RUUSUJA JA OHDAKKEITA.
Kujeelan Matin kunnianhimoiset toiveet päättyivät siihen. Hänen kävi niinkuin monen muunkin suomalaisen taiteilijan. Hän loisti hetkisen ja hävisi takaisin Suomen pirttien pimeyteen.
Hän lannistui heti ensimmäisestä vastoinkäymisestä.
Nallen taiteellinen tähti sensijaan oli vasta nousussaan. Hänestä tuli kuuluisuus. Hän saavutti sen maailmanmaineen, joka Matin sielunsilmien edessä hänen saunanlautsalla istuessaan oli joskus kultaisena kangastanut.
Mutta luonnollisesti ei se tapahtunut ilman monia kärsimyksiä ja kovia koettelemuksia.
Mustalaisten kera maita ja kyliä matkatessa hän tuli vielä jotakuinkin toimeen. Tosin hän sai selkäänsä silloin tällöin ja ruokaa vain senverran, että juuri henki pihisi. Mutta muuten olivat ne ystävällistä ja iloista väkeä eivätkä noudattaneet aivan tarkasti viinankieltoakaan.
Nallea näytettiin rahan edestä heidän teltassaan, jonka he milloin minkin kylän tai kaupungin ulkopuolelle pystyttivät.
Nalle ei nyt saanutkaan esiintyä enää yhtä vapaana kuin ennen. Paksu rautakahle oli pantu hänen kaulaansa ja vitjat kiinnitetty tukevaan, maahan iskettyyn patsaaseen, jonka juurella myös hänen tavallinen makuusijansa oli.
Tosin hän oli yhtä rauhallinen kuin ennenkin eikä ollenkaan tahtonut ymmärtää näitä turhia varovaisuustoimenpiteitä. Mutta ne kuuluivat mustalaisten mielestä ikäänkuin asiaan eikä yleisökään pitänyt sitä millään tavalla epäluonnollisena.
Tämä oli ensimmäinen ohdake Nallen taiteellisella polulla. Hänen oma henkilökohtainen vapautensa oli supistunut mahdollisimman vähimpään.
Toinen kova kolaus oli se, ettei hän saanut tanssia ollenkaan. Mustalaiset eivät esivallan pelosta uskaltaneet tanssittaa häntä yleisön edessä ollenkaan, teettivät vain muita temppuja, joita Nalle paljon huonommin osasi, mutta joihin hän kuitenkin tottui vähitellen piiskan ja sokerin avulla.
Hän oppi seisomaan yhdellä jalalla ja kannattamaan täysinäistä vesilasia nokkansa päällä.
Hän oppi heittämään palloja ilmassa ja ottamaan niitä kiinni vuoronperään.
Hän oppi tekemään kaikenlaisia voimisteluliikkeitä, kuten kieppiä ja jättiläistä heittämään, sekä kannattamaan pyramiidia, jonka mustalaispojat toisistaan teltan kattoon saakka rakensivat.
Jokaisen onnistuneen tempun jälkeen paukutteli yleisö aivan vimmatusti käsiään, mustalaistytöt riensivät häntä syleilemään ja suutelemaan ja hänelle ojennettiin joka taholta tukuttain nisua, suklaatia, marmelaatia ja makeisia.
Tuo oli kyllä hauskaa Nallen mielestä. Hän ei olisi vain viitsinyt aina. Mutta hänen täytyi, sillä muuten tiesi hän saavansa seurueen päälliköltä aimo selkäsaunan.
Piiska riippui aina patsaassa hänen päänsä päällä.
Suurimman tuskan tuotti Nallelle kuitenkin mustalaisten soitto, vaikka hän yhä vieläkin rakasti intohimoisesti musiikkia.
Kun seurueen päällikkö, tuo sama koppanokkainen, korvarenkainen mies, joka hänet oli ostanut, otti viulunsa ja veti ensimmäiset haikeat säveleensä, kävi väristys läpi koko hänen olentonsa. Hänen olisi tehnyt mieli peittää korvansa, painua maan alle.
