Selittämättömältä arvoitukselta tuntui kaikki. Siitä vain olin varma, että joku vaara — entisiä suurempi ja hirmuisempi — uhkasi meitä, Surya Me'etä, Darja Argad'ia ja minua, ehkä Lakhsmi'takin ja koko kylän asujamistoa.
Lakhsmi, joka elinaikansa lienee ollut maansa lapsien parissa, hän mahdollisesti voisi selittää minulle pulmallisen kysymyksen. Itse olin siihen kykenemätön, ja läpi metsien, yli vuoristen kunnaitten riensin juoksujalassa — joutuin Lakhsmi'ta tavatakseni.
Kuvasin hänelle juurta jaksain havaitsemani piirrot, ja hän — ensi kerran huomasin vanhuksen vapisevan silminnähtävästä pelosta — tarttui äkkinäisellä liikkeellä käsivarteeni. "Tulkaa, Sahib", hän kuiskasi värisevin huulin, "tulkaa, hetket ovat kalliit", ja tulisella kiireellä me kuljimme tulemani tien takaisin ja suuntasimme askeleemme palmujen luo.
Täällä Lakhsmi piirsi seitsemän tähteä kunkin pääkallon ympärille ja sitten hän rauhallisena — ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut — astui uudestaan kylää kohden. Olikohan vaara jo ohitse? Ottaen Lakhsmi'a kädestä kysyin häneltä syytä hänen selittämättömään käytökseensä. Mikä merkitys oli sydämillä ja risteillä, mikä kolmikulmion muodolla ja palmuissa olevilla pääkalloilla, ja minkätähden hän sanottuihin puihin oli juuri tähtiä kaivertanut?
"Tähdet", hän vastasi, "julistavat sovintoa, anteeksiantoa ja rauhaa. Pääkallo ja risti sitävastoin puhuvat kuoleman kolkkoa kieltä, mutta muutakin kertoo risti. Se kehoittaa meitä toivomaan, ja nyt tähdet ovat tuoneet meille toivon täyttämyksen. Kylämme asujamineen, kaikkineen oli tuomittu menneeksi, ja vielä kolme auringon laskua, niin pääkallojen ympärille olisi ilmestynyt seitsemän synkkää, viiruista ristiä. Silloin kukaan meistä ei enää olisi ollut turvassa. Vaikka olisimme yrittäneet paeta satojenkin penikulmien päähän, sinnekin väsymättömät salamurhaajat olisivat seuranneet askeleitamme, ja — enpä uskalla ajatella kohtaloa, mikä lopuksi olisi tullut osaksemme. Nyt olemme pelastetut, mutta kuitenkin — jättäkäämme Radzim. Se on poltettava sovitus- ja puhdistusuhrina. Sitä vaatii kansani, jonka sukua minäkin olen, ja jonka veri virtaa minunkin suonissani."
Näin jutusti vanhus. Mumin Argad — niin hän arveli — oli ollut juonineen alku-asukkaita yllyttämässä. Luultavasti hän oli heille uskottanut, että me jollakin tavalla olimme raskaasti solvaisseet heidän uskonnollisia tunteitaan. "Tätä todistaa", lausui Lakhsmi, "kolmikulmion muoto, sillä käytettynä niinkuin nyt — se meillä hinduilla merkitsee uskontomme loukkaamista ja huutaa veristä kostoa. Jokainen maan lapsi, joka kuviot on nähnyt, on velallisella velvollisuudella pakoitettu tarttumaan aseisiin. Siihen sitoo heitä sydämen, 'elämän' valtikan yläpuolella oleva risti. Ainoa mitä he odottavat, ainoa mikä heitä pidättää, on se, että vielä ei ole viimeistä, järkähtämätöntä käskyä annettu hyökkäykseen. Seitsenristilöitä ei ole pääkallojen ympärillä, ja niin kauvan ei kellään heistä ole oikeutta ahdistaa meitä. Sentähden lehtilöissä ja puissa oleva risti on myös toivon tunnuksena. Kolmen päivän kuluttua olisi oloissa tapahtunut arveluttava käänne, ja — maailman ääret eivät olisi auttaneet… Tähdet ovat poistaneet aiheen sammumattomaan vihaan, hyvittäneet — tekemättömän rikoksen, eikä kukaan, eipä edes Mumin Argad, rohkene enää syyttää meitä uskontonsa häpäisemisestä. Se luettaisiin Korkeimman pilkkaamiseksi, ja syyllinen rangaistaisiin kuolemalla. Mutta Radzim’ia, jossa asumme, kansani uskonnollisen käsityksensä mukaan pitää vieläkin saastutettuna, ja siksi se on — mielten katkeruuden välttämiseksi — tulella hävitettävä. En ole mikään pakana, älkää luulko sitä! Uskon Kristukseen ja Hänessä tarjottuun lunastukseen. Kuitenkin ymmärrän panna kansanikin, veriheimolaisteni hengellisille tunteille arvoa ja minä tiedän, että tulinen vimma on syntyvä, jos piammiten emme jätä kylää heidän kostollensa alttiiksi. Katsokaa, Sahib, olemme jo saapuneet Radzim’iin. Mikäli olen kuullut, ovat sotilaamme näille seuduille tultuansa itse rakentaneet ja nimittäneet sen. Koko kylän muodostaa vain noin satakunta asumusta, ja kapeat, huonosti tasoitetut kadut jakavat sen eri kortteleihin. Rakennusten seinät ja ovet ovat tehdyt bamburuovoista, samoin myös yöksi suljettavat akkunaluukut. Ikkunalaseja ei ole… Katot ovat nekin vain yksinkertaisilla bambulehdillä peitetyt… Todellakaan uhraus ei olisi suuri, jos Radzim'ista matkustaisimmekin, vai mitä päättelette, Sahib?"
"Eipä olisi", nimesin vastaukseksi vanhan imettäjän sanoihin, mutta enempää en ehtinyt puhua, sillä kylässämme tavaton näky herätti huomiota. Erästä poikkikatua tuotiin sinne vahvasti kahlehdittua miestä.
VIIDES LUKU.
Vanki Kalkutasta. Kuka on Mumin Argad? Ihmismetsästystä. Lähdemme
Radzim'ista.
Jäin ihmetellen seisomaan, kuka oli vanki? Hän tuli lähemmäksi, vasen käsi oli peukaloton.
"Mumin Argad", huusin ja sokean raivon valtaamana syöksyin häntä kohden. Miekkani oli koholla. Yhdellä iskulla tahdoin halkaista hänen kurjan päänsä.
"Sahib, mitä aiotte", karjaisi mies.
Silmänräpäyksessä — kuin käärmeen puremana — seisahduin, kuulemani ääni oli outo.
Vangin käsi oli Mumin Argad'in, samoin hänen ulkomuotonsa, mutta katse oli suora, vilpitön, kuka oli mies? Ylimys hän ainakin oli, hindu syntyperältään, siitä ei saattanut olla epäilystä. Ihonväri oli tumma, silmät säihkyvät ja liikkeet ruhtinaan.
