Merkillisiä tapahtumia

MERKILLISIÄ TAPAHTUMIA

Kertomus

Kirj.

EINO I. PARMANEN

Helsingissä, Kustannusyhtiö Osmo, 1907.

Surya Me'elleni.

Seuraavat vaatimattomat rivit omistan kunnioituksella ja rakkaudella tulevaisuuteni "Surya Me'elle".

Kristiinassa, tammikuussa v. 1907.

Tekijä.

Alkulause.

"Merkillisiä tapahtumia", josta syksyllä 1901 sain Pohjalaisen Osakunnan kirjallisissa kilpailuissa kolmantena palkintona 75 Smk, on tammikuussa 1903 ollut nurkkanovellina painettuna eräässä pääkaupunkimme suurimmista suomenkielisistä sanomalehdistä. Nyt kertomus ilmestyy hiukan muutettuna ja parannettuna.

Kesällä 1900 matkustaessani höyrylaiva Nordenella Kristiinasta Vaasaan, jouduin keskusteluun erään englantilaisen matkailijan kanssa. Tämä oli matkalla Aavasaksalle juhannusaurinkoa ihailemaan. Niinkuin yleensä englantilaiset, tuntui hän mielestäni luonteeltaan jäykältä, kylmän kohteliaalta. Kasvot olivat vaaleat ja pitkulaiset, kädet kapeat, vartalo pitkä ja solakka. Hänen katseessaan, jopa koko hänen ryhdissään oli kuitenkin muutakin kuin vain pelkkää englantilaista ylpeyttä. Hetkisen hänen kanssansa puheltuani sulikin jäykkyys, ja äsken vielä niin tuikea katse oli muuttunut ystävälliseksi. Kylmä kohteliaisuuskin oli kokonansa kadonnut. Sen sijaan hän hilpeällä sydämellisyydellä puhui maassamme tekemistään havannoista. Luonto oli kaunista, kansa ystävällistä. Imatralla hän oli käynyt, samoin Punkaharjulla. Kangasalaa hän ei vielä ollut nähnyt, mutta oli aikeissa Aavasaksalta palata sitäkin katsomaan. Matkalla hänellä oli mukana vaimonsa, Surya Me, ja poikansa, pieni Darja. Molemmat olivat nyt alhaalla hytissä, mutta tulisivat ehkä pian ylös.

— Surya Me, huomautin — sehän on hindulainen nimi.

— Niin on, samoin myös Darja, vastasi englantilainen. Indiassa olenkin Surya Me'eheni tutustunut, ja hindu hän on syntyperältään, hindu suvultaan.

Kasvoni kuvastivat mahdollisesti uteliaisuutta. Englantilainen huomasi sen, ja nyt sain kuulla pitkän kertomuksen niin merkillisistä tapahtumista ja monivaiheisista seikkailuista, että todellakin oli vaikea niitä kaikkia tosiksi uskoa.

Kertomus kesti kauvan. Se loppui vasta laivan laskiessa Vaskiluodon satamaan.

Samassa Surya Me'ekin Darjoineen ilmestyi kannelle.

Edellisen tumma iho, syvällisen mustat silmät ja pikimusta, kiharainen tukka sanoivat hänen selvästi olevan syntyperältään itämaalaisen. Katse oli haaveileva, lempeä, vartalo hento ja viehkeän naisellinen. Englantilainen esitti minut puolisolleen. Entisen hindulaistytön ääni oli pehmeä, mutta kuitenkin miellyttävä ja soinnultaan kirkas kuin helähtelevä hopea. Ijältään hän oli arviolta noin kolmisenkymmenen vanha, miestään ehkä kymmenkunta vuotta nuorempi.

Darja, noin seitsemän, kahdeksan vuotias poika, oli perinyt äitinsä kauniit silmät, mutta muuten hän oli isänsä täydellinen perikuva.

Vaskiluodon laiturilla sanoin hyvästi englantilaiselle perheelle, ja pian se oli kadonnut näkyvistäni ihmistungokseen. Sen jälkeen en ole sitä tavannut, mutta etenkin "Surya Me'etä", kaukaisen Indian lasta ajatellessani on selvänä mielessäni kuulemani kertomus.

Vaatimattomasti ja koruttomasti, niinkuin se minulle esitettiin, olen seuraavassa — mikäli muistini on riittänyt — koettanut englantilaisen omilla sanoilla hänen siinä kertomiansa "merkillisiä tapahtumia" kuvata. Viekööt ne meidät hetkiseksi keskelle huumaavaa, itämaalaista ilmapiiriä ja keskelle sen väriloistoista, monien salaperäisyyksien verhoamaa elämää! Ehkä hiukan onnistumme kohottamaan verhoa? Hyvä näinkin, sillä matkamme ei ole vaaraton. Niinpä näemme lasisilmäkäärmeen nostavan uhkaavana päätään ja yön pimeästä kuulemme ympärillämme tiikerin hiipiviä, saalista vainuvia askeleita.

ENSIMÄINEN LUKU.

Englannissa. Lähtö Kalkuttaan. Juhlakulkue Kalkutan kaduilla.
Odottamaton seikkailu. Tutustun Surya Me'ehen. Mumin Argad.

Lapsuudenkoti — näin aloitti englantilainen kertomuksensa — on Kanaalin rantamalla, pienessä Brigthonissa. Isäni oli täällä pormestarina ja mielellänsä hän olisi suonut minusta, ainoasta pojastansa, myös tulevan juristin. Antauduin kuitenkin lääketieteelliselle alalle, sillä siitä pidin enemmän. Teinkin työtä ahkerasti ja valmistuin verrattain nuorena, noin viidenkolmatta ikäisenä. Luulin nyt vaikeimman olevan voitettuna ja toivoin heti saavani suuren potilasmäärän, mutta niin ei käynyt. Lontoossa, jonne olin asettunut asumaan, oli ennestään tuhansittain ammattitovereita, ja näistä monet jo hyvinkin tunnettuja miehiä. Vasta-alkavan ja etenkin ventovieraan henkilön — niinkuin minäkin kaikille suurkaupungissa olin — on tämmöisissä oloissa erittäin vaikea menestyä, sillä kukapa hänen puoleensa kääntyisi, kun vanhempia ja taatusti taitavia lääkäreitä on käytettävissä. Vähiin supistuivat minunkin hoitolaiseni, ja kuukausi meni, samoin toinenkin, mutta asemani ei sanottavasti parantunut. Tuloni tuskin riittivät välttämättömimpiinkään elatustarpeisiin. Lopuksi kyllästyinkin hankalaan asemaani ja päätin — mitä pikemmin, sitä parempi — jättää Lontoon. Odotin tähän vain sopivaa tilaisuutta ja Times-lehdestä huomasinkin vihdoin ilmoituksen, joka erityisesti miellytti minua. Etu-Indiassa, eräässä siellä olevassa rykmentissämme, oli sotilaslääkärin virka avoinna. Paikalla lähetin hakemuksen hallitukselle, mutta saisinko toimen, sitä epäilin. Ehkä nytkin minulla olisi paljon vaarallisia kilpailijoita. Pian luinkin lehdistä, että hakijoita oli yli neljäkymmentä. Sitä kuitenkaan ei mainittu, josko vanhempiakin oli joukossa, mutta se oli mielestäni luultavaa, joten enää en mitään toivonut. Kuka näin ollen osaa kuvata riemuani, kun eräänä päivänä — aivan odottamatta — minulle tuotiin ilmoitus nimityksestäni. Pääsisin siis Indiaan. Lapsuudestani saakka se oli ollut unelmieni esineenä, luulottelemanani seikkailujen maana. Tässä mielikuvituksessani en ollutkaan niin väärässä, sillä todellakin merkilliset olivat ne tapahtumat ja vaiherikas elämä, jotka kaukaisessa, tarunomaisessa Indiassa tulivat minun, mahtavan Albionin pojan osaksi.

Jätän lähemmin kertomatta monet matkavalmistukseni, samoin matkan, mikä tapahtui tavallista tietä, Välimeren ja Sveitsin kanavan kautta Punaiselle merelle ja sieltä Somalin niemimaan ja Sokotran saaren ohitse Indian valtamerelle. Pistäydyttyämme Bombayssa ja Ceylonin saarella lähdimme Bengalin lahtea, pitkin Etu-Indian itärantaa Kalkutan kaupunkiin, pyhän Ganges-virran varsille, mikä toistaiseksi oli lähin päämääräni.

[Kalkutta sijaitsee Huglin, Gangeksen suuhaaran varrella. Siinä on kolme osaa, luja Fort William-linnoitus, komea eurooppalainen ja miltei pelkästään bambu- ja savimajoista oleva hindulainen kaupunginosa. Kalkutassa asuu varakuningas, siellä ovat yliopisto ja korkeimmat hallintovirastot.]

Jo kauas merelle siinsi kaupunki silmiini keskitaivaalla olevan auringon kirkkaassa, häikäisevässä valossa, ja maalta puhaltava, vieno tuulenhenki toi sieltä ensimäiset tervehdykset.

Pian olimmekin perillä ja laiva seisahtui, mutta en ehtinyt jäädä katsomaan rannalla olevaa vilkasta elämää — siellä alku-asukkaita oli sadottain vastassamme — vaan riensin oikopäätä satamasta varakuninkaan puheille ja sieltä kaupungissa olevaan suureen, upeaan vierashotelliin. Aikomukseni oli vielä samana päivänä lähteä kohden Radzimia, jonne rykmenttini oli sijoitettu.

Opas luvattiin kuitenkin vasta seuraavaksi päiväksi, joten olin siksi pakoitettu lykkäämään matkani.

Päätin näin ollen mennä aikani kuluksi kaupunkia katsomaan.

Täällä vietettiin paraillaan jotakin uskonnollispakanallista juhlaa, ja kadut sen johdosta olivat tulvillaan maan alkuasukkaita. He kulkivat pitkässä riemusaatossa ja kuljettivat nuorista vetämällä suuren suuria vankkureita. Näille — mikä eniten kiinnitti huomiotani — oli asetettu tavattomasti kookas epäjumalankuva. Sen pää oli muuhun vartaloon nähden luonnottoman iso ja käsivarret pitkät. Suu oli ikenet irvissä ja kauheat hampaat yhteen puserrettuina, silmät olivat mulkoilevan pyöreät ja veristäviksi maalatut. Molemmat kädet olivat leveillä polvilla, ja koko ruumis, paksusta kaulasta alkaen, oli mitä erilaatuisimpien koristusten verhoamana.

Lähinnä tätä kauhistuttavaa kuvaa oli vankkurien edessä muutamia bramiineita. Hurjasti hyppien he leikkelivät puoli-alastonta ruumistansa terävillä veitsillä tahi hutkivat sitä solmupäisillä, karkeatekoisilla ruoskilla.

