Merirosvo

— Ei enää uusia murhia! huusivat siihen vastaukseksi useat taempana seisovat.

— Ketkä siellä takana puhuvat?

— Eilen oli liiankin monta murhaa, ei enää uusia murhia! huusi moni ääni yhtaikaa.

— Astukoot esiin, jotka siellä puhuvat! karjaisi Kain vihasta säihkyvin silmin. Ei kukaan totellut käskyä. Alas, miehet, ja tuokaa Francisco tänne!

Koko laivan miehistö lähti kannen alle, mutta eri aikeissa. Toiset olivat päättäneet ottaa nuorukaisen kiinni ja jättää hänet surmattavaksi, toiset taas suojella häntä.

Kuului sekavia huutoja: — Ottakaa hänet kiinni! Toiselta puolelta: —
Ei enää murhia!

Kumpikin puolue varasi itselleen aseita. Ne jotka pitivät Franciscon puolta, liittyivät neekereihin, toiset taas yrittivät raastaa poikaa kannelle. Syntyi pieni mellakka ennen kuin puolueet pääsivät ryhmittymään ja kummankin voimakkuudesta saattoi saada selvän. Francisco, joka huomasi, että häneen yhtyi melkoinen joukko, kehotti puoluelaisiaan tulemaan mukaan köysiportaita myöten ja otti keulapaikan haltuunsa. Ne merirosvot, jotka olivat yhtyneet häneen, antoivat hänelle aseita, ja hän asettui heidän etunenäänsä. Hawkhurst ja se osa laivaväkeä, joka oli asettunut hänen puolelleen, oli vetäytynyt peräkannelle ja kerääntynyt kapteenin ympärille. He saattoivat nyt suunnilleen laskea, kuinka paljon väkeä oli kummallakin puolella. Franciscon joukko oli miesluvultaan suurempi, mutta kapteenin puolella olivat vankimmat ja voimakkaimmat ja — se on lisättävä — rohkeimmat miehet. Kapteeni ja Hawkhurst ymmärsivät kuitenkin vaarallisen asemansa ja pitivät aluksi viisaimpana ryhtyä keskusteluun ja vasta myöhemmin rangaista uppiniskaisia. Muutamia minuutteja neuvoteltiin hiljaa molemmin puolin, mutta vihdoin astui Kain esiin.

— Pojat, hän aloitti kääntyen miehiin päin, jotka olivat kokoontuneet Franciscon ympärille. Minusta tuntui ihan uskomattomalta, että tässä laivassa voisi syntyä eripuraisuutta. Päällikkönä oli velvollisuuteni ehdottaa, että lakiamme noudatettaisiin järkähtämättä. Sanokaa nyt mitä haluatte! Minä seison tässä ainoastaan päällikkönänne ja tiedustellakseni koko laivaväen mieltä. Minä en tunne vihaa tuota nuorukaista kohtaan; olen rakastanut häntä, mutta kiitokseksi hän on purrut minua niin kuin kyykäärme. Eikö meidän tulisi pitää yhtä sen sijaan, että ase kädessä seisomme vastakkain? Ehdotan siis, että ratkaisemme asian äänestämällä. Päättyipä äänestys miten hyvänsä, minä noudatan päätöstänne. Voinko tehdä sen enempää?

— Pojat, virkkoi Francisco vuorostaan, kun kapteeni oli lakannut puhumasta, hyväksyn tämän ehdotuksen. Minun henkeni ei ole paljon arvoinen. Sanokaa, suostutteko äänestykseen ja alistutteko niiden lakien alaisiksi, jotka, niin kuin kapteeni sanoo, on laadittu järjestyksen ylläpitämiseksi laivassa?

Franciscon puolella olevat merirosvot katselivat omaa joukkoaan ja suostuivat ehdotukseen huomatessaan, että heitä oli enemmistö, mutta Hawkhurst astui esiin ja sanoi: — Värilliset eivät tietysti saa äänestää, koska he eivät kuulu laivaväkeen.

Tämä oli tärkeä väite, koska neekereitä oli viisikolmatta miestä, ja jollei näitä otettaisi lukuun, Franciscon puoltajat jäisivät epäilemättä vähemmistöksi. He kieltäytyivät siis suostumasta ja asettuivat taas puolustusasentoon.

— Vielä silmänräpäys! huusi Francisco astuen esiin. Ennen kuin kysymys ratkaistaan, tahtoisin mielelläni kuulla teidän mielipiteenne eräästä toisesta laistanne. Minä kysyn teiltä, Hawkhurst, ja kaikilta teiltä, jotka nyt olette minua vastaan: onko teillä laki, joka sanoo: veri verestä?

— On, on! huusivat kaikki merirosvot.

— Astukoon siis päällikkönne esille ja vastatkoon minulle, jos uskaltaa!

Kain väänsi halveksien suutaan ja astui parin askelen päähän
Franciscosta.

— No, poika, tässä minä nyt olen. Mistä syytät minua?

— Ensin kysyn teiltä, kapteeni Kain, joka pidätte niin tunnollisesti kiinni siitä, että lakiemme kaikkea ankaruutta on noudatettava, myönnättekö, että "veri verestä" on oikea laki?

— Se on aivan oikea, ja joka on kostanut vuodatetun veren, ei ole lainkaan vastuussa vuodattamastaan verestä.

— Hyvä! Vastaa nyt, roisto, oletko murhannut äitini?

Kain säpsähti kuullessaan tuon syytöksen.

— Sano totuus tai valehtele niin kuin raukka! jatkoi Francisco. Oletko murhannut äitini?

Kapteenin kasvolihakset ja huulet vavahtelivat, mutta hän ei vastannut mitään.

— Veri verestä! huusi Francisco laukaisten pistoolinsa Kainia kohti, joka horjahti ja kaatui aluksen kannelle.

Hawkhurst ja useat merirosvot kiiruhtivat kapteenin avuksi ja nostivat hänet ylös.

— Hänen äitinsä kai on sanonut sen hänelle viime yönä, sopersi vertavuotava kapteeni.

— Hän itse on sanonut sen minulle, virkkoi Francisco ympärillä seisoville.

Kain vietiin kajuuttaan. Havaittiin, ettei hänen haavansa ollut kuolettava, vaikka verenvuoto oli kova. Muutaman minuutin perästä Hawkhurst palasi jälleen miestensä luo peräkannelle. Hän huomasi yleisen mielipiteen kääntyneen Franciscon eduksi. Lakia "veri verestä" pidettiin näet mitä tarkimmin voimassa, ja itse asiassa juuri se esti miehiä alituisesti kahakoimasta keskenään. Muuten he olisivat vastanneet puukonpistolla jokaiseen loukkaukseen.

Hawkhurst piti parhaana ryhtyä jälleen keskusteluun.

— Hawkhurst, vastasi Francisco, minulla on esitettävänä ainoastaan yksi pyyntö. Jos siihen myönnytään, se tekee lopun näistä riitaisuuksista. Pyydän, että minut lasketaan maihin ensimmäiselle rannalle, joka laivasta nähdään. Jos te ja puolueenne sitoudutte tekemään niin, kehotan omia puolustajiani myös suostumaan.

— Minä suostun, vastasi Hawkhurst, ja muut myös. Ettekö suostukin, miehet?

— Suostumme — suostumme, huusivat merirosvot, heittivät pois aseensa ja lyöttäytyivät taas toistensa pariin niin kuin eivät koskaan olisi olleetkaan riidassa.

Vanha sananlasku sanoo, että rehellisyyttä on varkaidenkin kesken. Merirosvolaivassa tiesi jokainen mies, että tuota sopimusta tarkoin noudatettaisiin, ja Francisco käveli laivan kannella tyynenä kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Hawkhurst, joka kyllä ymmärsi, että hänen täytyi pitää mitä oli luvannut, tarkasteli kauan merikortteja kajuutassaan. Tullessaan jälleen kannelle hän muutti kuunarin suuntaa kaksi piirua pohjoisemmaksi. Seuraavana aamuna hän oli melkein puoli tuntia märssyssä, ja laskeuduttuaan takaisin aluksen kannelle hän muutti jälleen suuntaa. Kello yhdeksän aikaan tuli näkyviin matala hietasaari, ja puolen mailin päässä siitä Hawkhurst käski kääntämään laivan vastatuuleen ja laskemaan peräpuolelta pienen veneen. Sitten hän kutsui kaikki miehet kannelle.

— Meidän on pidettävä lupauksemme, pojat, hän sanoi, ja laskettava
Francisco maihin ensimmäiselle rannikolle, jonka läheisyyteen saavumme.
Tuossa se rannikko nyt on.

Ilkeä hymy levisi roiston kasvoille hänen osoittaessaan alastonta hietasärkkää, jossa oli tarjolla vain nälkään nääntyminen ja pitkällinen kuolinkamppailu. Useat laivamiehet napisivat, mutta Hawkhurstin puolue kannatti johtajaansa, ja perämies oli toisten huomaamatta kätkenyt kaikkien muiden aseet.

— Sovittu, mikä sovittu. Noutakaa Francisco tänne!

— Tässä minä olen, ja sanon teille suoraan, että niin autio kuin tuo alaston hietasärkkä onkin, pidän sitä kuitenkin teidän seuraanne parempana. Käyn heti noutamassa arkkuni.

— Ei, ei! Se ei kuulunut sopimukseen! huudahti Hawkhurst.

— Laivassa saa joka mies itse hallita omaisuuttaan. Minä vetoan koko miehistöön.

— Hän on oikeassa! huusivat merirosvot ja Hawkhurst huomasi, että hänen oli myöntyminen.

— Olkoon niin sitten!

Franciscon arkku laskettiin veneeseen.

— Onko siinä kaikki? huusi Hawkhurst.

— Enkö saa mukaani ruokavaroja enkä vettä, pojat? kysyi Francisco.

— Et saa, vastasi Hawkhurst.

— Saat, saat! huusi rosvojen enemmistö.

Hawkhurst ei uskaltanut antaa asian mennä äänestykseen, vaan kääntyi kiukkuisesti pois. Neekerit toivat kaksi vesilekkeriä ja muutamia silavanpalasia.

— Kas tässä, herra! sanoi Pompeius ja pisti Franciscon käteen ongensiiman ja koukkuja.

— Kiitos, Pompeius; mutta unohdin sen kirjan kajuuttaan, tiedäthän?

