Kaikkea tätä katselin aivan levollisena. Nämä tavarat eivät synnyttäneet minussa inhon ja kauhun tunnetta. Sen tuotti alakannella oleva pino esineiksi muokattua rautaa. Rauta oli muodostettu inhottavan muotoiseksi ja kauheannäköiseksi, että minä heti kokemattomuudestani huolimatta huomaisin esineet jalka- ja käsiraudoiksi sekä kahleiksi! Mihin tarvitsi "Pandora" niitä?
Mutta salaisuus oli nyt ilmi. Minun ei tarvinnut tehdä enää otaksumia. Kirvesmies puuhaili joidenkin omituisten tammipuun palasten kanssa, joita hän sovitteli ristikon muotoon. Ymmärsin heti, että se oli tarkoitettu luukkua varten.
En tarvinnut lisää selitystä. Olin lukenut "keskikannen" kauhusta.
Huomasin kirvesmiehen työn tarkoituksen, En epäillyt pitempää, että
"Pandora" oli orjalaiva!
YHDEKSÄS LUKU
Niin — epäilemättä olin orjalaivassa — sellaisessa, joka oli asianmukaisesti sovellutettu tuota epäinhimillistä liikennettä varten — varustettu sen mukaisella miehistöllä. Voisin myös sanoa aseistettu, sillä vaikka laivassa ei ollut tykkiä, huomasin minä suuren joukon musketteja, lyhyitä sapeleita sekä pistooleja, jotka oli tuotu kannelle jostakin salaisesta kätköpaikasta ja jaettu miehille puhdistettavaksi sekä kuntoon pantavaksi. Kaikesta tästä kävi selväksi, että "Pandora" oli aikeissa ryhtyä johonkin uhkarohkeaan yritykseen, ja vaikka se ei taistelussa voinut vastustaa pienintäkään sotalaivaa, oli se päättänyt, että ei pelkkä yhden veneen miehistö voinut ottaa sitä kiinni ja ryöstää siltä sen ihmislastia. Mutta "Pandora" pani menestyksen toivonsa enemmän purjeisiinsa kuin varustuksiinsa, ja harvat sotalaivat todellakin saattoivat saavuttaa sen avovedellä ja suotuisalla tuulella — siten se oli rakennettu ja taklattu.
Sanon, etten kauempaa ollut epätietoinen sen oikeasta luonteesta. Itse asiassa ei laivaväki enää salannut sitä. Päinvastoin miehet näyttivät olevan riemuissaan toimestaan, katsoen sitä urotyön ja uskaliaisuuden valossa. Pikariensa ääressä he lauloivat lauluja, joissa "rohkea orjalaiva" ja sen "iloinen miehistö" oli pantu näyttelemään sankarin osaa, ja monta raakaa sukkeluutta lausuttiin sen "mustanahkaisesta lastista".
Me olimme nyt päässeet eteläpuolelle Gibraltarin salmea ja purjehdimme reitillä, missä emme hyvinkään luultavasti kohtaisi englantilaisia sotalaivoja. Risteilijät, joiden ainoana tehtävänä on pitää silmällä orjakauppaa olivat paljon kauempana etelässä pitkin rannikkoja, missä orjia tavallisesti tuodaan laivaan. Kun ei ollut pelkoa niiden kohtaamisesta muutamiin lähipäiviin, ei "Pandoran" miehistöllä ollut juuri muuta tehtävää kuin huvitella. Sentähden pidettiin yhtämittaisia kemuja ja juotiin, tanssittiin sekä tehtiin kujeita aamusta iltaan.
Olette ehkä hämmästynyt saadessanne tietää, että niin ilmeisesti orjakauppaa varten varustettu laiva oli saattanut siten avoimesti ja suoraan purjehtia merelle brittiläisestä satamasta. Mutta on muistettava, että aika, josta minä kirjoitan, oli monta vuotta sitten — vaikka mitä tähän asiaan tulee, ei olisi ajan puolesta väärin panna kertomukseni kuvaamia tapauksia vuoteen 1857. Monta orjalaivaa on lähtenyt brittiläisistä satamista juuri tänä vuonna ja huolimatta kaikista kerskatuista ponnistuksistamme orjakaupan ehkäisemiseksi saattaa huomata, että nykyään toimii suhteellisesti yhtä suuri joukko Englannin alamaisia tässä häpeällisessä puuhassa kuin jonkun muunkin kansakunnan.
Yritys poistaa Afrikan orjakauppa ei ole ollut enemmän eikä vähemmän kuin suuremmoinen petkutus. Ei yhdelläkään niistä hallituksista, jotka ovat olleet mukana tässä ihmisystävällisessä suunnitelmassa, ole ollut muuta kuin haalea mielenkiinto asiaan, ja ne mitättömät ponnistukset, joita ne ovat tehneet, ovat tarkoitetut enemmän muutamien äänekkäiden ihmisystävien rauhoittamiseksi kuin todelliseksi aikeeksi tuon kauhistavan homman pysäyttämistä varten. Yhtä kiinni otettua orjalaivaa kohti vähintäin kaksikymmentä pääsee menemään vapaana purkaen kuihtuneet tuhantensa läntisen maailman rannoille. Niin — vieläpä pahemminkin — tyranni (Napoleon III. — Suom.), joka junan nopeudella nyt pahentaa Ranskan miljoonien asujanten tapoja, käyttää väärällä tavalla saatua valtaansa tämän ihmissielujen vaihtokaupan jälleen ennalleen saattamiseksi ja orjakauppa kukoistaa ennen pitkää yhtä rehevänä kuin konsanaan.
Isolle Britannialle olisi jo aikoja sitten ollut helppo asia hävittää kaikki orjakaupan jäljetkin, vieläpä lisäämättä ainoatakaan menoerää kulunkeihinsa. Mikä saattaa olla mielettömämpää kuin maksaa portugalilaisille orjakauppiaille 3000,000 puntaa, jotta heidät saataisiin jättämään orjain kaupitseminen? Tosiaan se on todellinen rikoksen palkinto — vahingonkorvaus siitä, että on luovuttu rosvoamisen ja murhaamisen ammatista! Sanon, ettei mikään olisi ollut helpompaa, kuin että Englanti olisi lopettanut tämän kauheuden koko olemassaolon jo vuosia sitten. Sen olisi tarvinnut vain toimia enemmän tosimielessä ja vähän suuremmalla tarmolla — tarvinnut selittää, että orjakauppias oli merirosvo, ja menetellä hänen kanssaan sen mukaisesti — toisin sanoen hirttää hänet miehistöineen laivansa raa'annokkaan, kun hänet olisi saatu kiinni — eikä koko maailmassa olisi ollut kansaa, joka olisi uskaltanut nostaa äänensä sellaista menettelyä vastaan. On tosiaankin aivan nurinkurista hirttää merirosvo ja antaa orjakauppiaan mennä. Sillä jos myönnetään, että mustan miehen henki on yhtä arvokas kuin valkoisenkin, silloin orjakauppias on kaksinkerroin murhaaja, koska on hyvin tunnettu tosiasia, että jokaisesta Atlannin yli menevästä orjalastista ummelleen yksi kolmasosa sortuu matkalla. Sentakia on aivan nurinkurista kohdella orjalaivan kapteenia ja miehistöä lempeämmällä tavalla kuin merirosvolaivan kapteenia ja miehistöä. Jos kumpaankin olisi johdonmukaisesti sovitettu samaa oikeuden mittakaavaa, on vain luonnollista otaksua, että orjalaivoja olisi nyt yhtä harvassa kuin merirosvoja, jollei hyvän joukon harvemmassakin. Minun ajatuksenjuoksuni ei käsitä, miten maailmalle lakiasäätävät viisastelijat voivat tehdä eron kahdenlaisten roistojen välillä. Samaten on minulle arvoituksena, miksi ei orjakauppiasta hirtetä heti, kun hänet saadaan kiinni.
Menneinä vuosina tämä olisi saatettu tehdä, ja orjakauppa olisi hävitetty perinpohjin. Nyt se on vaikeampaa, kun Ranskan itsevaltias on pannut suostumuksensa merkin tähän epäinhimilliseen hommaan, eikä orjakauppias ole enää rikollinen. On aivan toinen asia hirttää raa'an nokkaan joku ranskalainen lurjus, jolla on valtuutuksensa myydä sieluja ja ruumiita, sen alla vahvistuksena keisarillisen majesteetin nimikirjoitus.
Voi! Maailma menee taaksepäin; sivistys taantuu — inhimillisyys on kadottanut mahdollisuutensa, ja orjakauppa jatkuu yhtä vilkkaana kuin konsanaan!
Olin liian nuori ensi matkani aikana kehitelläkseni siveellisiä mietteitä tällä filosofisella tavalla, mutta joka tapauksessa olin saanut mieleeni täydellisen inhon orjakauppaa kohtaan, niinkuin itse asiassa useimmat maani kansalaisista. Aika, josta puhun, oli se, jolloin Wilberforcen ja muiden suurten ihmisystävien kiitettäväin ponnistusten takia maamme oli juuri näyttänyt maailmalle tuon jaloimman aikakirjoihin merkittävän esimerkin — maksanut kaksikymmentä miljoonaa puntaa ihmisyyden hyväksi. Kaikki kunnia niille, jotka ottivat osaa jalomieliseen avustukseen! Nuori kun olin, olin muiden tavoin kuullut paljon orjakaupan kauhuista ja julmuuksista, sillä tähän aikaan niitä selostettiin huomattavalla tavalla Englannin yleisölle.
Kuviteltakoon sitten tuntemaani kurjuutta, kun huomasin olevani laivassa, joka itse asiassa oli tämän häpeällisen puuhan palveluksessa — olevani yhteydessä juuri niiden miesten kanssa, joihin olin saanut sellaisen vastenmielisyyden ja inhon — niin, olevani itse yhtenä miehistöstä!
En voi kuvailla sitä surkeuden tunnetta, joka valtasi minut.