"Olen Mumin Argad", hän lausui, "ja Kalkutasta kotoisin".
Siis lopultakin Mumin, ei, minä en voinut uskoa sitä, ja kuitenkin — hänen katseensa ei valehdellut. Hän oli Mumin Argad, mutta ei sama, jonka olin oppinut tuntemaan — uneksuinko?
"Seitsemän ja puoli vuotta takaperin", hän kertoi, "olin kahdeksantoista ikäinen nuorukainen. Haluni hehkui silloin merelle, ja minä lähdinkin ja vasta pari viikkoa sitten palasin kotikaupunkiini Kalkuttaan pitkältä matkaltani. Paljon olin sen kestäessä kärsinyt, paljon kovaa kokenut, mutta kaikki vaivat ja vastukset olivat nyt unohtuneet. Olinhan jälleen isäini maassa. — Pienenä palleroisena olin kadottanut vanhempani, ja setäni, Darja Argad, oli ottanut minut kasvatikseen. Muistelin rakkaudella kasvatusisääni ja tämän tytärtä, Surya Me'etä, pienosta lemmikkiäni ja kuvittelin mielessäni kuinka he lämpimästi toivottaisivat minut tervetulleeksi. Jo palatsin ovella Surya Me tahi 'sisareni', joksi olin tottunut häntä kutsumaan, olisi vastassani, ja tuolla taaempana tulisivat rappusia alas setäni ja hänen jälessään Lakhsmi, 'sisareni' ijäkäs hoitajatar — kaikki sydämensä sisimmästä iloisina ja hymyssä suin… Haaveissani petyin. Palatsin ovet olivat suljetut ja luukut ikkunoilla. Asukkaat olivat sieltä poissa. Olivatko he elossa, vai oliko armoton kuolema heidät riistänyt? Kumpaakaan en tietänyt ja epätoivoisena riensin kaupungin poliisiviranomaisten luo. Mutta nämät — kun saavat kuulla nimeni, ovat röyhkeästi vastaamatta kysymyksiini ja muitta mutkitta — tutkintoa pitämättä — kohdellaan minua kuin pahinta roistoa, sidotaan ja teljetään sitten vankikoppiin. Seuraavana aamuna he raastavat minut täältä, haukkuvat konnaksi, ryöväriksi… murhaajaksi ja kymmenen sotilaan saattamana, lujissa siteissä, olen pakoitettu marssimaan Kalkutasta, kulkemaan auringon noususta pimeän tuloon, minne, kuolemaanko? Eikö lähempänä olisi hirsipuuta, eikö lähempänä armahtavaista luotia? Päivät kuluvat, yöt menevät ja minkämoiset yöt? Milloin on makuusijanani ollut vetinen maaperä, milloin kovapintainen kallio, ja yhä samoilemme maita ja metsiä, riennämme yli vuoristen kunnaitten ja poikki alavien tasankojen… Tämä kyläkö olisi päämäärämme? Ensimäinen ihminen, jonka täällä tapaan… hyökkää päälleni miekka paljastettuna… Katsokaa, vaatteeni ovat likaiset ja siekaleissa, ranteet ja nilkkani kahleitten verijuomuille lyömiä. Näin kelvottomasti on minua Kalkutassa, näin häpeällisesti matkalla pidelty. Selittäkää mikä tähän on syynä, selittäkää omakin kummallinen käy… käytök… en… e!"
Vieras oli huomannut vanhan imettäjän. Hänen ruumiinsa hätkähti suonenvedontapaisesti, "Lakhsmi", hän huudahti. Lakhsmi'kin oli tuntenut hänet ja ilosta itkien heittäytyi hänen jalkoihinsa.
Enää ei ollut epäilemistä. Vanki oli todellinen Mumin Argad, mutta kuka oli mies, joka niin kavalasti väärää nimeä käyttäen oli esiintynyt oikean kasvattipojan sijaisena?
* * * * *
Tunti oli äskeisestä vierähtänyt, ja olimme Darja Argad, Surya Me,
Mumin, Lakhsmi ja minä kokoontuneet asuntooni.
Tämä — niinkuin muutkin rakennukset — oli tehty bamburuovoista ja bamburuovon lehdistä. Se sijaitsi kylän keski-osassa.
Huoneita oli eteinen, josta eri ovia päästiin keittiöön ja neli-ikkunaiseen saliin. Peremmällä oli vieretysten kaksi isoa, kolmi-akkunaista makuusuojaa, toinen Surya Me'etä ja Lakhsmi'ta, toinen Darja Argad'ia ja minua varten.
Istuimme salissa. Huonekaluina täällä oli jonkinlaisista kietolakasveista taitavasti punottuja, selkänojoisia tuoleja, pari kunkin ikkunan ääressä, ja keskellä lattiata suurehko, pyöreä pöytä ja tämän ympärillä viisi, kuusi istuinta. Eräät sotilaistamme olivat ne kaikki Lakhsmi'n johdolla punomalla valmistaneet.
Olimme sijoittuneet pöydän viereen, Mumin Argad siivoutuneena ja uudessa, vaatevarastostani lainaamassansa puvussa. En ollut tahtonut häntä kurjassa asussaan esittää sukulaisilleen.
Ensin Darja Argad tyttärineen hyvin epäilevin silmin katselivat tulokasta, mutta pian epäilykset haihtuivat ja riemukas remu pääsi ilmoille. Surya Me'ekin vuoron perää itki ja nauroi. Niin sanomattoman ilahduttavalta tuntui hänestä, että hänen "veljensä" sittenkään ei ollut mikään "roisto".
Luonnollisesti molemmin puolin udeltiin menneitten vuosien tapahtumia, ja etenkin Mumin Argad'illa oli paljon kerrottavaa. Niin vaiherikas hänen elämänsä oli ollut.
Laiva, jolla hän oli purjehtinut Kalkutasta, oli ollut amerikkalainen. Tämä teki haaksirikon Biskayan myrskyisessä lahdessa, ja laivaväki pelastettiin viime hetkessä Espanjan rantamalle. Täältä muut vaelsivat Pyreneitten vuoriharjanteen ylitse Ranskaan, mutta Mumin otti Santander'issa pestin erääseen portugaalilaiseen höyry-alukseen. Huono oli nytkin onni, sillä laiva — tuskin satamasta päästyänsä — joutui karille ja hylkynä se oli jätettävä.
Kuukauden kuluttua Mumin Argad oli taasen meren ulappaa kyntämässä, tällä kertaa jonkun portugaalilais-afrikkalaisen kauppa-yhtiön omistamalla kuunarilla. Matkan päämääränä oli Venezuela, niin sanottiin, mutta sen sijaan poikettiinkin Afrikan länsirannikolle.
