Edvard heitti kiivaasti kaukoputken luotaan, tempasi miekkansa, hyppäsi veneeseen, joka keinui lähtövalmiina "Enterprisen" vierellä, ja käski muiden tulla mukaan. Ensimmäisen ja ainoan kerran elämässään hän tunsi rohkeutensa pettävän lähestyessään vihollista. Jäinen kylmyys värisytti ruumista, ja kun hän ajatteli merirosvojen hillittömiä tapoja, hän joutui kokonaan suunniltaan.
Lähestyessään rantaa hän nousi peräteljolle seisomaan kalpeana ja hurjistuneena, huulet vapisten ja tunteet kuohuksissa. Hän puristi kovasti miekkansa kahvaa; sydän jyskytti kiivaasti. Hän läheni pikku lahdelmaa ja huomasi luolan suulla naisen, hän oli nyt varma siitä, että nainen oli Clara. Tytön nimi oli hänen huulillaan, kun hän äkkiä kuuli kaksi laukausta. Ampuja oli Hawkhurst. Hän näki Franciscon vetäytyvän taaksepäin ja vaipuvan maahan, näki Claran rientävän kaatuvan luo. Siinä tuo nuori mies nyt makasi Claraan nojaten, pää tytön rintaa vasten! Saattoiko hän uskoa silmiään? Oliko tuo todella hänen morsiamensa? Oli, se oli hän — hän tuki nuoren miehen vartaloa — pistipä vielä kätensä tämän poveen odottaen, että nuorukainen virkoaisi. Edvard ei voinut kestää tuota näkyä. Hän peitti kasvonsa käsillään, ja mielettömänä mustasukkaisuudesta hän karjaisi:
— Soutakaa, pojat! Soutakaa niin kuin hengen hädässä!
Vene oli enää vain muutaman aironvedon matkan päässä rannasta ja Clara oli juuri ottanut paperimytyn Franciscon povitaskusta, kun Hawkhurst tuli näkyviin kallioiden takaa. Francisco oli jälleen tullut tajuihinsa ja nähdessään Hawkhurstin lähenevän hän hypähti pystyyn ottaakseen kiväärinsä. Mutta ennen kuin hän sai sen käteensä, Hawkhurst oli jo hyökännyt hänen kimppuunsa, ja alkoi vimmattu paini, joka olisi päättynyt Franciscolle onnettomasti, sillä Hawkhurstin onnistui painaa toisella polvellaan vastustajansa ruumis maahan ja hän olisi pian kuristanut tämän kaulaliinalla Claran huutaessa ja koettaessa turhaan raastaa Franciscoa pois hänen käsistään. Francisco makasi jo maassa kasvot mustanpuhuvina ja tyttö riuhtoi epätoivoissaan pelastaakseen onnettoman, kun vene tuli nopeasti rantaan ja samaa vauhtia kauas hietikolle. Kuin raivoisa tiikeri Edvard ryntäsi Hawkhurstin niskaan, paiskasi hänet selälleen maahan ja viilteli hänen rannettaan sapelinterällä, kunnes toinen vihdoin päästi uhrinsa irti.
— Sitokaa hänet, pojat! komensi Edvard osoittaen vasemmalla kädellään
Hawkhurstia sekä lisäsi katkerasti ojentaen sapelinsa Franciscoa kohti:
— Tämä on minun uhrini.
Mutta mikä hänen tarkoituksensa lienee ollutkin, se jäi pelkäksi aikomukseksi, sillä Clara, joka nyt tunsi tulijan, parahti: — Edvard! juoksi häntä vastaan ja lankesi pyörtyneenä hänen syliinsä.
Merimiehet, jotka olivat ottaneet Hawkhurstin kiinni, katselivat tätä kohtausta kummastuneina ja uteliaina. Edvard taas odotti maltittomana, milloin Clara jälleen tulisi tuntoihinsa. Hän tahtoi morsiamensa itse todistavan hänen erehtyneen ja katseli alinomaa vuoroin häneen, vuoroin Franciscoon. Viimeksi mainittu tointui nopeasti. Hawkhurst pantiin köysiin ja pakotettiin istumaan.
— Edvard! Rakas Edvard! sanoi Clara vihdoin syleillen Edvardia. Olen siis pelastunut, ja sinä, rakas, olet pelastajani!
Edvardin epäluulot eivät vieläkään haihtuneet.
— Kuka tuo mies on? hän kysyi ankarasti.
— Se on Francisco. Hän ei ole merirosvo, vaan minun suojelijani.
Hawkhurst nauroi pilkallisesti käsittäen, miten asian laita oli.
Edvard kääntyi perämieheen päin silmäillen häntä tutkivasti.
— Ha — ha! jatkoi Hawkhurst. Vai niin! Kapteenin poika — eikä kuitenkaan merirosvo. Niin, mitäpä naiset eivät vanno pelastaakseen sen, johon ovat hullaantuneet.
— Jos hän on kapteenin poika, niin miksi olitte äsken käsikähmässä?
— Siksi, että juuri äsken ammuin hänen isänsä.
— Edvard, virkkoi Clara, tässä ei ole nyt aikaa selityksiin, mutta niin totta kuin toivon tulevani autuaaksi, olen puhunut totta. Älä usko tuota katalaa!
— Niin, sanoi nyt Francisco nousten istumaan, uskokaa tuota miestä, kun hän sanoo ampuneensa kapteenin, sillä se on totta. Mutta hyvä herra, jos pidätte arvossa tunnonrauhaanne, niin älkää uskoko mitään, mikä voi loukata neitiä.
— Tiedän tuskin, mitä uskoisin, mutisi Edvard Templemore, mutta tässä ei nyt ole aikaa selityksiin. — Teidän luvallanne, armollinen neiti, hän sanoi Claralle, veneeni päällikkö vie teidät turvallisempaan paikkaan, joko kuunariin tai tuohon toiseen laivaan. Velvollisuuteni ei salli minun nyt viipyä seurassanne.
Clara loi nyt nopeasti Edvardiin nuhtelevan, mutta hellän silmäyksen mennessään kyynelet silmissä veneen päällikön mukana purteen, jonka viereen "Comus" juuri oli saapunut. Miehet jättivät Hawkhurstin ja Franciscon toisten matruusien vartioitavaksi ja lähtivät sitten soutamaan Claraa kuunariin. Edvard loi silmäyksen veneeseen, joka vei Claraa laivaan, ja käski, että Hawkhurst ja Francisco otetaan parkassiin siellä vartioitavaksi. Sitten hän lähti muun väkensä mukana saaren sisäosiin ajamaan merirosvoja takaa.
Tällä välin olivat muutkin sotalaivojen veneet tulleet rantaan, ja useita "Kostajan" miehiä oli tapettu tai otettu vangiksi heidän harhaillessaan saarella ilman johtajia. Parin tunnin kuluttua arveltiin suurimman osan merirosvoista jo olevaan hyvässä turvassa, ja kun vankeja oli paljon, päätettiin lähettää heidät veneissä "Comukseen", jonka komentaja, kapteeni Manly määräisi, miten heidän suhteensa sen jälkeen oli meneteltävä.
