapaaksi. Seuraavalla hetkellä se olisi avuttomana pohja auki Afrikan hiekan keskellä tai sitten se olisi vapaana ja esteettömänä matkallaan Amerikan rannoille!
Tällä kertaa riemuvoitto oli pahuuden voimilla. Parkki raapi pohjallaan hiekkaa, mutta pääsi onnellisesti läpi. Ratkaisu oli tapahtunut, ja roistomaisen miehistön käheä riemuhuuto ilmoitti voiton!
Pitempi takaa-ajo oli hyödytön. Kutteri nousi yhä hiekkaisen matalikon reunaa — hitaasti, sillä tuuli ja vuorovesi olivat sitä vastaan, kun taas parkki pyyhälsi kaikki purjeet nostettuina vastakkaista sivua alaspäin kahdentoista solmuvälin nopeudella tunnissa!
Risteilijän tykeistä ammuttiin laukauksia, mutta pienellä tuloksella — murtunut pyöröpuu ja yksi tai pari katkennutta köyttä köysistössä olivat helposti korjatut. Ennenkuin kutteri saattoi kääntyä ja päästä merelle, oli orjalaiva kaukana, kaukana poissa taivaan rannan reunaan päin suunnattuna!
NELJÄSKYMMENES LUKU
Kutteria me emme nähneet enää milloinkaan. Kun aurinko nousi, ei ollut yhtäkään purjetta näkyvissä, vaan orjalaiva kulki yksinään läntistä suuntaansa hiljaisessa, vienossa tuulessa ja kokonaisen purjepilven varjossa. Epäilemättä oli kutteri luopunut takaa-ajosta lähellä rannikkoa, sillä sen edellinen kokemus oli opettanut sille, että sellaisen kevyen tuulen puhaltaessa se ei vetänyt vertoja parkille. Se näki, että toinen oli paennut — että olisi hyödytöntä seurata sitä Atlantille, ja sen oli tästä syystä pakko mennä etsimään muita orjalaivoja, jotka ehkä eivät osoittautuisi niin nopeiksi kuin "Pandora". Asian näin ollen oli takaa-ajosta luovuttu, ja parkki saattoi nyt vapaasti kulkea laajan Atlantin valtameren yli sekä toimittaa ihmislastinsa Brasilian rannoille. Olisi pelkkä sattuma, jos sille sattuisi vielä keskeytys. Mahdollisesti saattoi englantilainen sotalaiva Etelä-Amerikan laivueesta vielä saavuttaa sen, mutta paljoa todennäköisemmin se löytäisi tiensä johonkin rauhalliseen Brasilian pikku satamaan — tai Kuubaan, jos se piti sitä parempana — missä se olisi aivan tervetullut ja missä sen omistaja ei kohtaisi vähintäkään vaikeutta myydessään viisisataa "paaliansa", vieläpä kymmenkertaisenkin määrän, jos hänellä olisi ollut.
Tällainen osa oli "Pandoralle" luultavasti tulossa. Sen matka tulisi olemaan menestyksellinen; viisisataa uutta onnetonta olentoa oli paisuttava orjalaumojen rivejä — sen kapteeni rikastuisi — sen miehistö saisi palkintonsa ja eläisi jonkun aikaa hillittömässä irstailussa — ja kaikki tämä tapahtui kaiken inhimillisen oikeuden — kaikkien siveellisten periaatteiden kustannuksella.
Mitä välittivät he siitä, kapteeni tai miehistö? He tiesivät, että hallitukset katsoivat sormiensa lävitse heidän lainloukkauksiaan — että jotkut avoimesti hyväksyivät ne — vieläpä olivat jotkut näistä raaoista veitikoista kylliksi älykkäitä, tietääkseen että Ison Britannian hallituksen puolelta osoitetut näennäisesti vakavat yritykset olivat lopulta kuitenkin vain teeskennellyn vakavia — pelkkiä valtiollisia verukkeita — sotajuonia Amerikan tasavaltaisuutta vastaan. Niin, muutamat näistä raaoista veitikoista tiesivät homman olevan petkutusta — tiesivät myöskin, että ne summat, jotka Iso Britannia vuosittain kulutti toimettoman hovin raakalaisylellisyyteen, olisivat riittäneet pysäyttämään orjakaupan yli koko maailman — mutta että tämä yletön tuhlaaminen sensijaan vain synnytti orjia — valkoisia orjia, vieläpä paljon suuremman määrän kuin kaikki neekerit, jotka milloinkaan olivat menneet Atlantin yli. Niin, monella näistä raaoista veitikoista oli kylliksi älyä ymmärtääkseen sellaisia asioita, ja sentakia on vähemmän ihmeteltävää, että he olivat joutuneet tähän häikäilemättömän lainsuojattoman elämään. Lisäksi, kun vain onnistuttaisiin, niin meren toisella puolen ei oltaisi ollenkaan pahantekijöitä. Rikas kippari asettuisi siellä kauppiasruhtinaiden joukkoon. Hän pääsisi parhaaseen seuraan, ja hänet otettaisiin hyvin vastaan. Ei merkitsisi mitään, että hänen kätensä olisi verentahraama ja hänen otsallansa syyllisyyden leima. Meidän päiviemme kuninkaat, ruhtinaat ja keisarit ovat samalla tavoin polttomerkillä varustetut, mutta kaikesta siitä huolimatta naisen hieno, valkea käsi on halukas tarttumaan heidän käteensä ystävyyden ja hyväksymisen sydämellisessä syleilyssä. Kun maailman silmien edessä on sellaisia korkeita esimerkkejä, ei ole ihme, että on orjakauppiaita — ei ihme, vaikka olisi merirosvoja. On vain omituista, että näitä ei ole enää.
"Pandoran" miehet olivat iloisia ja hauskalla päällä, kun he näkivät kutterin katoavan taivaanrannan alapuolelle ja huomasivat, että se luopui takaa-ajosta. Heidän työnsä tulisi nyt olemaan mitä helpointa, sillä purjehdus Atlantin poikki Guinean lahdesta Brasiliaan on helpoimpia matkoja merimiehelle. Pasaadituulet puhaltavat melkein aina hänen edukseen. Kunnossa oleva alus kiitää tasaisesti pitkin merenpintaa, ja purjeita tarvitsee vain harvoin muuttaa. Matka tuntuu enemmän jonkun hiljaa virtaavan joen virrassa sohimiselta kuin matkanteolta leveän aaltoilevan Atlantin pinnan yli.
Voi! Vaikka me kuljimme tasaisesti, ei matka suinkaan ollut miellyttävä ajanjakso minun elämässäni. Minun oli oltava läsnä yhtämittaisen kärsimyksen näyttämöllä; joka päivä — niin, joka tunti kouristi tuska sydäntäni sillä ei kulunut tuntiakaan, ilman jotakin tuskallista näytelmää aluksemme "puolikannen" kurjien asukasten keskuudessa.
Minun ei tarvitse tässä kuvailla orjalaivan tavallisia kärsimyksiä. Niistä on kerrottu monissa kirjoissa, ja minä luulen, että sydäntäsärkevimmät tarinat, mitä on kerrottu eivät ole hiukkaakaan liioitellut. Omat kokemukseni saavat minut vakuutetuksi siitä, että useimmat niistä ovat totuuden rajojen sisäpuolella. "Pandoralla" näitä kurjia raukkoja kohdeltiin niinkuin on tavallista muissakin orja-aluksissa. Heitä pidettiin alhaalla, tiheään sullottuina ja ilman mitään laitoksia nukkumista tai edes pitkällään oloa varten. Heidän oli pakko kasautua yhteen ja maata toinen toisensa päällä! Heillä ei ollut edes tarpeeksi tilaa istua kaikki yhtaikaa, ja ilma, jota heidän oli pakko hengittää, oli pilaantunutta sekä kaikkia terveysopin periaatteita uhmaavaa. Heitä syötettiin ja juotettiin aivan niinkuin maanviljelijä ruokkisi sikojaan tai karjaansa ja itse asiassa heitä kohdeltiin kaikissa suhteissa niinkuin karjaa, kun sitä viedään meren poikki — ehkä ei aivan niinkään hyvin. Eläintenkään suhteen ei olisi menetelty niin julmasti. Heitä päästettiin kannelle vain neljä tai viisi kerrallaan ja ainoastaan muutamiksi minuuteiksi, minkä jälkeen heidät pakotettiin pitemmittä mutkitta sukeltamaan takaisin inhoittaviin asuntoihinsa, ja armoton ristikko suljettiin heidän jälkeensä.
Ristikon yläpuolella oli vartija ladattuine musketteineen ja pistimineen; jälkimäistä käyteltiin mitä mielivaltaisimmalla ja julmimmalla tavalla. Tarkoituksena oli saattaa nuo kurjat raukat sellaisen pelon valtaan, että se olisi lamauttanut kaikki salaliiton tai kapinan yritykset, sillä näitä pelätään joskus orjalaivalla.
Tietysti sellainen kohtelu pian saavutti tarkoituksensa. Muutamissa päivissä oli ilmeinen muutos huomattavissa onnettomien uhrien kasvoissa ja ulkomuodossa. Heidän ruumiinsa kävivät laihoiksi, heidän poskensa kuihtuneiksi ja heidän silmänsä painuivat syvälle kuoppiinsa. Heidän korkealla olevat poskiluunsa nousivat korkeammalle ja antoivat kasvoille laihan, sutta muistuttavan ulkomuodon, joka oli kauhea katsella. Kiiltävän musta väri hävisi heidän kasvoiltaan, ja iho sai vaaleahkon, tomuttuneen näön, ikäänkuin he olisivat kieritelleet itseään jauhoissa.