Niin suuri oli tuskan riemu ja hekkuma hänessä.
Tämä olikin toista kuin Kujeelan Matin soitto!
Myöskin Nalle oli toinen ja kehittyneempi, sillä hän oli jo paljon nähnyt maailmaa. Hän oli jo melkein täysi Mesikämmen. Mutta samassa määrin kuin hänen voimansa, viisautensa ja taiteellinen kykynsä ynnä kypsyytensä olivat varttuneet, oli kasvanut myöskin hänen sydämensä salainen kaihomieli.
Mitä hän kaihosi? Mitä hän ikävöi? Vain tuuli, joka vapaana hongikossa vaeltaa, voi sen selittää.
Viulu ei soinut hänelle lapsen iloja eikä suruja enää, vaan hänen nuoren miehuutensa voimaa, tuskaa ja vangittua, hillittyä seikkailuhalua. Se kertoi hänelle kaukaisista maista, missä tummat jättiläismetsät ihmisjalan astumattomina humisivat, tuoksuivat tuntemattomat hedelmät ja jokainen kuluva tuokio oli kullankallis…
Ja taas kertoi se hänelle keväästä tuolla kaukana Suomen suurilla sydänmailla, missä virpi niin heleästi vihoitti, yö oli valkea kuin päivä ja päilyivät vuorten alla yksinäiset metsälammet…
Mutta enin kertoi se hänelle suurista, häntä itseään suuremmista pedoista, joita vastaan hän kerran olisi tahtonut taistella, tavata kerrankin vertaisensa, iskeä hänet maahan ja hänet musertaa…
Nalle parka! Hän ei tiennyt vielä, että kuninkaiden kohtalo on ikuinen yksinäisyys.
Usein nousi hän silloin majesteetillisesti mörähtäen seisomaan. Mutta ihmiset hänen ympärillään vain nauroivat hänelle ja riensivät hänen kahlevitjojaan entistä tiukemmalle kiinnittämään.
Miksi ei hän katkaissut niitä? Miksi ei hän temmaissut maasta irti tuota patsasta ja paiskannut tuonne hälisevään, irvistelevään kääpiöjoukkoon? Miksi ei hän hajoittanut koko telttaa ja rientänyt tuonne rajattomaan, rannattomaan vapauteen?
Hän ei uskaltanut. Hän pelkäsi, että piiska seuraisi häntä sinnekin, eikä hän tiennyt toisekseen, kuinka hän kykenisi enää tulemaan yksin toimeen kylmässä, autiossa maailmassa.
Lapsen-usko oli jo kadonnut häneltä. Hän ei luottanut enää kylliksi itseensä ja siksi oli hän muiden orja.
Hän oli jo liiaksi tottunut ihmisiin ja ihmisseuraan.
Myöskin oli hän jo liiaksi tottunut viinaan, musiikkiin ja makeisiin. Niillä, paljon enemmän kuin piiskalla ja kaulavitjoilla, oli ihmisheimo hänet orjuuttanut!
Hän lysähti murhemielisenä takaisin patsaansa juurelle. Ja hänen silmänsä saivat jälleen tuon himmeän, surullisen kiillon, joka on sammuvalla, hiiltyvällä kekäleellä … surun siitä, että hetket vierivät hukkaan, ja apean mielialan siitä, että hiiltyy ja sammuu, vaikka alla on vielä aivan tuores ja palamaton honganpinta.
Aina ei viulu kuitenkaan näin tuskallisia ja kaihomielisiä asioita hänen mieleensä muistutellut. Välistä voi se Nallenkin mielestä soida oikein somasti, hauskasti ja rattoisasti.
