VARJAKKA (vaihtelevan epätietoisuuden jälkeen naurahtaen leikillisesti). Vai niin, vai siellä hän on. (Istuutuu portaille.)
PASANTERI. Sinä luulet, että minä kureilen. Mutta se on aivan totta.
Sinähän istuit tuossa laivan laidalla.
VARJAKKA. Niin istuin.
PASANTERI. Ja silloin Eeva sinun pikkuliinasi nappasi. Hän sinun tullessasi on pujahtanut tuonne laivaan, eikä hän ole sieltä mihinkään päässyt, kun tässä on aina oltu.
VARJAKKA. No, kummi rupeaa poliisiksi, minä itse istun viskaalina.
Hakekaa varas tänne.
PASANTERI. Minä haen hänet, herra viskaali. (Hiipii laivalle ja jää sinne, nousten lopuksi laivaan.)
PASANTERSKA (tulee huoneesta). Herra nähköön, minne se on pannut tällä aikaa partansa!
VARJAKKA. Minäkö vai?
PASANTERSKA. Hella lettu! Yrjöhän se onkin. Terve tuloa. Hella lettu.
VARJAKKA. Terveisiä minun matkoiltani.
PASANTERSKA. Kuule, Yrjö, onko sinusta tehty kapteeni?
VARJAKKA. On kyllä.
PASANTERSKA (rupeaa itkemään). Minusta on aina ennen tuntunut, kuin olisit ollut meidän poika. Mutta nyt minun ei sovi enää sinutella.
VARJAKKA. Mitä kummi joutavoipi. Kyllä minä olen mielelläni vieläkin
Pasanterin Lettu.
RAJALINSKA ja JUNKKA ovat hiljalleen kävellen saapuneet paikalle.
RAJALINSKA (tervehtien). Onko tämä nyt se Pasanterin Lettu?
PASANTERSKA (itsekseen mielihyvillään). Pasanterin Lettu! Hellalettu!
RAJALINSKA. Mies kuin kangaspetäjä aamun paisteessa.
PASANTERSKA. Ja hän nyt on oikea kapteeni.
RAJALINSKA. Jumala sinulle suokoon edelleenkin varjelustaan ja siunaustaan. (Istuutuu.) Me emme ole tavanneet sitten, kun sinä ensi kerran merille lähdit.
VARJAKKA. Niin omituisesti on aina sattunut, että en ole saanut tavata. Niinä parina kesänä, kun olen kotimaassa käynyt, te olette Eevan kanssa olleet maaseudulla.
RAJALINSKA. Perämiehenä otetun kuvasi olen saanut. Ja sinun matkoistasi ja miehistymisestäsi olen tuontuostakin kuullut. Mutta muistellessani sinua olet mielessäni ollut aina vain sellainen hento poikanen kuin olit merille lähtiessäsi.
PASANTERSKA. Ja minä muistan hänet aivan pienenä poikana, kun hän leikki kapteenia tuossa Suomi laivassa. Ja Eeva oli kapteenin rouva, jota tämä kantaa punnasi sylissään laivaan.
RAJALINSKA. Siihen virkaan Eeva oli niin innostunut, että jos hän oli kotona ja näki ikkunasta täällä pihalla ruvettavan leikkimään laivasilla, niin hän meni johonkin piilopaikkaan itkemään sitä surua, ettei häntä huolittu leikkiin, koska ei tultu hakemaan. Hän ei kyllä koskaan sitä ilmoittanut minulle. Ja meni kauan aikaa, ennenkuin pääsin asian perille. Kuiskasin silloin Letulle, että muista hakea Eeva laivaleikkiin. Eikä kapteeni sitten koskaan jättänytkään rouvaansa maalle itkemään.
PASANTERI nousee laivassa näkyviin.
JUNKKA. Mitä sinä, puosu, siellä laivassa teet? (Menee Pasanterin luo.)
PASANTERSKA. Niinkö kiire sinulle, ukko kulta, tuli Itä-Intiaan?
PASANTERI. Hain täältä viimetalvista lunta. Olisin näyttänyt Yrjölle, kun hän ei ole sitä pitkään aikaan nähnyt.
PASANTERSKA. Turhaan sitä haet.
PASANTERI. Turhaanpa hain. (Junkalle kahdenkeskisesti.) Siinä pikkuliinassa oli E. R. Minä luulin ensin, että se oli Eevan.
JUNKKA. Kenen sinä nyt luulet sen olevan?
PASANTERI. E. R., Eliise Ramberg.
JUNKKA. Ole huoleti, se on Eevan. Minä olisin sen tuntenut nimettäkin.
All right. Very vell!
PASANTERI. Ahaa! Tuolla aidassa on varkaan reikä!
NEITSY JANNE (tulee oikealta perältä ja kääntyy portista pihaan). Hyvää päivää kaikille ja erikoisesti herra kapteeni Junkalle.
JUNKKA. Minkä vuoksi minulle erikoisesti?
NEITSY JANNE. Minulla on asiaa kapteenille. Nimeni on kirkonkirjojen mukaan Johannes Poikonen, mutta minua sanotaan Neitsy Janneksi. Minä haluaisin päästä merelle.
JUNKKA. Miehistymään?
NEITSY JANNE. Äitini, joka on sairaloinen, on kuollut, niin minä nyt joudan merelle, jonne minua on haluttanut aina.
PASANTERI. On Jannessa miestä merelle.
PASANTERSKA. Kättelehän, Janne, kapteenia. Kättele oikein miehen kouralla. (Junkalle.) Sillä pojalla on luja koura.
JUNKKA. Onko siitä oikein merimiehen kouraksi? (Ojentaa kätensä.) Ai ai, elä hiidessä!
PASANTERSKA. Ähä! Joko tapasitte vertaisenne!
JUNKKA. Mikäs elävä tämä oikein on?
PASANTERSKA. Kaupungin rumpari.
PASANTERI. Se ei ole Jannen ainoa toimi. Helpompi on sanoa, mikä Janne ei ole kuin mikä hän on. Kutoo kangasta, nikkaroipi, leipoo, suutaroipi, pesee pyykkiä ja on seppä sen mokompi!
PASANTERSKA. Ja sepän hänellä on näpitkin, vai mitä, kapteeni Junkka?
PASANTERI. Sen pojan kourassa taipuu hevosenkenkäkin.
JUNKKA. Mikä raha sinulla on rinnassa?
PASANTERSKA. Se rintaraha on ihmishengen pelastamisesta. Tämä Janne oli silloin kymmenvuotias, kun hän palavasta talosta liekkien keskeltä pelasti ihmisen.
NEITSY JANNE. Ei se ollut aikaihminen, pikku tyttö, leikkitoverini.
JUNKKA. Hyvä niinkin! Onpa sinussa sitten miestä. Puhuttelehan tuota nuorta kapteenia. Kyllä hän sinut laivaansa ottaa.
NEITSY JANNE. Neitsy Eeva Ruskoranta käski minun tulla kapteeni Junkan puheille ja vakuutti, että kyllä te otatte minut.
JUNKKA. Milloin sinä olet Eevan tavannut? Ja missä?
NEITSY JANNE. Äsken tuolla kedoilla.
PASANTERSKA. Yrjö ei ole tainnut vielä tavata Eevaa. Kuinka siitä on kauan, kun te olette toisianne nähneet?
VARJAKKA. Kahdeksan vuotta.
PASANTERSKA. Kahdeksan vuotta! Herra siunaa! Tuntevatkohan enää toisiaan?
KARIHAARA ja LETTO tulevat oikealta peräportista taluttaen kädestä
EEVAA, jolla on kukkaseppele päässä. Heidän mukanaan tulee ANNA,
ELVIIRA ja muuta nuorisoa.
Joukko laulaa:
Kuin virpa vihanta tuo neito ihana,
Niin suloinen ja kaunis kuin kukka nurmella.
On lumivalko otsa ja kaunis katsanto,
Käynti norja, nopsa ja sorja vartalo.
Ken tuon neidon saa, sille hurrataan:
Hurraa, onnellista sulhoa!
EEVA riistäytyy irti ja juoksee Junkan luo peittäen päänsä hänen poveensa kuin piiloutuakseen.
JUNKKA. Rakas, oma lapseni. Hyyrynkyyryläiseni.—Mutta näytähän minulle silmäsi.—Onko ollut ikävä?—On ollut, sanovat silmäsi. On minullakin. —Tuossa on muuan lapsuuden tuttujasi. Tervehdipä häntäkin.
EEVA ja VARJAKKA tervehtivät toisiaan sanaa lausumatta, mutta puhuvin katsein.
JUNKKA ja PASANTERI nyökäyttävät toisilleen päätään merkitsevästi.
