Päätin silloin, etten milloinkaan enään menisi Glasgowiin, välttääkseni onnettomuutta, jota jo olin kylliksi saanut kokea.
Kesäkuun 10 päivänä samana vuonna tulimme Liverpooliin onnellisesti, kohtaamatta koko matkallamme mitään vastuksia. Hyvät myötätuulet kiidättivät meitä muutoin kauniin sään vallitessa hyvää vauhtia Euroopaa kohti pitkältä, monivaiheiselta merimatkaltamme.
Kolmantena päivänä satamaan tultuamme sain lopputilin laivan konttorista ja olin taasen vapaa, lompakko rahaa täynnä, kääntymään minne mieli teki. Silloin onkin meripojalla iloiset päivät, kun hän monen kuukauden kuluttua on taasen vapaa kuin taivaan lintu.
Tällä kerralla en kumminkaan käyttänyt saavutettua vapauttani samalla tavalla kuin ennen semmoisina maksupäivinä, sillä minä olin Kalkutassa nimeni raittiuslupauksen alle kirjoittanut ja sen johdosta saavuttanut vakavamman katsontakannan elämästä. Heti ensi päivinä ryhdyin Liverpoolissa Good-Templareihin Advance Loschiin n:o 584.
Päästyäni selville Breacin Castleesta, päätin lähteä Australiaan Adelaideen, jossa yksi minun veljistäni oli isonlaisen liikkeen omistajana ja jossa hän oli päässyt hyviin varoihin. Sitä paitsi oli äsken mainittu ystävänikin, lääkäri, sitä mieltä, että terveydelleni olisi parempi mennä jonnekin muualle kuin Glasgowiin, jossa surulliset muistot voisivat elpyä jälleen ja ruveta kalvamaan heikkoja elinvoimiani.
Jäin sentähden vartoomaan sopivata tilaisuutta päästäkseni ensimmäisellä sinne menevällä laivalla lähtemään. Sillä sinne paloi nyt mieleni, ja olin päättänyt itsekseni, että päästyäni sinne, en sieltä enään palaisi; sillä siellä kaukana merien takana, eroitettuna suuresta sivistyneestä maailmasta, voisin paremmin unhoittaa sen tuskan ja kaihon, joka nyt kalvoi sydäntäni, muistellessani kadonnutta onnelaani.
Mutta päivää ennenkuin minun oli määrä mennä ottamaan pesti erääsen Aberdeen nimiseen rekattilaivaan, jonka muutaman päivän kuluttua piti lähteä Austraaliaan, sain vanhalta isältäni Suomesta kirjeen, jossa hän lausui toivomuksensa, että kun kerran niinkin lähellä kotomaatani olin ja kun hän tunsi elämänsä lopun lähenevän, hän soisi minun käyvän kotona, että hän saisi vielä kerran nähdä minut, nuorimman poikansa. Samassa sain ainoalta siskoltani kirjeen, jossa hän ilmoitti viettävänsä häitään, ja toivoi hänkin minun nyt käyvän kotona, kun olin jo niin kauvan vierailla mailla ja merillä ollut.
Nämä kirjeet päättivät kohtaloni ja muuttivat tulevaisuuteni vallan toisenlaiseksi kuin mitä olisin itse toivonut, ja päinvastoin kuin itse olisin sitä suunnitellut.
Sopiva tilaisuus, joka tarjosi mukavan matkan Ruotsiin, vahvisti myös lisäksi tätä tyhmää päätöstäni.
Eräs ruotsalainen kauppahuone Hudiksvallista oli asiamiehensä kautta ostanut Liverpoolilaisen Emma nimisen laivan, joka oli painolastissa tuotava Ruotsiin. Saman laivan oli vielä määrä mahdollisuuden mukaan palata Englantiin puulastissa ja sieltä purjehtia New-Yorkiin, josta taas piti matkaa jatkettaman Melbourneen Austraaliaan.
Kun Liverpoolissa sattui siihen aikaan vuotta olemaan vähän merimiehiä, jotka olisivat halunneet Pohjolaan lähteä, sillä he pelkäsivät, etteivät kentiesi pääsisi enään sieltä talveksi takaisin, sai asiamies miehille maksaa vakka-kaupalla 250 markkaa, kesti matka sitten enemmän tai vähemmän aikaa.
Päätin sentähden käydä kotomaassani, vaikka olinkin aikonut lähteä Austraaliaan. Otin siis pestin Emma parkkiin. Samalla kirjoitin Glasgowiin kauppaneuvos E:lle, ilmoittaen etten voinut sinne tulla, kun isäni oli sairastunut ja halusi minua vielä ennen kuolemaansa nähdä. Minä pyysin anteeksi sanani syömistä ja lupasin tulla myöhemmin syksyllä eli sitten, kun tuntisin, ettei enään olisi vaarallista terveydelleni jäädä maihin. Samalla myös ilmoitin hänelle edellä kerrotun lääkärin mielipiteet tästä asiasta.
Kahdeksan vuorokautta oltuamme matkalla hyvän hankatuulen autellessa meitä Pohjolan rantoja kohti, saavuimme Sundsvalliin, jossa kahdeksan vuotta takaperin olin alkanut vaiherikkaan ja seikkailuista runsaan merimies-urani.
Viipyessäni sitten muutaman päivän Sundsvallissa, kävin Mich. Pehrson vainajan äidin luona Hudiksvallissa persoonallisesti tiedustelemassa, oliko hän saanut ne rahat, jotka vainajan määräyksen mukaan hänelle New-Yorkista lähetin. Siellä tapasin vainajan vielä uskollisen ja surevan nuoruuden morsiamen, jolle vein hänen sulho-vainajansa viimeisen tervehdyksen. Kuusi kuukautta sen jälkeen sain sitten tietää, että tämä Pehrson vainajan kihlattu Regina oli myös muuttanut tuonelan tuville uskollisen sulhonsa luokse.
Viikon päivät Ruotsissa oleskeltuani lähdin höyrylaivalla Suomeen, ensin Waasaan, jossa minulla oli sukulaisia, ja sieltä maalle isääni tervehtämään.
Isäni ei ollutkaan enään niin heikko kuin sitä ennen, ja hän eli vielä seitsemän vuotta tämän jälkeen. Mutta liikuttavata ja hauskaa oli tavata isää, joka jo oli vanhentunut ja harmaantunut niin, että hänen hiuksensa ja pitkä partansa olivat lumivalkoiset.
Lähtiessäni parkkilaiva Emmasta olin suostunut kapteenin kanssa, että kuuden viikon kuluttua, kun laiva taasen olisi valmis lähtemään, palaisin siihen ensimmäiseksi perämieheksi, ja niin kumminkin pääsisin Austraaliaan, jonne olin sitten päättänyt ainaiseksi jäädä ja siellä toteuttaa pilventakaiset tulevaisuudentoiveeni.
Mutta eivätpä nytkään toteutuneet laskuni, jotka olin itse tehnyt lukuun-ottamatta ylintä ohjaajaa, joka ihmisen elämää johtaa usein päinvastoin kuin ihminen itse päättää.
Ennenkuin oli kerinnyt saada kylliksi olostani kotomaassa ja pääsnyt taasen paluumatkalle Sundsvalliin, missä laivamme oli, kävi jo myöhäiseksi, enkä minä enään kerinnytkään sinne siksi, kun sähkösanomalla minua sinne kutsuttiin. En voinut siis enään samassa laivassa uudelleen merimatkojani alottaa. Ja niin minusta viimeinkin oikullisen kohtaloni määräyksen mukaan tuli "maa-krapu", niinkuin merimiehet maallaeläjiä nimittävät.
Jos ehkä arvoisa lukija vielä uteliaisuudesta kysyisi, miksi en sitten enään lähtenyt Glasgowiin, jossa varmaan olisi tulevaisuuteni valoisammaksi muuttunut, niin vastaan tuohon lyhykäisesti ilman laveita selityksiä, että samana talvena täällä kotomaassani tapasin sen, joka oli minulle määrätty ikuiseksi elämäni kumppaliksi. Aika parantaa syvimmätkin haavat, ja niin minäkin, joka hengen ja kuoleman sairaana olin surrut Mary-vainajata, niin että olin järkeni kadottaa, kumminkin uudelleen rakastuin ja menin naimisiin. Sillä tavalla sitten kääntyi tämä elämäni tärkeä lehti, ja sitten alkoi vallan uusi luku.
Mutta ennen kuin tämän luvun lopetan, toivoisi ehkä joku vielä tietää, mitenkä elämäni ura sitten kulki ja mihin lopulta ankkurini heitin.
Sen tahdon tässä lyhyesti esittää, pyytäen ettei lukija tässä aseta vaatimuksiaan liian korkealle; sillä ainoastaan se tosiasia, että minun elämäni ura siitäkin saakka, kun merimiehen toimesta lopulllisesti luovuin, on ollut harvinaisen mutkaista ja kiverätä, antaa minulle rohkeutta näin jokapäiväisiä asioita lukijoilleni esitellä.
Jäätyäni Suomeen jouduin ensin erään entisen toverini kanssa yhtiökumppaliksi pienessä, kukoistavassa kauppahuoneessa, johon panin pienen jäljellä olevan säästöni. Mutta pari kuukautta kestäneen tyytyväisyyden ja levon perästä seurasi taasen elämän muutos. Toverini löi "kintaansa pöytään", ja siihen se ilo loppui.
Sitten olin paremman puutteessa pakoitettu ottamaan kirjurin paikan eräässä verkatehtaassa, sitä ennen oltuani maalarin opissa puolitoista kuukautta. Mutta kun olin tottunut liikkuvaiseen toimeen ja raittiiseen ilmaan, niin pian kävi tukalaksi tuo ainainen huoneessa istuminen, kun lisäksi konttoorissa vielä oli vähän työtä. Sentähden esitin isännälle haluni ruveta väliajoilla harjoittelemaan käytännöllisiä töitä tehtaassa. Siihen suostui isäntäni, ja niin kävin läpi kaikki asteet verka- ja kehruutehtaan käytännöllisellä alalla.
Pari vuotta tämmöistä tointa hoidettuani aloin väsyä ainaiseen oleskeluun kuuman, epäterveellisen tehtaan seinien sisäpuolella ja rupesin kaipaamaan raitista ilmaa. Sentähden erosin tehtaasta ja rupesin eräälle Ruotsalaiselle kauppahuoneelle asioitsijaksi.