Varsinkin kun kiilusilmäiset, vaskivöiset, hopean- ja kullanhelyiset mustalaistytöt tempasivat käsiinsä räiskyvät kastanjetit ja tanssivat matolla jonkun oudon etelämaisen tanssin, kuuman kuin arojen hiekka, virtailivat myös soiton säveleet kuin tumma viini hänen sydämeensä.
Silloin rupesivat hänenkin jalkansa ihan itsestään soitontahtiin nykähtelemään.
Nallenkin olisi tehnyt mieli tanssia, mutta hän ei saanut. Vitjat epäsivät häneltä sen.
Nalle ei ymmärtänyt tuota kieltoa ollenkaan. Tosin eivät hänen kömpelöt koipensa olisi ehtineet ehkä noin nopeita askelia ottaa eikä hänen raskas, suomalainen verensä noin tulikuumana kiehua ja kihistä. Mutta miksi ei hän kuitenkin saanut yrittää?
Tiesihän Nalle, tunsihan Nalle, että hän juuri siten olisi voinut tuottaa suurinta iloa ihmisille.
Sitä, ettei hän ollenkaan saanut yrittää alalla, jota hän kuitenkin piti parhaanaan ja varsinaisenaan, piti Nalle suurimpana, verisimpänä vääryytenä, mitä hänelle mustalaisten teltassa tapahtui. Siksi hän ynähtelikin tyytymättömästi, vaikka hän ei voinut estääkään käpäliään ainakin maassa maaten muiden iloon yhtymästä.
Mutta viheltää hän sai! Ja usein soiton kestäessä nousi hän istumaan ja vihelteli perästä kaikki soitontahdit.
Se oli viatonta huvia. Siitä olivat sekä yleisö että mustalaiset mielissään. Hänen isäntänsä nyykäytti päätään viulunkäyrän yli hänelle ystävällisesti ja mustalaistytöt oikein hihkuivat ihastuksesta.
Yleisön puolelta taas hänelle silloin satamalla satoi makeisia.
Myöskin Nalle oli mielissään jouduttuaan taas täten julkisen huomion esineeksi. Eikä hän hetken perästä enää muistanutkaan äskeisiä karvaita kaukomieliään, vaan unohtui nauttimaan nykyisyydestä ja niistä siedettävistä puolista, joita se kaikesta huolimatta tarjosi hänelle.
Näin kului hänen aikansa. Näin vierähtivät hänen viikkonsa mustalaisten parissa.
Mutta tulipa tuokioita, jolloin Nallekin joskus sai karkeloida kylläkseen. Se tapahtui silloin, kun mustalaiset olivat kylien ja kaupunkien läheisyydestä poistuneet ja pystyttäneet telttansa jollekin autiolle aholle synkän korven siimekseen, siellä rauhassa rahasaaliitaan laskeakseen ja niistä iloitakseen.
Silloin ei puuttunut riemua eikä remua. Silloin sai Nallekin viinaa ja istua yhdessä muiden miesten kanssa. Silloin kävi soitto ja karkelo, leimusivat korkealle elämän juhlaliekit, paloivat punaisena viha, rakkaus ja mustasukkaisuus…
Mutta seuraavana aamuna alkoi harmaa, vaivaloinen vaeltaminen.
JOHTAJA CARUSELLI.
Näin saapui Nalle mustalaisineen myös vihdoin Suomen pääkaupunkiin.
Mustalaiset pystyttivät telttansa Töölön tien varteen ja heillä oli täällä sama menestys kuin muuallakin. Rahaa suorastaan virtaili joukkueen päällikön taskuun. Menestys oli oikeastaan Nallen, mutta hänen ikuiseksi kohtalokseen taideniekkana jäikin vain muita rikastuttaa ja itse pysyä köyhänä kuin kirkonrotta.
Pistäytyipä sinne myös kaupungissa tilapäisesti majailevan sirkuksen johtajakin näiden kilpailijainsa temppuja katsomaan.
Mustalaisista hän ei välittänyt ollenkaan. Mutta hän ihastui heti Nalleen, pyysi päällikön seuraavana päivänä puheilleen ja kysyi häneltä, mitä hän vaatisi elätistään.