On mahdollista, että olisin ollut enemmän kuohuissani, jos olisin huomannut asian yhtäkkiä, mutta niin ei käynyt. Minä sain tiedon asteettain, ja minulla oli kauan epäilyksiä, ennenkuin pääsin varmuuteen. Lisäksi en tuntenut niin kipeästi asemani kauheutta, kun olin ollut henkilökohtaisen huonon kohtelun sekä muiden huolien kiusaama. Niin, olin alkanut kuvitella joutuneeni todellisten merirosvojen joukkoon, sillä tämänlaiset herrat olivat jokseenkin tavallisia siihen aikaan, ja olen varma, ettei joku merirosvojoukkio olisi ollut vähääkään törkeämpää ja raaempaa kuin "Pandoran" miehistö. Siksi oli melkein helpotus saada tietää, etteivät he olleet merirosvoja — ei siksi, että heidän toimensa olisi ollut jossakin suhteessa parempi, mutta minulla oli ajatus, että heidän seurastaan olisi helpompi päästä pois. Tämän lähtöaikomuksen minä aioin toteuttaa heti ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa.
Tuon aikeen täyttämistä minä nyt rupesin ajattelemaan, milloin vain minulla oli hetkinenkin vapaata. Tulevaisuuteni oli tosiaankin kauhistava. Saattoi kulua pitkiä kuukausia, ennenkuin minulla olisi vähempiäkään mahdollisuuksia päästä tästä hirveästä laivasta — kuukausia, niin, saattoi kulua vuosia! Minä en pelännyt enää kontrahdin määräyksiä, sillä nyt ymmärsin, että se kaikki oli ollut petosta, koska en saattanut olla laillisesti sidottu toimeen, joka itse ei ollut laillinen. Ei, minulla ei ollut mitään tällaista pelättävänä. Pelkoni oli vain, etten kuukausiin — mahdollisesti vuosiin — koskaan saisi mahdollisuutta paeta niiden paholaisten silmälläpidon alta, joiden käsiin olin niin tietämättäni uskonut itseni.
Missä yrittäisin paeta? "Pandora" oli menossa Afrikan rannikolle hakemaan orjia; en voinut karata sill'aikaa kun oltiin siellä. Sillä ei ollut ketään viranomaisia, joihin olisin voinut vedota tai jotka olisivat voineet pitää minun puoltani kapteenin vaatimuksia vastaan. Ne, joiden kanssa olisimme yhteydessä, olisivat joko alkuasukaskuninkaita tai halveksittavia orjakaupan välittäjiä, joista kummatkin luovuttaisivat minut taas takaisin ja riemuitsisivat tehdessään siten tyrannini kiitollisuuden saamiseksi. Lähtisinkö karkuun ja etsisin suojaa metsistä? Siellä minä joko kuolisin nälkään ja janoon, tai raatelisivat petoeläimet minut palasiksi — niitä on paljon orjarannikoilla. Jompikumpi näistä olisi kohtalonani, tai muuten ottaisivat villit alkuasukkaat minut kiinni, ehkä murhaisivatkin — tai, mikä olisi vielä pahempaa, pitäisivät minua elinaikaisessa, hirveässä orjuudessa, jonkun raa'an neekerin orjana — Oi! Semmoinen tulevaisuudenkuva oli kauhistava!
Sitten kuljin ajatuksissani Atlannin yli ja harkitsin toista pakomahdollisuutta, joka saattoi tarjoutua vastaisella rannalla. "Pandora" menisi epäilemättä lasteinensa Brasiliaan tai jonnekin Länsi-Intian saarille. Mitä toivoa minulla olisi sitten? Laiva toimisi aivan varmaan salaperäisellä tavalla lastiaan purkaessaan. Purkaminen tapahtuisi ehkä yön suojassa jollakin autiolla rannalla kaukana kaupungista, vieläpä merisatamastakin, ja risteilijöitten pelossa se kävisi suurella kiireellä. Yksi ainoa yö riittäisi salaa kuljetetun ihmissielulastin maihin viemiseksi, ja aamulla laiva olisi taas poissa — ehkä samanlaisella uudella matkalla. Silloin ei minulla olisi minkäänlaista mahdollisuutta mennä rannalle — ei tosiaan luultavasti olisi — vaikka minä en silloin epäröisi turvautua metsiin, luottaen siihen, että Jumala suojelisi minua.
Mitä enemmän minä mietin asiaa, sitä enemmän tulin vakuutetuksi siitä, että pakoni laivalta, joka ei minusta nyt tuntunut paremmalta kuin uivalta vankilalta, olisi äärimmäisen vaikea tehtävä — miltei toivoton. Oi! Edessäni oli kauhistava tulevaisuudenkuva.
Jospa voisimme kohdata jonkun englantilaisen risteilijän! Toivoin sydämestäni, että joku niistä näkisi meidät ja rupeaisi ajamaan meitä takaa. Minulle olisi tuottanut riemua kuulla laukauksen räiskähtelevän raakapuissa ja räjähtävän "Pandoran" kylkeen!
KYMMENES LUKU
Tietystikään en lausunut julki näitä mietteitäni kenenkään "Pandoran" miehen kuullen. Sellainen olisi saattanut minut pahempiin selkkauksiin kuin milloinkaan. Ei Bracekaan olisi voinut suojella minua, jos olisin ilmaissut inhon, minkä uudet toverini olivat herättäneet minussa. Minä toimin vain tavallisen järkevyyden vaiston mukaan, kun pidin suuni kiinni, enkä ollut huomaavinani asioita, jotka olivat väärällä tolalla. Kuitenkaan en voinut täydellisesti teeskennellä. Kasvoni varmaan ilmaisivat minut, sillä useammin kuin kerran ottivat toverilurjukseni minut koeteltavakseen ivaten minua epäilysteni takia sekä sanoen minua "keltanokaksi", "maanmoukaksi", "lystikkääksi pojaksi" ja "heittiöksi" sekä antaen muita yhtä halventavia nimityksiä, joita merimiesten kesken on laaja varasto. Jos he olisivat tietäneet täydelleen sen halveksimisen määrän, mitä tunsin heitä kohtaan, olisivat he tuskin tyytyneet antamaan minulle vain pilkkanimiä. Olisin saanut iskuja niiden mukana, mutta minä salasin huolellisesti synkeät ajatukset, jotka liikkuivat rinnassani.
Olin kuitenkin päättänyt selvittää asiani Bracelle ja kysyä hänen neuvoaan. Tiesin, että saatoin luottaa häneen, mutta asia oli arkaluontoinen, ja päätin lähestyä häntä varovaisesti. Hän saattoi vihastua minulle, sillä hänkin oli mukana samassa häpeällisessä joukossa. Hän saattoi olla herkkäluontoinen ja moittia minua siitä, että sekaannuin asioihin, jotka eivät minua koskeneet.
Ja kuitenkin luulottelin, ettei hän tekisi siten. Pari lausumaa, jotka olin kuullut hänen sattumalta sanovan, saivat minut luulemaan, että Brace oli kyllästynyt elämään, jota hän vietti — että hänkin oli tyytymätön sellaiseen osaan sekä että jokin kova kohtalo oli johtanut hänet siihen. Toivoin, että asia olisi siten, sillä olin ruvennut tuntemaan suurta mielenkiintoa tähän kunnon mieheen. Näin joka päivä, että hän erosi kokonaan tovereistaan — hän ei ollut paatunut ja kunnoton kuten he. Vaikka ihmiset seuran vaikutuksesta asteittain omaksuvat enemmistön käytöstavan, oli Bracella oma tahtonsa ja tiensä — hänessä oli jotakin siveellistä erikoisuutta, joka teki hänet toisenlaiseksi kuin muut, ja hän näytti säilyttävän sen huolimatta siitä alituisesta tahrautumisen vaarasta, jolle hän oli alttiina seurustellessaan sellaisten miesten kanssa. Huomatessani tämän päätin ilmoittaa hänelle kurjuuteni syyn sekä saada häneltä neuvoa, miten minun piti menetellä.
Pian ilmaantui tilaisuus — mahdollisuus keskustella hänen kanssaan muun miehistön kuulematta.
Kokkapuulla on hauska paikka, etenkin kun etutangon haruspurje on laskettu alas, niin että se on pitkin pyöröpuuta. Siellä voi pari kolme henkilöä istua tai nojata purjeeseen sekä puhella salaisuuksiaan olematta vaarassa tulla kuulluksi. Tuuli puhaltaa harvoin suoraan edestä, vaan pikemmin päinvastoin. Äänet kulkeutuvat eteenpäin tai kauas yli meren, sensijaan että ne menisivät miesten korviin. Mietiskelevä merimies etsii joskus tätä yksinäistä pikku paikkaa, ja siirtolaislaivoissa jotkut uskaliaammat kansimatkustajat kiipeävät usein sinne — tarvitaan näet vähän rohkeutta mennä niin korkealle veden yläpuolelle — sekä uskovat toistensa korvaan valtamerentakaisen elämänsä suunnitellun ohjelman.
Brace piti tästä paikasta, ja usein hämärän aikaan hänellä oli tapana salaa mennä sinne yksinään sekä istua itsekseen joko polttaakseen piippuaan tai antaakseen ajatustensa harhailla.
Toivoin pääseväni hänen toverikseen, mutta alussa en uskaltanut häiritä häntä, ettei hän pitäisi sellaista tungetteluna. Jonkun ajan perästä sain rohkeutta ja liityin hänen seuraansa hänen ollessaan turvapaikassaan. Näin, ettei hän tullut tyytymättömäksi — päinvastoin näytti hän tulevan iloiseksi seurastani.
Eräänä iltana seurasin häntä tavallisuuden mukaan, päättäen ilmaista hänelle ajatukset, jotka vaivasivat minua.
"Ben!" sanoin minä siihen tuttavalliseen tapaan, jolla kaikki merimiehet puhuttelevat toisiaan. "Ben!"
"No, poikaseni; mikä on?"
Hän näki, että minulla oli jotakin ilmoitettavana, ja jäi kuuntelemaan tarkkaavasti.
"Mikä tämä laiva on?" kysyin hetken perästä.
"Tämä ei ole ollenkaan laiva, poikani — tämä on parkki."
"Mutta mikä se on?"
"No, enkö sanonut sinulle, että se on parkki."
"Mutta minkälainen, haluaisin tietää?"
"No, tietysti tavallinen taklattu parkki — ymmärräthän, että jos se olisi laiva, olisi tuossa perämastossa ylhäällä raakapurjeet, joita siinä ei ole, niinkuin näet — siksi se on parkki eikä laiva."
"Mutta, Ben, minä tiedän kaiken sen, sillä sinä olet jo selittänyt minulle laivan ja parkin erotuksen. Minä haluaisin tietoa siitä, minkälainen alus tämä on."