Hirmuista oli näytelmä, sillä veri tihkui isoina poreina pitkin rääkättyjä ruumiita, silmät pyörivät raivoisina päässä, ja valkoinen vaahto valui suupielistä, mutta tätäkin hirvittävämmäksi se oli muuttuva. Äkkiä, näet, eräs bramiineista — hän oli luultavasti tullut mielenvikaiseksi — heittäytyi jumalankuvan eteen. Kimeä, luihin ja ytimiin tunkeutuva parahdus täytti ilman, tummanpunainen veri roiskahti korkealle, ja rattaat olivat rusentaneet onnettoman.

Kauhistuneena käänsin katseeni toisaalle. "Oi", huokasin, "eikö missään ole kristillismielisiä ihmisiä, jotka noillekin, pimeydessä vaeltaville raukoille, ottaisivat valistusta jakaaksensa?" Vähänpä tiesin kuinka paljon tuloksetonta työtä lähetyssaarnaajat jo olivat heidän keskuudessaan tehneet.

Hetkiseksi hämmästyivät tapahtumasta juhlasaatossa olijatkin. He pysähtyivät silmänräpäykseksi, ja jumalankuva huojui vankkureilla. Mutta pian oli väkijoukko taasen liikkeellä, nuorat pingoittuivat, ja raskaasti vyöryivät suuret vankkurin pyörät. Muodottomaksi rusentunutta kuollutta kannettiin äkkipäätä hankituilla paareilla, ja bramiinit raivosivat mahdollisesti askeistakin hurjemmin.

Kyllästyin kurjuuden katselemiseen ja kovin mielelläni olisin palannut asuntooni vierashotellissa, mutta kansantungos oli niin valtava, että vasten tahtoanikin jouduin sen mukana yhä kauvemmaksi ja kauvemmaksi pyrkimästäni päämäärästä, etäälle bambu- ja savimajaiseen hindulaiseen kaupunginosaan.

Lopuksi pääsin tungosta pakoon eräälle pienelle sivukadulle. Kuljin sitä eteenpäin syviin mietelmiin vaipuneena. "On omituista", ajattelin, "että järkiolennoiksi luodut ihmiset voivat noin alentua käsin tehtyä epäjumalaa palvelemaan. Ymmärtämättömät raukat, joilla ei ole tietoa ainoasta totisesta Jumalasta, Jumalasta, joka yksin voi hädässä auttaa ja vaaroista vapahtaa".

Näistä mietteistäni herätti minut odottamatta tuskallinen huudahdus aivan läheltä. Katsahdin hämmästyneenä ympärilleni ja kummastuksekseni huomasin, ett'en enää ollut samalla kadulla. Ajatuksiini syventyneenä olin poikennut jollekin äskeistäkin pienemmälle syrjäkadulle, kulkenut sitä ehkä pitkänkin matkan ja nyt minulla ei ollut vähintäkään aavistusta paikasta, missä olin. Mutta mistä olin kuullut huudahduksen, sillä ketään en kadulla nähnyt. Tuolta, erään vähäisen talon portin edustalta, olin kuitenkin kuulevinani kiivasta ottelua ja raskaita, hätääntyneen huokauksia. Juoksin kiireimmiten sinne.

Aivan oikein, siellä mies ja nuori, noin kuudentoista vuotias tyttö olivat keskenään mitä tulisimmassa ottelussa. Molemmat olivat nähtävästi hinduja, sillä heidän ihonvärinsä — joskin sekin oli tumma — oli paljon vaaleampi kuin dravidain, jotka muodostavat Indian varsinaisen alku-asutuksen. Edelliset, arjalaista syntyperää, ovat maan ylimyssäätynä.

Mies — mikäli saatoin huomata — koetti väkivallalla raastaa tyttöä portista sisään, mutta tämä puolestaan yritti epätoivoisen rohkeudella tehdä vimmattua vastarintaa. Hänen ruumiinsa oli notkea ja taipuisa kuin ruoko, kasvot olivat kauniit, silmät säihkyvät ja sysimustat, tukka vahva ja kiharainen. Valtoimenaan se oli levinnyt yli olkapäitten, ja suu joka oli tuskallisesti yhteen puserrettuna, todisti mitä äärettömintä kauhua.

Oli mieskin pulska vartaloltaan, mutta hänen järkähtämätöntä tahdonlujuutta ilmaisevat kasvonsa kuvastivat säälimätöntä julmuutta, silmät kavaluutta ja hillitsemätöntä hurjuutta. Ohueissa huulissakin ja niitten takaa välkkyvissä kirkkaissa hampaissa oli jotakin tiikeriä muistuttavaa, mutta otsa oli korkea, kaunis, ja kulmakarvat olivat jalosti kaareutuvat. Kuka oli hän ja kuka tyttö, jota hän koetti mukanansa laahata?

Jo saikin hän oikean käsivartensa tämän vyötäisille ja nostaen hänet syliinsä aikoi juosta portista sisään. Sydäntä vihlaisevasti silloin nuori hindulaistyttö huusi apua ja löi molemmat kätensä vastustajansa pitkään tukkaan.

Samalla olin minäkin ehtinyt paikalle ja äkkinäisellä tempauksella pakoitin pedon irroittautumaan saaliistansa, heitin hänet rajusti porttia vastaan, vedin tytön turviini ja asetuin puolustusasentoon. Viimeisessä silmänräpäyksessä sen teinkin, sillä mies oli jälleen pystyssä. Kauheasti karjuen ja kasvot vihasta vääntyneinä hän iso, käyrävarsinen veitsi kädessään hyökkäsi kimppuuni, mutta olin varuillani ja hänen juuri kohottaessansa asettaan kuolettavaan iskuun potkaisin häntä voimakkaasti pallean ja kylkiluitten väliin. Se riittikin. Vähääkään äännähtämättä hän vaipui tainnoksissa maahan ja tuskin hän kymmeneen minuuttiin siitä nousisikaan. Varovaisuuden vuoksi otin kuitenkin hänen veitsensä ja kumartuessani huomasin samalla, että hänellä vasemmassa kädessään ei laisinkaan ollut peukaloa. Se oli ikäänkuin terävällä piilulla katkottu, ja musta luuntynkkä, jota liha sivuilta ympäröi, pisti rumana ja hiukan kammottavana näkyviin.

Käännyin nyt hindulaistytöltä kysyäkseni syytä outoon taisteluun, mutta hän sanaakaan vastaukseksi antamatta tarttui vapisten käsivarteeni ja alkoi joutuisasti, jopa milt'ei juoksujalassa, kiskoa minua temmellystantereelta. Seurasinkin häntä uteliaana, mutta turhaan tiedustelin häneltä aihetta tavattomaan kiireeseemme. Minulle vieraan nimen, "Mumin Argad", sen hän ainoastansa kuiskasi, mutta senkin tuskin kuuluvin sanoin, ja yhä joutuisammaksi tuli kulkumme, yhä enemmän pelonalaiseksi hänen ryhtinsä.

Vasta noin puolituntisen kiivaan kävelyn jälkeen hän vähäisen rauhoittui. "Mumin Argad", hän selitti tällöin, "on sen konnan nimi, jonka vallasta minut äsken pelastitte. Olen teille sanomattomasti kiitollinen siitä, sillä jos ette olisi rientäneet avukseni, tuskinpa enää olisin elävien joukossa. Sitäpaitse olen teidän kauttanne säästynyt ehkä vieläkin kauheammasta kohtalosta — häpeästä."

Ihmeekseni hindulaistyttö puhutteli minua omalla äidinkielelläni ja osasikin hän sitä sangen hyvin. Lapsellisella avomielisyydellä hän kertoi minulle kodistaan, joka oli seudun varakkaimpia, mutta niinpä hänen isänsä Darja, Mumin Argadin setä, olikin mahtavaa, perin vanhaa ylimyssukua. Pienenä poikasena Mumin oli joutunut orvoksi. Silloin Darja oli ottanut hänet kasvatikseen, mutta huonosti hän nyt — täyteen miehen ikään ehdittyään — on maksanut osaksensa tulleen hyvyyden ja kuitenkin hän nuorukaisena oli luonteeltaan ollut erittäin miellyttävä, niin ovat kaikki tunnustaneet. "Muistelenpa itsekin häntä näiltä ajoin sisarellisella rakkaudella", sanoi tyttö vaatimattomasti. Tapasinkin kutsua häntä isoksi veljekseni, ja hän puolestaan hypitteli minua polvillaan kertoen kauniita tarinoita maamme menneisyydestä, suurista hallitsijoista ja merkillisistä temppeliraunioista. Usein hän myös sanomattomalla lämmöllä puhui minulle Betlehemin seimessä syntyneestä Jeesuksesta, lasten hyvästä ystävästä.

Oikein surullista on ajatella, että hän, näin kunnon poika, on ajan mittaan perin turmeltunut. Noin kahdeksantoista ikäisenä hän vastustamattoman halun pakoittamana lähti merille ja viipyi täällä yhteen jaksoon kuusi pitkää vuotta ja kun hän vihdoinkin — kymmenen kuukautta sitten — palasi matkaltaan, oli hän suruksemme kokonansa muuttunut. Ennen niin suora katse oli nyt kavala ja harhaileva, ja lopussa olivat kertoilemiset Kristuksesta. Sen sijaan olin toisinaan kuulevinani hänen huuliltaan Brahma'n nimen, ja kerran hän aivan peittelemättä rukoili tuota kauheata epäjumalaa, ja kuitenkin isäni on pannut suurta huolta kasvatukseemme. Niinpä minäkin olen täällä Kalkutassa käynyt englanninkielisen naisväen koulun. Kuinka usein meille onkaan Jumalan sanaa opetettu, kuinka usein isäni onkaan kehoittanut meitä aina Kristukseen perustamaan pyrkimyksemme? Itse hän oli jo nuorena kääntynyt kristinuskoon ja — niinkuin hän tapasi sanoa — toivoi nyt vanhana sydämestään, että me, hänen 'rakkaansa', pysyisimme luottamuksella samassa oikeassa ja elävässä uskossa. Kaikista näistä neuvoista, kaikista varoituksista huolimatta Mumin oli luopunut, vaipunut niin syvälle, että hän palveli Brahma'a, tahi kenties olin erehtynyt, ehkä hän vain kiusoitteli minua? Oli kuinka tahansa, enää en voinut kärsiä häntä. Jo ensi hetkestä — kun vuosikausia kestäneen eron jälkeen tapasin hänet — olin tuntenut sydämessäni outoa vastenmielisyyttä. Minkätähden? En osannut sitä selittää. Nyt se tuli vielä entistä suuremmaksi. Koetin voittaa sen, enhän ole oikeutettu, ajattelin, kammoksumaan 'veljeäni'. Turhaa oli yritykseni. Oli ikäänkuin joku sisällinen ääni olisi varoittanut minua hänestä, ja jos hän joskus — entistä tapaansa noudattaen — yritti ottaa minut syliinsä, riuhtaisin itseni irti ja pakenin itkussa silmin huoneeseeni. Oliko pelkoni aiheeton? Siltä ei ainakaan näyttänyt, sillä ennen pitkää hän hyvin arveluttavasti oli sekoittunut useampaan murha- ja ryöväysjuttuun, vaikka häntä näihin ei voitukaan syylliseksi todistaa, mutta oliko hän viaton? Emme tienneet mitä ajatella, mutta — kun ei ollut varmuutta — ei isäkään tahtonut häntä kovasti pelkkien epäluulojen nojalla kohdella, vaan salli hänen yhä asua luonamme. Tällöin hän eräänä päivänä tuli hyvin vakavan näköisenä huoneeseeni, seisahtui ensin ovensuuhun, mutta astui sitten peremmälle ja katse nöyrästi lattiaan luotuna pyysi minua vaimokseen. Hämmästyin, mitenkä hän rohkeni, ja annoin hänelle jyrkästi kieltävän vastauksen. Hän säpsähti, mutta hillitsi vielä itseään ja turvautuen rukoukseen toivoi minun peruuttavan päätökseni. Pysyin järkähtämättömänä, enkä enää voinut salata inhoani. Kuinka olisinkaan mennyt miehelle, jota kammoksuin ja pelkäsin. Raivoissaan hän alkoi syytää suustaan uhkauksia ja olisi ehkä käynyt käsiksi minuun, mutta isäni tuli huoneeseen. Rauhalliseksi tekeytyen hän vetosi häneen, mutta isäni hyväksyi täydellisesti tekoni ja määräsi samalla Mumin'in poistumaan talosta, sillä taasen oli hänestä ikäviä uutisia kuulunut.