KARIHAARA (luotuaan silmäyksen Eevaan ja Varjakkaan, itsekseen, mutta hyvin ääneen). Vai niin? No, sopiikin!
JUNKKA. Puhutko sinä, Jooseppi, yksiksesi!
KARIHAARA. Aivan yksin. Omia ajatuksiani. (Kahdenkeskisesti.) Tuo nuoriso ensi sunnuntaina kuulutetaan. Ja se sopii.
JUNKKA. Eeva! Toivon, että tämä vuosi on sinulle yhtä valoisa kuin tämä sinun syntymäpäiväsi.
KARIHAARA. Syntymäpäiväkö? Perämies! Nostetaan neiti miehelään!
KARIHAARA ja VARJAKKA nostavat Eevaa.
KARIHAARA. Häiksenne tämä vuosi!
Väkeä kerääntyy pihalle, nuoria ja vanhoja, joukossa KALLE, JUSSI ja muut pojat.
PASANTERI (ilmoittaen joukolle). Tänään tavalliseen aikaan pestataan miehiä merimieshuoneella tavallisilla palkoilla Onni laivaan.
ENSIMÄINEN MERIMIES. Kuinka paljo siihen miehiä otetaan, kun aina vain pestataan joka sunnuntai?
Ivallista naurua.
TOINEN MERIMIES. Ja pitkin viikkoa keräillään korotetuilla palkoilla.
SIHVONEN. Ei tule Onneen miehiä, jollemme me Karihaaran kanssa lähde.
KARIHAARA. Minä en lähde sinun kanssasi, Sihvonen, enää mihinkään laivaan.
SIHVONEN. Minkä vuoksi?
KARIHAARA. Olet vieraan kylän miehiä. Mistä lienet Kettulan pitäjästä.
PASANTERI. Tänä sunnuntaina pestataan Onneen viimeinen kerta tälle kesälle.
ENSIMÄINEN MERIMIES. Elkää hiidessä sitä lystiä lopettako!
PASANTERI. Kapteeniksi tulee Yrjö Varjakka.
KARIHAARA. Hurei! Pojat! Potkitaan perämies Varjakka pois joukosta.
(Nostaen meriläisten kanssa Varjakkaa.) Kapteeni Varjakka, hurraa!
Onnen kapteeni, hurraa!
JUSSI (suu poskia myöten lakerissa). Se Onnen kapteeni on eri hyvä mies. Minä sain eri paljon lakeria.
KARIHAARA. Sen näkee sanomattakin, että on saapas saanut rasvaa. Mutta mikä mies sinä oikeastaan olet?
JUSSI. Minä olen Suomen jummanni.
KARIHAARA. Katsokaas, pojat, Suomen jummannia!
Naurua.
JUNKKA. Niin, niin. Tuollaisena, isävainajansa sydvästi päässä, minä näin ensi kerran Onnen nykyisen kapteenin. (Nostaa Jussin korkealle ilmaan.) Suomen jummanni, hurraa!
KALLE. Styyry! Nosta lippu Suomen mastoon!
Leikkilaivan mastoon nousee lippu.
Joukko laulaa:
Ja nyt Suomen laivan mastossa
On lippu liehuva, meillä mieli riemuva.
Ja nyt Suomen laivan mastossa
Meitä lippu tervehtii.
Hurraa, me Suomen meripoiat,
Meillä ilo ompi aina
Eikä surut meitä paina.
Hurraa, me Suomen meripoiat.
Meillä luonto raitis ain!
Esirippu.
TOINEN NÄYTÖS.
Puistikkopiha. Oikealla ravintolarakennuksen pääty kaksine ovineen korkealle parvekkeelle, jonka keskeltä rappuset pihalle. Molemmin puolin rappusia puutarhasohva edessä olevine pöytineen. Vasemmalla aita, jonka takana tiheäkasvuinen metsä. Lähellä aitaa kulmikkopenkki, sen keskellä pienoinen pöytä. Perällä aita, jonka keskellä on kapea pyöräportti, molemmin puolin porttia kiikkulautapenkki. Aidan takana maantie. Taustassa meri.
Auringonlaskun aika.
Ravintolarakennuksesta kuuluu tanssisoittoa.
ANNA ja LETTO istuvat kulmikkopenkillä puhellen läheisesti keskenään.
NEITSY JANNE ja muutamia muita nuoria merimiehiä tanssii keskipihalla merimiestanssia.
Soiton loputtua meriläiset lopettavat tanssinsa hajaantuen mikä minnekin. Maantielle ilmestyy tanssiväkeä kävelylle.
HEI LOTTA (lihava nainen, puhuu puhuttavansa yhteen menoon, välittämättä kuunteleeko kukaan, ja nauraa hohottaa leveästi, tulee tanssin loppupuolella keräilemään pöydiltä pullot ja lasit vyöliinansa laajoihin taskuihin ja kainaloihinsa, pysähtyy katselemaan tanssivia ja tanssin loputtua puhkeaa puhumaan). Täällä pojat tanssivat yksinään. Onko se lystimpää kuin tuolla salissa tyttöjen kanssa?
NEITSY JANNE (kuin sivumennen). Hei Lotta, se oli hentuttomain tanssia.
(Menee Leton ja Annan luo)
HEI LOTTA. Hohhohoh, hentuttomain tanssia, hohhohhoh. Kyllähän se on maailma muuttunut ja muuttuu. Niinhän kertovat, ettei laivoissa enää tarvita purjeita. Mutta se kuitenkin on vissi, ettei kaksilahkeiset voi tulla toimeen yksilahkeisitta ja yksilahkeiset ilman kaksilahkeisia. Kyllähän tytötkin talvella, kun ei ole meripoikia tanssituttajina, tanssia helttasevat kipeimpään haluunsa keskenään tahi tuoli kainalossa, mutta heillä on silmät ummessa ja kuvittelevat tanssivansa pojan kanssa, hohhohhohhoh.
ERÄS MERIMIES (parvekkeelta huutaa). Hei Lotta, olutta!
HEI LOTTA. Minä tulen. Mutta kun te mokomat pystytätte näitä pulloja ympäri maailman, niin että minun pitää kulkea ympäri kuin kiljuva jalopeura ja etsiä—
TOINEN MERIMIES. Hei Lotta, olutta pojille, tänä päivänä rahalla, huomenna ilman!
HEI LOTTA. Kylläpä ne nyt määkivät. (Puhella poristen menee parvekkeen kautta.) Pistouaisitte minulle edes lasin olutta. Mutta eikös mitä! Eivät nämä nykyiset merimiehet ole sellaisia poikia kuin ennen olivat. Entisaikaan merimiehillä oli rahaa ja repäisevä meininki. Ei ole ajat niin kuin oli ennen—
LETTO. Minkä vuoksi sinä, Janne, et tuonut tänne itsellesi paria?
ANNA. Olisit käynyt pyytämässä sen Hilma Pollarin.
LETTO. Kuka se on?
ANNA. Se on se tyttö, jonka Janne on pelastanut tulesta.
LETTO. Minkälainen tyttö hän on? Minä en tunnekaan.
ANNA. Sievä tyttö ja varakaskin.
LETTO. No olisit, Janne, pannut sen rahan rintaasi, mennyt tytön luo ja kysynyt: Eikö passaisi lähteä parikseni?
NEITSY JANNE. Pidätkö sinä minua tyhmänä vai puuttuuko sinulta itseltäsi ihmisen ymmärrys?
ANNA. Janne ei tahdo komeilla rintarahallaan.
LETTO. Olipa se rinnassa eilen pestauksessa.
NEITSY JANNE. Mitäs, jos siellä. Se oli aivan eri asia.
ANNA. Eilen minä näin Jannella tuon rahan ensi kerran.
NEITSY JANNE. On se minulla ollut rinnassa yhden kerran ennen.
LETTO. Olitko silloinkin pyrkimässä merelle?
NEITSY JANNE. Minä olin silloin vielä alle puolivälin toistakymmentä.
LETTO. Kenelle sinä sitä silloin näyttelit?
NEITSY JANNE. Koko kaupungille!
LETTO. Oho, mutta kannattikin.
NEITSY JANNE. Oli pakko.
LETTO. Kukas siihen pakotti?
NEITSY JANNE. Hengenhätä. Oli ankara talvi. Olimme armon tarpeessa.
Vasu kainalossa ja raha rinnassa kuljin talosta taloon ja lauloin.
Tanssisalista alkaa kuulua soitto (valssi).
NEITSY JANNE (laulaa).
Voi kun on kylmä! Vaatteistani
Jäljellä ei oo kuin riekaleet.
Murheeksi muuttuu maailmani,
Silmistä helmii kyyneleet.