"Mikä tämmöisen matkan aiheutti, en käsittänyt". Näin kertoi nyt Mumin Argad meille kokemastaan seikkailusta. "Pian oli kuitenkin totuus koko hirmuisessa alastomuudessaan tuleva ilmi, öiseen aikaan — valoinen päivä näytti kammoksuttavan — suunnattiin laiva kapeasta lahden suusta sisään. Etäällä, ehkä kilometrin päässä, välkähteli pieni, sinervä tuli ja vielä kauvempana toinen. Näitä kohden ohjattiin kulkumme. Kun likemmäksi tulimme, sammutettiin tai itsestään sammuivat valkeat, mutta kapteenimme jatkoi siitä huolimatta purjehdusta. Oliko maalla havaittu lähestymisemme ja peljättiinkö sitä, vai miksi merkkitulet niin joutuisasti katosivat? Ajattelin tätä mielessäni, mutta arvoitusta en osannut selittää. Yhtä hämäräperäinen oli minusta pimeässä purjehtimisemme. Tunsiko päällikkömme sitäpaitsi kylliksi tarkoin ahtaan kulkureittimme? Luultavasti, sillä semmoisella varmuudella hän antoi määräyksiään. Hiljaa, kuiskaten tapahtui kaikki, ja merimiehet kulkivat ketterästi — hiipien kuin kissat — pitkin kuunarin kantta, kapusivat ylös mastoihin, sovittelivat purjeita ja liukuivat äänettöminä alas. Äkkiä rannalta, läpi synkän yön, loisti punainen bengaaliliekki, ja laivastamme vastattiin samalla tapaa. Ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta merimiehet kiipesivät jälleen mastoihin, ja purjeet pantiin kokoon. Seuraavassa silmänräpäyksessä he uudestaan olivat alhaalla, ankkuri laskettiin mereen, ja kuunari pysähtyi. Sen sivustalle ilmestyi pimeästä vene. Touvin pää heitettiin sinne, ja kannelle nousi kolme kiireestä kantapäähän asestettua miestä. Kapteeni ryhtyi näitten kanssa innokkaaseen ja kiihkeään keskusteluun. Mistä oli kysymys, en kuullut, mutta päivän koittaessa — kun miehet olivat lähteneet — tuotiin laivaamme kolmatta sataa neekeriä. Nämät suljettiin kahlehdittuina ruumaan, ankkuri nostettiin yö-myöhään ja pimeän selkään purjehdittiin ulos merelle.
"Elävä oli siis lasti, joka oli kuljetettavanamme. En koko päivänä ollut kapteenia tavannut, hän oli ollut maalla — kurjia kauppojansa järjestämässä, mutta nyt yöllä — miltei mielettömänä raivosta — hyökkäsin hänen eteensä, poljin jalkaa ja puistin nyrkkiä. 'En ole pestautunut häpeällisen orjakaupan palvelukseen, vaan kunniallisena miehenä kunnialliseen toimeen', karjuin hänelle, mutta roisto — nauroi. Silloin kadotin senkin vähän malttia, mitä minulla enää oli jälellä, ja yhdellä ainoalla iskulla lennätin hänet nurin kannelle.
"Olisin surmannut konnan siihen paikkaan, mutta laivamiehet riensivät hänelle avuksi, ja turhat olivat nyt ponnistukseni. Lujat kourat pitivät minua kuin ruuvipihdeissä.
"Kapteeni — kasvot suuttumuksesta tuntemattomiksi vääntyneinä — nousi kannelta pystyyn. Hänen silmänsä puhuivat niin sanomatonta vihaa, ett'ei sydämeni saattanut olla vapisematta. Luin ankaran tuomioni niistä. "Säälittelet neekereitä", hän lausui kolealla äänellä, 'hyvä, pääset heidän pariinsa. Miehet, heittäkää hänet ruumaan!'
"Nämät tottelivat, ja luukkua kiinni pantaessa olin kuulevinani kapteenin ivallisesti hohottavan.
"Jätän kuvaamatta ne lukemattomat kärsimykset, jotka lastiruumassa tulivat osaksemme. Arabiassa, orjamarkkinoilla me myytiin, mutta tällöin oli joukkomme jo huvennut likimain puoleksi. Muut meistä olivat laivassa kuolleet — ruu'an puutteesta ja huonon kohtelun vuoksi.
"Jouduin erään afrikkalaisen maa-omistajan orjaksi, mutta hänen luotaan onnistuin pian karkaamaan ja egyptiläisessä Kairossa olostin sitten onnellisena pari vuotta.
"Tämän jälkeen olen taasen seikkailuhaluisena kierrellyt maita ja meriä. Muun muassa olen ollut kullankaivajana Kaliforniassa ja vähän myöhemmin peränpitäjänä norjalaisessa valaanpyytäjälaivassa.
"Kairossa olin ansainnut itselleni sievosen omaisuuden ja vihdoin — noin puolitoista vuotta takaperin — kyllästyneenä kuljeksivaan elämääni päätin palata sanottuun kaupunkiin.
"En ollut tällä erää Kairossa kauvan oleskellut, kun — muistan vieläkin päivän kuin eilisen — näin kerran vilahdukselta entisen kapteenini, orjalaivan kirotun kuljettajan. Olin —h'in kadulla kävelemässä, ja hän ajoi yksivaljakolla huimaavaa vauhtia ohitseni.
"Olisin vaikka saattanut vannoa, että se oli hän, ja kuitenkin mies oli muuttanut ulko-asua. Hän oli puettuna hinduksi.
"Olisiko hän kansalaiseni, ajattelin, ja samalla johtui mieleeni moni pieni yksityiskohta, joihin ennemmin en ollut tullut panneeksi sen erikoisempaa huomiota. Kapteeni oli ihonväriltään — minua luonnollisesti lukuunottamatta — ollut muuta laivaväkeä tummempi, ja merimiehet keskinäisessä puhelussaan olivat useinkin kutsuneet häntä 'Nolaksi', siis hindulaisella nimellä."
Tässä — äkkinäisestä päähänpistosta — keskeytin Mumin Argadin kertomuksen. "Oliko Nola-kapteeninne", kysyin häneltä, "ruumiiltaan jotakuinkin teidän kokoisenne?"
— Oli kyllä, vastasi Mumin. — Sitäpaitsi hän muutenkin ulkomuodoltaan lienee minua suuresti muistuttanut, jopa siinä määrässä, että meitä olisi voinut luulla kaksoisveljeksiksi. Näin ainakin merimiehet sanoivat.
— Oliko hänellä vasemmassa kädessä peukaloa? jatkoin tiedusteluani.
— Peukaloa, oli… utta… odottakaa… kun hän Kairossa kiidätti sivuitseni, hiveli hän vasemmalla kädellä leukaansa, ja kädessä… siinä ei todellakaan ol'… ei ollut peukaloa.
— Oletteko varma asiastanne?
— Olen.
— Tunsiko hän kotoisia olojanne?
