VIIDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU
Tämä oli kauhea vaihtoehto, ja kovaosaiset uhrit näyttivät epäröivän pitkän aikaa valinnassaan. Raskas valinta kahden kauhean kuoleman muodon välillä! Oli vähän väliä kumman valitsi, ja tietoisuus tästä teki heidät välinpitämättömäksi siitä, hyppäisivätkö mereen vai pysyisivät paikallaan. Kuolema oli heillä edessään yhtä hyvin kuin takanaankin —- kääntyivätpä he minne tahansa, tuijotti kuolema heitä kasvoihin pikaisena ja varmana, ja joka puolella he näkivät sen uhkaavan käsivarren — edessään, takanaan, yläpuolellaan ja ympärillään. Äärimmäinen toivottomuus pakoonpääsystä oli lamauttanut heidän tarmonsa — he olivat epätoivon kangistamia.
Mutta suurimmankin epätoivon hetkillä tulee ratkaiseva kohta, jolloin ihmiset taistelevat hengestään — viimeisen taistelun — lopullisen ottelun ikäänkuin kuoleman itsensä kanssa. Ei yksikään luovu hengestään ilman tätä ponnistusta, vaikka se olisi kuinkakin turha. Hukkuva mies ei anna vapaaehtoisesti itsensä upota pinnan alle. Hän ponnistelee yhä pysyäkseen pinnalla, vaikka hänellä ei ehkä ole pienintäkään toivoa tulla pelastetuksi. Ponnistus on osaksi vastentahtoista — ruumis taistelee yhä hengen puolesta, kun mieli on jo luopunut kaikesta toivosta — se on viimeinen vastustus, johon olemassaolo ryhtyy häviämistä vastaan. Se saattaa olla puhtaasti koneellista ponnistusta — ehkä se on sitä — mutta kuka on ikinä nähnyt, että vahva mies, jonka on pakko äkkiä luopua elämästä, ei taistelisi sillä tavoin? Tuomittu rikollinenkin vastustaa yhä hirsipuussa, kunnes henki on lähtenyt hänen ruumiistaan. Jokin tämäntapainen viimeinen epätoivoinen ponnistus herätti sen epäröivän joukon tarmon, joka tungeskeli palavassa parkissa. Ratkaiseva hetki tuli vihdoin.
Liekit syöksyivät nopeasti eteenpäin ja levisivät yli koko kannen. Niiden punaiset suihkut, jotka syöksyivät esiin savureunuksen ulkopuolelle, alkoivat koskettaa uhriensa ruumiita ja piinata niitä tulen rajulla poltolla. Tämä seikka ei lisännyt millään tavoin heidän tuskanhuutojaan. Nämä olivat jo aikoja sitten saavuttaneet huippunsa, ja niiden äänet, jotka niitä päästivät, olivat jo kohonneet korkeimmilleen. Mutta liekkien välitön läheisyys ja ehdoton varmuus siitä, että ne nyt tuhoaisivat heidät, sai aikaan yleisen liikkeen elävässä aines joukossa, ja kaikkien nähtiin yhtäkkiä lähtevän veteen ikäänkuin yleisen vaikuttimen pakoittamina tai yhteisen vaiston johtamina.
Ne, jotka olivat tähän asti olleet laivan sivulla, eivät olleet ensimmäisiä hyppäämään mereen. Sensijaan ne, jotka olivat kauempana ja tietystikin lähempänä liekkejä, läksivät ensin veteen, ja syöksyen kaiteiden yli — vieläpä astuen niiden hartioillekin, jotka olivat kokoutuneet sinne — nämä viskautuivat epäröimättä päistikkaa mereen. Mutta vaikutin näytti siirtyvän toisiinkin, ja miltei silmänräpäyksessä — ikäänkuin joku olisi ilmaissut tien turvallisuuteen sekä johtanut heitä sitä kohti — koko joukko seurasi etumaista ja molskahti veteen. Muutamien sekuntien kuluttua ei saattanut nähdä yhtäkään ihmistä — koko tuosta tummasta joukosta, joka niin äskettäin oli täyttänyt aluksen etuosan, ei laivalla näkynyt nyt ketään. Kaikki olivat yht'aikaa lähteneet palavalta laivahylyltä!
Nyt tarjoutui vedessä nähtäväksi villi näytelmä. Koko pinta oli täynnä ihmishahmoja, jotka molskuttivat ja taistelivat yhdessä. Jotkut eivät ilmeisesti kyenneet uimaan ja ruumis puolittain pystyssä he huitoivat käsiään sinne tänne koettaen turhaan pysyä pinnan yläpuolella. Siellä täällä heitä tarrautui useampia yhteen, kunnes he kaksi tai kolme yhdessä — joskus suuremmissakin joukoissa — vetivät toisensa alas ja vaipuivat yhdessä pohjaan. Hyvien uimarien huomattiin eroavan joukosta ja ponnistelevan avoimeen veteen. Heistä saattoi nähdä vain pään ja päätä nopeasti lähestyvän tumman, pystysuoran evän, joka ilmaisi takaa-ajavan hain läsnäolon.
Sitten saattoi kuulla villin, epätoivoisen huudon — sitten saattoi nähdä hirviön syöksyvän nopeasti uhrinsa kimppuun — sen pyrstö pieksi vettä — vaahto, joka jo oli värjäytynyt uhrin verestä punaiseksi, lennähti ylöspäin — ja tämän jälkeen pinta palasi tavalliselle tasolleen — pyörteet ja punaiset, vaahtoavat kuplat vain osoittivat muutamiksi hetkiksi kunkin traagillisen ratkaisun paikan.
Oi, se oli kauhea näky katsella — tämä haikalojen määrätön saaliinhimo — lautalla olijatkaan eivät voineet kaikessa epäinhimillisyydessään ja mielenlaatunsa sydämettömässä julmuudessa katsella sitä ilman mielenliikutusta.
Mutta se oli tuskin säälistä johtunutta mielenliikutusta. Mahdollisesti olimme Brace ja minä koko joukosta ainoat, jotka tunsimme sääliä. Jotkut olivat välinpitämättömiä, mutta suurin osa miehistä — vaikkakin hiukan kauhuissaan traagillisesta näystä — olivat todenteolla iloisia katsellessaan sitä! On ehkä väärin minun puoleltani sanoa, että he olivat iloisia — minä tarkoitan, että he tunsivat salaista tyydytystä siitä, mitä tapahtui — tyydytystä, joka ei johtunut pelkästään sydämen pahanilkisestä julmuudesta, vaan pikemmin itsesäilytyksen vaistosta. Tähän asti olivat nämä miehet pelänneet suuresti, että neekerit valtaisivat lautan — he eivät olleet vieläkään päässeet pelostaan — ja tietysti kun tämä oli heillä mielessä, he katselivat tyydytyksellä sitä summittaista hävitystä, jota hait saivat aikaan. Tämän kautta heidän oma vaaransa väheni joka hetki — sentakia he olivat mielissään kauheasta näytelmästä.
Mutta vaikka hait olivat lukuisat, ei niitä ollut kylliksi hävittämään tyyten tuota suurta joukkoa ihmisolentoja. Ensimmäisen yleishyökkäyksen jälkeen raatelevat pedot näyttivät tulevan yhä harvalukuisemmiksi, kunnes vain yhden siellä ja toisen täällä saatettiin nähdä hyökkäävän saaliinsa kimppuun. Suurin osa oli tyytyväinen saatuaan jo uhrin, ja ne olivat ehkä menneet olopaikkoihinsa pimeämpiin syvyyksiin, kun satoja ihmispäitä näkyi vielä vedenpinnan yläpuolella.
Liekit, jotka yhä leimusivat kirkkaasti, valaisivat meren ikäänkuin päivä olisi paistanut siihen. Saattoi huomata, että eloonjääneiden kasvot olivat kaikki käännetyt lauttaan päin, jota kohti neekerit uivat kaikin voimin.
Taas joutuivat merimiehet levottomuuden valtaan — taas he pelkäsivät, että heidän viimeinen hetkensä oli tullut ja että he itse pian taistelisivat haikalojen joukossa.
KUUDESKYMMENES LUKU
Valkoisten miesten kesken kuului paljon hälinää ja monia villejä huudahduksia, mutta aikaa ei hukattu ollenkaan turhaan puheluun, sillä jokainen teki parhaansa saadakseen lauttaa eteenpäin. Huudot olivat vain säestyksenä heidän toiminnalleen. Melkein jokainen käytteli jotakin asetta, johon oli tartuttu hetken kiireessä. Jotkut olivat varustetut airoilla, toisilla oli vain sauvoimia ja vieläkin muutamat avustivat melomalla laudankappaleilla, jotka oli saatu vanhoista sammioista tai kaidelaudoista, mitkä putoava masto oli murtanut. Ne, jotka eivät voineet löytää mitään parempaa, laskeutuivat pitkäkseen lautan reunalle ja läiskyttivät vettä käsillään saadakseen aikaan liikettä eteenpäin.
Mutta suuret puujoukot, jotka eivät olleet vielä sidotut lujasti toisiinsa, kelluivat veden pinnalla höllinä ja pölkkymäisinä sekä liikkuivat hyvin hitaasti ja epäsäännöllisesti sellaisen huonosti soveltuvan kuljettamistavan avulla. Ja huolimatta siitä, että lautta oli saavuttanut sadan yardin etumatkan uimareista, alkoivat sen omistajat vakavasti pelätä, että heidät saataisiin kiinni.
Heillä oli syytä pelätä sitä. Ei voinut olla epäilystä siitä, että takaa-ajajat saavuttivat meitä, ja tämä asia kävi pian selväksi kaikille lautalla olijoille. Niin, vielä enemmänkin, he pääsivät nopeasti meitä likemmäksi, ja katsoen siihen miten he uivat, ei voinut kulua viittä minuuttia, ennenkuin he saavuttaisivat meidät.
Lautalla olijat tiesivät nyt täydelleen, että siten tulisi käymään. Vaikka he olisivat miten meloneet ja hosuneet vettä, eivät he voineet saada raskaita hirsiä eteenpäin määrättyä vauhtia kovemmin — ei niin nopeasti kuin mies saattoi uida. Huolimatta ponnistuksistaan ja pitkän etumatkan tuottamasta hyödystä näkivät he, että heidät pian saavutettaisiin.