Pompeius nyökkäsi ja meni hakemaan kirjaa, mutta kului vähän aikaa, ennen kuin hän tuli takaisin. Hawkhurst oli vähällä menettää kärsivällisyytensä. Vene, joka oli laskettu vesille, oli sangen pieni. Siinä oli purje ja kaksi paria airoja, ja kun siihen oli sijoitettu Franciscon arkku ja muut kapineet, ei siihen juuri muuta olisi mahtunutkaan.

— Joutuin nyt, minulla ei ole aikaa odottaa, hoputti Hawkhurst.

Francisco pudisti usean miehen kättä ja sanoi jäähyväiset kaikille, ja hänen pahimmat vihamiehensäkin tunsivat hiukan sääliä tuota kovaonnista nuorta miestä kohtaan. Vaikka he olivatkin sitä mieltä, että hänen poistumisensa laivasta oli välttämätöntä, he ymmärsivät kuitenkin antaa arvoa hänen rohkeudelleen ja päättäväisyydelleen. Ne ominaisuudet vaikuttivat heihin aina voimakkaasti.

— Kuka soutaa pojan maihin ja tuo veneen takaisin?

— En ainakaan minä, vastasi yksi, se teko painaisi tuntoani iän kaiken.

Kaikki näyttivät olevan samaa mieltä, eikä ketään vapaaehtoista ilmoittautunut.

Francisco hyppäsi veneeseen.

— Ei tässä ole tilaa kenellekään muulle kuin minulle, ja minä soudan itse itseni maihin, hän huusi. Hyvästi, pojat! Hyvästi!

— Seis! Ei se käy laatuun; venettä hän ei saa pitää. Hän voisi päästä pakenemaan sillä saaresta, huusi Hawkhurst.

— Ja miksi poika raukka ei saisi yrittää? vastasi laivaväki. Sallikaa hänen pitää vene.

— Niin, niin, jättäkää hänelle vene! — Hawkhurst huomasi jälleen olevansa vähemmistönä.

— Tässä, herra Francisco… tässä kirja.

— Mikä se on? ärjäisi Hawkhurst ja tempasi kirjan neekerin kädestä.

— Se on hänen piplia.

Francisco odotti kirjaansa.

— Antakaa minulle kirjani, herra Hawkhurst!

— Enkä anna! vastasi tuo ilkeä heittiö ja viskasi kirjan mereen. Hän ei saa sitä, olen kuullut sanottavan siitä olevan lohdutusta murheellisille.

Francisco työnsi veneen erilleen kuunarista, tarttui airoihin ja souti kuunarin perän puolelle, jossa hänen onnistui tavoittaa vielä veden pinnalla kelluva kirja. Hän laski sen peräteljolle kuivumaan ja souti sitten maalle päin. Sillä välin oli kuunari jättänyt hänet jo kauas jälkeensä. Ennen kuin Francisco oli ehtinyt hietasärkälle, kuunarin runko oli katoamaisillaan pohjoisen taivaanrannan taa.

HIETASÄRKKÄ

Ensimmäisen puolituntisen ajan, jonka Francisco vietti autiolla särkällä, hän katseli sekavien ajatusten vallassa siihen suuntaan, mihin merirosvolaiva purjehti. Hän muisteli tuossa laivassa sattuneita tapauksia ja palautti mieleensä entisten toveriensa erilaiset luonteet. Niin inhottavilta kuin hänestä tuntuivatkin nuo miehet, joiden parissa hänen oli ollut pakko elää, ja niin hartaasti kuin hän oli halunnutkin päästä pois koko laivasta, hän ehti kuitenkin tuntea moneen kertaan kuunarin purjeiden vähitellen kokonaan häipyessä silmistä, että olisi ollut parempi pysyä laivassa kuin heittäytyä näin toivottomaan asemaan.

— Ei, ei! hän huudahti ajateltuaan asiaa lähemmin. Parempi kuolla tänne kuin elää merirosvojen parissa näkemässä kaikkia niitä kauhutekoja joita he tekevät.

Vielä kerran hän loi katseensa häipyviin valkoisiin purjeisiin ja istuutui sitten pehmeälle hiekalle vaipuen syviin ja surullisiin ajatuksiin, kunnes paahtava auringonpaiste jälleen muistutti hänen asemastaan. Hän nousi ja rupesi miettimään mihin olisi paras ryhtyä. Pienen veneen, jolla oli saarelle tullut, hän veti ylemmäksi maalle ja kiinnitti kokkanuoran airoon, jonka tunki syvälle hiekkaan. Hän tarkasteli sitten särkkää lähemmin ja huomasi, että ainoastaan pieni osa siitä oli kuivilla nousuveden aikana. Korkein kohta, pienoinen kumpu, joka oli viitisentoista metriä ympärimitaten, ei kohonnut täyttä viittä metriä vedenrajaa ylemmäksi nousuveden ollessa korkeimmillaan. Sinne hän päätti viedä kapineensa ja palasi siksi veneen luo, nosti siitä pois arkun, veden, ruokatavarat ja mitä muuta hän oli saanut mukaansa, sekä laahasi tavarat valitsemalleen paikalle. Sitten hän otti airot ja pienen purjeen, joka onneksi oli jätetty veneeseen, ja vihdoin hän hinasi veneenkin samaan paikkaan, vaikka se kysyikin suuria ponnistuksia.

Uupuneena hän otti vesilekkeristä kulauksen virkistyksekseen. Kuta pitemmälle päivä kului, sitä sietämättömämmäksi kävi kuumuus, mutta se kiihotti häntä uusiin ponnistuksiin. Hän käänsi veneen kumolleen ja hänen onnistui saada sen keula ja perä kahdelle pienelle töyränteelle, niin että keskikohta oli metrin verran maasta koholla. Suojaksi auringonsäteiltä hän veti purjeen veneen päälle ja pingotti sen hankaimiin, vesilekkerit ja ruokavarat hän veti veneen alle, mutta jätti arkun ulkopuolelle. Hankittuaan sillä tavoin suojaa päivän helteeltä ja yön kosteudelta hän ryömi itse veneen alle odottaakseen sen katveessa yön tuloa.

Francisco tiesi osapuilleen millä paikoin oli. Hän otti esille merikortin ja tarkasteli rannikkoa saadakseen selville, kuinka kaukana siitä hän todennäköisesti oli ja oliko hänellä toivoa saada apua. Hän totesi olevansa hietasärkällä noin seitsemänsadan mailin päässä St. Thomas-saarista, lähimmästä paikasta, missä hän saattoi toivoa näkevänsä eurooppalaisia. Francisco oli varma siitä, ettei särkkä voinut olla kauempana kuin neljän- tai viidenkymmenen mailin päässä itse rannikosta. Mutta saattoiko hän uskaltautua sikäläisten hurjien alkuasukkaiden armoille? Hän tiesi, miten pahoin eurooppalaiset olivat näitä kohdelleet, sillä niihin aikoihin oli tavallista, että orjakauppiaat menivät maihin ja väkivalloin raastoivat asukkaita orjiksi. Mahdollista kuitenkin olisi, että hänen onnistuisi kohdata jokin niistä harvoista rannikkopurjehtijoista, joiden vielä oli tapana vaihtaa tavaroita kultaan ja norsunluuhun.

Franciscon asema oli todella surkea. Hän oli yksinään, ilman avun toivoa, ruokavaroja ainoastaan muutamaksi päiväksi, erossa kaikista muista ihmisistä ja ainoastaan sen verran lujaa maata jalkojen alla, että se nipin napin pelasti hänet joutumasta äärettömän, joka puolella silmänkantamattomiin leviävän valtameren uhriksi! Ja kuinka vähäinen pelastuksen toivo olikaan! Hän oli satojen mailien päässä ihmisistä, joilta mahdollisesti olisi voinut odottaa apua, ja ainoa keino millä päästä heidän luoksensa, oli pahainen pähkinänkuori, jonka ensimmäinen myrsky auttamattomasti murskaisi.

Siihen suuntaan Franciscon ajatukset liikkuivat, mutta pian hän tointui epätoivostaan. Hän oli nuori, rohkea ja toiveikas. Ihmisen sisimmässä on omaan neuvokkuuteen ja voimanponnistuksiin luottava ylpeyden tunne, joka kannustaa ihmistä ja tekee hänet voimakkaammaksi sitä mukaa kuin vaarat ja vaikeudet kasvavat.

Kuumuus oli niin läpitunkeva, että Francisco läähätti saadakseen ilmaa keuhkoihinsa maatessaan koko päivän veneen katveessa; pieninkään tuulenkare ei rikkonut meren rasvatyyntä pintaa, koko luonto tuntui vaipuneen kammottavaan horrokseen. Vasta silloin kun yön varjot levisivät tuolle autiolle paikalle, Francisco uskalsi tulla esille turvapaikastaan, mutta hän ei sittenkään saanut virkistystä, ilmassa oli jotakin luonnottoman helteistä ja painostavaa, niin tukehduttavaa, että se oli harvinaista näilläkin leveysasteilla. Francisco käänsi silmänsä taivasta kohden ja hämmästyi, kun ei näkynyt ainoatakaan tähteä; taivaan peitti harmaa sumuverho. Hän silmäsi taivaanrantaan, mutta sitäkään ei voinut erottaa; synkkä pilvikerros ympäröi sitä joka taholta. Hän meni rantaan: ei pienintäkään mainingin loisketta. Äänetön valtameri näytti lepäävän kuolonuneen vaipuneena, se oli ikään kuin tylsässä horrostilassa.

Francisco pyyhkäisi hiukset kuumalta otsaltaan ja loi vielä silmäyksen merelle, mutta hänen sydäntään kouristi sitä katsellessa ja hän heittäytyi pitkäkseen hiekalle. Siinä hän lojui monta tuntia hurjaa epätoivoa lähentelevässä mielentilassa. Vihdoin hän kuitenkin tyyntyi, kohottautui polvilleen ja rukoili voimaa ja nöyryyttä mukautua Jumalan tahtoon.

Noustuaan taas jaloilleen ja tarkastaessaan valtamerta hän huomasi siinä paraikaa tapahtuvan oudon muutoksen. Synkkä pilvikerros oli kohonnut taivaanrannalle, pimeys oli käynyt yhä sakeammaksi; ilmasta kuului kumeaa kohinaa, aivan kuin tuuli olisi puhaltanut, vaikka meri oli rasvatyyni kuin pieni lampi. Kaikista merkeistä saattoi päätellä, että jotakin oli tulossa. Nuori mies odotti odottamistaan. Nyt kohina kasvoi kovemmaksi, ankara tuulen puuska hipaisi siellä täällä muutamassa kohden tyyntä vedenpintaa, mutta lakkasi sitten yhtä nopeasti. Sitten kuului humisevia, valittavia ääniä ja vihdoin kaukaisen ukkosen jyrinää, joka yltyi yhä kovemmaksi; vedenpintaa näkyi lakaisevan musta juova, se läheni hirmuista vauhtia ja yhtäkkiä puhkesi hurja rajumyrsky raivoamaan.