— En luule, mutta laivaan jäi minulta, paitsi merimies-arkkua ja siinä olevia vaatteita, päiväkirja, jossa oli tarkat tiedot sukulaisuussuhteistani. Nola on ehkä löytänyt kirjan takin taskusta, arkun pohjalta ja lukenut sen.
— Tiedättekö hänen olinpaikkansa?
— Minäkö? Enpä toki. Ennenkuin saatoin arvatakkaan, hän Kairossa katosi näkyvistäni katukulmauksen taa, ja turhaan hain häntä kautta kaupungin. Minne hän oli lähtenyt, siitä minulla ei ollut aavistustakaan. Oli kuitenkin ikäänkuin joku sisällinen ääni olisi kehoittanut minua matkustamaan syntymämaahani. Viholliseni äkkinäinen ilmestyminen oli riistänyt rauhan rinnastani, ja sentähden en enää viihtynyt Kairossa. Olisin vaikka tuossa tuokiossa jättänyt sen, mutta kauppatoimet estivät, ja vasta viikkojen kuluttua olin tilaisuudessa toteuttamaan tuumani. Olen nyt täällä… mutta… mitä tarkoittavat kyselynne?
Kerroin hänelle perinpohjaisesti kaikki viimeaikaiset tapahtumat, erityisesti samalla mainiten, mitä Surya Me oli Vale-Mumin'ista ja tämän konnantöistä puhunut.
* * * * *
Kun Mumin Argad oli kuullut kertomukseni, nousi hän hitaasti tuoliltaan, käveli pari kertaa edestakaisin lattiata ja sitten sanaakaan puhumatta — istahti uudelleen.
Katselin kummastellen Mumin'ia. Noinko tyynesti ja kylmäkiskoisen välinpitämättömästi hän kokemistaan kärsimyksistä huolimatta vastaanotti vakavan kuvaukseni?
Ei, sitä hän ei tehnyt. Hiljainen tyyneys oli vain näennäistä ja ennusti sitä rajumpaa myrskyä. Hänen silmänsä säihkyivät tulisesti, rinta nousi aalloten, otsasuonet pullistuivat, ja äkkiä hän ponnahti pystyyn, potkaisi tuolin nurin ja syöksyi vihurina ulos.
Seurasin häntä, mutta tuolla hän jo juoksee kaukana kadulla, tempaa vastaantulevalla sotilaalta kaikki tämän varustukset, pistoolin, miekan ja ampuma-aineet. Silmänräpäyksessä hän on suorittanut anastuksensa, ja sotilas jää hämmästyksissään töllistellen seisomaan.
Edempänä on kolme upseeria. He aikovat pidättää Mumin Argad'in ja asettuvat hänen tielleen, mutta kehoitan viittauksella heidän väistymään ja kun likemmäksi olen ehtinyt, pyydän heidän joutumaan mukaani.
He tottelevat, joskin kummastellen. Sotilaskin on toipunut hämmästyksestään ja kiitää kintereillämme.
Pian olemme metsässä. Mumin Argad yhä juoksee edellämme, mutta niin nopsan tulinen on hänen rientonsa, että askel askeleelta alamme hänestä vähitellen jäädä. Nyt hän jo katoaakin vuorisen kunnaan taakse.
Noin tunnin kuluttua näemme hänet jälleen. Odottamatta hän kallioiselta penkereeltä hypähtää luoksemme. "Orjalaivan kapteeni ja Vale-Mumin", hän huudahtaa, "ovat luullakseni sama henkilö. Tosin en ol'… Katsokaa… kat… so… kaa, tuolla — korkealla kukkulalla — hän on, hiipii ison kiven suojaan. Tunnen hänet, se on Nola, se on orjalaivan entinen kuljettaja."
Minäkin olin huomannut miehen, minäkin olin tuntenut hänet, mutta en
Nola'ksi, vaan Vale-Argad'iksi, verivihollisekseni, rakkaan Surya
Me'eni ja ijäkkään Darjan peljätyksi vainoojaksi.
Sanomaton raivo valtasi minut, ja välittämänä siitä josko muut tulivat perässä tahi ei, kapusin kiireesti vuorta ylös. Kädet ja polveni löivät verille ja vaatteeni repeytyivät terävissä kallionsärmissä, mutta minulla ei ollut aikaa ja halua semmoisista pikkuseikoista huolehtia.
Koko ajojoukostamme oli Mumin ainoa, joka pysyi rinnallani, toiset minne lienevätkään jääneet? Yhteinen vihan-esineemme kiihoitti meitä ponnistuksissamme äärimäisyyksiin.
Ennen pitkää olimme kiven kohdalla, jonka sivustaa olimme nähneet
"Nolan" hiipivän. Enää hän ei ollut siellä.
Kiersimme kiven ja kiipesimme vähäisen ylemmäksi. Pysähdyimme täällä leveälle paadelle ja silmäilimme ympärillemme.
Vihdoinkin oli vaivamme palkittu. Suoraan sivullepäin, noin sataviisikymmentä askelta meistä, oli kalliossa pari kolme metriä leveä railo ja heti tämän toisella puolella pieni vuoripolku. Nola asteli polkua ylöspäin.
Nyt ihmismetsästyksemme muuttui äskeistäkin hurjemmaksi, mutta emme olleet ehtineet edes paadelta alas, kun Nolakin puolestaan havaitsi meidät.
Olimme miehelle vanhat tutut, sen sanoi meille jo hänen ensimäinen liikkeensä. Salaman nopeudella hän kyykistyi ja lähti voimiensa tiestä pakosalle. Tuossa tuokiossa olimme mekin railon partaalla. Mumin Argad oli yhdellä hyppäyksellä ylitse. Minun jalkani lipesi ja olisin pudonnut kymmeniä metriä syvään kuiluun, mutta, viime hetkessä sain kiinni halkeaman reunasta.
Kun pääsin ylös, oli Nola seisahtunut. Pilkallisesti ja voitonvarmasti hymyillen hän tempasi pyssyn olaltaan, tähtäsi kylmäverisesti ja ampui — ampui kolme neljä laukausta perätysten. Niistä yksi lensi suhahtaen korvieni ohitse ja toinen sattui hartioihini. Purin tuskasta ja kiukusta hampaitani, mutta olipa toveriinikin luoti osunut. Hänen oikea poskipäänsä oli yltä päältä verissä.
Haavamme eivät kuitenkaan olleet mitenkään vaarallista laatua, eivätkä sanottavasti estäneet liikkeitämmekään. Ne — niinkuin jälestäpäin tutkiessamme huomasimmekin — olivatkin vain vähäpätöisiä lihanaarmuja.
Nolan yritys oli siis täydellisesti epäonnistunut, ja aikaa hänellä ei enää ollut asettaan uudestaan ladata.
Omaksi turmioksensa hän näin ollen oli pyssyyn luottanut. Toivottomana hän heittikin sen käsistään ja turvautui toistamiseen juoksutaitoonsa.