Vangiksi otettuja merirosvoja, jotka tarkastettiin "Comuksessa", oli lähes kuusikymmentä, niistä oli kuitenkin puolet haavoittuneita, jotka olivat antautuneet vastarintaa tekemättä. Kaatuneita oli viisitoista, ja yhtä monta arveltiin hukkuneen, kun parkassista ammuttiin merirosvojen kolmas vene upoksiin. Vaikka suurin osa rosvoista oli saatu kiinni, oli kuitenkin syytä luulla, että muutamia oli vielä saaren luolissa piilossa.
Kun "Comus"-laivan päälliköllä oli määräys palata takaisin niin pian kuin mahdollista, hän päätti heti ottaa vangit mukaansa ja purjehtia Port Royaliin. "Enterprisen" tehtäväksi jätettiin ottaa kiinni ne merirosvot, jotka vielä mahdollisesti olivat vapaina, korjata kaikki "Kostajaan" jäänyt tavara, millä oli jotakin arvoa, ja tuhota sitten merirosvoalus.
Käskyjä noudatettiin nopeasti. Merirosvot ja heidän joukossaan Francisco pantiin varmaan talteen, veneet nostettiin laivaan, puolen tunnin kuluttua nostettiin lippu mastoon, ja korvetti lähti kaikki purjeet levällään.
OIKEUDENKÄYNTI
Viikkoa myöhemmin "Comus" saapui Port Royaliin, ja sen päällikkö, kapteeni Manly meni ilmoittautumaan amiraalille ja kertomaan, että retki oli onnellisesti lopussa.
— Jumalan kiitos! virkkoi amiraali. Vihdoinkin saimme ne roistot kiinni! Pieni kaulanauha ei ole heille hullummaksi. — Ja heidän kapteeninsa hukkui, niinkö sanoitte?
— Niin minulle on ilmoitettu, herra amiraali, vastasi kapteeni Manly. Hän oli viimeisessä veneessä, joka lähti kuunarista, ja se vene ammuttiin upoksiin.
— Sepä vahinko. Sellainen kuolema oli hänelle liian hyvä. Meidän on kuitenkin pidettävä huoli, että muut joutuvat varoittaviksi esimerkeiksi. Heitä on kuulusteltava amiraalikunnan oikeudessa, jonka tuomioalaan merellä tehdyt rikokset kuuluvat. Lähettäkää heidät maihin, Manly. Sitten voimme pestä kätemme tästä jutusta.
— Aivan niin, herra amiraali. Mutta on syytä otaksua, että muutamia rosvoja on vielä saarella, ja "Enterprise" on paraikaa niitä etsimässä.
— No, löysikö Templemore mielitiettynsä?
— Löysi kuin löysikin, herra amiraali. Luullakseni on kaikki nyt niin hyvin kuin olla taitaa.
— Hm! tuumi amiraali. Olipa se hauska kuulla. Tuokaa merirosvot kuitenkin maihin. Jos saadaan kiinni vielä toisia, heidät täytyy hirttää jäljestäpäin, kun Templemore on tuonut heidät tänne. Olen enemmän hyvilläni siitä, että olen saanut nuo roistot varmaan talteen, kuin jos olisin vallannut ranskalaisen fregatin.
Noin kolme viikkoa tämän keskustelun jälkeen adjutantti ilmoitti amiraalille, että "Enterprise" oli nostanut lippunsa sataman edustalla, mutta kun oli tyven, laiva ei luultavasti pääsisi satamaan ennen iltaa.
— Sepä olisi vahinko, vastasi amiraali. Nyt juuri tutkitaan merirosvoja ja ehkä hänellä on mukanaan vielä muutamia heistä.
— Aivan varmasti hänellä onkin, herra amiraali; mutta oikeudenkäynti tuskin loppunee tänään, sillä sotatuomari saapuu vasta kello yhden aikaan.
— Asialla ei tosin ole suurta merkitystä, sillä rosvoja on niin paljon, että heidät täytyy hirttää useassa erässä. Mutta koska Templemore joka tapauksessa on niin lähellä, että hänelle voi antaa merkkejä, niin ilmoittakaa hänelle: "Rosvot nyt tutkittavina!" Sitten hän saattaa tulla maihin, jos haluaa.
Samana päivänä puolenpäivän aikaan vietiin merirosvot, niiden joukossa Francisco, tarkasti vartioituina oikeussaliin, joka oli täynnä väkeä, sillä asia oli herättänyt suurta huomiota.
Señor Cumanoksen maatilalle tehdyssä hyökkäyksessä haavoittuneista merirosvoista oli useita kuollut vankeudessa. Kuitenkin seisoi vielä neljäkymmentä rosvoa aitauksen luona, ja heidän omituiset pukunsa ja partaiset kasvonsa sekä heidän ilkitöistään kulkeutunut maine herättivät läsnäolijoissa inhoa ja vihaa.
Kaksi nuorinta heidän joukossaan oli saanut esiintyä todistajina. He olivat olleet "Kostajassa" ainoastaan muutamia kuukausia, mutta heidän todistuksensa kolmen Länsi-Intian laivan miehistön murhaamisesta ja señor Cumanoksen maatilaa vastaan tehdystä hyökkäyksestä riittivät tuomitsemaan toiset.
Kaikkien muodollisuuksien noudattaminen, merirosvojen nimenhuuto ja noiden kahden nuoren miehen perinpohjaisten todistusten kirjoittaminen veivät niin paljon aikaa, että oli jo myöhä kun toverien todistukset luettiin merirosvoille ja heiltä kysyttiin, oliko heillä mitään sanomista puolustuksekseen. Tuomari toisti kysymyksensä, ja Hawkhurst alkoi puhua ensimmäisenä. Hänellä tuskin saattoi olla lainkaan toivoa pelastumisesta. Hänen aikomuksensa oli vain estää Franciscoa puolustautumasta ja välttymästä siitä häpeällisestä kuolemasta, joka odotti Hawkhurstia itseään.