—Kymmenentuhatta, vastasi mustalainen silmää räpäyttämättä.
Johtaja luki hänelle heti rahat pöytään. Ja vaikka mustalainen oli aluksi luullut puljauttaneensa tuota korskeata herraa niin paljon kuin suinkin katsoi mahdolliseksi, meni hän matkaansa kuitenkin se kaivertava tunne sydänalassaan, että hän tässä leikissä oli sittenkin tainnut lyhyemmän tikun vetää.
Nalle siirtyi samana päivänä uudelle omistajalleen.
Sirkus oli lähdössä kaupungista eikä Nallea muutenkaan olisi ehkä kannattanut enää näyttää siellä, sillä useimmat sirkuskävijät olivat jo uteliaisuudesta ohi mennen mustalaisten telttaan poikenneet.
Hänet pantiin sentähden vain aluksi häkkiin ja lastattiin muutamien päivien kuluttua muiden petojen, kimpsujen ja kampsujen kanssa laivaan, jonka oli määrä siirtää koko laitos Tukholmaan.
Mutta jo sieltä alkoi Nallen europalainen voittoretki.
Hänestä tuli heti yleisön suosikki, kuten kaikkialla muuallakin. Koskaan ei oltu nähty niin hauskaa, niin viisasta ja oppivaista karhua, ja mitä enemmän hän oppi ja osasi, sitä enemmän häneltä vaadittiin.
—Hän on nero, suoranainen nero! oli johtajan tapa sanoa kesyttäjäherralle, käsiään hyvästä kaupastaan hykerrellen. Hän oppii mitä tahansa. Koettakaapas keksiä taas jotakin uutta ensi kerraksi.
Ja kesyttäjäherra teki parastaan. Hän tiesi oman paikkansa ja palkkansa olevan kysymyksessä.
Nyt vasta oppi Nalle oikein tietämään, mitä suurvaltoja maailmassa taide, yleisö ja arvostelijat olivat.
—Minun taiteeni, minun taiteeni! hokivat sirkustaiteilijat alituisesti toisilleen. Ja mitä huonompia ja kelvottomampia sitä useammin ja äänekkäämmin kaikui tuo sana heidän huuliltaan.
'Minun taiteeni' vaati niin ja 'minun taiteeni' vaati näin. Mutta myös yleisöllä oli omat vaatimuksensa ja niiden edestä oli itse taiteenkin väistyttävä.
—Minä veisaan viisi teidän taiteestanne! ärjyi johtaja. Minä kysyn, kuka teille palkan maksaa. Minä! Ja mistä minulle rahat juoksevat? Yleisöltä! Menetelkää siis sen vaatimusten mukaisesti.
Se oli selvää puhetta, jonka sirkustaiteilijatkin hyvin ymmärsivät. Nuristen ja nuristen taipuivat he johtajan tahtoon siinäkin, missä heidän taiteellinen omatuntonsa vahvasti penäsi vastaan. Mutta seuraavana päivänä alkoi uudelleen saman riidan rapina.
Taiteen ja yleisön välillä olivat sanomalehdet ja niiden arvostelijat.
Heitä kohdeltiin suurella kunnioituksella. He esiintyivät yleisön täysvaltaisina edustajina.
Kansan ääni he tosin eivät olleet, sillä se kaikui vapaana ja valloillaan sirkuksen pitkiltä penkkiriveiltä katosta lattiaan. Mutta he olivat kansan tahto, kuten kansan valtuuttamat eduskunnat ja parlamentit ovat, jopa usein tuon tahdon toteuttajiakin, kuten hallitukset ja ministeriöt. Näin oli sekä lakiasäätävä että toimeenpaneva valta heidän käsissään.
Mutta heidänkin yläpuolellaan oli aina yleisö? Hekin olivat siitä riippuvaisia ja heidänkin paikkansa ja palkkansa olivat vaarassa, jos he uskalsivat uhmata yleistä mielipidettä.