Toisin ei saattanut käydä — nyt ei ollut mitään, joka olisi estänyt takaa-ajoa — ei mitään, joka olisi pysäyttänyt takaa-ajajia. Kun hait olivat tyydyttäneet nälkänsä, olivat ne päästäneet useimmat uijista pakoon. Silloin tällöin jonkun nähtiin vajoavan huudahtaen, mutta se oli poikkeus — muut uivat esteettömästi edelleen.
Mikä oli heidän vaikuttimensa seuratessaan meitä? Oliko se kosto vai epätoivoisen toivo pelastumisesta? Ehkä kumpikin — mutta ei ollut väliä kumpi, heitä oli kylliksi voittamaan valkoiset miehet pelkällä voimallaan, ja jos heidän vain onnistuisi saavuttaa meidät, ei olisi luultavaa, että he olisivat kostamatta vääryyksiä, joita heille oli tehty. Jos heidän onnistuisi saavuttaa lautta, kiipeisivät he helposti sen päälle; muutamia saattaisi torjua, mutta kolmenkymmenen miehen olisi mahdotonta ajaa pois satoja; joukko ryömisi pian reunan yli ja upottaisi lisäpainollaan heikon rakennelman meren pohjaan.
Jos heidän onnistuisi tulla lautalle asti — sitä asiaa ei tarvinnut ollenkaan epäillä — valtaisivat he sen varmasti — juuri tällä hetkellä joku heistä oli tuskin kymmenen yardin päässä, tullen lähemmäksi jokaisella uudella käsiensä vetäisyllä. Mutta nämä olivat vahvimpia uimareita, jotka olivat kaukana toisten edellä. Pääjoukko oli vielä kaksikymmentä yardia kauempana, mutta oli ilmeistä, että hitainkin siinä olevista ui nopeammin, kuin lautta kulki.
Useimmat merimiehistä alkoivat jättäytyä epätoivoon. Huonosti kulutetun elämän ilkityöt nousivat heidän silmiensä eteen. Kaiken todennäköisyyden mukaan oli heidän viimeinen hetkensä tullut.
Ja minun myöskin — minä ainakin luulin siten tuolla hetkellä.
Oli raskasta kuolla siten — sellaisella hirveällä tavalla ja semmoisessa seurassa. Kun olin täysin terve, oli rakkaus elämään minussa voimakas, ja tämän vaikuttimen alaisena minä miltei kaduin, mitä olin tehnyt. Minähän olin saanut aikaan tämän viimeisen kauhean sattuman, ja minun oma henkeni tulisi nyt olemaan tekoni sovituksena. Niin, minä olin toiminut ymmärtämättömästi ja hätäisesti, enkä tahdo kieltää, että minä tuolla hetkellä tulin miltei katuneeksi tekoani.
Silloin ei ollut miettimisen aika. Ratkaiseva hetki oli tullut. Meidän täytyi kaikkien luopua hengestämme. Meri ottaisi meidät pian vastaan laajaan syleilyynsä. Herrojen ja orjien, tyrannien ja heidän uhriensa, kaikkien täytyi tuhoutua yhdessä!
Sellaiset ajatukset kiitivät aivoissani, kun näin mustien uimarien lähestyvän. En tuntenut enää myötätuntoa tai sääliä heitä kohtaan. Päinvastoin pidin heitä vihollisina — peloittavina hirviöinä, jotka aikoivat hävittää ja nielaista meidät — syöstä meidät kaikki yhteiseen tuhoon ja minut muiden mukana — heidän äskeisen hyväntekijänsä. Minä tosiaankin katselin tuolla hetkellä ajatusteni myllerryksessä näitä onnettomia olentoja ikäänkuin he olisivat olleet asian tahallisia aiheuttajia — ikäänkuin he olisivat olleet mielivaltaisen julmuuden ja koston kiihoittamia eikä epätoivon uhreja, jotka taistelivat oman henkensä säilyttämiseksi.
Aistimeni olivat hämmentyneet, ajatuskykyni oli jättänyt minut, ja samoin kuin ympärilläni olijat minäkin pidin takaa-ajajia vihollisina!
Tämän tunteen vallassa — vaikka se saattoikin olla väärä — en minä ollut oikein halukas tuntemaan myötätuntoa heitä kohtaan, kun näin, että ensimmäiset, jotka tulivat lähelle lauttaa, torjuttiin merimiesten airojen ja sauvoimien avulla. Näin pitkälle oli näet asia jo kehittynyt.
Sitten seurasi julma näytelmä. Minä en ottanut ollenkaan osaa siihen. Vaikka kuinkakin olisin halunnut, että henkeni pelastuisi, en olisi voinut mennä niin äärimmäisyyksiin sen säilyttämiseksi. Minä olin vain katselijana.
Minä näin, että etumaisia uijia lyötiin päähän tai työnnettiin pois-päin voimakkailla airojen tai sauvoimien iskuilla. Minä näin jonkun katoavan pinnan alle, ikäänkuin he olisivat menneet pohjaan iskun vaikutuksesta, kun taas toiset uivat vahingoittumattomina pois ja kaartelivat sitten ympärillä ikäänkuin päästäkseen meidän edellemme.
Vaikka valkoisten miesten rajut ja vihaiset huudot sekä vielä rajummat liikkeet säikähdyttivät etumaisia uijia, eivät nämä mielenosoitukset ajaneet heitä takaisin. He väin pysyttelivät poissa airojen ja sauvoimien ulottuvilta mutta seurasivat yhä. Itse asiassa he eivät enää seuranneet sillä lautta ei liikkunut enää; soutajilla oli kyllin työtä kuljettamatta sitä eteenpäin, ja nyt se oli pysähtynyt!
KUUDESKYMMENESYHDES LUKU
Kävi pian selville, että etumaisilla uijilla, jotka olivat hetkeksi työnnetyt takaisin, ei ollut aikomustakaan kääntyä poispäin. Miksi he sen tekisivät? Takanaan heillä ei ollut mitään toivoa — ei lankkuakaan, johon olisi voinut tarttua — vain tulessa oleva laiva, joka leimusi taivasta kohti ja oli nyt miltei liekkien kätkössä. Sekin olisi palanut veden pintaan asti, ennenkuin he voisivat saavuttaa sen. Miksi ajattelisivat he takaisin uimista? Ei, lautta oli ainoa kohta tuon laajan meren koko pinnalla, mistä ihmisjalka nyt löytäisi levähdyspaikan. Vaikka se olisi vain oljenkorsi niin monille, olivat he päättäneet tarttua tähän korteen, niin kauan kun henki oli jäljellä.
Heillä ei ollut ollenkaan aikomusta jättää meitä, vaan uivat nyt ajelehtivien pyöröpuiden ympäri, ilmeisesti odottaen kunnes heidän pääjoukkonsa tulisi, niin että kaikki voisivat syöksyä yhdessä eteenpäin sekä saada lautan haltuunsa.
Tämä oli ilmeisesti heidän aikeensa, ja tietäen sen olivat valkeat miehet nopeasti joutumassa epätoivoon.
Eivät kaikki. Oli muutamia näistä raaoista miehistä, jotka yhä säilyttivät mielenmalttinsa, ja tällä vaarallisella hetkellä, kun kaikki toivo näytti hävinneen, nämä miehet keksivät äkkiä suunnitelman lautan ja sillä olijain henkien pelastamiseksi siitä ilmeisesti väistymättömästä perikadosta, joka uhkasi heitä.
Minä itse olin puolittaisen huumauksen tilassa. Minä olin katsellut vedessä olevien kurjien raukkojen liikkeitä, kunnes päätäni rupesi huimaamaan ja minä tuskin tiesin, mitä ympärilläni tapahtui. Kasvoni olivat käännetyt palavaa laivaa kohti, enkä minä ollut pitkään aikaan katsonut muualle. Minä kuulin merimiesten päästävän äänekkäitä huikkauksia ja huutavan rohkaisevia sanoja, mutta minä otaksuin, että he rohkaisivat toinen toistaan torjumaan uimarien hyökkäystä, nämä kun olivat nyt lautan kaikilla puolilla, muodostaen jonkinlaisen epäsäännöllisen kehän sen ympärille, useita jalkoja leveän. Minä odotin, että me pian uppoisimme mereen! Olin pökerryksissäni ja luulin, että uneksuin.
Yhtäkkiä heräsin huumauksestani kuullessani äänekkään riemuhuudon. Se tuli takanani olevien merimiesten suusta. En voinut sanoa sen tarkoitusta, kunnes käännyin ympäri ja silloin näin hämmästyksekseni että lautan poikki oli levitetty purjekappale, jota useat miehet pitivät pystysuorassa asennossa. Heitä oli yksi joka kulmassa ja yksi keskellä ja he pitivät, kädet ylöspäin ojennettuina, purjetta niin korkealla kuin saattoivat ulottua.
Mitä varten tekivät he siten? Minun ei tarvinnut tehdä tätä kysymystä. Minä huomasin, että tuuli puhalsi purjetta vastaan. Tunsin viiman poskellani.
Katsoin takaisin veteen. Näin, että lautta kulki siinä nopeasti. Pitkin hirsien reunaa kuului kohinaa — siinä, missä pyöröpuut halkoivat merta, näkyi vaahtoa. Minä tähystin uijia. Minä näin heidän pyöreät päänsä ja vihaiset kasvonsa, mutta en enää lautan ympärillä — he olivat jo sen vanavedessä ja jäivät joka hetki yhä kauemmaksi. Armollinen taivas! Ainakin siitä kauheasta kohtalosta me olimme pelastuneet.
Katselin yhä taakseni. Näin edelleen tummat päät veden pinnalla. En voinut enää erottaa heidän kasvojaan. Luulin, että he olivat kääntäneet ne poispäin. Luulin, että he uivat takaisin palavaa parkkia kohti.