Hawkhurst selitti olleensa jonkin aikaa "Kostajassa". Hänet oli pakotettu rupeamaan sen perämieheksi, kun hänet ensin oli väkivalloin raastettu toisesta laivasta. Sen kapteenin poika, joka seisoo tuossa — hän osoitti Franciscoa — voi todistaa, koska hän oli ollut kuunarissa siitä alkaen, kun se ensi kerran lähti merimatkalle. Hän vakuutti olleensa aina eri mieltä kapteenin kanssa, joka ei voinut tulla toimeen ilman häntä, koska Hawkhurst oli ainoa, joka osasi ohjata laivaa, sekä aikoneensa tehdä kapinan kapteenia vastaan ja yllyttäneensä väkeä usein siihen. Sen tähden hän — niin kuin muu laivaväki ja kapteenin poika saattoivat todistaa, jos halusivat — oli ollut vankina, kun kuunari saapui Caicos-saarille, ja hänet oli laskettu vapaaksi sen takia että hän yksin tunsi väylän. Hänet oli uhattu heittää mereen, jollei hän luotsaa alusta satamaan. Mutta huolimatta siitä, miten lopuksi kävisi, hän oli laskenut laivan suoraan kivelle. Tietäen, että kapteeni aikoi murhata hänet, hän oli ampunut Kainin kun tämä koetti uida rantaan. Sen saattoi kapteenin poika todistaa, sillä hän oli raivoissaan karannut Hawkhurstin kimppuun ja he olivat taistelleet elämästä ja kuolemasta, kun sotalaivan upseerit ja veneen miehistö saapuivat erottamaan heidät ja ottivat molemmat vangiksi. Kuitenkaan hän ei luullut Franciscon ilmaisevan todellista asian laitaa, koska kapteenin poika oli hänen vihollisensa. Hänet oli näet lähetetty maihin urkkimaan mistä voitaisiin saada saalista ja mistä rosvojen oli edullisinta hyökätä. Magdalena-joen suulla sattuneessa kahakassa hän oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja ampunut luodin Hawkhurstin olkapäähän. Sen tiesivät kaikki toiset merirosvot ja sitä tuskin Francisco itsekään voi kieltää. Hän toivoi, että oikeus määräisi Franciscon kidutettavaksi, jotta hänet saataisiin puhumaan totta. Joka tapauksessa häntä pitäisi nyt kuulustella.
Kun Hawkhurst oli lopettanut puheensa, syntyi tuskallinen hiljaisuus. Alkoi nopeasti hämärtää. Avara oikeussali oli jo miltei pimeä; vain muutama päivänsäde valaisi aitauksen luona seisovien vankien hurjia, paatuneita kasvoja. Aurinko oli mennyt paksuun pilveen, jonka reunat se sai hohtamaan kultaisena. Hawkhurst oli puhunut sujuvasti ja jäntevästi; jonkinlaista rehellisyyden tuntua oli hänen karkeassa syvässä bassoäänesssään. Vieläpä kirouksetkin, joilla hän tuon tuostakin höysti puhettaan, tuntuivat pikemminkin vakuutteluilta kuin herjauksilta ja tekivät hänen puheensa tavallaan väkevän vaikuttavaksi.
Hawkhurstin puheen loputtua syntyneessä syvässä hiljaisuudessa ja nopeasti tihenevässä iltahämärässä alkoivat oikeussalissa olijat nyt vasta tajuta näytelmän vakavuuden. Rosvojen kohtalo riippui yhdestä ainoasta sanasta. Tuskallisen hiljaisuuden katkaisi vihdoin jonkun naisen tukahdettu nyyhkytys. Tuo valitus, joka tuli niin odottamatta, liikutti kuuntelijoiden mieltä ja näytti kylvävän ensimmäisen säälin ja ihmisystävällisyyden siemenen yleisöön, joka tähän saakka oli tuntenut ja osoittanut vankeja kohtaan pelkkää inhoa.
Tuomari, syyttäjä, valamiehistö, kaikki tunsivat mielenliikutusta. Tuo sanaton vetoaminen sääliin lauhdutti sitä epäedullista vaikutusta, jonka Hawkhurstin syytökset olivat tehneet heihin. Kaikki katsoivat nyt nuorta Franciscoa, jota ei syyttänyt ainoastaan virallinen syyttäjä, vaan myös hänen omat rikostoverinsa — ja tuo tarkastelu oli syytetyn eduksi. He myönsivät mielessään, että henkilö, jolla oli tuollainen ulkomuoto, saattoi herättää naisten rakkautta myötäkäymisessä ja surkuttelua häpeän hetkenä. Heidän katsellessaan häntä aurinko tunkeutui esiin pilven takaa ja vastapäisestä ikkunasta osui häneen huikaiseva sädekimppu, kun taas tummat varjot pimensivät hänen ympärillään seisovat merirosvot. Yhtäkkiä selvisi katsojille että vaikka tuon nuoren miehen kohtalotoverit olivatkin rohkeita miehiä, he olivat kuitenkin tavallisia pahantekijöitä, joiden oli kiittäminen vain tottumuksiaan, ruumiillista notkeuttaan ja toveriensa vaikutusta pelottomuudestaan. He olivat pelkkiä murhamiehiä, teurastajia. Nyt kun heidän omaa ammattiaan käytettiin heitä vastaan, he kykenivät kestämään kohtalonsa juron välinpitämättöminä — mielentila, joka on kokonaan toista kuin todellinen mielenlujuus.
Francisco erosi todellakin silmäänpistävästi muusta joukosta ilta-auringon luodessa häneen hohdettaan. Hiljaiset nyyhkytykset, jotka tuon tuostakin toistuivat, ikään kuin niitä olisi ollut mahdotonta hillitä, näyttivät herättävän hänet käsittämään, miten tärkeä osa hänellä oli nyt tapahtuvassa murhenäytelmässä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta tyynet. Samalla kertaa ylpeä ja murheellinen katse oli suora ja vilpitön, mutta se ei kohdistunut oikeussalissa istuviin, vaan oli suuntautunut kohti laskevaa aurinkoa, jonka loistavat säteet sattuivat hehkuvina suoraan häneen.
Vihdoin kuului Franciscon ääni, ja kaikki säpsähtivät sen kuullessaan, sillä se oli täyteläinen ja sointuva kuin iltakellon soitto. Hawkhurstin karkea, raaka ja jylhä ääni oli tuon syvän hiljaisuuden aikana tuskin lakannut kuulumasta läsnäolijoiden korvissa, kun Franciscon hopeankirkas ja kuitenkin miehekäs puhe vastustamattomasti herätti heidän huomiotaan. Valamiehet nostivat päätään, yleinen syyttäjä ja kaikki muut salissa olijat kääntyivät levottomasti katsomaan vankia, kohottipa tuomarikin sormensa merkiksi, että hän vaati hiljaisuutta.
— Teidän ylhäisyytenne, herrat valamiehet, aloitti Francisco. Jouduttuani tällaiseen häpeälliseen asemaan en ensin aikonut lausua sanaakaan puolustuksekseni. Tuo mies, joka äsken syytti minua, kehotti että minut määrättäisiin kidutettavaksi. Hän on jo saanut halunsa tyydytetyksi, sillä mikä kidutus voi olla tuskallisempi kuin nykyinen tilani? Olen saanut kestää sellaista kidutusta lyhyen, mutta viheliäisen elämäni aikana, että millainen loppu hyvänsä olisi usein ollut minulle tervetullut. Mutta näinä lyhyinä minuutteina olen huomannut, että minussa on vieläkin samanlaisia tunteita kuin muissa ihmisissä, etten vielä ole valmis kuolemaan. Kukapa ei olisi vastahakoinen lähtemään tästä maailmasta niin kauan kuin vielä on olemassa naisen sydän, joka näkee onnettoman viattomana ja osoittaa säälivänsä hänen onnettomuuttaan? Sääliväisyys ja armeliaisuus eivät ole vielä hävinneet, ja siksi minusta tuntuu, että olen liian nuori kuollakseni. Jumala suokoon minulle anteeksi, mutta luulin näiden hyveiden jo kadonneen maailmasta, sillä koskaan niitä ei ole ilmennyt niissä miehissä, joiden seurassa olen ollut. Se on ollut syynä siihen, että olen usein halunnut kuolla. Suokoon nyt vanhurskas Jumala, joka on meidän kaikkien tuomari minulle kyvyn todistaa, etten ole ansainnut häpeällistä rangaistusta lähimmäisiltäni, jotka ovat syntisiä ihmisiä niin kuin minäkin!
