VARJAKKA. Eipä minullakaan ole halua lähteä suoraa päätä krokotiilin kitaan. Komesrootin rouvan ja Eliise mamsellin kanssa olen ajellut enemmän kuin kyllikseni vaunuilla. Siihen lystiin en enää lähde, olkoon Onnen herran asia mikä hyvänsä!
JUNKKA. No, nyt minä ymmärrän, miten maat makaavat. Minä vähän ihmettelinkin, minkä vuoksi komesrooti on peräytynyt aikeestaan myydä Patrian, josta hänelle on tarjottu hyvä hinta. Mutta silloin, poika, tämä laivajuttu on kiusallinen pulma. Sinä saat määräyksen Patriaan, mutta jos et mene kihloihin Eliisen kanssa, Patria myydään ja sinä kapteeni jäät kuivalle maalle.
VARJAKKA. Minä annan palttua kaikille ja lähden ulkomaan laivoihin vaikka matruusina.
JUNKKA. Ei, poika! Se ei sovi suunnitelmiini. Emmekä anna nyt akalle valtaa. Olisimme huonoja miehiä. Näytetään hänelle pitkä nenä.
VARJAKKA. Millä tavoin?
JUNKKA. Teemme pienen kepposen hänelle. Et mene ottamaan määräystä Patriaan ja muutat Onnen lähdön aamuvarhaiseksi. Ilmoita täällä nyt, että tunnin kuluessa aamurummusta pitää jokaisen olla rannassa. Ja Onni on kaukana merellä siihen, kun muori herää. Hän menee komesrootin luo ja huutaa: Perkkule! Se Varrjaga olla yks vinkkuli mees!
VARJAKKA. Entäs komesrooti?
JUNKKA. Komesrooti on mielissään ja enemmänkin. Hän menee makasiinin
ylisille istumaan ja nauraa vesissä silmin lyöden kättä polveensa.
Tällaisia onnellisia hetkiä hänellä kuuluu joskus olevan elämässään.—
Mene saliin ilmoittamaan asia heti.
VARJAKKA. Sen teen, niin pääsen sitä pikemmin selvälle selälle omaan rauhaani. (Lähtee parvekkeen kautta.)
JUNKKA (huutaen jälkeen). Ja käske heidän lopettaa lystinsä ja mennä yöpuulle, kun lähtö on niin varhainen. (Yksinään.) Saakohan tuo poika toimitetuksi tätä asiaa? Parasta, että lähden minäkin sinne varmuudeksi. (Vetää takin ylleen.) Kun ei vain komesrootin Ville sattuisi tulemaan tänne.—Oih, minun jalkojani. Tuntuu kuin ne olisivat yläpäästään irti ja alapäästään kiinni.
NEITSY JANNE (tulee parvekkeen kautta sadetakki yllään). Antakaa anteeksi, herra kapteeni, että Janne on nyt hutikassa. Mutta niinkuin kapteeni tietää, ei monta kertaa lähdetä merelle ensi kertaa.
JUNKKA. Missä Eeva?
NEITSY JANNE. Hän tulee tuossa. (Lähtee perälle päin.)
EEVA (tulee parvekkeen kautta). Setä! Mitä te täällä?
JUNKKA. On muuan tärkeä asia. Mutta minun pitää ensin käydä tuolla sisällä. (Menee parvekkeen kautta.)
EEVA (yksikseen). Ei, setä hyvä! Ei minua viedä huvimajalle! (Yrittää kulmikkopenkille päin.)
ONNEN HERRA (tulee kiireesti maantietä vasemmalta ja vihaisesti huutaa
Neitsy Jannelle). Ethän sinä, jeeveli, passannutkaan päälle!
NEITSY JANNE. Jees. Neitsy Eeva on tallella. (Huitoo kädellään etualalle päin. Palaa sitten takaisin ja menee istumaan etumaiselle sohvalle.)
EEVA. Nyt minä olen kuin porsas pussissa!
ONNEN HERRA (rientää Eevan luo). Jannen piti tuoda terveisiä, että Eeva tulee kapteeni Varjakan kanssa. Se matruusi kävi huvimajalla ja sanoi, että kapteeni Varjakka on täällä. Valehteliko hän?
EEVA. Kapteeni Varjakka on tuolla salissa. Menkää sinne.
ONNEN HERRA. Eeva odottaa tässä sen aikaa, kun minä käyn kapteeni
Varjakan käskemässä. Mennään sitten kaikin yhdessä.
EEVA. Minä menen sillä aikaa.
ONNEN HERRA. Niin tosiaan. Eeva menee edeltäpäin. (Menee parvekkeen kautta.)
EEVA (kiiruhtaa Neitsy Jannen luo). Janne, mitä te siinä teette?
NEITSY JANNE. Minua itkettää ja nukuttaa.
EEVA. Menkää kotia nukkumaan ja huomenaamulla pyytämään anteeksi Hilma Pollarilta, jota aivan syyttömästi loukkasitte niin pahasti, että hän itki.
NEITSY JANNE. Voi sentään! (Lähtee perälle päin, kääntyy.) Itkikö
Hilma?
EEVA. Itki, itki!
NEITSY JANNE. Se Sihvonen siis hihitti valetta, että Karihaara! Minä olin tyhmä! (Kiiruhtaa maantielle kääntyen vasempaan.)
JUNKKA ja ONNEN HERRA tulevat parvekkeelle.
JUNKKA. Kyllä, kyllä, mutta kapteeni Varjakalla on siellä nyt vähän asiaa puhuttavana.
ONNEN HERRA. No, farbruur Junkka sanoo terveisiä kapteeni Varjakalle ja tulee hänen kanssaan. Minä menen edeltäpäin.
EEVA heidän äänensä kuultuaan tyrmistyy, mutta heti tointuu ja pukee ylleen Varjakan sadetakin, vetäen sen päähineen päänsä yli ja istuutuu sohvalle heittäytyen maata pöytää vasten.
JUNKKA. Kyllä me tulemme, kun joudumme. Meillä on vähän asioita. Mene sinä vain edeltäpäin.
Kuuluu kova hurraahuuto.
ONNEN HERRA. Mitä ne hurrasivat? Mennäänpä kuuntelemaan.
JUNKKA. Meripojat hurraavat aina. Se kuuluu heidän tapoihinsa ja luontoon. Tiedäthän sinä sen, merikapteeni. (Tarttuu Onnen herran käsikoukkuun ja taluttaa hänet puistikkoon.)
Hurraa, me Suomen meripoiat,
Meillä luonto raitis ain!
ONNEN HERRA. Farbruur Junkka on hauskalla tuulella.
JUNKKA. Täytyyhän minun olla.—Mutta minne Eeva on mennyt?
ONNEN HERRA. Eeva on jo menossa huvimajalle.
JUNKKA. Mene sinä hänen jälkeensä. Ja odottakaa minua maantiellä. Minä menen sanomaan kapteeni Varjakalle, että hänkin tietää. Odottakaa minua, minä tulen heti. (Menee sisälle.)
ONNEN HERRA menee maantielle, jossa pysähtyy katselemaan oikealle ja vasemmalle.
EEVA viskaa Junkan hatun ja kepin keskipihalle, kaataa pöydän ja sohvan ja heittäytyy maata kentälle.
JUNKKA (tulee kiireesti parvekkeen kautta). Perhanan poika! Viskannut minun hattuni ja keppini tuonne. (Kiiruhtaa kokoamaan tavaransa. Häristää kepillään.) Kiitä onneasi, että minulla on niin kiire, etten jouda sinua siitä purraamaan! (Rientää maantielle kääntyen vasempaan Onnen herran jälkeen.)
EEVA riisuu sadetakin, jonka napinläpeen pistää kukan rinnastaan, heittää sadetakin kaatuneelle sohvalle, juoksee kulmikkopenkille, nostaa pöydän aidan viereen, nousee penkiltä pöydälle ja siitä hyppää yli aidan.
Kuuluu kuorolaulua:
Hurraa, me Suomen meripoiat,
Meillä ilo ompi aina eikä surut meitä paina,
Hurraa, me Suomen meripoiat,
Meillä luonto raitis ain!
Poismenevää tanssiväkeä kulkee maantietä oikealta vasemmalle, joitakin puistikon läpi maantielle. Laulavat kuorossa:
Ja tuon nuoren meripoian mieli
Se maalla ailehtii kuin meri lainehtii.
Ja tuon nuoren meripoian mieli
On kuin aalto Atlantin.
Hurraa, me Suomen meripoiat,
Meillä ilo ompi aina eikä surut meitä paina,
Hurraa, me Suomen meripoiat,
Meillä luonto raitis ain!
Laulua kuuluu loittonevasti kuoleutuen vähitellen.
ANNA ja ELVIIRA vielä laulun kestäessä tulevat parvekkeen kautta.
ANNA (pysähtyen). Minne se Oskari jäi?
ELVIIRA. Jäi puhelemaan Varjakan kanssa.
