KAHDEKSAS LUKU,
Vertailtuani seutua vanhassa käsikirjoituksessa olevaan kuvaukseen, tulin kaikkialla siihen päätökseen, että olimme oikealla paikalla.
Kulkumme kesti noin kymmenen minuuttia.
Olimme nyt saaren sisimäisessä osassa, ja niin innokkaasti haki silmämme käsikirjoituksessa mainittua pientä metsäistä kukkulaa, ettemme huomanneet epätasaista maanlaatua.
Keskellä tätä tasankoa, jos saan sitä siksi kutsua, oli tosiaankin metsikkö, oikea erämaa, jota ihmisjalka ei kolmeen vuosisataan ollut polkenut. Siinä oli sekaisin surkastuneita kääpiömäisiä puita ja korkeakasvuisia pensaskasveja.
Kapteeni lopetti ensiksi vaitiolon.
"Sen pitäisi siis olla tässä?" sanoi hän kysyväisesti.
"Niin", vastasin minä, "ja tarkastakaa nyt metsän sisustaa, jos voitte siellä löytää hietaista paikkaa, jossa monta kivikasaa kohoaa kohti korkeutta."
Viivyttelemättä tunkeutui hän mukanaan tuoma kirves kädessä tuohon pieneen metsään raivaten itselleen tietä sen läpi.
Kuta kauemmaksi hän tunkeutui, sitä suuremmat parvet inhoittavia hyönteisiä ja muita pikku eläimiä lähti säikähtyneinä sieltä liikkeelle. Nähdessäni nämä, katosi minulta kokonaan halu seurata kapteenia.
Pian hän katosi näkyvistäni, mutta hetken kuluttua kuulin hänen huutavan:
"Hietapeittoisen paikan olen löytänyt. Mitäs sitten?"
"Entäs kivikasat?" huusin hälle vastaan.
"Mitään kasoja en ole havainnut, mutta kyllä suunnattoman joukon maahan heiteltyjä sammalpeittoisia kiviä."
"Onko siellä jonkunlaista ristiä?" huusin edelleen.
Tätä seurasi hetken hiljaisuus, ja sitten kuului kapteenin ääni uudelleen.
"Ei", hän vastasi.
Luulin vaipuvani maahan kuultuani tämän vastauksen ja välittämättä vähääkään hyönteisistä kiiruhdin kapteenin jälkeen.
Huomasin kohta, että olimme merirosvojen hautausmaalla, vaikka tämä olikin tuntuvasti muuttunut kuluneiden vuosisatojen aikana ja siitä saakka kun täällä viimeinen leposija valmistettiin maan kylmään poveen. Kivikasat, jotka muinoin kohosivat muistomerkkeinä haudoilla, olivat sortuneet ja niitä peitti nyt niljakka, liukas sammal. Turhaan hakivat silmämme punaista koralliristiä, joka kerran oli seisonut hautausmaan keskessä.
"Jos emme sitä löydä, emme ole päässeet askeltakaan lähemmäksi", sanoin minä. "Tätä odottamatonta tapausta en ollut ollenkaan ottanut laskuun."
"Ja luonnollisinta on kuitenkin, ettei mokoma pikku kappale ole voinut kestää pystyssä kolmea vuosisataa", sanoi kapteeni. "Mutta vaikka minun täytyisikin kaivaa koko saari ylös alaisin, olen kuitenkin löytävä aarteen."
"Mutta emmekö voisi tästä etsiä?" arvelin minä. "Kukapa tietää, jos lopulta kumminkin löytäisimme ristin."
"Voimmehan kaikissa tapauksissa koettaa", vastasi kapteeni ja alkoi vierestään raivata pois kasveja ja puiden oksia.
Äkisti hän päästi ilonhuudahtuksen.
"Tässä on tosiaankin risti!" hän huudahti. "Se on tässä! Se on pudonnut maahan jalustalta. Tulkaapa katsomaan!"