"Noh, minkälainen! Sitähän sinä tahdot tietää. Niin, sanoisinpa sitten, ettei nopeampi purjealus ole milloinkaan työntänyt keulakoristettaan mereen. Sillä on vain yksi vika: se on hiukan liian kiikkerä minun mielestäni ja hyppii liiaksi aallokossa. Jos sitä ei pidettäisi kovassa painolastissa, en ihmettelisi, vaikka näkisin mastojen menevän mereen jonakin päivänä."
"Älä suutu minuun, Ben, kaiken sen olet kertonut minulle ennen; en halua sitä tietää."
"Ja mitä hiivattia sinä haluat tietää? Hitto vieköön, poikaseni, sinä saatat minut ymmälle."
"Vastaa minulle, Ben, sano minulle totuus: Onko tämä kauppalaiva?"
"Ohoo, siihenkö sinä pyrit? No, riippuu siitä, mitä tarkoitat kauppalaivalla. On monenlaisia tavaroita jotka kulkevat kauppatavaran nimellä. Toiset laivat kuljettavat yhtä lajia, toiset toista."
"Mitä lajia 'Pandora' kuljettaa?" kysyi minä, keskeyttäen hänet.
Kun minä tein kysymyksen, panin minä käteni hiljaa merimiehen käsivarrelle ja katsoin häntä vakavasti kasvoihin odottaessani hänen vastaustaan.
Hän epäröi hetken, kunnes näki, ettei voinut kunnolla olla vastaamatta minulle, ja vastasi sitten yksinkertaisesti: "Neekereitä. Ei hyödytä olla piilosilla tässä asiassa, poikaseni. Sinun täytyy aikanaan kumminkin huomata se - 'Pandora' ei ole kauppalaiva — se on kuljetusalus — se on säännönmukainen orjalaiva."
"Voi Ben!" sanoin minä rukoilevasti, "eikö semmoinen ole kauhea tapa viettää elämää?"
"No, semmoinen elämä ei sovi sinulle, poikani, ja minä olen pahoillani, että olet joutunut sellaiseen joukkoon. Minä näin sinut, kun sinä ensi kerran tulit laivaan, ja olisin tahtonut kuiskata sanan korvaasi, jos olisin voinut. Mutta tuo vanha hai sai sinut sidotuksi, ennenkuin saatoin puhua sinulle. Hän tarvitsi poikaa ja oli päättänyt ottaa sinut. Kun sinä tulit toisen kerran, olin minä alhaalla makuulavallani, ja siten sinut otettiin mukaamme. Ei, pikku Ville, tämä elämä ei sovi sinulle, poikaseni."
"Entä sinulle, Ben?"
"Seis, nuori mies! No minä en ole vihainen sinulle; onhan vain luonnollista, että ajattelet siten. Ehkä en olekaan niin paha, kuin minua luulet."
"En luule, että olet paha, Ben, päinvastoin. Juuri sentakia olen puhunut siten kuin puhuin. Luulen, että eroat suuresti muista. Minä —"
"Ehkä olet oikeassa, poika, ehkä et. En ole aina ollut paha. Olin kerran samanlainen kuin sinä, enkä välittänyt tällaisista miehistä, mutta maailmassa on tyranneja, jotka tekevät ihmiset pahoiksi, ja he ovat tehneet minutkin semmoiseksi."
Tässä merimies pysähtyi ja päästi huokauksen samalla kuin syvimmän katkeruuden varjo kulki hänen kasvoillaan. Jokin synkeä muisto liikkui hänen sisällään.
"Miten, Ben?" uskalsin kysyä. "En voi uskoa sitä. He ovat tehneet sinut onnettomaksi, mutta eivät pahaksi. Tiedän, ettet ole paha."
"Olet ystävällinen, pikku Ville, kun sanot minulle siten. Olet hyvin ystävällinen; sinä saatat minut tuntemaan samalla tavalla kuin kerran tunsin, ja minä kerron sinulle kaikki. Kuuntele, niin minä kerron sinulle koko asian."
Merimiehen silmässä oli kyynel, ensimmäinen, jonka hän oli vuodattanut moneen pitkään vuoteen. Hänen ahavoituneilla kasvoillaan näin samalla kertaa hellyyttä ja surullisuutta osoittavan ilmeen.
Minä sijoituin kuuntelemaan tarkkaavasti.
"Kertomus on lyhyt", jatkoi hän, "eikä se tarvitse monta sanaa. En ollut aina sellainen kuin nyt. Ei, olin sotalaivassa monta vuotta, eikä laivassa ollut monta, jotka olisivat tienneet tai tehneet velvollisuutensa paremmin, vaikka minä sen itse sanon. Mutta se kaikki ei hyödyttänyt mitään. Se tapahtui Spitheadissa — me olimme siellä laivaston mukana, ja minä satuin joutumaan selkkauksiin laivamme perämiehen kanssa. Kaikki oli muutaman tytön takia, jonka tapasimme rannalla ja joka oli minun mielitiettyni. Perämies otti liikoja vapauksia tytön suhteen, ja minun vereni rupesi kiehumaan. En voinut sille mitään, minä uhkasin häntä — vain uhkasin. Täällä on, mitä siitä sain. Katsohan tänne, pikku Ville!"
Kun merimies lakkasi puhumasta, veti hän puseron päältään ja kohotti paitaansa yli hartioiden. Minä näin hänen selässään pitkin ja poikin joka suuntaan kokonaisen verkon pitkiä arpia — vanhojen ruoskaniskujen arpia, joita "kissat" olivat tehneet hänen ruumiiseensa.
"Nyt, poikani, ymmärrät, miksi minun on pakko olla tällaisessa laivassa. Minä tietysti karkasin sotalaivastosta ja yritin sittemmin onneani kauppalaivoissa. Mutta meninpä minne tahansa, oli minulla Kaininmerkki mukanani, ja asia tuli aina tavalla tai toisella ilmi, niin etten voinut kestää sitä. Täällä en minä ole mustana lampaana laumassa. Tuolla alhaalla olevien miesten joukossa on monen selkä yhtä viiruinen kuin minunkin."
Benin lopetettua pysyin jonkun aikaa vaiti, koska hänen kärsimiensä vääryyksien lyhyt tarina oli koskenut minuun.
Hetken perästä uskalsin taas tuoda esiin asian, joka oli lähinnä sydäntäni.
"Mutta, Ben", sanoin minä, "tämä on kauheata elämää; varmaan et aio jatkaa sitä?"
Pään pudistus oli ainoa vastaus, jonka sain.
"Minä en saattaisi kestää sitä", jatkoin minä. "Olen päättänyt paeta, milloin tilaisuus tarjoutuu. Varmaankin sinä autat minua?"
"Sekä sinua että itseäni, poikaseni."
"Oi, olen niin iloinen."
"Niin", jatkoi hän, "minäkin olen tähän väsynyt. Olen ajatellut, miten pääsisin siitä. Olen päättänyt, että tämä on viimeinen matkani — ainakin tässä ammatissa. Olen ajatellut, poikaseni, pujahtaa tieheni heidän käsistään sekä ottaa sinut mukaani."
"Oi, kuinka iloiseksi silloin tulen. Milloin me menemme?"
"Siinäpä pulma onkin, poikaseni. Tiedäthän, ettei koko Afrikassa ole paikkaa, jossa voisimme lähteä tiehemme, tai jos tekisimme sen, saisimme vain vaeltaa noiden mustien villien joukossa ja joutuisimme hyvinkin luultavasti heidän murhattavakseen. Ei, me emme selviydy 'Pandorasta' tällä puolen Atlanttia. Meidän täytyy pysytellä laivassa sekä suorittaa matka. Toisella puolella me toteutamme suunnitelmamme; sen vakuutan sinulle."
"Tässä on pitkä aika kärsiä."
"Sinä et joudu kärsimään — minä huolehdin siitä. Mutta pysy rauhallisena, äläkä näytä, ettet ole aivan tyytyväinen — ei sanaakaan kellekään siitä, mitä on sanottu tänä iltana — ei sanaakaan, poikaseni!"
Lupasin ottaa uskollisesti vaarin annetuista määräyksistä, ja kun Brace nyt kutsuttiin vahtivuorolleen kannelle, menin minä hänen mukanaan alas, tuntien sydämeni kevyemmäksi kuin koskaan, sitten kun olin astunut "Pandoraan".
YHDESTOISTA LUKU
Minun ei tarvitse kertoa yksityiskohtaisesti tapauksia, jotka sattuivat kulkiessamme loppumatkan Afrikan rannikolle. Merimatkassa ei ole paljon vaihtelua — merisikaparvi — valas tai pari — joku lentokala — hait ja delfinit — siinä melkein kaikki elävät olennot, jotka milloinkaan nähdään, pisimmilläkin matkoilla. Enin osa matkaamme kulki suoraan etelään, aivan poikki pohjoisen kääntöpiirin, ja ilma oli tietysti kuuma melkein koko ajan — niin kuuma, että piki tihkui lankkujen saumoista ja kenkiemme anturoista lähti nariseva ääni joka askeleella, jonka otimme kannella.
Me näimme useita purjeita — useimmat niistä olivat Intian kulkijoita — muutamat menossa Englannista ulkomaille, ja toiset kotimatkallaan idästä. Me näimme muutamia pienempiä aluksia, prikejä sekä pari parkkia. Kun niissä oli Englannin värit, päätimme, että ne olivat kauppalaivoja, jotka olivat Kap-maahan tai Algoa Bayhin menossa. Ei mikään laivoista — ei pienistä aluksista eikä Itä-Intian laivoista — näyttänyt haluavan päästä "Pandoran" tuttavuuteen, vaan kaikki pysyttelivät siitä kaukana, kohdatessaan tai sivuuttaessaan sen. Orjalaiva tietysti halusi välttää niitä yhtä mielellään, ja siksi ei "puhuteltu" yhtäkään noista laivoista.