Muutaman viikon siinä toimessa oltuani sain käskyn lähteä pääkaupunkiin, jossa pitkitin samaa tointa. Neljä kuukautta kestäneen kauppasopimuksen loputtua sain kirjurin paikan suurenmoisessa makasiinissa pääkaupungissa, jossa isännän ahdasmielisyyden tähden en kauvan tullut toimeen. Sitten jouduin taasen kirjanpitäjäksi erään kirjapainon konttooriin. Siinä oli aikomukseni harjaantua kirjapainon taituriksi, mutta runneltu terveyteni ei sitä myöntänyt. Siitä erottuani taas antauduin kauppiaan uralle ja ryhdyin toisen kerran kauppayhtiöön. Mutta kun ei sekään ruvennut oikein luonnistumaan, menin taasen väliaikaiseksi kirjuriksi eräälle yhtiölle. Siitä erottuani lähdin Pietariin venäjänkieltä oppimaan. Mutta sielläkin kova kohtaloni seurasi minua kantapäilläni, niin että kolmen kuukauden ajalla siellä ollessani makasin sairaana kaksi erää. Sieltä palasin perin tyhjänä. Matkalla olin mukana höyrylaiva Constantiinin pienessä haaksirikossa, autoin miehistöä kansilastia mereen heitettäessä ja alhaalla salongissa olin avullisena naisille ja lapsille, kun hyökylaine ryntäsi sisään ja melkein täytti suojat vedellä. Siinä sain vilustumisesta taudin, joka kesti taasen pari kuukautta.
Sen talven elätin itseäni ja perhettäni antamalla tunteja kirjanpidossa ja englanninkielessä. Sitten sain taasen kirjurinpaikan eräässä maamme suurimmassa laivakonttoorissa pääkaupungissa. Nyt luulin jo varmaan saavuttaneeni mukavan jalansijan yhteiskunnassa, mutta en toki vielä.
Entinen kauppakumppalini, joka asui maalla "hyvin ahtaissa oloissa", saatuaan kuulla, että olin pääsnyt hyvään asemaan rupesi minulta pyytämään apua sekä vaatimaan, että toimittaisin hänellekin jonkun paikan, jossa hän voisi elättää itseään perheinensä. Sen hänelle toimitinkin. Hän tuli, mutta jonkun ajan kuluttua sai hän minut houkutelluksi taas ryhtymään kauppaliikkeen perustamiseen. Annoin houkuttelijan vietellä itseni, ja me avasimme kaupan hyvällä, lajitetulla tavaravarastolla, jonka saamiseen silloinen isäntäni minua tehokkaasti auttoi.
Mutta eivätpä nytkään kauppapuuhani ottanut luonnistuakseen, kiitos siitä kunnon kauppatoverilleni, joka rupesi elämään suuresti ja harjoittamaan laajaa hyväntekeväisyyttä, jakaen kenelle hyvänsä velaksi tavaroita. Kuuden kuukauden kuluttua joutui yhteinen liikkeemme sille kannalle, että sen johdosta jouduin rettelöihin hyvän isäntäni kanssa, jota kauppatoimeni ohessa vieläkin palvelin, koska kumppalini hoiti persoonallisesti yhteistä liikettämme. Vihdoin minun täytyi erota mainiosta paikastani, erottaa kumppalini kaupan hoidosta ja ottaa ohjat itse käsiini. Mutta asiat olivat jo joutuneet niin huonolle kannalle, ettei muu auttanut kuin luovuttaa omaisuuteni vararikkoon ja siten joutua puulle puhtaalle sekä jäädä muutaman tuhannen markan vajaukseen, josta kaikesta sain kiittää avuliaisuuttani toista kohtaan.
Mutta eivät nämätkään vastoinkäymiset vielä minua kukistaneet eivätkä saattaneet epätoivoon, sillä eipä hylkää, vaikka koetteleekin Herra.
Vieläkin nousin ylös, loin katseeni tulevaisuuteen toivossa ja luottamuksella ylimmäiseen auttajaan, ja lopulta taasen rupesi onnen kelkka kuljettamaan minua ylöspäin. Minä pääsin rautatielle, ja nyt olen lopultakin kapteenina, mutta semmoisessa laivassa, joka pyörillä kulkee puhki maiden mantereiden, uhkean puhkuvan höyryhevon kiidättämänä. Eikä nyt kumminkaan myrskyt eivätkä hyökylaineet uhkaa minua upottaa levottoman meren pohjaan, niin kuin ennen merillä liikkuessani.
Loistava tulos kyllä, monet vaivat ja koetukset voitettuani! Mutta minä puolestani olen kyllä tyytyväinen.
MATKASEIKKAILUJEN ENSIMMÄINEN SARJA
Kun minä pari vuotia takaperin ryhdyin kirjoittamaan "Merimiehen matkamuistelmia ynnä haaksirikko" nimistä teostani, tuntuivat minusta muut seikkailuni niin vähäpätöisiltä, ettei maksanut vaivaa niitä kertoella. Sen tähden alotin mainitun kertomukseni siitä hetkestä, jona pelastin Maryn ja jouduin hänen vanhempiensa kotiin sekä lopetin kertomukseni, miten asumattomalta saarelta pelastuin jälleen ihmisten ilmoille.
Mutta kun minua sittemmin ovat useat tuttavani kehoittaneet muitakin seikkailujani kertomaan, niin olen minä tämän teokseni alkupuoleksi kyhäellyt yhteen jaksoon jatkon edellä mainitulle ensimmäiselle teokselleni ja sitten vasta tässä jälkimmäisessä osassa palannut niihin seikkoihin, jotka ovat tapahtuneet ennen sitä aikaa, josta äskenmainitussa ensimmäisessä teoksessani olen kertonut, koska muutoin olisi asiain järjestykseen tullut yhden hyppäyksen sijaan kaksi. Ja toivon minä, että hyväntahtoiset lukijani suovat minulle anteeksi tämän epäjärjestyksen näissä vaatimattomissa kertoelmissani, vallankin kun oma kainouteni on tähän syynä ollut, niin kuin tässä olen selvittänyt.
* * * * *
Oli suloinen kevätpäivä toukokuulla v. 1870. Vieno tuulenhenki väräytteli satamassa veden pintaa ja heilutteli puistossa pian puhkeavia lehtipuitten oksia. Tiheissä parvissa tunkeili kirjava väkijoukko Waasan satamasillalla, mikä lähteäkseen laivalla uusia, outoja kohtaloita kohti kulkemaan, kuka lähtevää ystäväänsä saattamaan. Muutamien kasvot loistivat ilosta, toisten silmässä kiilsi kyynel, jättäessään isänmaansa ja syntymäseutunsa rakkaat rannikot.
Siinä joukossa lähtevien ryhmässä seisoin minäkin, pieni, mutta tukevakasvuinen, viidentoista vanha pojan nallikka, yksin ilman ystäviä ja tuttavia.
Lapsuuteni aika ja syntymäseutuni ihanat ja rakkaat muistot kiitivät mielikuvituksessa silmäini ohi; vanhan isäni murheellinen, varoittava, rakkautta ilmaiseva katse näytti kehoittavan minua jäämään kotimaahan oudolta, tuntemattomalta matkalta, jota olin aikeessa aloittaa. Mutta levoton, haaveksiva, seikkailuja ikävöivä mieleni kaipasi muutosta, ja huolimatta muusta, sai päätökseni voiton. Minä jätin kuin jätinkin kotini, isäni ja kaikki, mitä minulle rakasta oli, ja lähdin maailman myrskyjä kokemaan ja onneani vieraissa maissa etsimään.
Höyrylaiva Sundsvall, joka oli lähtemäisillään Ruotsiin, soitti viimeisen kerran. Mukaan lähtevät matkustajat kutsuttiin astumaan laivaan, rannalle jäävät käskettiin poistumaan. Rantasilta vedettiin sisään, matkustajain passit tarkastettiin ja laivan köydet irroitettiin. Verkalleen kapteinin komentosanain mukaan kone pantiin käymään, ja hetken propelleillaan vettä piestyään käänsi laiva keulansa laiturista kaunista saaristoa kohden. Vauhti kasvoi kasvamistaan, ja pian alkoi kaunis Waasan kaupunki kadota näkymättömiin. Sivuutettiin Brändöö suurine tehtaineen y.m. Waasan kauniit seudut muuttuivat pian utukuvaksi, ja hetken kuluttua oltiin ulapalla, jossa jo tavallisen navakka tuuli aikoi laivaa keinutella.
Rupesin joutessani tarkastelemaan laivassa olevia matkakumppaleitani, tapaisinko ketään tuttavaa, mutta turhaan. Niistä viidestäkymmenestä matkustavasta, jotka mukana seurasivat, en ketään tuntenut, sillä kaikki olivat outoja, samoin kuin maailma, jota kohti lähdin kulkemaan.
Noiden huomioitteni jälkeen vaivuin mietteisiin, ja katseeni vaelsi yli levottoman ulapan tulevaisuuteen. Nyt vasta, kun olin vapaa, aloin tarkemmin miettiä tilaani. Olin juuri ostanut perämiehen suojasta pilettini sekä vaihtanut loput markkani Ruotsin rahaksi. Tämä jäännös pienuutensa tähden juuri alkoi huolestuttaa minua, sillä tuskinpa moni niin pienillä varoilla lähtee outoon maailmaan, ulkopuolelle oman maansa rajoja, sillä kukkarossani kilisi ainoastaan yksi kruunu eli yksi markka neljäkymmentä penniä. Olin nimittäin lähtöni edellisenä päivänä joutunut muutamien hurjien veitikoiden pariin, joiden kanssa vietin komeita läksijäisiä, ja niin oli matkakassani kutistunut, enkä kuitenkaan enään voinut lähtöäni tuonnemmaksi lykätä, kun kerran olin niin aikonut ja siitä ihmisille ilmoitellut.
Tultuani Ruotsin puolelle Sundsvallin satamaan, en tiennyt mihin kääntyä ja missä saada ensimmäisen yösijan, sillä noin pienellä kassalla en uskaltanut juuri mihinkään kalliiseen hotelliin mennä.
Nostin kistuni ja säkkini laiturille toisten esimerkkiä seuraten, ja hämmästyneenä seurasin vilkasta liikettä, joka laiturilla ja ympäristöllä vallitsi. Seisoessani siinä tunnin pari, miettien mihin kääntyä, rupesi aurinko jo menemään mailleen. Samassa huomasin läheisyydessäni nurin kaadetun suurenlaisen veneen, jonka alle ryömi yksi omia kansalaisiani. Hänen esimerkkiään seuraten hinasin kistuni veneen luo, ja nähtyäni ettei siellä muita ollut kuin edellämainittu, kiskoin säkkini veneen alle, tervehdin toveria, esitin itseni ja kysyin, olisiko hotellin isännällä ollut mitään vierasta vastaan. Vastaukseksi sain mörähdyksen; joka ei juuri ilmaissut, oliko asuja kaksi vai nelijalkainen. Minä otaksuin vastauksen kumminkin hyväksymiseksi, ajatellen että "maassa maan tavalla". Sitten otin säkistäni makuuvaatteita ja paneuduin maata. Pyytämättä jaoin mukavuuteni oudon toverini kanssa, ja pitkittä puheitta nukuimme syvään uneen. — Semmoinen oli minulla ensimmäinen yösijani Ruotsin valtakunnan alueella.