Yhdellä harppauksella olin hänen luonaan, sillä tehtävämme salaperäisyys oli minutkin lumonnut.
Niin, niin se todellakin oli; listi oli siinä, mutta…
Minä katselin kapteenia ja hän minua, ja melkein yhteen aikaan pääsi meiltä sanat:
"Mutta tällä emme ole tulleet kauas!"
Käsikirjoituksessahan seisoi nimenomaan, että täytyy asettua selkä vasten ristiä voidakseen kulkea sen osoittamaa suuntaa siihen paikkaan, missä luola oli. Tässä tarkoitettiin luonnollisesti ristin etusivua. Mutta, kukapa nyt voi saada selville, miten risti oli alkujaan seisonut.
Tässä tuli uusi pulma, joka ei suinkaan ollut vähäpätöisin.
Neuvottelimme hetkisen ja päätimme ensin puhdistaa rikkaruohoista ja mullasta sekä jalustan että sen paikan, jossa risti oli seisonut ja sitten katsoa, voisimmeko ehkä asennosta tai taittuneesta kohdasta arvella, miten se oli seisonut.
Mutta turhaan ponnistelimme, sillä me emme voineet löytää kahta päätä, jotka olisivat sopineet yhteen. Se paikka jalustasta, josta risti oli taittunut, oli samoin kuin risti itsekin tullut tuulen ja ilman vaikutuksesta sileäksi.
Katselimme toisiamme alakuloisina.
Äkisti johtui muuan ajatus mieleeni. Kumarruin alas, nostin ristin ylös ja käänsin sen, ja — —. Sekä kapteeni että minä päästimme ilonhuudahtuksen, sillä tässä, toisella puolella, kulki melkein koko ristin pituudelta rautasauva eli tanko, joka oli ollut sen tukena. Rauta katkenneen ristin päässä oli tosin epätasainen ja sadevesi oli sen kokonaan ruostuttanut, mutta sitä vastaavan puoliskon täytyi ehdottomasti olla paikoillaan jalustassa.
Ja niin olikin; pala oli siinä vielä jälellä ja näin voimme nostaa ristin taas pystyyn ja nuoran avulla asettaa sen entiseen asentoonsa.
Kun nyt olimme onnistuneet näin pitkälle, oli toivomme toteutunut, sillä toisella puolella huomasimme nyt myös puoleksi hävinneitä kirjoituksen jälkiä ja näin ollen heti tiesimme, kumpi oli ristin etupuoli.
Asetuin selkä vasten ristiä, ja nyt voin nähdä suoraan eteeni kapteenin äsken raivaamaa tietä pitkin. Tietämättämme olimme siis raivanneet oikean polun tässä jylhässä metsikössä, polun, jota meidän täytyi seurata saavuttaaksemme päämäärän.
Nyt mittasimme ristin pituuden oksalla ja teimme sitte toisen nuoran sata kertaa ja toisen neljäkymmentä kolme kertaa pitemmäksi. Ensimäisellä mittasimme seitsemän kertaa perätysten, toisella vaan yhden kerran. Näin saimme ristin pituuden 743 kertaa, mutta — kun pääsimme näin pitkälle, emme olleetkaan kallion vieressä.
Mittasimme vieläkin kerran, mutta saimme saman tuloksen — kalliota emme saavuttaneet. Jompikumpi oli nyt väärin, joko tie, jonka olimme valinneet, tai pituus, jonka olimme mitanneet. —
Kapteeni tahtoi valita toisen summan, mutta minä puolsin uutta mittausta niin, että tällä kertaa otamme mitaksi sekä ristin että jalustan pituuden. Hiukan vastusteltuaan taipui hän tähän ehdotukseen. Mittasimme suurimmalla tarkkuudella ristin sekä sen jalustan pituuden ja siten saadulla mitalla mittasimme 743 kertaa perätysten ja vihdoinkin olimme kallion juurella.