En käsitä lain ongelmia enkä myöskään asianajajien temppuja. Sallikaa minun kuitenkin ensin vakuuttaa, etten ole koskaan rosvonnut, mutta kyllä antanut rosvotuille omansa takaisin, en ole koskaan murhannut, mutta kyllä asettunut murhaajan veitsen ja hänen uhrinsa väliin. Siitä syystä kumppanini ovat minua vihanneet ja parjanneet, ja sen vuoksi uhkaavat minua nyt nuo lait, joita en ole koskaan rikkonut. Tuo mies, joka äsken puhui, väitti, että olen merirosvokapteenin poika. Niin vakuutti henkilö, joka on ainoa paatunut ja tunnoton roisto koko siinä joukossa, joka nyt odottaa tuomiotaan. Kuulin kapteenin omasta suusta, etten ole hänen poikansa. Hänen poikansa! Jumalan kiitos, etten ole hänen poikansa! Se että olen ollut riippuvainen hänestä ja hänen vallastaan, on kyllä totta, mutta sitä on vaikea selittää. Ennen kuolemaansa hän jätti minulle papereita, jotka olisivat ilmaisseet kuka todella olen, mutta tuo paperimytty on hävinnyt minulta. Yhdestä seikasta sain kuitenkin tiedon siltä mieheltä, jota tavallisesti sanottiin minun isäkseni, nimittäin, että hän oli ilkeästi kiduttanut äitiäni.
Franciscon puheen keskeytti tässä kohden vaikerrus, joka sai kuulijat säpsähtämään. Nyt oli tullut aivan pimeä, ja tuomari käski sytyttää kynttilät ennen kuin puolustuspuhetta jatkettiin. Salissa kuului levotonta kuiskutusta, kunnes kynttilät kannettiin sisään. Tuomarin hiljaisuudenvaatimusta noudatettiin heti ja vanki sai määräyksen jatkaa kertomustaan.
Francisco rupesi siis uudestaan puhumaan ja aloitti kertomalla lapsuutensa muistoista. Mitä pitemmälle hän ehti, sitä kaunopuheisemmaksi hän kävi. Tuo kalpea, ujo nuori mies muuttui vähitellen innoittuneeksi, haltioituneeksi puhujaksi. Hän kertoi nopeasti, mutta selvästi ja järkyttävän voimakkaasti kokemuksensa hirveät tapaukset.
Kaikki kuulijat tuntuivat uskovan häntä, ja tuskin hän oli ehtinyt lopettaa puheensa, kun valamiehistö näytti maltittomana haluavan julistaa hänelle edullisen päätöksen. Mutta tuomari nousi seisomaan, kääntyi valamiehistön puoleen ja sanoi, että raskas velvollisuus vaati häntä muistuttamaan, että he olivat tosin kuulleet kauniita ja melkein pakottavia vakuutteluja, mutta ne eivät kuitenkaan sisältäneet mitään todistuksia.
— Mitä muita todistuksia voin esittää, huomautti Francisco, kuin niiden miesten todistukset, jotka seisovat tässä minun kanssani syytettyinä? Voinko minä herättää vainajat haudoistaan? Voinko toivoa, että murhatut nousevat kuolleista vakuuttamaan minun viattomuuttani? Voinko odottaa, että señor Cumanos tulee kaukaiselta maalta todistamaan puolestani? Voi, hän ei tiedä, millaiseen ahdinkoon olen joutunut, muuten hän kyllä rientäisi avukseni. Ei, ei! En edes voi toivoa, että se lempeä nuori espanjalainen nainen, jolle viimeksi tarjosin suojelustani, tahtoisi esiintyä tällaisessa paikassa, satojen uteliaitten silmien maalitauluna.
— Hän on täällä! vastasi samassa miehekäs ääni. Väkijoukko väistyi hänen tieltään, ja Clara, jota Edvard Templemore talutti, astui todistajien aitioon. Kauniin tytön esiintyminen herätti suurta huomiota. Kun hän oli tyyntynyt, hän teki valan ja lausui todistuksensa Franciscon käytöksestä siltä ajalta, jonka hän oli ollut rosvojen vankina "Kostajassa". Hän näytti sitä paperipinkkaa, joka oli pelastanut Franciscon hengen, ja vahvisti suurimman osan nuorukaisen puolustuspuheesta. Hän ylisti Franciscon hyväntahtoisuutta ja jalomielisyyttä.
— Teidän ylhäisyytenne, sanoi Edvard Templemore, pyydän saada kysyä vangilta jotakin. Käydessäni hylyksi joutuneessa "Kostajassa" löysin tämän kirjan. Se uiskenteli kajuutassa. Haluaisin kysyä vangilta, onko kirja hänen niin kuin tämä nainen on sanonut. Edvard Templemore otti esille Raamatun.
— Se on minun, vastasi Francisco.
— Sallikaa minun kysyä, miten se on joutunut teidän haltuunne?
— Se on ainoa muisto, mikä minulla on eräältä henkilöltä, jota ei ole enää olemassa. Se oli murhatun äitini ainoa lohdutus ja on sittemmin ollut minun lohdutuksenani. Antakaa se minulle, herra. Luultavasti tarvitsen sen voimaa nyt enemmän kuin milloinkaan.
— Murhattiinko äitinne? huudahti Edvard Templemore liikuttuneena.
— Niinhän jo kerroin. Sanon sen vielä toistamiseen.
Tuomari nousi nyt jälleen ja toisti todistusten sisällön valamiehistölle. Ilmeisesti hän tunsi Franciscoa kohtaan myötätuntoa. Kuitenkin useat tapaukset, joihin vanki oli sekaantunut, olivat omansa tekemään hänet epäluulonalaiseksi, ja todistukset osoittivat, että hän ainakin jonkin aikaa oli kuulunut merirosvojen liittoon, vaikka mahdollisesti myöhemmin olikin katunut sitä. Vaikka tuomari tunsikin myötätuntoa vangittua kohtaan, hänen täytyi kuitenkin muistuttaa valamiehistölle, ettei todistus ollut riittävä vangin vapauttamiseksi, ja hän katsoi heidän velvollisuudekseen julistaa kaikki oikeussalissa olevat vangit syyllisiksi.