"Tästä hetkestä olemme saaneet elää kauheassa kuoleman pelossa, sillä Mumin vannoen hirmuisen valan lupasi kostaa meille. 'Kuolema isällesi, kuolema sinulle', hän huusi, 'jos ei tänään, niin huomenna, jos ei huomenna, niin ylihuomenna. Vaikka ijäisyyden portaille vainoon teitä'."

Oliko todellakin tuo kurja olento entinen Mumin Argad? Vaikea oli uskoa sitä, ja kuitenkin hän ulkomuodoltaan oli sama, joskin miehistynyt, ja viimeisenkin epäilyksen oli omiansa poistamaan hänen lapsuudesta saakka viallinen vasen kätensä. Ihan pienenä poikasena hän on tapaturmaisesti kadottanut siitä peukalon, ja poissa se nytkin on.

"Isäni ei alussa pannut mitään merkitystä Muminan uhkaukseen, mutta toista arvasin minä, ja pian huomasimmekin hänen sillä täyttä totta tarkoittaneen. Niin peittelemättä hän on pyrkinyt julmaa valaansa toteuttamaan. Tuon tuosta on kotiimme saapunut salaperäisiä uhkauksia jos missä muodossa, ja milloin hän itse on äkki-arvaamatta näyttäytynyt meille terävä tikari kädessä, tahi olemme nähneet outoja miehiä, jotka ilmeisesti pahoissa aikeissa ovat hiiviskelleet talomme ympärillä. Turhaan olemme vedonneet kaupungin poliisiviranomaisten apuun. Parhaimmat salapoliisit ovat olleet liikkeellä, mutta nämät eivät ole saaneet vähintäkään vihiä Mumin’ista ja taloamme väijyvistä miehistä, jotka hyvinkin luultavasti ovat hänen käyttämiään kätyreitä. Kun poliisit lähenevät, silloin he paikalla ovat kadonneet, mutta minne, siitä ei kenelläkään ole aavistusta. Taitavasti Mumin on osannut salata asuntonsakin.

"Toista kuukautta jatkui tämmöistä kurjaa elämää, mutta sitten — syystä tahi toisesta — ei kukaan nyt viikon päiviin ole rauhaamme häirinnyt. Se houkuttelikin minut ulos. Kuulin erään köyhän vaimon, jonka hyvin tunnen, pahasti sairastuneen, ja lähdin hänelle viemään hiukan raha- ja ruoka-apua. Varomattomasti kyllä — tietysti isälle siitä ilmoittamatta — lähdin ilman seuraa. Luulin, nähkää, kaduilla tavallisuuden mukaan olevan paljon väkeä, mutta olin erehtynyt. Niinpä kadulla, jonka varrella köyhä vaimoraukka asuu, en tavannut ketään ihmistä. Se oudostutti minua, mutta samalla muistin aamulla kuulleeni juhlakulkueesta, mikä päivemmällä pantaisiin toimeen. Se selitti asian. Olin hindulaisessa kaupunginosassa. Siis useimmat sieltä olivat saatossa mukana. Sanoin selittämätön kammo alkoi nyt vallata mieleni ja katkerasti kaduin sitä, että yksinäni olin lähtenyt kotoa. En kuitenkaan kääntynyt takaisin. Sairas vaimo oli avun tarpeessa. Olisinko näin ollen menemättä hänen luokseen? Sydämetön silloin olisin. Näin ajattelin, ja juoksujalassa riensin lopun matkasta, noin parin kolmen kadunkulman mitan. Perille saavuin hengästyneenä, jopa hiukan väsyneenä, mutta unohdin heti uupumukseni, kun huomasin mitenkä tervetulleet antimeni olivat. Sairas oli todellakin ollut kaiken puutteessa. Autoin häntä paraani mukaan ja sitten lähdin, mutta pitkälle en ehtinyt, tuskin sataakaan askelta, kun Mumin äkkiä syöksähti eteeni. Hän tuli parilla pitkällä harppausaskeleella eräästä lähellä olevasta portista, samasta, jonka edustalla taistelimme, ja hyökkäsi sanaa sanomatta kimppuuni. Jo seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli voimakkain käsin tarttunut vartalooni, ja turhaan ponnistelin vastaan."

Näin kertoi tyttö, ja viimeisestä tapahtumasta puhuessansa hänen äänensä värisi liikutuksesta. Pelokkain silmin hän katseli ympärillensä ja alkoi entistä enemmän kiirehtiä kulkuamme. Niin kauhistuttavasti häneen oli vaikuttanut kokemansa vaara. Pian hän kuitenkin tyyntyi. Saavuimmekin nyt eurooppalaiseen kaupunginosaan, ja siellä täällä näkyi kaduilla ihmisiä, niinpä tuollakin poliisi-univormuinen mies ja tuolla rauhallisena asteleva englantilainen merimies. Vähän edempänä kulki pari dravidalaispoikaa. Vilkkaasti keskustellen he tulivat vastaamme ja katosivat hetken kuluttua hindulaiseen kaupunginosaan päin. Samalla merimieskin poikkesi eräästä katukulmauksesta ja poliisi toisesta, ja vähitellen kadut muuttuivat jälleen autioiksi. Päivä olikin jo laskenut, ja yö levitti verhoaan, mutta taivas oli pilvettömän tähtikirkas, ja kuu valaisi himmeällä, aavemaisella valollaan.

Milt'ei huomaamattamme hiljensimme askeleitamme, yö oli niin lumoavan kaunis, ja nuori hindulaistyttö jatkoi äsken keskeytynyttä puhettaan. Nyt sain kuulla hänen nimensäkin. Se oli "Surya Me".

— Surya Me, huomautin — sehän merkitsee aurinkoni.

— Niin merkitsee, neito vastasi. — Aivan pienenä lapsena kadotin äitini, niin pienenä, että tuskin laisinkaan häntä muistan. Isäni antoi silloin minulle nimeksi "Surya Me", ja tavallansa olenkin hänen "aurinkonsa". Olen, nähkää, sitten äitini kuoleman, hänen ainoana ilonaan ja lohdutuksenaan.

Näin sanoen Surya Me seisahtui ja osoitti minulle likellä olevaa, erittäin upeanmuotoista, linnamaista rakennusta. Se oli kulmatalo, kaunis- ja koristepäätyinen ja kaksitorninen. Palatsi oli hänen kotinsa, ja ystävällisesti hän pyysi minun tekemään itselleen seuraa ja lähtemään sinne. Siellä hänen isänsä luultavasti vielä valvoi ja odotti levottomuudella tytärtänsä ja ihan varmaan hän tutustuisi minuun kovin kernaasti, ainoan lapsensa pelastajaan. En siis saisi kieltäytyä ja hänen vanhalle isälleen tuottaa mielipahaa. Tuskin sitäpaitsi löytäisinkään yksinäni vierashotelliin. Sinne tosin ei ollut enää kuin noin viidenkymmenen minuutin matka, mutta taivas oli peittymäisillänsä pilviin. Se ennusti pimeätä, ja silloin voisin helposti eksyä. Olinhan kaupungissa vieras, mutta heiltä hän toimittaisi palvelijan oppaaksi.

Kiitin Surya Me'etä tarjoumuksesta ja lupasin noudattaa hänen ystävällistä kutsuaan. Silloin hän iloisesti puhellen käveli rinnallani kadun poikki ja avasi suuren, palatsiin vievän pääty-oven. Sitten hän astui sisään, ja minä olin juuri aikeissa seurata hänen esimerkkiään, kun äkkiä — sanomattomaksi kauhukseni — tunsin voimakkaiden käsien tarttuvan takaapäin käsivarsiini ja rajusti vetävän minua uudelleen ulko-ilmaan. Ponnistin vastaan, mutta hyökkääjiä oli luultavasti monta, ja silmänräpäyksessä olin nurin porraspielessä, kädet ja jalat vahvoissa köysissä. En ehtinyt edes Surya Me'etä varoittaakseni huudahtaa. Suuni tukittiin niskan ympäri sidotulla liinasella, ja silmäni peitettiin punaisella kaulahuivilla.

Yks' kaks' olin sitten ilmassa, ja näkymättömät kädet nostivat minut leveille hartioille. Takaani kuului tukahdutettu huudahdus. Se oli varmaankin Surya Me'en ääni. Entistä tulisemmin jännitin jäseniäni. Suuret hikipisarat valuivat pitkin otsaani, ja jo, jo sain peitteen silmiltäni, siteen suultani. "Surya Me", huusin, "odottakaa, tulen avuksenne", ja tuimasti heitin ruumistani.

"Kirottu muukalainen", kuulin vierestäni äänen, joku ase heilahti ilmassa, ja takaraivoani poltti. Isku oli sattunut siihen. Kadotin tajuntani, mutta vain hetkiseksi. Kun avasin silmäni, huomasin Mumin Argad'in. Hän seisoi edessäni peukaloton vasen kätensä uhkaavasti kohotettuna.