Heidän tahtonsa oli kansan tahto vain sikäli kuin se toimi kansan tahdon mukaisesti.
Muuten he olivat kurjia raadollisia kuolevaisia niinkuin kaikki muutkin eikä kukaan heistä sen enempää välittänyt. Sillä yksilönä he vain harvoin olivat muita merkillisempiä.
Nalle ei tosin joutunut mihinkään suoranaisiin tekemisiin heidän kanssaan, sillä hän oli siinä onnellisessa asemassa, että hän ei lukenut eikä hänen tarvinnut lukea sanomalehtiä. Mutta hänellä oli arvostelijansa hänelläkin ja kylläkin vaikutusvaltainen siinä piirissä, josta nyt hänenkin paikkansa ja palkkansa riippui.
Se oli kesyttäjäherra, hänen harjoitusmestarinsa, jonka kädestä ei piiska poistunut milloinkaan.
Hänen nimensä oli professori.
Nalle oppi hänet pian kaikista muista erottamaan, sillä niiden luku oli legio ja hän voi häkkinsä raosta nähdä kaikki heidät.
Siellä oli hevosprofessorit ja leijonaprofessorit, koiraprofessorit ja marakattiprofessorit. Kullakin niistä oli pitkä piiska kädessä ja kaikki ne olivat yhtä ylpeät ammatistaan.
Se oli ikäänkuin jonkunlainen eläinten yliopisto tai taide-akatemia.
Heidän tehtävänsä oli opettaa taiteen vaatimuksia kasvateilleen.
Johtaja piti kyllä huolen yleisön vaatimuksista.
Täällä sai Nalle oppia taiteen aakkoset ja ylimalkaan sen vähän tietopuolisen sivistyksen, jota hän sittemmin yhtä paljon suri ja vihasi kuin hän aluksi oli onnellinen ja ylpeä siitä. Vaikea oli saada päähän sitä, vielä vaikeampi siitä vapautua.
Taide vaati ensiksikin, että oli oma alkuperäinen luontonsa tyystin unohdettava.
Nalle oli tosin liian paksupäinen tajutakseen, mitä kaikkea tällä tarkoitettiin, mutta sen verran hän ymmärsi, ettei hänen suinkaan sopinut olla se, mikä oli, vaan jotakin muuta, paljon hienompaa ja korkeampaa.
Se oli Nallen mielestä päivänselvää, varsinkin apinoihin ja marakatteihin nähden.
Itse hän sensijaan oli jo kyllin hieno ja korkea omasta mielestään. Hän vaati itselleen poikkeusasemaa, jota hänen professorinsa ei mitenkään tahtonut sallia hänelle. Silloin viuhui piiska jälleen ja Nalle sai tuntea pian omassa turkissaan, että taiteessa oli sääntöjä, mutta ei mitään poikkeuksia.
—Hän on laiska, hän ei viitsi, valitti professori usein tuskissaan johtajalle. Kyllä hänellä lahjoja on, mutta hänellä on harvinaisen uppiniskainen luonnonlaatu.
— Mutta hän on yleisön suosikki! kivahti johtaja hänelle. Siksi hän on myös minun suosikkini ja teidän on siitä osviittaa otettava.
—Mutta hän ei opi mitään, hän ei opi mitään kunnollisesti, päivitteli professori. Siksi hän ei tule koskaan mitään kunnollisesti tietämään eikä taitamaan.
—Hän on sunnuntailapsi, lausui johtaja tyynnytellen häntä. Hänen ei tarvitse tietää eikä taitaa mitään. Hän saa tehdä, mitä hän tahtoo, ja yleisö on kuitenkin tyytyväinen.
—Hän menee hukkaan! huusi professori epätoivoissaan. Nuorena on vitsa väännettävä. Jos hän ei jo alussa paranna tapojaan, saa hän katua kaiken ikänsä sitä.