ANNA. Jäi vissiin vielä tarkemmin tiedustelemaan Varjakalta. Oskari ei ottanut uskoakseen, että Varjakka sittenkään lähtee Onnella.
ELVIIRA. Varjakka lähtee morsiamineen. Uskotko?
ANNA. Minä en usko enää rahtuakaan sitä puhetta, että Varjakka ja Eliise ovat kihloissa. Karihaaran Jooseppi oli oikeassa: Varjakka rakastaa Eevaa.
ELVIIRA. Entäs Karihaaran Jooseppi?
ANNA. Sitä en tiedä. Mutta sen voin sinulle varmasti sanoa, ettei Jooseppi sinusta välitä. Sanon sen sinulle sen vuoksi, ettet turhaan toivoisi ja pyörisi hänen edessään.
ELVIIRA. No kuka se on sitten se vesien päällä kulkeva nuorukainen, jonka sydämen minä valtaan?
ANNA. Minultako sinä sitä kysyt? Amaaliahan sitä on sinulle povannut.
Ja eilen illallahan sinä puhuit Sihvosesta.
ELVIIRA. Mutta Hilma Pollari rakastaa Sihvosta.
ANNA. Niinhän kerroit Amaalian povanneenkin, että eräs toinen naishenkilö on kiinnittänyt rakkautensa siihen nuorukaiseen.
(Menevät maantielle kääntyen vasempaan.)
LETTO tullen parvekkeen kautta seuraa Annaa ja Elviiraa.
VARJAKKA (tulee parvekkeen kautta, yksinään). Mitähän se ukki oikein supatti korvaani? Mitä täällä on tapahtunut?
JUNKKA (tulee maantieltä vasemmalta puistikkoon). Siinä se nyt oli?
VARJAKKA. Mistä oikeastaan on kysymys?
JUNKKA. Eeva on huvimajalla.
VARJAKKA. Hakekaa pois!
JUNKKA. Helppo sanoa. Mutta ei ole hauska mennä sinne ja ruveta tappelemaan kuin markkinoilla.
VARJAKKA. Minä menen ja kopon Eevan syliini ja kannan tänne luoksenne.
Se käy melutta ja näppärästi.
JUNKKA. Se on sukkela keino. Silloin on asia lyhyellä selvä.
VARJAKKA. Siis teidän käskyllänne?
JUNKKA (kummastuen). Mitä? Pitääkö siihen olla minun käskyni?
VARJAKKA. Eihän siihen muuten ole oikeutta minulla, syrjäisellä.
JUNKKA. Syrjäisellä? Vai niin. Silloin on eri asia. (Istuutuu.) Minä siis olen erehtynyt.
VARJAKKA. Mitä tarkoitatte?
JUNKKA. Itselleni minun on helppo erehdystäni puolustaa. Minulle rakas vainaja laski Eevan muutamien vuorokausien vanhana käsivarsilleni, jättäen hänet huostaani hartailla rukouksilla ja täydellä luottamuksella. Eeva on kasvanut kiinni sydämeeni. Hän on silmäteräni. Hänen onnensa on minulle kalliimpi kuin oma henkeni. Sen vuoksi olin herkkä uskomaan sitä, mitä hänelle hartaasti toivoin. Uskoin, ettet ole Eevalle syrjäinen.
VARJAKKA. En ole osannut aavistaa, että sellaista olette toivonut, niin hyväntekijäni kuin olettekin. Melkein olen pelännyt päinvastaista, kun ette koskaan ole minulle sanallakaan maininnut Eevasta. Ette kertaakaan edes hänen nimeään maininnut.
JUNKKA. Olen tahallani karttanut, etten mitenkään häiritsisi sydämesi vapautta. Sydämenasia on minusta arin asia maailmassa. Ja kuitenkin olen nyt touhunnut päättömästi ja hypännyt yli reilingin.
VARJAKKA. Ette toki.
JUNKKA. Minä tunnustan, että vähintäkään harkitsematta olen asian pitänyt sinun puolestasi aivan selvänä. Niin selvänä, että kun komesrootin rouva minulta kosi Eevaa pojalleen, oli suustani lipsahtaa, että Eeva ja sinä olette kihloissa. Tätä voima-asetta esti minut käyttämästä vain se, että pelkäsin sen jotenkin vaikuttavan sinun laiva-asioihisi.
VARJAKKA. Eeva on ollut minulle kaikki kaikessa, sydämeni ainainen asukas, ajatusteni kompassi, elämäni, toiveitteni kirkas tähti.
JUNKKA. Sinä rakastat Eevaa! Minkä vuoksi sitten odotat käskyä?
VARJAKKA. Minä en ole Eevan sydämen valtias.
JUNKKA. Mies hoi, sinullahan jo sunnuntaina oli taskussasi todistus siitä, että hän sinua rakastaa: hänen pikkuliinansa.
VARJAKKA. Ei se ole Eevan.
JUNKKA. Se on Eevan. Sellaisia pikkuliinoja ei ole koko maapallolla muilla kuin Eevalla. Siitä on vuosia niin paljon kuin Eevalla on ikää, kun minä niitä pikkuliinoja toin puoli tusinaa tarkoittaen tuliaisiksi toiselle Eevalle, tämän Eevan äidille. Minä en niitä ottanut suuresta kasasta, vaan ne olivat ainuvia laatuaan. Minä sen pikkuliinan tunsin heti ensimäisellä silmäyksellä eilen.
VARJAKKA. Minä luulin, että se on sen mamsellin. (Menee katsomaan aidan takaa.)
JUNKKA. Mitä sinä sieltä haet?
VARJAKKA. Minä viskasin sen tänne.—Ei sitä näy enää.
JUNKKA. Onko teillä Eevan kanssa ollut kohtaus?
VARJAKKA. On.
JUNKKA. Miten se päättyi?
VARJAKKA. Eeva rakastaa toista.
JUNKKA. Ei Eeva ole voinut niin sanoa.
VARJAKKA. Ei hän sanonut. Mutta siihen päätökseen olen tullut. En muuten voi selittää sitä hänen toista katsettaan.
JUNKKA. Onko hänellä niitä kaksi? Sehän on hyvä merkki. Jos kysyisit Karihaaran Joosepilta, niin hän selittäisi näin: Toinen katse on »tykövetoa» ja toinen »kiinnipitoa», joita kumpaakin pitää tytöllä olla, mutta joita Jooseppi on tavannut harvalla.
VARJAKKA. Hän on tavannut Eevalla, näytti tavanneen jo eilen ensi näkemällä Pasanterin pihalla, ennenkuin minä tapasin Eevaa.
JUNKKA. Jooseppiko siis se toinen, jota Eeva rakastaa? Mutta Jooseppi eilen heti, kun Eeva ja sinä tervehditte toisianne, kuiskasi minun korvaani, että teitä ensi sunnuntaina kuulutetaan. Ja Jooseppi on miesten mies, sellainen ettei tapaa kuin yhden tuhannesta. Nämä ovat sinun omat sanasi hänestä. Samoin kuin se on minunkin uskoni.
VARJAKKA. Se ei suinkaan estä Eevaa rakastumasta Jooseppiin, vaan päinvastoin. Eikö niin?
JUNKKA. Niinpä vain. Mutta mitä syytä sinulla on uskoa, että Eeva on häneen rakastunut? Sekö, että hän oli Joosepin kanssa täällä tanssiaisissa?
VARJAKKA. Niin, sekin. Ja juuri se osoittaa, ettei hän minusta välitä.
JUNKKA. Oliko Eevalla ja sinulla ennestään puhutut välit?
Kirjeellisesti?
VARJAKKA. Ei.
JUNKKA. Miten silloin voit vaatia, että Eevan olisi pitänyt istua kököttää kotona ja odottaa kuin kahvikuppi prikalla ottajaa? Eeva ei ole niitä tyttöjä.
VARJAKKA. Eeva tiesi, että tämä on ainoa päivä, jolloin minulla oli tilaisuus häntä tavata.
JUNKKA. Eihän Eeva ole ollut täällä koko päivää.
VARJAKKA (yht'äkkisesti). Nyt minä ymmärrän. Eeva varmaan on nähnyt minut komesrootin rouvan ja mamsellin kanssa vaunuissa. Minua kun kyörättiin ympäri kaupunkia! Ja kun hän eilen Pasanterin pihalla on ollut minua niin lähellä, että sai pikkuliinan vaihtaa, niin hän myös kuuli Joosepin puheet rootien ja raatien tyttäristä ja Eliise mamsellista. Minun asiani on mennyttä.
JUNKKA (kuin itsekseen). Voipipa silloin niin olla. Ja ehkäpä Karihaara
Eevaa miellyttää. Hyvin mahdollista.
VARJAKKA (menee ottamaan sadetakkinsa; itsekseen, hämmästyneenä). Kukka minun sadetakissani! Sama kukka, joka Eevalla oli rinnassa.
ONNEN HERRA (tulee kiireellä maantietä vasemmalta puistikkoon). Ei Eeva ollut huvimajalla!