Riemua se toisi,
Jospa joku oisi
Köyhälle raukalle myötämielinen.
Äiti on sairasvuotehessa,
Pien' veikko kuolee vierellen,
Heidänpä tähden pakkasessa
Kuljen nyt mieroo kierrellen.
Pyytelen mä teitä,
Säälikäätte meitä,
Antakaa armiaasti leipäpalanen.
LETTO. Sinulle annettiin tietysti kaksikin palasta Pollarilta.
NEITSY JANNE. Pollarit silloin olivat köyhiä, yhtä köyhiä kuin minunkin äitini, ja heillä oli tupa lapsia täynnä kuin pääskysen pesä poikasia. Hilma kulki minun kanssani kaupungilla. Hän odotteli kadulla sen aikaa, kun minä olin talossa laulamassa. Päivän hämärtyessä meillä aina oli ruokatavaraa niin paljon kuin kahden jaksoimme kantaa. Ja meillä oli lysti!
ANNA. Sen arvaa.
NEITSY JANNE. Mutta sitten Pollarit saivat perinnön, ostivat maatilan ja muuttivat maalle. Hilma on nyt juuri äskettäin muuttanut kaupunkiin. Hän on komesrootilla puotineitsyen opissa.
LETTO. Hilma ei taida olla sinua enää tuntevinaan?
NEITSY JANNE. Kyllä hän tuntee. Tänään aamupäivällä kävin komesrootin puotissa ostamassa kukkaron. Hän lahjoitti minulle tämän.
LETTO. Silloinpa sinun olisi sopinut pyytää häntä tänne pariksesi.
NEITSY JANNE. Sitä varten minä sinne oikeastaan menin, mutta en rohjennut.
LETTO. Olisinpa minä tiennyt, niin olisin lähtenyt puhemieheksesi.
NEITSY JANNE. Oli minulla puhemieskin.
LETTO. Mutta Hilma ei lähtenyt?
NEITSY JANNE. Ei ehkä ole päässyt toimestaan.
ANNA. Ehkä hän tulee vielä.
LETTO. Olisi pitänyt tulla, joka tullakseen. Aurinko on jo laskullaan.
ANNA. Jopa on aika kulunut pian! Ja huomenillalla, kun lännen ranta ruskottaa, te olette tuolla merellä näkymättömissä.
LETTO. Siellä keinumme, allamme vuorina aaltoileva viheriä meri, päällämme kultainen taivas.
ANNA. Ja tiesi milloin palajatte.
LETTO. Palataksemme meidän ensin pitää lähteä. Ja nyt on lähtiäiset.
Mennään, Anna, valssiin. (Ottaa Annaa käsikoukusta.)
NEITSY JANNE. Te taidatte olla jo kihloissa julki Jumalan ja ihmisten edessä? Onnea vain, hyvästä sydämestä ja lämpöisestä kädestä.
LETTO. Palattuamme, Janne, mereltä, saat tanssia meidän häitämme. Mutta sinullakin pitää silloin olla morsian. Ja miksei olisi? Sillä kun sinä tulet mereltä, niin pyörii tyttöjä ympärilläsi, että kihisee. (Menee Annan kanssa parvekkeen kautta.)
SIHVONEN tulee maantieltä vasemmalta kääntyen puistikkoon.
NEITSY JANNE. Ettepä saanut Hilmaa lähtemään tänne, vaikka niin vakuutitte.
SIHVONEN. Ei lähtenyt. Mutta kyllä siitä rakkaudentaudista aina pääsee. Meritauti on pahempi. Se on ankaraa ja ilkeää: maha nousee suuhun ja henki kulkee silmistä.
NEITSY JANNE. Sekin on kestettävä ja kärsittävä kunnes tottuu.
SIHVONEN. Jotkut eivät totu koskaan. En minäkään olisi päässyt mokomasta lääkkeettä. (Ottaa pienen pullon taskustaan.) Tuossa sitä on.
NEITSY JANNE. Rommia.
SIHVONEN. Niin sen luulisi, mutta maistahan, onko rommia!
NEITSY JANNE (ryypättyään). En minä ymmärrä sanoa, mitä se on.
SIHVONEN. Eri maassa kasvaa rommi ja eri maassa tuo aine. Se on Itä-Intiasta. Siitä maasta, josta luetaan raamatussakin: Ja katso, tietäjät tulivat itäiseltä maalta Jerusalemiin.
NEITSY JANNE. Itä-Intiastako ne olivat?
SIHVONEN. Itä-Intian pääkaupungista Pompaista. Siellä minäkin kävin muutaman tietäjän luona. Oli väkeä kaikista maailman kansoista. Ja kun minun vuoroni tuli, niin se tietäjä sanoi: Sinä olet meritaudilta raskautettu, seuraa minua. Ja hän vei minut yrttitarhaan, jossa oli pyhää savua ja mirhamia. Siellä muutaman kasvin lehdestä tippui nestettä. Maistahan vielä, onko rommia!
NEITSY JANNE (ryyppää). Hyvän makuista tämä on.
SIHVONEN. Etkä tunne meritautia ikinä. Mutta se ei olekaan vähällä maksettu eikä pienillä rahoillakaan.
NEITSY JANNE. Paljoko tämä maksaa?
SIHVONEN. Paljoko sinulla on rahaa?
NEITSY JANNE (katsoen kukkaroonsa). Taitaa olla vielä pari pikku seteliä.
SIHVONEN. Näytähän. (Ottaa kukkaron Neitsy Jannelta.) Eipä ole paljo.
Mutta olkoon menneeksi. (Pistää kukkaron taskuunsa.)
NEITSY JANNE. En minä suostu kauppaan. Tuossa on lääkkeenne takaisin.
SIHVONEN. Takaisin? Kun olet jo ryyppinyt sen! Pullo on melkein tyhjä.
NEITSY JANNE. Pitäkää rahat, mutta antakaa kukkaro takaisin. Sehän on muistokalu.
SIHVONEN. Silloinpa se joutaa sinulta hyvin, sillä Hilma rakastaa toista, hihhihhih.
NEITSY JANNE. Ahaa! Sihvosella on sormus!
SIHVONEN. Onhan minulla sormus, hihhihhih.
NEITSY JANNE. Jos minä nipistän Sihvosta niskasta, niin Sihvonen ei hihitä!
SIHVONEN. Kyllä Sihvosen niska kestää, sitä on puristellut monen tytön käsivarsi, hihhihhih.
NEITSY JANNE. Mutta minä olen seppä! (Kouristaa Sihvosta niskasta.)
SIHVONEN. Ai ai ai! Elä kourista, hyvä mies. Maailma mustenee silmissäni.
NEITSY JANNE (hellittäen). En päässyt vielä siunattuun alkuunkaan. Minä vielä vähän kopeloin.
SIHVONEN. Elä, elä kourista enää. Minä annan takaisin rahat ja kukkaron—
NEITSY JANNE. En huoli, pitäkää! Minulla on rahaa ja minä saan kukkaroita.
SIHVONEN. Sormus on vain ilman aikojaan kaiken maailman
Väisäs-Amaalialta.
NEITSY JANNE. Mitä sinä sitten hihität?
SIHVONEN. Hilma rakastaa jotakin toista. Hihhih.
NEITSY JANNE. Mutta elä hihitä! Minä en sitä kärsi.
SIHVONEN. Saanko pistouata Jannelle olutta?
NEITSY JANNE. Minä saan pistouaamattakin. Ja nyt minä juon! (Menee parvekkeen kautta.)
SIHVONEN (yksinään). Herjalla on koura kuin ruuvipihdit. Luulin silmäini pullistuvan nurmikolle.
HILMA tulee maantietä vasemmalta ja kääntyy puistikkoon.
SIHVONEN (itsekseen). Hilma Pollari tulee! Peijakas! (Ottaa sormuksen sormestaan ja pistää kukkaroon. Käy Hilmaa vastaan.) Hilmakin tuli tänne. Kuka Hilman on pyytänyt parikseen?
HILMA. Ei ole pyytänyt kukaan. Minä vain tulin tapaamaan Sihvosta saadakseni sormuksen, jonka otitte.
SIHVONEN. Eikö Hilma ymmärrä leikkiä ja niin tavallista leikkiä nuorten kesken?
HILMA. Olkoon leikkiä tahi totta, minä tahdon sormuksen heti takaisin.
SIHVONEN. Saahan Hilma sen. Enhän minä mikään varas ole.
Tanssisoitto lakkaa. Maantielle ilmestyy väkeä kävelylle.
ELVIIRA (tullen parvekkeen kautta rientää Hilman luo). Hilma! Minkä vuoksi nyt vasta tulet? Etkö ole ennemmin päässyt?