Oli kuitenkin yksi laiva, joka ei näyttänyt välttävän meitä. Päinvastoin muutti vieras laiva sillä hetkellä, jolloin "Pandora" tuli sen näkyviin, suuntansa, mitä se oli pitänyt, sekä kiiruhti täysin purjein meitä kohti. Koska me nyt olimme Guinean lahdessa suunnilleen sadan mailin päässä Kultarannalta, oli luultavaa, että alus, joka niin rohkeasti oli suunnannut kulkunsa meitä kohti, oli risteilijä, siis juuri sellainen laiva, jonka kanssa "Pandoran" väki ei halunnut tulla tekemisiin. Itse asiassa kävikin tämä seikka pian aivan varmaksi, sillä vieraan laivan menettely ja sen erikoinen taklaus — se oli kutteri — yhdessä sen seikan kanssa, että niin pieni alus purjehti rohkeasti niin suurta parkkia vastaan kuin "Pandora", oli todistamassa, että se oli joko orjalaivoja etsimässä oleva sotalaiva tai merirosvoalus — kummassakin tapauksessa laiva, joka oli paljon paremmin varustettu miehillä ja aseilla kuin "Pandora".
Oli tuskin luultavaa, että kutteri oli merirosvolaiva, vaikka se olisi ollut hyvinkin luultavaa, jos olisi oltu muussa osassa valtamerta, sillä tähän aikaan eivät merirosvot olleet ollenkaan yhtä harvassa kuin ne ovat nykyään. Mutta täällä ei ollut merirosvojen mielipaikka. Kauppalaivat, jotka kulkivat tätä rannikon osaa pitkin, olivat tavallisesti pieniä aluksia, joissa oli vähäpätöinen lasti, ja kun ne menivät ulkomaille, veivät ne mukanaan vain sellaisia tilaa vieviä tavaroita kuten suolaa, rautaa ja rommia sekä lisäksi leikkikaluja ja rihkamaa. Vaikka nämä tavarat olivat tarpeeksi puoleensa vetäviä Dahomeyn ja Ashanteen mustille villeille, eivät ne olleet sellaista kauppatavaraa, jota merirosvot olisivat huolineet ottaa. Joskus olivat laivat rikkaammassa lastissa kotia tullessaan, tuoden kultahiekkaa sekä norsunluuta, ja näitä tavaroita merirosvot voivat saada kaupaksi. Näitä rosvolaivoja oli edelleen joitakuita Afrikan rannikolla, sillä ne saattoivat löytää sieltä monta varmaa vartiopaikkaa, mutta ne eivät olleet siellä milloinkaan niin lukuisat kuin Länsi-Intiassa ja muualla. Jos kutteri olisi kohdattu aikaisemmalla ajanjaksolla — toisin sanoen silloin kuin olimme kauempana Atlantilla ja Kapinkulkijoiden sekä Indianlaivojen reitillä — silloin "Pandoran" miehet olisivat pitäneet sitä merirosvona ja hyvin luultavasti nähneet paljon vähemmän vaivaa päästäkseen siitä irti, sillä nämä herrat pelkäsivät paljon vähemmän merirosvolaivaa kuin kunniallista sotalaivaa. He tiesivät, että merirosvot pitivät heidänlaisiaan kauppalaivoja sukulaishenkinä — miltei yhtä maata olevina — ja että heillä sentakia oli vain vähän pelättävänä lainsuojattomilta veljiltään. Lisäksi tiesivät he, ettei heillä ollut mitään menetettävänä lukuunottamatta muutamia astioita paloviinaa ja rommia; rauta, suola ja leikkikalut, joita lisäksi oli "Pandoran" lastina, olivat tavaroita, joihin merirosvot eivät puuttuneet. Paloviina ja rommi oli kaikki, minkä he ryöstäisivät heiltä, ja niitä aineita oli vain joku puolentusinaa tynnyriä — olin näet saanut selville, että useimmat ruumassa olevat suuret astiat olivat vesitynnyreitä täynnä vettä, tietystikin tarkoitettuna elävän lastin tarpeeksi matkalla Atlantin yli.
Siksi, päätteli "Pandoran" miehistö, ryöstäisi merirosvolaiva heiltä vain heidän kuusi väkijuomatynnyriänsä ja siinä kaikki. Mahdollisesti se mieltyisi parkin mainioihin miehiin ja tahtoisi pakottaa joitakuita heistä omaan palvelukseensa. Se olisi onnettomuus laivan omistajille, mutta mitä miehiin tulee, uskon vahvasti, että hyvin harvoja heistä tarvitsisi pakottaa. Useimmat olivat olleet kylläkin halukkaita ryhtymään merirosvoukseen tai muunlaiseen pahuuteen.
Kun kutteri tuli lähemmäksi, kävi kuitenkin selville — se oli näet tulossa lähemmäksi — ettei se ollut merirosvoalus. Itse asiassa ei se ollenkaan salannut olemustaan, sillä Englannin lippu kohosi sen huippuun osoittaen siten kerta kaikkiaan, että se oli englantilainen sotalaiva. On kyllä totta, että merirosvoalus olisi saattanut käyttää tätä merkkiä syöttinä, mutta ottaen huomioon ajan ja paikan ei se ollut luultavaa, eikä "Pandoran" miehet ajatelleetkaan, että se oli sellainen. Kutteri oli epäilemättä brittiläinen risteilijä. Tämä oli heidän täydellinen uskonsa ja vakaumuksensa. Ei mikään lippu olisi ollut epämieluisampi orjalaivan miehistön silmissä, kuin se, joka nyt liehui tuulessa kutterin päämaston kärjessä. Jos siinä olisi ollut Portugalin tai Espanjan lippu, tai edes Ranskan, olisivat miehet pelänneet sitä vähemmän, sillä huolimatta näiden kansakuntien lupauksista auttaa sulun panemisessa orjakaupalle tiedetään hyvin, että he ovat toimineet sangen haaleasti tässä asiassa. Niin — vieläpä pahemminkin — heidän valtamerentakaisten alueittensa kuvernööreistä — vieläpä heidän sotalaivojensa kapteeneistakin — tiedetään, etteivät he ainoastaan olleet leväperäisiä orjakaupan suhteen, vaan olivat todenteolla auttamassa sen harjoittamista! Jos kutteri olisi ollut näiden kansojen laivoja, ei "Pandora" olisi ollut niin innokas pääsemään pakoon siltä. Se olisi ehkä saavutettu ja ylimalkaisen tarkastuksen jälkeen — pari salaisen ymmärtämyksen sanaa kapteenin ja sotalaivan komentajan välillä —- sen olisi sallittu lähteä täyttämään tehtäväänsä, ja siten olisi juttu ollut lopussa. Mutta brittiläisen kutterin komentaja ei olisi päästänyt niin helpolla, sillä olkoon sanottu brittiläisten upseerien kunniaksi, että he ovat kaikissa sellaisissa tapauksissa tehneet tehtävänsä sekä toteuttaneet tarmolla hallituksensa aikomukset.
Siksi parkin miehistö huomatessaan, että siinä oli todella brittiläinen risteilijä heidän perässään, joutui mitä suurimpaan sekasortoon ja huoleen. Sanon perässään, sillä "Pandora" oli jo aikoja sitten kääntänyt takakeulansa vierasta alusta päin, sekä nosti nyt kaikki purjeensa päästäkseen pakoon.
Oli ilmeistä, että kutteri oli nopea purjehtija ja tiesi olevansa semmoinen — muuten olisi se käyttänyt enemmän sotataitoa ensi lähestymisessään. Nyt se päinvastoin ei ollut ollenkaan välittänyt salata luonnettaan, vaan suuntautuessaan suoraan "Pandoraa" kohti, oli heti ruvennut ajamaan takaa. Parkki oli ollut yhtä nopea kääntymisessään, ja muutamia tunteja laivat kulkivat aivan perätysten.
KAHDESTOISTA LUKU
Minä puolestani odotin tulosta mitä syvimmällä mielenkiinnolla. Minä pidin silmällä kumpaakin laivaa niiden kiiruhtaessa eteenpäin ja mittasin yhtä mittaa katseillani merta niiden välillä. Sydämeni oli täynnä toivoa ja löi iloisesti, kun huomasin, että välimatka vähitellen lyheni sekä että kutteri joka minuutti näytti isommalta aalloilla.
Oli kuitenkin yksi varjopuoli tuntemassani riemussa ja se oli hyvin vakava. Brace oli tunnustanut minulle, että hän oli karannut kuninkaallisesta sotalaivastosta. Jos hänet otettaisiin kiinni, tunnettaisiin hänet mahdollisesti. Viirut hänen selässään herättäisivät epäluuloa — laivastolla on näet miltei erikoiset polttomerkkinsä — etsittäisiin todisteita hänen karkaamiseensa — niitä ehkä saataisiin helposti, ja sitten tiesin, minkä kauhean rangaistuksen hän saisi kärsiäkseen. Omasta puolestani toivoin, että kutteri saisi meidät kiinni. Ystäväni — henkeni pelastajan — takia halusin, että "Pandora" pääsisi pakoon. Häilyin kahden toivon välillä — nyt oli oma hirveä asemani edessäni — inho, jota tunsin elämään, mitä minun oli pakko viettää, toivottomuus päästä siitä irti. Ja kun nämä ajatukset tulivat mieleeni, katselin kaihoavin silmin takaa-ajajaa sekä toivoin sen tulevan lähemmäksi ja lähemmäksi. Sitten pysähtyivät silmäni Brace-raukkaan, kun hän kiiruhti kannen yli ponnistaen kaikkensa auttaakseen "Pandoran" kulkua —- ajatukseni kääntyivät täydelleen, ja äskeiset toiveeni muuttuivat äkkiä pelon tunteiksi. Pitkän aikaa minä odotin tulosta tuntien tätä vastakkaisten tunteiden omituista vaihtelua.
Koko tämän ajan puhalsi kova tuuli, ja se juuri toi kutterin lähemmäksi. Kuten Brace oli minulle jo ilmoittanut, oli parkki kiikkerä alus ja huono purjehtimaan tuulessa, vaikka se kauniilla ilmalla tai heikon tuulen puhaltaessa oli meren nopeimpia purjehtijoita. Juuri tämän ominaisuutensa takia oli se valittu sitä erikoista kaupankäyntiä varten, jossa sitä käytettiin — nopeus näet on orjalaivan hyvänä puolena, eikä lastitila. Neekeriparka pakataan tavallisesti yhtä tiukkaan kuin jokin muukin tavaralaji, ja suuri määrä heitä voidaan sulloa pieneen tilaan — on harvinaista, että pieninkin inhimillisyyden ajatus tulisi heidän epäinhimillisten "lastinlatojainsa" päähän.