VARJAKKA. Eikö hän sinne mennyt kapteeni Rambergin kanssa?
JUNKKA. Hän oli lähtenyt sillä aikaa, kun Ville ja minä olimme tuolla salissa.
VARJAKKA. Silloin on aivan eri asia! Hän on lähtenyt Rantalan kautta kotiaan.
ONNEN HERRA. Mutta Rantalaan poikkeaa tie meidän huvimajan kohdalta, eivätkä mamma ja Eliise ole nähneet Eevan tulevan maantietä, vaikka he ovat olleet koko ajan maantiellä promineeraamassa.
VARJAKKA. Eeva on mennyt täältä Rantalaan oikotietä.
ONNEN HERRA. Farbruur Junkka. Minä olen täällä käynyt Eevaa kosimassa.
JUNKKA. Vai niin. Mutta hänellä taitaa olla toinenkin kosija. Muuan matruusi.
ONNEN HERRA. Hän ei saa Eevaa kosia.
JUNKKA. Minkä vuoksi ei hän saisi? Tietysti hänellä on oikeus niinkuin muillakin.
ONNEN HERRA (ottaa taskukirjansa ja lukee). Sunnuntaina se 15 päivä tätä kuluvaa kuuta tehtiin Pasanderin pihalla seuraava sopimus kuin alla on selitetty. Jos neitsy Eeva Ruskoranta ei lähde tanssiaisiin sen muutaman matruusin kanssa, jota Joosepiksi kutsutaan, niin merkitsee se, että tämä matruusi Jooseppi saa tulla neitsy Eevaa kosimaan, mutta jos neitsy Eeva lähtee tanssiaisiin sen miehen kanssa, niin merkitsee se, että tämä edellä usein mainittu mies Jooseppi ei saa kosia neitsy Eevaa, vaan minä allekirjoittanut kapteeni saan tulla neitsy Eevaa kosimaan tanssiaisten aikana. Ja läsnä olivat todistajina puosmanni Pasander sekä hänen sisarensa poika, joka myös on ollut matruusina Patriassa, samoin kuin kaksi naisihmistä, nimittäin neitsy Elviira Parhiala ja toinen vaimonpuoli Anna Vasala, joka hyvin luultavasti myöskin oli neitsy. O. W. Ramberg. Merikapteeni.
VARJAKKA. Sepä mainio protokolla! Kiitoksia, kapteeni Ramberg!
JUNKKA (Varjakalle merkitsevästi). Ei ole siis Joosepilla oikeutta kosia.
VARJAKKA. Ei ole. Mutta minulla on!
ONNEN HERRA. Aikooko kapteeni Varjakka kosia neitsy Eevaa?
VARJAKKA. Aion. Ja minä jo yritinkin, mutta keskeysi. Mitä määräyksiä kapteenilla on minulle komesrootilta? Siirretäänkö minut Patriaan?
ONNEN HERRA. Ei, ei, ei. Ei ole enää mitään muita määräyksiä kuin että kapteeni Varjakan on lähdettävä huomenna puolenpäivän aikaan, niinkuin on ollut puhe.
JUNKKA. Eikö saa lähteä jo varemmin?
ONNEN HERRA. Sitä parempi, mutta viimeistään puolenpäivän aikaan.
Farbruur Junkka on hyvä ja menee huvimajalle, minä käyn Rantalassa.
JUNKKA. Mitä sinä Rantalassa teet?
ONNEN HERRA. Minä olen siellä nähnyt hyvin korean kukon.
JUNKKA. Paistiksiko? Pitääkö se olla korea? Ei suinkaan sitä höyhenineen syödä?
ONNEN HERRA. Ei paistiksi, vaan oikeaksi kukoksi.—Mistä se menee oikotie Rantalaan?
VARJAKKA. Tuosta näkyy Eeva menneen, missä on pöytä aidan vieressä.
Siitä yli aidan.
JUNKKA. Tuota tiheää metsääkö hän on lähtenyt kahlomaan. Sinne hän on voinut eksyäkin. Meidän pitää lähteä heti ottamaan selko.
ONNEN HERRA. Ei tarvitse, sillä minähän menen Rantalaan, minä otan samalla selon. (Kiiruhtaa aidan yli. Toiselta puolen aitaa.) Farbruur menee huvimajalle. Minä tulen sinne pian.
JUNKKA. Kuule, Yrjö. Valehtelitko sinä tuolle Villelle?
VARJAKKA. En. Eeva aikoi lähteä tuota tietä. Tästä on puolikymmentä kaapelinmittaa Rantalaan. Siitä hän on ottanut soutajan lahden yli. Hän on pian kaupungissa.
JUNKKA. No, hyvä on. Tämähän päättyi mainiosti.
VARJAKKA. Ei ole päättynyt mainiosti.
JUNKKA. Vieläkö sinä epäilet, ettei hän sinua rakasta?
VARJAKKA. Mutta minä olen väärinkäsityksestä, ymmärtämättömyydessäni, typeryydessäni Eevaa niin syvästi loukannut, että jollemme tapaa toisiamme ennen lähtöäni, on kaikki hukassa. Ja kuitenkin välimme voisi selvitä yhdellä sanalla ja sanattakin, kun vain saisimme nähdä toisemme.
JUNKKA. Tapaattehan te toki toisenne vielä. Eihän Onnen nyt ole pakko lähteä mereen kuin vasta puolenpäivän aikaan.
VARJAKKA. Mutta Eeva aikoi matkustaa jo tänä iltana maalle.
JUNKKA. Hänen matkansa pitää saada estetyksi. Minä lähden komesrootilaisten vaunuissa.
VARJAKKA. Siihen kuin te huvimajalta vihdoin viimein ehditte taipaleelle, on Eeva jo maantiellä. Mutta lähtekää Rantalan kautta. Siitä poikki lahden on lyhyt matka.
JUNKKA. Miten minä näillä jaloilla rämpimään tuota metsää? Se on mahdottomuus.
VARJAKKA. Minä kyyditsen teitä maantietä Rantalaan. Tuolla krouvin pihalla huomasin pienet käsikärryt. Niillä rullaan teidät kuin pumpulipaalin.
JUNKKA. Mutta kuule! Hei Lotalla on hevonen päättäen siitä, että näin hänen tänään miehineen ajelevan kaupungissa. Mennään tiedustelemaan.
Vasemmalta kuuluu etäinen huhuilu.
JUNKKA. Mikä se on tuo huuto? Minä olin äskenkin kuulevinani.
Huuto uudistuu.
JUNKKA. Kuule!
VARJAKKA. Kapteeni Rambergin ääni.
JUNKKA. Eihän vain se tyttö ole eksynyt.
Kuuluu naisäänen huhuilu.
JUNKKA. Kuulitko? Naisen ääni! (Vastaten huutoon.) Ohooi! Tänne näin!
Tänne, ohooi!
VARJAKKA purskahtaa nauramaan.
JUNKKA. Minä sanon sinulle, poika, että minulla on tuska ja hätä siitä tytöstä!
VARJAKKA. Mutta tuo huuto, johon vastasitte, oli krokotiilin ääni.
JUNKKA. Komesrootin rouvako? En kaipaa!
HEI LOTTA (tulee parvekkeen kautta). Mikä täällä huutaa? Ketä täällä vielä on? Sun sumperi! Kapteeni Junkka! Siitäpä on aikaa, kun minä teitä olen nähnyt. Onpa lysti, että vielä kerran elämässäni pääsin puheille oikean miehen kanssa. Nyt se puhe sujuukin. Ja saan kuulla oikeita Itä-Intian uutisia ja asioita. Se mies se sitten reissaa. Mutta eipä vain löydä toista puoliskoaan. Eikö siellä Itä-Intiassakaan ollut sopivan värisiä naisia? Minkähän värinen sen pitäisi teille olla, hohhoh, se olisi soma kuulla ja vielä somempi nähdä, hohhohhoh—
JUNKKA. Hei Lotta—
HEI LOTTA. No sanokaahan, ja ihmeekseni minä kuuntelen. Sillä ette osaa enää sen väristä mainita, jota ette ole nähnyt. Teidän on pitänyt jo nähdä kaikenkarvaisia—
JUNKKA. Hei Lotta! On aivan samantekevä, minkä karvainen se on ja vaikka olisi karvatonkin, kunhan sillä pääsee kaupunkiin.
HEI LOTTA. Häh?—Sus siunatkoon!
JUNKKA. Onko teillä hevonen?
HEI LOTTA. Sus siunatkoon!—Onhan meillä hevonen ja hyvä onkin. Mutta miten on teidän päävärkkinne, kapteeni?
JUNKKA. Minun päävärkkini käy huonosti, jos ei Hei Lotan Nestori lähde minua kyytiin kaupunkiin sen tuhannella kiireellä.
HEI LOTTA. Sus siunatkoon! Mutta kun Nestori ei ole kotona, hän on—
JUNKKA. Hei Lotta, ei tarvitakaan kyytimiestä, minä osaan itse ajaa ja kaupungista panen jonkun tuomaan takaisin hevosenne.