Oli tosiaan kauhea näky, kun Jumalan kuva täten muuttui enemmän paholaista muistuttavaksi — kauhea näky, ja joka hetki kouristi sydäntäni murhe sekä tuska.
Niin ei ollut "Pandoran" muiden miesten laita. He söivät ja joivat ja olivat iloisia joka suhteessa. He eivät edes ajatelleetkaan noiden alhaalla olevien kurjien raukkojen kärsimyksiä, joiden huokaukset usein olivat kaikuna heidän nauruunsa. Ei, nämä neekerit olivat vain eläimiä, joita saattoi ostaa ja myydä, ja sellaisina he itse asiassa pitivät niitä.
NELJÄSKYMMENESYHDES LUKU
Minä säästän lukijalta monta yksityisseikkaa tältä "Pandoran" matkalta. Oli vain harvoja tapauksia ulkopuolella laivaa, jotka keskeyttivät yksitoikkoisuuden — ei edes yhtäkään purjetta nähty kahteen viikkoon sitten kun oli lähdetty Guinean lahdesta. Mutta laivassa sattui kylliksi tapauksia, joiden yksityiskohdat säästän lukijalta.
Yhdestä täytyy minun kertoa aivan yksityiskohtaisesti. Siinä voi huomata kauhistavia asioita, jotka riittäisivät tuhanteen tapaukseen, ja tahtoisin säästää lukijaa niistä mikäli mahdollista. Mutta jos tekisin siten, tulisi kertomukseni loppumaan äkkiä, sillä tästä sattumasta riippuu tarinani jatkuminen.
Sattuma on tuskin oikea nimi siitä käytettäväksi. Se oli enemmän kuin pelkkä sattuma, se oli peloittava ja kauhea onnettomuus, ja silmätessäni taaksepäin elämäni tapauksia on tämä yksi niitä, jotka kohoavat muistiini surullisimpina ja synkimpinä; itse asiassa, kun se tapahtui, vaikutti se mieleeni niin kauhistavana, että kului pitkä aika, ennenkuin saatoin ajatella mitään muuta. Vielä nytkin, pitkien vuosien kuluttua, tuo hirveä näytelmä, johon jouduin näkijäksi ja osittain myötävaikuttamaan, kulkee usein muistini silmien ohitse, ja sen kauheat näyt kuvastuvat minulle todellisuuden kaikessa tuskallisessa eloisuudessa.
Kuunnelkaa siis! Minä selvitän tämän hirmuisen tapahtuman laadun.
Kuten jo on sanottu olimme me olleet noin kaksi viikkoa merellä suotuisan tuulen puhaltaessa melkein koko ajan ja olimme saapuneet keski-Atlantille, toisin sanoen noin puoliväliin Afrikassa olevaa Cape Palmasia ja Etelä-Amerikan itäisintä kärkeä — me olimme tietysti sen tähden monen sadan mailin päässä kummaltakin rannalta.
Tuuli oli yhä lauhkea, sillä me purjehdimme eteläisessä paasadituulessa, ja kaikki näytti lupaavan nopeata pääsyä Brasilian rannikolle. Minä olin itse iloissani etenemisestämme, sillä minä pidin jokaista päivää kokonaisena kurjuuden viikkona ja jokaista tuntia päivänä, en ainoastaan itselleni, vaan myös niille kurjille olennoille, jotka elivät kidutuksessa ja joita kuoli joka päivä tästä kidutuksesta. Joka päiväkö? Joka tunti, voin miltei sanoa, heitä kuoli, ja heidän ruumiidensa molskahdus, kun ne vieritettiin pitemmittä mutkitta laidan yli, oli käynyt yhtä tavalliseksi tapaukseksi kuin vahtikellon soittaminen. Laidan yli heidät viskattiin kaikessa kauheassa alastomuudessaan — aivan kuin olisi heitetty kuollut koira — ei edes kanuunankuulaa tai kiveä sidottu heihin upottamaan heidän ruumiitansa vedenpinnan alle. Päinvastoin moni heidän ruumiistaan jäi kuoleman jälkeen luonnottomalla tavalla paisuneena meren pinnalle, ja niiden saattoi nähdä vanavedessämme keikkuvan ylös ja alas aalloilla jotka aluksen emäpuu oli tehnyt kulkiessaan veden läpi. Tämä kauhea näky ei ollut koskaan kovin pitkää aikaa silmiemme edessä. Vaikka se toistui usein, oli se tavallisesti lyhyt ja loppui äkkinäiseen kiistaan syvyyden hirviöiden välillä vaahdon ja kuohujen keskellä, joita niiden pyrstöjen voimakkaat iskut olivat nostaneet korkealle, kunnes paikan yläpuolella näytti olevan pilvi, mikä peitti alapuolella tapahtuvan kauhean taistelun. Sitten kun tämä pilvi hitaasti hälveni saattoi nähdä, ettei meressä ollut enää ihmishaahmoa, mutta sen paikalla voitiin huomata joitakin raadeltuja jäännöksiä ja haikalan purjemainen evä, joka pisti esiin pinnan yläpuolelle tai liukui nopeasti veden lävitse.
Tämä oli alussa ollut minusta tuskallinen näky, kun taas, uskomatonta kertoa, se tuotti vain huvia "Pandoran" miehistölle. Mutta lyhyessä ajassa oli se toistunut niin monta kertaa, ettei se enää herättänyt heidän mielenkiintoaan hetkellisenäkään huvituksensa, ja minun — toivoakseni ei sydämeni kovettunut, vaan ainoastaan tottui kestämään tuskaa — minuun vaikutti kauhea näky päivä päivältä yhä vähemmän.
Minulla oli mittaamattomia mahdollisuuksia tehdäkseni huomioita noista merihirviöistä, haikaloista. En epäile ollenkaan, että monet niistä olivat seuranneet meitä koko matkan Afrikan rannikolta, sillä niissä oli useita, joiden ulkomuotoon minä olin tottunut tarkattuani niitä päivä päivältä. Itse asiassa monella niistä oli tuntomerkkeinä sellaisten vanhojen haavojen arvet, joita ne luultavasti olivat saaneet otteluissa omaa lajiaan olevien vastustajien kanssa tai tappeluissa joidenkin muiden saaliinahnaiden syvyyden hirviöiden kanssa. Näistä arvista saatoin minä erottaa toisistaan useamman kuin yhden hain; olen varma siitä, että ne olivat seuranneet meitä koko matkan, sillä minä olin pannut merkille joitakin "leimalla" varustettuja yksilöitä, kun purjehdimme pois lahdelta. Minä olin myöskin huomannut, että niitä oli useanlaatuisia, vaikka merimiehet panivat vähän huomiota eroavaisuuksiin, sanoen niitä kaikkia hyvintunnetulla, luonteenomaisella nimellään, "haikaloiksi." Itse asiassa eivät minun omat huomioni niistä olleet kovin tarkkoja tai tieteellisiä. Minulla oli liian paljon ajateltavaa samoinkuin toimitettavaakin, että olisin voinut usein suunnata ajatuksiani aluksen rajojen ulkopuolelle, ja vain silloin tällöin omistin jonkunverran huomiota merelle tai sen evillä varustetuille asukkaille. Yhtä asiaa en voinut olla huomaamatta, nimittäin että haikalojen lukumäärä oli joka päivä kasvanut ja kasvoi yhä. Ja nyt, toisen viikon lopulla, saattoi niitä nähdä parkin ympärillä tusinoittain — joskus liukuen poikki sen väylän ja joskus uiden samaan suuntaan kuten joukko merisikoja! Toisinaan niitä saattoi nähdä joka puolella aluksen ympärillä niiden katsellessa sen kylkiä ikäänkuin ne olisivat tahtoneet hypätä laivaan, sekä tuijottaen ahnaasti silmillään niinkuin nälkäiset koirat, jotka odottavat että niille heitettäisiin luu.
Sille, joka ei ollut tottunut siihen, sellainen olisi ollut pelottava näky, mutta minä olin muiden mukana käynyt niin tottuneeksi näihin haikalojen mielenilmaisuihin, että minä saatoin katsella niitä tuntematta vähintäkään levottomuutta.
Mutta on palattava sen peloittavan onnettomuuden kertomiseen, jonka olen luvannut kuvailla.
NELJÄSKYMMENESKAHDES LUKU
Me olimme keskellä laajaa Atlanttia, satojen mailien päässä maasta.
Tämä tosiasia muistettakoon.
Eräänä aamuna minä tulin kannelle jokseenkin paljon myöhemmin kuin tavallista. Tavallisimmin minut herätti unesta vieläpä hyvin aikaisin perämiehen jyrisevä ääni, jota tavallisesti seurasi joko kirous tai raaka ravistaminen — tämä aina silloin kuin lurjus oli kyllin lähellä tehdäkseen siten.
Erityisesti tänä aamuna minun sallittiin maata hiljaa ja häiritsemättä — mistä syystä, en voinut arvata — ja käyttäen hyväkseni armonosoitusta sekä tosin myös unen uuvuttamana, mitä minä en milloinkaan saanut tarpeeksi, minä makasin hiljaa ja nukuin edelleen.