Parkki oli siis rakennettu nopeaksi purjehtijaksi — erittäinkin heikon tuulen puhaltaessa, sellaisen kuin ovat niin sanotut pasaadituulet ja muut, joita tavallisesti kohdataan kääntöpiirin ja "linjan" välillä.
Kutteri niinikään purjehti hyvin heikossa tuulessa — mutta yhtä hyvin kovalla tuulella, vihurin painaessa siihen ankarammin — ja kun tuuli nyt oli kiihtynyt miltei myrskyksi, oli se edullisemmassa asemassa. Sellaisellakin tuulella se yhä piti enimmät purjeensa levällään — pää- ja toinen halkaisija oli ylhäältä vedetty alas, samoin haarukkahuippupurje, kun sitävastoin myrskypurje, ajopurje ja kolmannet halkaisijat olivat yhä paikoillaan tuulta vastassa.
Toisaalta oli parkin laskettava alas sekä yläprammipurjeensa että prammipurjeensa ja reivattava tiukalle märssypurjeensa. Siten ollen ei se suinkaan mennyt nopeinta vauhtiaan, mutta tuuli oli niin vahva, että sen olisi ollut vaarallista levittää yksi ainoakin purjetilkku, ja miehet tiesivät asian hyvin.
Näin ollen kutteri ilmeisesti saavutti sitä, ja jos tuuli puhaltaisi samalla tavalla vielä kaksi tuntia, saataisiin "Pandora" varmasti kiinni ja vallattaisiin.
Niin pian kuin miehet tulivat vakuutetuksi tästä asiasta, ryhtyivät he työhön kätkeäkseen häpeällisen ammattinsa kaikki työkalut. Käsi- ja jalkaraudat pantiin tynnyriin, joka suljettiin kannella. Luukunristikot, joita kirvesmies oli niin kauan tehnyt, rikottiin ja turmeltiin, niin ettei niiden tarkoitusta voitaisi huomata. Musketit, pistoolit ja väkipuukot sullottiin johonkin salaiseen ruumanosaan. Ei ollut aikomusta käyttää niitä ja ryhtyä vihamielisyyksiin sellaista vastustajaa kohtaan. Vaikka kutteri oli pieni verrattuna parkkiin, tiesi parkin miehistö sangen hyvin, että kutterissa oli paljon enemmän miehiä kuin heillä ja että yritys vastustaa sellaista terävähampaista pikku sotalaivaa saisi vain sen tykit suunnatuiksi heitä kohti ja lopettaisi yhteentörmäyksen siten, että he menettäisivät ainakin puolet lukumäärästään. Sen vuoksi heillä ei ollut mitään toivoa paitsi pakeneminen nopeasti purjehtimalla, ja kun tästä toiveesta oli nyt miltei luovuttu, ryhtyivät he työhön valmistuakseen tutkimista varten. Useat miehistä todenteolla kätkeytyivät välttääkseen epäluuloa, minkä heidän lukumääränsä saattoi synnyttää, sillä kuten jo olen huomauttanut, miehiä oli liian paljon tavallisella kauppamatkalla olevan laivan tarpeiksi.
Viimeiseksi turvaksi oli kippari ottanut esiin "laivapaperinsa", jotka tietysti olivat valmistetut tällaista tapausta varten ja joiden tuli näyttää, että kaikki oli kunnossa.
Tällä tavoin "Pandora" nyt odotteli vihamielisen takaa-ajajansa lähemmäksi tuloa.
Kutteri oli saavuttanut meitä nopeasti ja tullut lopulta vähemmän kuin yhden mailin päähän, kun sen keula-aukoista laukaistiin tykki, jonka kuula meni veden yli ponnahtaen aivan parkin runkoon. Samalla nostettiin merkki, jolla parkkia kehoitettiin "laskemaan viereen."
Sydämeni löi villisti rinnassani. Näytti siltä, kuin vapautumiseni hetki olisi tullut, ja kuitenkin uskoin päinvastaista — minulla oli aavistus ettei se tulisi vielä!
Voi! Aavistus osoittautui liiankin todeksi. Vaikka kaikki enteet osoittivat, että laivamme kaapattaisiin, ei kuitenkaan ollut käyvä siten. "Pandoran" kohtalo oli toinen.
Aivan ikäänkuin tykinlaukaus olisi ollut merkkinä ilmalle, alkoi tuuli äkkiä asettua tullen joka hetki hiljaisemmaksi ja hiljaisemmaksi, kunnes se ei enää ollut myrskytuuli, vaan pehmyt ja lienteä tuulenhenki. Aurinko, joka nyt oli laskemassa, oli epäilemättä aiheuttanut muutoksen, ja muutamissa minuuteissa purjeet höllentyivät sekä putosivat lepattaen raakojen varaan.
"Pandoran" miehistö oli huomannut muutoksen nopein silmin sekä ymmärtänyt sen hyödyn. Sen takia kaikki miehet syöksyivät nopeasti köysistöön, sen sijaan että olisivat totelleet kutterin antamaa käskyä — märssypurjeet levitettiin laajimmilleen — prammipurjeet ja yläprammipurjeet irroitettiin ja tukipurjeetkin pantiin paikoilleen, kunnes parkin koko taklaus oli täynnä purjeita.
Tulos voitiin huomata miltei heti. Vaikka kutteri nyt laukoi tykkejänsä niin nopeasti kuin niitä voitiin ladata, saatoin huomata, että se joka hetki jäi jäljelle sekä että sen laukaukset eivät nyt saavuttaneet parkkia.
Tunnin kuluttua laiva oli matkojen päässä meidän vanavedessämme, ja ennenkuin yön pimeys levisi yli meren sekä kätki pienen laivan kokonaan silmiltäni, näin minä murhemielin, että se oli kutistunut vain pilkuksi näköpiirin reunalle!
KOLMASTOISTA LUKU
Takaa-ajo, joka oli kestänyt miltei kokonaisen päivän, vei "Pandoran" satoja maileja oikealta suunnaltaan poispäin, ennenkuin se oli kunnolla jättänyt kutterin jälkeensä. Mutta sen oli mentävä vieläkin viisikymmentä mailia eteenpäin varmistuakseen siitä, että kutteri oli kadottanut sen näkyvistään ja tietysti sitten luopunut takaa-ajosta. Viimeinen osa matkaa tehtiin kuitenkin suuntaan, joka oli vinossa siihen, jota pitkin takaa-ajo oli käynyt. Kun aamu valkeni, eikä ollut merkkiä kutterista tai muustakaan laivasta, suuntasi orjalaiva kulkunsa taas rantaa kohti. Se oli nyt niin etäällä etelässä reitistä, jolla se oli kohdannut risteilijän, että jatkoipa tämä takaa-ajoaan tai palasi, niinkuin oli tullutkin, kummassakin tapauksessa se olisi liian kaukana parkista huomatakseen sen. Yön pimeys oli myöskin suosinut orjalaivan pakoa, ja aamun tullessa sen päällikkö oli aivan varma, että kutteri risteili kaukana heistä pohjoiseenpäin voimakkaimmankin kaukoputken näköpiirin ulkopuolella.
Poikkeus, jonka "Pandora" oli tehnyt suunnastaan, ei merkinnyt paljon sellaiselle kevyelle purjehtijalle. Se saavutti pian menetyksensä, sillä seuraavana päivänä tuuli oli kääntänyt suuntansa vastaiseksi, niin että se puhalsi laivan suunnan mukaisesti. Kun sen voima oli vain heikko, saattoi alus kulkea tukipurjeittensa varassa kymmenen tai kahdentoista solmun nopeudella tunnissa.
Se kulki nyt suoraan Afrikan rannikkoa kohti, ja ennenkuin aurinko oli laskenut, kohtasivat silmäni maan — maan, joka oli niin maineikas — tai pikemmin pahamaineinen inhimillisillä olennoilla harjoittamastaan kaupasta — miesten, naisten ja lasten metsästyksestä ja vaihtamisesta sekä kauppaamisesta!
Yön ajan parkki kierteli usean mailin päässä rannikosta ja heti aamun sarastaessa se laski rannikolle.
Siinä ei ollut satamaa eikä kaupunkia. Ei edes taloa ollut näkyvissä. Maa oli matalaa nousten tuskin merenpinnan yläpuolelle, ja se näytti olevan tiheän metsän peitossa veden reunaan asti. Ei ollut poijua eikä meriviittaa ohjaamaan laivan kulkua, mutta kaikesta siitä huolimatta kapteeni tiesi sangen hyvin, minne hän ohjasi. Tämä ei ollut hänen ensimmäinen orjanhankintaretkensä Afrikan rannikolle, eikä ensimmäinen juuri siihen satamaan, johon hän ohjasi. Hän tiesi hyvin, minne hän meni, ja vaikka maa näytti olevan aivan autio sekä asumaton, tiesi hän, että lähellä oli ihmisiä, jotka odottivat häntä.
Olisi voinut luulla, että "Pandora" aiottiin ajaa päin rantaa, sillä aina siihen asti kunnes se oli muutaman kaapelinmitan päässä rantahietikosta, ei näkyviimme tullut lahdelmaa eikä maihinlaskupaikkaa, eikä myöskään annettu käskyä laskea ankkuri. On totta, että useimmat purjeet olivat lasketut alas sekä että laiva liikkui vain hitaasti vedessä, kuitenkin kylliksi nopeaan törmätäkseen voimakkaasti rantaan, jos sen sallittaisiin tulla paljon lähemmäksi.
Useat miehistä, jotka olivat ensi matkallaan tälle rannikolle, rupesivat ilmaisemaan hämmästystänsä, mutta saivat osakseen naurua vanhemmilta miehiltä, jotka olivat olleet siellä ennen.
Yht'äkkiä hämmästys oli ohi. Kuljettiin pienen metsäisen niemen ympäri, ja vaikka rantaviiva hetkeä aikaisemmin oli näyttänyt yhtämittaiselta, huomattiin nyt, että se oli pitkän, kapean vedenpinnan halkaisema, joka meni kauas maalle päin. Se näyttäytyi olevan pienen, mutta syvän joen suu, ja parkki meni seutua tutkimatta ja epäröimättä suulla olevan särkän läpi, nousi virtaa ylös ja laski ankkuriin noin mailin päässä sisämaahan päin merestä.