YHDEKSÄS LUKU.
Mutta tällä välin oli aika kulunut niin pitkälle, että me, peläten herättävämme laivamiehissä epäluuloa, emme uskaltaneet enää viipyä kauemmin. Sentähden panimme kallioon merkkejä, keräsimme muutamia kourallisia heiniä, mitä vaan eteemme sattui ja sitten kiiruhdimme veneesen.
Soutaissamme kotiin päin, huomautin minä, etten ollut löytänyt niitä kasveja, mitä oikeastaan olin toivonut ja että olisi parasta, jos kapteeni luovuttaisi minulle veneen ja antaisi jonkun nuoren miehen tulla mukaani mennäkseni vielä kerran samalle saarelle, koska vanhempien ihmisten kärsivällisyys ehkä pian loppuisi saadessaan odottaa kauemman aikaa tällaisten asiain toimitusta.
"Hyvä!" vastasi kapteeni. "Huomenna annan teille pienen veneen, ja
Caesar saa tulla mukaanne teitä auttamaan."
Sanottuaan tämän minulle englanninkielellä, kääntyi hän väkeensä päin ja lausui espanjaksi:
"Mutta minäpä tahdon mennä hänen seuraksensa. Ei voi koskaan edeltäpäin tietää, mitä tapahtuu. Laastariruhtinas voisi mahdollisesti saada pakenemisen halun päähänsä."
Rosvot myöntyen nyökäyttivät päätään ja nauroivat.
Seuraavana päivänä olimme jo hyvin varhain jalkeilla. Minä pistin povelleni arvokkaan salaperäisen käsikirjoituksen, ja kapteeni kuljetti salaa veneesen yhtä ja toista varsinkin ruokaneuvoja siltä varalta, että mahdollisesti tulisimme viipymään siellä pitemmän aikaa. Vahva, yksinkertainen neekeripoika, Caesar, seurasi mukana.
"Voitteko luottaa tähän poikaan?" kysyin minä.
"Hänen avuttaan emme voi toimittaa sitä, mitä haluamme", hän vastasi; "poika kyllä vaikenee —, sen lisäksi on hän liian ahnas neekeripenikka."
Kun olimme päässeet porille, panimme veneen kiinni ja läksimme äsken mainitulle kalliolle, johon olimme panneet merkkejä ja aloimme irroittaa päälletysten ladottuja kivilohkareita.
Tämä ei ollutkaan helppo tehtävä; mutta kaikeksi onneksi oli kapteeni vahva työtoveri, jolla oli kolmen miehen voimat. Teimme työtä ponnistaen voimamme äärimmilleen, ja vaikka hiki suurina karpaloina vieri pitkin poskiamme, ei kukaan meistä ajatellutkaan keskeyttää työtä. Toinen lohkare toisensa jälkeen irrottui, läksi liikkeelle ja vieri syrjään. Ne olivat aivan kuin kasvettuneet yhteen. Raot ja aukot, joita ennen muinoin oli tässä ollut, oli tomu ja multa täyttänyt, kasvin juuret olivat niihin tunkeutuneet ja näin oli koko tämä kasa paisunut, niin että luuli kovan kallion olevan edessään. Ensi työksi täytyi sentähden raivata kaikki kasvit pois tieltä. —
Noin kahden tunnin kuluttua oli viimeinen ja suurin lohkare vieritetty paikoiltaan, ja me tirkistelimme pimeään kallioluolaan. Tultuamme vakuutetuiksi siitä, ettei se haaraantunut oikealle eikä vasemmalle, huomasimme olevamme nyt lähellä päämäärää.
En voi kertoa, kuinka sanomattoman levottomia me olimme. Kapteeni itse oli mitä hermostunein, ja neekeripojan silmät olivat jännityksestä vähällä pudota ulos kuopistaan; sillä vaikkakin poika ei mitään tiennyt, käsitti hän kuitenkin, että hänen edessään nyt oli salaisuus, jonka ratkaisun hän kohta saisi tietää.