Oli kulunut melkoinen aika päivän noususta kun minä heräsin. Aurinko paistoi alas keulakannelle ja valaisi tämän pienen puisen huoneen — se oli enimmät ajat pimeä kuin vankila — aivan tavattomalla loistolla, ja minä saatoin nähdä selvästi kaikki esineet sekä jokaisen siellä olevan henkilön. Näitä oli vain kaksi tai kolme. Kirkas valo, joka tulvi silmiini, ilmaisi minulle, että minä olin nukkunut liikaa ja että se hetki oli aikoja sitten mennyt, jolloin minun olisi pitänyt olla kannella ja työssä. Tästä syystä oli ensimmäinen ajatus mielessäni, että minulla oli tiedossa köydenpäätä perämieheltä ja että voisin odottaa sitä heti kun ilmestyisin peräkannelle.
Ei hyödyttänyt kuitenkaan ajatella sen välttämistä. Minä tulisin varmasti saamaan sitä ennemmin tai myöhemmin, ja mitä pikemmin sitä parempi, tuumin minä, koska pelko siitä olisi sitten poissa mielestäni, ja asia olisi ohi. Jättäytyen katsomaan asiaa tältä näkökannalta minä vedin äkkiä takin päälleni ja kengät jalkaani (nämä olivat ainoat vaatekappaleeni, mitkä milloinkaan riisuin päältäni) sekä rohkaisten itseäni odotettua rangaistusta varten minä ryömin tikapuita ylös ja sukeltaen esiin keulakannen luukun kautta seisahduin kannelle.
Päästessäni kannelle sain minä sellaisen vaikutelman, että laivassa ei kaikki ollut paikallaan; niin, minulla oli jo jokin sellainen vaikutelma, ennenkuin tulin ylös. Alhaalla keulakannella oli vain kaksi miestä — he olivat ulkomaalaisia — ja he keskustelivat omalla kielellään, jota en ymmärtänyt, mutta heidän kasvojensa ilmeessä oli jotakin, joka vaikutti minuun voimakkaasti. Kumpikin näytti synkältä, vaikka kiihtyneeltä, ja heidän viittoilunsa, kun he puhuivat toistensa kanssa, sai minut uskomaan, että he pohtivat jotakin vakavaa tapausta, joka joko oli tapahtunut tai oli tapahtumaisillaan "Pandoralle."
"Ehkä", ajattelin minä, alkaen taaskin toivoa, "ehkä purje on näkyvissä —- sotalaiva, jossa on Englannin lippu? Ehkä orjalaivaa ajetaan takaa?"
Minä olisin koettanut päästä keskusteluun miesten kanssa ja kysyä heiltä, mitä oli tapahtunut, mutta he sattuivat olemaan pari äreätä toveria, jotka olivat aina osoittaneet vihamielisyyttä minua kohtaan, joten minä pidätyin tekemästä heille mitään kysymyksiä. Minä saisin asian selville menemällä kannelle, ja minä juoksin iloisemmin askelmia ylös, mieleni hieman keventyneenä tästä otaksumasta.
Niin pian kuin pääsin kannelle, vahvistuivat vaikutelmani, vaikkakaan ei otaksumani, sillä melkein ensimmäinen asia, johon ryhdyin, oli tarkastaa merta katseillani kääntyen ympäri sitä mukaa kuin katselin. Yhtään purjetta ei ollut näkyvissä. Vesillä oli melkein täydellinen tyyneys, ja taivas oli sininen sekä pilvetön. Minä olisin voinut nähdä purjeen monien mailien päästä, jos sellaista olisi ollut. Mutta ei purjetta eikä pyöröpuuta näyttäytynyt parkin ja taivaanrannan reunan välillä.
Se ei siis synnyttänyt laivalla kiihtymystä, sillä nyt minä näin, että kiihtymystä, jopa tavatonta, oli ilmassa.
Sekä perämies että kapteeni olivat peräkannella myrskyten ja vannoen, kun taas merimiehet kiirehtivät sinne tänne muutamat syöksyen alas avoimista luukuista ja toiset palaten takaisin niiden kautta kasvoillaan synkkä ja kauhistava kalpeus, joka ilmaisi pelästyksen ja kauhun tunteita.
Minä huomasin kannella useita vesiastioita, jotka oli äskettäin tuotu ruumasta. Niiden ympärillä oli miehiä ryhmissä — jotkut lyöden tappeja auki, toiset upottaen nuoriin ripustettuja tinaisia ammennusastioita läpiin ja ilmeisesti mitaten sisältöä tai koetellen vettä.
Mutta jok'ikinen näytti seuraavan toimia mielenkiinnolla, joka oli paljon suurempi kuin mitä he olisivat osoittaneet jotakin aluksen tavallista työtä kohtaan, ja minä saatoin sanoa heidän katseistaan sekä eleistään, että jotakin hyvin vakavaa oli kyseessä. En voinut arvata, mitä se oli. Minä kuvittelin kumminkin että se oli jotenkin yhteydessä veden kanssa.
Tulin innokkaaksi tietämään tämän omituisen äkillisen hälinän syyn. Minä tähystelin Bracea, mutta en voinut nähdä häntä. Luultavimmin oli hän alhaalla ruumassa, jossa vesiastioita pidettiin — ruuma näet näytti olevan mielenkiinnon tärkeimpänä esineenä. Sentakia minä läksin etukannelta ja astuin eteenpäin isoa kansiluukkua kohti.
Minä olin nyt aivan perämiehen lähellä. Hän näki minut, mutta ei välittänyt minusta. Tämä oli itsessään tarpeeksi merkillistä, ja minä olin nyt varmasti vakuutettu, että jokin vakava tapaus oli sattunut tai tulisi sattumaan.
Mikä se saattoikaan olla, joka siten pelasti minut odotetusta kurituksesta? Jotakin hyvin tärkeätä — jokin kauhistava vaara?
Minä tähystin luukusta alas nähdäkseni Bracen. Minä näin hänet alhaalla, kaukana ruuman pohjalla puuhaamassa suurten tynnyrien keskellä vierittäen niitä toistensa päälle. Hänen kanssaan oli muita — joista toiset seisoivat vieressä ja toiset, taas auttoivat häntä. Kuten kannella olijoillakin oli kaikilla heillä synkkä katse, mikä ilmaisi pelkoon yhtyneitä epäilyksen tunteita.
En voinut kestää epätietoisuutta kauempaa. Odottaen vain kunnes perämies oli kääntänyt päänsä pois, liu'uin minä avonaisesta luukusta sisään ja laskeuduin ensin puolikannelle sekä sitten tikapuita alas ruumaan.
Minä kiipeilin tynnyreiden yli, kunnes olin aivan ystäväni lähellä. Minä tartuin häneen kiinni hihasta kiinnittääkseni hänen huomionsa puoleeni. Hän kääntyi ympäri, kun tein siten.
"Mikä nyt on, Ben?" kysyin minä.
"Rumia uutisia, Ville, rumia uutisia!"
"Mitä uutisia?"
"Vedestä on selvä!"
NELJÄSKYMMENESKOLMAS LUKU
Minuun ei tämä lyhytsanainen pikku tieto vaikuttanut siten, kuin se olisi tehnyt, jos minä olisin tietänyt enemmän merestä, ja ehkä minä olisin välittänyt siitä vieläkin vähemmän, jollen olisi nähnyt ympärillä olevien synkkiä katseita ja pelokasta muotoa. Se ei tyrmistyttänyt minua ensi ilmoittamalla, mutta ei kulunut kauan, ennenkuin olin tarpeeksi tietoinen noiden yksinkertaisten sanojen kauheasta merkityksestä — "Vedestä on selvä!"
Ollen ymmällänne lauseen kieliopinvastaisesta rakenteesta te luultavasti kysytte, mitä se tarkoitti. Minä sanon sen teille.
Se tarkoitti sitä että kaikki "Pandoralla" oleva raikas vesi oli käytetty — että vesitynnyrit olivat tyhjät ja me olimme keskellä Atlantin valtamerta ilman pienintäkään mahdollisuutta uuden varaston saamiseksi — että kuluisi viikkoja, ennenkuin me mahdollisesti pääsisimme maihin — että polttavan, troopillisen auringon alla, joka paistoi meidän päällemme yhtämittaa, yksi viikko olisi tarpeeksi, jotta jano tekisi tehtävänsä; mutta jos joku eläisi tämän ajanjakson yli, silloin toinen viikko tekisi lopun hänestä — lyhyesti sanoen jok'ikinen meistä oli tuomittu menehtymään kahden viikon kuluessa! Mustain orjien ja valkoisten herrojen — kiduttajain ja uhrien — syyttömien ja syyllisten, kaikkien täytyi sortua samaan kohtaloon — jokaisen "Pandoralla" olevan elävän olennon täytyi kuolla!
Tämä siis oli niiden kolmen lyhyen sanan merkitys, jotka merimies niin alakuloisesti mutisi. Ne olivat kauhistavan painavia sanoja, kohtalokkaan ajatuksen sisältävä lause.
Sanon, etten alussa tajunnut selvästi sen tiedonannon täyttä merkitystä, jonka olin Bracelta saanut, mutta vain vähäinen harkinta auttoi minut ymmärtämään sen, ja pian minä tulin yhtä huolestuneeksi kuin muutkin ja otin yhtä vakavasti osaa tutkimiseen, joka oli käynnissä.
Tutkinta oli käynnissä, ja tähän hommaan oli "Pandoran" miehistö kiintyneenä. Ei ollut vielä selvästi saatu ilmi, että tynnyrit olivat tyhjiä. Itse asiassa eivät ne olleetkaan, eivät puoletkaan niistä, ja jos kysymys olisi yksinkertaisesti ollut siitä, olivatko ne tyhjiä vai täysiä, olisi se voitu ratkaista heti. Enemmän kuin puolet niistä olivat täynnä — täynnä tappiin asti.