Ensimmäinen tuulispää tuli niin äkkiä ja odottamatta, että se paiskasi Franciscon kumoon maahan, ja hän ymmärsi parhaaksi pysyä paikallaan, sillä myrsky tuprutti irtonaista hiekkaa hänen ympärilleen sellaista vauhtia, että se sokaisi silmät ja esti näkemästä metrinkään päähän. Hän oli ajatellut ryömiä veneen alle suojaan, mutta ei tiennyt mihin suuntaan oli mentävä. Kauan ei hietamyrskyä kuitenkaan kestänyt, sillä vesi, jota myrskyn voimakkaat siivet roiskuttivat korkealle rannalle, kostutti hiekan niin ettei se enää pyrynnyt ilmassa.

Francisco huomasi kastuneensa läpimäräksi ja kohotti päätään. Muuta ei voinut nähdä kuin taivaanlaen, joka oli kammottavan, synkän pimeyden peitossa, ja meren, joka näytti äärettömältä, maidonvalkoiselta vaahtoa kiehuvalta ja kuitenkin liikkumattomalta kattilalta, ikään kuin raju tuuli olisi pakottanut sen pysymään rajoissaan. Mutta vesi peitti jo toisen puolen hiekkasärkästä vaahtopyörteiden ryöpytessä toisen puolen yli.

Ja nyt avautuivat taivaan ikkunat, sade ja myrskyn pärskyttämä suolainen roiske hakkasivat ja valelivat nuorukaisparkaa, joka makasi yhä siinä mihin oli heittäytynyt. Aalto, joka loiskahti äkkiä hänen ylitseen, osoitti kuitenkin, ettei hän voinut kauemmin viipyä paikallaan, meri nousi nopeasti, ja ennen kuin hän oli ehtinyt siirtyä nelin kontin muutaman askelen eteenpäin, tuli toinen raivoisa aalto antaen hänelle uuden varoituksen. Hänen täytyi nousta pystyyn ja kiivetä hietasärkän korkeampaan osaan, jonne hän oli korjannut veneensä ja tavaransa.

Sateen ja vaahdon sokaisemana hän ei nähnyt mitään. Äkkiä hän kaatui: hän oli kompastunut vesilekkeriin ja iski päänsä merimiesarkkuun. Mutta missä vene oli? Se oli poissa. Varmaankin raivoava myrsky oli lakaissut sen mereen. Voi, kaikki toivo oli siis mennyttä! Jolleivät hurjat aallot huuhtaisisi häntä mereen, hänellä ei olisi muuta neuvoa kuin koettaa pidentää elämäänsä muutamia päiviä ja sitten kuolla! Kolahdus, jonka hän kaatuessaan oli saanut päähänsä, ja veneen katoamisesta johtuva mielenmasennus vaikuttivat häneen niin lamauttavasti, että hän meni hetkeksi tiedottomaksi.

Kun Francisco jälleen virkosi, oli näky taas muuttunut. Häntä ympäröivä laaja avaruus oli noussut rajuun, pelottavaan raivoon, aallot ärjyivät kilpaa rajumyrskyn kanssa. Koko hietasärkkä, lukuunottamatta sitä nyppylää missä hän nyt makasi, oli valkean kuohun peitossa, ja hänenkin turvapaikkaansa loiskahti toisinaan aalto, joka muita korkeampana ja voimakkaampana vyöryi melkein hänen jalkoihinsa asti. Francisco valmistui kuolemaan.

Vähitellen pimeys kuitenkin hälveni; pilvikerros oli kadonnut taivaanrannalta, ja Francisco toivoi — niin, mitä hän toivoi? Pelastuvansa nyt uhkaavasta kuolemanvaarasta joutuakseen vielä kauheamman kuoleman uhriksi; pelastuvansako raivoavilta hyökyaalloilta, jotka nielisivät hänet ja muutamassa silmänräpäyksessä vapauttaisivat kaikista tuskista ja kärsimyksistä, nääntyäkseen nälkään paahtavan auringon paisteessa, menehtyäkseen janoon? Francisco kätki kasvonsa käsiinsä ja rukoili: — Jumala, tapahtukoon tahtosi, mutta salli armossasi meren nousta yhä korkeammalle!

Mutta meri ei enää noussut; myrskyn ulvonta vaimeni vähitellen, ja vaahtoavat aallot tottelivat Jumalan käskyä: särkän keskikohdalle saakka ne olivat vyöryneet, mutta ei ylemmäksi.

Päivä koitti, taivas valkeni. Ensimmäinen punertava hohde, joka ilmoitti valon ja lämmön palaavan, valaisi jo levotonta taivaanrantaa, kun epätoivoisen nuorukaisen silmät äkkiä kiintyivät suureen, tummaan esineeseen, joka kellui myrskyaalloilla. Siellä oli laiva, jossa oli vain yksi masto pystyssä; se keikkui kovasti ja tuuli painoi sitä suoraan särkkää kohti, jossa Francisco oli. Aluksen runko kohosi korkealle aallon harjalle ja katosi taas tuokiossa hänen silmistään kuohuvien hyökyjen väliin.

— Se menee palasiksi, ajatteli Francisco. Se on hukassa, merimiehet eivät huomaa särkkää! Ja hetkeksi unohtaen oman surkean asemansa hän olisi antanut laivalle varoitusmerkin, jos vain olisi voinut.

Nuorukaisen odottaessa mitä tapahtuisi aurinko nousi kirkkaana ja loistavana valaisemaan tuota edessä olevaa murhenäytelmää.

Laiva lensi eteenpäin myrskyn käsissä ja tuli yhä lähemmäksi karia. Oli hirmuista nähdä ja tuskallista tietää sen kiitävän turmioon.

Vihdoin Francisco saattoi erottaa laivassaolijat. Hän huitoi käsillänsä, mutta häntä ei huomattu; hän huusi ja kiljui, mutta hänen äänensä hukkui myrskyn ulvontaan. Laiva tuli yhä lähemmäksi, ikään kuin sen kohtalo olisi jo ollut ratkaistu. Kun se oli parin kaapelinmitan päässä karista, huomattiin laivassa vihdoin vaara. Mutta se oli jo liian myöhäistä! Laiva yritti kääntyä laitatuuleen, mutta aalto toisensa perästä ajoi sitä särkkää kohti. Se karahti pohjaan, ainoa pystyssä ollut masto romahti mereen, ja kohisevat aallot riensivät täydentämään hävitystyötä.

HAAKSIRIKKO

Franciscon silmät olivat kiintyneet laivaan, jonka yli aallot vyöryivät kauhistavan rajuina. Kannella näkyi kahdeksan tai yhdeksän miestä tuulenpuolen partaan suojassa. Jokainen aalto, joka murtui laivan kylkeä vasten ja roiskautti vaahtoansa sen yli, työnsi laivaa ylemmäksi karille, niin että runko nytkähti, kunnes se vihdoin oli niin korkealla, että aaltojen raivo jo osaksi lannistui, ennen kuin ne ryntäsivät aluksen kylkeen. Jos laiva olisi ollut vahva ja hyvin rakennettu, se olisi luultavasti voinut kestää myrskyn raivon, kunnes ilma olisi asettunut, ja laivaväki olisi kenties pelastanut henkensä jäämällä laivaan. Mutta alus oli, kuten Francisco oikein arveli, amerikkalainen priki; se oli hyvin kapea ja lisäksi heikonlaista tekoa.

Francisco ei hetkeksikään irrottanut katsettaan tuosta ainoasta esineestä, joka nyt saattoi kiinnittää hänen huomiotaan — hän katseli hievahtamatta ihmisten saapumista tälle autiolle paikalle ja uhkaavaa vaaraa, johon he olivat joutuneet.

Hän huomasi kahden miehen menevän luukuille ja lykkäävän ne tuulen alapuolelle; sitten he menivät alas, mutta vaikka aallot vyöryivät laivan yli ja epäilemättä aika paljon vettä syöksyi avatuista luukuista sisään, eivät kannella olijat kuitenkaan sulkeneet niitä. Mutta arvoitus sai hetken kuluttua selityksen: ensin yksitellen, sitten ryhminä kohosi laivanruumasta elävä lasti — ryöstettyjä Afrikan neekereitä — koko kansi täyteen. Nuo onnettomat orjiksi aiotut olivat kahden englantilaisen merimiehen hyväntahtoisuuden tähden päässeet ulos ruumasta, jotta heillä olisi samanlainen tilaisuus henkensä pelastamiseen kuin muillakin. Mutta kukaan ei yrittänytkään lähteä laivasta. Tiheään pakkautuneina kuin lammaslauma viipyivät kaikki, niin eurooppalaiset kuin neekeritkin, laivassa, vaikka rajut hyökyaallot huuhtoivat sitä alinomaa, ja kun alus tärisi ja kallisteli niiden raivokkaissa hyökkäyksissä, tarttuivat laivassa olijat kiinni, mihin vain käsi osui.

Mutta pian tapahtui muutos. Laivan runko ei jaksanut kauemmin kestää aaltojen raivoa, ja Francisco huomasi, miten se äkkiä katkesi keskeltä kahtia ja kumpikin puolisko kaatui. Nyt alkoi taistelu elämästä ja kuolemasta, ja valtameren valkoinen vaahto oli täynnä mustia neekerinpäitä, jotka pyrkivät hietasärkkää kohti.

Ykskaks hirveä aalto viskasi uijat laakealle rannalle, seuraavassa tuokiossa sama aalto imaisi heidät mukaansa takaisin syvyyteen. Niistä, jotka laivan särkyessä olivat joutuneet aaltojen varaan, oli jo puolet kadonnut ainaiseksi. Francisco näki mielenkiihkon vallassa, kuinka haaksirikkoisten lukumäärä alinomaa väheni, kukaan ei ollut vielä päässyt rantaan. Vihdoin hän tempasi ainoan purjenuoran ja riensi rantaan auttaakseen hätään joutuneita, eivätkä hänen ponnistuksensa menneetkään hukkaan.