Mumin Argad tarttui silloin vuorostansa ampuma-aseeseensa ja hyvällä menestyksellä, Nola jatkoi kulkuansa pahasti liikaten. Vasen jalka oli haavoittunut.
Äkkiä vihollisemme kompastui ja kaatui.
Nyt yllätin hänet, mutta vieläkään hän ei antautunut, ja sylitysten, rajussa painissa vyöryimme pitkin kalliota.
Mumin kiirehti avukseni, ja yksissä voimin lannistimme konnan, mutta vasta niin kiivaan ja ankaran taistelun jälkeen, että sen loputtua kykenimme väsymyksestä tuskin jäsentäkään hievahtamaan. Raskaasti ja vaivaloisesti hengittäen makasimmekin sentähden maassa, mutta yhtä uupunut oli vastustajammekin. Kädet omaan pyssynkantimeensa kytkettyinä Nola loikoi vieressämme.
"Olette voittaneet", hän mutisi hampaittensa välistä, "muukalainen koira on purrut, ja hindu on avustanut kilpakosijaansa."
Vaalenin, olisiko Mumin Argad tullut Surya Me'etä vaatiaksensa?
Levottomuuteni oli aiheeton.
— Valehtelet, roisto, sanoi Mumin — olen naimisissa.
— Naimisissa, huudahdin kummastuneena — ette ole siitä ennemmin maininneet.
— En ole. Vaimoni on egyptiläinen.
— Asuu Kairossa?
— Asuu.
Tähän lyhyt puhelumme keskeytyi, sillä seuralaisemme — joskin myöhästyneinä — saapuivat paikalle.
Selitin heille muutamin sanoin syyn tuliseen ajoomme, ja tuokion vielä levähdettyämme päätimme palata Radzim'iin, mutta emme olleet vankinemme edes vuoren juurella, kun jo valtava pimeys kattoi seudun. Yö oli joutunut.
Eteenpäin ei ollut ajattelemistakaan. Kokosimme sentähden äkkipäätä lehtiä ja puita. Näistä teimme pian rovion ja täten valmistetun nuotiotulen ääressä valvoimme keskustellen ja tarinoiden.
Toisinaan näkyi pimeästä kiiluva silmäpari ja kuului hiljaisia, hiipiviä askeleita. Siellä verenhimoinen tiikeri läheni valkeatamme. Äänettöminä tartuimme aseisiin, mutta askeleet etenivät, silmät katosivat, ja helpoituksen huokaus nousi rinnastamme. Uhkaava vaara oli silmänräpäykseksi torjuttu.
Toisinaan taasen kalliot kumahtelivat ja metsät raikuivat peto-eläinten kaameasta karjunnasta. Kylmät väreet kulkivat silloin pitkin selkäpiitämme, mutta Nola — mitä liikuttivat häntä pedot, mitä yön kauhut? Mennyttä miestä hän oli joka tapauksessa. Nojaten palmupuun runkoon hän puoleksi istuvassa asennossa uinaili rauhallisena.
* * * * *
Yö oli ajan vuolaaseen virtaan vaipunut, samoin päivä ja useampikin. Likimain kokonainen viikko olikin äskeisestä vierähtänyt. Tällöin eräänä aamuna tuli joukollemme kiireellinen lähtökäsky Kalkutasta.
Suurella hopulla laittauduttiin matkakuntoon. Tavarat — mitä vietävää oli — säälittiin kokoon, aseet tarkastettiin ja puhdistettiin. Yli kaiken kaikuivat upseerien kovaääniset komentosanat ja signalistin kirkkaan puhtaat puhallukset.
Iltapuoleen oli kylämme jo asujamitta, pitkä matkamme kohden
Ganges-virran suuhaaroja oli alkanut.
Surya Me'elleni ja hänen ijäkkäälle isälleen olin hankkinut tilapäisesti tehdyt kantotuolit. Nola'a kuljettivat sotilaat vangittuna mukanaan.
Vanha Laksmi ja Mumin Argad kävelivät rinnallani, edellinen — ikäänkuin jotakin odotellen — tuon tuostakin silmäillen taaksemme.
Ehtoohämärässä — olimme silloin vaeltaneet noin kolme penikulmaa — pysähdyimme alavalle kunnaalle, sinne yöpyäksemme.
Tällöin Lakhsmi odottamatta nyhjäsi kyynäspäähäni. "Sahib, katsokaa", hän lausui ja voitonriemuisena lisäten, "enkö sitä sanonut?"
Noudatin kehoitusta. Kaukana takanamme oli taivas yhtenä tulimerenä, ja sankat savupatsaat kohosivat ylä-ilmoille.
Oliko se Radzim, joka siellä paloi? Minä luulen niin, Lakhsmi oli ollut oikeassa.
KUUDES LUKU.
Kuusi vuotta eteenpäin ajassa. Karannut vanki. Kohtaus kuolinvuoteen ääressä. Jää hyvästi, jää hyvästi, India!
Kuusi vuotta voi vaikuttaa paljo ihmiselämään. Näin pitkä aika oli siitä, kun etäiseltä kunnaalta sisämaassa olin katsellut Radzim'in paloa. Monia muutoksia oli sitten tämän hetken tapahtunut olossani.
Nuoresta ja kokemattomasta Albion'in pojasta oli tullut suuren Kalkutan ensimäinen lääkäri, mies mainehikas ja kaikkien kunnioittama.
Tarvinneekohan minun edes mainita, että Surya Me oli puolisonani. Sitä hän oli ollut jo nelisen vuotta.
Darja Argad, appeni, oli vielä elossa, mutta hyvin vanhentunut. Hänen ilonaan oli hypitellä polvellaan pientä kummilastaan, Surya Me'en ja minun rakasta "silmäterää".
Lakhsmi oli kuoleman tuvilla. Kaiholla muistelimme usein ijäkästä ja uskollista palvelijatarta.
Mumin Argad oli Kairosta hakenut vaimonsa, kauniin ja hilpeämielisen Hathor'in, ja asui kanssamme Darjan upeassa palatsissa. Mumin oli toisella Kairon-käynnillään tutustunut Hathor'iin, joka oli egyptiläisen kauppiaan tytär, ja mennyt naimisiin. Ne olivat muka "kauppatoimet", jotka olivat pidättäneet häntä kotimatkalta.
Nola oli konnantöistään tuomittu elinkautiseen vankeuteen ja lähetetty
Ceylon'iin.
Surya Me'eni entinen sairashuone oli laboratooriuminani.
Olin täydellisesti onnellinen ja kuitenkin olisin halusta nähnyt jälleen syntymämaani.
* * * * *
Oli ilta, ja me olimme palatsissa kokoontuneet isohkoon saliin juodaksemme siellä teetä kattolampun viehkeässä valossa. Surya Me oli emäntänä, ja Harthor kertoi meille ajan kuluksi egyptiläisistä oloista, maansa ihmeellisistä muistomerkeistä, jättisuurista pyramiideista ja kummallisista obeliskeista, kalliohaudoista ja lukemattomista temppeliraunioista.