Mutta mitä ne olivat täynnä? Tämä oli vakava kysymys. Suolatonta vettä? Ei. Se kauhistava huomio, joka oli tehty, oli se, että niissä oleva vesi oli suolaista, itse asiassa merestä otettua vettä, suolaista kuin suolavesi.
Tämä oli todella pelottava huomio, mutta se oli helposti selitettävissä. Tiedettiin alusta asti, että nämä astiat oli täytetty suolaisella vedellä ollakseen painolastina matkalla Englannista. Tarkoitus oli ollut tyhjentää ne kaikki afrikalaiseen jokeen ja panna suolatonta vettä sijaan. Nyt näytti siltä, että tämä oli tehty vain osittain!
Oli tarjolla erilaisia selityksiä tästä tuhoisasta laiminlyönnistä. Ei kapteeni eikä perämies ollut valvonut tehtävän suorittamista. Kumpikin oli ollut liiaksi puuhassa kauppaa tehdessään ja mässätessään kuningas Dingo Bingon sekä hänen iloisten toveriensa kanssa — ja edesvastuuttomat miehet, jotka oli pantu työhön, olivat puolijuovuksissa suorittaessaan sitä — monien tynnyreiden, joista merivesi oli tyhjennetty huomattiin olevan täytettyjä vain osaksi; myöskin huomattiin, että enemmän kuin puolet toisista tynnyreistä oli jäänyt kokonaan tyhjentämättä! Jotkut miehistöstä esittivät puolustuksekseen, että toiset olivat sanoneet heille näissä jo olevan suolatonta vettä —- ettei hyödyttäisi nähdä vaivaa niistä — kun taas miehet, joiden nimenomaan sanottiin vakuuttaneeen näin, kielsivät sen nyt jyrkästi. Kuului molemminpuolisia syytöksiä — valehdeltiin puoleen ja toiseen — törkeätä kieltä käytettiin runsaasti, ja mitä tuli miesten riitelyyn sekä päällystön huutoon ja noitumiseen, syntyi siitä näytelmä, joka olisi saattanut kilpailla aito irlantilaisen metelin kanssa helvetin seuduilla.
Pääasiallinen syy, miksi sellainen rangaistava erehdys oli tehty, oli ollut risteilijän ilmestyminen — tämän syyn tiesivät kaikki miehet. Risteilijä oli tavannut heidät työssään ja lopettanut sen äkkiä.
Jollei se olisi saapunut, on kylläkin luultavaa, että miehet — olivatpa kuinka laiskoja ja juopuneita tahansa — olisivat saattaneet työnsä loppuun ja varustaneet kylliksi vettä matkaa varten. Mutta sotalaivan äkillinen ilmestyminen oli vienyt heidän päästään kaikki ajatukset vesitynnyreistä, ja he olivat ajatelleet vain "lastin" laivaamista sekä joelta poispääsemistä niin pian kuin mahdollista.
Todellisuudessa oli kippari se mies, joka oli vastuussa koko onnettomuudesta. Hän ei ollut myöntänyt aikaa tynnyrien täyttämisen loppuunsuorittamiseksi, ja itse asiassa jos hän olisi tehnyt siten, ei hän olisi milloinkaan nostanut purjeita, vaan olisi varmaan menettänyt sekä parkkinsa että lastinsa joella.
On aivan luultavaa, ettei hän ollut ollenkaan ajatellut pulman toista puolta; niin, on varma, ettei hän ollut tehnyt sitä — muuten olisi hän jo aikoja sitten huomannut varastonsa vähyyden ja ryhtynyt joihinkin keinoihin korjatakseen asian. Ei ollut käytetty mitään keinoja joko lisäveden hankkimiseksi tai sen säästeliäästi käyttämiseksi, mikä oli jäljellä. Ei miehistö eikä lasti ollut ollut annosten varassa matkan alusta asti; vettä oli jaettu kaikille yhtä vapaasti ja tuhlaavasti kuin jos valtameri itse olisi ollut makeavesinen järvi.
Minä pidin tutkimista silmällä tuntien tuskallisia aavistuksia. Minä odotin tulosta niin kärsivällisesti kuin saatoin.
Tieto annettiin vihdoin koko miehistön läsnäollessa. Se vaikutti heihin kaikkiin kuten sähköisku. Laivassa oli vain kaksi tynnyriä, joissa oli suolatonta vettä, ja ne olivat ainoastaan puoliksi täynnä!
NELJÄSKYMMENESNELJÄS LUKU
Niin — kaksi puolta tynnyriä tai yksi täysinäinen — kaikkiaan noin sata gallonia suolatonta vettä riittämään neljäkymmentä valkoista miestä käsittävälle miehistölle ja viisisataa neekeriä käsittävälle lastille, riittämään heille viikoiksi! Siinä ei olisi yhdenkään päivän annosta kaikille — tosiaan paljon vähemmän — siitä tuskin riittäisi yksi kulaus heille jokaiselle!
Olen sanonut, että ilmoitus jäljellä olevan veden määrästä vaikutti miehistöön hyvin silmiinpistävästi. Tähän asti he olivat olleet synkän levottomuuden tilassa — he eivät vielä olleet ilman toivoa, että niiden monien tynnyreiden joukossa, joiden paino osoitti niiden olevan täynnä, olisi suolatonta vettä. Nyt oli kaikki tutkittu huolellisesti. Jokainen tappi oli irroitettu ja sisällystä maistettu, mutta joka kerran oli pettymys tuloksena. Niistä ei löytynyt mitään muuta kuin meren katkeraa suolavettä.
Jokaista tynnyriä olivat useat miehistöstä tutkineet ja koetelleet — epäilys ja levottomuus olivat lopussa. Nyt oli totuus saavutettu — sen tiesivät kaikki varmasti — ja tuloksena oli yleinen epätoivon puuska.
Raivo myöskin tuli ilmi esteettömästi. Jotkut, jotka pitivät itseään viattomina tämän pulman aikaansaamiseen, syyttelivät ja pitivät vikapäinä niitä, jotka olivat asiasta vastuussa, ja muutamat olivat kyllin rohkeita syyttääkseen julkisesti kapteenia ja perämiestä laiminlyönnistä. Kapinallista puhetta kuului esteettömästi, uhkauksia lausuttiin ääneen, ja hetkeksi näytti kaikki kuri kadonneen laivasta.
Kun oli kulutettu pitkä aika myrskyisessä sanasodassa ja runsaassa vannomisten ja uhkausten vaihtamisessa, loppui vihainen äänensävy, ja kaikki asianomaiset rupesivat noudattamaan rauhallisempaa käyttäytymistapaa toisiaan kohtaan. Yhteinen vaara teki miehet jälleen ystäviksi tai ainakin lopetti heidän hyödyttömän vihamielisyytensä ja lopulta jokainen tyyntyi maltillisemmalle mielelle sekä rupesi tekemään ehdotuksia tai kuuntelemaan toisten ehdotuksia siitä, mihin toimenpiteisiin ryhdyttäisiin sellaisissa olosuhteissa.
Tietysti oli ensimmäinen ajatus, että vesi jaettaisiin tästä lähtien, mutta kysymyksenä oli, kuinka paljon sitä annettaisiin kerrallaan ja kuinka usein annoksia jaettaisiin. Tämä vaati tarkkojen laskelmien tekemistä, ja nämä laskelmat kiinnittivät mitä suurimmassa määrässä kaikkien mieliä. Jos päivittäin annettaisiin liian suuri määrä, olisi varasto lopussa, ennenkuin apu olisi lähellä, ja heidän täytyisi kuolla kaikesta huolimatta. Kuinka kauan kestäisi sata gallonia ja minkä perusteen mukaan he käyttäisivät vettä? Nämä olivat kaksi tärkeätä kysymystä.
Nämä laskelmat olivat kylläkin helppoja. Miehistön lukumäärä oli juuri neljäkymmentä — päälliköt mukaan otettuina — jälkimmäisille oli nyt pantava yhtäläiset annokset kuin muillekin, sillä tässä vaaran huippukohdassa oli "Pandoran" hallitus äkkiä omaksunut tasavallan muodon. Sekä kapteeni että perämies olivat menettäneet arvovaltansa ja tästä lähtien oli kaikkea hoidettava tasavaltaisen järjestelmän mukaan — kullekin piti antaa osansa samalla lailla.
Miehiä oli siis kaikkiaan neljäkymmentä, ja vettä oli, mikäli saatettiin todeta, noin sata gallonia.
Ottaen kaikki huomioon eivät tulevaisuudentoiveet olleet niinkään huonot — siten miehet ajattelivat, kun he kiireisesti tekivät laskelmiaan. Sata gallonia neljällekymmenelle miehelle olisi kaksi ja puoli gallonia eli kymmenen tuoppia miestä kohti — siitä tulisi puoli tuoppia päivässä kahdenkymmenen päivän aikana ja miehet saattoivat tulla toimeen puolella tuopilla päivässä. Kahdessakymmenessä päivässä ja vähemmässäkin ajassa uskoivat he tulevansa maan näkyviin. Ja vaikka he eivät ehtisikään satamaan ennenkuin nuo kaksikymmentä päivää olisivat kuluneet — jos tyven tai vastakkaiset tuulet pidättäisivät heitä, saattoivat he yhä pienentää annosta ja siten tekemällä pidentää aikaa. Neljännestuoppi päivässä riittäisi pysyttämään heidät elossa, vieläpä paljon vähempikin määrä äärimmäisen välttämättömyyden vaatiessa. Kun kaikki otettiin huomioon, ei heidän tulevaisuutensa ollut niin huolestuttava kuin he alussa olivat päätelleet, ja he rupesivat tointumaan siitä pelästyksestä, joka oli heidät vallannut — kun näet ilmoitettiin, että jäljellä oli vain sata gallonia, oli määrä tuntunut heistä tyhjänarvoiselta, he kun olivat tottuneet juomaan ja tuhlaamaan vettä niin paljon joka päivä. Mutta laskelmat osoittivat, että he tällä määrällä saattoivat tulla toimeen ilman suurta puutetta, kunnes maa tai mahdollisesti laiva tulisi näkyviin.