"Aamulla varhain, kun aurinko nousi, kun minä unestani heräsin", oli minun sydämeni hämmästystä täynnä, kun keksin oudon yösijani. Toverini heräsi samalla ja tervehti minua omalla suloisella suomenkielellä, sekä tuntui olevan kiitollinen osoitetusta ystävyydestäni.
Toisen ja kolmannen yöni vietin sataman rannalla suuressa olkiaumassa muutamien muiden suomalaisten keralla. Kolmantena päivänä olivat rahat lopussa, niin ettei ollut enää äyriäkään taskussani, nälkä vaan kurni vatsassa. Kolmannen päivän iltapuolella tuli eräs Roslagenin laivan kapteini tiedustelemaan, olisiko ketään semmoista, joka haluaisi merille lähteä. Minä olin ainoa halullinen ja sentähden sain kutsun seurata häntä laivaan.
Laiva, johon tulin, oli pieni priiki, ja sen oli määrä lähteä Hollantiin. Siinä oli miehistönä ainoastaan perämies, kaksi matruusia, kokkipoika sekä minun kanssani kaksi jungmannia. Toinen, minun ikäiseni poika, joka jo oli yhden kesän ennen merellä kulkenut, tahtoi olla liian mahtava minua kohtaan, jota tietysti minun kuuma vereni ja tulinen luontoni eivät oikein suvainneet. Seurauksena oli, että ennenkuin ensimmäinen päivä oli lopussa, jouduimme tekemään lähempää tuttavuutta tukkanuotan vedossa ja nyrkkitappelussa. Suomalainen karhunpoika sattui olemaan jykevämpi, ja sen tähden sai Roospiikki selkäänsä ja naamansa oivallisesti pehmitetyksi. Kun matruusit, jotka myös olivat Roslaagenista, näkivät, etten minä heidänkään vihaisia katseitaan peljännyt, vaan sivumennen viittasin vyölläni olevaan pohjalaisen aseesen, peljästyivät he niin, että menivät kapteenille valittamaan, etteivät he muka uskaltaisi lähteä merille tuommoisen suomalaisen villin seurassa, joka vielä lisäksi osaa noituakin. [Alhaisemman kansan keskuudessa Skandinaavian maissa kulkee vieläkin semmoinen huhu, että suomalaiset osaavat noitua.]
Kapteenin suosion olin sentään saavuttanut jo siihen määrään, ettei hän olisi tahtonut minua laskea pois, kun hän selvästi huomasi, missä syy oli. Mutta kuu päivää ennen, kun piti mentämän laivakonttooriin merimies-valaa tekemään, tuli tarjolle eräs suuri roslaagenilainen miehen retvana, joka oli perämiehen veli, niin suostui kapteeni vihdoin vaihtamaan. Minä sain maksun viideltä päivältä, kaksi ja puoli kruunua kultakin, ja sain lähteä laputtamaan tieheni. Ja niin päättyi minun ensimmäinen merimiesretkeni meidän asianomaisten molempien mieliksi ja iloksi.
Laivasta vapaaksi päästyäni en enään epäillyt mennä merimieskortteeriin, sillä olihan minulla nyt rahaa kaksitoista ja puoli kruunua, ja nyt olin mielestäni "merimiehen kiirastulen lävitse käynyt!"
Oltuani viikon kortteerissani, sain paikan erääsen ruotsalaiseen Gustava nimiseen parkkilaivaan, joka oli lähtevä lankkulastissa Englantiin Fahlmouthiin. Palkkaa luvattiin 22 kruunua kuukaudelta. Saatuamme laivan lastiin, johon kului 2 viikkoa, lähdettiin vihdoin purjehtimaan. Tuuli oli tavallisen navakka, joten minulle tutui hyvin oudolta, kun laiva kallisteli niin, etten tahtonut osata kävellä ja oli täysi työ pidellessä kiinni, etten nurinniskoin tullut viskatuksi, ja sentäänkin piti työtä tehdä.
Illan kuluessa, kun rupesi hämärtämään, tehtiin miesten jako. Se käy siten, että koko miehistö kutsutaan laivan peräpuoleen, jossa he asettuvat riviin, kapteenin ja perämiehen eteen. Ensin kapteeni kutsuu yhden miehistä omalle puolelleen, sitten taasen perämies samoin ja niin eteenpäin vuoron mukaan, kunnes koko miehistö on jaettu. Minä ja eräs ruotsalainen kamreerinpoika jouduimme siten perämiehen osastoon, jossa kyllä saimme tulla tuntemaan merikuria.
Tuuli rupesi yhä yltymään, niin että saimme kääriä boogenprammi-purjeen isolla mastolla, ja me kaksi ensireisun poikaa saimme käskyn kiivetä ylös. Mutta kun emme kumpainenkaan olleet ennen koskaan mastossa käyneet, pelotti tuo retki meitä kauheasti, sillä laiva kulki jotenkin paljon kallellaan ja keikkui niin, että päätämme jo kannellakin vähän pyörrytti. Mutta kun perämies oli pari kertaa meitä köydenpätkällä jotenkin tuntuvalla tavalla muistuttanut ja kun tuota voitelua näytti enemmänkin riittävän, niin vaikutti se kuin sähkö meidän jäseniimme, ja enensi meidän rohkeuttamme, niin ettemme peljänneet enään kuolematakaan, niin kuin tuota ihmeellistä köydenpätkää. Me aloimme kiipeemisemme sydän kurkussa. Joka kerta, kun pelko alkoi uudestaan meitä vallata, sen mukaan mitä korkeammalle tulimme, antoi perämies meille uusia voimia näyttäessään tuota taikavoimaista köydenpätkää laivan kannelta.
Vihdoin pääsimme ylös; mutta raa'alla vasta tuska tuli, kun täytyi pidellä molemmin käsin kiinni ja sentään tehdä työtä, niin että tuskan hiki virtana juoksi pitkin koko ruumistamme. Lopulta onnistuimme saamaan purjeet kiinni auttavasti. Mutta kun tulimme alaa jälleen nauraa irvisteli meille koko miehistö, vaikka me vapisimme niin, etteivät jalat tahtoneet meitä kannattaa. Mutta seuraavalla kerralla, kun taasen jouduimme ylä-ilmoihin, oli jo pelko haihtunut, tie oli tuttua, vaikka vaarallistakin, samoin kuin ennen muinoin kouluun mennessä, kun läksy ei ollut oikein hyvin päässä.
Usein pitkin matkaa, kun joku uusi merimiehen työ oli opittava, oli tuo ihmeellinen, vaikuttava köydenpätkä apuopettajana hyväntahtoisen perämiehen kädessä, eikä hän sitä koskaan säästänyt. Ja aina se teki semmoisen merkillisen vaikutuksen, että tultuamme takaisin Fahlmouthista Ruotsiin kolmen kuukauden kuluttua, osasin kaikki työt, mitä matruusin laivassa tarvitsi tietää ja osata.
Mitään erityistä muuta mainittavaa ei tapahtunut tuolla ensimmäisellä merimatkalla. Minä olinkin sentähden kaikin puolin tyytyväinen tähän uuteen elämäni uraan.
Fahlmouthin satamaan tullessa ihmettelin sen ihanaa, satumaisen kaunista luontoa. Kuljimme äärettömän korkeain rantaäyräitten ja hyvin viljeltyjen seutujen välitse noin 6 tunnin vaiheella. Kaupunki on ihanan lahdekkeen perukassa mäen rinteellä, niin että se kokonaisuudessaan näkyy ulapalle lahteen tultaessa. Kaupungin asukkaat ovat kaunista kansaa, olletikin naiset, jotka ovat miellyttävimpiä ja kauneimpia kuin mitä koko Englannin valtakunnassa tulin näkemään. Heidän herttainen ystävällisyytensä ja vierasvaraisuutensa lisäksi paljon vaikuttaa heidän miellyttäväisyyteensä.
Fahlmouthissa purjettuamme puulastimme sekä otettuamme sijaan täyden lastin kivihiiliä, jätimme tuon herttaisen kaupungin ystävällisine asukkaineen, oltuamme sen satamassa 6 viikkoa. Monta sanomattoman hauskaa iltaa ja hetkeä vietimme siellä.
Sundsvalliin palattuani ja Gustavasta erottuani vietin siellä 3 viikkoa
täydellisesti iloisen meripojan elämää. Sitten otin pestin erääsen
Norjalaiseen Bayard nimiseen laivaan, jonka kapteenin nimi oli
Andersen, ala-matruusiksi ja sain 30 kruunua kuukaudelta palkkaa.
Mutta hyvät ystävät! Sielläkös vasta tuli köysipatukkaa oikein Porvoon mitalla. Laiva oli puulastissa ja matkalla Hollantiin. Kun tässä laivassa ei ollut juuri muuta huvitusta kuin patukan tanssittaminen arkaluontoiselle selkänahalle, niin tahdon kertoa muutamia kohtia elämäni vaiheista tämän matkan kuluessa.
Eräänä yönä, paria päivää ennen tuloamme Hollantiin, sain kapteenilta käskyn mennä irroittamaan erästä purjetta, joka oli skansin katon päässä olevassa staagissa, enkä pimeässä saanut sitä kirvoitetuksi niin pian kuin kapteeni olisi vaatinut, joten hän ryntäsi sinne minulle avuksi oikein tuntuvalla tavalla. Hänen nyrkkinsä paukahti minun nenääni kohti semmoisella voimalla, että syöksyin laivan kannelle ja veri virtana pursui nenästäni. Olin kumminkin sitä ennen saanut purjeen irroitetuksi, joten ei kapteeni enään kerinnyt muuta kuin antaa vapaan matkan sieltä kannelle. Nyt juolahti mieleeni pieni kepponen, erittäinkin kun jo olin useita kertoja ennen saanut tehdä tuttavuutta yhtä hyvin kapteenin kuin perämiehenkin nyrkkien ja patukoiden kanssa. Päätin siis kerta kostaa.
Minä huomasin pudotessani, että muutamia matruuseja seisoi läheisyydessäni. Nauraa irvistäen he lauloivat ivaten: "Peijakas vieköön, saipa Suomen poika aika lätkäyksen kapteenilta!"
Pudottuani kannelle, rupesin haikeasti vaikeroimaan, annoin nenästäni virtaavan veren kokoontua suuhuni, tuhrin sillä kasvoni ihan punaiseksi ja makasin sitten vallan liikkumattomana, välin päästäen ilmoille surkeita valitus-ääniä ikään kuin kuoleman tuskissa oleva ainakin.
Pian saavutinkin tempullani toivotut seuraukset. Miehistö kokoontui ympärilleni huutaen, että nyt oli tapahtunut murha, johon kapteeni oli syypää. Pian oli kapteenikin vieressäni kauheasti pelästyneenä katsellen, kuinka veri virtasi nenästäni ja verinen vaahto pursui suustani.
Kiiruusti käskettyään miehet kantamaan minut omaan suojaani, riensi hän kajuttaansa hakemaan lääkkeitä, joilla mahdollisesti voisi minut virkistää ja saada minut jälleen henkiin.