HEI LOTTA. Eei, hyvä kapteeni, meidän Polle tarvitse tuojaa kaupungista. Se on tullut sieltä yksinään monta kertaa. Jo hyvän matkan päässä se hirnuu, että nyt hän tulee. Uskotteko, kapteenit, että meidän Polle kävi kerran aivan ypöyksin hakemassa kaupungista olutkuorman. Se nähkääs kävi niin—
JUNKKA. Hei Lotta, osaako Polle itse valjastaakin itsensä?
HEI LOTTA. Sus siunatkoon!
JUNKKA. Kyllä minä vielä jotenkin osaan. Pääasia on, että hevosen häntäpuoli tulee ajajaan päin. Eikö niin? (Menee kiireesti parvekkeen kautta.)
HEI LOTTA (lyö molemmin käsin Varjakan olkapäihin aivan kuin nojatakseen häneen nauraessaan makeasti). Hohhohhoh, se onkin kumma, ettei herrasväelle valjasteta hevosta toisin päin, varsinkin kun niitä on kaksi yhtä aikaa, niinkuin teilläkin oli päivällä. Sanon minä, hohtimet ja muut värkit, että siinä piti olla prytinä ja prätinä, ja ankara meno ja paha siivo! Lykkyä tykö vain, kapteeni. Hohhoh.—Mutta minne se Junkan kapteeni katosi?
VARJAKKA. Hän meni valjastamaan hevosta. Ettekö lähde auttamaan?
HEI LOTTA. Mutta eihän meidän Polle ole kotona. Se on kaupungissa. Nestori on sillä joka toinen viikko tekemässä kyytejä kievarille, ja tällä viikolla on hänen kyytivuoronsa—
ONNEN HERRAN hoilaus kuuluu aivan läheltä. VARJAKKA syöksyy parvekkeen kautta.
HEI LOTTA (huutaen jälkeen). Pelkääkö nuori kapteeni mullikkaa korkean aidan takanakin? Hohhohhoh. (Yksikseen.) Taisi luulla piruksi. Hohhohhoh. (Yrittää lähtemään parvekkeen kautta.)
ONNEN HERRA (näkymättömissä aidan takana). Hoi, ihminen, elkää menkö!
HEI LOTTA. Sus siunatkoon! Puhuva mullikka!
ONNEN HERRA. Mikä tämä talo on?
HEI LOTTA. Mitä se sitten sinua liikuttaa, mullikka?
ONNEN HERRA. Minun pitäisi saada korea kukko.
HEI LOTTA. Sus siunatkoon! (Yrittää lähtemään.)
ONNEN HERRA. Ihminen, ihminen, ei saa mennä!
HEI LOTTA. Minä teen ristinmerkin tähän maahan ja sen takaa kysyn sinulta: Mikä olet sinä?
ONNEN HERRA. Minä olen kapteeni Ramberg.
HEI LOTTA. Sus siunatkoon, kapteeni Ramberg!
VARJAKKA vetää pienissä käsikärryissä JUNKKAA maantietä oikealta vasemmalle.
HEI LOTTA. Ja tuolla toinen kapteeni vetää kolmatta kapteenia käsikärryissä. Niin paljon kapteeneita ja kaikki hulluttelevat. Mitä tämä meno merkitsee?
Kuuluu vasemmalta naisen ääni huhuilevan.
HEI LOTTA. Varmaankin jossakin merellä suuri laiva förliisaa.
ONNEN HERRA (joka on kiivennyt aidan yli, vastaa huhuiluun). Ohooi!
Onko se Eeva? Täällä on Rantala! Ohooi! (Hei Lotalle.) Onko tämä
Rantala?
HEI LOTTA. Sus siunatkoon! Rantalahan on tuolla päin, selkänne takana.
ONNEN HERRA. Siellähän on Ilolan krouvi. (Katselee ympärilleen.)
HEI LOTTA. Nyt on Hei Lotan päävärkki aivan pilalla.
ONNEN HERRA (kuin itsekseen ihmetellen.) On ihmeellistä.
HEI LOTTA. Enkä minä kuitenkaan ole juonut niin paljon kuin ennen. Mutta kai sitä vanhempana ei enää niin paljoa kestä. Ja se on surkeaa ja surullista, että ihmisen vanhetessaan pitää kasvaa alaspäin kuin lehmän häntä.
Esirippu.
KOLMAS NÄYTÖS.
Kaupungin rantasilta toriaukkoineen. Vasemmalla puisto, sen edessä perällä kulmikas suojuskatos, etualalla puutarhasohva. Oikealla makasiinirakennuksia, perimäisenä pakkahuoneen pääty. Perällä pollareilla varustettu rantasilta. Keskellä toriaukkoa lyhtypylväs, jota vasten on tikapuut pystyssä. Taustassa näkyy meri saarineen ja niemineen, jonka takaa näkyy laivain mastoja.
Aamuruskosta punertava taivas.
NEITSY JANNE (tulee vasemmalta kantaen olallaan merimiesarkkua, jonka laskee lyhtypylvään juurelle ja menee sitten laiturille katselemaan). Siinä Onnen isopaatti odottaa miehiään. (Nojautuen pollariin laulaa:)
Ei taloni rakettu tantereelle
Vierelle kukkaisan tien,
Vaan aukeilla aalloilla, korkeilla kuohuilla
Keinuu mun majani pien'.
Siell' vaivat on vainen mun tuttavina,
Hauta ain avoinna työss',
Käy polkuni köysillä tuiskussa,
myrskyssä päivin ja synkässä yöss'.
Pien' tähtönen kaukana koillisessa
Yli aaltoin vilkkunsa luo,
Se rakkailta rannoilta, kultani kummuilta
Kaihooni terveiset tuo.
PASANTERI (tulee oikealta työntäen käsikärryissä pärevasua). Hyvää huomenta, Janne. Sinä olet ensimäisenä paikallasi.
NEITSY JANNE. Toin arkkuni valmiiksi, kun minun pitää vielä käyttää aamurumpu. Uusi rumpari on sairaana, ja Romppaisen ukko oli mennyt kalalle, niin tulivat minua pyytämään. Taitaa pian alkaa ollakin aamurummun aika. (Menee vasempaan.)
PASANTERI (kantaa vasun laiturilta alas, nousee hetkisen kuluttua ja yrittää kärryineen oikealle, mutta pysähtyy katsellen vasemmalle). Junkka tänne astelee. Mitä hän täällä näin varhain tekee?
JUNKKA (tulee vasemmalta). Huomenta, puosu. Kenen tavaroita sinä tuot?
PASANTERI. Toin Onnen kapteenille herkkuja. Vasullisen jokapäiväistä leipää. Muori oli saanut päähänsä, että meidän leipä on muka herkkua Yrjölle. Samalla tulin Yrjön kortteeritalon ohi aikoen ottaa kärryilleni hänen tavaransa, mutta koko talo nukkui täydessä rauhassa.
JUNKKA. Yrjö on jo eilen tavaroineen muuttanut laivaan. Siellä hän on ollut yötäkin. Meidän oli puhe tavata täällä aamurummun aikaan. Minä näet lupasin hänelle tuoda ilosanoman.
PASANTERI. Vai niin. Mutta mikäs se oli se eilinen ilosanoma, jonka lupasit ilmoittaa tänään muorille ja minulle? Eikö sitä jo saa kuulla?
JUNKKA. Olipa hyvä, etten sitä eilen sanonut. Olisin tullut luvanneeksi liikaa, Eevan ja Yrjön häitä jo tänä kesänä. Mutta täytyykin tyytyä vähempään, kihlajaisiin.
PASANTERI. Olipa sitä iloa aluksi siinäkin. Mutta kuinka ja koska se tapahtuu, kun Onnen lähtö on muutettu näin aamuvarhaiseksi?
JUNKKA. Onni ei silti nosta ankkuriaan ennen kuin puolenpäivän aikaan.
Sitä ennen käymme laivassa me, Eevat, Junkat, Rajalinskat, Pasanterit
ja hänen muorikultansa, siis hela herskapi, syömässä laivahernettä.
Eikö tule vesi suuhusi?
PASANTERI. Mutta morsianhan on lähdössä matkalle, sinne veljesi pappilaan. Olisi jo eilen illalla matkustanut, jos ei kyytihevonen karannut portilta.
JUNKKA (nauraa). Juuri sitä ilosanomaahan olen tuomassa Yrjölle.
PASANTERI. Eivätkö heidän välinsä ole oikein selvillä?
JUNKKA. Hyvä ei tule koskaan vähällä valmiiksi.
PASANTERI. Mitenkä sitten kihlajaiset, kun kuulin Eevan eilen illalla Hei Lotan Nestorin kanssa tekevän sopimuksen, että lähtevät taipaleelle heti aamurummulta.
JUNKKA. Elä hiidessä! Minun pitää lähteä taas estämään Eevaa matkalta.