Mitä tuli jälkimäiseen mahdollisuuteen, olivat he jo tehneet suunnitelmansa. Jos jokin laiva tuli näkyviin — tietysti lukuun ottamatta sotalaivaa — olivat he päättäneet ajaa takaa sitä ja käydä sen kimppuun. Ja jos heiltä kiellettäisiin veden saaminen, ottaisivat he sitä laivasta vaikka väkisinkin. Ehkä vielä muutakin kuin vettä sillä sekä kapteeni, että miehistö olivat nyt niin epätoivoissaan, että he eivät olisi välittäneet mistään; hyvin pieni uhittelu olisi muuttanut orjalaivan merirosvolaivaksi.
Sellaiset olivat "Pandoran" miehistön ajatukset, ja sellaiset heidän päätöksensä, mitä tuli veden käyttämiseen. Joka miehelle oli annettava puoli tuoppia päivää kohti, ja siinä tapauksessa, että jokin este pidättäisi matkaa, oli annos tehtävä vielä pienemmäksi — aina yhteen lasilliseen päivää kohti, jos semmoinen kävisi välttämättömäksi.
NELJÄSKYMMENESVIIDES LUKU
Kaikkien näiden tuumiskelujen aikana ei ollut sanottu sanaakaan viidestäsadasta onnettomasta raukasta, jotka olivat kansien välillä! On kyseenalaista, oliko heihin tuhlattu yhtään ajatustakaan lukuunottamatta minua, mahdollisesti Ben Bracea ja sangen luultavasti "Pandoran" kapteenia. Mutta jos kippari ajattelikin heitä, ei se tapahtunut mitenkään ihmisystävyydestä johtuen. Voitto ja tappio olivat ainoat näkökohdat, jotka kiinnittivät hänen mieltään, ja jos hän ajatteli noita kurjia olentoja säälien, ei hän säälinyt sitä kauheata kohtaloa, joka heitä luultavasti kohtaisi, vaan yksinomaan sitä rahallista tappiota, jonka hän kärsisi heidän tuhoutumisensa kautta! Tunnen varmasti, että siihen hetkeen asti, jolloin miehet olivat perinpohjin pohtineet tulevaisuudensuunnitelmiaan ja päässeet niistä yksimielisyyteen, yksikään tuosta häikäilemättömästä joukosta ei ollut ajatellut neekerien asemaa. Jos nämä ihmisolennot olisivat olleet yhtä monta päätä karjaa, eivät he olisi vähemmässä määrässä voineet vaikuttaa laskelmiin, joita oli tehty, sillä heitä ei ajateltu ollenkaan. Ei tippaakaan vettä ollut tarkoitettu jaettavaksi heille. Sellaisesta asiasta ei ollut esitetty ehdotustakaan — sille olisi naurettu aivan mielettömästi.
Vasta sitten kuin kaikesta oli sovittu, tuli puhe heistä. Silloin muuan raaka veitikka huudahti pilkallisen ällistyneellä äänellä, josta ilmeni inhoittavaa kevytmielisyyttä:
"Tuli ja leimaus! Mitä on tehtävä neekereille!"
"Niin, niin", huusivat monet yhteen ääneen, "mitä on tehtävä heille?
Heille ei ole yhtään vettä — se on varma."
"No, mitä voi tehdä?" vastasi muuan epäinhimillinen hirviö. "Heitettävä ne yli laidan!"
"Tuli ja salama!" huudahti eräs villi saksalainen, jota ajatus näytti miellyttävän, "se on paras suunnitelma — ei voi tehdä paremmin kuin tehdä niistä selvää."
"Pe Gar!" huusi ranskalainen Le Gros, "se olisi hurjan suuri uppoaminen — suuri läiskähdys veteen — sacr-r-r-é!"
En voi kuvailla tunteitani kuunnellessani tätä keskustelua. Nämä miehet olivat todella vakavissaan, ja kuitenkin he laskivat leikkiä. Semmoinen on melkein liian kauheata ollakseen uskottavaa, ja kuitenkin se on totta!
Mutta he olivat vakavissaan — minä tiesin, että he olivat — ja minä odotin joka minuutti kuulevani, että tämä kauhea ehdotus oli hyväksytty ja että neekerit oli viskattava mereen!
Mutta lurjukset eivät olleet yksimielisiä, vaan keskustelivat asiasta pitkän aikaa samalla puoliksi vakavalla, puoliksi leikillisellä tavalla. Oli hirveätä kuunnella tätä epäinhimillistä pohdintaa!
Mutta orjakapteenin toivomuksille oli vastaista se, että hänen lastinsa viskattaisiin mereen, ja huolimatta miesten kapinallisesta mielialasta oli hänellä vielä kylliksi arvovaltaa saavuttaakseen tarkoituksensa. Hänen oli kuitenkin pakko nöyryyttää itseään turvautumalla todisteluihin. Hänen puheensa oli luonteenomaista; siinä ei ollut koko aikana sanaakaan inhimillisyydestä.
Hän huomautti, että neekerit joka tapauksessa tulisivat kuolemaan ja että muutama päivä ei heihin nähden merkitsisi mitään. Eikä ei heistä (meistä) ollut väliä, kuolivatko neekerit janoon vai hukkumalla. He saattoivat viskata ne mereen yhtä hyvin sitten kuin henki oli poissa. Mutta joku niistä saattoi elää matkan loppuun. Hän oli huomannut neekereiden kestävän pitkän aikaa ilman vettä — he saattoivat sietää semmoista paljon kauemmin kuin valkoiset miehet — sillä he muistuttivat trutseja, kameleja ja muita oman maansa eläimiä siinä suhteessa, että he saattoivat olla kokonaisia viikkoja juomatta! Epäilemättä monet heistä kuolisivat ja siten joutuisivat hukkaan häneltä, mutta he eivät kuolisi, jos he voisivat estää sen, ja oli vielä mahdollisuuksia, että hyvin moni heistä keinottelisi itsensä läpi (nämä olivat kapteenin sanat), kunnes he saapuisivat maihin tai tavoittaisivat jonkun laivan. Ja vaikka he ehkä olisivat hyvin äärimmillään (toinen puhujan lauseparsi), niin kulaus vettä saattaisi heidän, vatsansa jälleen kuntoon. Siten kuului tuo lurjusmainen puhe.
Hän jatkoi edelleen osoittaakseen kuulijakunnalleen sen avuttoman aseman, jossa hän ja he olisivat, jos he tulisivat Brasilian rannikolle ilman lastia. Ei tulisi ylimääräisiä palkintoja — ei tarverahaa — ei mitään, kun sitävastoin jos he vain pääsisivät sinne mukanaan edes osa neekereitä elävinä — edes yksi viidestä (sata koko määrästä) olisi vielä silloinkin suuri rahamäärä saatavissa, ja hän lupasi olla antelias kaikille miehille.
Oli sentakia typerää puhua, että lasti heitettäisiin mereen. Neekerit eivät voineet mitenkään tuottaa vaivaa siellä, missä he nyt olivat; ei voinut syntyä mitään vaaraa, koska he pitäisivät neekerit varmassa säilössä laskuoven alla, ja sentakia oli joka suhteessa parempi antaa näiden kestää niin kauan kuin voivat, sekä koettaa saada joku heistä markkinoille. Sellainen oli kipparin puhe, ja minä olen jäljitellyt hänen puhetapaansa, mikäli muistan sitä. Se oli kauhistava esitys, ja sydäntäni kouristi, kun minä kuuntelin sitä.
Sillävälin olivat onnettomuuteen tuomitut uhrit, jotka olivat näiden pohtimisten aiheena, tietämättömiä siitä hirveästä kohtalosta, jolla heitä uhattiin.
Muutamat heistä, joiden laihat kasvot katselivat ristikon läpi; saattoivat ehkä huomata, että jokin oli huonosti. Mutta koska he eivät tunteneet tyrannillisten vanginvartijainsa kieltä eivätkä tapoja, eivät he luultavasti voineet tietää vaaraa, mihin heidän elämänsä nyt oli joutunut.
Voi, voi! He saisivat pian tietää sen — liian pian. Pian he tunsivat janon tuskaa — pian tunsivat he sen hirveät vaatimukset.
Tuollakin hetkellä se lähestyi heitä; silloinkin he huusivat vettä, sillä sen huomion seurauksena, joka oli tehty, oli, että heidän aamuannostaan ei ollut vielä annettu heille, ja vettä he näkyivät eniten haluavan ja tahtovan. Sen niukkuus oli heidän suurimpana murheenaan. Tuollakin hetkellä, kun minä kuljin ohi, saatoin kuulla heidän pyytävän: "Vettä, vettä"; jotkut omalla kielellään ja toiset — toivoen, että heitä ymmärrettäisiin paremmin — sillä kielellä, joka tunnetaan parhaiten Afrikan rannikolla — portugalinkielellä — toistaen sanaa:
"Agoa — agoa!"