Hiljaa, varovasti minut kannettiin suojaani, laskettiin vuoteelleni ja koitettiin jos joitain keinoja saadakseen minut virkoomaan. Mutta koetukset näyttivät kaikki turhaan raukeevan. Vihdoin saapui kapteenikin tuoden mukanaan etikkaa, kölninvettä ynnä muita hajuvesiä sekä pullollisen viiniä ja Hollannin viinaa.
Hajuvesiä haistatettiin, etikalla hierottiin ohimoitani vuoroon viinan ja kölninveden kanssa, mutta turhaan. Verinen vaahto vain aina pursui suustani. Lopulta keksi kapteeni keinon. Hän rupesi pullon suusta kaatamaan viiniä suuhuni, ja se oli onnellinen, tepsivä keksintö! Kuolevainen rupesi nielemään, verinen vaahto loppui suusta ja tointuneen huulet vetäysivät rauhalliseen hymyyn. Kuta enemmän viiniä valui alas kurkustani, sitä levollisemmaksi tulin; puistutukset taukosivat, nyrkit aukesivat, ja vihdoin aukesivat silmänikin. Kasvoni pyyhittiin hajuvedellä kostetulla pyyhinliinalla, ja kaikki kauheat jäljet poistettiin.
Kapteeni päästi riemun huudahduksen nähdessään että silmäni avasin, ja rukoili minulta anteeksi, että hän oli minua niin pahoin lyönyt, ja lupasi minulle maksaa palkkioksi mitä hyvänsä tahtoisin, jos jäisin eloon. Mutta minä en voinut puhua; huuleni liikkuivat, mutta ääntä en saanut kurkustani; loin vain hämmästystä ilmaisevan katseen ympärilleni ja pöydällä olevaan viinipulloon ja ummistin taasen silmäni. Rintani rupesi taasen huokumaan ja hengitys kävi vaivalloisesti. Kapteenille tuli taasen tuska. Hän sieppasi viinipullon käteensä ja tyhjensi puolet sen sisällöstä kurkkuuni. Siitä taasen silmäni aukesivat; täydellä tajulla ojensin käteni kapteenille ja nyökkäsin päätäni anteeksiannon merkiksi. Sitten hengitykseni kävi tasaisemmaksi ja vihdoin lausuin heikolla juopuneen äänellä: "Jättäkää minut rauhaan, nyt ei minua vaivaa enään mikään; antakaa minun nukkua!"
Ummistin silmäni, ja sitten vasta toden teolla en tiennyt mistään mitään; nukuin sitten viinin ja viinan vaikutuksesta useampia tunteja.
Olin koko tepposen näytellyt niin todenmukaisessa muodossa, ettei yksikään tovereista paremmin kuin kapteenikaan laisinkaan voinut aavistaa, että se oli teeskentelyä alusta loppuun saakka, vaikka vaivoin huuliani ja kieltäni purren sain nauruni pidätetyksi, niinkuin sitten myöhemmin oikeuden edessäkin valan ehdolla siitä tapauksesta todistettiin, josta etempänä tarkemmin.
Siitä hetkestä lähtein ei kapteeni eikä perämies enään uskaltaneet minuun koskea, sillä minä olin uhannut viedä heidät oikeuteen vastaamaan ihmisrääkkäyksestä, niin pian kuin Sundsvalliin palattaisiin.
Kun sitten ensikerran menin ruoriin, tuli kapteeni puheilleni, tarjosi minulle ryyppyjä ja hedelmiä sekä 100 kruunua sovintoja, jos en vaatisi häntä lailliseen edesvastaukseen. Viinikulaukset ja hedelmät otin, mutta en rahaa; vakuutin vain, etten olisi tapauksesta millänikään, jos vain vastaisuudessa saisin olla rauhassa rääkkäyksistä, johon ehtooni ukko ilolla suostui.
Ruorivuoroni loputtua antoi hän minulle pari pulloa viinaa ja 2 naulaa sokuria sekä käski minun tarjoamaan miehistölle grogia. Minä otin lahjat ja poistuin kiittäen ja partaani naureskellen.
Kolme päivää tämän tapauksen jälkeen saavuimme Hollannin eli Alankomaitten rannikolle. Tavallisesti näkee muualla maan kajastavan useampien meripenikulmien päähän; mutta rannikko täällä, eli oikeastaan maa, näkyy sitten vasta, kun laiva tulee ihan lähelle; sillä merenpinta on useampia jalkoja korkeammalla kuin maan pinta, jonka tähden mahtavat jättiläissulut estävät merivettä peittämästä laajat rantaseudut. Alankomaat ovat hyvin viljeltyä ja tiheään asuttua maakuntaa. Sen viljavat ja kauniit, hyvin hoidetut vainiot ja puutarhat oikein hämmästyttävät ja viehätyttävät ensikertalaista katselijaa.
Satamassa purjimme puolet pelkkalastiamme. Kolme päivää siinä oltuamme hinattiin laivaamme eteenpäin pitkin kanavaa. Hevoset kävelivät kanavan molemmilla rannoilla ja vetivät laivaamme lukemattomien sulkujen lävitse sisämaahan päin. Koko matkan juoksi jäljessämme pitkin kanavan varsia suuret poika- ja tyttölaumat, joilla oli jaloissaan kömpelöt, pystykärkiset puukengät ja jotka huusivat herkeämättä: "antakaa leipää, antakaa leipää!"
Kuusi tuntia kesti tämmöistä kulkua, kunnes saavuimme erääsen pienen, vilkasliikkeisen maakylän satamaan. Koko matkan olimme kulkeneet kauniitten, viehättävien kylien, puutarhojen ja viheriöitsevien peltojen keskitse. En ikänä ole niin viehättävien, lumoavien seutujen lävitse kulkenut vesitietä, kuin tällä matkallani Alankomaissa.
Siellä viivyimme taasen 10 vuorokautta, kunnes saimme lastin purjetuksi ja lähdimme painolastilla paluumatkalle jälleen Sundsvalliin.
Joka ikinen ilta Hollannissa pääsin maissa käymään ilman mitään vaikeutta; olin näet tuon tapaturmakohtauksen jälkeen päässyt julman kapteenin suosikiksi, näennäisesti vaan, en toki todellisesti.
Olin jo kerinnyt merimieselämään ja sen iloihin ja huvituksiin niin perehtyä, että joka ilta käytin hyväkseni vapauttani hurjimmalla, hillitsemättömimmällä tavalla. Ja kyllä Hollannissa tarjoutuukin merimiehelle huvia ja iloa, siellä kun hienompi sukupuoli on niin viehättävätä, etenkin kun se käy vaatetettuna omituisiin, sieviin kansallispukuihinsa ja kahisevaan silkkiin ja pitseihin.
Monta iloista hetkeä siellä vietettyämme sekä opittuamme yhtä ja toista tuossa kirjavassa, häärivässä muurahaispesässä, jätimme sinne kaikki kainaloiset kanamme ynnä muut huvituksemme ja saavuimme taasen Pohjanmeren levottomalle ulapalle. — Mutta eihän merimiehellä yksitoikkoisessa elämässään olisikaan mitään nautintoja, millä virkistää itseään, jos ei käyttäisi hyväkseen niitä muutamia hetkiä, mitkä hän pitkien kuukausien kuluttua saapi viettää ihmisten seurassa. Kun ei hänellä sitten ole omaisia eikä kotoa missään, eikä ketään, kuka hänestä välittäisi, joutuu hän usein intohimojensa ja hurjan luonteensa uhriksi. Ja tämä se juuri on, joka merimiehiä saattaa ennenaikaiseen hautaan, sillä elämä merellä kyllä on omiansa karkaisemaan hänen ruumistaan alinomaisessa taistelussa mahtavan meren ja luonnonvoimien kanssa. Tämä taistelu tekee hänen luonteensa ylimieliseksi ja kuohahtelevaksi, ja tässä siis on tuo merimiesten hurjuuden ja uhkarohkeuden syy.
Paluumatkalla tapahtui pieni hauska kohtaus, joka on omiaan valaisemaan merimiehen luonnetta ja hänen elämänsä yksitoikkoisuutta merellä.
Olimme useampia päiviä saaneet heilua Pohjanmerellä ihan tyynellä meren pinnalla. Ei mikään merimiehelle käy niin ikäväksi, kuin tuommoinen rasittavan kuuma, tyven ilma, jolloin laiva ei pääse kulkemaan paikaltaan. Heikko maininki heiluttelee laivaa joka suunnalle; purjeet riippuvat velttoina, lyöden ja lapsutellen edes ja takaisin; mastot ja raakapuut narisevat yksitoikkoisesti. Kaikki on niin masentavaisen hiljaista, että merimies tuskin pysyy hereillä. Tuon tuostakin tuulonen ikään kuin hengähtää vähän ilmassa, ja silloin koitetaan purjeita aina asettaa melkein tuntumattoman tuulenhengähdyksen mukaan. Mutta kaikki turhaan; taasen seuraa sama velttous, sama korvia ja ytimiä vihlova yksitoikkoinen narina ja purjeiden lapsutus.
Kolmannen päivän iltana tämän samaisen ikävän tyynen kestäessä, oli minun vuoroni vahdin muuton aikana kello 8 mennä ruoriin. Seisoessani siinä ja tirkistellessäni vuoroon kompassiin, vuoroon noita veltosti riippuvia purjeita, olin melkein nukahtaa ruorin pyörän ääressä, kun kuulin vieressäni kapteenin karhean äänen.
Tämä raju mies, kapteeni Andersen, oli kotoisin Norjasta ja syntynyt Arendalissa. Hän oli 7 jalkaa pitkä, leveähartiainen, lyhytkaulainen ja suuripäinen. Hänen kasvoissaan oli kamalan rokon arvet ja väriltään ne olivat tulipunaiset. Leuka oli leveä, samoin suu, ja nenä tavattoman suuri, punervan sininen ja käyrä. Sieramet olivat suuret, mutta silmät pienet, ilkeän näköiset ja viheriän väriset, eivätkä nämä milloinkaan voineet sekuntia pitemmältä samaan paikkaan katsoa. Kulmakarvat olivat tuuheat ja otsa matala ja sisäänpainunut, tukka punaisen ruskea, tuuhea ja takkumainen. Hän oli jotenkin isovatsainen, mutta rinta sisäänpainunut. Koko tätä merikarhua kannattavat sääret olivat väärät ja jalat tavattoman suuret, niin että neljätoista tuumaa pitkät anturat eivät olleet hänelle liiaksi pitkät. Kädet olivat niin mittavat, että sormenpäät ulottuivat polviin saakka ja käsivarret jäntevät kuin laivan partuunat. Hänellä oli merellä aina päässään ruskea leveälierinen huopahattu ja yllään sininen pitkä friisitakki ja keltaiset englannin nahkaiset housut. Kaulassaan hän aina käytti suurta, erinomaisen kirjavaa silkkiliinaa. Se oli merimiehen solmuun solmittuna ja molemmat päät heitettyinä hartioille, jossa ne liehuivat ja loistivat kilpaa hänen pitkän, tulipunaisen partansa kanssa. Tavallisesti nimitimme häntä takanapäin robokiksi.