Kun aallot paiskasivat noita näköjään hengettömiä ruumiita rannalle temmatakseen ne taas mukaansa ja jatkaakseen sitten yhä julmaa leikkiään, Francisco tarttui hukkuviin ja laahasi heitä särkän turvallisempiin osiin, ja hän jatkoi tuota vaivalloista urakkaansa, kunnes viisitoista neekeriä makasi kuivemmalla maalla, jonne aallot eivät enää ulottuneet. Vaikka mustat olivat aivan menehtyneet ponnistuksista ja tainnoksissa, he olivat kuitenkin vielä hengissä, ja jo kauan ennen kuin viimeinen oli kuivalla, oli moni ensimmäisinä pelastetuista tullut lämpimässä auringonpaisteessa jälleen tajuihinsa.

Francisco olisi yhä jatkanut armeliasta työtään, mutta raivoavat aallot olivat nyt pirstoneet keskeltä katkenneen laivan pieniksi kappaleiksi. Koko rannikko oli täynnä pirstaleita ja kaikenlaisia laivan tavaroita, joita aallot paiskasivat maalle ja taas tempasivat takaisin mereen. Francisco sai noista pirstaleista niin ankaria iskuja, että hänen täytyi ennen pitkää hellittää otteensa, ja hän vaipui uupuneena maahan.

Turha olisi ollutkaan enää mitään yrittää. Kaikki laivassa olleet olivat yhtaikaa heittäytyneet mereen, eikä niitä, jotka olivat vielä veden varassa, voinut enää auttaa. Francisco meni katsomaan pelastamiaan neekereitä ja huomasi, että kaksitoista heistä oli tointunut ja asettunut istumaan jalat ristissä. Sitten hän meni kummulle, jossa hänellä oli arkku ja ruokavarat, ja rupesi nyt katselemaan ympärilleen.

Tuuli oli tyyntynyt, aurinko helotti kirkkaasti eikä merenkäynti ollut likimainkaan niin raju kuin äsken. Aallot olivat rauhoittuneet ja vyöryivät rantaan majesteetillisina, juhlallisina maininkeina, ei enää hurjina ja raivoavina niin kuin muutamia tunteja sitten hirmumyrskyn ajaessa niitä edellään. Koko ranta oli täynnä laivankappaleita ja vesitynnyreitä ja aina väliin näkyi neekerien ruumiita kieppuvan ympäri rantatyrskyjen vaahdossa ja sitten katoavan.

Francisco aprikoi kokonaisen tunnin tähystellen ympärilleen ja meni sitten taas sille paikalle, jossa pelastetut istuivat. Neekerit olivat laihtuneita, riutuneita olentoja, mutta he kuuluivat rannikolla asuvaan neekeriheimoon ja olivat siitä syystä pienestä pitäen tottuneet liikkumaan vedessä. Senpä tähden he olivat paremmin suoriutuneet taistelusta aaltoja vastaan kuin sisämaasta olevat orjat, jotka kaikki, samoin kuin eurooppalainen laivaväki, olivat hukkuneet.

Neekerit näkyivät nopeasti virkoavan auringon paahteessa, joka niin kovin rasitti Franciscoa, ja vaihtoivat keskenään muutaman sanan. Kaikki olivat jo toipuneet, mutta niistä, jotka olivat enimmän avun tarpeessa, eivät toiset välittäneet vähääkään.

Francisco teki heille merkkejä, mutta mustat eivät ymmärtäneet. Hän meni jälleen kummulle, laski lekkeristä vettä tinakolpakkoon ja ojensi sen yhdelle joukosta. Mies tarttui siihen halukkaasti; vesi oli ylellisyyttä, jota saatiin varsin niukasti orjalaivan lastiruumassa. Mies joi pitkään ja olisi tyhjentänyt koko astian, jollei Francisco olisi temmannut sitä pois ja nostanut toisen huulille. Kolme kertaa hänen oli pakko täyttää astia, ennen kuin kaikki olivat juoneet; hän antoi heille myös kourallisen korppuja ja lähti sitten pois heidän luotaan. Hän ymmärsi, että jollei hän noudattaisi varovaisuutta, neekerit anastaisivat ja ahmisivat kaikki ruokavarat mitä hänellä oli. Siksi hän peitti vesilekkerit ja elintarvikkeet hiekkaan. Kun hän neekerien huomaamatta oli lopettanut työnsä, vaipui aurinko taivaanrannan taa. Francisco oli jo saanut tuumansa selville; hän aikoi rakentaa laivan pirstoista lautan ja koettaa sillä päästä neekerien avulla mannermaalle. Tämä oli toinen yö, joka hänen oli vietettävä tällä autiolla, kammottavalla paikalla. Uskoen itsensä Kaikkivaltiaan huomaan hän vaipui kohta sikeään uneen.

Hän heräsi vasta sitten, kun auringon häikäisevät säteet sattuivat suoraan silmiin; niin uupunut hän oli ollut edellisen päivän levottomuudesta ja ponnistuksista sekä ensimmäisen unettoman yön tuskista. Hän nousi ja istuutui arkulleen. Kuinka erilaista nyt olikaan! Valtameri oli jälleen tyyni; ilma oli kirkas, ei pilvenhattaraa taivaalla, taivaanranta piirtyi terävänä vettä vasten. Hiljainen tuulenhenki hyväili tummansinistä merta, joka nyt oli vetäytynyt takaisin, joten hietasärkkä oli taas yhtä suuri kuin Franciscon sinne tullessa. Mutta siihen maiseman kauneus loppuikin; koko rantaäyräs oli täpötäynnä laivanpirstaleita, vesitynnyreitä ja kaikenlaista rojua, ja niiden joukossa lojui silpoutuneita hukkuneiden ruumiita.

Pelastuneet neekerit olivat kaikki kyyristyneet yhteen rykelmään nähtävästi sikeään uneen vaipuneina. Francisco lähti makuupaikaltaan kummun laelta ja laskeutui matalalle rantaäyräälle katsomaan, mitä pelastuskeinoja toisten onnettomuus ehkä oli hänelle tuottanut.

Suureksi ilokseen hän löysi koko joukon tynnyreitä, joista useat olivat täynnä hyvää vettä, sekä runsaasti rakennustarvikkeita, niin että hänellä oli tosiaankin kaikkea mitä tarvittiin lautan rakentamiseen, samoin myös ruokavaroja, joilla saattoi elää itse sekä elättää henkiinjääneitä neekereitä hyvän aikaa. Hän meni neekerien luo ja huusi heille, mutta nämä eivät vastanneet, eivät edes liikahtaneetkaan. Hän tyrkki ja sysi heitä, mutta turhaan. Hänen sydämensä sykki kiivaasti, sillä hän pelkäsi heidän jo kuolleen uupumuksesta. Hän potkaisi yhtä heistä, mutta vasta kun hän oli rytyyttänyt miestä niin kovakouraisesti, ettei olisi muuten moiseen missään tapauksessa ryhtynyt, neekeri virkosi ja silmäili tylsästi ympärilleen. Francisco osasi hiukan värillisten kieltä ja puhutteli neekeriä. Suureksi ilokseen hän sai vastauksen murteella jota hän saattoi ymmärtää. Neekeri herätti kumppaninsa vielä kursailemattomammin.

Francisco sai mustat pian ymmärtämään, että heidän oli kyhättävä lautta voidakseen palata takaisin omaan maahansa, ja hän huomautti heille, että jos he jäävät luodolle, missä nyt olivat, vesi ja elatusvarat loppuvat pian ja heidän kaikkien täytyy menehtyä.

Nuo surkeat olennot eivät tienneet, oliko heidän pidettävä Franciscoa yliluonnollisena olentona. He puhelivat keskenään, muistivat hänen antaneen heille edellisenä päivänä raikasta vettä, tiesivät, ettei hän ollut haaksirikkoutuneesta laivasta, ja olivat kovin hämmästyksissään.

Olivatpa heidän mietteensä minkälaiset hyvänsä, niistä oli kuitenkin se hyöty, että he rupesivat pitämään nuorukaista esimiehenään ja ystävänään ja tottelivat häntä mitä kuuliaisimmin.

Francisco vei neekerit kummulle, käski luoda pois hiekan ja antoi heille taas raikasta vettä ja korppuja. Kaikkein eniten heidän kummastustaan herätti tämä kestitys ja se tapa, jolla sitä heille tarjottiin. Francisco söi yhdessä heidän kanssaan, otti sitten arkustaan ne harvat työaseet, jotka hänellä oli tallella, ja käski heidän tulla mukanaan. Tynnyrit koottiin ja vieritettiin kummulle, tyhjät asetettiin erilleen lautan tarpeiksi; pyöröpuut hinattiin samoin kummun laelle ja niistä irrotettiin köydet, jotka huolellisesti pantiin talteen kiinnitysköysinä käytettäviksi. Pari purjetta, jotka olivat olleet raakojen päälle käärittyinä, levitettiin kuivumaan, ja ruokatavarat ja vaatekappaleet kerättiin eri paikkaan.

Neekerit tekivät auliisti työtä ja osoittivat suurta älykkyyttä. Ennen kuin ilta oli loppunut, oli turvallisiin paikkoihin kerätty kaikki, mistä heille saattoi olla hyötyä, ja aallot velloivat nyt rannalla ainoastaan pieniä pirstaleita, joita ei olisi voinut käyttää, sekä haaksirikkoutuneiden ruumiita.

Francisco ja neekerit saivat neljän päivän ankaralla työllä aikaan uskomattoman paljon. Tuon pienen joukon täytyi koetella monta keinoa ennen kuin saatiin kyhätyksi lautta, joka oli tarpeeksi tilava kantamaan heidät ja heidän tavaransa ja jossa oli hyvin tuettu masto ja purjeet. Vihdoin se oli valmis; viidentenä päivänä Francisco astui väkineen lautalle, ja päästyään sauvoimilla eroon hietasärkistä he saattoivat vihdoin levittää purjeen ja laskea heikossa myötäisessä mannermaata kohti noin kolmen solmun vauhtia. Mutta vasta loitottuaan karista puolen mailin verran he pääsivät eroon mätänevien ruumiiden hirmuisesta löyhkästä. Kahtena viimeisenä päivänä oli ruumiiden haju käynyt niin sietämättömäksi, että se neekereissäkin herätti kauhua ja inhoa.

Jo ennen yön tuloa, kun lautta oli noin kahdeksan mailin päässä hietasärkästä, tuli tyyni, jota kesti seuraavan päivän. Sitten virisi uudelleen tuuli, jonka mukaan he asettivat purjeensa. He kulkivat nyt pohjoista kohti.