— Teidän ylhäisyytenne, sanoi Edvard Templemore, kun tuomari oli jälleen istuutunut, mahdollisesti tämä mytty, jonka sinettiä en uskalla murtaa, sisältää sellaista, mikä voi todistaa vangin eduksi. Onko teillä mitään sitä vastaan, että se avataan, ennen kuin valamiehistö langettaa tuomionsa?
— Ei ole, vastasi tuomari. Mutta mitä se voisi sisältää?
— Siinä ori merirosvokapteenin kirjoitus, vastasi Francisco. Hän jätti tämän mytyn minun käsiini, ennen kuin lähdimme kuunarista, ja mainitsi silloin, että siitä saisin tiedon, ketkä vanhempani ovat olleet. Vaadin myttyä itselleni enkä salli, että sen sisältö luetaan oikeuden kuullen. Jos minun täytyy kuolla häpeällinen kuolema, ei ainakaan sukulaisteni tarvitse hävetä minun puolestani, sillä sukuperäni salaisuuden on kuoltava minun mukanani.
— Ei! Ei! Noudattakaa neuvoani! huudahti Edvard Templemore kovasti liikuttuneena. Kapteenin kirjoituksesta, josta todistaja saattaa tuntea hänen käsialansa ja vakuuttaa sen oikeaksi, saamme luultavasti todistuksen kaikkeen, mitä olette kertonut, ja sitähän voi pitää laillisena todistuksena.
— Siinä tapauksessa, että käsiala voidaan todistaa oikeaksi, katson, että todistusta voi pitää laillisena, vastasi tuomari, varsinkin kun tämä nuori nainen oli läsnä, kun paperit annettiin, ja kuuli kapteenin sanat. Sallitteko, että sitä käytetään todistuskappaleena, nuori mies?
— En, jollen ensin saa itse lukea sitä läpi, vastasi Francisco. En voi sallia, että sen sisällys tulee tunnetuksi, niin kauan kuin ei ole varmaa vapautetaanko minut. Valamiehistö julistakoon tuomion!
Valamiehistö kääntyi poispäin neuvotellakseen. Tällä välin Edvard Templemore meni Claran kanssa Franciscon luo ja koetti suostuttaa häntä siihen, että mytty avattaisiin. Mutta Francisco oli taipumaton. Vihdoin valamiehistön puheenjohtaja nousi seisomaan julistaakseen tuomion. Juhlallinen, liikuttava hiljaisuus vallitsi koko salissa; odotettiin tuomion lukemista.
Vihdoin valamiehistön puheenjohtaja aloitti. Päätöksemme on —
— Odottakaa! huudahti Edvard Templemore kietoen toisen käsivartensa hämmästyneen Franciscon ympärille ja ojentaen toisen puheenjohtajaa kohti. Odottakaa! Älkää tehkö hänelle vääryyttä! Hän on minun veljeni!
— Ja minun suojelijani! huudahti Clara polvistuen Franciscon toiselle puolen ja kohotti rukoillen kätensä.
Tämä selitys vaikutti kuin ukkosen isku. Puheenjohtaja vaipui tuoliinsa, tuomarin ja kaikki läsnäolijat valtasi sanaton hämmästys. Syntyi ensin kuolonhiljaisuus, ja sitten seurasi hälinä, jota tuomari hetken kuluttua turhaan koetti hillitä.
Edvard Templemore, Clara ja Francisco seisoivat yhä yhdessä ryhmässä. Nyt, veljesten seistessä vierekkäin, saattoivat kaikki läsnäolijat huomata nuorten miesten yhdennäköisyyden.
Franciscon iho oli tummempi kuin Edvardin, koska hän oli lapsuudesta saakka saanut kestää kuumien seutujen aurinkoa, mutta kasvonpiirteet olivat tavattomasti samannäköiset.
Kesti hetkisen, ennen kuin tuomari sai salissa aikaan hiljaisuuden, ja kun se vihdoin onnistui, hän itse ei tiennyt miten oikein menettelisi.
Francisco ja Edvard, jotka vaihtoivat muutamia sanoja keskenään, seisoivat yhä vierekkäin.
— Teidän ylhäisyytenne, sanoi Edvard Templemore, vanki suostuu avaamaan mytyn.
— Niin, minä suostun siihen, vastasi Francisco surullisesti, vaikkei minulla ole suuria toiveita sen sisällöstä. Voi, nyt kun minulla olisi kaikki, minkä vuoksi elää, tuntuu kuin kaikki toivo olisi turhaa! Ihmeiden aika on mennyt; ainoastaan sellainen ihme kuin merirosvokapteenin nouseminen haudastaan voisi todistaa minun syyttömyyteni.
— Hän nousee haudastaan todistaakseen sinun viattomuutesi, Francisco! lausui silloin syvä, kolkko ääni, joka sai kaikki läsnäolijat ja varsinkin Hawkhurstin sekä muut aitauksen luona seisovat vangit vavahtamaan. Heidän kasvonsa vääristyivät kauhusta kun Kainin jättiläishahmo astui todistajanaitioon.
Mutta merirosvokapteenin ulkoasu ei ollut enää entisensä kaltainen: parta oli poissa, hän oli kalpea, laihtunut ja riutunut; syvälle vajonneet ja kuopalle painuneet posket ja lyhyt yskä, joka keskeytti tuon tuostakin hänen puheensa, osoittivat ettei loppu ollut kaukana.
— Teidän ylhäisyytenne, sanoi Kain kääntyen tuomarin puoleen, minä olen merirosvokapteeni Kain ja "Kostajan" entinen päällikkö. Olen yhä vapaana. Omasta tahdostani tulen tänne todistamaan tämän nuoren miehen syyttömäksi. Tähän saakka ei käteni ole tutustunut käsirautoihin eikä jalkani jalkapuuhun. En ole vanki eikä minua vastaan ole esitetty kannettakaan, ja todistukseni on siis pätevä. Tässä salissa ei minua tunne kukaan muu kuin ne, joiden todistuksilla ei ole lain voimaa. Pelastaakseni tuon nuorukaisen — ja ainoastaan pelastaakseni hänet — pyydän saada vannoa valan.
Valan vannominen kävi juhlallisemmin kuin tavallisesti.
— Teidän ylhäisyytenne, herrat valamiehet! Olen ollut läsnä tuomiosalissa tutkimuksen alusta alkaen, ja vakuutan, että jokainen sana, jonka Francisco on lausunut puolustuksekseen, on totta. Hän on täydelleen syytön merirosvoukseen ja murhiin. Sen olisivat nuo paperitkin täysin todistaneet. Mutta niissä on salaisuuksia, joiden en soisi tulevan muiden kuin Franciscon tietoon, ja koska en halua niitä avattavan, olen astunut itse esiin. En tiedä miten tuo nuori upseeri on saanut tietoonsa, että Francisco on hänen veljensä, mutta jos hänkin on Cecilia Templemoren poika, niin se on totta. Paperin sisällys kuitenkin selittää kaiken.