Jää sinä tänne odottamaan Yrjöä ja käske hänen heti tulla sinne
Rajalinskan luo.
PASANTERI. Mitähän tietä Yrjö tulee?
JUNKKA. Hän tulee Rantalasta poikki lahden.
PASANTERI. Katsotaanpa, olisiko hän jo tulossa lahdella. (Menee katselemaan oikealle makasiinien välitse.)
Rummunpärinä alkaa kuulua ensin lähempää, sitten loitoten.
JUNKKA. Joko se tuokin alkoi päristä. Nyt tuli kiire. Kyllä tämä maalla olo on surkeaa, kun aina vain pitää kävellä ja juosta.
PASANTERI. Ei näy muuta kuin yksinäinen soutaja, uistimenvetäjä tahi mikä lie. (Vetäytyy kiireesti rakennuksen suojaan.) Kuule! Eeva kulkee tuolla rantoja pitkin. Tulee tännepäin.
JUNKKA. Eevako? (Menee Pasanterin luo kurkistelemaan.) On kuin onkin Eeva. (Vetäytyy takaisin tuoden Pasanterin mukanaan.) Tule pois. Ja lähde sinä nyt kärryinesi, minä jään tänne. Minä pidättelen Eevaa, kunnes Yrjö tulee, sinä toimita Hei Lotan Nestori hevosineen tiehensä ja käske hänen tulla perimään minulta palkka eilisestä koirankuristanikin, kun päästin Pollen karkuun.
PASANTERI. Sinäkö sen teit? Hei Lotan Nestori sanoikin, ettei Polle ollut voinut mitenkään saada sellaista solmua auki, vaan joku pojan viikari oli siinä löytänyt itselleen mieluisen työpaikan.
JUNKKA. Jos pojilla on kepposistaan niin suuri ilo kuin minulla oli, niin enkeleillä ei ole niin lysti kuin pojanviikareilla.
PASANTERI (ottaa kärrynsä). Mutta jos ei Eeva tulekaan tänne, vaan kääntyy takaisin kotiaan, niin minä en osaa mitään tehdä.
JUNKKA (saattaen Pasanteria oikealle). Tänne hän tulee, siitä olen varma. Hän on valinnut sellaisen ajan, ettei ole Yrjöä eikä muita. Hurskas rukoilee yksin kammiossaan.
PASANTERI. Sellaiseksi olen minäkin huomannut Eevan, ettei hän laske syrjäistä kurkistelemaan sydänkammioonsa. (Menee oikealle.)
JUNKKA (kurkistellen makasiinien lomitse oikealle). Tuossahan hän jo tuleekin. Mahtaa olla tyttöparalla sydämessä tuska. (Vetäytyy piiloon makasiinien suojaan.)
EEVA tulee pakkahuoneen siltaa oikealta ja katseltuaan ympärilleen laskeutuu laiturilta portaita alas näkymättömiin.
JUNKKA hiipii laiturille kurkistelemaan alas pollarin suojasta. Hetkisen perästä peräytyy puistoon päin. Pyyhkien kyyneleitä silmistään menee puistoon.
EEVA (hetken kuluttua nousee laiturille ja jää seisomaan merelle päin, sitten käy istumaan penkille). Oi, kun saisin rauhassa itkeä. Se huojentaisi.
JUNKKA tulee puistosta perällä hyräillen ja muka huomaamatta Eevaa menee laiturille seisomaan katsellen merelle.
EEVA yrittää puikahtamaan puistoon, mutta pysähtyy äkkiä, pyyhkäisee silmänsä ja istuutuu.
JUNKKA (kuin itsekseen puhuen). Kaunis aamu. Mikähän tuuli tullee päiväksi?
EEVA (kääntyen selin Junkkaan päin ja katsellen taivaalle).
Uestnorthuest.
JUNKKA (kääntyen). Kas! Oletko sinä tuulen tietäjä?
EEVA (kääntyen). Melkolainen.
JUNKKA. Mutta tapanahan on sanoa hyvää huomentakin.
EEVA. Eikö lankea luonnostaan, että se sanoo ensin, joka toisen näkee ensimäisenä?
JUNKKA. Sinähän tuulta ennustit minun selkäni takana.
EEVA. Mutta tehän tulitte laulaen minun selkäni takaa.
JUNKKA. Laulaessani katselin toisaalle, tuonne merelle.
EEVA. Ja minä tuulta ennustaessani katselin taivaalle. Mutta toisakseen nuorempana: Hyvää huomenta, setä.
JUNKKA. Hyvää huomenta, lapseni. Kuule, minne sinä eilen katosit?
EEVA. Minulla oli kiire kotia, sillä aioin matkustaa maalle. Mutta muuan pojanviikari päästi kyytihevosen karkuun meidän portiltamme. Kyllä minä sen hänelle kostan.
JUNKKA. Jos sattuu syyttömään?
EEVA. Minäpä hänet hyvin tunnen. Näin, kun hän päästi Pollen irti ja evästi sitä kepillä lautasille. Hänellä oli samallainen keppi kuin sedällä ja yhtä komea partakin.
JUNKKA (yllätettynä). Minkä vuoksi et puhunut mitään, kun näit?
EEVA. Hän hiipi kiireellä seinänvierustaa tiehensä.
JUNKKA. Joka paikassa sinulla on silmät!—Miten sinä kostat?
EEVA. Siten, että lähden kuin lähdenkin maalle.
JUNKKA. Ja hän sen sinulle kostaa siten, että lähtee sinun mukanasi.
EEVA. Oikeinko totta? Silloin pyydän anteeksi pojanviikarilta. Luulin, että hän tahtoi minua estää lähtemästä muun asian vuoksi.
JUNKKA (hämillään). Muunko asian vuoksi? (Lähtee toiselle puolen näyttämöä, itsekseen.) Se poika, kun ei tule!
EEVA. Mitä asiaa teillä on Paavolle?
JUNKKA. Paavolleko?
EEVA. Ettekö odota sitä Rantalan huutolaispoikaa, joka soutaa kulkijoita tästä yli lahden? Vai ketä poikaa te sieltä tulevaksi odotatte?
JUNKKA. Niin, niin. Sitä Rantalan poikaahan minä odottelen. Minulta jäi eilen venekyyti maksamatta, kun ei ollut pientä rahaa.
EEVA. Eikö sen tärkeämpää asiaa?
JUNKKA. On minulla muutakin asiaa. (Katselee makasiinien lomitse.)
Tuleekin jo lähempänä kuin luulinkaan.
EEVA. Setä, sanokaa nyt, onko teillä tosi aikomus lähteä maalle?
JUNKKA.. Yhdestoista käsky kuuluu: Ei sinun pidä hätäilemän. (Katselee makasiinien lomitse.)
EEVA (itsekseen). Mitähän sanoisitte, jos minä jäisin tämäniltaisiin kihlajaisiin ja panisin toimeen sellaisen himphampun, että koko kaupunki nauraisi?
JUNKKA. Mitä sanoit?
EEVA. Että minua alkaa houkuttelevasti huvittaa teidän hommanne, setä.
JUNKKA. Voi, kuin olen siitä iloinen.
PAAVO (nuori poikanen, yllään paita ja väljät aikamiehen housut, tulee oikealta makasiinien välitse kantaen päänsä päällä kannellista pärekoppaa, pidelIen toisella kädellä koppaa ja toisella housujaan). Hyvää päivää!
JUNKKA. Päivää, poika!
PAAVO (katsellen ympärilleen). Se—tuota noin, mikä se onkaan—Onnen kapteeni, hän sanoi, että tänne tulee joku, joka ottaa tämän kopan.
JUNKKA. Kyllä minä sen otan huostaani. Mutta missä on kapteeni itse?
PAAVO. Hän meni Alakaakosta porsaan ostoon.
JUNKKA. Porsaan ostoon? Ja Alakaakosta!
PAAVO. Siellähän niitä toki on, kun kuului porsineen täyden tusinan. Ja sieltä hän saa lampaankin.
JUNKKA. Mitä se mies hulluttelee? Aikooko hän laittaa koko Noakin arkin!
EEVA (itsekseen). Tuossa kopassa on varmaankin se korea kukko!
JUNKKA. No, mitä siinä kopassa on?
Kukko kiekuu.
PAAVO. Se itse vastasi. Se sitten on juupeli viisas kukko!
JUNKKA. Perhana! Onnen herran korea kukko!
PAAVO. Korea se on, oikein korea. Mutta nyt se on märkä kuin uitettu kissa. Se juupeli karkasi kopastaan tuolla lahdella ja pudota maiskahti mereen. Minne tämä viisas ja korea kukko pannaan?
JUNKKA. Pane mihin tahdot. Ei kuulu minuun, vaikka löisit seinään.
EEVA. Mutta tehän aioitte ottaa sen huostaanne.
JUNKKA. Minä en ole Onnen herran kukon vartija!
PAAVO. Ei tätä nyt vartioida tarvitse, kun kopan kansi on sidottu. Siihen minun piti uhrata housunvyönaruni, josta minun oikeastaan pitäisi saada maksu.