Huomattuani kapteenin läsnäolon, rupesin sopivaan asentoon ja kysyin, mitä hän suvaitsi käskeä.
"Etkö sinä, Suomen juntti, osaa noitua tuulta?" kysyi kapteeni, "koska olen suomalaisista kuullut, että he ovat mestareita siinä taidossa. Koitapas nyt taitoasi; emmehän me tällä kurin pääse koskaan perille", lisäsi hän kärsimättömästi, asettuen eteeni seisomaan, ilkeä hymy rumilla kasvoillaan.
"Kyllä minä noitua osaan", vastasin hänen kysymykseensä, samalla itsekseni päättäen laskea vähän pilaa hänelle, "Ei ole mikään vaikea temppu loihtia tuulta. Jos kapteeni olisi jo ennen asiasta maininnut, niin voisi meillä jo olla hyvä hankapurje. En ole turhaan kahta vuotta lapsuuteni aikaa Lapissa viettänyt; mutta minä en voi loihtia muuten kuin siinä tapauksessa, että minua nimenomaan siihen pyydetään; sillä muutoin menettää loihtimistaitoni voimansa."
Kuultuaan minun rohkean puheeni, vilkasi kapteeni tuon tuostakin salaa minuun; mutta kun olin totisen näköinen eikä hän huomannut muodossani tai äänessäni vähintäkään pilantapaista, vastasi hän sitten pilalla tai täydellä todella.
"Totta tosiaan, poikaseni, luulenpa sinun melkein tarkottavan mitä puhut" Mutta hetken mietittyään hän lisäsi kärsimättömästi: "Loruja vain kaikki loihtimiset; minä en kärsi pilaa", ja luoden kiukkuisen katseen minuun hän poistui suojaansa.
Mutta pian hän tuli takaisin, katsahti tähystellen pilviä, otti pienen pullon taskustaan, kaatoi siitä suuhunsa aika kulauksen ja ojensi pullon minullekin, kehoittaen minua vahvistamaan itseäni pullon sisällyksellä, lisäten puoleksi ivalla, puoleksi täydellä todella: "Koitahan sitten loihtia tuulta, niin saat taalerin rahaa ja kaksi pulloa tätä ainetta".
Maistettuani tarjotusta pullosta, tunsin itseni hilpeämmäksi vastasin, yhä pilaani jatkaen: "Kuulkaas nyt, kapteeni! Uskokaa jos tahdotte, mutta ennen kuin kello on tänä yönä kaksitoista lyönyt, on meillä hyvä hankapurje, ja se on niin totta, kuin sekin, että minä olen suomalainen läheltä lapin rajoja!"
"Niin, totta tosiaankin; mutta jos sinä valehtelet ja lasket pilaa minusta, niin on köydenpätkä tanssiva selkäpiitäsi pitkin", murisi hän vastaukseksi ja meni jällen suojaansa.
Minua jo rupesi vähän pelottamaan, että olin mennyt liian pitkälle pilanteossani, sillä kokemuksestani tiesin, ettei hän ollut hidas vihaan eikä köysipampun heiluttamiseen. Sentähden oikein rukoilin sydämmestäni Jumalaa, että hän antaisi meille tuiman tuulen, jotta pelastuisin tuon merikarhun vihasta. Ja merkillistä kyllä, joko sitten Jumala kuuli rukoukseni tai luonto muutoin näytti oikkujaan, niin kumminkin noin yhdentoista aikoina rupesi tuulenhenki käymään, ensin vienosti, mutta vähitellen rupesi sen voima kasvamaan, kunnes vahdinmuutoksen aikana kello 12 yöllä oli tavallisen navakka hankatuuli, niin että jo hyvin kannatti pinnistää purjeet.
Olin juuri aikeissa kömpiä suojaani levolle mennäkseni, kun perämies tuli skansin ovelle, kutsuen minua, ensi kerran nimeltäni, tulemaan peräpuoleen kapteenin puheille. Minä arvasin heti, mikä oli asiana, ja kävellä tallustelin vakavana ja hyvin ankaran sekä itsetietoisen näköisenä kapteenin luo.
Tultuani sisään seisoi ukko hajasäärin, kädet taskussa ja kasvot tavattomasti punottaen, sillä nähtävästi hän oli ottanut muutaman ryypyn liikaa.
"Sinäpä olet kelpo poika, oletpa hitto vieköön niinkin", huusi hän heti vastaani. "Sinä näyt sittenkin olevan tavallinen Suomalainen peikko, joka osaat loihtia. Tässä saat luvatun palkkion, jos tuuli oli sitten sinun tai paholaisen luoma; mutta mene nyt pian edestäni pois, taikka minä joudun raivoon", murisi hän. Kyllä minä vielä koetan, osaatko sinä todellakin loihtia!"
"Älkää huoliko kiivastua, herra kapteini", lausuin minä, rohkaistuna onnistuneesta pilasta, "kun olen kerta päässyt alkuun, voin loihtia teidät vaikka taivaalla lentäväksi korpiksi taikka jäämerellä kömpiväksi jääkarhuksi". Samalla loin häneen niin tuiman katseen, että hän tietämättään otti pari askelta taaksepäin, luullen todellakin minua noidaksi. Minä taasen olin päättänyt koettaa säilyttää saavutettua valtaani, niin kauvan kuin mahdollista olisi. Ja se luonnistuikin niin hyvin, että siitä lähtein sain olla ja menetellä niinkuin itse tahdoin. Lopulta huomasin sitten, että kapteeni vaan odotti hartaasti sitä päivää, jona pääsisi minusta erilleen.
Muuta mainittavaa ei enään sillä matkalla tapahtunut. Hyvä tuuli kiidätti meitä aina lähemmäksi Ruotsin pohjoista rantaa ja, oltuamme kaikkiaan kaksi ja puoli kuukautta poissa, saavuimme jälleen minulle tutuksi tulleeseen Sundsvalliin.
Seuraava päivä oli sunnuntai ja sen johdosta pyysin taas rahaa parikymmentä kruunua, saadakseni mennä maihin ja samalla muka näyttämään kipeätä jalkaani, jossa oli ollut vamma siitä saakka, kun kapteeni oli minua lyönyt; sääriluussa oli ollut vanha arpi, mutta pudotessani oli se kolahtanut skansin kattolistaan ja oli siitä lähtein tahallisen huolimattoman hoidon tähden pysynyt umpeen-parantumatta.
Kapteeni loi minuun aran, epäselvän katseen ja kysyi, kannoinko vielä vihaa häntä kohtaan. Hän antoi minulle 30 kruunua ja mainitsi, että se sai olla minulle juomarahaksi, eikä hän ottaisi sitä lukuun palkkatiliini.
Saatuani rahat ja kiitettyäni lahjasta, poistuin laivasta, mutta itsekseni ajattelin: "Kyllä kymmenkertaisesti antaisit, jos tietäisit, mitkä aikomukset liikkuvat mielessäni sinua kohtaan tyynen, yksinkertaisen kuoreni alla".
Tultuani kaupunkiin, etsin ensi työkseni taitavan lakimiehen ja pyysin häntä asian-ajajakseni. Minä kerroin tarkoin kaikki kapteenin harjoittamat julmuudet ja rääkkäykset itseäni kohtaan ja pyysin, että hän toimittaisi tämän merikarhun töistänsä lailliseen edesvastaukseen. Samalla ilmoitin, etten enää uskaltaisi laivaan takaisin mennä, sillä, lausuin, se olisi samaa kuin meno hirteen. Minä ilmoitin myös niitten nimet, jotka voivat todistaa syytökseni todeksi, ja rukoilin häntä pelastamaan minua kiduttajani käsistä.
Tuloksena tästä olikin se, että 8 päivän kuluttua olimme oikeussalissa, minä ja puolustajani sekä kapteeni Andersen laivan koko miehistön kanssa.
Kun tuomari oli lukenut syytökseni kaikkine sivuseikkoineen, jotka kaikki asian-ajajani oli taitavasti kokoonpannut, vastasi kapteeni, että minä olin pestattu Norjan lain mukaan, eikä hän siis ollut velkapää vastaamaan minun tekemiini syytöksiin täällä. Sitä paitsi olin minä ollut laivasta pois ilman luvatta 8 vuorokautta, ja merilaki säätää, että se, joka yli 24 tuntia päällikön luvatta viipyy poissa laivasta, on karkurina pidettävä ja sen johdosta menettänyt lailliset oikeutensa. Näillä perusteilla hän vaati syytteen kumoamista ja syyttäjän vangitsemista asetusten mukaan.
Siihen vastasi asiamieheni, että min asianmukaisessa järjestyksessä ennen 24 tunnin kuluttua olin ilmoittanut itseni Venäjän konsulin luona sekä pyytänyt sen viraston suojelusta; ja koska pidetyssä poliisitutkinnossa oli ilmitullut raskauttavia asianhaaroja kapteenia vastaan ja hänen oli todistettu väärinkäyttäneen valtaansa sekä väkivaltaisesti kohdelleen syyttäjää, niinkuin miehistö oli todistanut, oli hän saanut konsulinvirastolta kehoituksen nostaa virallinen kanne kapteenia vastaan sekä vaatia häntä vastauksen-alaiseksi teoistaan. Tämän johdosta pyysi asian-ajajani, että todistajat laillisessa järjestyksessä valallisesti kuulusteltaisiin.
Tämän jälkeen alkoi kuulustelu, jota kesti 2 tuntia, ja loppupäätös oli semmoinen, että voitto kallistui minun puolelleni kapteenin suureksi harmiksi.
Minä voitin asiani täydellisesti. Päätöksellään vapautti oikeus minut heti laivan palveluksesta ja tuomitsi kapteenin maksamaan minulle 400 kruunua kipurahoja ynnä täyden palkan, lukien saman vuoden loppuun saakka. Sitä paitsi velvoitettiin hän maksamaan minulle 80 kruunua oikeudenkäynti-kulunkia sekä kymmenen vuorokauden ruokarahat, jotka minun laskuni mukaan tekivät 40 kruunua. Kaiken tämän lisäksi tuomittiin hän maksamaan sakkoa merilain rikkomisesta 265 kruunua.
Kapteenin silmät iskivät tulta ja salamata minua kohden, kun hän oli tuomion kuullut. Mutta todisteet olivat häntä vastaan olleet niin selvät, ettei hän katsonut ansaitsevan edes vedota korkeampiin oikeuksiin, ja niin hänen kumminkin täytyi tällä erällä tyytyä huonoon onneensa. Hampaitaan kiristellen ja nyrkkiään puiden minulle poistui hän oikeussalista, uhaten minulle kauheinta kostoa, jos hän vielä kerran saisi minut käsiinsä. Mutta Rabokparka ei minua sitten enää milloinkaan kouriinsa saanut, vaan hänen ystävälliset toiveensa jäivät toteutumatta, ja luultavasti emme nyt enää toisiamme tässä elämässä kohtaa.