NELJÄSKYMMENESKUUDES LUKU
Onnettomat olennot! Minua värisytti, kun ajattelin, mitä heidän edessään oli. Heidän oli kärsittävä janoa sen kaikissa asteissa — yksinkertaisesta, tuskin kiusallisesta halusta saada vettä — sitä useimmat heistä jo tunsivat — siihen äärimmäiseen tuskaan ja kidutukseen, jota tämä tarve saattaa tuottaa. Vain muutamia päiviä aikaisemmin olin minä itse kokenut janoa, mutta mitä merkitsi se verrattuna tähän, mitä heidän olisi pakko koettaa? Suorastaan ei mitään — kokemani oli vain pelkkää esimakua, joka teki minulle mahdolliseksi arvostella, miten kauhean tuskalliseksi jano saattaa tulla. Niin, minua värisytti, kun ajattelin, mitä heillä oli edessään!
Vähän saatoin minä uneksia, miten lyhyeksi heidän kärsimisensä aika tulisi. Vähän ajattelin minä astellessani pitkin kantta ja kuunnellessani heidän huutojaan saadakseen vettä, että heidän janosta johtuvat tuskansa olisivat pian lopussa.
Heidän kohtalonaan ei ollut kuolla vedenpuutteesta. Voi! Paljon kauhistavampi osa oli heille varattu — osa josta kertominen minua melkein värisyttää.
Kun päivä kului pitemmälle, tulivat heidän huutonsa vettä saadakseen — "agoa! agoa" — yhä taajemmiksi ja valittavimmiksi. Oli muutamia, jotka huusivat suutuksissaan. Oli muutamia, jotka ihmetellessään, miksi heiltä oli kielletty heidän tavallinen annoksensa, luulottelivat, että se johtui joko huolimattomuudesta heidän valkoisten tyranniensa puolelta — he näkivät näiden liikkuvan aivan välinpitämättöminä heidän pyynnöistään — tai myös jostain oikullisesta julmuudesta heidän kiduttamisekseen ja rankaisemisekseen! On vaikeata sanoa, mitä he kuvittelivat, mutta monet heistä osoittivat melkein mielettömyyteen menevän raivon merkkejä. He lähestyivät ristikkoa uhkaavin elein ja koettivat kaikin voimin murtaa vahvaa puulaitetta luukulta. Jotkut kiristelivät hampaitaan huulet vaahdossa lyöden rintaansa puristetuilla nyrkeillään ja ulvoen omia sotahuutojaan, kunnes heidän äänensä kaikuivat kauas yli vesien!
Kaikkiin näihin mielenosoituksiin ei "Pandoran" miehistö kiinnittänyt ollenkaan huomiota lukuunottamatta sitä, että luukulle pantiin kaksi vahtia yhden sijasta siihen paikkaan, missä miespuoliset orjat olivat teljettyinä. Tähän varokeinoon ryhdyttiin, koska nyt pidettiin mahdollisena, että neekerit murtautuisivat kannelle. Ja jos heidän onnistuisi tehdä se raivostuneessa mielentilassaan, voi niitä valkoisia miehiä, jotka olivat siihen asti vallinneet heitä!
Sekä kalikoita että pistimiä käytettiin siekailematta raivoisia olentoja vastaan, kunnes kirvesmies oli valmiina olevilla työaseillaan vahvistanut ristikkoa ja kiinnittänyt sen säleillä, niin että niiden, jotka ponnistelivat alapuolella, oli mahdotonta nostaa tai murtaa sitä.
Muuan asia, joka lisäsi orjien kärsimyksiä samoinkuin "Pandoran" miehistön pelkoakin, oli se, että tuuli oli äkkiä tyyntynyt ja sijaan oli tullut täydellinen tyven.
Auringon kuumuus, jota ei enää lieventänyt pieninkään tuulenhenkäys, oli käynyt sietämättömäksi. Piki suli köysissä ja kannen saumoissa, ja jokainen esine, olipa se hamppua, puuta tai rautaa, oli niin kuuma kuin olisi se otettu tulesta. Me olimme saapuneet siihen osaan Atlantin valtamerta, jonka espanjalaiset merimiehet tuntevat "hevosleveysasteiden" nimellä, koska siellä espanjalaisten seikkailumatkojen aiempina aikoina alukset heti joutuivat tyveneen, ja niiden hevoslastit, jotka kuolivat kuumuudesta, heitettiin mereen erotuksetta. Tämä on yksi selityksistä, joita on annettu omituisesta nimityksestä, vaikka muitakin on esitetty.
"Hevos-leveysasteille" oli siis "Pandora" ehtinyt, ja täydellinen tyyneys, joksi ilma yhtäkkiä oli muuttunut, ei ollut ainoastaan kärsimysten aiheena kaikille laivassaolijoille, vaan myös merimiehille uuden levottomuuden aiheena.
Kun he ensinnä huomasivat vesivaraston vähyyden, oli tyyni meri juuri se, jota he enimmän olivat pelänneet. Myrskyn kohtaamista he eivät kauhistuneet. Sen vallitessa — vaikka tuuli olisikin heitä vastaan — saattoivat he kuitenkin kulkea, mutta tyvenessä he eivät voineet muuta kuin olla hiljaa nukkuvan valtameren kuumalla povella kuluttaen päiviään ja tuntejaan — kuluttaen sitä, mikä oli nyt kallisarvoisempaa kuin kaikki muu — niukkaa vesivarastoaan.
Jokainen oli kauhistuksissaan sellaisesta tulevaisuudesta. He olivat kaikki miehiä, jotka olivat tehneet monta matkaa päiväntasaajan poikki ja kulkeneet kuumaa vyöhykettä itään ja länteen. He osasivat hyvin lukea taivaan merkkejä, ja sen nykyisestä muodosta useimmat heistä näkivät edeltä käsin pitkällisen tyvenen, eivätkä olleet hitaita sanomaan sitä edeltäkäsin. Tyyneys kestäisi viikon, ehkä kaksi ja kolmekin kertaa niin kauan. Joskus on näillä leveysasteilla kuukausi sellaista tuuletonta ilmaa. Jos se kestäisi vain lyhyimmänkin näistä ajanjaksoista, silloin olisivat he todella vaarassa, eikä siis ollut ihme, että he olivat uudestaan peloissaan.
Kun aurinko laski, näytti sen kehrä punaiselta ja tuliselta. Taivaalla ei ollut pilveäkään — meressä ei värettäkään.
Tällöin aurinko paistoi viimeisen kerran "Pandoralle" — kun aamu tuli, oli tuo kehnolla asioilla liikkuva mutta kaunis parkki hylkynä merellä — ajelehtivien pirstaleiden kokoomuksena!
NELJÄSKYMMENESSEITSEMÄS LUKU
Haluatte selitystä? Tahdotte tietää, miten "Pandora" tuhoutui?
Edellisen luvun loppulauseissa minä kiiruhdin kertomukseni edelle. Minä palaan siihen nyt.
Yö tuli hiljaa, muttei hiljaisena — ainakaan ei hiljaisena orjalaivalla. Alhaalla olevien kovakohtaloisten olentojen huudot painostivat vielä ilmaa — heidän äänensä tulivat käheämmiksi ja käheämmiksi. Lurjukset saattoivat teljetä heidän ruumiinsa, mutta he eivät voineet sulkea heidän kieltään, ja aina silloin tällöin nousi tuo kauhea melu jymisten pitkin kansia ja kaikuen kauas vesien hiljaisen poven yli.
Se tuntui lopulta käyvän sietämättömäksi miehillekin, ja ne, jotka olivat aikaisemmin puolustaneet orjien heittämistä mereen, ehdottivat taas tämän menettelytavan noudattamista. Tyvenen aiheuttama odottamaton vastustus lisäsi nyt voimaa heidän perusteilleen. He toivat esiin, ettei ollut mitään mahdollisuutta, että neekerit kestäisivät. He kuolisivat kaikki parissa päivässä — tukehtumalla yhtä hyvin kuin janostakin — ja miksi ei asiaa saatettaisi kerta kaikkiaan loppuun? Heidän oli nyt pidettävä tarkasti vaari omasta hengestään, ja olisi parempi, ettei heidän enää tarvitsisi välittää näistä kiljuvista elukoista. (Näin puhui aivan sananmukaisesti muuan niistä, jotka puolustivat neekerien hukuttamista.) Huutaminen tekisi ihmisen aivan hulluksi ja heille olisi vain armonosoitus (paljon lurjus valittikin armosta) lopettaa asia lyhyeen, ja sitten olisi kurjilta pahuksilta kaikki lopussa kerta kaikkiaan. Tällä tavoin puhui muuan sääliväisenä.
Toinen jatkoi samaan äänilajiin ja sanoi kysyvästi: Mitä se oikeastaan merkitsi? Lastihan ei ollut niin kovin suuriarvoinen, kunhan vain laiva oli turvassa! Mitä merkitsi kaikki se, mitä neekerit olivat maksaneet? Oli toinen asia mitä he saisivat niistä, mutta ihminen ei voinut sanoa tappioksi sitä, mitä hänellä ei ollut koskaan ollutkaan, ja sentakia olisi kipparin kärsimä tappio vain se, mitä hän alkuaan oli kuluttanut. Se ei ollut koko miljoonaa. Hän korjaisi pian vahinkonsa. Kun he vain saisivat tynnyrit täytetyiksi, voisivat he palata Afrikaan, ja kuningas Dingo Bingossa olisi kyllä miestä hankkimaan heille uuden lastin. Ehkä hän antaisi sen heille luottoa vastaan, jolleivät he voisi menetellä paremmin (tätä epätodennäköisyyttä useat nauroivat), mutta kipparin ei tarvinnut mennä pyytämään luottoa. Hän ei ollut suinkaan niin helposti murrettavissa. Jos häneltä itseltään olivat varat lopussa, oli hänellä ystäviä Brasiliassa —- ja Portsmouthissa myöskin — jotka pian hankkisivat hänelle rahaa.