JUNKKA. Maksuksi syö koko kukko, suolineen, sorkkineen.
PAAVO. Kuka tämän sitten ottaa? Tuo neitsykö?
EEVA. En huoli. (Menee rannalle seisomaan katsellen merelle.)
PAAVO. Minä jätän tämän tänne. Ottakaa, kapteeni, koppa ja pankaa se johonkin sopivaan paikkaan.
JUNKKA. Jos et, poika, oikealla usko, niin minä annan sinulle keppiä!
PAAVO. Elkää hiidessä, hyvä kapteeni, muuten tulee viimeiset kummat. (Laskee kiireellä molemmin käsin kopan lyhtypylvään juurelle, jolloin housut putoavat nilkkoihin). Katsokaas nyt. Jos olisitte alkanut minua kepillä koputella, niin olisi joko kukon käynyt huonosti tahi minun pitänyt jättää housuni. Siinä se nyt saa kukko olla minun puolestani. Sillä talon rannassa voi olla ylikulkijoita odottamassa. (Yrittää lähtemään oikealle perälle.)
JUNKKA. Elä mene, poika. Minulla on maksamatta sinulle se eilinen kyyti. (Antaa rahaa.)
PAAVO. Koko kourallinen. Kiitoksia. Mutta mihin minä näitten rahojen kanssa nyt pääsen? Saakelin housut, sanon minä. (Kuin äkkiä keksien istahtaa maahan.) Nyt eivät housut putoa! (Ottaa taskustaan kukkaron, johon panee rahat.)
JUNKKA (kahdenkeskisesti). Kuulehan. Kapteeni Varjakka on luultavasti Rantalassa odottamassa venettä. Ja jos ei ole siellä, niin toimita vaikka millä keinoin sana Onneen, että kapteeni Varjakan pitää joutua kuin henkensä edestä ja suoraan Rajalinskan luo. Ymmärrätkö?
PAAVO. Kyllä minä ymmärrän, mutta minä en tunne sitä kapteenia.
JUNKKA. Se on se, joka minua eilen illalla kyyditsi Rantalaan käsikärryillä.
PAAVO. Minä juuri ennen tänne lähtöäni näin sen teidän kaksijalkaisen hevosenne istuvan Hei Lotan Nestorin kanssa kärryissä ja ajavan kaupunkiin. (Nousee.)
JUNKKA (itsekseen). Hei, hurei! Nyt ei hätää mitään. Hän on Rajalinskan luona. (Paavolle.) Paavo, sovitaan pois ne äskeiset vihat. (Irroittaa vyönsä.) Ja sopiaisia minä annan sinulle vyön.
PAAVO. Entäs housunne?
JUNKKA. Ei minulta housut jouda!
PAAVO. Tarkoitin vain, että onko kapteenin housut sellaisella taklaasilla, että pysyvät vyöttäkin? Kai ovat, koskapa vyö joutaa.
JUNKKA. Tuossa.
PAAVO. Kiitoksia, kiitoksia. Tämähän on niin komea vyö, että voisi olla housuittakin!—Hih, kuin tuntuu elämä huolettomalle ja helpolle. Nyt minä voisin vaikka tanssia engelskaa. (Tanssii muutamia otteita.) Enkös minä ole nyt vähän niin kuin meripoika, kun on tällainen vyö? (Laulaa:)
Ja kun tullaan Italian rantahan.
Siellä flikka friiataan, meitä viikko fiirataan,
Ja kun tullaan Italian rantahan,
Pohjanpoiat kreivejä on!
Hurraa me Suomen meripoiat j.n.e.
(Menee oikealle perälle.)
JUNKKA. Lähdemme siis nyt, Eeva.
EEVA. Setä…!
JUNKKA. Mitä nyt?
EEVA. Minun on tehtävä teille tunnustus.
JUNKKA (itsekseen). Mitä merkillistä nyt? (Menee Eevan luo.) Puhu, lapseni.
EEVA. En kehtaa silmiinne katsoa.
JUNKKA. Katsothan sinä.
EEVA. En minä katso kuin hattuanne. (Ottaa hatun Junkan päästä.)
Tämähän on saanut pahan kuhmun.
JUNKKA. Janne Poikonen eilen illalla siellä Ilolan krouvin pihalla heitti sen kentälle hutikkapäissään.
EEVA (panee hatun Junkan päähän). Ei se ollut Janne Poikonen. Minä se olin sen sadetakin sisässä, joka oli humalainen jummanni.
JUNKKA. Sinäkö se olit? Kaikkia sinun päähäsi pälkähtää.
EEVA. Ei ollut muuta pakopaikkaa siinä kiireessä.
JUNKKA. Mutta mitä olisit sanonut, jos tulin ja annoin sinulle kepistäni.
EEVA. Olisin kärsivällisesti kestänyt.
JUNKKA. Mitä? Ethän vain ole luullut, että minä olin Onnen herran kanssa samassa komplotissa!
EEVA. Tunnustan, että ajattelin aivan teidän sanoillannekin.
JUNKKA. Mutta tyttö! Mitä sinä oletkaan ajatellut minusta! En tiedä kuinka kauniisti sinun pitäisi pyytää voidakseni antaa sinulle anteeksi oikein täydestä sydämestäni. Sinuahan on kerrassaan vaivannut järjen puutos.
EEVA purskahtaa nauramaan.
JUNKKA. Eeva!—Minua ei tämä naurata yhtään!
EEVA. Rakas setä! Antakaahan minä selitän, mille minä nauroin. Kun sanoitte, että minua on vaivannut järjen puutos, niin muistui mieleeni tapaus Ulla mamsellin koulusta. Hän kysyi kerran: Kun viidestä otetaan pois neljä, paljoko jää jälelle? (Näyttää käsin erottaen pois neljä sormea.)
JUNKKA. Ja sinä vastasit?
EEVA. Jää jälelle—peukalo.
JUNKKA (nauraen). Se sitten ei ollutkaan tuhma vastaus.
EEVA. Tuhmahan se oli. Ulla mamsellin mielestä hyvin tuhma. Hän käski minut eteensä. Minua hävetti ja pyysin anteeksi, mutta hän sanoi: Järjen vähyys ei parane anteeksi pyytämällä ja antamalla, vaan siten, että päätä klaarataan. Ja hän tukisti minua ja napahutti päähän. Tukistakaa tekin, setä.
JUNKKA. Tukista sinä minua.
EEVA. Eipä teitä olekaan vaivannut järjen puutos.
JUNKKA. Onpahan ja aivan juuri äsken: olin suutuksissani, kun minun olisi pitänyt olla iloissani.
EEVA. Iloissanne minun tuhmuudestani?
JUNKKA. Siitä, että sinä pidät sedästäsi niin paljon: olisi kärsinyt kepinlyöntejäkin, ennenkuin asettunut minua vastaan sotajalalle.
EEVA. Minulla ei ollut vain sopivaa jalansijaa.
JUNKKA. Tietysti sinullakin on joku, jota rakastat.
EEVA. Tietysti minullakin. (Nousee.)
JUNKKA (nousee). Lähdemmekö siis nyt valmistautumaan matkaan?
EEVA. Minä en mene enää kotia. Meillä oli Hei Lotan Nestorin kanssa sellainen sopimus, että ensimäisen virstanpylvään luona tapaamme toisemme. Se odottaa, joka ensin tulee. Minä nyt menen sinne ja palautan hänet hakemaan teitä.
JUNKKA. Niin ollen istutaan vielä vähän ja puhellaan tässä entisen jatkoksi.
EEVA. Eihän entisellä ole enää jatkoa. Se tuli selville. On vain jälellä molemminpuolinen tukistaminen.
JUNKKA. Minä haluaisin tietää jatkoa siihen, kuka on se poika, jota rakastat.
EEVA. Se on muuan meripoika. Mutta siitä eteenpäin se on minun salaisuuteni ja semmoisena pysyy.
JUNKKA. Hauska on tietää, että sukuun tulee.—Annahan se korea pikkuliinasi, jonka sinulla äsken näin.
EEVA (katsoo pitkään Junkkaa). En minä anna.
JUNKKA. Minkä vuoksi et?
EEVA. Teillä on joku pojanviikarin kuje mielessänne.
JUNKKA. Ei toki. Minä vain pyyhin tuon pienen vesihelmen, joka on silmäripsessäsi. Se on siihen jäänyt äskeiseltään, kun sinä tuolla Onnen paatissa—rukoilit.
EEVA (luo pitkän katseen Junkkaan tuskan valtaamana.) Setä…!
JUNKKA. Lapseni, on kysymyksessä elämäsi onni.
EEVA. Hyvä, rakas setä, jätetään asia tähän.
JUNKKA. Minulla on enemmän elämänkokemusta kuin sinulla. Asian jättäminen koituisi sinun onnettomuudeksesi ja sen meripoikasi onnettomuudeksi. Ja teidän onnettomuudessanne minä joutuisin uudelleen elämään raskaan kohtaloni.