Tämä tuuli vei lauttaa etemmäksi maasta, mutta sitä ei voinut auttaa. Francisco kiitti onneaan, että heillä oli tarpeeksi ruokavaroja ja vettä voidakseen kestää muutaman päivän vastatuulta.

Tuuli pysyi tasaisena ja jokseenkin navakkana. He purjehtivat suoraan Bening-lahden poikki; ilma oli kaunis, meri tyyni, ja lentokaloja kohosi suurin parvin ilmaan ja putoili lautalle, joka yhä edelleen tuulen mukana kulki pohjoista kohti.

Francisco ja hänen neekeriväkensä purjehtivat tällä tavoin kaksi viikkoa aavalla valtamerellä saamatta maata näkyviin. Päivät pääksytysten oli vain samaa yksitoikkoista taivasta ja merta. Franciscon laskujen mukaan he eivät voineet olla kaukana maasta, kun viidentenätoista päivänä vihdoin näkyi pohjoisessa kaksi laivaa.

Franciscon sydän heltyi ilosta ja kiitollisuudesta Jumalaa kohtaan; hänellä ei tosin ollut kaukoputkea, millä tarkastaa laivoja, mutta hän ohjasi lauttansa kuitenkin suoraan niitä kohti, ja pimeän tullen hän saattoi erottaa, että toinen oli suuri purjelaiva, toinen kuunari.

Franciscon tähystellessä niitä ja koettaessa arvata mitä ne olivat laatuaan, aurinko laski, ja sen painuessa taivaanrannan taa piirtyivät alusten ääriviivat muutaman minuutin ajan erittäin terävinä ja selvinä taivasta vasten. Oli mahdotonta erehtyä: Francisco tunsi olevansa varma siitä, että kuunari oli "Kostaja" ja hänen ensimmäinen ajatuksensa oli kääntää lautta toisaalle. Hetken mietittyään hän kuitenkin päätti toimia toisella tavalla. Hän laski purjeen, jottei lauttaa huomattaisi kuunarista, ja tarkkasi alusten liikkeitä niinä muutamina minuutteina, joina päivän valoa vielä kesti. Hän ei lainkaan epäillyt, että tuo suuri laiva oli vallattu ja että siinä oli valtauksen aikana ja sen jälkeen tapahtunut tavanomainen verilöyly.

Hän oli nyt neljän mailin päässä laivoista, ja juuri kun ne katosivat hänen silmistään, hän huomasi kuunarin täysin purjein suuntaavan kulkunsa länteen. Nyt hän ei enää pelännyt joutuvansa lauttoineen merirosvojen valtaan ja siksi hän nosti purjeen toivoen pääsevänsä laivan luo, johon aikoi miehineen asettua. Jollei siihen ollut porattu reikiä, he voisivat purjehtia sillä rannikolle lähimpään satamaan. Mutta tuskin lautta oli jälleen muuttanut suuntaansa, kun taivaanrantaa alkoi valaista tulen loiste, mikä osoitti merirosvojen sytyttäneen laivan palamaan. Oli siis turhaa ohjata lauttaa laivan luo, ja Francisco aikoi juuri jälleen kääntää lauttansa pohjoista kohti, kun hän tuli ajatelleeksi, että mahdollisesti laivassa oli vielä onnettomia raukkoja, jotka oli jätetty kuolemaan liekkeihin. Hän jatkoi siis yhä samaan suuntaan tarkaten koko ajan palavaa laivaa. Liekit loimusivat yhä korkeammalle, nuoleskelivat mastoja ja tarttuivat purjeisiin. Tuuli puhalsi navakasti ja laiva pysyi myötätuulessa; tämä seikka sai Franciscon päättelemään, että laivassa oli väkeä. Aluksi näytti siltä kuin lautan ja laivan välimatka yhä kasvaisi, mutta sitä mukaa kuin tuli söi laivan purjeita sen vauhti hiljeni, ja tunnin kuluttua Francisco tavoitti palavan aluksen.

Keulasta isoonmastoon saakka laiva oli nyt tulimerenä; mahtavat liekit kohosivat ruumasta korkealle alamastojen yli, ja niiden latvana oli jättiläiskokoinen savupilvi, jota tuuli painoi keulan puoleen. Peräkanteen tuli ei ollut vielä tarttunut, mutta kuumuus oli niin ankara, että kaikki laivassa ohjat olivat kokoontuneet peräpartaan luo. Toiset huusivat taivasta avuksi, toiset olivat vaiti epätoivon vallassa, sillä "Kostajan" väki oli rikkonut kaikki veneet estääkseen laivaan jääneitä pelastumasta.

Peräkannelta oli palavan laivan ympärille leviävässä valossa huomattu, että Francisco oli tulossa apuun, ja niin pian kuin hän oli päässyt laivan luo ja ottanut pois purjeen, olivat jo melkein kaikki laskeutuneet alas köysiä myöten ja myrskyharusta pitkin sekä sijoittuneet lautalle. He olivat vaihtaneet tuskin sanaakaan keskenään tai lautan väen kanssa ennen kuin kaikki olivat pelastuneet, ja nyt lautta irtosi laivasta juuri kun liekit rupesivat loimuamaan kajuutan ikkunoista vaakasuorina hehkuvina käärmeenkielinä. Lautta, jolle nyt oli tullut kaksitoista henkilöä lisää, kulki taas pohjoista kohti, ja kun pelastetuille oli annettu vettä, jota he suuresti kaipasivat, Francisco sai heiltä haluamansa tiedot.

Laiva oli kotoisin Cartagenasta Etelä-Amerikasta ja oli purjehtinut sieltä Lissaboniin. Sen oli vuokrannut muuan espanjalainen señor Cumanos, jolla oli laajoja maa-alueita Magdalena-joen rannoilla. Hän oli käynyt Lissabonissa tervehtimässä erästä sukulaistaan ja oli sieltä purjehtinut Kanarian saarille, jossa hänellä oli myös tiluksia. Matkalla Lissabonista Etelä-Amerikkaan tuuli ajoi heidät etelään, ja sitten he kohtasivat "Kostajan", joka alkoi ajaa heitä takaa. Hyvänä purjehtijana laiva oli kuitenkin ehtinyt kulkea pitkän matkaa ennen kuin merirosvot sen saavuttivat. Kun rosvot valtasivat sen ja huomasivat, että lasti oli heille tuskin minkään arvoinen — lastiruumassa oli näet vain huonekaluja ja muita señor Cumanoksen hankkimia tavaroita — he olivat erehdyksestä suutuksissaan särkeneet kaikki veneet, sytyttäneet sitten laivan palamaan ja vartioineet sitä, kunnes ei enää voinut olla toivoa tulen sammumisesta. Sitten ilkiöt olivat jättäneet viattomat uhrinsa varman kuoleman saaliiksi.

Francisco kuunteli señor Cumanoksen kertomusta ja kuvasi sitten, miten oli itse lähtenyt kuunarista ja missä seikkailuissa sittemmin oli ollut. Hän oli nyt kuitenkin sangen levoton siitä, milloin pääsisi maihin tai saisi apua jostakin laivasta. Kun heitä nyt oli lautalla niin paljon ja he sitä paitsi jo olivat pitkän aikaa olleet merellä, hänen oli pakko vähentää vesiannoksia. Onni suosi heitä kuitenkin kaikkien koettelemusten perästä; kolmantena päivänä tuli näkyviin laiva, josta heidät huomattiin. Laiva purjehti heitä kohti ja korjasi haaksirikkoiset. Se oli kuunari, joka kulki rannikkoa pitkin ostamassa kultahietaa ja norsunluuta, mutta señor Cumanoksen loistavat tarjoukset saivat sen päällikön luopumaan suunnitelmistaan ja purjehtimaan Atlantin poikki Cartagenaan. Franciscosta oli yhdentekevää mihin hän suuntasi kulkunsa, ja señor Cumanoksesta hän oli saanut uskollisen ystävän.

— Te olette pelastanut henkeni, sanoi espanjalainen. Sallikaa minun maksaa velkani! Tulkaa mukaani ja jääkää asumaan luokseni!

Francisco, joka myös puolestaan oli mieltynyt espanjalaiseen, suostui tarjoukseen, ja he saapuivat kaikki onnellisesti Cartagenaan, josta lähtivät señor Cumanoksen tiluksille Magdalena-joen varrelle.

LUUTNANTTI

Edvard Templemore oli siis Länsi-Intiassa luutnanttina ja hänen hallussaan oli amiraalilaivan saattoaluksen päällikkyys. Aluksen nimi oli "Enterprise"; se oli rakennettu Baltimoressa samalla kertaa kuin sen sisarlaiva; molemmat kuunarit olivat olleet kuuluja kauneudestaan ja merikelpoisuudestaan. Ja kuinka erilaisiin toimiin ne olivatkaan joutuneet! Molemmat oli alkuaan rakennettu orjalaivoiksi; nyt toinen käytti Englannin lippua ja kulki merellä "Enterprise"-nimisenä, kun taas toisessa, joka risteili merillä "Kostajana", liehui merirosvolippu.

"Enterprise" oli monessa suhteessa varustettu samalla tavalla kuin sen sisarlaiva; siinä oli pitkä metallitykki keskilaivassa ja pienempiä laidoilla. Laivaväen lukumäärässä oli kuitenkin melkoinen ero, sillä "Enterprisessä" oli miehistöä ainoastaan kuusikymmentä matruusia. Samoin kuin useimpia muita amiraalilaivan saattoaluksia sitäkin käytettiin kuljettamaan milloin muonalähetyksiä, milloin amiraalin virkailmoituksia. Vähin, kun sitä ei tarvittu muualla, sitä voitiin käyttää niinkin tärkeihin tehtäviin kuin hellän rakkauskirjeen viemiseen kauniille neidolle. Sitä paitsi on selvää, että sillä oli sama tehtävä kuin muillakin hänen majesteettinsa laivoilla; senkin oli näet määrä polttaa, upottaa ja hävittää mitä vihollisten omaa se vain tiellään kohtasi, mutta kun se tavallisesti kuljetti virkakirjeitä, joiden todellista tärkeyttä ei luonnollisesti tiedetty, se ei sellaisilla asioilla ollessaan saanut poiketa määrätystä suunnastaan.

Edvard Templemore poikkesi kuitenkin silloin tällöin hiukan suunnasta ja oli äsken kunniakkaan kahakan jälkeen valloittanut sorean kaapparialuksen, ryöstölaivan. Siitä urotyöstä hän odotti virkaylennystä, mutta amiraali arveli hänen olevan vielä liian nuori ja antoi niin ollen ensimmäisen avoimen paikan omalle veljenpojalleen, joka — sen amiraali oli unohtanut — oli vielä nuorempi.