Otettuamme pari kolme ensimäistä askelta luolassa, pysähdyimme jo. Oli niin pimeä, ettemme voineet nähdä kättäkään edessämme, ja kun emme tienneet, mitä edessämme oli, emme uskaltaneet mennä kauemmas.
Kapteeni oli jo edeltäpäin kaikeksi onneksi ottanut huomioon kaikki mahdollisuudet. Hän riensi veneesen ja palasi jonkun hetken kuluttua lyhty kädessään.
Heikossa valossa, joka tästä lähti, voimme vain aivan vaillinaisesti ja epäselvästi tarkastella toiminta-alaamme. Mutta kohta syntyi elämä. Joukko lintuja lennähti piipittäen ja kirkuen ylös, ja siipiään räpyttäen lentelivät ne ympäri luolan pitäen huijaa huutoa, joka meistä tuntui mitä ilettävimmältä.
"Meidän täytyy hankkia enemmän valoa", sanoin minä, "muutoin emme voi huomata, missä luolan korkein paikka on."
"Niin, mutta tutkikaamme ensin, onko tämä tosiaan oikea luola ja ulottuuko se merelle saakka", sanoi kapteeni.
Tämän sanottuaan katosi hän ottaen lyhdyn mukanaan.
En koskaan voi unhottaa sitä kamalaa kolkkouden ja yksinäisyyden tunnetta, joka minut valtasi nähdessäni hänen katoavan luotamme, kädessään heikosti kimmeltävä lyhty, joka siellä täällä valaisi jonkun osan luolasta. Kun emme enää voineet kuulla hänen askeleitaan, näimme ainoastaan tuon tumman, eteenpäin kumartuneen vartalon, jonka oikealla ja vasemmalla puolella valojuova seurasi, äänettömin askelin liukuvan eteenpäin. Yhä pieneni valo, yhä kauemmaksi loittoni hän, kunnes lopulta emme nähneet muuta kuin pienen valopilkun, joka johtui lampun heijastuksesta luolan korkeaan holviin. Silmänräpäys vielä, ja hän oli kadonnut, emmekä nyt enää voineet nähdä mitään.
Kuolonhiljaisuus vallitsi nyt luolassa, niin, oli niin hiljaista, että voin selvästi kuulla vieressäni seisovan neekeripojan kiihkeän hengityksen ja niin lapselliselta kun se kuuluukin — tuntui minusta helpotukselta tietää, että luonani oli edes yksi elävä olento.
Vihdoinkin näkyi taas aaveentapainen valo luolan holvissa, ja ennenkuin osasin aavistaakaan, läheni kapteeni.
"Kyllä asian laita on niin, kuten olette sanonut", lausui hän, "ja nyt on kysymyksessä määrittää, millä paikoin holvi on korkein."
"Aivan oikein", puutuin minä puheesen; "mutta miten me nyt menettelemme?"
"Niin, me viritämme pienen tulen", sanoi hän nauraen; "samalla kertaa karkoitamme nuo ilettävät eläimet, joita täällä vilisee."
Hän viittasi Caesaria ja minua seuraamaan itseään, ja senjälkeen laahasimme luolan sisään kaikki ne pensaat ja oksat, jotka edellisenä päivänä olimme hakanneet ja jotka polttavassa auringonpaisteessa olivat ehtineet kokonaan kuivua, panimme ne röykkiöön ja sytytimme sen.
Tukahuttava, sankka savu nousi siitä ja karkoitti meidät ulos luolasta.
"Se on liian vähän", sanoi kapteeni, "tuo pieni röykkiö palaa pian loppuun. Kootkaamme sillä aikaa niin paljon kuivia puita kuin löytyy, niin saamme syntymään korkean ja mahtavan liekin, joka valaisee koko luolan."