EEVA. Odotetaan, setä. Odotetaan toista aikaa. Aika korjaa asian.
JUNKKA. Aika korjaa, mutta aika myös särkeekin. Usein, hyvin usein se säälimättömällä kädellä erottaa ne, jotka pitäisi yhdistää. Katsokaa toisianne avonaisesti silmiin silloin, kun aika sen vielä sallii.
EEVA. Sepä se, etten minä saa enkä minä voi häntä katsoa silmiin.
JUNKKA. Eikö tuollaisilla silmillä voisi toista katsoa kasvoista kasvoihin? Terveet ja kirkkaat silmät! Kunhan sinä häntä katsot vain kirkkaasti. Vai eikö hän sitä ansaitse?
EEVA itkien peittää kasvonsa pikkuliinaan.
VARJAKKA tulee oikealta etualalla.
JUNKKA (menee Varjakkaa vastaan, kahdenkeskisesti). Minä menen kutsumaan kihlajaisvieraat. (Ääneen, osoittaen Eevaa.) Sopiva tuuli! (Menee oikeaan etualalla.)
EEVA (silmäten pikkuliinansa takaa). Yrjö! (Varjakan lähestyessä nousee ja pitäen molemmin käsin pikkuliinaa kasvojensa suojana kuin varjostinta rientää Varjakalle syliksi.)
VARJAKKA. Onko tämä totta vaiko vain suloista unta?
EEVA (kohottaa katseensa Varjakkaan). Totta tahi unta: elinkautista.
VARJAKKA. Rakas Eeva, anna minulle anteeksi—
EEVA. Rinnassasi kukka, jonka sinulle eilen illalla jätin, on anteeksiantamus ja anteeksipyyntö.
VARJAKKA. Kuinka ovat nyt sinun silmäsi tutut! Tämän kahdeksan vuoden aikana olen ne nähnyt aina ja kaikkialla, merellä ja maalla, kannella ja raalla. (Istuutuvat Neitsy Jannen arkulle.)
EEVA. Minkähän vuoksi minun piti paeta silloin, kun tulit meidän pihalle?
VARJAKKA. Niin, minkä vuoksi sinä pakenit?
EEVA. En osaa sitä nyt selittää itsellenikään. Odottaessani sunnuntaina tuloasi tuntui minusta aivan mahdottomalta, että elän, kunnes tulet. Ja kun kuulin jonkun mainitsevan, että olet kadulla tulossa, luulin kuolevani siihen paikkaan, jos katson taakseni. Maa näytti vilisten kulkevan jalkaini alta, niin että minusta tuntui, kuin olisi minun pitänyt juosta, juosta, juosta pysyäkseni paikallani.
VARJAKKA. Mutta sehän oli hirveä tuska sinulle.
EEVA. Oli se.
VARJAKKA. Ja sitten toivat sinut sillä tavoin keskelle joukkoa.
EEVA. Ei minusta sitten enää tuntunut vaikealta, kun olin kuullut äänesi ollessani poikain laivassa. Siellä minua halutti nousta yht'äkkiä ja kääräistä pikkuliina kasvojesi yli ja sitten nousta vähitellen, vähitellen. Ja nyt tuntuu, kuin olisi vain vähän aikaa siitä, kun lähdit merille, ja niinkuin olisimme olleet yhdessä jo kauan, kauan.—Mutta se on julmaa, että sinun pitää nyt lähteä!— Milloin sinä palaat, jos Jumala suo?
VARJAKKA. Olen kotona ensi kesän lopulla, jos kaikki käy niin kuin olen ajatellut.
EEVA. Täytyyhän senkin ajan kulua. Tunti tunnilta, päivä päivältä, viikko viikolta, sitten kuukausissa. Tämän kesän perästä talvi, sitten epämääräisen toivon kesä, sitte ehkä vielä pitkä, pimeä talvi.
VARJAKKA. Eihän meillä ole talvea. Meillä on lämmin ja kirkas ja kukkaisa kesä, onnemme kun on ehyt ja häiritsemätön.
Kukko kiekuu.
EEVA. Hyi, kuin säikähdin!
VARJAKKA. Se oli kunnian kukko, joka meille lauloi! Mutta missä se on, kun se kuului aivan kuin olisi kiljunut niskassani?
EEVA. Se on tuossa kopassa pylvään juurella. Onnen herran korea kukko.
Tuotiin äsken Rantalasta.
VARJAKKA. Hän lähti eilen illalla kovalla touhulla Rantalasta ostamaan koreaa kukkoa. Minä luulin, että hän vain sanoi sen syyksi lähteäkseen sinun jälkeesi. Mitähän se aikoo tuolla?
EEVA. Hän kosiessaan minua kuvaili minulle loisteliasta elämää. Päästäkseni kerralla hänestä irti sanoin pitäväni köyhästä mökkiläiselämästä porsaineen ja koreine kukkoineen. Nyt sanon hänelle, että tuo kukko ei ole läheskään niin korea kuin minulle pitää olla. Eikä hän sinun poissa ollessasi löydä tarpeeksi koreaa kukkoa, vaikka mistä etsisi.
VARJAKKA. Kyllä hän lakkaa hakemasta, kun kuulee, että olemme kihloissa.
EEVA. Sitä ei saa antaa heille tiedoksi, ei aavistustakaan siitä.
VARJAKKA. Silloinhan pääset heistä rauhaan. Minä jo eilen illalla sanoin Onnen herralle, että aion sinua kosia.
EEVA. Voi, rakas Yrjö, minkä teit! Se oli suuri erehdys, jolla on pahat seuraukset.
VARJAKKA. Mitkä pahat seuraukset?
EEVA. En tiedä, mutta minua peloittaa.
VARJAKKA. Mutta johan sinä olet aivan suunniltasi. Sinä, joka olet rohkea ja järkevä!
HILMA (tulee vasemmalta kiireellisesti, mutta muuttuu arkailevaksi ja epäröiväksi). Hyvää huomenta.
VARJAKKA. Näyttää kuin teillä olisi minulle asiaa. Komesrootiltako?
HILMA. Ei komesrootilta.
VARJAKKA. Komesrootin rouvaltako sitten tahi joltakin muulta huoneenne jäseneltä?
HILMA. Minä oikeastaan tulin tapaamaan muuatta tuttavaani, joka lähtee merelle. Mutta aikomukseni oli puhutella kapteenia, jos suinkin sattuisi tilaisuutta.
VARJAKKA. Ei mikään nyt estä.
HILMA. Asiani on juoruamista. Mutta mielestäni olisi väärin, jos en puhuisi.
EEVA. Puhukaa, joutuin.
HILMA. Eliise mamselli aikoo matkustaa Onnessa Tukholmaan.
VARJAKKA. Niiltä ei temput lopu!—Mutta minä en häntä ota.
EEVA. Rakas Yrjö, eihän sinulla ole oikeutta kieltää Eliise mamsellia tulemasta isänsä laivaan. Ja minkä vuoksi kieltäisit? Kyyditse hänet kauniisti Tukholmaan ja sillä hyvä. Tuo ei ole asia eikä mikään.
VARJAKKA. Ikävä hän on pasaseerarina, kun tietää, mikä on tarkoitus.
HILMA. Ja jos tarkoitus ei toteudu, niin Onnea ei lasketa kotimaahan palaamaan ennen kuin neitsy Eeva menee naimisiin kapteeni Rambergin kanssa.
VARJAKKA. Mitä!
EEVA. Siinä se nyt oli! (Purskahtaa itkemään.)
VARJAKKA (synkkänä ja toivottomana). Tätä minä en osannut ottaa lukuun.
(Jää seisomaan tuijottaen yhteen kohtaan.)
HILMA. Olenko tehnyt tyhmästi, väärin ja pahasti? Luulin tekeväni hyvää. Uskoin, että keksitte jonkun keinon heitä vastaan.
EEVA. Tietävätkö komesrootilla, että Onni lähtee näin varhain?
HILMA. Eivät sitä tiedä, mutta touhussa siellä ollaan.
EEVA. Hyvä! Minulla on keinoja. Jos ei yksi auta, niin toinen.
HILMA. Jumalan kiitos!
EEVA (Hilmalle). Kiitoksia, että tulitte sanomaan. Teitte oikein hyvän työn. (Varjakalle.) Minne setä meni?
VARJAKKA. Rajalinskan luo.
EEVA. Mitä sinne?
VARJAKKA (nolona). Hommaamaan niitä meidän kihlajaisiamme.
EEVA (nauraen). Meidän kihlajaisia ja me täällä? (Hilmalle leikillisesti.) Ne ovat niitä miesten hommia: jättävät perunat pois vellistä! (Varjakalle.) Lähdetään toki mekin, että saamme olla mukana. (Rientää Varjakan kanssa oikealle etualalle.)