Edvard nauroi kuullessaan Port Royaliin tullessaan tuosta nimityksestä, ja amiraali, joka oli odottanut, että nuori mies olisi vastoinkäymisestään nyrpeä, oli niin tyytyväinen nähdessään hänen iloisen ilmeensä, että pyhästi lupasi varata Templemorelle ensimmäisen avoimen paikan; mutta senkin lupauksensa hän unohti kokonaan, koska Edvard sattui olemaan pitkällä risteilyllä kun jälleen tuli paikka avoimeksi.

Luutnantti Templemore oli nyt ollut melkein kaksi vuotta "Enterprisen" päällikkönä ja tyytynyt nurisematta kohtaloonsa, koska hänellä oli iloinen luonne ja hän vietti mielensä mukaista onnellista elämää. Herra Witherington hemmotteli häntä liiaksikin. Edvard sai niin paljon rahaa kuin vain tahtoi ja hänellä oli huvituksia runsaasti.

Muiden hauskuuksien ohella hän oli joutunut auttamattomasti rakkauden pauloihin. Kerran ollessaan matkalla Windward-saarille, hänen oli onnistunut auttaa espanjalaista laivaa, jossa matkusti Puerto Ricon uusi kuvernööri perheineen, ja suostunut viemään heidät maihin tuolle saarelle. Siitä hyvästä englantilainen amiraali oli saanut kohteliaan kirjeen, joka päättyi siihen kohtuulliseen toivotukseen, että hänen ylhäisyytensä amiraali eläisi tuhat vuotta, ja samalla siinä oli kutsu Edvard Templemorelle käydä heitä tervehtimässä milloin hyvänsä hän sattui kulkemaan ohi. Tämä kutsu oli samanlainen tyhjä kohteliaisuus kuin kuvernöörin amiraalille lausuma toivotus. Mutta asia oli niin, että kuvernöörillä oli yksi ainoa, hyvin kaunis tytär, jota huolellisesti vartioivat vanha hoitajatar sekä munkki, jonka hoitoon kaikki kuvernöörin talossa tehdyt synnit uskottiin, ja Edvard oli ollut niin harhaoppinen, että oli rakastunut tuohon katoliseen tyttöön.

Tyttö oli tosiaankin hyvin kaunis ja lisäksi kiihkeätunteinen niin kuin kaikki espanjalaiset naiset. Ne muutamat päivät, jotka hän yhdessä isänsä kanssa oleskeli kuunarissa, riittivät herättämään rakkauden liekin niin hehkuvissa olennoissa kuin Clara d'Alvarez ja Edvard Templemore olivat. Munkki oli jätetty vuodon saaneeseen laivaan, kun kuunarissa ei voitu saada hänelle eikä hoitajattarelle tilaa, ja tytön isällä don Felix de Matos de Cobas de Manila d'Alvarezilla oli liian paljon tekemistä sikaristaan, jotta olisi joutanut pitämään tytärtään silmällä.

Heidän noustuaan maihin Edvard Templemore kutsuttiin heidän varsinaiseen asuntoonsa, joka ei ollut kaupungissa, vaan hymyilevän lahden rannalla saaren eteläpuolella. Kaupunkitaloa käytettiin ainoastaan virkahuoneistona sekä suurimmissa juhlatilaisuuksissa; siellä oli liian kuuma asua, ja kuvernööri oleskelikin siellä ainoastaan muutamia tunteja päivässä.

Edvard viipyi saarella lyhyen aikaa ja lähtiessään hän sai isältä mainitun englantilaiselle amiraalille osoitetun kirjeen ja tyttäreltä lujan uskollisuuden vakuutuksen.

Kun Edvard lähetettiin risteilyretkelle, kuten aina tapahtui kun ei ollut mitään muuta tekemistä, hän kysyi amiraalilta, eikö hänen, jos hän sattumalta joutuisi Puerto Ricon lähelle, pitäisi jättää espanjalaiselle kuvernöörille jokin vastaus tämän kirjeeseen, ja amiraali, joka ymmärsi, kuinka tärkeätä oli ylläpitää hyvää sopua vieraiden valtojen kanssa, havaitsi kysymyksen aiheelliseksi ja antoi hänelle kirjeen toimitettavaksi. Toinen tapaaminen oli tytön puolelta vielä sydämellisempi kuin ensimmäinen, vaikka hurskas munkki ja vanha hoitajatar katselivat sitä karsain silmin.

Varovaisuus olikin tarpeen, ja kun salassa pitäminen antaa rakkaudelle vain lisää tenhoa, Clara sai Edvardilta kaukoputken ja pitkän kirjeen, jossa ilmoitettiin, että hän saapuu niin usein kuin vain on mahdollista kuunarillaan saaren eteläpuolelle ja odottaa siellä ikkunasta merkkiä osoitukseksi siitä, että Clara on huomannut hänen aluksensa. Seuraavana aamuna hän tulee sitten veneellään maihin ja kohtaa Claran sovitulla paikalla. Tuo kaikki oli ihastuttavaa, ja Edvardin oli kuluneena vuonna onnistunut kolme, neljä kertaa kohdata lemmittynsä, ja aina hän oli lukemattomia kertoja vaihtanut uskollisuudenlupauksia Claran kanssa, eikä heitä ollut kukaan huomannut. He olivat sopineet niin, että Clara luopuu kodistaan ja isästään sekä uskoo onnensa englantilaisen, harhaoppisen miehen käsiin.

Ihme kyllä amiraali ei huomannut mitään kummallista siinä, että "Enterprise" pistäytyi niin usein Puerto Ricossa, vaikka Edvardin täytyi näyttää laivan päiväkirja joka kerran sieltä palatessaan. Mutta amiraali oli tyytyväinen, kun hän oli valmis muun tehtävän puutteessa lähtemään aluksellaan risteilylle. Hänen päiväkirjansa tuotiin maihin ja jätettiin kokoonkäärittynä ja sinetöitynä amiraalin adjutantille. Adjutantti työnsi ne luotaan eikä välittänyt niistä sen enempää, ja Edvardilla oli aina jokin juttu valmiina istuutuessaan amiraalin vieraana tämän päivällispöytään. "Enterprise" oli saanut määräyksen mennä joutuin Antiguaan, ja kun Edvard piti tuota matkaa sopivana tilaisuutena päästä Clara d'Alvarezia tervehtimään, hän ohjasi paluumatkalla laivansa saaren eteläpuolelle niemen edustalle. Pian hän näki valkoisen uutimen, joka oli päästetty liehumaan ulos ikkunasta.

— Siinä se on, herra luutnantti, sanoi nuori kadetti, joka seisoi hänen vieressään. — Edvard oli käynyt paikalla niin usein, että "Enterprisen" koko väki tiesi hänen hellät tunteensa. Näyttää rauhanlippua.

— Älkää puhuko tyhmyyksiä, herra Warren, vastasi Edvard nauraen. Miten te tämän asian tiedätte?

— Arvaan vain siitä, mitä on tapahtunut, mitä vasta tapahtuu, ja tunnen ruumiissani, että minun on mentävä maihin teidän kanssanne tänä iltana ja odotettava teitä ensi yönä.

— Se on mahdollista, mutta käskekää vetää haruskeulapurjeen jalusnuorat kireämmälle; meidän on nyt mentävä niemen taakse.

Kadetti oli oikeassa; samana iltana, juuri ennen pimeän tuloa hän meni päällikkönsä kanssa maihin.

— Vielä kerran, rakas Clara! sanoi Edvard ottaen rakastetultaan pois tämän pitkän hunnun ja sulkien hänet syliinsä.

— Niin, Edvard, vielä kerran, mutta pelkään, että tämä kerta on viimeinen; kamarineitoni Inez on ollut kovin sairaana ja ripittäytynyt isä Ricardolle. Minua niin pelottaa, että hän on kauhistuksissaan — hän luuli kuolevansa — tunnustanut kaiken. Nyt hän on paranemaan päin.

— Miksi luulet hänen tunnustaneen munkille kaiken?

— Et tiedä miten hupakko hän on sairaana ollessaan. Meidän uskontomme on erilainen kuin teidän.

— Niin on, mutta minä opetan sinulle paremman.

— Ole vaiti, Edvard, noin et saa puhua. Pyhä neitsyt, jos isä Ricardo kuulisi! Luulen varmaan, että Inez on juorunnut, sillä munkki katselee minua niin ankarasti mustilla silmillään. Ja eilen hän huomautti etten ole ripittäytynyt pitkään aikaan.

— Käske hänen hoitaa omat asiansa.

— Mutta sehän juuri onkin hänen asiansa. Eilen illalla minun täytyi tunnustaa hänelle syntini. Juttelin koko joukon, mutta sitten hän iski silmänsä minuun oikein ankarasti kysyen, olinko kertonut kaiken. Vapisin sanoessani että olin, sillä se oli valhetta.

— Minä tunnustan syntini ainoastaan Luojalleni ja rakkauteni vain sinulle. Tee sinä samoin, rakas!

— Minä tottelen sinua puoleksi; rakkauttani en tunnusta.

— Syntejä ei sinulla ole lainkaan; siis tottelet neuvoani kokonaisuudessaan.

— Vaiti, Edvard, noin et saa puhua! Meillä on kaikilla syntejä, ja voi, miten hirmuinen synti onkaan, että minä rakastan sinua, joka olet harhauskoinen! Pyhä neitsyt, anna minulle anteeksi, mutta minä en voi voittaa sitä.

— Jos se on ainoa syntisi, rakas, voin empimättä antaa sinulle synninpäästön.

— Älä laske leikkiä, Edvard, vaan kuule minua. Jos Inez on tunnustanut, he hakevat minua aina täältä, emmekä siis voi tavata toisiamme ainakaan tällä paikalla. Tunnethan sen pienen lahden, joka on tuolla kallion takana? Se ei ole paljon kauempana, ja siellä on luola, jossa voin odottaa sinua. Tästä lähtien meidän on kohdattava toisemme siellä.

— Niin, tehdään niin, rakas. Mutta eikö se ole liian lähellä rantaa?
Etkö pelkää veneen miehistöä, joka aivan varmasti silloin näkee sinut?

— Mutta voimmehan poistua kauemmaksi rannasta. Pelkään ainoastaan isä
Ricardoa ja neitsyt Mariaa. Vanhurskas taivas! Jos isäni tietäisi
tämän, olisimme hukassa, ainaiseksi erotettuja. Ja Clara nojasi päätään
Edvardin olkaan ja vuodatti suuria kyyneleitä.