Seuraavana päivänä suoritettiin minulle palkkani Bayardista, ja silloin sain käteeni myös oikeudessa tuomitut korvaukset, kaikkiaan lähes 70 kruunua. Saman päivän iltana menin laivasta noutamaan tavaroitani kahden poliisikonstaapelin avulla, joten vihdoin olisin monet vaikeudet voitettuani vapaa Bayardista ja sen kapteenista. Mutta jos en olisi ollut niin varovainen, että otin poliisit mukaani, niin olisi tuo juttu päättynyt ikävällä tavalla; luultavasti ei minussa enää olisi näiden muistelmien kirjoittajaa.
Kapteeni oli piiloutunut kajuuttaansa, kun minä rupesin laskemaan tavaroitani venheeseen, joka lellui laivan sivulla. Mutta kun hän sieltä hiipi esille eikä nähnyt lähellä olevan ketään, sillä poliisit olivat veneessä ja koko miehistö laivan ruumassa, syöksyi hän minua kohden, suuri puukko kädessä, valmis iskemään. Vaaran huomattuani juoksin minä kiireesti laivan kokkaan, mutta kapteeni seurasi kintereilläni. Lopulta ei minulla ollut muuta neuvoa kuin kiivetä kuin kärppä ylös staagia myöten, joka johti etumastoon. Siellä vasta muistin, että olin konstaapelilta saanut pienen vihellyspillin tarpeen varalle. Pelon valtaamana puhalsin siihen, ja pian se toi minulle apua. Kun kapteeni näki konstaapelit, pelästyi hän niin, että heitti puukkonsa mereen ja ryntäsi pakoon kajuuttaansa, jonne emme viitsineet häntä seurata, sillä minä puolestani olin jo saanut hänestä tarpeeni.
Kun kapteenin kavaluus ja julmuus minua kohtaan oli yleiseksi tiedoksi tullut, ja kun hän vielä lisäksi ei milloinkaan maksanut säännöllisesti lastausmiehille heidän palkkojansa, seurasi tästä hänelle vielä aimo selkäsauna ennenkuin hän kaupungista jälleen merille suoriutui.
Hänellä oli nimittäin tapana joka ilta tulla maihin rakastettunsa luokse, ja kun hänen tiensä kävi läpi lautakartanon, asetuimme eräänä iltana vahtiin ja ryntäsimme neljä veitikkaa hänen kimppuunsa, kaasimme ukon ja pehmitimme sitten voimiemme mukaan köysipatukalla hänen leveätä selkäänsä, antaen hänenkin vuorostaan maistaa samaa suloutta, jota hän itse oli minulle samoin kuin monelle muulle niin hyväntahtoisesti jaellut.
Koska jo oli talvi lähellä, en enään välittänyt sinä syksynä merille lähteä, vaan päätin nyt elää rahoillani. Huviteltuani itseäni muutaman viikon, rupesi aikani lopulta käymään ikäväksi. Sentähden muutin maalle erääsen pieneen seurakuntaan ja asetuin sinne muutaman kauppiaan luo lähelle suurta sahalaitosta.
Tarpeeksi kauan joutilasna huviteltuani olin sitten jonkun päivän tukkien uitossa pulikoimassa keksi kädessä. Sitten olin sepän apulaisena muutaman päivän, sen jälkeen muurarin kätyrinä ja lopuksi sahan lautapihassa yhdessä ja toisessa toimessa. Lopuksi palellutin eräänä kovana pakkaspäivänä molemmat jalkani, niin että tulin muutamaksi ajaksi liikkumaan kykenemättömäksi.
Jouduttuani siten "kamariherraksi", rakastuin silmittömästi kauppiaan sulosilmäiseen taalalaiseen neulojaneitoseen, ja voidakseni pysyä tämän läheisyydessä, rupesin kauppiaalle kirjanpitäjäksi ja kauppa-apulaiseksi. Terveeksi tultuani kävelin sitten rakkauden houreissa pitkin metsiä ja korpia piirustellen armaan Margaretan nimikirjaimia joka puuhun, mitä tien varrella kasvoi hänen kotinsa ja kauppiaan talon välillä, ja täytin lemmittyni taskut ja neulomuslippaan hehkuvilla rakkaudenkirjeillä. Viimein kauppias katsoi hyväksi toimittaa minut palvelukseen toiselle isännälle, joka asui saaressa pari peninkulmaa etäällä hänestä.
Siellä olin kolme kuukautta. Mutta kun rupesin viinitynnyriä kauppiaan kyökkikamarissa liiaksi ahkeraan suosimaan vesipullon asemasta, ja muistakin syistä erosin sieltä pienen kahakan jälkeen ja olin taasen oma isäntäni.
Pienestä pojasta saakka olin suosinut vapaita jalkapatikka-matkoja, tutustuakseni paremmin outoihin seutuihin. Taaskin sain halun mittaamaan maantietä ja tarkastaa kyliä, kansaa ja kaupunkeja. Ostin sitä tarkoitusta varten rensselin ja muita matkalla tarvittavia kapineita, ja niin lähdin kenellekään mainitsematta kulkemaan Gefleä kohti. Olin kuullut, että siellä olisi vilkas meriliike; ja kun mieleni paloi merille sekä minun luonteeni muutoinkin oli levotonta laatua enkä voinut viihtyä kauan samalla paikkakunnalla, olin päättänyt hankkia jonkunlaista muutosta yksitoikkoisessa jokapäiväisessä elämässäni.
Matkallani viivyin kaksi viikkoa. Välistä makasin heinäladoissa, metsään tekemissäni risu- ja lumimajoissa, välin taasen jossakin hauskassa talossa maantien varrella. Välin kutsuin itseäni kuljeksivaksi sälliksi, toisinaan esiinnyin palvelusväen etsijänä milloin mihinkin laitokseen kaupungissa, välin taasen otin rillit nenälleni ja kuljin "maisterina" tahi vanhojen laulujen ja satujen kerääjänä ynnä muuna semmoisena, minä milloinkin soveltui. Suurimmaksi osaksi kuljin jalkaisin koko matkan, vaikka minulla vielä oli helposti saaduista rahoista jäljellä parisataa kruunua. Monta hauskaa ja naurettavaa kepposta sain kokea tällä vaihtelevaisella matkallani.
Gefleen tultuani menin asumaan erääsen pieneen perheesen sataman läheisyydessä. Katseltuani muutamia päiviä kaupunkia ja huviteltuani yhdellä ja toisella tavalla, rupesi taasen joutilaisuus käymään kyllästyttäväksi. Mutta kun meriliike ei kentiesi vielä pariin kuukauteen alkaisi, päätin ruveta johonkin työntekoon harjoitellakseni itseäni merielämän varalle.
Olin siten raudankantajana sataman rautamakasiineissa neljä päivää. Mutta kun se toimi rupesi käymään liian raskaaksi, menin köydenpunojan työhön, johon ammattiin jo merimiehenä olin vähän tottunut. Sekin kyllästytti minua muutaman päivän kuluessa. Sitten olin laivavarvissa yhdessä ja toisessa toimessa. Kaiket illat olin aina ahkerasti hienona herrasmiehenä kaupungin hienoimmissa huveissa, suureksi ihmeeksi työtovereilleni ja työnantajieni hämmästykseksi.
Eräänä päivänä luin sanomalehdessä ilmoituksen, jossa haluttiin erääsen suurempaan liikkeesen maalarin-oppilasta, joka jo olisi tähän ammattiin perehtynyt. Ilmoitus minua miellytti, ja kun olin maalaustaidon ihailija sekä sitä ammattia muutaman viikon harjoittanutkin erään sukulaiseni luona Waasassa ja sitäpaitse kulutellut kotona lastenkammarissa useampia maalilaatikoita tuhrien paperille taloja ja tanhuoita, kyliä ja kaupunkeja, niin päätin koettaa onneani silläkin alalla ja lisätä tälläkin taitojani merielämän varalle. Sillä sitäpä taitoa merimieheltä usein laivassa kysytään, milloin tervatolpon ääressä, milloin taasen muissa hienommissa töissä.
Pari tuntia sen jälkeen olin matkalla maalari Sjöströmille tarjokkaana avoinna olevaan paikkaan. Sain toimen ilman mitään vastusta. Kontrahti tehtiin kahdeksi vuodeksi. Ehdot olivat 200 kruunun palkka vuodelta ja vapaa ylöspito, ja oppiajan kuluttua pääsisin kisälliksi.
Siinä ammatissa olin kaksi kuukautta, jolla ajalla saavutin isäntäväkeni täydellisen suosion ja kanssapalvelijaini täydellisen vihan ja kateuden.
Isäntäväkeni, joka ennen pitkää puheistani ja käytöksestäni pian huomasi suomalaisen sällikokelaan nutun alla piilevän hiukan säätyhenkilöä, kutsui minut ensin pyhinä perheensä yhteiseen päivällispöytään, ja lopulta, kun huomasivat, että en ollenkaan oudostellut hienompaakaan seuraelämää, sain kaikki ateriat syödä "sisällä", kunnes viimein olin ikäänkuin luonnollinen perheenjäsen.
Eräänä pyhäpäivänä yhdyin kaupungilla kävellessäni muutamien meripoikain kanssa jossakin huvipaikassa. Kun minulla sattui olemaan lihavampi kukkaro kuin heillä, esitin itseni heille virkaveljenä, ja vahvistaakseni tuttavuuttamme rupesin heille laittamaan merimiesten ilahdusaineita. Siitä tuli lopulta meidän välimme niin hyväksi, että vanhin joukosta lupasi toimittaa minulle alamatruusin paikan samaan laivaan, mihin hekin viikon kuluttua tulisivat ottamaan pestin.
Ennen eroamistamme illalla olimme asian varmuuden vuoksi jo käyneet kapteenin luona, joten olin taasen merielämään vihitty.
Kolme päivää sen jälkeen illalla myöhään pidin työtovereilleni pienet läksijäiskekkerit, ja kun he kuulivat, että aijoin kadota teille tietymättömille, muille maille merten taa, ihastuivat he siitä niin, että miehissä auttoivat minut tavaroineni piha-aidan ylitse, portit kun siihen aikaan vuorokaudesta olivat lukitut ja isäntäväki olisi vehkeemme tyhjäksi tehnyt lain voimalla, kun ei olisi näin ominlupaista muutosta suvainnut.
Ei maalarinsälliä, ei mestaria eikä taiteilijaa minusta siis tullut; mutta olinhan saanut kokea, mitenkä sällin silmillä maailmaa katsellaan.