Kun sankka, tukahuttava savu oli kadonnut, palasimme taas luolaan ja viskasimme kokoamamme puut hehkuvaan tuleen, joka heti leimahti täyteen liekkiin, ja nyt voimme silmäillä koko luolan sisustaa.
Tämä oli mitä jännittävin hetki, ja henkeä pidättäen seisoimme kaikki kolme vieretysten, tirkistellen liekkejä: kapteeni säihkyvin silmin eteenpäin kumarassa, Caesar uteliaana lapio kädessä ja minä pitäen avattua käsikirjoitusta kädessäni. Minusta me tällä hetkellä suuresti muistutimme noitia ja henkienmanaajia.
Äkisti leimahtivat liekit korkealle ylös, valaisten koko holvin.
"Tuossa, aivan edessämme", huudahtin minä.
"Niin, siinä se on!" sanoi kapteeni. "Pistä lapiosi maahan, Caesar!"
Neekeri totteli käskyä.
"Hyvä", jatkoi kapteeni, "aseta lyhty viereen — ja sitten työhön!"
Ja nyt rupesimme suurimmalla mielenkiinnolla kaivamaan maata.
KYMMENES LUKU.
Piirsimme maahan suuren ympyrän; sen jälkeen asetuimme yhtä kauas toisistamme, ja ennen pitkää olimme kaivaneet parin jalan syvyydeltä tuota ympyrää. Hetkisen kuluttua sattuivat lapiomme melkein yhtaikaa johonkin kovaan, ja me nostimme toinen toisensa jälkeen kahdeksan raskasta lautaa, jotka oli pantu kuoppaan vieretysten.
Niiden alla oli nelikulmainen huone, jonka seinät oli tehty päällettäin ladotuista kivistä, siis jonkunlainen kellari, tosin kyllä pahoin luuhistunut, mutta hyvässä kätkössä, ja siinä oli paksujen palkkien päällä, jotka peittivät pohjan, kaksi riviä raskaita rauta-arkkuja, kaksi arkkua kussakin rivissä.
Kullan kiihko alkoi jo meihin vaikuttaa. Kapteeni oli melkein mielettömyyteen saakka jännityksissä ja levoton, enkä minä suinkaan vähemmän. Neekeripoika parka näkyi vähitellen tulleen selville, että me olimme täällä aarteita etsimässä, ja silmät suurina hän mitä tarkimmin seurasi liikkeitämme.
Arkut olivat asetetut sillä tavoin, ettei niitit tarvinnut ensin muuttaa paikaltaan, kun tahtoi niitä avata. Kapteeni koetti avata ensimäistä arkkua; se ei edes ollut lukittu, mutta — — "Kirottu!" murisi hän, "tyhjä!"
Minä hämmästyin. Veri pakeni poskiltani ja tunsin kalpenevani.
"On ehditty ennen meitä!" huudahti kapteeni.
"Mahdotonta!" sanoin minä. "Tarkastakaamme ensin toista arkkua."
Toinen oli samaten lukitsematon ja — tyhjä.
"Näette itse", sanoi kapteeni.
"Kolmas!" huudahtin minä.
Kapteeni kohautti olkapäitään ja avasi kolmannen, joka, myöskin oli tyhjä.
"Mutta — mitenkä on tämän laita?" sanoin minä.
"Mitenkä?" huudahti kapteeni, hypähtäen äkisti ylös. "Ja sitä kysytte te — te? Se on teidän työtänne! Te olette johtanut minut harhaan. Mutta siitä saatte myös kärsiä!"
Näin sanoen veti hän pistolin vyöltään ja viritti hanan.
Olin enemmän kuollut kuin elävä enkä voinut saada sanaa suustani. Näin, kuinka hänen silmänsä säihkyivät hurjasta vihasta ja pettyneistä toiveista, ja pidin itseäni menneenä miehenä.