— Meillä ei ole mitään pelättävää, Clara. Hiljaa, kuulin ritinää oranssipuiden takaa. Kuule!

— Niin, niin, kuiskasi Clara hätäisesti, siellä on joku. Mene, rakas
Edvard mene!

Clara juoksi hänen luotaan ja kiiruhti pois lehtokujaa pitkin. Edvard katsoi myös parhaaksi poistua, riensi kapeaa ja kivistä polkua viidakon läpi ja oli pian rannassa veneessään.

"Enterprise" palasi pääasemalle ja Edvard ilmoittautui amiraalille.

— Minulla on työtä teille, luutnantti Templemore. Teidän täytyy heti valmistautua lähtemään kuunarillanne jälleen merelle. Olemme löytäneet teille arvoisenne vastustajan.

— Toivon, että tapaan hänet, herra amiraali, vastasi luutnantti.

— Niin minäkin toivon, sillä jos voitte antaa hyvän kertomuksen tästä jutusta, se tuo teille ylennyksen. Merirosvokuunari, joka on kauan häirinnyt turvallisuutta Atlantilla, on nähty Barbadosin kohdalla, ja "Amalia" on ajanut sitä takaa, mutta näyttää siltä, ettei ainoakaan laivastomme alus saavuta sitä, jollei kenties "Enterprise". Sittemmin merirosvoalus on vielä vallannut kaksi Länsi-Intiassa kulkevaa laivaa ja sen on nähty purjehtivan ne mukanaan Guayanan rannikkoa kohti. Aion nyt antaa teille lisää väkeä kolmekymmentä miestä ja lähettää teidät ajamaan sitä.

— Kiitoksia, herra amiraali, vastasi Edvard, ja hänen kasvonsa loistivat ihastuksesta.

— Kuinka pian voitte olla valmiina? kysyi amiraali.

— Huomisaamuna.

— Oivallista! Sanokaa herra Hadleylle, että hän jättää minulle väkeä koskevat määräykset sekä teidän purjehdusmääräyksenne, niin allekirjoitan ne. Mutta muistakaa, luutnantti Templemore: teillä on vaarallinen otus pyydystettävänä. Olkaa varovainen; urhoollinen te kyllä olette, sen jo tiedän.

Edvard Templemore lupasi kaiken, niin kuin useimmat ihmiset tekevät sellaisessa tilaisuudessa, ja seuraavana iltana "Enterprise" oli jo kaukana aavalla merellä ja kiiti eteenpäin täysin purjein.

MAIHINNOUSU

Señor Cumanoksen maatila, johon hän ja hänen perheensä sekä Francisco heidän seurassaan olivat vetäytyneet maaelämää viettämään, ulottui Magdalena-joen suusta monta mailia jokea vastavirtaan. Siellä oli hedelmällistä lietemaata, leveä alue viljavia niittymaita, joilla käyskenteli suuria karjalaumoja. Asuinrakennus oli ainoastaan noin sadan metrin päässä kauniin joen rannasta, ja kapea mutta syvä lahti pisti läheisimpiin ulkorakennuksiin saakka.

Mutta señor Cumanoksella oli vieläkin arvokkaampia tiluksia. Noin kahdeksan mailia ylempänä, Jambranon kaupungin läheisyydessä, hänellä oli kultakaivos, joka viime aikoina oli ollut sangen antoisa. Kultapitoinen sora ja lietemaa tuotiin sieltä veneillä jokea alas ja huuhdottiin pikku lahdelman rannalla ulkorakennuksissa.

Jalosukuisen espanjalaisen maatilalla oli työväkeä satakunta henkeä; osa työskenteli huuhtomoissa, osa oli varsinaista palvelusväkeä.

Kun Francisco oli ollut tilalla jonkin aikaa, hän sai luottamustoimen señor Cumanoksen töiden ylikaitsijana ja osoitti ansaitsevansa tuon tärkeän toimen niin hyvin, että häntä pidettiin perheen jäsenenä.

Eräänä aamuna Francisco taas meni huuhtomoihin avaamaan niiden pienten kannellisten veneiden luukkuja, jotka olivat juuri kultasoralastissa saapuneet Jambranosta. Kaivoksen päällysmies lukitsi näet aina veneiden säiliöt lähettäessään ne matkaan, ja señor Cumanoksella oli avaimet. Silloin yksi työnjohtajista kertoi tuntemattoman aluksen laskeneen edellisenä päivänä ankkuriin joen suulle. Varhain aamulla se oli nostanut ankkurin ja näytti pyrkivän nyt vuoroin maalle päin, vuoroin jälleen merelle.

— Arvattavasti se on matkalla Cartagenasta, tuumi Francisco.

— Valgame Dios, sitäpä en usko, herra! sanoi Diego. — En olisi pitänyt lukua koko asiasta, mutta minusta tuntuu oudolta, että Giacomo ja Pedro, jotka lähtivät eilen illalla tavalliseen tapaansa kalastamaan, eivät ole palanneet, vaikka heidän on tapana tulla takaisin ennen puolta yötä.

— Todellakin! Se on kummallista. Eivätkö he ole koskaan ennen olleet poissa niin kauan?

— Eivät koskaan, herra, ja he ovat kalastaneet yhdessä seitsemän vuotta.

Francisco ojensi avaimet miehelle, joka aukaisi luukut ja antoi ne takaisin.

— Tuossa se on! tämä huudahti samassa. Noin neljän mailin päässä pisti niemen kärjen takaa äkkiä näkyviin laivan keulapurje. Francisco katseli laivaa tuokion ja lähti sitten suoraan asuinrakennukseen virkkamatta enää sanaakaan.

— No, Francisco, sanoi señor Cumanos hämmentäen lusikallaan pientä suklaakuppiaan, mitä uutta tänä aamuna?

— "Nuestra Señora del Carmen" ja "Aguilla" ovat tulleet. Minä olin juuri avaamassa luukut. Tuolla niemen edustalla näkyy olevan laiva jota sietää tarkastaa, ja minä tulin hakemaan kaukoputkea.

— Sietää tarkastaa! Miksi?

— Siksi, etteivät Giacomo ja Pedro, jotka eilen illalla lähtivät kalastamaan, ole palanneet takaisin eikä heistä ole sen koommin kuulunut mitään.

-. Sepä merkillistä! Mutta mitä tuolla laivalla on sen asian kanssa tekemistä?

— Siihen kysymykseen vastaan sitten, kun olen saanut katsoa laivaa tarkemmin, sanoi Francisco, joka oli ottanut kaukoputken ja veti sitä paraikaa ulos kotelosta. Hän nojautui ikkunanpieleen ja tarkasti hetken laivaa sanaakaan virkkamatta.

— Niin, elävän Jumalan nimessä, se on "Kostaja" eikä mikään muu! hän huudahti laskien kaukoputken kädestään.

— Mitä sanotte? kysyi señor Cumanos kiivaasti.

— Se on merirosvokuunari "Kostaja" niin totta kuin elän! Señor Cumanos, teidän täytyy heti ryhtyä puolustustoimiin. Tiedän että he ovat jo kauan aikoneet tulla tälle suunnalle, josta he odottavat hyviä saaliita. Kalastajienne katoamisesta päättelen, että he ovat eilen illalla lähettäneet veneitään vakoilemaan ja silloin saaneet nuo miehet siepatuksi vangiksi.

— Lienette oikeassa, vastasi señor Cumanos miettiväisen näköisenä, jos nimittäin voimme edellyttää, että aivan varmasti tunnette sen merirosvolaivaksi.

— Tunnenko? Señor Cumanos, tunnen siinä joka hirren, jok'ikisen lankunpätkän; ei ole sitä köydenpätkää eikä väkipyörää, jota en siinä tuntisi. Neljän mailin päähän saatan tällaisella kaukoputkella erottaa jok'ainoan seikan, mikä erottaa sen takilan muista laivoista. Voin vannoa, että se on "Kostaja", toisti Francisco vielä kerran tarkastaen kuunaria kaukoputkella.

— Entä jos he hyökkäävät kimppuumme?

— Meidän täytyy puolustautua ja karkottaa heidät pois. He tulevat epäilemättä yöllä veneillä maihin. Jos he purjehtisivat tänne kuunarilla päiväsaikaan ja laskisivat ankkuriin tähän vastapäätä, ei meillä olisi toivoa menestyksestä. Mutta heillä ei ole aavistustakaan siitä, että minä olen täällä ja että heidät tunnetaan, ja luulen, että he aikovat karata kimppuumme vasta illalla.

— Mitä siis ehdotat, Francisco?

— Ehdotan, että lähetämme kaikki naiset don Teodoron luo — sinnehän on ainoastaan viisi mailia — ja kutsumme kaikki miehet kokoon niin pian kuin mahdollista. Jos varustamme talon murroksilla, olemme kylliksi voimakkaat ajamaan heidät pakosalle. He eivät voi tuoda maihin enempää kuin yhdeksänkymmentä tai sata miestä, koska aina täytyy jättää muutamia kuunaria vahtimaan, ja meillä on miehiä ihan yhtä paljon. Olisi kai parasta luvata väelle palkinto, jos he käyttäytyvät hyvin.

— Olette oikeassa. Mutta meillä on täällä kultasoraa.

— Parasta jättää se tänne. Veisi liian paljon aikaa siirtää sitä muuanne, ja jäisimme niitä miehiä vaille, joiden haltuun kulta uskottaisiin. Huuhtomot on jätettävä autioiksi, ja kaikki, millä on jotakin arvoa, on vietävä sieltä pois. Luultavasti he sytyttävät majat tuleen. Joka tapauksessa meillä on vielä riittävästi aikaa, jos heti ryhdymme toimiin.

— No niin, Francisco, uskon päällikkyyden ja kaikki toimenpiteet teidän huoleksenne. Menen itse señora Isidoran puheille. Lähettäkää sana väelle ja puhukaa heille. Luvatkaa palkintoja. Tehkää ja käskekää, niin kuin hyväksi näette.

— Toivon voivani osoittaa ansaitsevani luottamuksenne, vastasi
Francisco.

— Caramba! huudahti vanha herra lähtiessään huoneesta, olipa totta tosiaan onni, että te olette täällä; muuten meidät kai olisi kaikki tyynni murhattu vuoteisiimme.