Näin olin siis taasen merellä Martha nimisellä laivalla, joka oli lastattuna puulastilla ja matkalla Hulliin Englantiin. Pääsimme ilman vastuksia perille neljä viikkoa kestäneen purjehdusajan kuluttua. Siellä laiva myytiin, ja me saimme joka mies palkan kouraamme sekä määräyksen seurata päällikkökuntamme mukana takaisin Ruotsiin.
Määrättynä päivänä ja hetkenä olimme kaikki valmiina lähtöön eräällä Ruotsiin menevällä höyrylaivalla. Tavaramme, merimiehen kirstut ja säkit, välttämättömät kamssumme, olivat laivassa. Koko Martha-laivan miehistö oli kokoontuneena peräkannella, iloisesti viuhtoen kirjavilla nenäliinoillaan, jätellen hyvästi ikävöiviä ja hymyileviä Albionin neitosia.
Lopulta annettiin laskea laivan köydet irti laiturin paaluista ja vetää rantaporras laivaan. Samassa kun kapteenin komentosanat kaikuivat, olivat Martha-laivan puuseppä ja minä hypänneet laivasta laiturille. Me heitimme köydet irti, sysäsimme rantaportaan laivaan, hurrasimme muutaman kerran lähteville tovereillemme, hyppäsimme sitten katettuun, sitä varten tilattuun ajurin vaunun ja poistuimme sitten täyttä laukkaa laiturin läheisyydestä ensin pienoiselle kadulle, ja tuskin oli vielä huomattukaan meidän pakoamme, kun olimme jo kadonneet laivan näkyvistä, matkarahat taskussa ja kirstumme sekä säkkimme poismenevässä laivassa. Mutta nepä olivatkin täytettynä vanhoilla, arvottomilla purjeen palasilla y.m. roskalla.
Annoimme ajurimme ennen tehdyn sopimuksen mukaan viedä meidät muutaman englanninpeninkulman päässä olevaan kylään, jossa viivyimme siksi, kunnes takaa-ajon vaara oli ohitse. Siellä maksoimme ajurimme ja lähetimme hänet pois, äänettömäksi lahjottuna, ja niin vietimme viikon päivät suloista, raitista ja virkistävää maa-elämää hyvin hupaisen kylän nuorison keskuudessa.
Saatuamme tarpeeksi maalaishuvituksista, palasimme jälleen kaupunkiin, ja ihailtuamme siellä kaikkia, mitä uutta oli silmäimme edessä, erosimme toisistamme. Minä otin pestin erääsen Rostokin laivaan, joka oli lastattu kivihiilillä ja oli menevä Ruotsiin Söderhamniin. Siellä kolme viikkoa viivyttyämme, purjettuamme kivihiilet ja otettuamme lauta- ja lankkulastin vietäväksi Liverpooliin, lähdimme taasen paluumatkalle Englantiin, monta hauskaa ja iloista iltaa vietettyämme iloisten, ystävällisten ja vieraanvaraisten Söderhamnilaisten seurassa.
Liverpooliin päästyämme erosin taas siitä laivasta, sillä se vuoti niin surkeasti, että taukoomatta yötä päivää saimme myötäänsä pumputa, jos vaan vähänkin tuuli kävi. Laiva olikin jo 24 vuotta vanha, joten ihme kyllä oli, että se vielä koossa pysyi.
Muuta mainittavaa ei siitä kolmen kuukauden olosta tällä saksalaisella laivalla ole, kuin etten koko ajalla kuullut muuta kun puhdasta saksankieltä, sillä ei yksikään muu kuin kapteeni osannut englanninkieltä. Ruoka oli niin maailman mainiota, että semmoista harvoin laivassa tapaa. Elämä oli niin rauhallista, etten koskaan sen jälkeen ole niin siivoa miehistö missään laivassa tavannut. Olimme 8 miestä keulassa eli skansissa, kokki siihen luettuna, kapteeni ja perämies peräpuolella, eli yhteensä 10 miestä laivassa. Kapteeni oli todellinen gentlemanni, eikä perämiestäkään moittia voinut. Jos vain laiva olisi ollut vähänkään parempi, niin en olisi siitä äkkiä eronnut; monesti olen sitäkin katunut, että siitä sittenkään erosin.
Taasen viivyin pari viikkoa Liverpoolissa, kunnes lompakko jälleen oli ehtinyt tyhjentyä. Sitten otin jälleen pestin erääsen kivihiili-laivaan eli niin kutsuttuun koljariin, joka kulki vain rannikkoa. Siinä maksettiin hyvää palkkaa. Minun tultuani oli laivan koko miehistö, paitsi kapteenia, pelkkiä suomalaisia nuoria miehiä.
Siinä emme jaksaneet olla enemmän kuin 6 viikkoa, jolla ajalla kävimme Exmouthin, Plymouthin ja Portsmouthin satamissa. Se oli alinomaista purkamista ja lastaamista. Kun kolme tahi neljä päivää olimme merellä, saavuimme jälleen satamaan ja niin vuoroin kuljettiin hiililastilla ja toisen painolastilla.
Tultuamme vihdoin Cardiffiin etelä-Englannissa, pyysimme joka mies päästä irti laivasta, tuosta alinomaisesta kivihiilen tuoksusta ja liasta. Siellä vietimme joulujuhlaa; mutta eipä joulu joululta tuntunut siellä, sillä kaipauksella ajattelin kotimaatani ja niitä herttaisia joulujuhlia, joita olin saanut viettää onnellisessa lapsuuden kodissa sekä sitten myöhemmin muitten omaisteni seurassa mieronteille joutuneena.
Mutta eihän merimiehelle usein sitä iloa elämässään tulekaan, että voisi omaistensa seurassa viettää juhliaan. Sillä niinhän se on, kuin kuulin erään merimiehen ikävissään hyräilevän:
"Merimies kuin vesilintu
Ystävistään erillänsä
Ikävissään huokaelee,
Omaa kultaans' ikävöipi,
Sillä meren myrskysäissä
Hyökylaineen vaahtopäissä
Merimiesi yksinäinen
Ainoon ilon, hyvin löytää;
Eipä meripoikaa lainehilla
Kukaan armahda, ei armahda!
Josma sulle, kurja merimies,
Kuvaella voisin ties:
Sinä olet häilyvä
Meren lainehilla,
Sun on tiesi onneton,
Ja meri hautasi!"
Joulunpyhät vietettyämme Cardiffissa, otimme me kolme koljaripoikaa pestin erääsen suureen kolmikerroksiseen höyrylaivaan, joka meni Amerikaan Savanna-nimiseen merikaupunkiin.
Se oli aika jättiläislaiva. Miehistöä oli 22 lämmittäjää, neljä koneenkäyttäjää, 30 matruusia, 6 täkkipoikaa, eli kokkien, kapteenin, 3 perämiehen ja ruorimestarin kanssa yhteensä 69 miestä.
Höyrylaivan nimi oli Bremen. Se oli lastattu kivihiilellä ja oli sen määrä palata Bremenhaveniin Saksan maalla puuvillalastissa.
Matka Atlannin yli kesti 15 vuorokautta. Kaikki kävi säännöllisesti. Matkalla ei juuri merimies-työtä eikä taitoa kysytty. Alinomaa, niin pitkät kuin päivät olivat, pestiin, laahattiin ja maalattiin taukoamatta, niinkuin olisi jossakin pesulaitoksessa oltu.
Minun maalaritaitoni oli nyt ihan tarpeesen, sillä sen nojalla sain koko matkan olla jonkunmoisena mestarina maalaustöissä sekä itse valmistaa hienommat työt.
Savanna on hyvin vilkasliikkeinen satamakaupunki. Sadottaisin puuvillalasteja vuodessa lähetetään sieltä kaikkiin maailman ääriin. Vilkkaan laivaliikkeen tähden maksetaan siellä myös suuria palkkoja merimiehille. Tavalliset matruusit saivat kuussa 200 Sm. Seurauksena onkin ollut tavaton runnariliikkeen kukoistus siellä. Miehiä karkaa laivoista siellä kuin hiiriä, parempain palkkain toivossa, runnarien viekoittelemina tietysti.
Minuunkin, samoin kuin kohteen suomalaiseen toveriini, tarttui tuo Amerikan karkurirutto. Käytyämme maissa useampina ehtoina sekä tutustuttuamme sikäläisiin oloihin, päätimme jättää tuon saksalaisen "pyykki-laivan" sekä kokea onneamme tässä luvatussa maassa. Kuljetettuamme hiljalleen joka ilta vaatteitamme ja tavaroitamme mukanamme niin tarkoin kuin voimme ja kiusattuamme rahaa kapteenilta niin paljon kuin olimme saamassa, jäimme eräänä iltana, kolme päivää ennen laivan lähtöä, kokonaan laivaan palaamatta. Minä jouduin asumaan erääsen irlantilaiseen merimiesmajaan, jossa tulin oikein omin silmin näkemään, kuinka merimies-parkoja Amerikassa kohdellaan..
Olin ollut talossa noin viikon verran, kun isäntä rupesi tarjoomaan minulle runnarin tointa, se on, hän halusi saada minut hyvää palkkiota vastaan kätyrikseen, koska minä osasin useampaa kieltä sekä muutoin näytin hänen mielestään sopivaksi tuohon toimeen, jossa useinkin vaaditaan uhkarohkeata ja pikaista päättäväisyyttä.
Minä, joka aina olen ollut taipuvainen kaikenmoisiin seikkailuihin, myönnyin tuohonkin ja hyväksyin tarjouksen, saadakseni kokea sitäkin elinkeinoa ja ehkä, ajattelin, voisin samalla jonkun kansalaiseni pelastaa turmion käsistä. Ehdoista sovittuamme ryhdyin heti uuteen toimeeni.
Seuraavana päivänä tilattiin isännältäni erääsen englantilaiseen frekattilaivaan kymmenen matruusia. Kysymyksessä oleva laiva oli ensin menevä Lontoosen ja sitten Australiaan Melbourneen. Nyt sattui kumminkin niin, ettei ollut varastossa muuta kuin nuoria poikia, ainoastaan 2 matruusia. Siis oli kaikin mokomin hankittava vanhempia miehiä, koska tässä olivat suuret summat tiedossa.
Asiasta keskusteltuamme tulimme siihen päätökseen, että minä menisin erääsen norjalaiseen laivaan päivällistunnilla, houkuttelisin miehiä karkaamaan sekä ilmoittaisin heille, että saisivat 40 dol. palkkaa, sen sijaan kun heillä siinä laivassa oli vain 14, 16 ja 20 dollaria.
Minä menin sopimuksen mukaan ja sain asiat mainiosti luonnistumaan. Minä kirjoitin miesten nimet ja tuntomerkit kirjaani, annoin heille käsirahaa muutaman dollarin mieheen ja noin sivumennen annoin heidän ymmärtää, että he olivat nyt pakoitetut tulemaan, jos tahtoivat välttää merimiesmajan isännän salaisia väijyjiä, jotka eivät säästäisi revolveriaan sanansasyöjiä kohdatessaan. Sillä välin tapahtui niinkin, että joku otti kyllä käsirahaa eikä kumminkaan seurannut runnaria. Usein sattui todellakin niin, että semmoinen mies armotta kaikessa salaisuudessa ammutaan.