He olivat ehkä kääntyneet takaisin, mutta mitä toivoen? Heillä ei saattanut olla mitään toivoa; epätoivo tosin saattoi ajaa heitä tuohon suuntaan yhtä hyvin kuin jonnekin muuallekin.
Parkki oli surullinen majakka ohjaamaan heitä, eikä se hyödyttänyt heitä kauan. He eivät varmaankaan olleet tulleet lähelle sitä — ei puoliväliinkään — ennenkuin sattui se tapaus, jota Brace ja minä niin pelkäsimme. Ratkaiseva hetki oli vihdoinkin tullut.
Missä tahansa ruutia olikaan pidetty, niin kului kauan, ennenkuin tuli oli ehtinyt siihen — paljoa kauemmin kuin olimme odottaneet. Mutta etsivät liekit löysivät sen lopulta ja räjähdys tuli.
Se oli hirveä räjähdys, joka ei muistuttanut yhden kanuunan laukausta, vaan satojen tykkien, jotka laukaistiin yhtaikaa. Punaisia ainesjoukkoja syöksyi kauas taivaalle ja vielä kauemmas mereen rätisten ja sihisten, kun ne putosivat takaisin veteen. Pilvi tulikipinöitä pysytteli jonkun aikaa paikan yläpuolella, mutta vihdoin kipinät tulivat leijaillen alas, ja kun ne ehtivät pinnalle, ei niitä näkynyt enää. Nämä kipinät olivat viimeiset, mitkä nähtiin "Pandorasta".
Tällä hetkellä oli miehistö kauhistunut äänettömäksi. Hiljaisuus vallitsi laajalti yli meren, mutta vielä melkein tunnin ajan katkaisi tämän hiljaisuuden aika ajoin jonkun uupuneen uimarin tai jonkun saaliinhimoisen hain uhrin kuolonhuuto.
Tuuli puhalsi yhä, lautta oli liikkeessä, ja kauan ennen aamua oli "Pandoran" miehistö kulkeutunut loitolle hirmuisen murhenäytelmän esityspaikalta.
KUUDESKYMMENESKAHDES LUKU
Tuuli hiljeni ennen aamua, ja kun päivä koitti, ei ollut värettäkään. Tyven oli palannut, ja lautta oli vedessä yhtä liikkumattomana kuin puupölkky.
Miehet eivät enää koettaneet saada sitä eteenpäin; siitä ei olisi ollut mitään hyötyä matkanteossa, koska — menimmepä mihin suuntaan tahansa — valtamerta oli satoja maileja kuljettavana, eikä voinut ajatella purjehtia lautalla niin pitkää matkaa.
Jos meillä olisi ollut elintarve- ja vesivarasto, joka olisi kestänyt viikkoja, silloin olisi semmoinen ajatus ollut mahdollinen. Mutta meillä ei ollut mitään sellaista, eikä ajatusta, että purjehdittaisiin etsimään maata, otettu harkittavaksi hetkeäkään. Ainoa toivo oli, että tulisi näkyviin joku purje, että jokin laiva kulkisi valtameren poikki ja tulisi kylliksi lähelle nähdäkseen ja korjatakseen meidät. Joka ainoa oli yhtä mieltä siitä, että tämä oli ainoa meidän pelastumisemme mahdollisuus.
Se tuntui lohduttomalta mahdollisuudelta, kun sitä tarkasteli kaikin puolin, itse asiassa niin lohduttomalta, että vain joukon herkkäluontoisimmat jäsenet saivat siitä toivoa. Huolimatta siitä, että satojatuhansia laivoja kyntää yhtämittaa mahtavia syvyyksiä ja purjehtii satamasta satamaan, tapaa niistä vain hyvin harvoja jollakin pitkällä matkalla. Saattaa mennä Englannista Hyväntoivonniemeen näkemättä enempää kuin yhden tai pari purjetta koko matkalla! Ja silloin kuljetaan kuitenkin eräällä valtameren suurista pääteistä — kaikkien niiden laivojen reitillä, jotka purjehtivat Itä-Intian avaraan maailmaan ja myöskin noihin Australian onnellisiin kauppasiirtokuntiin, joiden kauppalaivasto miltei kilpailee itse Englannin laivaston kanssa. Toiseksi voi kulkea Atlantin yli erästä toista suurta vesitietä — Liverpoolin ja New Yorkin välillä olevaa — ja kuitenkin saattaa kummankin sataman välillä nähdä vähemmän kuin puoli tusinaa purjetta, joskus vain kaksi tai kolme, koko matkan aikana. Laajoja ja avaroita ovat suuren valtameren päätiet.
Tietäessään nämä tosiasiat vain harvat miehet jättäytyivät kovin vahvan toivon valtaan, että me tulisimme jonkun purjeen näkyviin. Me olimme juuri siinä osassa Atlanttia, jossa sellaisen kohtaamisen mahdollisuudet olivat harvat ja pitkien välimatkojen päässä. Me emme olleet minkään kahden suuren kauppamaan välisellä purjehdusreitillä, ja vaikka espanjalaiset laivat olivat aikaisemmin — välittäessään liikettä eteläamerikkalaisten siirtokuntiensa kanssa — hyvin paljon kulkeneet lähellä sitä väylää jossa me olimme, oli tämä kauppayhteys suuresti vähentynyt vallankumouksen kautta, ja liikennettä harjoittivat suurimmaksi osaksi Yhdysvalloille kuuluvat alukset, eivätkä nämä luultavasti purjehtisi niin kauas itään kuin me olimme. Portugalilaiset laivat kävivät yhä Brasiliassa melkoisen usein, ja näihin me panimme enimmän toivomme — näihin ja siihen mahdollisuuteen, että joku laiva, jolla olisi sama tarkoitus kuin "Pandoralla", kulkisi länteenpäin orjineen tai palaisi hakemaan uutta lastia. Oli vielä muitakin laivoja, jotka satunnaisesti purjehtivat tässä osassa Atlanttia — risteilijöitä, jotka olivat matkalla Afrikan rannikolta Brasiliaan, tai Gibraltarin sotalaivoja, jotka menivät Kap Hornin ympäri Tyynelle valtamerelle tai kulkivat Hyväntoivonniemestä Länsi-Intiaan.
Kaikki nämä mahdollisuudet tuotiin nyt esiin ja niitä pohdittiin joka suhteessa yksityiskohtaisesti. Jokainen näkökohta, joka näytti lupaavan pelastumisen toivoa, vedettiin esiin, sillä useimmat, jolleivät kaikki näistä lainsuojattomista olivat kokeneita merimiehiä, jotka tunsivat hyvin valtameren olosuhteet. Jotkut olivat sitä mieltä, että meidän mahdollisuutemme tulla pelastetuiksi eivät kuitenkaan olleet niinkään huonot. Meillä oli purje, johon saattoi laittaa köysistön airojen ja sauvoimien avulla, sekä levittää siten, että se näkyi kaukaa. Joku laiva tulisi varmasti näkemään meidät ja silloin olisi kaikki taas hyvin.
Siten puhuivat luonteeltaan toivehikkaammat, mutta viisaammat pudistivat päätään ja epäilivät. He päättelivät vastakkaisella tavalla ja käyttelivät todisteita, joiden pätevyyttä ei voinut kieltää ja jotka saivat aikaan suurta alakuloisuutta. On muutamia, jotka aina mieluummin tuovat esiin kuvan synkemmän puolen — ehkä ei mistään huvista, minkä se heille tuottaisi, vaan totuttautumalla katsomaan asiaa pahimmalta puolelta he ehkä paremmin kykenevät kestämään onnettomuuden, kun se saapuu. Toisin sanoen asian onnistuessa he saattavat tuntea sitä suurempaa riemua vastavaikutuksesta.
Nämä viimeksi mainitut toivat esiin, että mahdollisuudet jonkun aluksen kohtaamisesta tässä yksinäisessä osassa valtamerta olivat tosiaan vähäiset, ja että jos laivoja olisikin satamäärin — kuinka ne voisivat lähestyä lauttaa tyvenen vallitessa? Tietysti laivat joutuisivat tyvenen pidättämiksi yhtä hyvin kuin mekin ja pysyisivät samassa asemassa niin kauan kun tyyntä jatkui. Sitä kestäisi luultavasti viikkoja, ja miten voisivat miehet pysyä elossa viikkomääriä? Miten kauan heidän ruokavaransa pitäisi heitä hengissä? Ei viikkoja, ehkä muutamia päiviä, ei enempää.
Näiden huomautusten johdosta ruvettiin heti tutkimaan elintarvevarastoa, joka oli otettu hylystä. Jokainen lautalla oleva esine käännettiin nurin ja tarkastettiin. Omituista sanoa, vesi oli ainoa, mitä oli jommoinenkin varasto. Suuri tynnyri, joka oli ollut siihen asti kannella ja joka yhä oli miltei puoliksi täynnä, oli nyt lautalla. Sen tappi oli lyöty kiinni ja sitten se oli vieritetty partaan yli sekä asetettu vakavasti pyöröpuiden väliin, veteen kellumaan. Ei yksikään tietänyt, paljonko vettä oli ehkä kuljetettu kapteenin veneeseen, mutta varmaa oli, että tynnyri oli yhä miltei puoliksi täynnä.
Tämä huomio herätti hetkeksi riemua, sillä sellaisissa tapauksissa on vesi tavallisesti tärkein asia, ja usein juuri sen hankkiminen lyödään laimin.
Mutta ilo oli lyhytaikainen; kun jokainen esine oli lautalla käännetty nurin ja jokainen osa siitä huolellisesti tutkittu, oli pieni pussi laivakorppuja ainoa ruoka, mitä voitiin löytää, — siinä ei ollut tarpeeksi, jotta jokainen meistä olisi saanut edes kaksi korppua — ei tarpeeksi yhtä ainoata ateriaa varten!
Tämä yllättävä tieto otettiin vastaan mielipahan huudahduksin ja säikähtynein katsein. Jotkut huusivat vihoissaan. Toinen puoli syytti toista. Joillekin oli erikoisesti uskottu ruoan hankkiminen. Nämä väittivät, että tynnyrillinen sianlihaa oli pantu lautalle. Missä se oli? Totta kylläkin siellä oli tynnyri, mutta kun se avattiin, huomattiin kaikkien kauhistukseksi, että se oli pikitynnyri!