Francisco lähetti sanan maatilan päällysmiehille, ilmoitti, mitä hänen arvelunsa mukaan oli odotettavissa ja kertoi heille suunnitelmansa. Sitten kutsuttiin kokoon kaikki muutkin. Ja Francisco selitti, ettei kenelläkään ollut odotettavana armoa, jos merirosvot pääsivät voitolle, sekä toiselta puolen, mitä palkintoja señor Cumanos antaisi heille, jos he täyttäisivät velvollisuutensa.

Espanjalaiset ovat luonnostaan urhoollisia, ja Franciscon innostamina he päättivät puolustaa maatilaa viimeiseen saakka.

Señor Cumanoksen taloa oli verraten helppo puolustaa tällaiselta hyökkäykseltä; oli näet odotettavissa ainoastaan kivääritulta. Muurit, jotka olivat kivestä, muodostivat suorakaiteen; yläkerrassa oli parveke ja useita ikkunoita, mutta alakerroksessa ainoastaan kaksi ikkunaa. Porttia lukuunottamatta ei tuossa osittain espanjalaiseen, osittain maurilaiseen tyyliin tehdyssä rakennusryhmässä ollut maan rajassa ainoatakaan aukkoa.

Jos vain hyökkääjät voitaisiin estää tunkeutumasta rakennuksen alaosaan, nämä joutuisivat taistelemaan kovin epäedullisissa olosuhteissa. Sen vuoksi tukittiin ensin alakerroksen ikkunat, niiden kohdalle kasattiin suuret joukot kiviä lattiasta kattoon ja peräseinään saakka, ja samalla ryhdyttiin kaikkiin mahdollisiin valmistuksiin, jotta portti saataisiin yöksi lujasti teljetyksi. Tikapuita nostettiin pystyyn parvekkeelle, joka vahvistettiin melkein rinnan korkeudelta kivääritulta kestäväksi.

Iltapäivällä Isidora-rouva ja talon muut naiset lähetettiin don Teodoron luo, ja señor Cumanos suostui Franciscon pyynnöstä ja señora Isidoran kiihkeistä rukouksista lähtemään heidän mukaansa. Hän kutsui väkensä kokoon, ilmoitti uskoneensa päällikkyyden Franciscolle ja lausui toivovansa, että he täyttäisivät velvollisuutensa, puristi sitten Franciscon kättä ja oli pian ratsastavan seurueensa mukana kadonnut metsään jokea reunustavien kapeiden niittymaiden taakse.

Kiväärejä ja ampumavaroja oli runsaasti. Muutamat miehet pantiin valamaan luoteja, toiset puhdistamaan pyssyjä, jotka olivat pitkät ajat olleet käyttämättöminä. Ennen iltaa oli kaikki valmiina. Jokainen mies oli saanut aseet ja ampumavaroja, ja Francisco ehti jälleen pitää silmällä kuunaria, joka oli päivällä purjehtinut ulommaksi maasta, mutta lähestyi nyt jälleen rannikkoa. Puoli tuntia ennen hämärän tuloa se kääntyi kolmisen mailin päässä rannikosta ja lasketteli suoraan merelle.

— He aikovat tänä iltana hyökätä kimppuumme, sanoi Francisco. Siitä olen melkein varma. He ovat hinanneet ylös nokka-harustaljat ja valmistautuneet laskemaan parkassin vesille.

— Antaa heidän vain tulla, herra, kyllä he täältä saavat kuuman löylyn, vastasi Diego, joka oli alipäällikkönä.

Pian oli niin pimeä, ettei laivaa voinut enää erottaa. Francisco ja Diego käskivät kaiken väen asuinrakennukseen; sen ovi oli lujasti teljetty ja sitä vasten oli kasattu muutamia isoja kallionlohkareita, joita oli vieritetty eteiseen. Viisi miestä Francisco oli asettanut joen rannalle noin sadan metrin päähän toisistaan pitämään silmällä, milloin rosvojen veneet lähestyivät. Kello oli kymmenen illalla, kun Francisco ja Diego laskeutuivat tikapuita myöten ulos ikkunasta ja menivät tarkastamaan vartijoita.

— Herra, sanoi Diego heidän tultuaan joen rannalle, mihin aikaan luulette noiden roistojen aikovan koettaa onneaan?

— Sitä on vaikea sanoa. Jos heillä on päällikkönä sama mies kuin minun ollessani laivassa, ei mitään tapahdu ennen kuin kuu on laskenut. Mutta jos päällikkö on joku toinen, he eivät kenties ole niin varovaisia.

— Pyhä neitsyt! Oletteko te, herra, joskus ollut tuossa laivassa?

— Olen kyllä, ja pitkän aikaa, mutta en ollut siellä omasta tahdostani. Jollen olisi ollut siellä, en olisi nyt tuntenut sitä "Kostajaksi".

— Aivan niin, herra. Meidän tulee kiittää pyhimyksiä siitä, että kerran olette ollut merirosvona.

— Olisi ollut parempi, etten olisi koskaan joutunut sellaiseen seuraan, vastasi Francisco hymyillen. Minä olen nähnyt niin kauheita juttuja tapahtuvan tuossa laivassa, että niitä muistellessa veri vielä hyytyy suonissani.

Francisco kuvaili Diegolle eräitä hirmutöitä, joita oli nähnyt "Kostajassa", ja hän oli juuri keskellä kertomusta, kun sieltä minne kauimpana oleva vartija oli asetettu, kuului kiväärinlaukaus.

— Varohan, Diego! Yhä likempää kuului nyt merkkejä, että veneet olivat aivan lähellä, ja muutaman minuutin kuluttua kaikki vartijat saapuivat ilmoittamaan, että merirosvot soutivat paraikaa jokea ylös kolmella veneellä ja olivat neljännesmailin päässä valkamasta.

— Diego, mene ylös isoon rakennukseen katsomaan, että siellä on kaikki järjestyksessä! Minä viivyn täällä vähän aikaa. Älkää ampuko, ennen kuin minä tulen!

Diego ja vartijat poistuivat, ja Francisco jäi yksin rannalle.

Kohta kuului selvästi airojen loiskinaa, ja Francisco koetti tarkata, kuuluisiko mitään puhetta. Veneiden lähestyessä hän saattoi erottaa Hawkhurstin äänen. Vartijoiden merkkilaukaukset olivat ilmaisseet rosvoille, että heidän tulonsa oli huomattu ja että he luultavasti saisivat kokea vastarintaa; ei siis tarvinnut enää pysytellä hiljaa.

— Lakatkaa soutamasta, pojat! Lakatkaa soutamasta! huusi Hawkhurst.

Yhdessä veneessä lakattiin soutamasta ja heti sen jälkeen toisissakin.

Francisco saattoi nyt selvästi erottaa kaikki kolme venettä noin kaapelinmitan päässä, ja miesten äänet kuuluivat selvästi pitkin vettä tähtikirkkaassa, hiljaisessa yössä.

— Tässä on pieni lahti, joka ulottuu tuolla ulompana oleviin rakennuksiin asti, puhui Hawkhurst. Eikö siellä olisi parempi nousta maihin? Rakennukset voivat olla meille suojana, jollei niitä ole jo miehitetty.

— Aivan niin, vastasi ääni, josta Francisco heti tunsi puhujan
Kainiksi.

— Hän elää siis, ajatteli Francisco. Hänen verensä ei ole vielä minun omallatunnollani.

— Vedelkää taas, pojat! komensi Hawkhurst.

Veneet kiitivät lahdenpohjaan ja Francisco riensi takaisin päärakennukseen.

— Nyt, pojat! sanoi hän, kiiveten sukkelaan tikapuita ylös. Nyt meidän täytyy osoittaa rohkeutta ja päättäväisyyttä. Joudumme tekemisiin hurjanrohkeiden miesten kanssa. Tunsin kapteenin ja ensimmäisen perämiehen äänen, joten ei ole enää epäilystäkään; tulijat ovat varmasti merirosvoja. Veneet ovat jo lahdessa ja rosvot aikovat astua maihin majojen takana. Vetäkää ylös tikapuut ja laskekaa ne parvekkeelle, mutta älkää ampuko ennen kuin voitte tähdätä tarkasti. Hiljaa nyt, miehet. Tuossa ne tulevat.

Merirosvot näkyivät lähenevän tiheänä rykelmänä majoilta päin. Kun heitä oli mahdotonta koettaa torjua muualta kuin kuistin puolelta, jossa ei ollut tilaa kuin kahdeksalle tai kymmenelle miehelle, Francisco käski, että jokaisen miehen tuli ammuttuaan väistyä syrjään panostamaan kivääriä antaakseen tilaa toisille.

Kun merirosvot olivat puolitiessä majojen ja asuinrakennuksen välillä, Francisco komensi miehensä ampumaan. Merirosvot alkoivat myös ampua, nostivat suuren huudon ja hyökkäsivät eteenpäin Hawkhurst ja Kain etunenässä. Kun espanjalaiset eivät aluksi voineet laukaista enempää kuin tusinan verran kiväärejä kerrallaan, vihollinen luuli heidän mieslukuaan paljon pienemmäksi kuin se todella oli ja ryhtyi kohta toisenlaisiin keinoihin.

Rosvot hajaantuivat puoliympyrään kuistin eteen ja pitivät yllä alituista, kiusallista tulta Franciscon joukkoa vastaan, joka vastasi ampumiseen neljännestunnin ajan. Mutta kun kaikki kiväärit vähitellen joutuivat mukaan leikkiin, merirosvot huomasivat pian, että heillä olikin edessä vaarallisempi vihollinen kuin he ensin olivat luulleet.

Nyt oli tullut aivan pimeä, ja oli mahdotonta erottaa mitään muulloin kuin äkillisten salamoiden välähtäessä kivääreistä. Kain ja Hawkhurst jatkoivat ampumistaan ja heidän onnistui päästä rakennuksen vierelle kuistin alle. He tarkastivat portteja ja ikkunoita ja huomasivat kohta, että oli varsin vähän toivoa päästä murtautumaan niistä sisään. Sen sijaan he havaitsivat heti, että heidän väkensä oli hyvässä suojassa kuistin alla, jonka puisen lattian läpi saattoi lisäksi ampua ylhäällä olevia vihollisia. Hawkhurst riensi pois ja palasi kohta takaisin mukanaan puolet miesjoukostaan. Pian saattoi huomata, kuinka tehokas tämä temppu oli. Merirosvojen luodit tunkeutuivat lattialautojen läpi ja haavoittivat pahasti monta espanjalaista, ja Franciscon täytyi vihdoin käskeä väkensä vetäytyä huoneisiin ja ampua ikkunoista.