HILMA. Minä tulin vain käymäseltään.
ELVIIRA. Mitä sinä hulluttelet! (Ottaa Hilman päällysvaatteen tämän käsivarrelta ja antaa Sihvoselle.) Sihvonen, viekää Hilman päällysvaate sisälle.
SIHVONEN menee parvekkeen kautta.
HILMA. En minä voi jäädä aivan outojen seuraan.
ELVIIRA. Sinä nyt jäät, ja sillä hyvä. Täällä on niin hauskaa, että et kadu jääneesi. Kyllä sinä täällä pian tuttuja saat.
HILMA. En minä muusta välitä, kunhan saan tavata Janne Poikosen.
Minulla on hänelle asiaa.
ELVIIRA. En ole nähnyt Jannea tanssissa pitkään aikaan.
HILMA (hätääntyen). Onkohan hän mennyt jo pois?
ELVIIRA. Ei hän pois ole tietystikään mennyt, vaan on kai tuolla meren rannalla tai maantiellä kävelemässä jossakin.
HILMA. Mennään sinne.
ELVIIRA. Kyllä sinä ehdit hänet tavata. Istutaan täällä ja puhellaan.— (Riemastuneena.) Kuulehan, mitä minulle Väisäs-Amaalia povasi: että minä kohtaan vesien päällä kulkevan nuorukaisen, jonka sydämen minä valtaan. Eräs toinen on rakkautensa kiinnittänyt samaan nuorukaiseen—
HILMA. Ai ai, sepä paha.
EEVA parin meripojan seurassa on kävelemässä maantiellä kulkien oikealta vasemmalle.
ELVIIRA. Tuossa se on juuri se toinen naishenkilö.
HILMA. Kumpi noista pojista on se nuorukainen?
ELVIIRA. Ei kumpikaan noista, sillä ei Eeva noista välitä. Mutta minä en tiedä oikein varmaan, kuka se nuorukainen on.
HILMA. Herranen aika, miten sinä sitten tiedät, että tuo tyttö on sinun kilpailijasi?
ELVIIRA. Amaalia povasi, että se on enemmän kaunismuotoinen naishenkilö, jota minä olen pitänyt luotettuna ystävänäni.
HILMA. Elä sinä usko povauksiin.
ELVIIRA. Sen saa uskoa, minkä Amaalia povaa. Hän lukee korteista kuin kirjasta. Saat nähdä, että se toteutuu.—Minä vilkkaalla luonnollani ylitsevoitan nuorukaisen sydämen ja löydän onneni nuorukaisen rakastavassa sylissä.
HILMA. Ja sinäkö nyt vain odottelet nähdäksesi, ketä tuo toinen rakastaa?
ELVIIRA. Minä luulen, että hän rakastaa Varjakkaa. Tapasin hänet toissa päivänä itkemästä Varjakan kuvan edessä.
HILMA (nauraen). Mutta minä sanon sinulle, että kapteeni Varjakan teiltä kummaltakin ylitsevoittaa meidän Eliise mamselli. Hän on juurjulmasti rakastunut kapteeni Varjakkaan. Niin että Amaalia on povannut väärin, jos Varjakkaa toivot.
ELVIIRA. Sitten se nuorukainen on Karihaaran Jooseppi. Minusta on näyttänytkin, että Eeva häntä rakastaa, vaikka hän minulle vakuutti muka, että minä saan ottaa Karihaaran. Mutta se on sellainen se Eeva, että ei kukaan tiedä, ketä hän rakastaa.
HILMA. Eevako? Ei suinkaan se vain ole Eeva Ruskoranta?
ELVIIRA. Juuri Eeva Ruskoranta.
HILMA. Tuoko se oli, joka äsken tuolla meni? Voi, mennään mekin maantielle kävelemään, että saan nähdä hänet lähempää. Komesrootin rouva sanoi, että Eeva Ruskoranta on »hövä ja ihanas ku yks enguli taiffas päält». Minä olen utelias näkemään hänet oikein. (Vie Elviiran mukanaan mennen maantielle.)
SIHVONEN tulee parvekkeen kautta ja menee Elviiran ja Hilman seuraan.
ANNA ja KARIHAARA tulevat parvekkeen kautta mennen istumaan kulmikkopenkkiin.
ANNA. Mitenkäs ne ovat sinun asiasi, Jooseppi?
KARIHAARA. Terveys hyvä ja rakkaus ennallaan.
ANNA. Vai ennallaan rakkaus? Siis lähdet kotimaastasi sydän tyhjänä.
KARIHAARA. Täynnä kauniita muistoja: Saiman siniset silmät, Marin punaiset posket ja Ellin hopeanheleä ääni.
ANNA. Mutta jokaisella on joku vika?
KARIHAARA. Niin on.
ANNA. Entäs sillä tytöllä, joka on parinasi? Sinä jätit hänet mainitsematta.
KARIHAARA. Hänellä on muuan hyvin paha vika.
ANNA. Kas niin, aina sama virsi.
EEVA (joka on jättänyt seuransa, tulee Annan ja Karihaaran luo). Karihaara, tänne on tullut uusi neitokainen. Menkää tutkimaan. Minusta näyttää, että hänessä on sekä »tykövetoa» että »kiinnipitoa».
KARIHAARA. Tuoko tuolla Elviiran kanssa? Hilma Pollari. Tulesta pelastettu. Hänellä on sama vika kuin neitsy Eevalla.
EEVA. Onpa hauska kuulla.
KARIHAARA. Se vika, että on toisen oma.
ANNA. Voi, sano, Jooseppi, kenen Eeva on!
EEVA. Karihaara tarkoittaa sitä kapteenia.
KARIHAARA. Niin.
ANNA. Mitä kapteenia?
EEVA. Etkö sinä, Anna, eilistä muista? Kapteeni Ramberghan sai luvan tulla tänne minua kosimaan. Mutta minua peloittaa, ettei hänen rakkautensa ole kestänyt tätä kovaa koetusta, jonka hänelle panitte, Karihaara.
KARIHAARA. Ette te minua eksytä. Kyllä minä tiedän aivan tarkalleen.
EEVA. Mitä ja kuinka ja koska te olette saanut tietää?
KARIHAARA. Minun silmäni on yhtä tarkka huomaamaan rakkauden asiat kuin kompassineula raudan. Minä näin, kun te vaihdoitte silmäyksiä.
ANNA. Aha, jopa joutui Eevakin kiinni.
EEVA. Ei vielä lähimaillekaan.
KARIHAARA. Minä tunnen tuon pikkuliinan, joka on teillä kädessänne. Minä olin mukana, kun hän tuollaisia osti. Olette saanut ne häneltä tuliaisia.
EEVA. En ole saanut tätä keneltäkään.
KARIHAARA. No, saanko mainita nimen?
EEVA. Kysyy vielä! Eikö se ole kunniallinen nimi?
KARIHAARA. Suurimmalla kunnioituksella nostan lakkiani Onnen uuden kapteenin tulevalle rouvalle.
ANNA. Varjakka.
EEVA. Mutta hyvät ystävät! Minun kapteenini ei saa olla mikään turkkilainen!
ANNA. Varjakkako turkkilainen? Elä toki!
EEVA. Ei suinkaan hän muuten voi ottaa rouvakseen kaikkia niitä, joita
Karihaara hänelle toimittaa ja on toimittanut.
KARIHAARA. Ketä kaikkia minä olen hänelle toimittanut?
EEVA. Hevoskuormallisen rootien ja raatien tyttäriä ja ensimäisenä komesrootin Eliise mamsellia. Pasanterin pihalla eilen. Anna ei ollut kuulemassa, mutta muistatte kai itse.
KARIHAARA. Mitenkäs se olikaan? Eikö neitsy Eeva silloin ollut kaukana kedolla kukkasia poimimassa?
EEVA. Mitä se tähän kuuluu?
KARIHAARA. Sitä, että teille joku on kertonut minun puheeni, ja kukas muu kuin kapteeni Varjakka, jonka kanssa olette päättäneet, että parasta on kapteeni Varjakan pysyä kristinuskossa ja lapsuudenrakkaudessaan.
EEVA. Emme ole sanaa vaihtaneet kahdeksaan vuoteen. Sillä sen jälkeen, kun kapteeni Varjakka eilen Pasanterin pihalta lähti, emme ole toisiamme nähneet.
KARIHAARA. Sitten minä olen tietämättäni tehnyt paljon pahaa, puhuessani rootien ja raatien tyttäristä teidän kuultenne!
EEVA. Ja äsken sanoitte, että minä olin kedolla.