Nyt seurasi näytelmä, jota olisi mahdoton kuvailla. Vannomisia, huudahduksia ja vihaisia sanoja kuului runsaasti, ja miehet kävivät miltei käsikähmään. Piki heitettiin mereen, ja niitä, jotka olivat panneet sen lautalle, uhattiin samanlaisella kohtalolla. Heidän huolimattomuutensa tulisi osoittautumaan kaikille kohtalokkaaksi. Ilman heidän erehdystään olisi vielä ollut mahdollisuuksia, mutta mitä toivoa oli nyt? Kaksi korppua jokaiselle, kuinka kauan ne riittivät? Ei kolmea päivääkään kärsimättä äärimmäistä nälkää. Ennenkuin viikko olisi kulunut, täytyisi joka ainoan menehtyä!
Sellaisen kohtalon mahdollisuus, niin, täydellinen varmuus, sai aikaan alakuloisuuden näytelmän yhdistyneenä vihaiseen kiihtymykseen niiden puolelta, jotka sanoivat olevansa "petettyjä" — näytelmän, jota olisi vaikea kuvailla. Tylyjä soimauksia kuului runsaasti. Samoin uhkaukset heittää syylliset mereen jatkuivat yhä aika ajottain koko yön.
Lautalla oli vielä toinenkin tynnyri, joka olisi ollut parempi jättää palavaan laivahylkyyn. Mutta ei ollut luultavaa, että se olisi unohdettu. Sen sisällys oli senluontoista, jota merimies pitää liiankin suuressa arvossa, kun hän pelkää kuolevansa hukkumalla tai muulla äkillisellä ja väkivaltaisella tavalla. Sen otaksutaan tekevän kuoleman helpoksi, ja sentakia epätoivoinen raukka tarrautuu siihen kuin ystäväänsä. Se on kehno turva, kauhea ihmiselämän loppu, mutta siihen turvaudutaan usein kurjuuden viime hetkinä. Minun ei tarvitse sanoa, että tämä tynnyri sisälsi rommia.
En voi sanoa, oliko se sama, joka oli laskettu isoonveneeseen niin tuhoisin seurauksin. Ehkä se oli. Se oli mahdollisesti ollut tuuliajolla ja korjattu taas talteen, tai sitten se saattoi olla vielä toinen, sillä kovaonnisen parkin varastoissa oli runsas määrä tätä kauheata nestettä. Se oli hurjistelevain miesten pääasiallisena "naukkuna" — heidän hellyytensä ja eläimellisen ilonsa ensimmäisenä lähteenä. Se oli kehnoa ja halpaa ainetta, jota tarjottiin heille runsaasti, ja sitä tuskin pidettiin lukon takana. Ei ollut tuntiakaan, ettei jotakuta heistä olisi nähty virkistävän itseään tästä inhoittavasta lähteestä. Jos sianlihatynnyri oli unohdettu ja jätetty laivaan, oli tässä korvike. Omituista sanoa, tämän savuttuneen astian näkemisellä oli ilostuttava vaikutus moniin noista villeistä miehistä. Monen kuultiin huutavan tavallaan leikillisesti kerskaten, että jos rommi ei pitäisikään heitä elossa, auttaisi se heitä kuolemaan!
KUUDESKYMMENESKOLMAS LUKU
Niin pian kun päivä koitti, oli jokaisen silmä suunnattu taivaanrantaa kohti. Ei ollut pistettäkään koko kehässä, jota ei joka ainoa olisi tutkinut mitä suurimmalla huolella. Miehet kääntyivät puolelta toiselle tähystäen merenpintaa levottomin katsein sekä kohottautuen niin korkealle kuin saattoivat, saadakseen silmiensä eteen mahdollisimman pitkälle ulottuvan näköalan.
Mutta kaikki päättyi pettymykseen. Ei yhtäkään purjetta ollut näkyvissä, ei mitään, jossa olisi ollut eloa tai liikettä, ei edes kala tai lintu katkaissut nukkuvan veden laajan pinnan yksitoikkoisuutta.
Ei ollut mitään merkkiä kapteenin veneestä: se oli varmaan soutanut pois johonkin vastakkaiseen suuntaan; ei myöskään merkkiä hylystä, tuuli oli kuljettanut meidät kauas siitä, mutta vaikka olisimme jääneet sitä lähellekin, ei siitä olisi näkynyt mitään jälkiä. Kaikki oli aikoja sitten mennyt meren pohjaan.
Aurinko nousi korkeammalle ja korkeammalle, ja puolenpäivän aikaan se oli aivan päittemme yläpuolella. Meillä ei ollut mitään suojaa sen säteitä vastaan — ne olivat miltei tarpeeksi kuumia saattamaan ihomme rakoille.
Tyventä jatkui — ilmassa ei ollut kylliksi liikettä häälyttämään höyhentäkään, ja lautta oli niin hiljaa kuin olisi se ollut karilla. Se liikkui vain silloin kun sillä olijat siirtyivät paikasta toiseen.
Ei ollut paljon varaa vaihtaa olopaikkaa. Ei ollut suurtakaan tilaa sitä varten. Meitä oli kaikkiaan kolmekymmentäneljä, ja miehet täyttivät ruumiillaan melkein koko alan — muutamat istuen ja toiset maaten. Ei ollut mitään syytä liikuskella ympäri. Useimmat olivat synkkiä ja alakuloisia sekä pysyivät niillä paikoilla, mihin he alussa olivat asettuneet, omaamatta tarmoa lähteä liikkeelle. Toiset olivat kevytsydämisempiä tai runsaasti juomansa rommin vaikutuksesta meluisampia. Silloin tällöin oli heidän keskensä kinastusta.
Merta tarkastettiin usein, yltympäri, aivan taivaanrantoihin asti.
Tätä velvollisuutta ei unohdettu eikä lyöty laimin. Joku nousi aina jaloilleen ja tuijotti merelle päin, mutta vain palatakseen entiseen asentoonsa katsellen eteensä sillä lamauttavalla tavalla, joka osoitti, miten turha hänen tähystyksensä oli ollut. Niin, hiljaisuus itse oli riittävänä vastauksena. Ei yksikään olisi huomannut purjetta ilmoittamatta sitä heti paikalla.
Puolenpäivän aikaan me kaikki kärsimme janoa; ne jotka olivat ilahduttaneet itseään rommilla, kärsivät pahimmin — se näet on romminjuonnin varma seuraus.
Tynnyristä jaettiin vettä — jokaiselle sama määrä, oli sovittu siitä, että kaikki saisivat samanlaisen osan sekä vedestä että leivästä — ja oli päätetty että jokainen saisi vettä puoli tuoppia päivässä. Jossakin toisessa tilanteessa olisi annos ollut riittävä, ja henkeä olisi saattanut pitää yllä sen avulla, mutta tämän paahtavan auringon alla, joka näytti kuivaavan verenkin suonistamme, janomme kävi miltei sietämättömäksi ja puolituopillisen saattoi nielaista ilman että se toi pienintäkään huojennusta. Olen varma, että puoli gallonia olisi tuskin riittänyt sammuttamaan janoani. Puolituopillisen teki vielä riittämättömämmäksi se seikka, ettei vesi ollut enää kylmää. Aurinko, joka paistoi vain puoliksi peitettyyn tynnyriin, oli kuumentanut laitapuut —- ja tietystikin sisällä olevan veden — siihen määrin, että vesi maistui aivan kuin se olisi kiehumaan rupeamassa. Se ehkä esti janon edistymistä, mutta se ei helpottanut tuskaa.
Vettä olisi ehkä voinut pitää viileämpänä, jos olisi heitetty tarpeeton purje tynnyrin yli, mutta tähänkään vähäpätöiseen varokeinoon ei ryhdytty.
Miehet jättäytyivät vähitellen epätoivon valtaan — syvän alakuloisuuden tuottama tylsyys sai heidät nopeasti valtoihinsa, ja sen vaikutuksesta ei yhdelläkään näyttänyt olevan kylliksi tarmoa ryhtyäkseen johonkin varokeinoon, olipa se miten helppo tahansa.
Mitä ruoan jakamiseen tulee, oli siinä vain yksi toimi tehtävänä. Ei tullut kysymykseenkään, että sellaisesta varastosta olisi ruvettu jakamaan päiväannoksia. Kaikki mitä tarvittiin, oli yksinkertainen jako: korppupussi tyhjennettiin, ja sen sisällys jaettiin tasaisesti kaikille. Siitä huomattiin tulevan kaksi korppua mieheen. Vähäinen määrä jäi yli ja tästä miehet heittivät arpaa — yksi korppu oli joka kerta palkintona. Näistä palkinnoista miehet kilpailivat yhtä kiihkeästi kuin olisi suuria rahasummia ollut arvonnan tuloksesta riippumassa, ja itse asiassa olisikin tarvittu suuri summa, jotta olisi voinut ostaa yhden noista kallisarvoisista leipäpalasista.
Arpominen yhdessä rommin kanssa, jota nyt niinikään mitattiin miehille, herätti joksikin aikaa meluisaa kiihtymystä. Mutta tämä oli pian ohi, ja toivottomuuden synkkä hiljaisuus vallitsi jälleen.
Jotkut, jotka jo olivat polttavan nälissään ja seurauksista piittaamattomia, söivät yhdellä kertaa molemmat laivakorppunsa, kun taas toiset, joilla oli enemmän ymmärrystä tai suurempi voima kestää, nakersivat vain pienen osan ja säilyttivät lopun vastaista ja pakottavampaa tarvetta varten.
Siten kului aika miltei auringonlaskuun asti — ilman yhtäkään tapausta, joka olisi ilahduttanut meitä — ilman yhtäkään uutta mahdollisuutta, joka olisi herättänyt toivoa.
Miltei auringonlaskun aikaan syntyi kuitenkin suuri hälinä, ja taas tunnettiin kaikkia toivon tuottamia suloisia riemuja.