Vastapäätä paikkaa, johon olimme ankkuroineet, saatoin huomata omituisesti rakennetun majan lähellä rantaa sekä kauempana toisen suuremman, joka oli osaksi puiden varjossa. Rannalla olevan rakennuksen edessä aivan veden partaalla oli ryhmä tummakasvoisia miehiä tehden joitakin merkkejä, joihin "Pandoran" perämies vastasi. Toisia miehiä oli pitkässä kanootissa, joka kellui vedenpinnalla, ja muutamia oli siihen astumassa ikäänkuin aikoen päästä soutamalla meidän luoksemme.
Minä näin palmut rannalla — ne olivat ensimmäiset senlaatuiset puut, jotka näin kasvavina, mutta minä tunsin ne helposti kuvista, joita olin nähnyt kirjoissa. Siinä oli muitakin suuria puita, jotka olivat aivan yhtä omituisen näköisiä eroten kokonaan niistä, joita olin tottunut katselemaan kotona. Mutta huomioni siirtyi puista pian pois huomatessani, että kanootissa olevat miehet olivat lähteneet rannalta ja meloivat meitä kohti.
Joki ei ollut yli parinsadan yardin levyinen, ja kun parkki oli ankkuroituna noin puoliväliin, ei kanootilla tietystikään ollut pitkää matkaa tultavanaan. Muutamissa sekunneissa se oli laivamme vieressä ja minä saatoin hyvin sekä täydellisesti nähdä sen tummat soutajat.
Kun minä katselin heitä, tuli mieleeni ajatus, että jos nämä olivat sopivana näytteenä maansa miehistä, silloin olisi sitä parempi, mitä vähemmän tekisin tuttavuutta heidän kanssaan. Nyt minä saatoin ymmärtää Bracen lausunnon, että laivasta karkaaminen Afrikan rannikolla olisi sulaa mielettömyyttä. "Vaikkakin nämä miehet", sanoi hän, "täällä 'Pandyllä' ovat kelvottomia, on heillä kuitenkin valkea iho ja jotakin inhimillistä itsessään. Mutta mitä tulee niihin lurjuksiin, joita tulemme kohtaamaan toisella puolen, ovat he paholaisia sielultaan ja ruumiiltaan — sinä saat nähdä niitä, poikani, ja päättää itse." Näin oli suojelijani sanonut muutamia päiviä aikaisemmin, kun puhuimme pakoaikeestamme, ja kun katselin pitkää kanoottia sekä tarkastelin siinä istuvan kymmenkunnan miehen kasvoja, vaikutti väitöksen todenperäisyys minuun voimakkaasti. Villimpää miesjoukkoa en ollut milloinkaan nähnyt — miehet näyttivät todellisilta paholaisilta!
Heitä oli kaikkiaan yksitoista, ja useimmat heistä olivat mustia kuin kenkänahka, vaikka värissä yleensä oli vaihtelua, pikimustasta likaisen ruskeankeltaiseen asti. Oli ilmeistä, etteivät he olleet kaikki yhtä rotua, sillä on tuskin yhtään osaa Afrikan länsirannikosta, jossa ei olisi eri rotujen sekoitusta tavattavissa — alkusyynä on epäilemättä pitkäaikainen orjakauppa rannikon ja sisämaan välillä.
Jos nämä yksitoista herrasmiestä olivat hieman erilaisia väriltään, oli muita kohtia, joissa he eivät eronneet toisistaan ollenkaan. Heillä oli kaikilla paksut huulet, tuuheat kulmakarvat, lyhyt villatukka päässään sekä mitä villein ja raain ilme kasvoillaan. Kahdeksan yhdestätoista oli alastomia kuin syntymähetkellään, lukuunottamatta kapeata puuvillakankaista sidettä vyötäisten ja reisien ympärillä. Nämä kahdeksan käyttelivät meloja, ja minä saatoin huomata, että heillä oli keihäitä ja vanhoja musketteja veneessä vierellään. Muut kolme olivat ylenpää luokkaa. Kaksi heistä oli paremmin puettuja kuin soutajat — vaikkakaan ei paremman näköisiä — kun kolmas taas tarjosi silmälle näyn, joka samalla kertaa oli niin pelottavan villi ja kuitenkin niin hullunkurinen, että oli vaikeata ratkaista, pitikö häntä nauraa vai pelätä.
Tämä mies oli todellinen neekeri, musta kuin piki, paksu kuin vesitynnyri ja äärettömän kookas. Hänen kasvonsa eivät olleet niin neekerimäistyneet (jos saan sellaista sanaa käyttää) kuin muutamien hänen tovereittensa, mutta niissä oli vielä pahempi ilme kuin oikein paksuhuulisilla, sillä se ei ollut typerä niin kuin heidän. Päinvastoin siinä ilmeni julmuutta sekoittuneena yhteen jokseenkin suuren viekkauden kanssa — siinä oli tosiaankin kasvot, jotka olivat täynnä kaikenlaista pahuutta. Ne muistuttivat hyvän joukon naamoja, joita olen jälkeenpäin huomannut Intiassa — niiden lihavien yksinvaltaisten ruhtinasten joukossa, joiden yhä sallitaan hallita kehnosti muutamia osia tästä onnettomasta maasta — ja suuri musta parta, sekä poskiparta että viikset, lisäsivät yhdennäköisyyttä.
Eivät miehen kasvot eikä koko tehneet häntä naurettavaksi. Aivan päin vastoin. Katsaus niihin sai aikaan melkein vastakkaisen vaikutuksen. Puku se hänessä oli naurettavaa, ja jos hän olisi ollut pyntätty näyttämöllä esitettävää pilanäytelmää tai joulukuvaelmaa varten, ei hän olisi voinut olla puettu hullunkurisemmalla tavalla. Ruumiin verhona hänellä oli kirkkaanpunaisesta kankaasta tehty virkapukutakki, jonka kuosi ja kauluksenkäänteet ilmaisivat, että se oli aikoinaan palvellut Yrjö-kuninkaan armeijassa. Se oli ollut jonkun kersantin paraatitakki, sillä virkamerkit olivat vielä hihoissa — ja tukeva kersantti hän varmaan oli ollutkin — armeijan tukevimpia. Takki oli suuri ja kuitenkin se oli tiukasti sopiva nykyiselle pitäjälleen, eikä sitä voinut ollenkaan napittaa päällä ollessa. Lisäksi olivat hihat useita tuumia liian lyhyet ja neekerin suuret mustat ranteet tarjosivat omituisen vastakohdan punaisen kankaan loistavaa väriä vasten. Takanapäin haarautuivat liepeet aivan erilleen näyttäen takin pitäjän mahtavat istuinlihakset, joita peittivät raidallisen merimiespaidan helmat, mitkä ulottuivat vähän matkaa alapuolelle. Paidan alapuolella taas mahtavat, paksut, mustat reidet ja sääret olivat paljaina varpaisiin saakka.
Vanha kolmikolkka hattu, jossa oli haljistunut reunanauha ja sulat — se oli epäilemättä kerran koristanut jonkun amiraalin tai kommodorin päätä — kenotti korkealla uuden tuttavansa villaisella päälaella sekä täydensi järjettömän kokonaisuuden. Miehen vyöhön oli pistetty pitkä veitsi, ja hänen jalkojensa välissä roikkui suuri käyrä sapeli.
Kaikki tuo olisi ollut kylläkin naurettavaa — sellainen omituinen ilmestys muissa olosuhteissa — mutta "Pandoran" miehistön puolelta en huomannut mitään halua nauraa. Kapteeni oli antanut ankaran määräyksen sellaista käyttäytymistä vastaan, sekä käskyn kaikille laivassaolijoille ottaa vastaan "Hänen Majesteettinsa kuningas Dingo Bingo" kaikella kohteliaisuudella sekä kunnioituksella.
Tuo kireätakki ja kolmikolkkahattu oli siis kuningas — kuningas "Dingo Bingo"! Ne kaksi, jotka olivat osittain puetut, olivat hänen neuvonantajiaan, ja kahdeksan mustaa kanoottimiestä oli osa hänen henkivartiotaan.
En tehnyt kaikkia näitä huomioita sill'aikaa kun tulijat olivat kanootissa. Siihen ei ollut aikaa. Sillä hetkellä kun he lähestyivät parkin sivua, heitettiin heille köysiä, ja kanootti vedettiin laivan viereen. Laskuluukusta oli jo pantu tikkaat, ja "Hänen Majesteettinsa" kiipesi ylös niitä pitkin sekä otettiin laivassa vastaan kaikilla kunnianosoituksilla.
Hänen ja hänelle hyvin tutun kapteenin kesken vaihdettiin iloiset tervehdykset, ja jälkimmäinen suuntasi pitemmittä mutkitta kulun peräkantta kohti sekä vei hänen majesteettinsa kajuuttaan ilmeisen juhlallisin elein, mutta kuitenkin sillä suorasukaisella ja tuttavallisella tavalla, joka osoitti, että nuo kaksi olivat vanhoja ystäviä — paraita ystäviä maailmassa.
Perämies teki parhaansa pitääkseen seuraa kahdelle "valtioneuvokselle", kun taas henkivartion miehet jäivät alas kanoottiin. Hänen majesteetillaan ei ollut mitään pelkoa henkilökohtaisesta turvallisuudestaan. Hän tunsi orjalaivan ja sen päällikön. Hän oli odottanut kumpaakin, eikä hänen sentakia tarvinnut kysyä mitään matkan tarkoituksesta. Kippari ja kuningas ymmärsivät toisensa.
NELJÄSTOISTA LUKU
En voinut sanoa, mitä näiden kahden arvonmiehen kesken sanottiin, mutta minä tiesin, mitä oli tehtävä. Hänen majesteetillansa oli lähellä joukko neekeriraukkoja — epäilemättä suljettuna suureen rakennukseen, jonka saattoi osittain nähdä puiden välistä. Ne oli hän hankkinut jostakin sisämaan takaosista — osaksi tekemällä -kauppaa muiden samanlaisten kuningashirviöiden kanssa kuin hän itsekin, osaksi ihmismetsästystä varten suunniteltujen retkien avulla, joita hän oli tehnyt villeine joukkoineen. Oli myös hyvin otaksuttavaa, että poiskuljetettavien uhrien joukossa oli monta, jotka olivat olleet hänen omia alamaisiaan, sillä nämä afrikalaiset mahtimiehet eivät epäröi kaupitella omaa kansaansa, kun rahat eli "näkinkengät" loppuvat, ja heidän vihollisensa ovat olleet liian voimakkaat ryöstettäviksi.