KARIHAARA. Ette ollut vielä silloin, vaan jossakin kuulosalla. Sillä nyt vasta minä oikein ymmärrän katseenne, jonka loitte kapteeni Varjakkaan tavatessanne.
EEVA. Minkähänlainen se oli?
KARIHAARA. Se oli ensin sellainen, että katseenne alainen mahtoi väristä kiireestä kantapäähän, mutta sitten niin ylpeä, että varmaan hän tunsi olevansa yksi kaikkein pienimpiä.—Ja nyt minun tunnollani on se vaiva, että olen kahden sielun erottaja.
EEVA. Päästän teidät synnintunnosta.
KARIHAARA. Ei se ole sillä hyvä, että te päästätte. Meidän on lähdettävä kaupunkiin. Minun ainakin.
EEVA. Istukaa kaikessa rauhassa.
KARIHAARA (katsoen Eevaa kysyvästi). Istutteko te kaikessa rauhassa?
EEVA. Eikö teidän tarkka silmänne näe?
KARIHAARA (kuin edellä). Te odotatte kapteeni Varjakkaa tänne?—Mutta minkä vuoksi hän ei ole jo tullut?
ELVIIRA ja HILMA ovat tulleet maantieltä puistikkoon. HILMA menee istumaan parvekkeen luo perimäiselle sohvalle. ELVIIRA poikkeaa kiireellä Annan luo.
ELVIIRA. Varjakka ja komesrootin Eliise mamselli ovat kihloissa!
ANNA. Mistä sinulla, Elviira, nyt se tieto on?
ELVIIRA. Hilma Pollari kertoi.
KARIHAARA. Mitä hän kertoi?
ELVIIRA. Eilen kalaaseista tultuaan Eliise oli mammalleen sanonut, että hän tahtoo Varjakan miehekseen, ja mamma oli sanonut: Ota vain.
ANNA. Eiväthän he vielä sillä ole kihloissa.
ELVIIRA. Ja kun Varjakka oli tänä päivänä ollut käymässä komesrootin luona ja yrittänyt lähtemään, niin Eliise oli ryöstänyt Varjakalta hatun ja juossut puutarhaan.
KARIHAARA. Joko he silloin olivat kihloissa?
ELVIIRA. Jos he olisivat olleet kihloissa, niin eihän Eliisen olisi tarvinnut Varjakalta hattua ryöstää saadakseen hänet puutarhaan.
KARIHAARA. Mitä varten hän Varjakkaa sinne puutarhaan?
EEVA (nauraen). Johan te, Karihaara—
ELVIIRA. No, jo sinä, Jooseppi kulta, olet typerä!
ANNA. No, entä sitten, Elviira?
ELVIIRA. Sitten Varjakka oli ollut komesrootilla päivällisellä. Ja kun
päivällinen oli syöty, niin vaunut oli odottamassa portaitten edessä.
Olivat käyneet ajelemassa komesrootin huvimajalla, komesrootin rouva,
Eliise mamselli ja Varjakka.
EEVA. Jos ei tuollaisessa höykässä mies joudu kihloihin, niin pitää olla kuuro ja sokea.
KARIHAARA. Joutuu, joutuu, jos on kuuro ja sokea ja heikkopäinen.—
Kapteeni Varjakka tulee tänne, kun saa varastetuksi oman hattunsa.
LETTO (tulee parvekkeen kautta). Sinä Jooseppi, olet luotettava profeetta!
KARIHAARA. Erehtymätön!
LETTO. Se on kai jo toteutunut, mitä eilen ennustit. Varjakka nyt voi sanoa: Minä olen tässä laivassa kapteeni ja isäntä.
KARIHAARA. Ei sentään vielä.
LETTO. Jospa ei aivan nyt vielä, mutta kun palattuaan Onnella viettää häänsä Eliisen kanssa.
KARIHAARA. Sitten kyllä! (Menee Hilma Pollarin luo.)
LETTO. Eikä ole kauan siihen, kun Varjakka on monen laivan isäntä ja konsuli ja viimeksi komesrooti.
SIHVONEN (on Hilman ja Elviiran seurasta jäänyt maantielle puhelemaan merimiesten kanssa ja, näitten kiihtyneinä lähtiessä oikealle, poikkeaa puistikkoon tullen Leton luo). Letto. Saatte Varjakan sijaan toisen miehen kapteeniksenne Onneen.
LETTO. Se onkin sillä tavoin, Sihvonen, ettei tule sitä kapteenia, joka nyt syrjäyttäisi Varjakan komesrootin laivasta.
SIHVONEN. Eipä vainenkaan. Mutta Varjakalle, komesrootin tulevalle vävypojalle, annetaan komeampi laiva, Patria.
LETTO. Ja meillekö kapteeniksi Onnen herra!
SIHVONEN. Niin. Lykkyä reissuun! Hihhihhih.
ANNA. Mutta sehän on kauheaa!
EEVA. Turhaa te säikytte!
ELVIIRA. Turhaa sinä, Eeva, toivot, jos toivot Varjakkaa.
LETTO. Me emme lähde Onnen herran kanssa merelle! Ennen vaikka linnaan.
SIHVONEN. Parempi sielläkin. Mutta minä tiedän konstin ja hyvän konstin. Hihhih.
EEVA. Jonkun konnanteon!—Lähtekää nyt täältä muille markkinoille ja heti, muuten käsken Karihaaran antaa teille kyytiä!
ELVIIRA. Sihvosella on täällä yhtä hyvä oikeus olla kuin kenellä muulla tahansa.
EEVA. Mutta ei kukaan kaipaa, jos tuo mies lähteekin.
SIHVONEN. Tulisi ikävä minun parilleni, hihhih, neitsy Hilma
Pollarille, hihhihhih.
NEITSY JANNE (sadetakki käsivarrella on tullut parvekkeen kautta pihalle päihtyneenä ja kuin huomaamatta ketään, havahtuu äkkiä). Sihvonen!
SIHVONEN (tyrmistyy, sitten rientää Neitsy Jannen luo). Hilma on täällä, ja hän rakastaa Karihaaraa. He istuvat tuolla.
NEITSY JANNE. Vai niin? Kukkaro tänne.
SIHVONEN. Se on tainnut pudota.
NEITSY JANNE. Heti!
SIHVONEN (hätääntyneenä antaa kukkaron). Kourista Karihaaraa! Hihhihi—
NEITSY JANNE. Minä en kärsi hihitystäsi! Nyt jalat allesi!
SIHVONEN luikahtaa juoksuun perälle, hyppää yli aidan ja katoaa vasempaan.
NEITSY JANNE (katsoen Sihvosen jälkeen). Huis sika metsään—
EEVA. Hurraa, Janne!
KARIHAARA. Hurraa, jummanni Poikonen!
NEITSY JANNE (menee Karihaaran ja Hilman luo). Matruusi Karihaara, antakaa anteeksi, että puhuttelen tätä teidän neitoanne. (Antaa kukkaron Hilmalle.) Hilma Pollari. Janne Poikonen ei tarvitse almuja eikä armolahjoja! (Siirtyen loitommaksi laulaa:)
Taas kun tullaan kotimaamme rantahan,
Siellä neitokaisia on kuin keijukaisia,
Taas kun tullaan kotimaamme rantahan,
Neidot kilvan kaulaan käy.
Hurraa, me Suomen meripoiat,
Meillä ilo ompi aina, eikä surut meitä paina.
Hurraa, me Suomen meripoiat,
Meillä luonto raitis ain!
(Menee perälle kääntyen portista vasemmalle.)
HILMA rupeaa itkemään.
KARIHAARA. Elkää itkekö. Ei mitään hätää. Tämä väärinkäsitys saadaan helposti korjatuksi.
HILMA. Minulla on hätä siitä, etten nyt saa sormusta, jonka Sihvonen minulta on anastanut. Se on Jannelle muistosormus isävainajalta.
KARIHAARA. Vai niin. Mutta kyllä se saadaan. Minä lähden toveriksenne
Sihvosen luo.
HILMA. En tiedä, miten teitä palkitsen.
KARIHAARA. Siten, että pyyhitte kyyneleenne. Lähdemme hakemaan päällysvaatteenne. (Menevät parvekkeen kautta.)
Sisältä kuuluu ankaraa melua.
ANNA. Mikä se on tuo melu tuolla salissa?
LETTO. Mitäpä se olisi tavallista kummempaa?
ANNA. Ei tuo ole tavallista!
EEVA. Sihvosen virittämä nuotio Onnen kapteenin vaihdosta alkaa viritä.
LETTO rientää parvekkeen kautta.
ANNA. Voi, hyvä Jumala, mihin onnettomuuteen noitten miesparkain piti joutua. Oskari ei olisi lähtenyt Onneen, mutta Varjakka oli kehoittamalla kehoittanut ottamaan pestin.