Eräs mies, joka oli noussut pystyyn ja katseli yli meren, huudahti äkkiä:
"Purje, purje!"
Olisi mahdotonta kuvailla sitä villiä iloa, jonka nämä sanat saivat aikaan — miehet hyppäsivät pystyyn päästäen riemuhuutoja, kun he kertasivat sanat: "purje, purje!" Jotkut tempasivat hatun päästään ja heiluttivat sitä ilmassa — jotkut hyppivät ja tanssivat aivankuin mielettömät, ja epätoivoisimmatkin käyttäytyivät ikäänkuin heidät olisi herätetty uuteen eloon.
Olen sanonut, että olisi mahdotonta kuvailla tuota näytelmää, mutta vielä mahdottomampi olisi kuvailla vastakohtaa, jonka olisi voinut nähdä lautalla vain hetki jälkeenpäin, kun saatiin selville, että huuto oli väärä hälytys. Näkyvissä ei ollut mitään purjetta — ei ollut ollutkaan — ei voitu nähdä jälkeäkään laivasta tai purjeesta valtameren laajassa, kehässä — ei mitään liikkunut tuon suuren peilin lasimaisella pinnalla.
Väärä hälytys — aivan perusteeton. Pian oli selvää, miksi mies oli semmoiseen ryhtynyt. Villit puheet, jotka tulvivat hänen huuliltaan, osoittivat yhdessä niiden eriskummaisten liikkeiden kanssa, mitä hän teki käsillään, että hän oli mielipuoli!
KUUDESKYMMENESNELJÄS LUKU
Niin, mies oli mielipuoli. Edellisen yön kauheat tapahtumat olivat riistäneet häneltä järjen, ja hän oli nyt mieletön hullu.
Jotkut huusivat, että hänet heitettäisiin mereen. Ei yksikään vastustanut tätä neuvoa. Se olisi saatettu täytäntöön, sillä monet olivat valmiina tarttumaan häneen käsiksi, kun mielipuoli, ilmeisesti hyvin tietäen heidän aikomuksensa, kömpi takaisin entiseen asentoonsa ja kyyristyen alas jäi siihen hiljaisena sekä pelästyneen näköisenä. Ei ollut luultavaa, että hän vahingoittaisi ketään — hänet jätettiin rauhaan.
Tämän sattuman tuottama kiihtymys hälveni pian, ja synkät katseet tulivat takaisin — jos mahdollista synkempinä kuin ennen, sillä siten käy aina, kun on syttynyt toiveita, jotka päättyvät pettymykseen.
Siten meni ilta ja osa yötä.
Samalla tunnilla kuin edellisenä yönä — melkein samalla minuutilla — nousi tuuli taas puhaltamaan. Se saattoi olla vain vähän hyödyksi, koska ei ollut mitään mahdollisuutta että se kuljettaisi meidät maihin —- mutta se oli viileä ja virkistävä sen kovan ja kuivan kuumuuden jälkeen, jota olimme kärsineet koko päivän.
Jotkut puolustivat purjeen levittämistä, toiset taas eivät nähneet siitä olevan mitään hyötyä. "Mitä hyvää siitä koituu?" kysyivät nämä. "Se voi kuljettaa meidät parikymmentä mailia tältä paikalta tai ehkä kaksikin kertaa niin paljon. Mitä sitten? Se ei vie meitä maan näkyviin — eikä laivankaan. Me näemme laivan yhtä hyvin olemalla paikallamme. Mitä hyötyä on liikkumisesta? Jos meillä ei ole mitä syödä, ja meidän täytyy kuolla, voimme kuolla yhtä hyvin täällä kuin parikymmentä solmuväliä kauempana tuulen alla. Levittäkää purjeenne, jos tahdotte, me emme estä emmekä auta."
Sillä tavoin puhui miehistön epätoivoinen osa.
Oli niitä, jotka ajattelivat, että purjehtimalla todennäköisemmin kohtaisimme laivan. He ajattelivat, etteivät voisi juosta huonompaan tilaan, vaan saattoivat ehkä ajautua parempaan paikkaan, missä laivoja oli taajemmassa, vaikka he samalla myönsivätkin, että oli yhtä suuret mahdollisuudet joutua reitiltä pois.
Totuus on, ettei yksikään tuntenut satojen mailien laajuudelta paikkaa, missä me olimme, ja että purjehtiminen mihin suuntaan tahansa olisi ollut vain arvaamista.
Mutta kurjuudessa olevat ihmiset pitävät aina liikkumista parempana kuin lepoa, ja tieto, että on kulkemassa ja kulkemassa eteenpäin, vaikuttaa mieleen rauhoittavasti. Se synnyttää toivon, että saa näkyviinsä jotakin, joka on avuksi, ja tämä toivo, olkoon vaikka kuinkakin huonosti perusteltu, saattaa ihmisen kykeneväksi kuluttamaan aikansa keveämmin. Kun taas päinvastoin jää yhteen määrättyyn paikkaan yhtä pitkäksi ajaksi, suuttuu ja vimmastuu paljon enemmän epävarmuuden takia.
Kun miehillä oli tämä tunne, olivat useimmat heistä purjeen levittämisen puolella, ja sentähden se levitettiin.
Edellisenä yönä olivat useat miehistä pitäneet sitä ylhäällä — se kun oli ollut ainoa, millä lautan oli voinut saada uijien saavuttamattomiin. Kun tämä tarkoitus oli saavutettu, oli purjeen annettu pudota, ja lautta oli ajelehtinut hyvän matkan ilman sitä.
Tänä yönä oli kuitenkin nostettu masto — tai pikemminkin kaksi mastoa, jotka oli tehty yhteenliitetyistä airoista ja sauvoimista. Niiden väliin oli purje pingoitettu ilman raakapuuta, kahvelia tai puomia. Ei ollut ollenkaan aikomuksena käännellä purjetta. Se oli vain levitetty kuin peite lautan poikki ja jätetty siihen tuulen puhallettavaksi sen verran kuin tätä miellytti. Kun tämä työ oli tehty, jätettiin lautta omiin valtoihinsa, ja se tietysti ajelehti tuulen suuntaan niin nopeasti kuin saattoi — ilmeisesti kolmen tai neljän solmun nopeudella tunnissa.
Miehet asettuivat taas toimettomaan asentoonsa, ja kaikki pysyivät hiljaa. Joku vaipui uneen ja kuorsasi ikään kuin olisi ollut onnellinenkin! Toiset nukkuivat, mutta heidän unissaanpuhumisensa ilmaisi huolestuneita näkyjä, jotka ehkä palauttivat mieleen syyllisyyden synkkiä näytelmiä. Jotkut näyttivät makaavan hereillä koko pitkän yön silloin tällöin kääntelehtien sinne tänne ikäänkuin jano, nälkä tai lähestyvän kuoleman pelko olisi pitänyt heitä valveilla.
Brace ja minä istuimme aivan likekkäin. Meillä oli yhä se yksinkertainen lautta, jonka hän oli tehnyt — toisella oli näet vain vähän tilaa, ja tämä, joka nyt oli osana koko lautasta, oli niin hyvä olopaikka kuin suinkin olisimme voineet valita — itse asiassa paras, niinkuin seuraavat tapaukset osoittivat.
Siinä oli purje — halkaisija tai ajopurje, en tiedä kumpi — sekä kappale vanhaa tervavaatetta, ja kun nämä olivat levitettyinä lankkujen ylitse, pitivät ne näitä koossa ja soivat meille pehmeämmän makuusijan loikoiltavaksi.
Me keskustelimme silloin tällöin, vaikkakaan ei usein. Aika ajoin oli kunnon merimies koettanut ilostuttaa minua herättämällä minussa toiveita, mutta nyt oli asemamme käynyt niin toivottomaksi, että hän vihdoin luopui yrityksestä. Hän tunsi, että olisi vain pilkantekoa uskotella, että olisi pienintäkään mahdollisuutta pelastua. Hänkin — rohkein koko tuosta joukosta — oli nopeasti jättäytymässä epätoivon valtaan.
Tuuli tyyntyi ennen päivänkoittoa aivan kuin edellisenä yönäkin — toinen aamu tuli, mutta ei näyttänyt yhtäkään purjetta koko rajattomalla merellä.
Aurinko nousi taas kuumana ja kaarsi päidemme yli saman pilvettömän taivaan kautta sekä laski punaisena ja tulisena niinkuin ennenkin.
Meni toinenkin yö, ja taas tuuli kuljetti meitä ulapalla. Sitten tuli ja meni useita muita päiviä ja öitä — minä lakkasin laskemasta niitä — melkein samalla yksitoikkoisella totutulla tavalla, johon tuotti vaihtelua vain miesten riitely — siitä kehittyi joskus mitä pahimpia jupakoita, joissa veitset vedettiin esiin ja niitä käytettiin miltei kohtalokkain seurauksin.
Omituinen aika epäsopua ja leppymätöntä taistelua varten!
Villit eläimetkin — rajuimmatkin pedot luopuvat yhteisen vaaran vaikutuksesta luonteensa julmuudesta. Siten ei ollut näiden kelvottomien miesten laita — heidän alhaiset intohimonsa näyttivät tällä pelottavalla hetkellä tulevan vain vahvemmiksi ja turmiollisemmiksi!
Heidän riitansa koskivat aivan pikkuasioita — veden ja rommin jakamista, jonkun otaksumaa, ettei hänen kanssaan menetelty rehellisesti annosten suhteen — mutta riidat olivat tulleet niin lukuisiksi, että nekin kävivät yksitoikkoisiksi. Joka tunti häiritsi raju meteli syvää rauhaa ja muutoin täydellistä hiljaisuutta, joka oli tunnusmerkillistä riitojen väliajoille.
Jos nämä tapaukset olivat käyneet yksitoikkoisiksi, eivätkä enää kiinnittäneet mieltäni, oli sattumaisillaan muuan, joka tulisi herättämään minussa mitä voimakkainta mielenkiintoa — tulisi järkyttämään sieluani aivan äärimmäiseen kiihtymykseen asti.