Juuri sellaisen joukon oli Dingo Bingo saanut kokoon. Iloinen hymy, joka loisti kipparin iloisilla kasvoilla, osoitti, että joukko oli suuri sekä että hän oli varma täydestä "lastista" pitemmittä huolitta tai viivytyksittä. Usein tekee kilpailu orjalaivojen kesken täyden rahdin saamisen vaikeaksi, ja sellaisissa tapauksissa valkoiset orjakauppiaat, jotka oleskelevat rannikolla (siellä on paljon sellaisia), sekä alkuasukaspäälliköt tulevat kauhean vaateliaiksi. Silloin todella ihmiskauppatavaran ensi kustannukset muodostavat huomattavan menoerän laskussa, ja voitto pienenee suhteellisesti toiselta puolen. Mutta kun ei ole kilpailua, pidetään neekerin hintaa aivan pikkusummana, ja kun hänet saadaan "vaihtotavarana", niin kokonainen laivanlasti sellaisia "paaleja", kuten heitä nimitetään tuttavallisesti orjakauppiaiden kesken (espanjalainen nimi on bultos), ei vaadi kovinkaan suurta rahojen sijoitusta. Laivan ostaminen sekä miehistön palkkaus ja elatus (miehiä pitää välttämättä olla paljon), ovat tärkeimpinä menoerinä orjakauppiaan kirjoissa. Mitä tulee elävän lastin muonaan, on se vähämerkityksellinen. Se on yksinkertaisinta ja halvinta lajia, mitä voidaan hankkia, ja siinä on tavallisesti kaksi pääainesta; afrikalainen hirssi — tavallisemmin tunnettu eräänä sago-lajina — sekä palmuöljy. Molempia saa helposti mistä tahansa länsirannikolta, jossa orjakauppaa harjoitetaan, sillä molemmat tuotteet ovat maan tavallisena ruokana. Hirssi on hyvin tunnettu vilja, mutta eri osissa maailmaa on monta viljalajia, jotka kulkevat tällä nimellä ja joita kuitenkin saadaan luonteeltaan aivan erilaisista kasveista. Mitä tulee palmuöljyyn, on se nykyään tärkeimpiä tavaroita Afrikan tuotannossa ja sitä tuodaan vuosittain tuhansia tonneja Englantiin ja Ranskaan, missä sitä käytetään keltaisen saippuan valmistukseen. Sitä puristetaan erään suuren palmulajin pähkinöistä, — palmun, jota näkee kokonaisina metsinä troopillisen Afrikan länsimaissa; pudonneet pähkinät ovat siroteltuina pitkin maata tiheässä kuin piikivet. Alkuasukkaat ovat niistä tuskin välittäneet aina viime aikoihin asti. Palmuöljyn kysyntä on kuitenkin viime vuosina kiihoittanut velttoja neekereitäkin valmistamaan tätä tavaraa, ja noita äärettömän suuria palmupuutarhoja suojellaan nyt huolellisesti, ja niiden hedelmät kootaan sopivalla ajalla.
Pähkinän mehuisa päällyskerros antaa öljyä, joka tulee kovaksi, kun se jäähtyy — niin kovaksi, että sitä tarvitsee leikata veitsellä tai raaputtaa jollakin terävällä aseella. Tässä muodossa neekerit käyttävät sitä aivan niinkuin me käytämme voita, ja se muodostaa pääosan heidän jokapäiväisessä ruokajärjestyksessään.
Koska sekä hirssisagoa että palmuvoita saa Afrikassa halvemmalla kuin mitään muuta ruokaa, niin näitä aineita tietysti laivataan orja-aluksiin onnettomien vankien syötäväksi ja niitä lukuunottamatta ei mitään muuta ruokaa ajatellakaan. Vesi yksinään on heidän juomanaan, ja sen hankkimiseksi on orjalaivan ruuma tavallisesti ahdettu täyteen suuria tynnyreitä, niinkuin oli "Pandorankin" laita. Nämä tynnyrit ovat painolastina menomatkalla, kun laivassa ei ole lastiaan, ja silloin ne ovat täynnä — niissä on tavallisesti suolavettä, koska sitä saadaan useimmissa satamissa mukavimmin. Afrikan rannikolla suolavesi saadaan helposti tyhjennetyksi tynnyreistä ja raitista vettä sijaan, koska lastauspaikkana on tavallisesti joki. Nämä selitykset annettuani palaan nyt kippariimme ja hänen kuninkaalliseen vieraaseensa.
Oli ilmeistä, että kippari oli loistavalla tuulella. Hänellä oli kuningas Dingo Bingo kokonaan käytettävissään, ja hänelle oli luvattu täysi lasti. Hänen majesteettinsa näytti olevan yhtä hyvillään keskustelun johdosta. Hän tuli ulos kajuutasta hoiperrellen puolijuovuksissa ja puristaen toisessa kädessään puolityhjää rommipulloa, kun hän taas toisessa piti erilaisia kimaltelevia leluja sekä kirjavia vaatekappaleita, jotka hän vastikään oli saanut lahjaksi kapteenilta. Hän astuskeli rehennellen pitkin kantta kompastuen kerran tai pari pitkään teräksiseen sapelintuppeensa. Hän puhui äänekkäästi kehuen sotaisista urotöistään kerskumalla monista ryöstämistään kylistä ja ottamistaan vangeista sekä aina muistuttaen isäntäänsä siitä hienosta lastista, jonka hän oli koonnut tätä varten. Niitä oli viisisataa siellä, "nuoria ja vahvoja". He olivat turvallisesti suletut "barracooniin" — se oli suuren rakennuksen nimi — ja huomispäivänä, samana päivänä tai milloin vain kapteeni oli valmis, luovuttaisi hän ne. Siten lupasi kuningas.
Tietysti ei kapteeni ollut aivan valmis. Hänen majesteettinsa "sotasaalis" oli tuotava varastohuoneesta ja pantava veneisiin rannalle; vesitynnyrit oli tyhjennettävä — ne sisälsivät näet merivettä — ja sitten taas täytettävä joesta. Kun nämä toimet oli suoritettu, otettaisiin parkkiin siihen kuuluvat viisisataa "paalua".
Rehenneltyään ja kiroiltuaan vielä hyvän joukon — tämä afrikalainen kuninkaallinen korkeus osasi puhua hiukan englantia ja tunsi useimmat kielen raaimmista lauseparsista — hänen musta majesteettinsa lähti taas veneeseensä sekä soudettiin takaisin rannalle. Kapteeni otti mukaansa perämiehensä ja noin puoli tusinaa merimiehiä sekä seurasi pian veneellä perässä päättääkseen hurjastelun — kuningas Dingo Bingo oli näet kutsunut hänet kuninkaallisiin kemuihin rannalla olevaan hirsipalatsiinsa. Minä katselin heidän jälkeensä kaihoavin silmin, — en siksi, että mitenkään olisin halunnut heidän seuraansa, tosiaan, kaukana siitä, mutta silmäillessäni tämän villin joen rantoja koristavan kasvullisuuden kauniita muotoja ja kuunnellessani suloista laulua, joka tuli tuhansien loistavahöyhenisten laulajien suusta metsien keskeltä, halusin minä taas kerran astua vankalle maaperälle. Halusin olla yksin, vaeltaa yksin ja vapaana, pois noiden mahtavien puiden varjoon.
VIIDESTOISTA LUKU
On hyvin luultavaa, että olisin halunnut turhaan — hyvin luultavaa, ettei minun olisi sallittu astua rannalle, jollei olisi ollut suojelijaani Bracea. Työnäni oli yhä edelleen lakaiseminen ja pyyhkiminen sekä kenkien harjaaminen, ja minä olin yhtämittaisesti sellaisessa "taloustyössä" aamusta iltaan. Toisten sallittiin mennä rannalle miltei mielensä mukaan, lukuunottamatta työtuntejaan, ja siten he menivät ja tulivat useita kertoja päivässä purkaen rommi-, suola- ja rautalastia, mikä heti annettiin kuningas Dingo Bingon haltuun.
Koetin useita kertoja mennä heidän kanssaan veneeseen, mutta joku työnsi minut aina takaisin, tavallisesti perämies tai kapteeni itse.
Joka päivä kun aurinko nousi kimaltelevien puunlatvojen yli antaen niiden rikkaalle vehreydelle kullan vivahduksia, huokasin minä toivoen vapautta ja olisin antanut mitä vain omistin, jos minun olisi sallittu kuljeskella vapaasti noiden loistavien metsin läpi. Vain sillä, joka on ollut kuukausia suljettuna laivaan ahtaisiin tiloihin, kunnes on kuolemanväsynyt sen yksitoikkoisesta elämästä, voi olla käsitys tuntemastani kiihkeästä kaipauksesta. Olipa minun laitani huonomminkin kuin jonkun muun, joka olisi saattanut olla sellaisessa asemassa. En ollut vain yhteen paikkaan suljettuna, minua lisäksi pideltiin pahoin. En ollut ainoastaan vanki, vaan orja, jota kohdeltiin tylysti ja joka perinpohjin inhosi sekä herraansa että tovereitansa. Sentakia olisin uhrannut mitä tahansa, jos minun olisi tunniksikin sallittu mennä kävelemään noihin villeihin metsiin, jotka joen kummallakin puolen ulottuivat niin kauas kuin silmä saattoi kantaa. Minä olin näet katsellut niitä yläprammitangon huipusta ja nähnyt, että ne olivat loppumattomat.
En voi sanoa, miksi kapteeni ja perämies siten vastustivat rannalle menemistäni. Se saattoi johtua siitä, että he epäilivät minua, ja pelkäsivät, että karkaisin laivasta. Ollessaan tietoisia siitä tylystä kohtelusta, jota he tavallisesti osoittivat minulle, ei ole omituista, että he epäilivät minua sellaisesta aikeesta. Asemani olisi tuskin voinut olla pahempi villi-ihmistenkään joukossa, ja sentakia oli aivan luonnollista, että heillä oli pelkonsa siitä, että jättäisin heidät.