"Roisto", koetin huutaa hänelle, mutta samalla silmäni jälleen pimenivät, ja toistamiseen kadotin tajuntani. Olin kuitenkin hämärästi tuntevinani, että minua kannettiin, mutta minne ja kuinka kauvas, en tietänyt.

TOINEN LUKU.

Kallionulkonemalla. Luola kalliossa. Lasisilmäkäärme. Epätoivoinen hyppäys.

Kun toinnuin tainnostilastani, oli ympärilläni pilkkoisen pimeä. Olinko suljettuna johonkin valottomaan huoneeseen, vai oliko pilvinen, sysimusta yö, siitä en heti ollut selvillä. Vielä olin yhä lujasti siteissä, sen vain huomasin. Päätäni poltti, ja koko ruumistani kivisti.

Yritin irroittaa käteni — ne olivat seljän taakse sidotut — mutta ponnistellessani köydet tunkeutuivat syvälle lihaan, ja vaivoin saatoin pidättäytyä ankarasta tuskanhuudosta.

En kuitenkaan luopunut koetuksestani. Vielä kerran päätin jännittää tarmoni tiestä kaikki voimani. Sen teinkin, mutta katkeamatta olivat nytkin köydet, irtautumatta kädet. Silloin en voinut enää hillitä raivoani. Karjuin voimattomassa kiukussani ikäänkuin hullu ja vyörittelin tuskissani ruumistani.

Samassa — en osaa kuvata kauhuani sillä hetkellä — kuulin ivallisen hohottavaa naurua jostakin yläpuoleltani. Miltei paikalla sen jälkeen ilmestyi näkyviini tulisoihtua pitävä käsi, ja soihdun valossa Mumin Argad'in, kirotusta naurusta vääntyneet kasvot.

Mumin Argad seisoi yläpuolellani korkealla, ulospistävällä kallionkielekkeellä, ja nyt myös näin missä ja kuinka vaarallisessa asemassa olin.

Makasin noin pari kolme syltä leveällä vuorenulkonemalla, allani musta syvyys, ylhäällä pääsemättömän jyrkät kallioseinämät.

Olin luultavasti laskettu nuoralla ulkonemalle, sillä vieressäni kivi-alustalla — toinen pää vyötäröilläni kiinni — oli pitkä köysi.

Vyörytellessäni itseäni olin joutunut aivan — pimeydessään kammottavan kuilun partaalle. Vielä käännähdys, ja auttamattomasti olisin ollut hukassa. Kiitos Jumalan, viholliseni oli viime hetkessä ja ehkäpä tahtomattaan tullut pelastajakseni. Hänen soihtunsa oli ilmaissut vaaran, ja nyt kiirehdin varovaisesti poikemmaksi paikasta.

"Ha, ha", jatkoi Argad pirullista nauruaan, "joko oli kuolema likellä? Eipä olisi minun pitänyt tulla valkeani kanssa, mutta — tuskin hyödyt mitään viivytyksestä, vai luuletko kenties voivasi välttää käärmeittenkin puremaa. Opetan sinulle miltä tuntuu Mumin Argad'in kosto, ja toisten, muukalaiskoira, et olekkaan toimiani estävä. Ha, ha, ha, katsoppa auringon koittaessa tarkemmin vuoren seinämää!"

Näin sanoen Argad katosi tulisoihtuineen, ja taasen olin yksin pimeässä. Kylmät väreet tunkivat pitkin selkäpiitäni ajatellessani tietämätöntä kohtaloa, minkä Mumin oli minulle valmistanut. Monta vertaa enemmän kammoksutti minua kuitenkin se, että Surya Me mahdollisesti myös oli joutunut hänen käsiinsä ja jos hän toistaiseksi olisikin vapaa, kuka menisi takaamaan, ett'ei Argad lopultakin onnistuisi hankkeissaan. Pääsisin vain tavalla tahi toisella pulastani, niin kyllä parastani panisin estääkseni Mumin Argad'ia hänen kostonhimoisissa toimissaan, jopa — jos se kävisi päinsä — ainaiseksi saattaakseni hänet lukkojen taakse. Mutta mitenkä katkoisin lujat siteeni, ja jos ne poikki menisivätkin, olisinko silti pelastettu? Kaukana siitä, jyrkkä vuorensivusta oli mahdoton kiivettäväksi, ja kuinka laskeutua syvännettä alas? Joko nälkään kuoleminen tahi kuoliaaksi syöksyminen tulisivat olemaan valittavinani, sillä tuskinpa paikka, minne Argad oli kuljettanut minut, oli niin likellä ihmisasutuksia, että joku olisi huutoni kutsumana voinut rientää avukseni. Sitäpaitsi Mumin Argad oli puhunut käärmeistä. Mitä hän sillä tarkoitti? Ehkä kohtaloni oli aijottu kovemmaksi kuin mitä itse saatoin aavistaakkaan. Oli sen kuinka tahansa, jälillä olevia hetkiä tuli minun paraani mukaan käyttää edukseni.

Pyrin uudestansa syvänteen reunalle, en käännähtelemällä ruumistani, vaan hitaasti vatsallani liukumalla. Lähemmäksi päästyäni koetin asettua varovaisesti niin, että voisin katkoa siteeni hankaamalla niitä kovaa kallioista pintaa vastaan. Mielihyväkseni huomasinkin kallion syrjän jotakuinkin teräväsärmäiseksi. Toiveita oli siis kokeiluni onnistumisesta.

Yritykseni oli kuitenkin vaikeampi ja vaarallisempi kuin alussa olin pelastus-innossani luullut, sillä helppoa ei todellakaan ollut saada ruumistansa tarvittavaan asentoon. Pieninkin varomaton liike olisi ollut kylliksi syöksemään minut syvyyteen.

Päätin ensin koettaa irroittaa jalkojani kiinnittävät köydet ja pyörähdin sentähden seljälleni. Ojensin sitten sääreni puoleksi kalliosärmän yli ja aloin vetää niitä edestakaisin pitkin terävää syrjää. Kipeältä tuntui, mutta minulla ei ollut aikaa valittamiseen, ja vihdoin — noin parin tunnin jälkeen — katkesivat viimeisetkin säikeet.

Jalkani olivat siis vapaat, mutta kuinka irroittautua käsiköysistä, siinä olikin toinen ja paljon suurempi pulma edessä.

Hätä keinon keksii. Sivuttain — ihan kuilun partaalla maaten — olin pian taas ahkerassa työssä. Niin kaikin puolin hankala ja perin uuvuttava oli kuitenkin tällä kertaa asentoni, että tuon tuostakin olin pakoitettu hetkiseksi levähtämään. Olipa minun hullustikin käydä. Olin kolme erää syöksymäisilläni kalliolta, mutta niinpä käteni vapautuivat vähitellen nuorista, ja riemusta huudahtaen hypähdin seisomaan ja syvin siemauksin ahmin sisääni raikasta yöilmaa.

Huoleni olivat nyt unohtuneet, mutta vain lyhyeksi aikaa, sillä taasen johtui mieleeni ihana Surya Me, ja vastustamattomalla voimalla valtasi minut pelko, että hänelle tapahtuisi jotakin pahaa.

Ei, minun ei tulisi aikailla, vaan mitä kiireimmin yrittää pelastautua ja sitten rientää Surya Me'elle avuksi. Ehkä en vielä saapuisi liian myöhään, ja Mumin Argad — sen vannoin itsekseni — katkerasti hän on katuva tekemänsä ilkityöt.

Liian suuriksi luulin voimani. Pitkälliset ponnistukset olivat äärimäisyyteen saakka rasittaneet niitä, ja kun innostuksestani olin ehtinyt vähäsen lauhtua, vaivuin uupuneena kalliolle, ja jo kotvasen kuluttua oli raukaiseva väsymys saattanut minut syvän unen helmoihin.

* * * * *

Kun heräsin raskaasta unestani, oli kirkkaan kaunis päivä. Ihana oli näkö-alakin, joka aukeni silmieni eteen, jopa mahtavuudessaan kerrassaan lumoava katsoa. Suoraan allani — noin kahdeksan yhdeksän metrin syvyydessä — oli rajusti mylleröivä meri. Aallot nousivat korkealle, vyöryivät eteenpäin ja syöksyivät tulisen tuimalla kiivaudella lujaa kallionseinämää vastaan. Vaahto pärskyi ilmaan, aallot murtuivat, mutta kovapintainen kallio seisoi järkähtämättömänä. Niin pitkälle kuin silmä kantoi, lainehti laaja ulappa yhtä myrskyisenä, yhtä valkoharjuisena, ja tuolla, aaltojen keskellä, kiisi liidellen kevytkulkuinen, höyhentamineissaan siropukuinen merilintu, ja yli koko mahtavan maiseman kohosi punakellertävänä säteilevä, kuumasti paahtava aurinko. Juhlallinen oli vuorikin, millä olin. Pääsemättömän jyrkkänä sen seinä kohosi takanani, ja kummasti, väriloistoisesti auringon säteet leikittelivät sen harmaalla, tuulen pieksemällä pinnalla. Toista oli kuitenkin silmäillä ulapalle, ja toistamiseen unohdin kalliolla huoleni.

Tunteitteni valtaamana nousin polvilleni. "Kuinka suurenmoiseksi maailma onkaan luotu", ajattelin, "ja kuinka kaikki — pienimmässäkin — todistaa Herrastansa ja luojastansa ja ylistää yksin Hänen mahtavuuttaan?"

Olin niin mietteissäni — katse yhä luotuna ympäristöön, ja vinha tuuli puistalti takinliepeitäni.

Äkkiä tuli raju vihuri, tarttui pyörölieriseen korkkihattuuni, heitti sen päästäni ja kuljetti sitä kallioseinää vastaan.

Hypähdin pystyyn, mutta en saanut hattuani kiinni. Aivan kallionkielekkeen tasalla ja pinta-alallaan ikäänkuin jatkona sille oli vuoressa luola — ihme kyllä en ollut sitä ennemmin huomannut — ja sinne korkkipäähineeni nyt katosi.

En valittanut vahinkoani. Luolan näkeminen muistutti mieleeni, että suinkaan en tällä kertaa ollut vapaasta tahdostani luontoa ihailemassa. Samassa heräsi minussa eloon myös uusi pelastuksen toivo. Luolaa kulkien kenties pääsisin ihmisten ilmoille. Lähdin yrittämään.

Luolaan vievä aukko oli siksi matala, että olin pakoitettu astumaan siitä sisään kyyrysilläni. Pitkälle en ehtinyt. Tuskin, näet, olin ottanut pari kolme askelta, kun korviini tunkeutui omituisen sihittävää suhinaa. "Käärmeitä", huudahdin kauhistuneena ja vedin joutuin jalkani takaisin.