Olen sanonut, että tämä tapaus oli sattumaisillaan — se oli kauhea suunnitelma, joka jo oli kypsytetty, vaikka sitä oli pidetty salassa toveriltani ja minulta. Ei Bracella eikä minulla ollut vähintäkään aavistusta siitä siihen hetkeen asti, jolloin se avoimesti ilmoitettiin.
KUUDESKYMMENESVIIDES LUKU
Oli luultavasti kuudes päivä hylyltä lähdön jälkeen — en tosin ole varma päivästä — kun hirveä aikomus tuli ilmi. Se oli ollut haudottavana jonkun aikaa aikaisemmin, ja tänä päivänä tuli ratkaisu.
Nyt oli useita päiviä siitä kun kukaan oli maistanut ruokaa — kaksi korppuansa oli jokainen syönyt jo aikoja sitten — useimmat sillä hetkellä, jolloin ne jaettiin. Tietysti jokainen lautalla-olija kärsi nälän tuskia ja oli sietänyt niitä kunnes ruoantarve oli tullut äärimmäisen tuskaa tuottavaksi.
Jotkut näyttivät kuihtuneilta, silmät olivat syvälle painuneet ja posket luiset sekä kuopalla. Toisilla oli, omituista sanoa, lihava, paisunut ulkomuoto, mutta tämä oli varmaan johtunut ajettumisesta tai jostakin luonnottomasta syystä — nälkä ei varmaankaan ollut antanut heille lihaa. Kaikilla — joka ainoalla — oli silmien tienoilla ja suun ympärillä tuo erikoinen ilme, jonka voi huomata nälkäisen koiran naamassa tai vielä selvemmin puoliksi nälkiintyneellä sudella.
Tänä aikana näytti heidän keskensä olevan jokin salainen yhteisymmärrys — ei kaikkien kesken, vaan niiden, jotka olivat johtajina — oli näet sellaisia jotka heikontuneessa tilassaankin olivat vahvempia ruumiiltaan ja tarmokkaampia mieleltään, ja heillä oli jonkinlainen johtovalta muihin. En voinut sanoa, mitä tämä yhteisymmärrys koski, enkä tosiaan olisi välittänyt sen olemassaolon ilmauksista, jollei olisi tapahtunut sitä, mitä tapahtui. Minä huomasin heidän silloin tällöin kuiskailevan toisilleen, ja siten tehdessään he loivat sivusilmäyksiä Braceen ja minuun päin. Toisinaan minä yllätin milloin yhden milloin toisen tuijottamassa minuun villillä susimaisella katseella, joka teki minut erikoisen levottomaksi, vaikka en voinut sanoa mistä syystä. Minä huomasin, että he näyttivät siltä kuin eivät olisi pitäneet siitä, että heidät tavattiin sillä tavoin katsomassa minuun, ja aina kun minä vastasin heidän katseisiinsa, laskivat he äkkiä silmänsä tai käänsivät kasvonsa poispäin. Jälkeenpäin he näyttivät aivan sellaisilta miehiltä jotka oli tavattu jostakin alhaisesta tai rangaistavasta teosta.
Kun minusta näytti, että he katsoivat samalla tavalla toveriini ja myös toisiinsa, kuvittelin että se oli varmaan joku äärimmäisen nälän tuntomerkki, enkä minä ajatellut sitä sen enempää.
Seuraavana päivänä huomasin kuitenkin, että kuiskiminen lisääntyi heidän keskuudessaan, ja sitä seurasi yhä suurempi viittilöimisten ja kiihtymyksen vuorottelu.
Brace huomasi sen myöskin ja arvasi paremmin kuin minä, mitä kaikki tämä salakähmäisyys merkitsi — ainakin oli hän lähempänä totuutta, sillä hänkin oli edelleen tietämätön noiden roistomaisten salaliittolaisten täydestä aikomuksesta.
Hän kuiskasi minulle, mihin hän luuli heidän tähtäävän, tarkoittaen paljastaa hirveän totuuden minulle niin hellävaroen kuin mahdollista. Mutta nyt olin minä enemmän kuin puoleksi arvannut asian, eikä hänen ilmoituksensa ällistyttänyt minua.
"Jonkun on kuoltava, poika. Luulen että he puhuvat arvan heittämisestä siitä, kuka se tulee olemaan — no, meidän täytyy uskaltaa muiden mukana."
Juuri kun Brace oli päättänyt puheensa, nousi muuan mies lautalla ja vaatien toisten huomiota pyysi tehdä erään ehdotuksen heille.
Puhe, jolla hän teki ehdotuksensa tiettäväksi, oli tosiaan lyhyt ja osuva. Itse asiassa tuli hän ehdotukseensa melkein heti, ja se kuului yksinkertaisesti siten, että yhden joukosta täytyi kuolla muiden pelastamiseksi — että heillä oli vielä vettä, mutta ei ollenkaan ruokaa — kaikkien täytyi joutua perikatoon, jolleivät saaneet syödäkseen — että he eivät voineet syödä, jollei —
Mutta en voi toistaa niitä kauheita perusteita, joita hän käytti, vaikka ne olivatkin lyhyitä — hänen puheensa oli näet lyhyt ja kun hän oli pitänyt sen, istuutui hän taas.
Tuli lyhyt väliaika, ja sitten nousi toinen sekä kääntyi miesjoukon puoleen. Tämä mies yhtyi edellisen mielipiteisiin sekä lisäsi ehdotukseen suunnitelman sen toteuttamiseksi — että nimittäin se, jonka tuli kuolla, valittaisiin arvalla. Tätä tietysti sekä Brace että minä odotimme. Ei ollut luultavaa, että kukaan tarjoutuisi vapaaehtoisesti.
Mikä olikaan kauhuni ja toverini suuttumus sekä säikähdys, kun muuan vahvimmista ja raaimmista koko joukosta — Le Gros-lurjus — nousi ja kovalla sekä vakavalla äänellä ei ainoastaan vastustanut arvanheittoa, vaan vieläpä ehdotti minua uhriksi!
Brace hypähti heti pystyyn ja päästi paheksumisen huudahduksen. Odotettiin, että tämä huudahdus saavuttaisi vastakaikua muilta, ja siten olisikin sellaisen halpamaisen ehdotuksen ottanut vastaan miltei jokainen muu miesjoukko maan pinnalla tai valtamerellä.
Mutta sekä toverini että minä huomasimme pian kauhistukseksemme, että sellaista vastakaikua ei kuulunut tuon roistomaisen miehistön puolelta. Päinvastoin useat kannattivat itse ehdotusta, vieläpä sellaisella enemmistöllä — voisin melkein sanoa yksimielisyydellä, että oli ilmeistä useimpien niistä miehistä, jotka puhuivat, jo ennakolta päättäneen asian. Heidän nopeasta mukautumisestaan kävi selville, että he olivat valmistuneet tällaisen varalle, ja tämä seikka selitti sen salaperäisen kuiskuttelun, jota oli ollut edellisenä päivänä. Muutamat harvat eivät ilmeisesti olleet olleet mukana salaisuudessa, mutta nämä olivat heikkoja miehiä, joiden vastustuksesta ei olisi välitetty ja jotka itse asiassa näyttivät olevan kylläkin valmiita yhtymään enemmistöön.
Ranskalainen rehentelijä jatkoi puhettaan puolustellakseen ehdotustaan todisteilla. Me emme olleet kaikki samanarvoisia, sanoi hän — oli kyvykkäitä merenkulkijoita — ja tavallisia merimiehiä — ja minä olin vain poika. Miksi olisi minulla yhtä hyvä mahdollisuus pelastua kuin muillakin? Se oli nurinkurista.
Brace vastusti hänen perusteitaan — vetosi miehistöön — heidän oikeuden- ja rehellisyyden tuntoonsa — "heitettäköön arpaa", sanoi hän, "ja koettakoon poika onneaan muiden mukana" —- se oli ainoa oikeudenmukainen ja kunniallinen keino — ainoa miehen arvoa vastaava menettelytapa.
Pyh! Nämä eivät olleet miehiä. Joka ikinen oli liiankin iloinen ryhtyäkseen mihin keinoon tahansa, joka vain vapauttaisi heidät vaarallisesta arvanheitosta. Le Grosin viisastelevat perusteet tyydyttivät heitä. Häpeällinen ehdotus voitti. Päätettiin, että minun piti kuolla!
KUUDESKYMMENESKUUDES LUKU
Niin — päätettiin, että minun piti kuolla.
Aika ja tapa oli vain vielä määrättävä, mutta näistä seikoista sovittiin pian. Mitä tuli edelliseen, piti asian tapahtua silloin — heti paikalla — ja tavasta päätettiin, että vereni piti laskea kuiviin!
Nämä päätökset tehtiin nopeudella, joka ei suonut ollenkaan aikaa miettimiseen — tuskin aikaa puhumiseen tai vastustamiseen. Ahnaat sudet olivat innokkaita saamaan saaliinsa.
Heidän päätöksensä oli toimia nopeasti sillä kertaa, sillä puolitusinaa asian innokkainta puoltajaa läheni enempää epäröimättä minua — ilmeisesti aikoen panna aikeensa täytäntöön!
Ja he olisivat epäilemättä tehneet sen, jos olisin ollut yksin ja suojatonna — epäilemättä he olisivat tappaneet ja syöneet minut! Mutta minä en ollut yksin — en ollut ilman suojelijaa. Kun julmat ihmissyöjät lähestyivät, hyppäsi Brace heidän ja minun väliini ja vetäen esiin kääntöpääveitsensä hän uhkasi iskeä maahan ensimmäisen, joka koskisi sormellaankaan minuun.
"Pois!" huusi hän, "pois, te pelkurit lurjukset! Koskekaahan vain poikaan ja minä teen teistä hakkelusta. Hän on ehkä ensimmäinen, joka tulee syödyksi, mutta hän ei ole ensimmäinen, joka kuolee sentakia — useampi kuin yksi teistä on kellistyvä ennen kuin hän. Hitto vieköön, jollei niin käy! Nyt siis, te arat koirat, tulkaa, jos uskallatte!"