Yöllä noin kahden ajassa lähdin taas liikkeelle ja otin 6 neekeriä avukseni. Isäntäni antoi heille kullekin pitkäpiippuiset revolverit ja pamput aseiksi, joita hän käski säälimättä käyttämään tarpeen tullessa. Minulla itselläni oli kaksi revolveria ja tikari sekä suuripartainen ja paksutukkainen naamari, tehdäkseni itseni tuntemattomaksi. Otimme hevosen, valjastettuna isojen tavaravankkurien eteen ja kaksi muuta hevosta, jotka olivat valjastetut kahden katetun ajopelin eteen miehiä varten, ja niin lähdimme matkalle.
Tultuamme norjalaiselle laivalle, menin miesteni kanssa laivaan ja kysyin ensin vartijana olevalta matruusilta, tahtoiko hän seurata minua maihin yllämainituilla ehdoilla. Hetken mietittyään suostui hän kauppaan. Minä asetin sitten neljä miestä vahtiin kajutan läheisyyteen sen vuoksi, jos päällikkökunta sattuisi heräämään. Samalla käskin miesten välttää tappelua, niin kauvan kuin mahdollista oli, ja koettaa vain pysyttää heitä sisällä salpaamalla ovet.
Menimme sitten matruusien tykö heidän suojaansa, jossa he jo olivat valmiit lähtöä varten. Minä käskin joka miehen ottaa saappaat jaloistaan, ettei suotta häirittäisi päällikkökunnan unta ja koska siinä tapauksessa, että heräisivät, olisimme pakoitetut käyttämään väkivaltaa, jota muutoin kernaasti halusimme välttää niin kauvan kuin mahdollista olisi.
Neekerit, joita ei vartijoiksi tarvittu, saivat kiireesti auttaa miesten tavaroita vankkureille. Minä itse seisoin rantaportaan päässä katsomassa, ettei kukaan luvattomille asioille poistunut. Pian olimmekin noin puolen tunnin kuluessa valmiit, ja matruusit, kaikki 10 kappaletta ajopelissä. Mutta juuri kun teimme lähtöä, kuului kajutan läheisyydestä revolverin laukaus.
Minä kiiruhdin ajureita henkensä uhalla joutumaan pois saaliinemme, kun samassa yksi neekereistä ryntäsi luokseni verisenä. Häntä oli kajutan ikkunasta isketty puukolla hartioihin, johon iskuun hän oli vastannut revolverin laukauksella, eikä hän tiennyt sanoa, oliko luoti kehenkään sattunut. Mutta samassa oli toisesta ovesta, jota hän ei ollut ennen huomannut, hiipinyt jättiläisen kaltainen mies, revolveri kourassa. Tätä hän ei kumminkaan kerinnyt laukaista, ennenkuin toinen neekereistä oli pampullaan iskenyt tulijaa niin, että mies kaatui; ja sitten he kaikki neljä olivat lähteneet käpälämäkeen, koska he olivat huomanneet, että me olimme kuorminemme valmiit lähtemään liikkeelle.
Emme olleet siis vallan ilman kahakkaa selvinneet ensimmäisestä seikkailusta. Syyttäkööt itseään, arvelin, miks'eivät sievästi pysyneet paikoillaan vain.
Me riensimme aika vauhtia pois laivalta iloisina siitä, että olimme niinkin helpolla päässeet. Takaa-ajoa ei kuulunut sen enempää, eikä olisi hyvä ollutkaan meitä lähestyä, sillä me olimme nyt herroja, eikä poliisi halunnut koskaan sekaantua näihin toimiin, sillä heille olisi siitä ollut pelkkää vahinkoa eikä mitään hyötyä.
Taloon tultuamme oli miehille "whiskyt valmiina". Siitä saivat he nauttia niin paljon kuin halusivat, sillä eihän heillä monta tuntia ollut aikaa kestäillä, kun laivan, johon he olivat määrätyt, piti jo seuraavana aamuna lähteä. "Antaa miesten vaan iloita niin paljon kuin kerkiävät, kyllä toista kuuluu, kun he pöhnästään selkiävät", arveli isäntäni.
Tarkastettuamme haavoitetun neekerin hartioita, huomasimme, ettei haava ollut syvä eikä hengelle vaarallinen. Sidoimme haavan, ja miehelle annettiin hyvä grogi, jonka jälkeen hän sai mennä levolle.
Samana yönä menin vielä erääsen saksalaiseen höyrylaivaan, josta otimme 16 mieltä. Mutta siellä jouduimme kahakkaan, jossa sain hyvänpäiväisesti selkääni. Pian olisin voinut joutua hyvinkin ahtaalle, mutta yksi neekereistäni pelasti minut antamalla vastustajalleni paljaalla nyrkillään otsaan semmoisen pomauksen, että hän romahti seljälleen ja jäi siihen vaikeroimaan. Toisen vastustajani kanssa tulin itse toimeen pamppuni avulla, ja jäi hänkin laivan kannelle pitkälleen. Vielä laivasta päästyämme ja kun jo tavarakuormamme oli liikkeellä, täytyi meidän kääntää parin rotevan saksalaisen töppöset taivasta kohti, kun he olivat liian rohkeita ja mielivät meitä revolvereillaan tervehdellä. Lopulta pääsimme kumminkin onnellisesti kotiin. Mutta muutamaan päivään en halunnut sen kahakan jäljeltä liiaksi liikutella jäseniäni.
Tämmöisiä yöllisiä kohtauksia oli minulla sittemmin useampia. Kerran marssitutin keskellä päivääkin eräästä laivasta koko miehistön maihin, eikä kapteeni perämiehineen uskaltaneet sanallakaan vastustaa, kun näkivät nuttuni alta kaksi suurta revolveriani ynnä muita aseita.
Seuraavan päivän iltana menin isäntäni kanssa englantilaiseen rekattilaivaan. Mukanamme oli ne kymmenen miestä, jotka kapteeni oli isännältäni tilannut ja jotka nyt olivat kaikki tavallisen iloisella mielellä kestitsemisistämme. Me menimme kajuttaan kapteenin tykö. Miehet hyväksyttiin, kirjoitettiin laivan kirjoihin ja saivat luvatun 40 doll. palkkaa, ja siitä he olivat ylenmäärin iloisia.
Miehet saivat tavaransa kaikki laivaan sekä lisäksi pari naulaa tupakkaa, muutamia lootia tulitikkuja ja kimpun savipiippuja sekä muutamia ruoka- ja kahviastioita mieheen. Sitä vastaan sai isäntäni joka miehen ensimmäisen kuun palkasta ennakkokuitin, jolla hän sai nostaa rahat kolme vuorokautta sen jälkeen kuin laiva oli lähtenyt.
Lausuttuamme jäähyväiset miehillemme, jätin heille vielä isäntäni käskystä pari kannun pulloa ilolientä, sillä olimmehan tehneet mainion kaupan, jommoista harvoin saadaan toimeen yhtenä päivänä; sillä noista 10 miespoloisesta, jotka eivät olleet talossa viipyneet täyttä vuorokautta, oli hän saanut yhteensä kokonaista 400 dollaria.
Muutaman päivän kuluttua rohkenin uudelleen mennä samaan norjalaiseen laivaan, tietysti nyt ilman naamaria, kysymään kohteliaasti laivan kapteenilta, eikö olisi miehiä tarvis; olin tällä kerralla tarjokkaana esiintyvinäni.
Kapteeni oli vimmoissaan ja kiroili niitä tulimmaisia amerikalaisia runnareita, jotka olivat vieneet koko hänen miehistönsä, paitsi paria, kolmea poikaa, miehistön, jonka vertaista ei hän koskaan enään voisi saada. Kertoi vielä saaneensa itsekin roistoilta suuren läven päähänsä, surmatessaan kaksi mustaa pirua, jotka hän sanoi sitten mereen heittäneensä (siinä hän tietysti omiaan laverteli; tiesinhän itse asian paremmin). Perämieheltä olivat paholaiset ampuneet oikean kämmenen puhki, kun hän oli iskenyt kuoliaaksi kolmannen noista mustista peikoista (taasen liioiteltua. Jos olisi arvannut, kenenkä kanssa hän puheli, niin olisi tainnut ukko toista nuottia laulaa).
Vihdoin hän suostui kuulemaan minun ehdotustani, ja me sovimme, että minä ynnä viisi muuta miestä saisimme pestin seuraavana päivänä, sillä hän oli jo hankkinut kaksi miestä saman päivän aamuna.
Minä kerroin, että meitä oli toveruksia, jotka halusimme päästä irti eräästä merimiesmajasta, johon meidät oli vietelty päivää ennen laivamme lähtöä ja jossa olimme olleet suljettuina, kunnes laivamme oli kerinnyt poistua, sekä että runnarit olivat tietämättämme tuoneet perästäpäin tavaramme maihin jollakin keinolla, jota en voinut selittää, sillä minä en muka ymmärtänyt, että merimiehiä näin kohdeltiin.
Kapteeni, joka uskoi todeksi jokaisen sanan puheestani ja sääli minua tovereineni, lupasi meille paikat laivassaan sekä hieroi käsiään mielihyvästä, kun hän nyt voi kostaa runnarille, vaikkapa ei samalle, niin kumminkin hänen virkaveljelleen. Hän kertoi olevansa valmis lähtemään jo seuraavana aamuna päivän valjetessa pakoveden aikana sekä lisäsi, että parempi olisi kirjoittaa meidät laivaan, ettei meidän tarvitseisi peljätä laivakonttoorissa tapaavamme merimiesmajan isäntää.
Me sovimme asiasta molemmin puolin, ja minä lupasin mennä ilmoittamaan tovereilleni ynnä vakuutin varmaan tulevamme määrätyllä ajalla.
Minä ilmoitin asian isännälleni sekä käskin hänen tulla puolta tuntia ennen lähtöämme kahden valekonstaapelin ynnä yhden matruusin seuraamana muka ottamaan minua tovereineni kiinni. Ja kun kapteeni tietysti ennen suostuisi antamaan ennakkokuitin joka miehen palkasta kuin viivyttämään lähtöään, olisimme voittaneet tarkoituksemme.
Tämän tempun toteutimme niin hyvin, että ei mitään vaikeuksia meitä kohdannut. Mutta minua ei muka merimiesmajan isäntä voinut päästää rankaisematta, vaan täytyi konstaapelien raastaa minut laivasta maihin. Mukana oleva matruusi, joka oli halukas lähtemään, sai mennä laivaan minun sijaani.
Saatuaan taasen ennakkokuitit, poistui isäntäni kohta laivasta, ja pian sen jälkeen hellitti norjalainenkin köydet ja lähti onnettomasta Savannan satamasta, varmaankin sydämestään kiroillen minua ja merimiesmajan isäntää, kun sai asian myöhemmin miehiltä kuulla.