Olin oikeassa. Ainoastansa kappaleen matkaa minusta mateli neljä punaisen kellertävää, noin puolentoista metrin pituista käärmettä. Taempana oli vielä useampia, mutta ne olivat väriltään tuhkansiniseltä vivahtavia. Niin olin huomaavinani. Samalla yksi minua lähinnä olevista käärmeistä nosti uhkaavana päätään, ja kaula paisui kilven muotoiseksi. Silmänräpäykseksi näin niskankin. Siinä oli kaksi mustaa pyörylää ja kummankin ympärillä pari vaaleampaa rengasta. "Lasisilmäkäärme", johtui heti mieleeni, enkä olisi voinutkaan erehtyä. Havaitsemani tuntomerkit olivat siksi selvät. Nyt myös tiesin, että kaikki luolassa näkemäni käärmeet olivat samaa lajia, sillä molemmat mainitsemani värit ovat lasisilmäkäärmeelle ominaisia, ja johtui jälkimäinen luultavasti edempänä luolassa olevasta himmeämmästä valosta.

Tuskin mitään käärmettä Indiassa niin peljätään kuin lasisilmäkäärmettä. Sen purema onkin hyvin myrkyllinen, jopa useimmiten kaikista vastakeinoistakin huolimatta varmasti kuolettava, ja vielä peloittavammaksi tekee käärmeen sen ääretön monilukuisuus. On laskettu sitä keskimäärin löytyvän noin neljäsataa kappaletta kutakin neliökilometriä kohden, eikä se sanottavasti ota vähentyäksensä, vaikka hallituksemme myöntää asukkaille runsaita tapporahoja sen surmaamisesta. Hindut, näet, pitävät eläintä pyhänä, eivätkä tahdo sitä vahingoittaa.

Tämän olin kirjoista lukenut jo aikoja ennen Indiaan tuloani ja niistä myös olin oppinut käärmeen ulkomuodon tuntemaan. Kuin salama välähti kaikki nyt mielessäni, ja kylmä hiki nousi pitkin ruumistani. Yhdellä hyppäyksellä olin sitten ulkona, mutta minne vetäytyisin? Jo näin käärmeen pään luolan aukolla ja tuolla toisen. Käärmeet seurasivat liikkeestäni ärsytettyinä minua, ja niitten ontto myrkkyhammas pistäytyi uhkaavana esiin.

Ei, enää ei ollut aikailemista, mereen ja paikalla, ehkä hyppäykseni onnistuisi? "Mumin Argad", mumisin hampaitani kiristellen, "nyt vasta oivallan pirulliset hankkeesi, mutta varo, ett'et sittenkin pety laskelmissasi?" Viimeiset sanat huusin nyrkkiä puristaen.

Vielä silmänräpäys, ja vasen jalkani oli jo kuilun partaalla. Voimakkaasti ponnahtaen potkaisin ulommaksi kalliosta. Ruumis pystyssä asennossa, sääret yhdessä, käsivarret kupeilla halkaisin huimaavaa vauhtia ilmaa.

KOLMAS LUKU.

Taistelua kovassa aallokossa. Uudelleen Kalkutassa. Hämmästyttäviä asioita. Sairasvuoteen ääressä. Surya Me rakastaa.

Putosin suoraan suuren aallon harjalle, vesi räiskähti korkealle, ja katosin nuolena vedenpinnan alle. Vaivuin syvälle, mutta verrattain helposti pääsin kuitenkin jälleen pinnalle. Sitten olikin jo leikki kaukana.

Nuorena poikasena olin viettänyt kesän Ajacciossa, Korsikassa. Täällä erään italialaisen merimiehen johdolla sain huolellista opastusta uimataidossa ja vähän myöhemmin — muistaakseni noin parin vuoden kuluttua — kävin erityistä uimakoulua Brightonissa, kotiseudullani.

Olin siis hyvä, jopa toisten sanojen mukaan erinomainenkin uimari ja usein olin jo ollut tilaisuudessa kokemaan voimiani. Niinpä kerrankin olin Kanaalissa, Ryde'n edustalla, uinut kuudetta kilometriä pitkän matkan ja silloinkin jotensakin tuulisella säällä.

Toinen oli nyt kuitenkin asemani. Meri puskui väkivaltaisen rajuna, ja jokainen aalto oli niellä minut leveänä ammottavaan syliinsä tahi lyödä kovaa kallioista seinää vastaan. Olinkin sitä liiaksi likellä, mutta minne uisin? Kaikkialla ranta näytti pääsemättömän jyrkältä, ja vihaisina tyrskyt huuhtoivat sen sivuja.

Yritin pyrkiä ulommaksi, mutta eteneminen meressä ei ollut niinkään helppoa. Kerta kerran perästä aallot kuljettivat minut uudelleen kalliorantaa kohden.

Sukeltamalla ehkä kuitenkin pääsisin edemmäksi uhkaavasta kiviseinästä. Päätin koettaa. Keino näyttikin tepsivän. Kun nousin jälleen vedenpinnalle, olin jo muutama syli kauvempana rannasta.

Tein vielä pari samantapaista sukellusta ja silloin olin jo kylliksi etäällä tyrskyisestä rantamasta, missä lisäksi myrskyn synnyttämä virta oli ollut uintiani hankaluuttamassa. Ulommaksi ranta-äyräitä ei virta ulotu, ja aallotkin ovat tasaisempia. Vaikeuksitta saatoinkin nyt edetä.

Vaatteeni olivat kuitenkin esteeksi. Ne olivat läpimärjät ja tuntuivat lyijyraskailta. Pitkälle en niissä jaksaisi. Vettä polkien riisuin takin ja liivin päältäni. Sitten irroitin kauluksen ja kravatin, mutta paita ei ottanut lähteäksensä. Silloin repäisin sen väkivaltaisesti halki ja heitin kappaleet mereen. Vielä olivat kengät ja sukat riisumatta ja samoin housut. Sukeltaen hetkiseksi veden alle irroitin kengät ja kierin sukat jaloistani. Sitten heittäydyin seljälleni ja hiljalleen uiden eteenpäin annoin housujen solua itsestään mereen.

Nyt olin siis vapaa vaatteistani ja silmänräpäykseksi hengähdin kootakseni voimiani. Niitä tulisinkin luultavasti tarvitsemaan, sillä missään en vieläkään nähnyt rantaa niin loivaa, että olisin voinut ylös nousta.

Suuntasin katseeni myös ulapalle. Samalla huomasin taivaanrannalta kohoavan pienen, valkoisen purjeen. Se kasvoi kasvamistaan, ja jo eroitin laivankin. Iso, kolmimastoinen höyry-alus siellä kiidätteli aallokossa. Suunnastaan päättäen se noin puolen kilometrin päässä tulisi sivuuttamaan kalliot. Sinnepäin oli minun siis uitava ja kiireimmän kaupalla. Ehkä minut huomattaisiin laivasta?

Käännyin vatsalleni ja rintauintia edeten olin milloin laineiden harjalla, milloin niitten syvänteisissä laaksoissa, mutta nytpä vasta ponnistusta vaadittiin. Tuuli, näet, oli ihan vastainen, ja aallot olivat yltymässä. Monta kertaa olinkin sen johdosta kadottamaisillani toivoni. "Jaksaisinko perille ja ehtisinkö sinne ajoissa", siinä ajatukset, jotka salaman nopeudella kiertelivät aivoissani.

Epätoivo antoi voimia, ja lopuksi pääsin kuin pääsinkin päämäärääni, mutta uuvuksissa olin myös niin sanomattomasti, että tuskin kykenin jäsentäkään liikuttamaan. Kunpa edes hetkisen vielä voisin pysytteleidä veden pinnalla. Laiva olikin jo aivan lähellä, ja huomiota herättääkseni koetin huutaa. Jo tunnen viimeistenkin voimieni katoavan ja puoleksi tiedottomana taistelen aaltoja vastaan. Kiire on siis tarpeen.

Onneksi merimiehet kuulevat huutoni ja nyt he näkevät minut. Joutuisasti he juoksevat kannella, kapteeni komentaa, touvit vinkuvat ja vene lasketaan mereen. Kymmenkunta merimiestä astuu siihen, istuvat tuhdoille, lykkäävät airot veteen ja soutavat, soutavat lujaa. Mutta aallot ovat suuret, myrskyn puuskat vinhat, ja heikko vene kiikkuu arveluttavasti laineilla. Meripojat eivät kuitenkaan pelkää. Ijäkäs, harmaatukkainen, harmaapartainen vanhus on peräsintä hoitamassa ja teräväkatseisena hän ohjaa tarmolla venosen kulkua.

Yli aaltojen, läpi tyrskyjen se voimakkaiden käsien kuljettamana yhä lähenee hukkumavaarassa olevaa, ja jo, jo väkevät kädet nostavat minut koholle.

Seuraavassa silmänräpäyksessä makaan veneen pohjalla — en alastomana, sillä merimiehet ovat hyväsydämisiä. Mikä on kiertänyt ympärilleni takkinsa, mikä ojentaa peittimekseni jonkun muun vaatekappaleen. Eräs merikarhuista, vanha ja ahavoittunut mies, koettaa hellävaroen kaataa suuhuni rommitilkkaa.

Ikäänkuin unessa astaitsen kaiken tämän, ja nyt minua kannetaan laivaan, viedään hyttiin, ja enää en tiedä mitään. Väsymys on vaivuttanut minut virkistävään uneen.

* * * * *

Kun valveuduin, olin huoneessani Kalkutan vierashotellissa, mutta mitenkä olin sinne joutunut, oli minulle selittämätön arvoitus. Ensi alussa luulin, että kaikki oli vain pettävää unta. Olin muka vielä laivassa. Pian kuitenkin todellisuus kumoamattoman selvästi poisti epäilyksen. Olin kuin olinkin hotellissa ja makasin omassa vuoteessani. Sängyn jalkapäässä istui matalalla jakkaralla hotellipalvelija. Olinko sairas? Ei, sitä en voinut olettaa. Tunsin olevani täysissä ruumiin ja sielun voimissa.

Hotellipalvelua nähdessään minun avaavan silmäni ja kummissani katselevan ympärilleni — nousi lavitsaltaan seisomaan. "Sahib, (herra)", hän sanoi, "aamulla muutamat merimiehet toivat teidät tänne. He kertoivat eilen pelastaneensa Sahib'in merestä, missä, he eivät maininneet. Laivakajuutassa olitte puhuneet paljon unissanne ja tahtoneet välttämättömästi Kalkuttaan. Teidän oli käytävä joutuin vierashotellissa ja sitten riennettävä jonkun hyvin suuressa vaarassa olevan tytön avuksi. 'Surya Me'eksi' olitte häntä nimittäneet. Merimiehet luulivat Sahib’in hourailevan. Kuitenkin he päättivät tulla kaupunkiin tiedustelemaan asiasta ja kantoivat Sahib’in tänne. Nyt he ovat jo uudestaan merellä, matkalla Afrikan eteläniemitse erääseen kaukaiseen maahan, Sumeniin [Sumeni-nimi on nähtävästi hotellipalvelijan erehdystä. Merimiehet luultavasti puhuivat erittäin kaunisluontoisesta Suomen Suuriruhtinaskunnasta, 'tuhatjärvien maasta'. (Kertojan huomautus).], kotiseuduilleen. Kalkutasta he olivat hakemassa ainoastansa vähäisen muonavaroja, ja käskivät minun heidän puolestaan pyytää Sahib'ilta anteeksi sitä, että he hyvästi jättämättä lähtivät. He eivät malttaneet herättää Sahib'ia."