"Kenties ette tiedä", hän muun muassa lausui, "että nimelläni tavallansa on historiallinen kuuluisuus? Kaukaisessa muinaisuudessa on sitä kantanut jumalatar, joka…"
— Oliko hänkin kauppiaan tytär? kysyin piloillani.
— Eihän toki, Harthor vastasi nauraen — mutta…
Mitä hän aikoi sanoa, jäi salaisuudeksi. Palvelija tuli hengästyneenä saliin ja katkaisi keskustelun. "Ulkona kadulla", hän lausui, "on outo mies, joka väkisten pyrkii sisälle".
— Etkö ole käskenyt hänen poistua? kysyin palvelijalta.
— Olen tehnyt sen, mutta hän palaa aina takaisin. Viime kerralla olin kuulevinani hiljaista vaikeroimista. Kehoitin häntä silloin odottamaan. Ehkä hän on sairas? Sanoo olevan tärkeätä asiaa.
Menin ulos. Siellä näköjään vanha, raihnainen mies nojasi vaivaloisesti hengittäen seinustaa vastaan.
Puhuttelin outoa, mutta äänettömänä — rinta raskaasti koristen — hän vaipui maahan.
Pudistelin ukkoa, mutta en saanut vastausta.
Huusin tällöin Mumin Argad'ia ja palvelijaa, joka oli pysähtynyt oven suuhun.
Yhdessä kannoimme nyt vanhuksen sisälle ja laitoimme vuoteeseen.
Viritimme valkean. Hämmästyksen huudahdus pääsi huuliltamme. Sänkyyn asettamamme henkilö oli — Nola, mutta kuinka ajan ja kärsimysten runtelemana? Nuoresta, elinvoimaisesta miehestä oli tullut raihnas, heikkouttaan vapiseva ukko.
Pettivätkö näköaistimme?
Eivät pettäneet. Sairas avasi silmänsä, ja silloin saimme varmuutta asiassa. Hän tunsi meidät, sen voimme selvästi huomata hänen arasta katseestaan, mutta muutakin ilmeni siinä — iloista tyytyväisyyttä, minkä johdosta, se oli toistaiseksi arvoitus.
Viimeisenkin epäilyksen — jos sitä enää olikaan — poistivat hänen sanansa. "Olen Nola", hän raukealla äänellä ryhtyi puhumaan. "Olen Ceylonista paennut".
Karannut vanki oli siis edessämme ja vielä lisäksi tämä mies oli — Nola, verivihollisemme. Mitä tekisimme, heittäisimmekö hänet ulos ja jättäisimmekö hänet poliisiviranomaisille?
"Olin sanomattomasti rikkonut", hän jatkoi, "en saanut rauhaa. Janosin anteeksiantoa… ja sentähden — karkasin… En tahtonut… kuol'… kuolla anteeksi pyytämättä. Missä ovat Surya Me… ja Darja? Elävätkö he vielä?"
Mumin Argad kutsui heidät huoneeseen.
Helpoituksen huokaus kohosi tällöin Nolan rinnasta, mutta jotakin hän sittenkin etsi. Silmät kääntyivät kysyvinä minuun.
Ymmärsin tarkoituksen. "Lakhsmi on kuollut", sanoin.
— Kuollutko?
— Niin.
Nolan silmät vettyivät.
Surya Me nähdessään entisen vainoojansa vapisi, mutta hänen pelkonsa oli turha.
* * * * *
"Kun kuulin elinkautisen vankeustuomioni julistettavan", Nola kertoi, "valtasi minut ääretön raivo. Olisin mielelläni repinyt teidät kappaleiksi, kaikki, kaikki, tuomarit, Surya Me'en, Darjan, Mumin'in Kahleet pidättivät minua toteuttamasta kiihkoisaa haluani, mutta sydämessäni vannoin lujan valan, koettaisin vankilassa voitavani, katkoisin raudat, surmaisin vartijat, pakenisin. Sitten palaisin Kalkuttaan ja… ja…
"Olen kansallisuudeltani hindu ja syntyäni rikasta, ylhäistä sukua, mutta jo aivan pienenä, tuskin kolmevuotiaana, kadotin molemmat vanhempani. Kauhea rutto riisti heidät minulta. Omaksi ja suuren omaisuuteni holhojaksi määrättiin setäni, mutta tämäkin kuoli viidentoista ikäiseksi päästyäni, ja nyt olin sukulaisitta ja ystävittä maailmassa.
"Ollen kokematon nuorukainen jouduin helposti tunnottomien keinottelijain käsiin ja — ennenkuin osasin aavistaakkaan — olin menettänyt varallisuuteni, jopa niin tarkkaan, että ropoakaan ei jäänyt rikkaudestani. Päälläni olevat vaatteet olivat ainoat, joita saatoin ominani pitää.
"Syystä olinkin katkeroittunut koko maailmaan, luonnollisesti etenkin kunnottomiin liiketovereihini, mutta vielä en kuitenkaan vihannut kanssaihmisiäni.
"Halusin kunniallisella työllä ansaita elatukseni, ja merimiesammatti miellytti eniten. Kovaan työhön en tosin ollut tottunut, mutta se ei peloittanut. Kärsivällisyydellä ja lujalla tahdolla toivoin voittavani vastukset.
"Antauduinkin merimieheksi ja otin ensi aluksi pestin erääseen englantilaiseen höyryalukseen… Jokusen kuukauden kuluttua palasin samalla laivalla takaisin Kalkuttaan, kotikaupunkiini. Olimme käyneet Australiassa ja Kiinassa ja olin hyvin tyytyväinen matkaani. Kapteenimme olikin ollut erittäin ystävällinen ja suosiollisesti opastanut minua kaikessa, joten tehtäväni olivat tuntuneet kevyeiltä täyttää. Olinkin sentähden aikeissa ruveta uudestaan hänen palvelukseensa. Onnettomuudekseni tapasin tällöin satamassa erään entisistä kauppatovereistani, jonka petollisuutta minun ehkä etupäässä oli kiittäminen omaisuuteni menettämisestä. Tekeytyen mitä parhaimmaksi ystäväkseni hän loistavilla lupauksilla oli houkutellut minua moneen suureen liikeyritykseen. Seurauksena oli ollut köyhtymiseni, mutta hän sitävastoin oli rikastunut ja minulta voittamillansa rahoilla… Kuljin tervehtimättä miehen ohitse. Silloin hän nauroi, ja kun käännyin katsomaan, hänen huulensa olivat kylmän ylenkatseellisessa hymyssä. Veret nousivat poskilleni, mutta vielä hillitsin itseäni ja aijoin jälleen jatkaa kävelyäni. 'Etkö enää tunne minua', hän samalla kysyi purevan pisteliäästi, 'vai enkö ole ollut ystäväsi?' 'Sinä ystäväni', vastasin katkerasti, 'omaisuuteni ryöstäjä.' 'Siksikö jätit tervehtimättä', hän jatkoi ivallista puhettaan. 'Oma syysi. Jokaisen tulee itse katsoa eteensä, mutta voinhan sinua entisen ystävyytemme tähden hiukan auttaa. Kas, tästä saat kolikon, kerjäläinen', ja pieni hopearaha vierähti jalkoihini… Nyt olin malttini kadottanut…
"Surmasin hänet, tapoin kuin koiran, mutta minkätähden hän yllyttikin minua mielettömään raivoon? Sitä oikeus ei kuitenkaan kysynyt, ja murhaajana tulin tuomituksi vankeuteen.