Samassa kaikui Caesarin ääni:
"Oi, tämä ei ole avattu, herra, tämä on raskas, hyvin raskas!"
Kapteeni antoi pistoolin vaipua alas ja riensi neekeripojan luo, joka oli koettanut avata toisen rivin ensimäistä arkkua ja siirtää sitä paikoiltaan, mutta turhaan koetti kapteenikin avata sitä.
"Hiljaa!" sanoi hän, "me olemme kenties erehtyneet."
Reippaasti tarttui hän työkaluihinsa ja hänen voimakkaista lyönneistään lennähti arkun kansi auki.
Hän päästi kovan huudahtuksen, johon Caesar heti vastasi, ja minä hypähdin hänen luokseen.
Menin melkein tainnoksiin silmäillessäni arkkuun. Se oli ääriään myöten täynnä kultakappaleita.
"Näettekö!" huusi kapteeni. "Näettekö nyt!" jatkoi hän, kaivaen voimakkain käsivarsin kimaltelevaa kultaa.
"Oi, herra, kuinka rikas olette nyt!" mumisi Caesar ihmetyksestä hölmistyneenä.
"Nyt olemme rikkaita, tohtori!" huudahti hän.
En vastannut mitään, vaan osoitin äänetönnä molempia toisia arkkuja.
"Niin, se on totta", sanoi kapteeni.
Kansi lennähti auki, ja taas pääsi häneltä hämmästyksen huudahtus, sillä tässä arkussa välkkyili kultaa ja jalokiviä säteillen meitä kohti. Siinä oli rannerenkaita, korvarenkaita, sormuksia, vitjoja — kaikki kultaa kallisarvoisine kivineen.
Luulin tulevani hulluksi; verho laskeutui silmieni eteen ja olin vähällä kaatua maahan, kun kuulin kapteenin huutavan:
"Mutta katsokaa, katsokaahan!"
Hän oli avannut kolmannen arkun, ja siinäkin välkkyili sanomaton joukko kultaa. Tikarit, kirkko-astiat, juomasarvet — kaikki olivat siinä sikin sokin.
Kävimme polvillemme ja katselimme tarkasti aarteita, ja näin kului kokonaista kolme tuntia. Viimeinkin huomautin minä kapteenille, että oli aika ajatella paluumatkaa.
Vaikeaa oli meistä kuitenkin, yksin minustakin, näistä aarteista erota. Mutta kun ei koskaan ennen ole nähnyt näin suuria rikkauksia yhdessä paikassa, ei ollut ihme, jos tällaisessa tilaisuudessa sattuisi joutumaan päästään pyörälle.
Lopultakin lähdimme matkaan, kerättyämme ensin näön vuoksi koko joukon kasveja.
* * * * *
Mitä kertoisin enempää? Kertomukseni on lopussa. Kaksi päivää jälkeenpäin läksi kapteeni Cubaan, josta hän vuokrasi pikapurjehtijan. Tällä lähestyi hän huomaamatta saarta, ja yön aikana, jolloin kaikki oli hiljaista, sousimme Caesar ja minä veneessämme myöskin sinne, toimme aarteet ja sitte matkustimme Cubaan. Luulen melkein, että nousimme maihin Baracoassa.
Kapteeni piti uskollisesti sanansa ja antoi minulle varoja voidakseni palata synnyinmaahani. Aarteista tahdoin ottaa ainoastaan yhden juomasarven, jonka seikkailujeni muistoksi tänäkin päivänä säilytän.
Muutamat ehkä pitävät hulluutena, etten menetellyt toisin; mutta siitä en välitä. Olen tosin antanut tämän ainoan tilaisuuden, jolloin olisin voinut tulla rikkaaksi, mennä käsistäni, mutta en ole koskaan tätä katunut. Mitä kapteenista tuli, en voi sanoa, yhtä vähän kuin sitäkään, tulivatko hänen aarteensa oikein käytetyiksi.