Nämät olivat tiedot, jotka hotellipalvelija antoi minulle. Selvillä siis oli, mitenkä nyt jälleen olin vierashotellissa, mutta missä niin kauhean hetken olin viettänyt käärmeitten ahdistamana, se jäi ja on ainaiseksi jäänyt minulle ratkaisemattomaksi arvoitukseksi. Kalkutta ympäristöineen on lakeata suistomaata. Korkeat, kallioiset kukkulat eivät näin ollen mitenkään saattaneet olla siellä, vaan oli niitä kauvempaa etsittävä, mahdollisesti Taka-Indian läntisiltä rantamilta. Etu-Indian itäisellä rantaseudulla paikkaa ei ainakaan ole. Sanotut seudut tunnen, näet, verrattain hyvin, parikin kertaa kun olen laivalla kulkenut niitten sivu.

Otaksumaa, että luolaa oli ehkä kaukaakin haettava, vahvistaa etenkin eräs seikka. Olin kaikkiansa ollut asunnostani poissa kuudetta päivää. Näin kertoi minulle hotellin omistaja, joka hänkin oli nyt tullut huoneeseeni ja huolestuneena kysyi tilaani. Mikäli itse olin saattanut ajankulkua seurata, oli asianlaita kuitenkin toinen. Päivä, jona tutustuin Surya Me'ehen, oli laskujeni perustuksella ensimäinen. Toinen oli päivä, jona sattui vaarallinen kohtaukseni käärmeitten kanssa ja jolloin kovan taistelun jälkeen aallokossa aivan viime hetkessä tulin pelastetuksi. Kolmantena järjestyksessä taasen pidin päivää, jota nyt paraillaan vietin. En kuitenkaan voinut epäillä vääriksi saamiani tietojakaan, joten kummallinen ristiriitaisuus oli selitettävä jollakin muulla tavalla. Ehkä Mumin Argad — niin arvelin — oli antanut minulle jonkinlaista unilääkettä. Sen vaikutuksesta olin pitemmän aikaa ollut tiedottomana, noin kolme vuorokautta likipitäen, ja Mumin sillä välin oli kuljettanut minut kaukaiselle kallionkielekkeelle.

Oikein uskottavalta tämä selitys ei mielestäni tuntunut, mutta parempaahan en keksinyt. Oli outoa ajatella, että kokonaista kolme vuorokautta olisin ollut yhtämittaisessa unessa.

Suurella levottomuudella oli minua odotettu hotellissa. Olipa poliisillekin ilmoitettu katoamisestani. Näistä taitavimmat olivat olleet liikkeellä, mutta tärkeimmiltä tuloksitta. Ainoa, minkä he olivat saaneet tietää, oli se, että eräs tuntematon englantilainen herrasmies, minuksi häntä luultiin, oli juhlakulkuepäivänä pelastanut Darja Argad nimisen ylimyksen tyttären, ihanan Surya Me'en, murhahankkeissa olleen roiston käsistä. Englantilainen, joka ei ollut maininnut nimeänsä, oli seurannut Surya Me'etä tämän asunnolle saakka. Kutsumuksesta hän oli juuri ollut astumaisillansa palatsin ovesta sisään, kun äkkiä takaapäin oli hyökännyt esiin miehiä ja väkivallalla vieneet hänet mukanansa. Näistä poliisit olivat kiihkeästi etsineet ainoata, minkä Surya Me oli pimeässä tuntenut, Mumin Argadia, mutta hän, jota jo ennestäänkin oli muista syistä haettu, oli saavuttamattomiin kadonnut. Nähty hän kuitenkin oli. Samana yönä, jona väkivaltaisuus tapahtui, hän hiukan myöhemmin oli soutanut satamassa olevaan kiinalaiseen laivaan. Veneessä oli ollut useampia miehiä, mutta nämät olivat näkijälle, eräälle dravidalle, olleet outoja. Kiinalaisesta laivasta tiedettiin, että se vielä saman yön kuluessa oli poistunut satamasta, mutta kukaan ei ollut lähdön johdosta osannut mitään epäillä. Dravidakin oli kertonut näkemästään vasta pari päivää sitten, ja silloin oli jo ollut liian myöhäistä ryhtyä minkäänlaisiin toimenpiteisiin.

Olisinko siis kiinalaisella laivalla kuljetettu Kalkutasta? Se tuntui mielestäni todenmukaiselta, ja varmistuin luulossani, että käärmeluola oli Taka-Indian rantamalla.

Sain myös hotellin omistajalta kuulla, että Surya Me oli minua kohdanneen onnettoman tapahtuman johdosta tullut mielenliikutuksesta sairaaksi ja että hän nyt tuon tuostakin huusi kuumeenhoureissaan outoa pelastajaansa.

* * * * *

Surya Me sairaana, ehkä hyvinkin vaarallisesti, ja minä vielä viivyskelin hotellissa. Tulisella kiireellä hypähdin sängystäni, hain matkalaukustani toiset vaatteet mereen kadottamieni sijaan ja pukeuduin joutuin.

Näin päivällä löysin helposti Darja Argad'in palatsille. Se oli ainoastansa lyhyen matkan päässä vierashotellista, komean —n kadun varrella.

Palatsissa oli vastassani Darja Argad, Surya Me'en isä. Hän oli pitkä, hiukan kumaravartaloinen, ihan valkopartainen ja harmaahapsinen, kunnianarvoisan näköinen vanhus. Erittäin ystävällisesti hän toivotti minua kotiinsa tervetulleeksi, ja suureksi ihmeekseni — kun esittelin itseni — hän sanoi jo vuosia sitten tunteneensa sukunimeni. Nuoruudessaan hän oli usein oleskellut Englannissa ja täällä tutustunut isääni, johonka hän niihin aikoihin oli ollut hyvinkin lujilla ystävyyssiteillä kiintynyt. Kuinka hän ei siis vanhanakin muistaisi nimeä H—e? Kahdesta syystä olin sentähden hänelle sangen mieluisa vieras, rakkaan ystävän poikana ja ainoan lapsen pelastajana. Liikutettuna vanhus pyysi minua astumaan tyttärensä sairashuoneeseen. "Surya Me", hän sanoi, "on ollut puolestanne kovin levoton, tyttö raukkani, joka niin äkkiä tuli kipeäksi."

Noudatin paikalla kehoitusta. Huone, johon saavuimme, oli isonpuoleinen ja kaksi-ikkunainen kulmahuone. Lattia oli peitetty pehmeillä tiikerinvuodilla, jotta askeleet eivät häiritsisi sairasta. Ikkunat olivat verhotut vahvoilla, valkoisilla uutimilla, ja vaaleaväriset seinättimet kattoivat huoneen seiniä. Kattokin oli valkovärinen, mutta huonekalut olivat hiukan tummemmat ja taiteellisesti kirjaillut. Niitä ei ollut monta, pieni, kapea, seinustalla oleva sänky sekä sen edessä pöytä ja kaksi tuolia. Siinä olikin koko kalusto.

Pöydällä oli pari lääkepulloa resepteineen, ja vuoteessa makasi kipeänä Surya Me. Kaunis hän vieläkin oli, mutta kasvot olivat käyneet niin laihoiksi ja posket kuopille, että tuskin olin häntä tuntea. Hänen pikimusta tukkansa oli valtoimenaan suloisessa epäjärjestyksessä. Otsa, korvat, rinnat ja osaksi käsivarretkin olivat sen pitkien, silkinhienojen suortuvien peitossa.

Surya Me'en kädet olivat ristissä peitolla, ja hänen silmänsä olivat ummessa. Hän näytti nukkuvan, joskin sangen levottomasti. Rinta kohoili raskaasti ja hikihelmiä oli kasvoilla. Äkkiä — ihan aavistamatta — hän nousi istumaan. Silmät olivat vieläkin kiinni, mutta suu avautui, ja niin sydäntä särkevä valitushuuto tunkeutui hänen huuliltansa, että ruumistani värisytti. "Mumin Argad", hän hourasi kuumeen valtaamana, "Mumin Argad tulee ja tu… tuolla hän vie pelastajani, aut… auttakaa!"

Kauhistuneena tartuin Surya Me’etä kädestä, laskin hänet varovaisesti uudestaan makuulle ja koetin rauhoittaa häntä. "Ei ole Mumin Argad onnistunut tekemään pahaa Surya Me'en pelastajalle. Jo olen täällä, jo olen tullut Surya Me'etä hoitamaan." Näin yritin lohduttaen puhua.

Turhaa oli vaivani, sairas ei tyyntynyt, vaan tuli päinvastoin hetki hetkeltä yhä raivoisammaksi, ja ainoastansa suurilla ponnistuksilla Darja Argad ja minä voimme pidättää häntä sängyssä. Olisipa nyt todellakin ollut kolmannenkin henkilön apu tarpeen, ajattelin tuskissani, mutta kenen kutsuisin. Ketään hoitajaa en vielä ollut nähnyt.

Semmoinen kuitenkin oli, vaikka hän silmänräpäykseksi oli poistunut huoneesta, nimittäin Surya Me'en vanha imettäjä. Darja Argad kutsui häntä "Lakhsmi'ksi".

Lakhsmi, jonka selkä jo oli ijän koukistamana ja posket ryppyiset, tuli sisälle. Hopeaisella tarjottimella hänellä oli raikasta vettä sirotekoisessa maljakossa.

Nyt hoito kävi helpommaksi. Lakhsmi hautoi raittiilla vedellä Surya
Me'en polttavia ohimoita. Silloin hän tyyntyi vähitellen. Hänen päänsä
vaipui tyynylle, käsivarret peitolle, ja silmäluomet ummistuivat. Surya
Me oli hiljalleen — nukahtanut.

Rauhallinen lepo oli vain hetkellinen. Taasen povi nousi ja laski levottomasti, hikikarpalot juoksivat jälleen pitkin tummaa ihoa, ja kuumeen hourut palasivat. Tyttö poloinen, kovat olivat hänen kärsimyksensä, ja tämmöistä menoa jatkui. Toisinaan hän oli terveydeltään parempi, toisinaan taudin puuskat uusiutuivat.