"Näin olivat siis jalot pyrintöni rauvenneet. Tästä hetkestä vihasin ihmiskuntaa ja vannoin sille kostoa.
"Paljon ei minulla ole enää surulliseen elämäntarinaani lisättävää. Karkasin vankilasta ja siitä päivin en ole valinnut keinoja kanssaihmisiäni vahingoittaakseni. Alennuinpa lopulta niin syvälle, että ryhdyin orjalaivan kuljettajaksi ja…"
Ja muitten konnantöittesi ohella, sanoi tähän Mumin Argad — heitätit minut laivaruumaan ja sittemmin myit Arabiassa orjamarkkinoilla.
— Niin tein.
— Anastit takkini taskusta, arkun pohjalta, päiväkirjani?
— Mistä te sen tiedätte?
— Erehdynkö?
— Ette, otin sen todellakin.
— Luitte kirjan?
— Luin.
— Ja päätitte käyttää tietoja hyväksenne?
— En heti, mutta eräänä päivänä kuulin merimiesteni sanovan, että ruumiinkooltani ja ulkomuodoltani oikein hämmästyttävässä määrässä muistutin teitä. Tällöin kypsyi vähitellen mielessäni ajatus…
— Esiintyä oikean kasvattipojan sijaisena?
— Niin, olin kyllästynyt hurjaan olintaani.
— Mutta ette ajatelleet, mitä minä orjana mahdollisesti kärsisin?
— En.
— Etkä myös, mikä suunnaton rikos olisi petollisesti tunkeutua toisen perheeseen?
— He eivät koskaan saisi petoksestani vihiä.
— Ja silläkö te lohdutitte itseänne, kurja olento. Sairas ei vastannut.
— Nimenne on Nola? jatkoi Mumin tiedustelujaan.
— On.
— Vasemman kätenne peukalon te…?
— Sen, sanoi Nola keskeyttäen — leikkasin pois. Uhraus oli välttämätön, jos tahdoin onnistua tuumissani.
— Matkustitte Indiaan Kairon kautta.
— Matkustin. Tulin Bilma'sta, Afrikan sisäosista. Pian sen jälkeen kun orjalastimme olin vienyt Arabiaan, haaksirikkoutui laivani Tamataven edustalla, Madagaskar'in ulkopuolella. Miehistö hukkui, mutta minä — ehkä rikollisin kaikista — pelastuin rannalle. Monien seikkailujen ja vaiheitten perästä jouduin Bilma'an. Täällä olostin useamman vuoden, mutta — tein murhan ja katsoin silloin viisaimmaksi paeta. Jo kuukautta ennen olin tahallani katkaissut vasemman peukaloni… Suuntasin kulkuni Kairoon ja sieltä — Kalkuttaan… Kalkutassa minulla oli alussa hyvä menestys, mutta kuinka lopulta kävi, tiedätte. Olin tottunut hurjaan elämään ja sentähden en uusissa oloissakaan malttanut kauvan hillitä itseäni, ja pian alkoi huolestuttavia huhuja tunkeutua Darja Argad'inkin ja hänen tyttärensä korviin. Huomasin sen heidän yhä enemmän vieroksuvasta käytöksestään, ja toisinansa Argad tiedusteli minulta ankarana syytä outoihin kuulumisiin, mutta väitin kiven kovaa huhuja valheeksi ja vakuutin viattomuuttani. Jo aikaisemmin, jopa ensi hetkestä saakka, olin välistä ollut havaitsevinani Surya Me'essä vaistomaista vastenmielisyyttä minua kohtaan, mutta en ollut siitä sen erikoisempaa välittänyt. Toivoin aikaa myöden voivani hänen mielialaansa vaikuttaa. Niin ei kuitenkaan käynyt, ja välimme rikkoutumista jouduttamassa oli luultavasti sekin, että Surya Me epäili minun Brahma'a palvelevan. Tavallansa hän ei siinä ihan väärässä ollutkaan, sillä jos yleensä saatan laisinkaan sanoa silloin mitään uskontoa tunnustaneeni, oli se Brahma'n, jota minulle pienenä lapsena oli opetettu, mutta hyvin vähät siitäkin välitin. Vain sattumalta — vanhasta tottumuksesta — lausuin joskus Brahma'n nimen ja ainoastansa kerran muistan häntä täällä rukoilleeni. Tein sen Surya Me'etä uhmaillakseni. Hän oli juuri nuhdellut minua muuttuneesta käytöksestäni ja kristinuskosta luopumisesta, ja sen johdosta harmistuin. Odottamaton yllätys olikin minulle se, että Darja ja hänen tyttärensä olivat kristittyjä. Anastamassani päiväkirjassa ei siitä sanallakaan oltu mainittu. Siksi en osannutkaan olla tarpeeksi varovainen. Oikean kasvattipojan osaa ruvetessani näyttelemään olin luonnollisesti lähinnä ajatellut Darja Argad'in suurta omaisuutta, ja suunnitelmanani oli saada se Surya Me'en välityksellä, ottamalla hänet ainoana perijänä avio-vaimokseni. Yhtäkään silmänräpäystä en mielessäni ollut kuitenkaan kuvitellut rakkautta, mutta vähitellen se syntyi sydämeeni ja tulisen intohimoisena, koko olemustani kalvavana liekkinä. Surya Me'en puhtaassa nais-olennossa oli jotakin käsittämätöntä, mikä vastustamattomalla voimalla kiinnitti, mutta samalla saavuttamattomana raivostutti minua. Kuinka hän olisikaan mennyt minun kaltaiselle miehelle, enkä vieläkään voi ymmärtää rohkeuttani astua hänen huoneeseensa ja kaiken tapahtuneen jälkeen pyytää häntä vaimokseni, mutta olinkin mieletön, rajusti myrskyävien tunteitteni orja, ja tahdoin pakoittaa häntä, jos hän ei hyvällä suostuisi, sillä vastauksen — sen arvasin jo edeltäkäsin. Nöyrät rukoukset eivät auttaneet, eivät peloittavat uhkaukset, ja silloin aloin vainota häntä ja hänen isäänsä. Hyökkäyksen! pienellä syrjäkadulla epäonnistuttua poistuin vielä samana yönä kaupungista ja kun muutaman viikon kuluttua uskalsin palata sinne takaisin, oli Surya Me kadonnut, ja poissa olivat Darja ja Lakhsmi'kin. Minne he olivat lähteneet? Hain heitä kiihkeästi ja vihdoin sainkin vihiä heidän olinpaikastaan. Se oli Radzim, mutta täällä tapasin heidän englantilaisten soturien lujasti suojelemina. Mitä minun näin ollen oli tehtävä? Luulin keksineeni keinon. Levitin ympäristön asujainten keskuuteen huhua, että radzimilaiset olivat syvästi loukanneet uskontoamme. He olivat muka eräänä päivänä löytäneet kyläkadulta Brahmajumalan kuvan, joka nähtävästi oli taivaasta pudonnut, ja suurella melulla sekä häpeällisten laulujen kaikuessa polttaneet sen. Näin — kun koko kylään kohdistaisin kansani vihan — toivoin varmasti kukistavan! viholliseni. Piirsin lehtiin syd'…
Keskeytin tässä Nolan, "olen nähnyt kuviot", lausuin, "ja Lakshsmi on selittänyt niitten merkityksen".