ELVIIRA. Kaikki olivat pelänneet, että Onnen pestauksessa Varjakan nimellä on vain viekkaus takana, mutta olivat luottaneet sitten siihen, kun Varjakka oli heitä pyytänyt lähtemään.
EEVA. Silloinpa ei myöskään Varjakka voi vähällä kummalla jättää miehiään tietämäänsä hätään ja vaaraan.
ELVIIRA. Sinäkö et usko, että he ovat kihloissa?
EEVA. Mutta jos ovatkin kihloissa, niin eihän se mitenkään estä
Varjakkaa lähtemästä Onnella.
ELVIIRA. Mutta Eliise tahtoo heti naimisiin! Kolmen viikon päästä pidetään komeat häät, ja he lähtevät yhdessä Patrialla.
ANNA. Kertoiko Hilma Pollari niin?
ELVIIRA. Sanasta sanaan. Ja Sihvonenkin oli silloin kuulemassa.
ANNA. Sitten ei ole mitään epäilemistä. Onnen herra lähtee Onnella.
(Rupeaa itkemään.)
EEVA. Säästä, Anna, itkusi ja odota kunnes Karihaara ottaa selon Hilma
Pollarin puheista. (Menee perälle kiikkulaudalle istumaan)
Alkaa kuulua tanssisoittoa.
ANNA. Mutta nehän jo rauhoittuivat tuolla sisällä, koska rupeavat tanssimaan. Mitähän ne ovat päättäneet? (Menee Elviiran kanssa parvekkeen kautta.)
NEITSY JANNE (tulee maantietä vasemmalta puistikkoon, pysähtyy katsomaan parvekkeelle päin). Voi sentään, kun ajatukset lentää, eikä niitä voi estää, ne lähtee sydämestä…
ONNEN HERRA (tulee maantietä vasemmalta, pysähtyy aidan taakse, huutaen). Hei, siellä!
NEITSY JANNE (kääntyen). Jees. Haudujuduu, mister Ramberg.
ONNEN HERRA. Oletko sinä Onnen miehiä?
NEITSY JANNE. Jees.
ONNEN HERRA. Tunnetko sinä neitsy Eeva Ruskorannan?
NEITSY JANNE. O jees.
ONNEN HERRA. Käy käskemässä hänet tänne. Sano terveisiä kapteeni
Rambergilta.
EEVA (nousee ja tulee esiin). Minä olen täällä.
NEITSY JANNE. Oolrait! (Menee parvekkeen luo, istuutuen perimäiselle sohvalle lynkäpäisilleen pöytää vasten.)
ONNEN HERRA (tulee puistikkoon). Eeva varmaan on kauan minua odottanut?
EEVA. En osannut odottaa, minä olen aivan hämmästynyt.
ONNEN HERRA. Eikö Eeva ole täällä tanssiaisissa sen muutaman matruusin kanssa?
EEVA. Olen.
ONNEN HERRA. Sehän merkitsi, että hän ei saa kosia Eevaa, vaan minä.
EEVA. Mutta minusta ei ole kapteenin rouvaksi.
ONNEN HERRA. Minä rupeankin kauppiaaksi.
EEVA. Kauppiaaksi? Ettekö lähde Onnella merelle?
ONNEN HERRA. En—
EEVA (riemastuen). Jumalalle kiitos! (Kuin itsekseen.) En tahtonut enää jaksaa uskoa. (Onnen herralle.) Kiitoksia, kapteeni, että tulitte. Te tulitte kuin enkeli taivaasta. Minä olen pakahtua ilosta.
ONNEN HERRA. Mitä Eeva siitä tykkää, jos Eevasta tulee komersrodinna?
EEVA. En minä rupea komersrodinnaksi! En millään ehdolla. Minä en sellaisesta tykkää. En vähääkään. Hyi!
ONNEN HERRA. Mikä olisi Eevasta kaikkein mieluisinta?
EEVA. Pieni talo, hyvin hyvin pieni, siinä lehmä, lammas, porsas ja korea kukko!
ONNEN HERRA. Aivan niin kuin minä. Sellaisesta minäkin tykkään. Sehän on kaunista kuin saduissa.
EEVA. Mutta mitäs kapteenin mamma siitä sanoisi?
ONNEN HERRA. Mamma sanoi, että minä tulen Eevan kanssa hyvin onnelliseksi, sillä Eeva on harvinainen tyttö ja saanut hyvän kasvatuksen. Mamma on tänään käynyt Eevasta puhelemassa Rajalinskan kanssa.
EEVA. Ohhohhoh!
ONNEN HERRA. Mikä Eevan tuli?
EEVA. Hieman lämmin.
ONNEN HERRA. Eeva on hyvä ja lähtee nyt tuonne meidän huvimajalle. Se on tässä aivan lähellä. Saanko tarjota käsivarteni?
EEVA. Mutta jos lähtisin täältä ennen kuin se muuan matruusi, niin se merkitsisi, että hän saa kosia.
ONNEN HERRA. Se on totta. Minä en tullut sitä ajatelleeksi. Ja hän on sivistymätön ja väkivaltainen ja tyhmä mies. Ei ole kumma, jos Eeva häntä pelkää, sillä minäkin häntä pelkään. Mutta farbruur Junkka kertoi, että muutamalla Onnen jungmannilla on hirveän vankat kourat.
EEVA. Niin on. Hirveän vankat. Hän istuu tuolla.
ONNEN HERRA. Mikä hänen nimensä on?
EEVA. Janne.
ONNEN HERRA. Minä lähden nyt huvimajalle. Minä saan viedä Eevalta terveisiä mammalle ja Eliiselle. He tulivat minun kanssani vaunuilla ottamaan Eevaa vastaan.
EEVA. Herranen aika! Mutta minunhan pitää ensin kysyä kapteeni Junkalta, joka on minun kummini ja holhoojani. Minä en voi tehdä mitään hänen tietämättään ja vastoin hänen tahtoaan.
ONNEN HERRA. Farbruur Junkalle on jo puhuttu. Mamma itse on puhunut. Ja mamma on päättänyt, että huomenillalla pidetään kihlajaiset täällä huvimajalla.
EEVA. Huhhuh!
ONNEN HERRA. Niinkö lämmin?
EEVA. Kuuma, hirveän kuuma. Menkää nyt, kapteeni. Voi tulla se muuan matruusi.
ONNEN HERRA (menee Neitsy Jannen luo). Janne.
NEITSY JANNE. Huot nau?
ONNEN HERRA puhelee hiljaa Neitsy Jannelle.
EEVA (yksinään). Herra jesta! Se palkkaa Jannen!
NEITSY JANNE. Jees. (Lähtee Onnen herran mukaan.)
ONNEN HERRA. Hyvästi, Eeva, vähäksi aikaa. (Menee maantielle ja vasempaan.)
EEVA. Siinä nyt oli seuraus minun sunnuntaillisesta friiailustani! Oli toki onni, ettei setä ole huvimajalla. (Levottomana.) Voi, kun tulisi Yrjö! Minkä vuoksi hän ei tule jo?
HILMA ja KARIHAARA tulevat parvekkeen kautta, edellinen kulkien hiljalleen ja odottelevana maantielle, jälkimäinen jääden puhelemaan Eevan kanssa.
KARIHAARA. Asia on selvä. Kapteeni Varjakalla ei ole välttämätöntä kiirettä teitä nyt tapaamaan, sillä hänet siirretään kapteeniksi Patriaan, joka lähtee vasta kuukauden perästä.
EEVA. Ettepä olekaan erehtymätön profeetta! Kapteeni Varjakka lähtee huomenna Onnella.
KARIHAARA katsoo kysyvästi Eevaan.
EEVA. Katsotte kuin ette käsittäisi puhettani!
KARIHAARA. En käsitäkään. Te sanoitte sillä äänellä kuin olisitte saanut jostakin varmat tiedot, mutta kuitenkin olette iloinen.
EEVA. Minkä vuoksi en voisi olla iloinen?
KARIHAARA. Kapteeni Varjakkaa ei päästetä lähtemään Onnella muussa tapauksessa kuin että hän on kihloissa Eliise mamsellin kanssa, jolloin Eliise lähtee mukaan.
EEVA. Niinkö? (Äänettömyyden jälkeen) Onnen herra kävi täällä aivan äsken, häneltä minä sain tietoni.
KARIHAARA (hämmästyen). Sanoiko Onnen herra, että kapteeni Varjakka lähtee Onnella?
EEVA. Ei, mutta Onnen herra ei lähde.