* * * * *

Kolme viikkoa hoidin nyt mitä suurimmalla huolella Surya Me'etä päivät ja yöt, yöt ja päivät, sillä kadottaa häntä en millään tahtonut, ja pätevät syyt minulla siihen olikin. Hän rakasti minua, arvasin sen, enemmänkin, tiesin sen ja — miksi en sitä tunnustaisi — tulisen vastalemmen olin minäkin huomannut sydämessäni. Se kiinnitti minua vastustamattomalla voimalla Surya Me'ehen ja saattoi minun levottomuudella ajattelemaan pienintäkin kuumekohtausta.

Surya Me rakasti minua, niin, siitä ei saattanut enää olla epäilystäkään. Olin lukenut sen hänen syvällisen mustista silmistään, olin kuullut tunnustuksen hänen huuliltaan.

Kun noin viikon olin häntä vaalinut, silloin vasta hän ensi kerran näytti huomaavan, että minä, hänen pelastajansa, olin huoneessa. Päivä, jona tämä tapahtui, oli sunnuntai, pilvetön ja kaunis-ilmainen. Kalkutassa olevat kristityt kokoontuivat paraillansa Herran temppeliin puolipäiväjumalanpalvelustansa viettämään. Hartautta oli luonnossa, lämmin tuuli puhalteli hiljaisen vienosti, ja lehteä tuskin puussa liikkui. Hartautta oli ihmissydämissäkin. Jumalalle oli kiitos kaikesta hyvästä annettava, ja vakavina, juhlapukuisina ihmiset riensivät kirkkoon Hänen sanaansa kuulemaan.

Hiljaista oli sairasvuoteenkin ääressä. Surya Me oli — unen helmoissa.
Nelisenkymmentä minuuttia hän oli yhtäperää uinaillut. Me muut, Darja
Argad-isä, vanha Lakhsmi-hoitajatar ja minä, istuimme äänettöminä,
Darja sängyn laidalla, Lakhsmi ja minä tuoleilla pöydän vieressä.
Sanaakaan vaihtamatta me hyvin tunsimme toistemme ajatukset. "Kunpa
uni potilastamme virkistäisi", se oli yhteinen, sydämemme sisimmästä
lähtevä toivomus. Sentähden me mitenkään emme tahtoneet häiritä Surya
Me'etä.

Häirityksi hän sittenkin tuli. Kadulla — ikkunan ohitse — kulki kaksi kova-äänisesti puhelevaa hindua. Silloin hän valveutui.

Rauhallisesti, täydessä tajunnassaan Surya Me loi katseensa ympärillänsä oleviin — uni, joskin lyhyt oli ollut virkistävä.

Ensi alussa hän niin oudostellen katseli minua, mutta pian muisto palasi, silmät loistivat, suu vetäytyi hymyyn. Hän oli tuntenut minut.

Sanomaton oli onnellisuuden tunne, kuvaamaton riemu, jotka heijastuivat hänen silmistänsä.

Surya Me iloitsi minun, pelastajansa pelastumisesta, mutta muutakin kertoi hänen katseensa.

Olin voittanut sydämen, joka minua hellästi rakasti.

Luultu kuolemani oli saattanut Surya Me'en tautivuoteelle ja sairaana pitänyt, mutta nyt — kun hän tiesi minun hengissä olevaksi — toipuisikohan hän? Minä toivoin sitä.

Kerrassaan odottamaton oli minulle tekemäni huomio. Hän lempii minua, ajattelin, ja samalla välähti salamana mielessäni tietoisuus siitä, että minäkin rakastin häntä, tuota tumma-ihoista, mustatukkaista hindulaistyttöä.

Hämmästyttävä oli tämä havainto. Toisin ensi hetkestä, jolloin niin merkillisellä tavalla olin tutustunut Surya Me'ehen, olin mieltynyt koko hänen olemukseensa, kauniiseen ulkomuotoon ja hänen lapsellisen avomieliseen kertomistapaansa, mutta tätä tehdessäni en kuitenkaan tullut edes ajatelleeksi, että tunteitani olisi sen syvemmiksi arvosteltava.

Samoin oli laita ollut myöhemminkin. Toisin olin selittänyt syyn, minkätähden vaaranalaisessa tilassanikin ollen tavan takaa olin muistellut häntä levottomuudella, toisin miksi nyt jo pitkän aikaa olin hänen vuoteensa ääressä valvonut.

Mumin Argad vihasi sammumattomalla raivolla Surya Me'etä ja tämän isää. Menipä hän vihassaan niinkin pitkälle, että se leppymättömän julmana kohdistui minuunkin, ihan ventovieraaseen henkilöön, joka sallimuksen johdatuksesta olin sattumalta tullut hänen hirmutöitänsä estämään. Tästä kaikesta minulla oli selvä, joskin kalliisti ostettu kokemus. Olinhan ollut henkeni menettämäisilläni. Kuinka olisin siis miehenä unohtanut Surya Me'en ja häntä uhkaavan kohtalon? Ei, minun oli riennettävä hänelle avuksi, mutta jos liian myöhään tulisin, jos armoton kuolema jo olisi hänet mukaansa temmannut, silloinkin olisi minulla vielä velvollisuus täytettävänä. Surya Me'en kuolema olisi kostettava, ja murhaaja, Mumin Argad, omasta puolestanikin saatettava lailliseen edesvastuuseen. Näin ajattelin ja ilokseni olinkin ajoissa saapunut perille. Surya Me oli elossa, mutta — sairaana. Olisinko nyt jättänyt hänet? En katsonut olevani siihen oikeutettu. Välillisesti olin minä syypää hänen sairastumiseensa — niin oli kerrottu — joten jo yksistään senkintähden olin mielestäni velvoitettu häntä ainakin toistaiseksi vaalimaan. Sitäpaitsi Mumin Argad oli vielä vapaana, ja tehtäväni siis kesken, mutta mitenkä saada vaarallinen vihollisemme kiinni ja Surya Me'en asema siten turvatuksi? En ehtinyt sitä suunnitella — Surya Me'en sairaus antoi minulle tarpeeksi huolehtimista — mutta jahka hän hiukankin toipuisi, ehkä silloin keksisin jonkun keinon poliiseja avustaakseni.

Nämät olivat ne vaikuttavat syyt, joitten perustuksella olin luulotellut toimivani, mutta — niinkuin nyt huomasin — väärin. Jo ensi näkemästä olin rakastunut Surya Me'ehen tulisesti ja ainoastansa häntä ja hänen onneansa ajatellen olin vielä Kalkutassa. Vaikka vereni viimeisen olisin nyt ollut valmis uhraamaan Surya Me'eni puolesta. Sen sanoi kumoamattoman jyrkästi sydämeni ääni, ja kuitenkin tähän hetkeen saakka tunteitteni oikea laatu oli ollut ikäänkuin käsittämättömän hämärän peitossa. Pettävä pimeys oli poistunut. — Musta silmäpari oli loihtinut esiin hämmästyttävän totuuden.

"Hänen, lempimäni Surya Me'en koti on Indian paahtavan taivaan alla", ajattelin nyt, "minun satojen penikulmien päässä, merien ympäröimässä Englannissa. Kohtalon oikku — jos sitä siksi voi sanoa — kuljettaa minut kaukaiseen Indiaan, ja täällä, pienellä syrjäkadulla, Kalkutan kaupungissa, me kaksi tapaamme toisemme, hän, tuo indialaisen ylimyksen tytär ja minä, mahtavan Englannin poika. Samalla myös rakastumme, ja ehkä hänkin tietämättään. Kummallinen on todellakin toisinaan ihmisen elämän juoksu."

Olin ymmällä, mutta vielä enemmän jouduin hämilleni. Surya Me viattomassa lapsellisuudessaan ei edes yrittänyt salata lempeänsä. "Minä rakastan teitä", hän lausui ja naisellisen kainosti lisäten, "olen ollut niin — kovin sairaana."

NELJÄS LUKU.

Kuukausien kuluttua. Sisämaassa. Uusia seikkailuja.

Kuukausia oli ylläkerrotuista tapahtumista vierähtänyt, ja olin jo pitkän ajan ollut toiminta-alueellani Radzimissa. Tänne oli Darja Argad'kin tyttärinensä ja vanhan Lakhsmi-imettäjän kanssa seurannut minua. Surya Me olikin jo täydellisesti terve.

Mumin Argad'ista emme olleet kuulleet mitään, vielä vähemmin nähneet häntä, joten näytti miltei siltä kuin hän olisi unohtanut meidät tahi kesken luopunut kostonhimoisista hankkeistaan. Emme kumpaakaan pitäneet luultavana ja levottomuudella odotimme hetkellisen välirauhan päättymistä. Mumin'ia eksyttääkseen Surya Me olikin isänsä ja Lakhsmi'n seurassa jättänyt Kalkutan ja tullut Radzim'iin.

Omasta puolestani muistelin tuon tuostakin sanomattomalla kauhulla kokemiani kovia kohtaloita. Siksi järisyttävästi oli koko olentooni vaikuttanut hirmuinen, kallionulkonemalla viettämäni aika. Vieläkin kylmät väreet kulkivat toisinaan pitkin selkäpiitäni, kun mieleeni johtuivat vuoriluolasta matelevat käärmeet, korkea, epätoivoinen hyppyni ja vaikea taisteluni aaltojen parissa. Ainoana valokohtana oli Surya Me'en rakkaus, mutta sentähden olisinkin ollut valmis vaikka kaikki toistamiseen kärsimään.

Darja Argad oli vähäsen vanhentunut, ja tukkakin käynyt miltei lumivalkoiseksi. Viime-aikaiset tapaukset ja etenkin alituinen huolehtiminen tyttärensä hengestä olivat häneen, isä-parkaan vaikuttaneet.

Surya Me'ekin oli huomannut tämän, ja liikuttavaa oli nähdä hänen itseuhrautuvaista lapsenrakkauttaan. Oman pelkonsa unohtaen hän aina isänsä läsnä-ollessa tekeytyi reippaan iloiseksi, hyväili hellästi vanhuksen poskia ja puhui lohdutellen. Turhaa oli isän, hän sanoi, hänen puolestaan peljätä. Ei Mumin enää uskaltaisi tulla, ja niin vakuuttavan varmana hän haasteli, että Darja joka kerta rauhoittui, mutta yhtä säännöllisesti — heti kun isä oli poistunut huoneesta — tunkivat pidätetyt kyyneleet Surya Me'en silmistä, ja keinotekoinen rattoisuus oli kokonansa kadonnut. Mikä aiheutti tämän? Lakhsmi'lle hän avomielisesti tunnusti syyn. Hän pelkäsi Mumin Argad'ia — siitä kyyneleet — mutta hän tahtoi vanhalta isältään, jolla jo oli yllin kyllin ollut huolia, salata levottomuutensa. Sentähden hän hänen saapuvilla ollessaan teeskenteli iloisuutta. — Olipa hän peloissaan minunkin puolestani, mutta lupasin olla varovainen ja — mikäli mahdollista — aina kulkea asestettuna. Se häntä hiukan tyynnyttikin. Olinhan nuori ja voimakas. Lakhsmi'lle taasen tuskin edes Mumin Argad tekisi pahaa, sillä miksi hän häntä vihaisikaan.