— Ja nyt, hyvät herrat, kun olen saanut lausua todistukseni, olen tyytyväinen. Olen tehnyt hyvän työn ennen kuolemaani, ja ilmoittauduin itse oikeudelle. Loppuni on lähellä, se on totta. Tuo roisto on aiheuttanut sen, mutta kuolen mielelläni niin kuin olen ansainnut sovittaakseni monet rikokseni.
Kain kääntyi sitten Hawkhurstiin päin, mutta perämies näytti olevan aivan tyrmistynyt. Hän ei ollut vielä tointunut ensimmäisestä pelästyksestään ja luuli yhä, että Kainin ilmestymiseen olivat vaikuttaneet yliluonnolliset voimat.
— Roisto! karjani Kain vieden suunsa aivan lähelle Hawkhurstin korvaa. Kymmenkertainen kirottu roisto! Sinun pitää kuolla kuin koira kykenemättä kostamaan. Nuorukainen on pelastut ja minä elän!
— Elättekö todellakin? mutisi Hawkhurst, joka vähitellen toipui pelästyksestään.
— Elän! Olen todellakin lihaa ja luuta. Olette kerran saanut tunteakin lihaksieni voimaa, jatkoi Kain pilkallisesti. Ja nyt olen lopettanut. Hyvästi, Francisco! Minä rakastan sinua ja olen todistanut sen. Älä siis vihaa muistoani, vaan anna minulle anteeksi sitten, kun ei minua ole enää olemassa. — Kain kohotti katseensa salin kattoa kohti. — Niin! Tuolla hän on, sinun äitisi! Tuolla hän on. Katso! hän huusi ojentaen molemmat käsivartensa ylös. Hän hymyilee minulle, sinun äitisi hymyilee ja antaa anteeksi —
Lause katkesi kesken. Kainin kohottaessa kätensä Hawkhurst huomasi hänen vyössään puukon, tempasi sen nopeasti ja survaisi sen merirosvokapteenin ruumiiseen.
Kain kaatui lattialle, ja salissa syntyi hälinää. Hawkhurst sidottiin.
— Kiitän teitä, Hawkhurst, sopersi Kain ääni koristen. Teillä on nyt uusi murha vastattavana. Pelastittehan minut kuitenkin siitä häpeästä, jota olisin tuntenut joutuessani kuolemaan hirsipuussa teidän kanssanne.
Niin päättyi kuuluisan merirosvokapteenin elämä. Mies, joka eläessään oli vuodattanut niin paljon verta, sai itse surmansa murhaajan kädestä.
Ruumis vietiin pois, ja valamiehistön tehtävänä oli vain julistaa tuomio. Kaikki vangit julistettiin syyllisiksi lukuun ottamatta Franciscoa, joka lähti syytettyjen aitauksen luota äsken löydetyn veljensä seurassa.
LOPPUSANAT
Miten Edvard Templemore oli tullut siihen vakaumukseen, että se mies, jota hän oli pitänyt kilpakosijanaan, olikin hänen veljensä? Ja miten oli selitettävissä Kainin saapuminen oikeuden istuntoon?
Saamansa määräyksen mukaan Edvard Templemore oli "Comus"-fregatin lähdettyä mennyt hylyksi joutuneeseen "Kostajaan" ja miesten kootessa arvokkaimpia tavaroita laskeutunut kajuuttaan, jonka lattialla oli paksulti vettä. Siellä hän otti vedestä kirjan, joka kellui arkun vieressä ja jonka hän lähemmin katsoessaan huomasi Raamatuksi.
Kummastuen että löysi moisen kirjan merirosvolaivasta, hän otti sen mukaansa palatessaan takaisin "Enterpriseen" ja näytti sitä Claralle, joka heti tunsi sen Franciscon omaksi. Kirja oli suolaisen meriveden läpeensä kastelema, ja kun Edvard hajamielisenä selaili sitä, hän huomasi, että kantta lähinnä oleva puhdas lehti oli liimattu kanteen kiinni ja että siinä oli sisäpuolella kirjoitusta. Puhdas lehti irtosi helposti kannesta, ja hämmästyksekseen hän näki siinä nimen Cecilia Templemore — oman äitinsä nimen! Edvard tunsi tarkoin kertomuksen pelastumisestaan ja tiesi, kuinka yleisesti arveltiin, että hänen äitinsä ja veljensä olivat hukkuneet. On helppo ajatella, kuinka kiihkeästi hän halusi tietää, miten kirja oli joutunut Franciscon haltuun. Hän ei uskaltanut ajatella Franciscoa veljekseen — häntä kammotti ajatella, että hänen läheinen omaisensa olisi merirosvo. Ja vaikka hän oli aikonut viipyä muutamia päiviä, hän noudatti kuitenkin Claran rukouksia. Tytön aseman laivassa saattoi selittää ainoastaan sen omituisen tilan perusteella, josta hänet oli pelastettu. Käytyään vielä kerran laivahylyssä ja sytytettyään sen tuleen Edvard käski levittää "Enterprisen" kaikki purjeet ja lasketti suoraan Port Royaliin.
Saavuttuaan onnellisesti perille juuri tutkintopäivänä hän otti Claran mukaan siltä varalta, että hänen todistuksestaan voisi olla jotakin hyötyä, ja saapui oikeussaliin tutkimuksen ollessa käynnissä.
Hawkhurst oli ampunut Kainia tämän uidessa rantaan. Kain oli ensin uponnut, koska luoti oli tunkeutunut rintaan ja mennyt keuhkojen läpi. Hawkhurstin ja Franciscon tappeli sekä heidän vangitsemisensa oli tapahtunut kallioharjanteen toisella puolella ja Francisco oli nähnyt Kainin vajoavan näkymättömiin ja luuli hänen hukkuneen. Niin ei ollut käynyt, merirosvokapteeni oli jälleen noussut pinnalle ja kahlannut lähimpään luolaan, jonne oli paneutunut maata kuollakseen sinne.
Mutta samassa luolassa oli kaksi kuolettavasti haavoittunutta merirosvoa ja neljä neekeriä, jotka olivat kätkeytyneet sinne. He eivät suinkaan aikoneet ottaa osaa taisteluun, vaan tuumivat lähteä pakoon veneellä, jonka olivat vetäneet rannalta luolaan.
Kain hoippui luolaan, pääsi kuivalle maalle ja kaatui sitten pitkäkseen. Pompeius, joka huomasi miten kapteenin laita oli, tuli avuksi ja sitoi haavan. Kun verenvuoto oli lakannut, merirosvokapteeni virkosi jälleen. Pahasti haavoittuneet rosvot kuolivat eikä heistä välitetty sen enempää.
Vaikka saaren jokainen loukko tutkittiin, jäi tuo luola huomaamatta englantilaisilta merimiehiltä, sillä vesi ulottui vuoksen aikana sen sisäpuolelle asti. Etsijät vangitsivat suurimman osan merirosvoista ja veivät heidät laivaan, mutta Kainia ja neekereitä he eivät löytäneet.