—Nerolla on neron oikeudet, virkahti johtaja, luoden haaveellisen katseen korkeuteen. Hän on lahja kaiken hyvän antajalta. Hänet on otettava vastaan nöyryydellä ja kiitollisuudella eikä pikkumaisella, ahdashenkisellä arvostelulla!
Ja omasta puolestaan hän ilmoitti olevansa onnellinen, että hänellä kerrankin oli laitoksessaan joku sellainen, jolla oli 'kipinää'. Sillä 'kipinä', se oli kaikki kaikessa! Hänelle oli leikkiä se, mikä muille työtä, eikä häneen nähden sopinut turhasta rikkiviisastella.
Kenellä kerran oli 'kipinä', hän ei voinut sitä koskaan kadottaa.
Hän katsoi, että hänellä itselläänkin oli kerran ollut 'kipinä' ja oli vieläkin, vaikka se nyt riksuttikin tuolla syvällä tärkätyn frakkipaidan ja timanttisten rintanappien alla. Mutta se oli siellä kuitenkin ja se kohotti hänet hänen omissa silmissään kokonaan yläpuolelle jokapäiväistä ympäristöään.
Hän oli ollut vain tavallinen voimistelija ja hevostaiteilija aikoinaan. Mutta sitten oli hän äkkiä oivaltanut oman sisällisen kutsumuksensa ja ruvennut ilveilijäksi.
Hän oli ollut hyvä ilveilijä.
Hänkin oli ollut yleisön lemmikki ja siksi katsoi hän sitä yhä vieläkin jokaisen kunnon taiteilijan ensimmäiseksi tunnusmerkiksi.
—Yleisö on aina oikeassa, oli hänen tapansa sanoa. Arvostelijat voivat vielä erehtyä, mutta ei yleisö. Se painaisee vain peukalollaan … näin, ja tuntee heti, missä on 'kipinää'.
Hän oli ollut sangen hoikka ja siro poika siihen aikaan. Nyt oli hän pyöreävatsainen, kaljupäinen, kaksileukainen ilmiö, viikset vahatut, neilikka napinlävessä, ja kasvoilla huolestuneen, täsmällisen liikemiehen ilme, jolla on aina kiire ja aina jotakin tavatonta, elämän ja kuoleman tärkeää toimittamista.
—Kova välttämättömyys, ahtaat aineelliset olosuhteet! oli hänen tapansa myös huoahdella alammaisilleen. Ne pakottivat minut sitten johtajaksi siirtymään. Minun täytyi uhrautua. Mutta, jumalan kiitos, minä en nykyisestä asemastani huolimatta toki koskaan ole antautunut aineen orjuuteen enkä voinut unohtaa omaa sisällistä kutsumustani.
Hän esiintyi itse enää vain harvoin ja silloinkin vain taideratsastajana, jonkun oikein jalorotuisen hevosen selässä, joka jo sellaisenaankin oli nähtävyys. Teki sen vain ikäänkuin leikin päältä ja muistuttaakseen vanhoille ihailijoilleen, että hän vielä oli olemassa ja että hänessä vielä eli entinen taiteilija.
Silloin oli sirkuksessa juhlahetki. Silloin kokoontui koko sen henkilökunta klovneista ja rekkitaiteilijoista viimeiseen balettitanssijattareen ja juoksupoikaan saakka sen oven eteen, josta hänen piti tulla esille, ja pitkät, marskisauvaiset airueet kuuluttivat korkealla äänellä:
—Johtaja Caruselli esiintyy!
Ja johtaja Caruselli ratsasti esille hymyilevänä, onnellisena ja eleganttina välkkyvässä silinterissään, tervehtien oikeaan ja vasempaan, paljastaen kaljua päälakeaan ja jo edeltäpäin valmiina yleisön suosion myrskyjä vastaan ottamaan.
Niitä ei häneltä koskaan puuttunutkaan.