HILMA (yksin, lukee arkun kannesta). Janne Poikonen. Siinähän on Jannen arkku. Kai hän sitten pian tulee. (Silmää vasemmalle.) Tuolla jo tuleekin. Minnekähän minä menisin piiloon? (Menee suojakatokseen.)
NEITSY JANNE (tulee vasemmalta, katsellen ympärilleen). Eihän täällä ole ketään, vaikka näytti kuin täällä olisi liikuttu. (Katsoo oikealle etualalla.) Tuollapa meneekin. Kapteeni Varjakka ja joku neito. Onkohan meidän kapteenilla morsian? (Huokaa.) En saanut tavata Hilmaa. (Menee istumaan arkkunsa kannelle ja laulaa.)
(HILMA yhtyy lauluun kahden ensimäisen säkeistön aikana.)
Ja meitä oli kaksi, poika ja neitonen,
Kun taipui rakkahaksi luontomme iloinen.
(Puhuu ihmetellen) Tässäpä omituisesti kaikuu. Noista makasiineista kai se vastaa. (Laulaa)
Jo piennä ollessani tuon tulin kokemaan,
Ett' hälle rinnassani syän sykki nopeaan.
(Puhuu) Jopa kaikuu ihmeen kauniisti! (Laulaa)
Ah voi, mun tyhmyyttäni; se sai sen aikahan:
Vieroitin ystäväni kauniin ja rakkahan.
(Puhuu.) Nyt ei enää vastannutkaan? (Laulaa.)
Nyt on mun mielestäni kaikk' ilo puuttunut,
Kun kallein ystäväni on mulle suuttunut.
HILMA (on viimeisen säkeistön aikana lähestynyt Neitsy Jannen selän taakse ja laulun loputtua panee kätensä hänen silmilleen, matkii rumpua). Sutiputi, sutiputi sukkaan kenkään, aamulla varhain vaatetta selkään, torille, torille rumpu se käski, merelle, merelle Janne kun läksi. (Päästää kätensä, nauraa.) Minkä vuoksi sinä meidän talon kohdalla rummutit niin hassusti: ensin hiljaa, sitten kovasti, sitten taas hyvin hiljaa ja taas kovasti?
NEITSY JANNE (iloisen hämmästyksen vallassa). Sinä et olekaan minulle vihassa?
HILMA. Olin minä hyvin pahoillani, kun sinä et minua kutsunut pariksesi lähtiäisiisi. Mutta eihän minulla ollut mitään oikeutta olla sinulle vihassa.
NEITSY JANNE. Silloin minun syntini on kahta kauheampi.
HILMA. Selitä toki, että ymmärrän suuttua ja sitten antaa anteeksi.
(Istuutuu arkulle.)
NEITSY JANNE. Hilma, minä sinua rakastan.
HILMA. Ja siitäkö minun pitäisi olla vihassa? Sinähän vaadit tavattomia!
NEITSY JANNE. Mutta minähän sinua eilen siellä tanssiaisissa loukkasin pahoin: muistolahjasi toin sinulle takaisin ja sillä tavoin.
HILMA. Minä siitä olin iloinen. Sillä siitä huomasin, että sinä minusta pidät. Tässä on kukkarosi.
NEITSY JANNE (hämmästyneenä). Täällähän on paksu tukku rahoja?
HILMA. Ne olivat siellä.
NEITSY JANNE (antaa kukkaron takaisin). Ne eivät ole minun.
HILMA. Siellä oli myöskin tämä sormus, jonka Sihvonen oli minulta ryöstänyt. Tämä on sinulle. Isävainajani tahdon mukaan se on muistoksi koko perheen puolesta, jonka sinä silloin kovana aikana pelastit nälkäkuolemasta.
NEITSY JANNE. En minä ole koskaan ajatellut sitä niin suureksi asiaksi, mutta minusta on ollut hauska muistella sitä aikaa.
HILMA. Se oli autuuden aikaa. Monta kertaa tuskan vedet silmiini kiertyivät, kun minua aneluretkillämme paleli ja kun sinä kadulla lumella hieroit paleltuvia käsiäni tahi poskiani, mutta sydän oli tulvillaan iloa. Se oli ihanaa aikaa. Oli paljon niin suuria ja ihmeellisiä tapauksia kuin saduissa. Jos minulle sanottaisiin, että minulla on ainoastaan yksi päivä enää elettävänä, mutta saan valita elämästäni minkä päivän hyvänsä sellaisena kuin olen sen elänyt, niin valitsisin jonkun tuollaisen pahimmista pakkaspäivistä, jolloin kuljimme talosta taloon palaten kotiin onnellisina siitä ilosta, mikä siellä meidät ympäröi.
NEITSY JANNE. Mutta eteenpäin elävän mieli. Meillä on ilon ja onnen päiviä edessämmekin. Eikö niin?
HILMA. Jumala suokoon.
NEITSY JANNE. Jumala venettä viepi, miehen on mela kädessä. (Laulaa:)
Riemulla me käymme maailmaan
Elämän kohtaloita koettamaan,
Tokko myrskytuulin, vaiko hymyhuulin
Onni osaksemme rientänee.
HILMA. Kuule, Janne, jätä minulle se rintarahasi talteen. Siihen kiintyy elämäni onnellisimmat muistot.
NEITSY JANNE. Se ei ole minulla mukana, mutta minä käyn sen hakemassa.
(Menee vasempaan juosten.)
ELVIIRA tulee oikealta etualalla.
HILMA (iloisena). Elviira! Hyvää huomenta.
ELVIIRA. Eikö täällä olekaan vielä muita?
HILMA. Ei nyt tällä kertaa. Mutta äsken täällä oli Eeva Ruskoranta ja kapteeni Varjakka. He ovat kihloissa.
ELVIIRA. Joko he ovat kihloissa?
HILMA. Ovat. Minä puhelin heidän kanssaan. Ja minä olen niin iloinen ja onnellinen heidän puolestaan.
ELVIIRA. Minkä vuoksi?
HILMA. Sen vuoksi, kun saavat toisensa ne, jotka toisiaan rakastavat. He sopivat niin toisilleen. Minä olen Eeva Ruskorantaan hurjasti mielistynyt. Jos minä olisin poika, niin varmaan rakastuisin häneen niin, että tulisin hulluksi!
ELVIIRA. Hirveän suuri teeskentelijä. Oli olevinaan kuin ei olisi ketään rakastanut ja kuitenkin mielisteli kaikkia poikia.
HILMA (nauraen). En muistanutkaan sitä Amaalian povausta! Sinä olet pahalla tuulella, kun se ei toteutunut.
ELVIIRA. Tuommoinenko sinä oletkin?
HILMA. Mimmoinen?
ELVIIRA. Sinä olet iloinen ja onnellinen, että hypit ja tanssit, kun muut joutuvat kihloihin, mutta minua sinä pilkkaat ja kiusoittelet. (Itkien.) Ja minä olen sinua pitänyt luotettuna ystävänä.
HILMA. Rakas Elviira, minä hartaasti toivon ja uskonkin, että kyllä sinäkin löydät sen nuorukaisen, jonka sydämen valtaat, mutta eihän sitä pidä povauksen mukaan etsiä.
ELVIIRA. Sinä et soisi minulle ketään.
HILMA. Kenen tahansa muun paitsi yhtä, joka on minun.
ELVIIRA. Ei se ole vielä sanottu, että Sihvonen on sinun.
HILMA (nauraa). Jos sinä Sihvosta rakastat, niin minun puolestani vapaasti.
ELVIIRA. Mutta jopa sinä olet teeskentelijä ja kavala ihminen!
HILMA. Mitä sinä puhut!
ELVIIRA. Sinä koetat minulta salata, että rakastat Sihvosta. Niinkuin minä en olisi eilen illalla nähnyt, että sinulta pääsi itku, kun Neitsy Janne ajoi Sihvosen pois tanssiaisista. Ja nyt minä ymmärrän, minkä vuoksi tulit sinne niin myöhään ja minkä vuoksi et olisi halunnut jäädä sinne: sen vuoksi, että pelkäsit minulta Sihvosta.
HILMA. Meillä ei tule riitaa Sihvosesta, kunhan vain hänestä sovit sen
Amaalian kanssa.
ELVIIRA. Sinä olet aivan samallainen kuin Eeva!
HILMA. Kiitoksia!
ELVIIRA. Aivan kuin Eeva, ihan justiin! (Menee suuttuneena laiturille.)
SIHVONEN (tulee oikealta etualalla, pää kenossa ja ruumis jäykkänä).
Hyvää huomenta, Hilma. Minä toivotan Hilmalle onnea ja lykkyä.
HILMA. Kiitoksia. Mutta mistä Sihvonen tietää minulle onnea toivottaa?
SIHVONEN. Minähän näin teidän Karihaaran kanssa ajelevan kääseillä eilen illalla. Ja olenhan minä ollut vähän niinkuin puhemiehenäkin. Minähän Hilmalle sanoin, että Karihaara tykkää Hilmasta ja että toista se on Karihaara kuin se rumpari.—Minä tulin tapaamaan sitä rumparia.