Heti pimeän tultua Kain ilmoitti miehille tuumansa, ja vaikka neekerit tavallisissa oloissa olisivat luultavasti jättäneet hänet oman onnensa nojaan, he kuitenkin nyt tarvitessaan hänen apuaan auttoivat hänet veneeseen, ja se lykättiin vesille.
Kainin pitäessä perää he soutivat Caicos-saarien välisestä salmesta ja ennen päivän sarastusta he olivat jo ehtineet niin kauas, ettei heidän tarvinnut pelätä joutuvansa kiinni.
Kain oli nyt jonkin verran toipunut, ja kun hän tiesi, että oltiin paikoilla, jossa liikkui pieniä rannikkoaluksia, hän selitti neekereille, että heidät hirtettäisiin jos heitä luultaisiin merirosvoiksi, ja että heidän piti siis sanoa olevansa jonkin pienen, haaksirikkoutuneen rannikkolaivan väkeä. Pompeiuksen avulla hän ajoi partansa niin sileäksi kuin suinkin ja järjesteli vaatteitaan enemmän eurooppalaisittain. Heillä ei ollut vettä eikä ruokavaroja, ja aurinko paahtoi pystysuoraan. Heidän ja Franciscon onneksi heidät korjasi seuraavana päivänä amerikkalainen priki joka oli matkalla Antiguaan.
Kain kertoi haaksirikosta sepittämänsä jutun, mutta ei maininnut mitään haavastaan, joka epäilemättä olisi tuottanut hänelle kuoleman muutaman päivän perästä, jollei hän sitä ennen olisi joutunut Hawkhurstin vihan uhriksi.
Kain halusi kiihkeästi päästä tavalla millä tahansa Port Royaliin ja toivoi vain, että voisi pelastaa Franciscon — omasta hengestään hän ei pitänyt lukua — ja siksi hän oli kovin iloinen tavatessaan kuunarin, joka kuljetti rahtia saarten välillä ja oli nyt lähdössä Port Royaliin. Hän pääsi tähän laivaan, saapui perille kolme päivää ennen tutkintoa ja piileskeli siihen asti, kunnes oikeus kokoontui.
Kain ei halunnut että mytty avattaisiin, koska muiden Franciscoa koskevien papereiden joukossa oli myös tiedonantoja hänen kätkemiensä aarteiden piilopaikoista. Niitä hän ei olisi suonut muiden kuin Franciscon tietoon.
Myttyä avattaessa olivat saapuvilla ainoastaan kaksosveljekset ja
Clara.
Papereissa kerrottiin, että Kain, jonka oikea nimi oli Charles Osborne, oli purjehtinut Bilbaosta Afrikan rannikolle hankkimaan orjia ja ollut noin vuorokauden merellä, kun laivaväki huomasi veneen noin mailin päässä laivasta. Vene näytti tyhjältä. Oli tyyntä, kuunari kulki hiljaista vauhtia, ja niin pian kuin oli tultu veneen kohdalle, lähetettiin laivasta pikkuvene tarkastamaan sitä lähemmin.
Laivan vene palasi pian hinausköydessään toinen vene. Veneen pohjalla näkyi viruvan useita miehiä laihoina kuin luurangot ja melkein hengettöminä. Sen peräpuolessa oli neekerinainen lapsi sylissään ja aivan menehdyksissään oleva valkoihoinen nainen.
Osborne oli silloin luonteeltaan iloinen veitikka, mutta ei kuitenkaan sellainen roisto ja murhamies, jollainen hänestä sittemmin tuli. Hän saattoi vielä tuntea osanottoa ja sääliä, ja kaikki haaksirikkoutuneet otettiin laivaan. Muutamat pelastetuista toipuivat. Parantuneiden joukossa oli Cecilia Templemore ja lapsi, jota aluksi oli luultu kuolleeksi. Neekerinainen, jonka voimat olivat ponnistuksista heikentyneet, kuoli heti kun hänet oli nostettu veneestä laivaan. Onneksi oli laivassa vuohi, joka saattoi hyvin täyttää imettäjän toimen, ja ennen kuin Osborne oli ehtinyt Afrikan rannikolle, lapsi oli jälleen terve ja voimissaan ja äiti saanut takaisin harvinaisen kauneutensa.
Cecilia joutui Osbornen uhriksi. Nuori rouva, joka oli tottunut kaikkiin mahdollisiin mukavuuksiin ja saanut mitä huolellisimman kasvatuksen, oli nyt tuomittu ainaiseksi eroon yhteiskunnasta, johon hän ei koskaan enää uskaltanut palata, ja sellaisten ihmisten joukkoon, joita hän sekä pelkäsi että halveksi. Hän itki yötä päivää ja sai kohta vielä enemmän syytä surra sitä raakaa tapaa, jolla Osborne kohteli häntä. Lapsi oli hänen ainoa lohdutuksensa. Hän olisi mielellään kuollut, jollei lasta olisi ollut ja jollei hän olisi pelännyt jättää sitä yksin. Lapsen vuoksi hän eli, lapsen takia hän koetti käännyttää Osbornea ja kärsi äänettömänä nuhteet ja lyönnit. Vihdoin Osborne vaihtoi rikollisen ammattinsa vielä häpeällisempään: hän rupesi merirosvoksi.
Tämä sai Cecilian surkeuden mitan kukkuroilleen. Hän kuihtui päivä päivältä ja olisi pian menehtynyt murheeseen, vaikkei Kain olisikaan julmuudessaan jouduttanut hänen loppuaan. Mutta kerran kun Cecilia oli vakavasti varoittanut miestä ja koettanut osoittaa, millaiset seuraukset rikollisesta elämästä täytyi ennemmin tai myöhemmin olla, Kain iski häntä niin rajusti, että hän sairastui pahoin. Cecilia kuoli rukoillen, ettei hänen lapsestaan kasvatettaisi rikollista, ja kun sillä hetkellä katuvainen Kain lupasi sen — vaikkei hän sittemmin täyttänyt kuitenkaan lupaustaan — kuoleva siunasi häntä ennen kuin heitti henkensä.
Tämä oli paperien pääasiallinen sisällys sikäli kuin se koski nuorten miesten äitiä. Lopetettuaan lukemisen kaksoset istuivat murheellisina ja sanaakaan sanomatta.
— Mutta aarretta en voi ottaa haltuuni, sanoi Francisco äkkiä.
— Ei sinulla olisikaan siihen oikeutta, vastasi Edvard. Se kuuluu niille, jotka valtasivat rosvokuunarin, ja se on jaettava ryöstörahoina. Säilytä kuitenkin tuo paperi, koska se on kirjoitettu sinua varten.
Amiraali oli saanut tiedon tuon merkillisen oikeusjutun kaikista yksityiskohdista ja kutsui luokseen vierailulle Edvardin, Franciscon ja Claran. Hän selitti, että tyttö oli oleva hänen suojeluksessaan Port Royalissa olonsa ajan. Tähän tarjoukseen Clara suostui ilomielin, ja oikeudenistuntopäivän ylihuomenissa he menivät amiraalin asuntoon. Clara ja Francisco esitettiin talon isännälle ja kuvernöörin tyttärelle järjestettiin huone sekä asiaankuuluva lupakirja.