Vanhojen ihailijainsa mielestä hän oli yhä vieläkin ennallaan, ja yhä vieläkin sama säteilevä, voittamaton Caruselli, joka hän oli neljäkymmentä vuotta sitten ollut. Herrat taputtivat hänelle siksi, että he muistivat hänen klowni-aikansa, ja nuoret naiset siksi, että heidän äitinsä ja iso-äitinsä olivat samoin hänelle taputtaneet.
Enimmän ihastuneita olivat itse sirkustaiteilijat. He eivät voineet kyllin äänekkäästi ilmaista ylitsevuotavaa ihastustaan ja hurmaustaan, joka oli sitä vilpittömämpää, mitä enemmän heidän paikkansa ja palkkansa oli kysymyksessä.
Mutta syrjässä he sylkäisivät ja kuiskasivat toisilleen:
—Vanha variksenpelätys! Jos hän ei olisi meidän johtajamme, olisin minä nyt varmasti viheltänyt.
Ja toiset lisäsivät:
—Että hän vielä viitsii kuvatella! Hän, joka ei tiedä taiteen vaatimuksista enempää kuin sika hopealusikasta!
Viime vuosina oli yleisö kuitenkin alkanut osoittaa huomattavaa kylmentymistä.
Vanha Caruselli huomasi sen kyllä, vaikka hän ei ollut sitä huomaavinaan. Sanomalehdet eivät maininneet enää joka kerta erikseen hänen esiintymisestään, ja jos mainitsivatkin, tekivät sen kylmästi ja välinpitämättömästi. Täytyi palkata maksettuja kättentaputtajia aina taajempaan yleisön joukkoon, varsinkin parvekkeelle, joka ei koskaan osannut oikeata sopivaisuutta noudattaa, eivätkä ensi rivienkään istujat viitsineet enää muuta kuin kerran pari heikosti käsiään läiskäyttää, huolimatta hänen monista uudistetuista tervehdyksistään.
Kaikki tuo katkeroitti vanhan Carusellin mieltä ja olisi varmaankin ollut omiaan saattamaan hänen harvat hapsensa murheella hautaan, jos hänellä olisi ollut niitä ja ellei hän olisi yksinäisinä hetkinään lohduttautunut sillä, että yleisön maku silminnähtävästi oli huonontunut.
Mutta sekin oli sangen heikko lohdutus! Sillä olihan yleisö toiseltapuolen aina oikeassa.
Nalle tuli hänen avukseen.
Hän oli huomannut heti kotkansilmällä, mikä aarre Nalle hänelle tulisi olemaan. Mutta vasta lähemmin Nalleen tutustuttuaan hän tuli täysin vakuutetuksi siitä, että juuri Nalle oli luotu hänen laskevan tähtensä nostajaksi, hänen vanhuutensa valoksi ja silmäteräksi.
Hänelle pälkähti päähän nerokas tuuma opettaa Nalle ottamaan ratsas-askeleita sekä kantamaan miestä ja satulaa.
Itsellään ei hänellä luonnollisesti ollut aikaa siihen. Karkeamman, alustavan työn sai professori tehtäväkseen.
Professorilla ei ollut 'kipinää'.
Hän oli muuten tuiki vilpitön mies ja tunnollinen ammatissaan. Mutta hän ei ymmärtänyt muuta opetustapaa kuin piiskan ja oli aina valmis pienentämään Nallen ruoka-annoksia, jos tämä jollakin muotoa oli itsepintaista luonnonlaatuaan osoittanut.
Nalle puolestaan ei tahtonut ollenkaan taipua tähän opetustapaan. Myöskään ei hän voinut koskaan tottua oikein opettajansa, luisevan, pitkäkaulaisen kuikkanan kimeään ääneen, jolla tämä jakoi lyhyitä, täsmällisiä määräyksiään.