Tämän taitavan ajattelijan puhe sai vaa'an kallistumaan ja ratkaisi kysymyksen. Huolimatta orjakapteenin ja yhden tai kahden muun miehen vastalauseista päätettiin että neekerit heitettäisiin mereen!
Nyt käytettiin muutamia minuutteja sen tavan pohtimiseen, jolla tämä tarkoitus saataisiin toteutetuksi, ja lopuksi sovittiin, että paras tapa olisi poistaa yksi ainoa poikkipuu ristikosta, niin että vain yksi uhreista voisi kerrallaan tulla ylös. Sitten vietäisiin jokainen laivan peräosaan luukulta näkymättömiin — tietysti etteivät muut näkisi heitä —- sekä otettaisiin kiinni yksi toisensa perästä ja heitettäisiin mereen, josta ei tarvinnut pelätä heidän palaavan. Epäilemättä eivät monet heistä osaisi uida yhtäkään vetäisyä, ja ne jotka osaisivat, eivät uisi kauan keskellä ahnasta haijoukkoa, joka risteili parkin ympärillä!
Sotajuoni, että kurjat uhrit tuhottaisiin täten vähitellen antamatta asiasta selvää alhaalla oleville tovereille, ei johtunut mistään armeliaisuuden ajatuksesta — se oli aate, joka sai alkunsa pelkästään siitä, että sopi tehdä siten. Ihmishirviöt tiesivät että jos alhaalla olevat aavistaisivat sen kohtalon, joka odotti heitä ylhäällä, he eivät enää tulisi kannelle. Ja jos olisi menty alas heidän luokseen tarkoituksella tuoda heidät ylös, olisi siitä ollut vaivaa, ja semmoisessa olisi ollut vaara tarjolla.
Oli sydäntäkouristavaa kuunnella heidän suunnitelmansa yksityiskohtia ja tietää, ettei voinut vastustaa eikä ehkäistä sitä. Jos minä olisin ryhtynyt puhumaan joko vedotakseni miehiin onnettomien puolesta tai suojellakseni heitä, on aivan otaksuttavaa, että minut olisi ensi suupalana annettu haikaloille. En voinut muuta kuin kärsiä hiljaisuudessa.
Itse asiassa en ole varma, olisiko ollut oikein puuttua miesten aikomukseen, vaikka sillä hetkellä olisikin ollut minun vallassani estää sen toteuttaminen. Ilmeisesti ei siitä olisi ollut inhimillisyydelle hyötyä. Jonkinlainen kuolema oli varmasti näiden kurjaosaisten olentojen varalla — joko janon kidutuksen tuottama hidas ja vitkallinen kuolema tai nopeampi ja paljoa vähemmän julma, sellainen, johon he nyt olivat menemäisillään. Saattoi ehkä olla ihmisystävällistä antaa roistojen toteuttaa tarkoituksensa ja lyhentää mustien uhriensa kärsimyksiä helpommalla hukkumiskuolemalla.
Minulla oli sellainen ajatus tuolla hetkellä, mutta minulla ei ollut aikaa syventyä siihen, sillä juuri silloin miesten syöksyminen orjaluukkua kohti ilmaisi minulle, että nuo hirviöt olivat itse asiassa aikeissa toteuttaa pirullisen aikeensa.
He olivat aikeissa ja olisivat jatkaneet aikomustaan. Kirvesmies oli siinä kirveineen lyödäkseen poikki yhden ristikon poikkipuista — hän oli jo antanut yhden iskun säleeseen ja toinen olisi ollut kylliksi —- sitten olisi hirveä näytelmä alkanut. Mutta sillä hetkellä kuului laivan peräosasta huuto, joka aiheutti sen että kirvesmies keskeytti työnsä ja katsahti ylös pelästyksissään. Hänen ympärillään olijat hätkähtivät samoin kuin hänkin, ja kaikki katsoivat perään päin kauhun kuvastuessa heidän kasvoillaan. Jok'ikinen oli kauhistunut tuosta huudosta, eikä ihmekään, että he olivat - huuto oli: "Tuli…!" Laiva oli tulessa!
NELJÄSKYMMENESKAHDEKSAS LUKU
Tämän huudon kuullessaan kaikki miehet juoksivat laivan peräpuolta kohti. Minä juoksin muiden mukana.
Ehtiessämme peräkannelle huomasimme me mustan kokin, "Lumipallon", kapteenin ja perämiehen käsissä, ja he löivät häntä paksuilla köysillä saattaen hänet huutamaan täysin kurkuin. Kumpikin oli kiihtynyt ja vihoissaan noituen kovalla äänellä antaessaan iskujaan, ja miehen selkä osoitti jo heidän kostonsa ankaruuden.
Jotkut merimiehistä ollen yhä levottomia kuulemastaan "tuli"-huudosta vaativat selitystä, joka annettiinkin heti. "Lumipallo" oli mennyt alas varastohuoneeseen isonkajuutan alle aikoen laskea paloviinaa suuresta, tätä ainetta sisältävästä tynnyristä, jota pidettiin siellä. Varastohuoneeseen pääsi vain pienestä luukusta itse kajuutan lattiassa, ja kun paikka oli väliseinällä erotettu muusta ruumasta, oli se tietysti aivan pimeä. Tästä syystä kokilla oli ollut mukanaan sytytetty kynttilä, niinkuin hänellä oli aina tapana sellaisissa tilaisuuksissa.
Ei tullut täydelleen selville, miten hän oli menetellyt kömpelösti, sillä neekeri samoinkuin useimmat "Pandoran" miehet olivat aina veden suhteen tehdyn huomion jälkeen yhtä mittaa puolijuopuneessa tilassa. Tälläkin hetkellä sekä perämies että kapteeni olivat ilmeisesti miltei juovuksissa ja antoivat vain puoliksi sattuvia vastauksia miesten kiihkeisiin kysymyksiin, miesten, jotka yhä olivat levottomia "tuli"-huudosta, mikä oli saanut heidät tulemaan laivan perään. "Lumipallo" selitti tapauksen itse jälkeenpäin. Näytti siltä, että viinatynnyrissä ei ollut tavanmukaista tulppaa eli sulkuhanaa, ja että kokilla oli tapana laskea nestettä tapinreiän läpi tavallisen ammennusastian avulla. Tavalla tai toisella — tietysti juopuneen neekerin huolimattomuuden takia — palava kynttilä oli luiskahtanut hänen sormistaan ja pudonnut suoraan tapinreikään. Viina oli salaman nopeudella syttynyt tuleen, ja tulta, savua, sekä liekkejä tulvi lävestä ilmoille.
Alussa päätti kokki rangaistusta peläten olla tekemättä hälytystä ja hankki itselleen kannelle tultuaan ämpärin vettä niin nopeasti kuin saattoi. Hän palasi tämä mukanaan ja valoi veden tynnyriin koettaen sillä tavoin tukahuttaa liekkejä. Se kaikki ei hyödyttänyt mitään — sininen liekki kiemurteli ylöspäin niinkuin ennenkin, tullen joka hetki voimakkaammaksi, kun paloviina itse kävi kuumemmaksi ja yhä suurempi määrä sitä joutui tulen valtaan. Näytti siltä, että kokki oli tehnyt useita matkoja edestakaisin varastohuoneesta kannelle, ennenkuin tunnusti, mitä oli sattunut, tai varoitti ketään vaarasta, johon alus oli joutunut.
Lopulta kuitenkin hänen taaja edestakaisin kulkemisensa vesiämpäri mukanaan herätti perämiehen huomiota, ja silloin havaittiin, että paloviina oli tulessa, sillä nyt oli neekerin pakko tunnustaa totuus.
Sitten nostettiin huuto tulesta, mikä oli kutsunut miehistön pois pirullisesta aikomuksestaan.
Kapteenin ja hänen perämiehensä käytöksestä olisi voinut otaksua, että tuli oli sammutettu, ja jonkun aikaa uskottiinkin että asia oli siten. Varmaankin he olivat nähneet, että tuli oli sammunut, ennenkuin rupesivat muokkaamaan syyllistä niinkuin tekivät? Sellainen olisi ollut luonnollinen johtopäätös, ja siten jokainen arvosteli asiaa. Pian kävi selville, että he arvostelivat väärin. Molemmat päällysmiehet olivat puolihulluja juoman ja raivon vaikutuksesta ja he olivat käyneet neekerin kimppuun koettamatta saada tulta talttumaan, sekä purkivat kiukkuaan iskuihin, neekerin ulvomistaan ulvoessa täyttä kurkkua sekä yhdistäessä armon huutoihinsa pelästyttävämmän huudon "tuli!" Tämä se oli niin äkkiä saanut miehistön levottomaksi.
Oliko tuli sammunut? Vai paloiko se yhä? Nämä kysymykset kulkivat suusta suuhun nopeasti ja levottomasti lausuttuina.