"Lakhsmiko myös kaiversi pääkallojen ympärille seitsemän tähteä?"
Vastasin myöntävästi.
"Huolella valmistamani verkko oli täten repeytynyt piloille", jatkoi Nola kertomustaan, "ja otukset toistaiseksi välttäneet surman. Kuljin epätoivoisena päämäärättä kalliota ja harkitsin uusia suunnitelmia, mutta vastaiseksi ei mikään keksimistäni miellyttänyt. Tällöin te — kesken mietteitäni — yllätitte minut, oikea Mumin Argad, joka tuhokseni oli tullut kotimaahansa, ja englantilainen lääkäri, jonka aikoja sitten olin luullut kuolleen kaukaisella vuorenulkonemalla. — Olen nyt täällä, en enää kostonhimoisena vaan nöyrästi rukoillen… rikoksiani… anteeksi. Ruumiini ja sieluni voimat ovat murtuneet, eivät kahleitten painosta, eivätkä raskaan vankeusorjuuden rasituksista. Tuimat omantunnontuskat ovat niitä juuria myöden kalvaneet, ja jo… jo on loppuni lähenemässä. En valehtele. — Eikö muotonikin todista, että sisäiset sydämen taistelut ovat raadelleet olemustani? Minä, nuoruuteni kukoistuksessa oleva mies, joka ijältäni olen tuskin neljää vuotta Mumin Argad'ia vanhempi, olen lyhyessä ajassa muuttunut raihnaaksi, ikäkuluksi vanhukseksi… Siunaan teitä kantamistani raudoista. Välillisesti niiden kautta olen minäkin saanut tiedon ainoasta, oikeasta Jumalasta, pakanoitten Vapahtajasta, minunkin Lunastajastani… Ceylon'iin lähdin ylpeänä, uhkamielisenä… tuumien perikatoa ja kuolemaa vastustajilleni. Sielunpaimenenamme täällä oli eräs valtion määräämä pappi, nimeltä S——n. Hän huomasi synkän mielialani… ja puhui minulle kristinopista. Jumalan poika, Jeesus Kristus, on tullut maailmaan syntisiä vapahtaaksensa… Kuuntelin hämmästyksen sekaisella ihmettelyllä… Ensi kerran minulle… saarnattiin ainoasta, elävästä Jumalasta… Olin sanomattomasti rikkonut, minun olisi sentähden kaduttava ja jos uskoisin… Jeesukseen, olisi minulla syntein anteeksiantamus, elämä ja autuus… Nämät kaikki olivat minulle vallan uusia asioita. Halusin kuulla enemmän ja pappi luki Raamatusta syntiinlankeemuksesta… tuhlaajapojasta… Vähitellen lämpeni sydämeni — kova ulkokuori oli sulanut — ja puhkesin valtavaan itkuun… Minäkin… oli tuhlaajapoika, joka… tarvitsin sovintoa… Tästä hetkestä oli… elämässäni tapahtunut käänne. Tekemäni pahat työt lepäsivät suunnattoman taakan tavoin hartioillani… En saanut rauhaa, ja lopuksi öitten valvomiset, päivien tuskat… raihnauttivat… ruumiini… Teitäkin vastaan… olin kovasti rikkonut… Sentähden omantuntoni… ajamana… olen kulkenut… tänne saakka. Vankilan muurit… eivät ole voineet… pidättää minua. Mikä… vast', vastaus… vastaus… teillä on annettavana… kurjalle?"
Nola vaikeni. Levottomin, rukoilevin katsein hän silmäili ympärillänsä olevia.
Tällöin Surya Me kyynelehtien tarttui hänen käteensä. "Rukoilkaa Jumalaa, että hän teitä armahtaisi. Me puolestamme olemme teille anteeksi antaneet", hän sanoi ja meihin päin kääntyen, "eikö niin?"
Nyökäytimme liikutettuina päätämme.
Nolan silmät loistivat ilosta. Onnellisesti hymyillen, kädet ristissä rinnoilla hän hiljaa laski päänsä patjalle. "Jeesus Kristus", kuulimme hänen kuiskaavan, "minä kiitän Sinua!"
Vielä pari hengenvetoa, ja Nola ei liikahtanut enää — hän oli kuollut.
Pitkä ja rasittava keskustelu oli vienyt hänen viimeisetkin voimansa.
Emmepä todellakaan olisi luulleet lopun näin pian tulevan.
Paras oli kuitenkin niinkuin oli tapahtunut. Hän oli kuollut rauhassa.
Olin aikonut tiedustella häneltä missä kaukainen vuoriluola oli, mutta nyt se oli jo liian myöhäistä.
* * * * *
Noin vuoden viivyin vielä Kalkutassa. Tämän ajan kuluessa oli appeni, vanha Darja Argad'kin kuollut. Päätimme silloin, Surya Me ja minä, ainaiseksi muuttaa Englanttiin.
Isältänsä Surya Me oli perinyt tämän omaisuuden kaikkineen. Palatsimme irtaimistoineen myimme Mumin'ille. Jo sitä ennen olin virastani jättänyt eronhakemuksen.
Samoin kuin päivä, jolloin saavuin Kalkuttaan, samoin nyt lähtöpäivämmekin oli erittäin kaunis, ja aurinko säteili hohtavan kirkkaana.
Rannalta laivalla laskiessamme viittasimme nenäliinoillamme
Harthor’ille ja Mumin Argad'ille jäähyväisiksi.
Pian olimme ulkona ulapalla, ja mannermaa alkoi vähitellen kadota näkyvistämme.
Tällöin — viimeisten rajapiirteitten häämöittäessä kaukana — pieni Darjamme heilautti vielä kerran terveisiksi nenäliinastaan ja huudahti kimeällä lapsenäänellään; "Jää hyvästi, jää hyvästi, India!"
Merkilliset tapahtumat olivat enää vain pelkkinä muistelmina.