KARIHAARA. Sehän on aivan eri asia. Ja sehän olisi pitänyt teille olla selvä asia Onnen herran sanomattakin. Minä uskalsin tuolla salissa panna pääni pantiksi, ettei Onnen herra nyt lähde. Onneen tulee joku muu kapteeniksi.
EEVA. Niin tosiaan, onhan niitä muitakin.
KARIHAARA. Joudamme siis täältä pois.
EEVA. En minä lähde maantietä.
KARIHAARA. Hilma Pollarilla on hevonen komesrootin huvimajalla, saamme ajaa kääseillä.
EEVA (nauraen). Mutta siellä minut istutettaisiin vaunuihin. Minä menen oikotietä.
Salista, jossa vähän aikaa sitten on lakannut soitto kuin kesken, kuuluu hurraahuuto.
KARIHAARA (viitaten parvekkeelle päin). Kuulkaa!
EEVA. Mitä se on?
KARIHAARA. Hurraa, me nuoret meripoiat! (Pyörähyttää Eevaa kohona ympäri.)—Nyt teille tuli juhannus! Siellä on kapteeni Varjakka.— Hyvästi. Kiitoksia lyhyestä, mutta hauskasta tuttavuudesta, hauskimmasta mitä minulla koskaan on ollut. Elkää tekään minua pahalla muistelko.
EEVA. Kiitoksia miellyttävästä seurastanne. Toivoisin sydämestäni, että löytäisitte neitokaisen, jossa ei ole vikaa.
KARIHAARA. Hyvä Jumala on pannut minun konttiini vanhanpojan eväät.— Hyvästi. (Rientää perälle kääntyen portista vasempaan. Maantiellä huiskuttaa hattuaan Eevalle.) Hyvästi. Hyvästi.
EEVA (huiskuttaen pikkuliinaansa). Onnea matkalle.
KARIHAARA. Tervetuloa jälestäpäin—Patrialla! (Menee edelleen.)
Salista alkaa kuulua tanssisoittoa.
VARJAKKA (sadetakki käsivarrella tulee parvekkeen kautta puistikkoon, viskaa sadetakkinsa etumaisen sohvan selkämykselle ja käy Eevan luo). Hyvää iltaa, Eeva.
EEVA. Sinähän tulet kuin pilvistä pudoten. Et ainakaan tavallista tietä ole tullut, koska ei ole sinua näkynyt tulevaksi. (Istuutuu.)
VARJAKKA. Vesiteitä olen tullut. (Istuutuu. Äänettömyys.) Siitä on herran vuosia, kun me olemme puhelleet.
EEVA (äänettömyyden jälkeen). Minusta tuntuu siltä, kuin emme koskaan olisi puhelleetkaan.
VARJAKKA (äänettömyyden jälkeen). Niin minustakin.
Hetkisen aikaa katselevat toisiaan avonaisesti ruveten kumpikin hymyilemään. Lopuksi Eeva purskahtaa iloiseen nauruun.
VARJAKKA. Jumalan kiitos, että kuulin nauruasi! Kyllä me sittenkin olemme vanhoja tuttuja, olemme entisiä!
EEVA. Ja minä nauran juuri sille, kun kuvittelin meitä entisinä, sellaisina kuin olimme silloin, kun sinä merille lähdit: minä tytönvilli, hurnakko, sinä pojanhuitukka, Ryysy-Saaran kapteeni.
VARJAKKA (nauraa). Ryysy-Saaran kapteeni. Tosiaan. Kapteeni oli tietysti samaa maata kuin hänen laivansakin: paikattu venerähjä, jossa oli säkkikuluista tehdyt purjeet. Sopivan nimen pojat sille keksivätkin. Mutta sillä oli sinun antamasi kaunis nimi: Paul ja Virginea. Ja vene oli minun ylpeyteni, sillä se oli minun omani ja ainoa omaisuuteni. Minä sitä kunnioitin ja rakastin kuin elävää olentoa.
EEVA. Ja minusta tuntui, että se jäi sinua ikävöimään rannalla maalle vedettynä. Kun Pasanteri sen pilkkoi polttopuiksi, niin minä itkin ja olin niin vihassa, etten käynyt Pasanterilla kertaakaan koko talvena.
VARJAKKA. Minä olen usein kauhistuksella muistellut uhkarohkeuttamme. Muistatko vielä viimeistä retkeämme? Sillä kertaa sinä itkit, tosin vasta kotia tultuamme.
EEVA. En minä itkenyt pelkoani, vaan suutuksissani. Mehän olimme lähteneet sinne merensaareen evästettyinä kokopäiväiselle matkalle, leikkimään haaksirikkoutuneita. Muistatko?
VARJAKKA. Sitäpä en muista.
EEVA. Et muista? Ethän sinä sitten, Yrjö kulta, ole meidän retkellämme ollutkaan! Joka oli niin hauskaa ja jännittävää. Leikki oli hyvää vauhtia menossa, minä puuhaan havumajan edustalla ruuan laitossa, kun sinä palaat saaren rannikolta tarkastusmatkalta juosten minkä voit ja jo kaukaa huudat: Joutuin veneeseen ja kiireellä kotia, on tulossa kauhea ukonilma!
VARJAKKA. Jouduimme toki kotia parahiksi siihen, kun rajuin puuska kulki yli. Ihan luultiin maailman lopun tulevan.
EEVA. Mutta minä kotona kuvittelin, miten hauskaa ja jännittävää olisi ollut siellä saaressa haaksirikkoisina ukkosilmassa ja myrskyssä. Itkin ettei oltu jääty sinne. Olin sinulle suutuksissani kauan.
VARJAKKA. Vai niin? En minä huomannut.
EEVA. Et huomannut, vaikka minä en ollut suostuvainen lähtemään uudelle retkelle, jota esitit.
VARJAKKA. Minä luulin, että et enää halua.
EEVA. Se oli suuri erehdys. Minä jo varustin eväät ja keitin siirappinekutkin. Mutta sinä et esittänyt toista kertaa—tyhmeliini.
VARJAKKA. Mutta mistä sinä olit minulle suutuksissasi silloin, kun minä merelle lähdin?
EEVA. En minä silloin ollut suutuksissani.
VARJAKKA. Pasanterin Lettu suri, että olit ruvennut häntä halveksimaan.
EEVA. Mistä Paul ja Virginean rohkea ja reipas kapteeni oli sellaista päähänsä saanut?
VARJAKKA. Minä olin lähtöpäivästä odottanut juhlapäivää, kun olin jummanni uuden uudessa puvussa. Mutta jummanni ei saanut sinulle näyttäytyä vilahdukseltakaan. Ei saanut hyvästiäkään sanoa. Niin kylmillä eväillä piti lähteä matkalle suureen maailmaan.
EEVA (hetkisen äänettömyyden perästä naurahtaa). Kyllä minä kävin rannassa laivanpaatin kaappiin panemassa eväsmytyn.
VARJAKKA. Sinultako se oli? Kiitoksia.
EEVA. Ei kestä kiittää kahdeksan vuoden vanhoista asioista.
VARJAKKA. Ja kiitoksia kirjeistä, joita olen saanut tämän viime matkani aikana. Tuntui omituiselta lukea niitä niin pitkän eromme jälkeen. Kuvittelin, minkälainen on oleva kohtauksemme.
EEVA. Ja katso, se ei sellainen ollut.
VARJAKKA. Ei sinnepäinkään. Yllätyksiä toinen toisensa perästä.
NEITSY JANNE tulee hiljalleen maantietä vasemmalta kääntyen puistikkoon.
EEVA (huomaten Neitsy Jannen). Herranen aika!
VARJAKKA. Mikä nyt?
EEVA. Olen unohtunut tähän! (Nousee.)
VARJAKKA (nousee). Olen sinua estänyt menemästä tanssimaan.
EEVA. Minä olen tämän päivän osalle kyllin tanssinut. (Nojaten kädellään Varjakan olkaan näyttää kenkänsä pohjaa.)
VARJAKKA. Kengänpohja puhki, ai ai.
EEVA. Se merkitsee pikaisia häitä. Mutta jos tanssii puhki toisenkin kengän, niin ei saa tanssia omissa häissään. Minun siis pitää lähteä pois, etten joudu vanhaksipiiaksi.
VARJAKKA. Mitä tietä te menette?
EEVA. Minä menen yksin.
VARJAKKA. Yksin?
EEVA. Niin. Ja otan tästä kurssin: iistsautiist.
VARJAKKA. Iistsautiist, se on suoraan kaupungin kirkkoa kohti.—Ahaa, sinä aiot Rantalan kautta.—Mutta minulla on purjepaatti.
EEVA (riemastuen). Onko sinulla purjepaatti?
VARJAKKA. Olen Onnen purjepaatilla.