He eivät suinkaan halunneet päästä minusta eroon sillä tavoin. Olin osoittautunut olevani suureksi avuksi heille kajuuttapoikana ja palvelijana, ja he huomasivat minun palvelukseni hyvin tarkoituksenmukaisiksi. Vaikka he olisivat välittäneet vähän, jos olisivat hukuttaneet minut tai tappaneet minut iskemällä päähäni, tyydyttääkseen omaa oikkuaan, olisivat he olleet kovin pahoillaan, jos minun olisi onnistunut karata heidän käsistään, ja ilmeisesti epäillen, että minä saatoin hautoa sellaista tuumaa, pitivät he varansa, ettei minulla olisi pienintäkään tilaisuutta saada sitä täytäntöön. Siksi ei minun sallittu astua mihinkään veneeseen, jotka yhtämittaa menivät ja tulivat laivan ja rannan välillä.
Oli toinenkin "Pandoran" mies, jota kohdeltiin samalla tavoin, ja hän oli hollantilaisparka. Häntä saatettiin kylläkin epäillä karkaamisen aikeesta. Joskin kohtelu, joka tuli osakseni, oli huonoa, oli se inhimillistä ja kohteliasta verrattuna siihen miltei yhtä mittaiseen julmuuteen, jota harjoitettiin hollantilaista kohtaan. Itse vaisto olisi kannustanut häntä pakenemaan sitä heti ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa.
Onnettomuudeksi oli vaistolla juuri tämä vaikutus, tai pikemmin voisin sanoa, ihmisliha ja -veri ei voinut kestää sitä kauempaa, joten hollantilainen päätti karata. Sanon onnettomuudeksi, sillä yritys epäonnistui ja loppui hirveällä tavalla. Se päättyi tämän merimiesraukan kuolemaan — kuolemaan, joka oli kauhea ja tärisyttävä.
Kerron tapauksen muutamin sanoin.
Muutamia päiviä senjälkeen kuin ankkuri oli laskettu, oli hollantilainen ilmoittanut minulle aikeestaan paeta laivasta. Hän oli tehnyt minut uskotukseen toivoen, että minä yhtyisin hänen yritykseensä — miesparka tiesi, ettei laivassa ollut ketään muuta, joka milloinkaan olisi sanonut hänelle myötätunnon sanaa. Minä olin tehnyt siten ja saavuttanut sentakia hänen luottamuksensa. Lisäksi tiesi hän, että minäkin olin vainottu uhri, ja luuli sen johdosta, että minä olisin yhtä halukas kuin hänkin pääsemään yhteisen tyrannin saavuttamattomiin. On totta, että halusin sitä, mutta suojelijani Bracen neuvo oli saanut minut tyytyväisesti odottamaan parempaa tilaisuutta —- odottamaan kunnes tulisimme Atlantin toiselle puolen. Olin päättänyt kestää siihen saakka tietäessäni, että matka Afrikan länsirannikolta Brasiliaan, "Pandoran" määräpaikkaan, kestäisi vain muutamia viikkoja, sekä luottaen Bracen lupauksen mukaan siihen, että minä siellä pääsisin eroon vihatusta merimiehistöstä.
Näistä syistä kieltäydyin yhtymästä hollantilaisen ehdotukseen ja koetin saada häntä luopumaan aikeestaan samalla neuvoen häntä odottamaan, kunnes saapuisimme toiselle puolelle.
Neuvoni osoittautuivat turhiksi. Liha ja veri eivät voineet kestää kauempaa. Miesraukkaa oli vainottu äärimmilleen, niin ettei hän enää voinut sietää enempää. Epätoivon kannustamana hän teki kohtalokkaan yrityksensä. Eräänä yönä, kun melkein kaikki laivassaolijat nukkuivat, kuultiin aivan aluksen sivulta molskahdus, ikäänkuin joku olisi pudonnut tai hypännyt mereen. "Mies meressä!" kuului niiden harvojen huuto, jotka olivat valveilla vahtimassa. Se kaikui suusta suuhun, kunnes nukkujat — useimmat heistä olivat kannella riippumatoissaan — olivat valveutuneet.
Yö oli melkein yhtä valoisa kuin päivä — taivaalla paistoi näet täysinäinen, pyöreä kuu. Tähän asti oli vallinnut täydellinen rauha ja hiljaisuus. Miehet, jotka ihmettelivät, kuka oli joutunut mereen, syöksyivät laivan partaalle ja katsoivat veteen. Pinnalla oleva pieni, musta esine osoitti, missä miehen pää oli. Se liikkui, ja heikko loiskiva ääni sekä veteen ilmestyneet pitkät väreet osoittivat, että joku oli joessa ja ui rantaa kohti kaikin voiminsa.
Mahdollisesti oli joku nähnyt hollantilaisparan, kun hän teki kohtalokkaan hyppäyksensä, sillä samalla hetkellä huudettiin, että hän se yritti päästä pakoon.
Sekä perämies että kapteeni olivat varoillaan. Kuumuuden takia olivat hekin nukkuneet riippumatoissa, jotka oli kiinnitetty peräkannelle, ja he olivat yhdessä silmänräpäyksessä hypähtäneet jalkeille. Molemmat riensivät aseistautumaan, ja ennenkuin karkuri oli ehtinyt puolta matkaa rannalle, nojasivat hänen kiusanhenkensä kaiteen yli kummallakin kädessään ladattu musketti.
Kummallakin olisi ollut hyvää aikaa laskea kuula onnettoman uhrinsa läpi, mutta vaikka hänen verensä oli tuleva heidän päälleen, oli säädetty, ettei hän kuolisi heidän kätensä kautta.
Ennenkuin kumpikaan oli ehtinyt tähdätä, huomattiin vedessä toinen karehtiminen — se kulki kohtisuoraan sitä vastaan, jonka uija oli tehnyt — ja tämän kareen päässä nähtiin sen muodostajana pitkä, tumma, hirviömäinen haahmo.
"Krokotiili, krokotiili!" huusivat miehet parkissa.
Sekä kapteeni että perämies pidättyivät ampumasta ja laskivat muskettinsa. He näkivät, että kaikki tapahtuisi yhtä hyvin ilman heitä. Olen varma, että huomasin tuolla hetkellä julman tyydytyksen hymyn kummankin kasvoilla!
"Hollantilais-parka!" kuului ääni huutavan. "Hän ei milloinkaan ehdi rannalle! Hän on mennyttä miestä — se nielee hänet kokonaisena, luineen, lihoineen ja kaikkineen. Katsokaa!"
Kävi miltei kirjaimelleen, niinkuin mies oli sanonut. Kun hän päästi loppuhuudahduksen, syöksähti tumma hirviö — nyt muutaman jalan päässä uhristaan — nopeasti eteenpäin, sen pitkä ryhmyinen selkä kohosi korkealle pinnan yläpuolelle, ja temmaten uijan vahvojen luisten leukojensa väliin se alkoi vetää häntä alaspäin. Villi tuskanhuuto kaikui onnettoman miehen huulilta ja kajahteli kauas ympäröiviin metsiin. Mutta ennenkuin kaiku oli vaiennut, oli hirviö vaipunut uhreineen pinnan alle, ja muutamat veritahraiset kuplat olivat yksin osoittamassa paikkaa, missä kauhea tapaus oli sattunut.
"Se oli hänelle oikein!" huusi kapteeni hirveästi kiroten, "se oli hänelle oikein, sille kelvottomalle tyhjäntoimittajalle — hänestä ei ole suurta vahinkoa, me kyllä tulemme toimeen ilman häntä, voinpa sanoa."
"Niin, niin!" yhtyi perämies häneen koristaen hänkin puhettaan kirouksella ja lisäsi sitten:
"Läksyksi kaikille karkureille! Jos se lurjus olisi pysynyt siinä, missä oli, olisi hän päässyt tästä, mutta jos tuo hullu pitää paremmin olostaan krokotiilin mahassa kuin hyvän laivan keulakannella, on hän saanut halunsa mukaan. Kaikki mitä voin sanoa, on, että hän on valinnut omituisen aluksen purjehtiakseen!"
Kapteeni vastasi tähän sukkelaan päähänpistoon äänekkäästi nauraen, ja nauruun yhtyivät monet tunteettomista miehistä. Sitten sekä kapteeni että perämies panivat muskettinsa takaisin telineelle, vetäytyivät taas riippumattoihinsa ja vaipuivat uneen. Merimiehet ryhmittyivät ankkuripelin ympärille ja jäivät hetkeksi keskustelemaan niistä kauheista tapauksista, jotka olivat sattuneet. Mutta keskustelun sävy osoitti, että tapaus liikutti heitä vain vähän. Muutamat nauroivatkin puhuessaan, ja kuului pilapuheita siitä, oliko hollantilainen tehnyt testamenttiaan, ja kuka oli perivä hänen omaisuutensa. Kun miesraukalla todellisuudessa ei ollut mitään omaisuutta — hänen kaikki tavaransa olivat muutamat repaleiset vaateryysyt, tinalautanen ja vanha veitsi, haarukka sekä lusikka — oli pila sitäkin pistävämpi, ja miehet nauroivat sille sydämellisesti.
Lopuksi sovittiin, että he heittäisivät arpaa hollantilaisen "varustuksista" seuraavana päivänä, ja kun tämä asia oli päätetty, hajaantuivat he vähitellen, muutamat nukkumaan makuulavalleen keulakannelle, toiset kannelle tai riippumattoihin, joita oli kiinnitetty raakapuihin ja köysitykseen.
Kaikki olivat pian unessa, ja hiljaisuus levisi taas näyttämön yli. Minä ainoastaan en voinut nukkua, vaan seisoin katsellen laivan partaan yli, silmät kiintyneinä siihen kohtaan, missä onneton mies oli viimeksi näkynyt. Siinä ei ollut mitään ohjaamassa silmää — ei jälkeäkään lyhyestä verisestä taistelusta. Kirkkaanpunainen vaahto oli aikoja sitten virrannut pois, ja tumma vesi virtasi väreenkään ilmestymättä sen pinnalle. Mutta kaikesta tästä huolimatta saatoin yhä nähdä mielikuvitukseni silmillä tuon hirveän kohtauksen — kauhean hirviön joka piti uhriaan poikittain hirveiden leukojensa välissä, ja saatoin yhä kuulla tuskan huudon kaikuvan kauas metsään. Tietysti oli se vain mielikuvitusta. Ei ollut mitään häiritsevää ääntä, edes tuulen tai veden aikaansaamaa. Ylhäällä ja ympäristössä vallitsi vaikuttava hiljaisuus, ikäänkuin luonto itse olisi saatu pelosta vaikenemaan tämän kauhistavan tapauksen johdosta!