Niin pian kuin oli päästy selville, missä asia oli tapahtunut, syöstiin kajuuttaan — miehet tunkeutuivat yhdessä sisäänkäytävästä ja astuivat toistensa kantapäille innoissaan, jota he osoittivat tullakseen selville totuudesta sekä päästäkseen kauheasta epätietoisuudesta. Laivalla ei näet tapahdu mitään onnettomuutta, jota pelättäisiin niin paljon kuin tulta.
"Pandoran" miehistön epätietoisuutta ei kestänyt kauan. Se tuli varmuudeksi — varmuudeksi, ettei tuli ollut vielä sammutettu! Tullessaan kajuuttaan näkivät he sen yhdellä silmäyksellä. Sakeata rikkipitoista savua nousi avoimesta luukusta, ja kajuutta oli jo täynnä sitä. Täytyi olla tulta saamaan aikaan sellaista savua, ja tulta, joka yhä oli vireillä sekä toimessa, sillä se ei ollut semmoisen tulen savua, joka oli äskettäin sammutettu! Ei, se oli yhä vireillä — yhä palamassa — — yhä leviämässä ja kasvamassa! Tämä kävi kaikille selväksi heti kun he astuivat kajuuttaan ja näkivät savun tulvivan luukusta.
Mutta jos jonkun mielessä vielä oli epäilystä, hälveni se pian, sillä tuolla hetkellä kuultiin kova räjähdys alhaalta varastohuoneesta — aivan kuin luodittoman ammuksen laukaisu tai höyrykattilan räjähdys — ja miltei yhtä aikaa pamauksen kanssa syöksyi luukusta ylös paksu höyryvirta johon oli sekoittuneena sinisiä liekkejä.
NELJÄSKYMMENESYHDEKSÄS LUKU
Ei tarvittu tietäjää selittämään tuota pamausta. Sen aiheutti vahvan, rautasiteisen tynnyrin räjähtäminen — tämän halkaisi kaasu, jonka tuli oli sen sisällä muodostanut. Tietysti oli viina nyt levinnyt varastohuoneen lattialle ollen kaikkialla tulessa, niin että jokainen ulottuvilla oleva palava esine — ja niitä oli paljon — syttyisi pian tuleen. Varastohuoneessa oli kuivia laivakorpputynnyreitä sekä silavaa ja kinkkuja, edelleen ihraa, öljyä ja voita. Muistettiin, että siellä oli myöskin tynnyri pikeä aivan lähellä sitä paikkaa, missä viina-astiaa oli pidetty. Kaikki nämä syttyisivät halukkaasti tuleen ja palaisivat nopeasti sekä helposti — etenkin pikitynnyri, jonka kansi oli auki. Luultiin, ettei siellä ollut ruutia, sillä vaikka laivassa oli ollut suuri määrä karkeata räjähdysruutia, oli se osana alkuperäisestä lastista sekä annettu kokonaan kuningas Dingo Bingolle orjien vastineeksi. Siten ainakin otaksuttiin nyt, ja tämä otaksuma oli eduksi hyödylliselle aikomukselle, koska se nimittäin sai miehistön toimimaan kylmäverisemmin kuin he muuten olisivat tehneet. Ei ole mitään tilannetta, joka paremmin olisi omiaan hävittämään mielenmaltin kuin se, että on palavassa laivassa ja tietää, että jossakin liekkien keskellä on tynnyri ruutia.
Tietystikään eivät "Pandoran" miehet olleet laiskoina ja toimettomina. He juoksivat joka suuntaan etsien keinoa tulen sammuttamiseksi. Ämpäreitä koottiin kaikkialta kannelta ja vettä hankittiin pumpuista sekä laivanpartaan yli. Sitä hinattiin alas varastohuoneen luukusta — ämpärillinen ämpärillisen jälkeen — mutta ilmeisesti ilman toivottua vaikutusta. Liekit raivosivat yhä, eikä vesi riittänyt niille; ainakaan siitä ei ollut sammuttamaan niitä.
Tietysti ei yksikään uskaltanut mennä alas. Savu ja tuli estivät sen — yritys mennä alas olisi ollut hullunrohkea hengen uhraaminen, eikä kukaan ajatellut tehdä siten.
Lähes kymmenen minuuttia miehet yhä nostivat vettä ja holvasivat sitä luukusta alas ämpärittäin, mutta kaikki oli turhaa. Tuli yhä yltyi. Savu tuli sakeammaksi ja kuumemmaksi lähtien piestä sekä muista palavista aineista, jotka nyt olivat ilmeisesti syttyneet liekkeihin. Sitä tulvi paksuina joukkoina, kunnes kajuutta tuli täyteen. Ei ollut enää mahdollista lähestyä luukkua, ei enää mahdollista edes mennä kajuuttaan, yksi tai pari miestä, jotka rohkenivat mennä sisälle, olivat puoliksi tukehtuneita, ennenkuin he olivat menneet kuusi jalkaa sisäpuolelle, ja tulivat takaisin hoiperrellen niinkuin juovuksissa olevat.
Ämpärit heitettiin syrjään. Ne eivät hyödyttäneet enää, koskei kukaan voinut päästä lähelle luukkua heittääkseen vettä siitä alas, eikä ollut hyötyä sen kaatamisesta muualle.
Mutta epätoivon hetki ei ollut vielä tullut. Merimiehet ovat miehiä, jotka harvoin heittäytyvät epätoivoon, ainakaan ei silloin kun on jäljellä pieninkin mahdollisuus toivon ylläpitämiseen, ja vaikka "Pandoran" miehistön siveellinen luonne olikin huono, eivät miehet olleet pelkureita. Heillä oli tuhansiin paheisiin yhdistyneenä yksi ainoa hyve, rohkeus — vaikka se ehkä olikin raakaa rohkeutta.
He eivät olleet vielä epätoivoissaan. Nyt ajateltiin muita turvakeinoja. Palanen letkua kiinnitettiin pumpun putkeen, sekä vietiin kajuutan ovelle, ja tämän laitoksen avulla vettä valettiin sinne yhä.
Mutta tämä keksintö osoittautui hyödyttömäksi. Letkun suuta ei voitu saada luukulle, koska oli mahdotonta enää mennä kajuuttaan, ja vesi levisi lattialle. Sattui niin, että laivan takaosa oli korkealla. Tynnyrit, jotka oli tyhjennetty, olivat kaikki peräruumassa, kun taas täysinäiset, joissa oli merivettä olivat ladotut etupuolelle. Tämän takia parkki oli korkeammalla takaa kuin keulasta. Siitä syystä vesi, joka pumpattiin kajuutan lattialle letkun avulla, juoksi takaisin käytäviä kohti niin pian kuin sitä kaadettiin, sensijaan että se olisi jäänyt lattialle.
Tämä sai aikaan uutta tyrmistymistä, sillä miehet olivat olleet toivossa, että kun kajuutta saatettaisiin pumppujen avulla veden valtaan, vesi juoksisi avoimesta luukusta ja sammuttaisi sitten tulen alhaalta.
Niin pian kuin huomattiin, ettei tätä suunnitelmaa voitu saada toteutetuksi, silloin ilmestyi todella epätoivon merkkejä miesten kasvoille, ja he alkoivat kääntää silmänsä toisiaan kohti kysyvin vilkaisuin sekä katsein, jotka ilmaisivat tietoisuuden, että heidän aikeensa oli osoittautunut epäonnistuneeksi. Yhdelläkään ei ollut rohkeutta sanoa sitä, ja vedennostaminen jatkui, vaikka oli ilmeistä miesten osoittamasta liikunnon hitaudesta ja tarmon puutteesta, että ne, jotka olivat pumpunvarressa, uurastivat vain jonkinlaisen koneellisen ponnistuksen vaikutuksesta, mikä pian vaihtuisi alakuloisuuteen ja epätoivoon.
Ja niin se vaihtuikin. Vaikkei kukaan sanonut sanaakaan, näyttivät kaikki hiljaisuudessa tulleen samaan loppupäätökseen — että heidän ponnistuksensa olivat turhia. Yhtäkkiä vedennostaminen keskeytettiin kokonaan, pumpunvarsi laskettiin irti, letku oli litteänä kannella ja vesi lakkasi vuotamasta.
Tähän mennessä oli aluksen koko peräpuoli savun verhossa, joka oli tunkeutunut kajuutan ikkunoista ja ovesta, eikä yön hiljaisuuden takia ollut kulkeutunut pois. Se nousi hitaasti ilmaan, ja niin suoraan ylöspäin, että pilven reuna ei ollut vielä saavuttanut pääkantta, vaikka koko perämasto oli paksun savun peitossa ja näkymättömissä huippuunsa asti. Enin osa peräkantta oli sen verhoama, ja kajuutta oli nyt täydelleen näkymättömissä sen usvajoukon takia, joka oli kasaantunut sen yläpuolelle ja ympärille. Vielä ei ollut liekkejä näkyvissä, mutta alhaalta tuleva sihisevä ja räiskivä ääni kuului korvaan silloin tällöin sekä ilmaisi, että raju alkuaine yhä raivosi siellä ja tulisi pian ilmi kaikessa punaisessa ja kauhistavassa loistossaan.
Ei yksikään odottanut sen etenemistä. Kukaan ei enää ajatellut koettaa rajun hävittäjän sammuttamista tai edes sen pidättämistä. Kaikki toivo aluksen pelastamisesta oli menetetty; "Pandorasta" täytyi lähteä, ja nyt kuultiin tuo merimiehen sydäntä värisyttävä kehoitus — viimeinen epätoivon huuto:
"Veneisiin, veneisiin!"