EEVA (hilliten hämmästystään). Onnen purjepaatilla?
VARJAKKA. Purjehdimme huviksemme ja käymme Onnessa. Minä olen siellä jo järjestänyt kotini.
EEVA (peitellyn kylmästi). Vai niin.
VARJAKKA. Lähdemmekö heti?
EEVA. Kiitoksia, mutta minä menen omaa tietäni.
VARJAKKA. Luulin, että olet yhtä innostunut purjehtimaan kuin ennenkin.
EEVA. En tällä kertaa.
VARJAKKA (ihmetellen). Et tällä kertaa?
NEITSY JANNE (saapuu paikalle). Herra kapteeni. Se tuo Onnen herra—ei kuin tuota kapteeni Ramberg käski sanoa, että kapteeni Varjakka olisi hyvä ja tulisi heti käymään tuolla huvimajalla, on tärkeä asia koskeva laivaa.
VARJAKKA. Hyvä on.
NEITSY JANNE. Hän sanoi, että heti. (Yrittää lähtemään.)
EEVA (ojentaa kätensä Varjakalle). Hyvästi.
VARJAKKA. Minä tulen pian takaisin.
EEVA. Minä lähden heti.
VARJAKKA. Suvaitsetko, että tulen huomenna aamupäivällä luoksesi jäähyväisille.
EEVA. Minun pitää matkustaa maalle jo tänä iltana. Hyvästi.
VARJAKKA. Vai niin. Ja mikä on taas tuo sinun katseesi. Sinä katsot kuin minä olisin vain jossakin syrjässä ja aivan matalalla.
NEITSY JANNE (kääntyen takaisin). Neitsy Eeva. Mikä on sen muutaman matruusin nimi, jota minun käskettiin passata päälle?
EEVA. Hän on jo mennyt.
NEITSY JANNE nyökäyttää päätään, kääntyy ja menee parvekkeen kautta.
VARJAKKA. Minä olen siis sinua viivyttänyt. Tässä on sinun pikkuliinasi, jonka tapasin taskustani vaihdettuna omaani. Se oli kai hetkellistä ajattelemattomuutta, jota nyt kadut.
EEVA. Mistä sinä päätät, että se on minun?
VARJAKKA. Tässä on sinun nimesi.
EEVA (hämmästyen). Ei suinkaan. (Hämillään.) Sepä hassu erehdys!
(Naurahtaa.) Yhdessä ainoassa pikkuliinassani on nimimerkki!
VARJAKKA (kuin mietittyään silmänräpäyksen). Minä pöllö! (Viskaa pikkuliinan vihaisesti maahan.)
EEVA. Mitä tuo merkitsee? (Ottaa pikkuliinan maasta.)
VARJAKKA. Tuo nimimerkkihän sopii monen muun nimelle, mutta en ole tullut sitä ajatelleeksi. Olen ollut hölmö! Kauniiden kuvittelujeni tyhmä narri. (Ottaa Eevalta pikkuliinan ja viskaa aidan yli, luoden katseensa Eevaan.) Sinä katsot minua jonkunlaisella säälillä. Mutta elä sillä vaivaa sydäntäsi. Se on hukkaan heitettyä hyvyyttä, sillä sitä en tarvitse. Olen varsin tyytyväinen saatuun opetukseen. Olen ollut herkkäuskoinen kuin lapsi, mutta nyt minulle on puhjennut viisaudenhammas. Ja siitä olen iloinen!
EEVA (ihastuksella ja lähentyvästi). Yrjö—
VARJAKKA. Sinä Eeva vaihdat katseitasi kuin värillinen majakka valojaan. Mutta leiki muitten kanssa, jos se sinua huvittaa, minun kanssani et leiki. Turhaan sinä minulle tuhlaat silmäisi säihkyä.
EEVA (kuin tuskaisen iskun saatuaan). Voi, Yrjö! (Yrittää purskahtamaan itkuun, mutta saa pidätetyksi ja rientää parvekkeen portaille, huiskuttaen kättään jäähyväisiksi ja mielenliikutuksesta väräjävin äänin:) Hyvästi, Yrjö. Onnea matkallesi. Hyvästi, hyvästi. Jumalan haltuun. (Juoksee sisälle.)
VARJAKKA (jää seisomaan tuijottaen Eevan jälkeen). Mitä tämä on?
Untako?
JUNKKA (hattu kädessä ja takki käsivarrella tulee maantietä vasemmalta ja kääntyy puistikkoon). Minä ihmettelin, että mikä patsas tähän on pystytetty! Ja oikeinpa säikähdin, kun liikahdit. (Menee etumaisen sohvan luo, panee hattunsa ja keppinsä pöydälle, viskaa takkinsa sohvalle ja istuutuu.) Uhhuh. On se aikamoinen urakka näin vanhana opetella kävelemään. Hiidenmoinen hitsi. Jollei muuta keinoa ole täältä palata kaupunkiin kuin jalkaisin, niin saat kantaa minut selässäsi.
VARJAKKA. Voin teidät viedä paatilla kaupunkiin, mutta se vie runsaasti aikaa, sillä paattini on toisella puolen niemen.
JUNKKA. Hyvä on.—Mutta oletko sinä tulossa vai lähdössä, kun seisot niin juhlallisesti?
VARJAKKA. Kapteeni Ramberg lähetti käskyn tulla huvimajalle. Kuului olevan tärkeä asia.
JUNKKA. Vai niin. Kai sinä sen jo olet saanut tietää, että sinut siirretään Patriaan?
VARJAKKA (hämmästyen). Patriaan? Siinäpä se nyt oli! Minut siis pantiin
Onneen vain valekapteeniksi, että saatiin siihen pestatuksi miehet.
JUNKKA. Mitä sinä puhut?
VARJAKKA. Heti alkuaankin sitä epäilin. Enkä minä yksin. Suureksi hämmästyksekseni ei pestauksessa ollut halukkaita lähtijöitä Onneen. Minun piti heitä kehoittamalla kehoittaa ja muutamia pyydelläkin.
JUNKKA. Niinkö?
VARJAKKA. Kun äsken tulin tänne, niin tanssisaliin astuessani tanssi katkesi kesken, ja kaikki minua katsomaan kuin olisin ollut joku renki tahi sälli, joka olin tullut häpäisemään heidän seuraansa. Ja hyvin uhkaavasti vaadittiin minulta suora vastaus, olenko todella aikonut Onneen ja tulenko. Sanoin, että minä jo Onnessa asunkin. Nyt he saavat sen käsityksen, että olen alun pitäen heitä petkuttanut ja viimeiseen saakka koettanut salata, että heidän kapteenikseen tuleekin Onnen herra. Mutta minä en väisty Onnen herran tieltä kuin väkivallalla.
JUNKKA. Mutta ei Onnen herra tule sinun sijaasi, vaan entisen Toivon kapteeni. Ja hän, vaikka onkin juopottelija, on miesten suosima kuin harva.
EEVA päällystakki yllään ja liina päässä on tullut parvekkeelle ja äänen kuultuaan vetäytynyt takaisin jääden kuuntelemaan keskustelua.
VARJAKKA. Pelastettu!
JUNKKA. Siis onnea Patrian kapteenille!
VARJAKKA. Olkoon vain, mutta se ei kuulu minulle.
JUNKKA. Oletko pähkähullu! Saat paikkakunnan komeimman laivan ja hyvät tulot. Mikä on, ettei pojalle kelpaa nisuleipä?
VARJAKKA. Siinä on toukkia!
NEITSY JANNE (tulee parvekkeen kautta). Suokaa anteeksi, herra kapteeni Varjakka. Siellä huvimajalla sanottiin minulle: Passa ny, poikka, pääll', ett' kapteen Varrrjaga lekte häti ja otta se näitsi Eeva följiss'!
VARJAKKA. Sielläkö oli komesrootin rouvakin?
NEITSY JANNE. Jees. Ja mamselli kuin myös hevoset valjaissa vaunujen edessä.
JUNKKA. Janne, mene hakemaan Eeva tänne. Sano, että minä olen täällä ja odotan häntä.
EEVA putkahtaa sisälle.
NEITSY JANNE. Jees. (Menee parvekkeen kautta.)
VARJAKKA. Menettekö Eevan kanssa huvimajalle?
JUNKKA. Perhana! Oli onni, ettet sinä sinne ehtinyt hänen kanssaan. Olisit vienyt hänet suoraan krokotiilin kitaan. Se akka toimittaa Eevaa pojalleen täydellä touhulla. Sen vuoksihan minulle tuli tänne kiire. Käy sinä nyt siellä huvimajalla kuulemassa asiasi, sitten mennään paatilla kaupunkiin kaikin kolmen.