* * * * *

Radzim on pieni, metsäisellä vuorimaalla oleva kylä. Se sijaitsi joku kymmenkunta penikulmaa pohjoiseen päin Ganges-virran keskijuoksusta, ja rykmenttini — niinkuin jo aikaisemmin olen maininnut — oli tänne sijoitettu. Pelättiin, näet, rauhattomuuksia näillä seuduin. Vuodentulo oli ollut huononpuoleinen, ja huhujen mukaan oli ollut liikkeellä kapinan-yllyttäjiä. Mitä perää näissä huhuissa oli, ei tiedetty, mutta varmuuden vuoksi oli kuitenkin asetettu sotilasjoukko kansaa valvomaan. Kaikkiansa sotilaat olivatkin jo olleet Radzim'issa yhdettätoista kuukautta, mutta ainakaan toistaiseksi ympäristön väestö ei ollut osoittanut merkkiäkään kapinallisesta mieli-alasta.

Paitsi tointani rykmenttilääkärinä oli minulla täällä muutakin tehtävää. Kun India on hyvin taajaan ja väkirikkaasti asuttua, sattuu useinkin, että huono vuodensato tuo mukanansa ankaria tauteja, ja etenkin kammoksuttu on tavallisesti lukemattomia uhreja vaativa rutto. Sairaloisuutta oli nytkin — luonnollisena seurauksena riittävän ja kylliksi ravitsevan ruu'an puutteesta — peljättävä nälänhädän uhkaamalla seudulla. Näin ollen oli minun heti lähetettävä Kalkuttaan tieto, jos missään huomaisin alkua vaarallisimman taudin, ruton puhkeamiseen, jotta ajoissa ehdittäisiin ryhtyä ankariin ja tarmokkaisiin varokeinoihin sen levenemisen estämiseksi.

Poissa-oloni aikana oli Radzim'issa toiminut sijaisenani eräs ammattitoveri Kalkutasta, mutta nyt hän oli jo matkustanut takaisin. Toistaiseksi oli yleinen terveydentilakin ollut jotakuinkin hyvä. Minulla — samoinkuin edeltäjällänikin — oli siis runsaasti joutilasta aikaa, ja käyttäen tilaisuutta hyväkseni samoilinkin välistä tuntikausia Radzim’in ympäristössä.

Tutustumista se ansaitsikin, sillä minne vain katseeni loin, oli kaikkialla hurmaavan kaunista, itämaista luontoa. Jopa suurenmoisessa mahtavuudessaan en ennen ollut sille vertoja tavannut. Lukemattomat mäet ja kunnaat, korkeat vuoret ja mitä ihanimmat laaksot vaihtelivat alituisesti keskenänsä. Näissä laaksoissa ja alaisemmilla paikoilla oli mitä rikkain, silmiä häikäisevin kasvullisuus, oli palmuja, lehtipuita, monen monikierteisiä köynnöskasveja ja tuhannen tuhansia, väriloisteisia, mitä erilaatuisempia kukkia. Rikas oli eläinmaailmakin. Etenkin lintuja ja matelijoita näki miltei joka askeleella. Oli siellä täällä apinoitakin, mutta niitten seurasta en pitänyt. Kimeällä kirkunallaan ne häiritsivät luonnon tuomaa tunnelmaa. Toista toki oli katsella komeata, upeassa puvussaan ylpeilevää riikinkukkoa tahi pitkäpyrstöistä, leveäsiipistä arguslintua. Juoksipa toisinansa metsästä esiin gasellikin tahi huomasin tulostani peljästyneen, kiireisesti pakenevan antiloopin. Ylempänä vuorilla kasvullisuus oli köyhempää ja samoin eläimistö, ei ollut enää palmuja, eikä köynnöskasveja, ei apinoita, eikä suurta, loistoväristä lintupaljoutta. Kadonneet olivat useimmat matelijalajeistakin. Sen sijaan saatoin nähdä korkealla ilmassa liitelevän kotkan tahi kuulla kaukaa kallioilta peto-eläinten kammottavaa karjuntaa ja minne kuljin, oli vuorten rinteillä kauniita, sypressiä muistuttavia havupuita. Vaihtelua toivat nekin, ja korkeilta, paikka paikoin ihan puuttomilta kallioilta oli mitä laajin ja ihanin näkö-ala, näkyi alempana olevia laaksoja ja kukkuloita ja monia vilkaskulkuisia jokia. Tuollakin, etäällä etelässä, juoksee Dshiu, eräs Ganges-virran sivuhaaroja. Eivätpä olleet luonnossa olevaa romantillisuutta lisäämättä taajassa olevat hindulaiskylätkään. Asumukset niissä olivat bamburuo'osta tahi savesta tehtyjä, ja oli kyliä sekä laaksoissa että havupuupeittoisilla kallioilla. Olipa niitä ihan Radzim’inkin läheisyydessä pari kolme. Radzim sijaitsi syvänteisessä, alavarinteisessä laaksossa.

Kävelyretkilläni minulla oli aina säännöllisesti mukana kaksipiippuinen, takaaladattava kivääri, ja vyölläni oli mainio, käyräteräinen Damaskon miekka. Olin perinyt sen isältäni ja hän isältään ja tämä taasen esivanhemmiltaan, joten se jo monet polvet oli ollut suvussamme. Kertomuksien mukaan se oli joutunut haltuumme Granadan valloituksessa v. 1492, johon eräs esi-isistäni oli ottanut osaa.

[Granada oli maurilaisten viimeinen turvapaikka Espanjassa. Kristittyjen onnistui lannistaa se vasta verisen ja ankaran taistelun jälkeen. Täällä sukulaisenikin, joka Englannista saakka oli vapaa-ehtoisena kiirehtynyt "uskonsotaan", kiivaassa taistelun tuoksinassa tuli mainitsemani damaskolaismiekan omistajaksi.]

Paitsi miekkaa oli vyölläni tarkkaluotinen revolveri. En, näet, sanottavasti luottanut kansaan, joten katsoin viisaimmaksi olla lujasti asestettuna. Saattoihan tyynen ulkokuoren alla piillä verinen vimma, joka hetkellä milloin tahansa puhkeisi. Sitäpaitsi olin Surya Me'elle tehnyt lupaukseni. Sekin siis velvoitti varustautumaan.

Vaellusmatkoillani olin tavallisesti yksin. Toverini — rykmentissä olevat upseerit — varoittivat minua kyllä tästä, mutta minulla oli menettelyyni omat syyni, enkä sentähden ottanut heidän neuvojansa noudattaakseni.

Salainen aavistus sanoi minulle, että Mumin Argad jo oli saanut vihiä olinpaikastamme ja ehkä seurannut perässämme aina Radzim'in seuduille saakka. Näin ollen hän luultavasti oleskeli jossakin kylämme läheisyydessä, mutta missä, se oli vakoiltava selville. Jos sitäpaitsi hän toistaiseksi ei ollutkaan saapunut, oli kuitenkin vastaisen varalle hyödyllistä oppia likiseutuja lähemmin tuntemaan.

Mumin Argad oli erittäin vaarallinen mies. Siihen kokemukseen olin tullut, ja kyläämme hän varmaan koettaisi lähestyä käärmemäisellä kavaluudella ja karttaen kaikkia sen asukkaita. Viekkaudella hän siis oli vangittava, ja jotta tiedusteluretkilläni herättäisin niin vähän huomiota kuin mahdollista, oli minun vältettävä seuraa. Tämä oli mielipiteeni. Yksin ollen olisin kyllä turvattomampi äkkirynnäkön sattuessa, mutta se ei pelottanut. Rakastamaani Surya Me’etä varjellakseni olisin antautunut vaikka suurempiinkin vaaroihin. Ainoastansa häntä suojellakseni minä nyt "ihailinkin" Indian luontoa. Eipä se muuten valtavassa tenhovoimassaankaan olisi ollut kyllin "voimakas" ajamaan minua kylästä, ei niin kauvan, kuin Surya Me'eni siellä oli ja eli.

* * * * *

Eräänä päivänä olin taasen tavanmukaisilla vakoilumatkoillani ja pitkän ajan olin jo kierrellyt maita ristiin ja rastiin, mutta mitään erikoisempaa en ollut havainnut. Ainoa, mikä minua oudoksutti, oli se, että asukkaitten katseessa olin näkevinä salaista uhkaa. Erehdyinkö? Mahdollisesti, mutta joka tapauksessa päätin olla entistä varovaisempi.

Yht'äkkiä — olin juuri tullut synkkään metsään — olin jostakin kuulevinani hiljaista kahinaa. Milteipä olisin saattanut vannoa, että joku hiipivin askelin kuljeksi likitienoilla.

Katselin tarkkaan ympärilleni. Oikealla ja vasemmalla kasvoi suuria, jättimäisiä palmuja, samoin myös takanani, mutta suoraan edessäni — ehkä noin viiden kuuden sylen päässä oli taajaa lehdikköä. Siellä — pettivätkö silmäni — pisti lehtien lomitse esiin puukkoa pitelevä, peukaloton käsi.

Käsi liikkui, veitsi liikkui, ja silmänräpäyksessä olivat molemmat kadonneet.

"Mumin Argad", mumisin hampailleni lomasta ja salaman nopeudella heittäydyin pitkälleni.

Nelinkontin, miekka huotrasta vedettynä ja lyöntiin valmiina, lähestyin varovaisesti paikkaa, mutta kun sinne saavuin, en ketään nähnyt.

Turhaan hain vihollistani edempääkin. Oli ihan kuin maa olisi hänet niellyt.

Merkkiä jättämättä hän ei kuitenkaan ollut kadonnut. Tuolla, eräällä lehdellä, on — veitsen piirto, samoin myös tuolla… tuolla. Tarkastelin lehtiä lähemmin. Niissä oli kaikissa selvä sydämen kuva ja sen yläpuolella — risti.

Mikähän oli niiden tarkoituksena? Eipä luulisi, että aika mies turhanpäiten semmoisella työllä huvitteleisi. Kummastustani lisäsi vielä se, että toimessa näkyi noudatetun huolellista järjestystä ja puukkoa käytetyn tavattomalla — voipa sanoa — väsymättömällä uutteruudella. Laajassa, koko kylän ympäröivässä — kolmikulmion muotoisessa linjassa oli puihin ja lehtiin leikelty sydämiä ja ristejä. Kulmapisteiksi oli valittu kolme korkeata palmua ja kuhunkin niistä oli taitavalla kädellä kaiverrettu ihmisen pääkallo.