Pelkurit, joita Bracen rohkea esiintyminen lannisti, pysähtyivät paikoillaan ja epäröivät, vaikkei kukaan heistä uskaltanut vastata. Hämmästys näytti vallanneen heidät, sillä vaikka he tiesivät, että Brace vastusti aikomusta, ei heillä ollut ajatustakaan, että hän yrittäisi taistella koko joukkoa vastaan. Sentakia hämmästys pidätti heitä — yhdessä pienen pelon kanssa, sillä Bracen ottama päättävä asento ja hänen veitsensä loistava terä lupasivat kuolemaa joillekin heistä. Ja kun jokainen pelkäsi, että kuolema tulisi hänen osakseen, ei yksikään halunnut olla etumaisena.
Minä olin syöksynyt rohkean puolustajani rinnalle päättäen taistella ja kuolla hänen sivullaan, vaikka minun heikko käsivarteni ei olisi voinut saada paljon aikaan vahvaa ja rajua miesjoukkoa vastaan, joka hyökkäsi kimppuumme. Kuitenkin olisi parempi kuolla sillä tavoin kuin tulla kylmäverisesti teurastetuksi, ja näin uskoen minä rohkaisin itseni kohtaamaan vihollisia.
Tällä ratkaisevalla hetkellä näytti toverini asennossa tapahtuvan muutos: jokin uusi ajatus oli vallannut hänet, ja heiluttaen kättään erikoisella tavalla, joka osoitti vastustajillemme, että hänellä oli jokin ehdotus tehtävänä, hänen onnistui saada aikaan hiljaisuus. Sitten hän kääntyi heidän puoleensa seuraavasti: "Toverit, eikö ole aivan kehnosti, että me riitelemme semmoisella hetkellä kuin nyt, jolloin me kaikki olemme yhtäläisesti hädässä?"
Bracen äskeinen uhmaava sävy oli muuttunut puolittain pyytäväksi, ja oli ilmeistä, että hän aikoi ehdottaa jonkun sopimuksen tekoa. Olisihan ollutkin hänen puoleltaan mieletöntä pitkittää ristiriitaa, koska se olisi vain päättynyt meidän kummankin kuolemaan.
"Toverit", jatkoi hän, "on kauheata kuolla, mutta minä tiedän, että meidän täytyy uhrata joku muiden edestä, ja se on parempi kuin että kaikki tuhoutuisimme. Mutta teidän tulee tietää, että kun tämä tapahtuu, on tavallisena tapana vetää arpaa asiasta."
"Me emme tee sitä sillä tavoin!" huusi muuan lisäten kirouksella painokkuutta vastaukseensa.
"No hyvä", jatkoi Brace, kadottamatta rauhallista esiintymistään, "koska olette päättäneet, ettei asiaa sovita sillä tavoin, ja että tämän pojan täytyy olla ensimmäinen, ja koska olette kaikki päättäneet sen, ei hyödytä että minä olen tiellä. Minä suostun toisten aikeeseen."
Minä ällistyin näistä sanoista ja käänsin ehdottomasti katseeni puhujan kasvoihin. Oliko hän vakavissaan? Aikoiko hän todella hyljätä minut? Luovuttaa minut noiden armottomien miesten käsiin?
Hän ei välittänyt minusta, ja hänen päättäväinen asentonsa sekä yhä samaan suuntaan kohdistettu katseensa osoitti minulle, ettei hän ollut vielä puhunut loppuun.
"Mutta", sanoi hän hetken perästä, "seuraavilla ehdoilla".
"Millä ehdoilla?" kysyivät useat keskeyttäen hänet.
"No, vain sillä", vastasi Brace, "että pojan annetaan elää huomisaamuun. Pyydän hänelle ainoastaan aikaa auringon nousuun, ja jollei silloin ole yhtään purjetta näkyvissä, voitte tehdä, mitä tahdotte. On vain kohtuuden mukaista, että poika saa mahdollisuuden säilyttää henkensä, ja jollette suostu antamaan hänelle tätä mahdollisuutta", jatkoi puhuja asettuen taas päättäväiseen asentoon, "jollette anna, niin kaikki, mitä minulla on sanottavana, on se, että minä taistelen pojan puolesta niin kauan kun voin puolustaa häntä, ja jos hänet syödään ensiksi, ei häntä tapeta ensiksi — sen voin luvata teille. No?"
Bracen puheella oli toivottu vaikutus. Hänen kuulijakuntansa suostui ehdotukseen, vaikkakin vastahakoisesti. Nuokin sydämettömät paholaiset eivät voineet olla tunnustamatta, että semmoinen menettely oli vain kohtuullista, mutta mahdollisesti oli suojelijani päättäväisellä ja uskaliaalla käyttäytymisellä — hänen siinä seisoessaan suoristuneena ja valmiina, terävä veitsi loistaen hänen vahvassa, lujassa otteessaan — suurempi vaikutus heidän päätökseensä kuin millään rehellisyyden tunteella.
Oli miten tahansa, lykkäykseen myönnyttiin, ja ne, jotka olivat uhanneet henkeäni, vetäytyivät takaisin — vaikkakin yhä muristen tyytymättömyyttään — sekä peräytyivät jälleen paikoilleen.
KUUDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU
Voin vain huonosti kuvailla niitä tunteita, jotka myllersivät rinnassani. Vaikka olin vapautunut heti paikalla uhkaavan kuoleman kauhusta, ei viivytyksessä ollut mitään, joka olisi antanut minulle ilon tunteita. Se olisi vain kohtaloni lyhyt lykkäys, sillä huomenissa minun täytyi varmasti kuolla. Vähäpätöiset mahdollisuudet, että me näkisimme purjeen, olivat tuskin miettimisen arvoisia, enkä minä saanut mitään lohdutusta sellaisen sattuman ajattelemisesta.
Siksi pidin kohtaloani varmana. Suojelijani ei voinut pelastaa minua. Hän oli tehnyt kaiken voitavansa hankkimalla lykkäyksen, joka oli antava minulle tämän vähäpätöisen mahdollisuuden pelastaa henkeni. Jos mahdollisuus jäisi toteutumatta, olisi hänen epäilemättä pidettävä sanansa ja luovutettava minut.
Minulla oli samat tunteet kuin tuomitulla rikollisella, jonka mestaushetki on määrätty ja joka tietää sen — ehkä vain sillä erotuksella, että minä saatoin odottaa tapausta omatunto puhtaana. Tunteeni eivät olleet samoja kuin rikollisen, vaan ikäänkuin uhrin — marttyyrin rosvojen joukossa.
Tietystikään en ajatellut nukkumista — kaikki uni oli kaikonnut silmäluomistani. Miten saatoin nukkua, kun sellainen tulevaisuus oli edessäni? Surullisena ajattelin minä tuolla ratkaisuhetkellä kotia, vanhempia ja sukulaisia. Katkerasti minä kaduin sitä että milloinkaan olin karannut merille.
Voi! Niinkuin monen muunkin, joka on menetellyt tottelemattomasti ja uhkarohkeasti, oli minunkin kokemukseni liian kalliisti ostettu — minun katumukseni tuli liian myöhään.
Huomenna auringon noustessa minun täytyi kuolla ja voi, sellaisen kauhean kohtalon uhrina! Osakseni tullutta kuolemaa ei tiedettäisi milloinkaan, sillä vaikka minut tehtiin uhriksi, ei ollut luultavaa, että mestaajani eläisivät kauan jälkeeni. Mahdollisuudet, että joku heistä milloinkaan pääsisi maihin, olivat tosiaan pienet, ja vaikka he pääsisivätkin, ei ollut luultavaa, että he levittäisivät salaisuutta. Minusta ei kuultaisi milloinkaan enää; ei ystävät eivätkä sukulaiset saisi ikinä tietää surullista osaani ja parempi olisikin, etteivät he saisi. Oi, se oli kauhea kohtalo!
Kärsiessäni sellaisista ajatuksista makasin minä ojentuneena lankulle; suojelijani oli yhä vieressäni — niin lähellä, että meidän hartiamme koskettivat toisiaan ja päämme olivat aivan yhdessä — minä olisin voinut kuulla kaiken, mitä hän olisi sanonut vaikka kuiskaamallakin, mutta pitkään aikaan hän ei lausunut sanaakaan minulle. Häntä näyttivät omat ajatuksensa askarruttavan — aivan kuin olisi hän ollut vajonnut johonkin syvään mietiskelyyn — eikä hän halunnut, että häntä puhuteltaisiin. Huomatessani tämän pysyin minäkin vaiti.
Yö laskeutui ja näytti tulevan pimeäksi. Useimmat edellisistä öistä olivat olleet hyvin valoisat, kun oli ollut kuuvalo ja tuskin pilveäkään taivaalla moniin viikkoihin. Mutta tänä päivänä ja erikoisesti sen loppupuolella oli mustia pilviä näyttäytynyt taivaanrannan yläpuolella, ja vaikka meri oli vielä tyyni, näytti siltä, kuin jokin muutos olisi käsillä.
Kun aurinko oli laskenut, nousivat nämä pilvet korkeammalle ja korkeammalle, kunnes niiden musta käärinliina peitti koko taivaankannen verhoten kuun täydellisesti, ei vain kätkien sitä silmistämme, vaan estäen sen säteitä luomasta valoaan merelle.
Sensijaan että vedenpinta olisi kimallellut ympärillämme, niinkuin se oli tehnyt edellisinä öinä, oli se nyt harmaan ja synkän näköinen, sillä se heijasti yläpuolellaan riippuvien pilvien väriä. Kumpikin oli minun oman surullisen mielialani sopivia vertauskuvia.
Minä huomautin melkein koneellisesti toverilleni tästä muutoksesta yläilmoissa ja puhuin yön pimeydestä.
"Sitä parempi, poika", oli hänen lyhyt vastauksensa, ja hän vaipui taas äänettömyyteen ikäänkuin hän ei olisi pitänyt siitä, että häntä koetettiin saada keskustelemaan.
Minä mietiskelin hetken hänen vastaustaan. Miten se oli parempi? — Mitä merkitsi pimeys? Mitä hyötyä voitiin siitä saada? Pimeä yö ei voinut tuoda laivoja merelle, eikä se myöskään voinut pelastaa minua kohtalosta, joka oli minulle määrätty. Aurinko nousisi yhtä kaikki, ja sen noustessa minun täytyisi kuolla! Pimeys ei voinut hyödyttää minua! Mitä saattoikaan hän tarkoittaa?