— Templemore, sanoi amiraali, pelkään pahoin, että minun täytyy lähettää teidät Puerto Ricoon rauhoittamaan kuvernööriä ja kertomaan että hänen tyttärensä on turvassa.
— Toivoisin mieluummin, herra amiraali, että lähettäisitte jonkun toisen, niin minä pitäisin sillä välin huolta siitä, että tytär viihtyy täällä.
— Mitä ihmettä! Aiotteko mennä hänen kanssaan naimisiin? Onpa teillä suuret ajatukset itsestänne! Odottakaa, kunnes pääsette kapteeniksi!
— Toivon, ettei minun tarvitse odottaa enää kauan, herra amiraali, vastasi Edvard painokkaasti.
— Miten olikaan, sanoi amiraali, kerroitteko, että tiesitte paikan, minne aarre on kätketty?
— Veljeni tietää sen, en minä.
— Meidän täytyy noutaa se tänne. Luulen, että meidän on lähetettävä matkaan teidät, Edvard, ja te, herra Francisco, saatte mennä hänen mukaansa.
— Mielelläni, herra amiraali, vastasi Francisco hymyillen, mutta luulen, että odotan, kunnes hänestä tulee kapteeni. Hänen tulee saada vaimonsa ja omaisuutensa samalla kertaa enkä tahdo luovuttaa papereitani ennen kuin hänen hääpäivänään.
— Kunniani nimessä, Templemore! huudahti kapteeni Manly. Toivoisinpa, että teillä jo olisi taskussanne kapteenin valtakirjanne, josta näyttää riippuvan niin paljon: nuoren neidon onni, minun osuuteni ryöstörahoista ja herra amiraalin kahdeksasosa. Todellakin, herra amiraali, tämä asia koskee meitä kaikkia. Olen varma siitä, että hän on ansainnut valtakirjansa.
— Minäkin olen varma siitä, vastasi amiraali. Senpä tähden herra
Hadley tuo nyt valtakirjan. Siitä puuttuu vain minun allekirjoitukseni.
Kapteeni Manly kastoi jo kynän mustepulloon ja ojensi sen esimiehelleen. Amiraali kirjoitti nimensä paperiin.
— Nyt ei puutu enää sitäkään. Onnittelen, kapteeni Templemore.
Edvard punastui ilosta ja kumarsi kunnioittavasti.
— Minä en voi antaa upseerin valtakirjoja, herra amiraali, sanoi Francisco ojentaen amiraalille paperinsa. Sen sijaan saatan antaa tietoja, jotka eivät liene vähäpätöisiä, sillä aarre näkyy olevan suuri.
— Manly, teidän on lähdettävä matkaan jo aamuhämärissä! huudahti amiraali. Tästä tulee kylliksi lastia korvetillenne. Lukekaahan!
— Aarre oli aiottu minun omaisuudekseni, virkkoi Francisco surumielisesti hymyillen, mutta minä en tahdo koskea siihen.
— Aivan oikein, nuori mies! Kaunis periaate! Me emme ole kuitenkaan niin arkaluontoisia, sanoi amiraali. Mutta missä nuori neiti on? Ilmoittakaa hänelle, että päivällinen on valmis.
Pari viikkoa myöhemmin palasi kapteeni Manly aarre mukanaan, ja "Enterprise" palasi Puerto Ricosta ja toi kuvernöörin vastauksen amiraalin kirjeeseen, jossa viimeksi mainittu oli ilmoittanut kuvernöörin tyttären pelastuneen Edvardin avulla. Kirje oli täynnä kiitoksia amiraalille ja kohteliaisuuksia Edvardille, ja mikä tärkeintä, siinä oli myös avioliittolupa. Kaupanpäällisinä tuli monta arkullista kultaa.
Noin kuusi viikkoa tämän tärkeän keskustelun jälkeen tempasi herra Witherington, joka oli lukenut suuren tukun kirjeitä ruokailuhuoneessaan, niin hurjasti kellonnuorasta, että vanha Jonathan luuli isäntänsä menettäneen järkensä. Kuitenkaan hän ei lainkaan jouduttanut hidasta juhlallista kulkuaan, vaan ilmestyi tavalliseen tapaansa ovelle sanaakaan sanomatta.
— Miksi mies ei tule, kun minä soitan? huusi herra Witherington.
— Tässä olen, herra, sanoi Jonathan levollisesti.
— Vai niin, vai olette siellä? Te hiivitte näkyviin, hitto vieköön, ikään kuin olisitte vain hovimestarin haamu! Arvatkaapas kuka tänne tulee?
— Sitä en voi tietää.
— Mutta minä tiedän! Te senkin juhlallinen vanha…! Edvard tulee tänne!
— Nukkuuko hän entisessä huoneessaan? kysyi hovimestari jokseenkin juoheaan — hänen tyyneyttään ei mikään pystynyt järkyttämään.
— Ei, hänelle on annettava paras makuuhuone. Hän on naimisissa, hän on laivan päällikkö, kapteeni Templemore.
— Hyvä juttu, herra.
— Ja hän on löytänyt veljensä, kaksosveljensä.
— Hyvä juttu, herra.
— Veljensä Franciscon, jonka luultiin hukkuneen. Mutta se on pitkä ja merkillinen juttu. Hänen onneton äitinsä on ollut jo kauan vainajana.
— In coelo quies, taivaassa on lepo, sanoi Jonathan nostaen katseensa kattoon.
— Mutta hänen veljensä on noussut ikään kuin kuolleista.
— Resurgam, olen nouseva ylös, äännähti hovimestari.
— Kymmenen päivän päästä he ovat täällä. Pidä huolta, että kaikki on järjestyksessä, Jonathan! Herra armahtakoon! jatkoi vanha herrasmies. Tuskin tiedän enää seisonko jaloillani vai päälaellani! Tyttö on espanjalainen, kuuletteko, Jonathan!
— Kuka tyttö, herra?
— Kuka tyttö, kuka tyttö? Kapteeni Templemoren vaimo tietysti. Ja häntä on syytetty merirosvouksesta.
— Ketä, herra?
— Ketä, ketä! Franciscoa, Edvardin veljeä tietysti! Te olette vanha tolvana, Jonathan.
— Onko teillä vielä muita käskyjä, herra?
— Ei ole, ei ole. Hyvä on, kas niin, menkää nyt!
Kolme viikkoa myöhemmin kapteeni Templemore vaimoineen sekä kapteenin veli Francisco asuivat jo herra Witheringtonin suureksi mielihyväksi hänen talossaan. Hän olikin jo aikaa sitten kyllästynyt yksinäisyyteen ja vanhaan Jonathaniin.
Kaksoset olivat herra Witheringtonin seurana hänen vanhoilla päivillään. He sulkivat hänen silmänsä viimeiseen lepoon, jakoivat keskenään hänen siunauksensa ja hänen suuren omaisuutensa. Niin loppuu kertomus Merirosvosta.