Minä mietiskelin pitkän aikaa hänen vastaustaan, mutta en voinut saada selville sen merkitystä. Oliko hän tarkoittanut sen rohkaisulausunnoksi — joksikin, jonka tuli herättää toivoa minussa — joksikin, joka ilahduttaisi minua — sillä oli näet epämääräisesti se vaikutus — vai oliko vastaus annettu koneellisesti ja ajattelematta?
Edellistä mahdollisuutta en uskaltanut toivoa. Siitä hetkestä, jolloin minulle oli suotu armonaikaa, ei hän ollut puhunut eikä lausunut yhtäkään toivon sanaa, sillä olin varma, ettei hänellä ollut semmoista lausuttavana. Mitä hän sitten tarkoitti sanoilla, jotka hän juuri oli sanonut: "Sitä parempi, poika"?
Minä olisin lopulta kysynyt häneltä, mutta juuri kun olin päättänyt tehdä niin, huomasin minä, että hän käänsi itsensä ympäri, ja ennenkuin voin puhua hänelle, oli hän siirtänyt päänsä pois, niin ettei hän olisi enää kuullut minun kuiskaustani. Haluten, etteivät muut kuulisi kysymystä, jonka aioin tehdä hänelle, minä pysyin hiljaa ja odotin parempaa tilaisuutta.
KUUDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU
Nyt oli tullut erittäin pimeä — niin pimeä, että minä tuskin saatoin erottaa toverini haahmon, vaikka hän oli aivan vieressäni — suuri lautta itse sekä siinä pitkällään olevat miehet olivat erotettavissa vain muodottomana mustana joukkona. Minä saatoin huomata levitetyn purjeen paremmin kuin muun, koska se oli vaaleanvärinen ja rajoittui selvästi taivaan synkkää harmautta vastaan.
Mutta vaikka olikin pimeä, huomasin minä, että Bracella oli minusta poispäin kääntyessään veitsi käteen puristettuna, terä yhä auki ja valmiina käytettäväksi! Mitä hän aikoi sillä?
Yht'äkkiä tuli mieleeni, että hän epäili jotakin — että hän pelkäsi, etteivät roistot haluaisi odottaa aamuun, niinkuin oli sovittu, vaan yrittäisivät saada aikeensa täytäntöön yöllä. Tämän epäluulon takia oli hän asettunut heidän ja minun väliini päättäen vartioida minua. Paikka, jonka hän oli valinnut, tuki tätä otaksumaa, ja hänen asentonsa vahvisti sitä.
Kuten olen ennen kertonut, olimme Brace ja minä yhäti niillä uivilla lankuilla, jotka olimme sitoneet yhteen, ja nämä oli kiinnitetty lauttaan siihen osaan, jota voisi sanoa sen peräkeulaksi — toisin sanoen, kun lautta liikkui vedessä purjeen avulla, oli meidän paikkamme takana vanavedessä.
Nyt kun toverini oli kääntynyt, makasi hän pää lauttaa kohti, ja kuten luulin, puoleksi kyyristyneessä asennossa, vaikka pikimustan pimeyden takia en ollut varma tästä. Joka tapauksessa oli hän sellaisessa asennossa, että jos joku olisi koettanut lähestyä minua, olisi hänen ensin pitänyt mennä Bracen ruumiin yli, ja sentakia luulin — nähdessäni veitsen hänen kädessään — että hänen tarkoituksensa oli suojella minua.
Olen sanonut, että nyt oli tullut erittäin pimeä, mutta tämän lisäksi huomasin, että tuuli oli noussut — juuri melkein samalla hetkellä kuin muinakin öinä. Tänä yönä se oli kuitenkin paljon vireämpi kuin ennen — niin vireä, että lautta kulki reippaasti eteenpäin saaden vedessä aikaan kohisevan äänen ja jättäen jälkeensä vaahtoisen uran.
Jonkinlaiseen tylsyyteen tuudittautuneena makasin minä kuunnellen tätä ääntä, ja unelmistani herätti minut vasta se, että huomasin veden äänen yht'äkkiä tulevan vähemmän äänekkääksi ja selväksi — ikäänkuin lautta olisi kulkenut hiljaisemmin meressä — sitten en kuullut sitä ollenkaan!
Varmaankin, ajattelin, on purje tullut alas, eikä lautta ole enää liikkeessä.
Makasin hetken kuunnellen tarkkaavasti; hämmästyksekseni saatoin yhä erottaa kohisevan veden äänen, mutta nyt se tuntui tulevan jonkun matkan päästä ja loittoni joka hetki! Olin vähällä hypähtää ylös ja etsiä selitystä tähän omituiseen ilmiöön, kun villi huuto tuli kiirien yli veden kovien äänien synnyttämän epäselvän melun seuraamana.
"Me olemme pelastetut!" ajattelin minä. "Jokin laiva on likellä!" Minä tosiaan huusin nämä sanat hypähtäen pystyyn makaavasta asennostani.
"Niin", vastasi ääni, jonka tiesin olevan Bracen, "me olemme kuitenkin pelastuneet heiltä — tuolla he menevät, nuo pelkurit lurjukset! He eivät saa meitä kiinni niin kauan kun tämä tuuli kestää —- sitä he eivät tee."
Hämmästyksekseni huomasin nyt, että Brace ja minä olimme yksinämme, ja kaukana varjoisessa pimeydessä saatoin minä tuskin erottaa valkean purjeen lautalta, joka yhä kiiti poispäin tuulessa!
Siinä ei ollut mitään salaperäistä. Brace oli leikannut poikki köydet, jotka yhdistivät meidän lankkumme lauttaan, ja antanut lankkujen hiljaa jäädä jälkeen. Sitä varten hän oli puuhaillut veitsi kädessä!
Tietysti tuuli, joka painoi purjetta vasten, oli vienyt suuren lautan kauas saavuttamattomiin, ja se oli nyt useita satoja yardeja tuulen alla meistä. Pimeys oli estänyt ketään miehistä huomaamasta, mitä oli tapahtumassa, mutta he olivat vihdoin keksineet meidän pakomme, niinkuin heidän hurjat luikkauksensa ja vihaiset huutelunsa todistivat. Me saatoimme kuulla heidän kutsuvan meitä nimeltä, samalla kun he päästivät uhkauksia ja pettymyksen tuottaman raivon huudahduksia.
"Älä pelkää heitä enää", huomautti toverini kylmästi, "eivät he saavuta meitä tuolla hitaalla aluksella — me voimme soutaa nopeammin kuin he uida. Mutta on kuitenkin paras päästä varmuuteen — mitä kauempana me olemme heistä, sitä parempi — käy kiinni, poika, tässä on sinulle airo — vedä kaikin voimisi!"
Minä tartuin airoon niinkuin toverini neuvoi, ja aloin soutaa. Minä näin, että Bracella oli toinen airo — hän oli näet saanut otetuksi sen lautalta — ja kahden airon avulla pieni aluksemme kulki nopeasti vedessä. Me tietysti soudimme suoraan päin tuulta, sillä näin tekemällä oli meillä vastakkainen suunta verraten siihen, mihin muut miehet kulkeutuivat.
Pitkän aikaa me yhä kuulimme heidän villit, käheät huutonsa takanamme. Mutta äänet kävivät heikommiksi ja heikommiksi, kun lautta ajautui tuulessa, ja vihdoin me emme kuulleet niitä enää.
Me soudimme kunnes aamu valkeni, ja silloin me lepäsimme työstämme sekä tähystimme merenpintaa.
Näkyvissä ei ollut yhtään purjetta — ei minkäänlaista esinettä. Lautta oli kadonnut veden kuperan kohouman taakse — me olimme yksinämme valtamerellä!
* * * * *
Lukija! Voisin kuvailla muitakin vaaran näytelmiä, joiden kautta rohkea toverini ja minä kuljimme ennen sitä riemuisaa hetkeä, jolloin silmämme kiintyivät laivan valkeihin purjeisiin — vahvan, mainion laivan, joka nosti meidät valtameren povelta ja kuljetti meidät taas maalle — niin, vieläpä syntymämaallemme. En väsytä Sinua yksityiskohdilla. Riittäköön, kun sanon, että pelastuimme — miten olisin muuten elossa kertoakseni tarinaani? Niin minä elän yhä ja samoin toverinikin — me kumpikin kuljemme vielä merillä, mutta ei enää mielivaltaisen tyrannin johdossa, sellaisen kuin oli "Pandoran" kapteeni. Ei, me olemme kumpikin kapteeneja itse — minä eräällä Itä-Intian kulkijalla, ja Ben on mainion, Afrikassa kulkevan parkin päällikkönä — sekä myös osittain omistajana — parkin, joka oli aivan "Pandoran" veroinen.
Mutta hänen Afrikan-kauppansa ei ole samanlaista — ei. Vanha ystäväni on kunniallinen mies. Hänen kauppatavaranaan ei ole mustat miehet, vaan keltainen kultahiekka, valkoinen norsunluu, palmuöljy ja kamelikurjen sulat, ja joka kerta "käväistyään" Afrikan rannikolla, "käväisee" Ben — niinkuin olen saanut tietää — Englannin pankissa ja sijoittaa sinne hyvin huomattavan rahasumman. Minä iloitsen hänen menestyksestään, enkä epäile, että sinä, lukija, teet samoin.
Emme ole epätietoisia orjalaivan miehistön kohtalosta. Ei yksikään heistä, ei veneessä eikä lautalla olijoista nähnyt milloinkaan enää rannikkoa. He tuhoutuivat laajan valtameren pinnalla — tuhoutuivat kurjasti yhdenkään käden auttamatta tai silmän itkemättä heitä. Ei yksikään silmä nähnyt heitä paitsi Kaikkivaltiaan — ei yksikään käsi ollut lähellä paitsi hänen, ja se oli lähellä, sillä Jumalan käsi kosti heidän uhriensa puolesta!