Hän oli ennen menestyksellä toiminut leijonankesyttäjänä. Mutta tässä hän tapasikin sellaisen tahkon, että kaikki hänen entiset, koetellut keinonsa osoittautuivat riittämättömiksi.
—Ennen minä kesytän sata Afrikan leijonaa kuin tuon yhden suomalaisen lautapään! ähkyi hän usein hiessäpäin. Ja kuitenkin minä näen, että hän ymmärtää kyllä, mitä minä tarkoitan. Hän vain on niin juupelin itsepäinen!
Johtaja kävi joka päivä hänen tuloksiaan tarkastamassa. Ja joka kerta sai harjoitusmestari kuulla kunniansa.
—Teillä ei ole 'kipinää', moitiskeli hän tyytymättömänä. Te ette ymmärrä eläimiä. Te ette osaa asettua heidän kannalleen. Te ette näe salamantavoin suorastaan heidän sydämeensä. Nero sensijaan…
Professori oli niin usein kuullut häneltä, ettei hän ollut mikään nero, että hän ojensi piiskansa hänelle kärsimättömänä.
—Herra johtaja on hyvä ja koettaa itse, sanoi hän. Minun vähäpätöinen kykyni näkyy olevan tuiki tarpeeton tässä.
—Sitä en sano, koetti johtaja häntä lepyttää. Mutta Nalle on jalokivi, todellinen jalokivi, tosin hijomaton vielä, mutta kuitenkin smaragdi, joka on kerran halki maailman säteilevä. Ei sovi lyödä rikki sellaista halkonuijalla…
—Sen kalloon ei saa oppia nuijallakaan, huokasi professori.
—Siellä on jo oppia tarpeeksi, väitti johtaja. Täytyy vain herättää hänessä harrastusta ja kunnianhimoa… Nalle! Katsokaas, hän tottelee heti minua.
Ja johtaja antoi pienen näytetunnin.
Nalle totteli häntä mielellään, sillä johtaja ei koskaan käyttänyt piiskaa ja sitäpaitsi hän piti tämän syvästä basso-äänestä, joka jossakin määrin muistutti hänen omaansa. Ikäänkuin professorin kiusaksi hän silloin taisi paljon semmoistakin, jota ei kukaan ollut hänelle ikinä opettanut.
—Siinä se on! virkahti johtaja mielissään näytetuntinsa lopetettuaan.
Vain nerot voivat neroja ymmärtää. Nero on kuin majakka merellä.
Minnepäin se vain kääntääkin heijastajansa, siellä loistaa se
kirkkaammin kuin tuhannet öljytuijut.
—Öljytuijulla herra Caruselli tarkoittaa arvattavasti minua? kysyi professori, kapean kaulan suonet vihasta pullistuneina.
—Sitä en ole sanonut, väitti johtaja, taputtaen häntä olalle hyväntahtoisesti. Minä olen sanonut vain, että teiltä puuttuu yhtä ja toista tuolta noin … ja ennen kaikkea jotakin, joka olisi välttämätöntä teidän ammatillenne.
Ja samalla osoitti hän sormellaan aivan selvästi professorin päänuppia.
—Herra johtaja väittää, että minä en ymmärrä ammattiani! kiljui professori. Minä, minä, minä, joka…
—Te ette ymmärrä ihmisiä ettekä eläimiä! huusi johtaja, hänkin vuorostaan kimmastuen. Te ette ymmärrä, että teidän on heitä ymmärrettävä eikä heidän teitä. Te ette ymmärrä, että te ette ymmärrä mitään, pässinpää! Siinä se! Kuka te olette? Mitä te tahdotte? Kuka teille palkan maksaa? Noh? Tjah! Oletteko nyt tyytyväinen.
Tämä jokapäiväinen riita meni niin pitkälle, että professori kerran täydellä todella asetti johtajan valittavaksi, kumman hän mieluummin tahtoi pysyttää palveluksessaan, hänet vai Nallen.
Johtaja valitsi empimättä Nallen.
—Menkää, menkää, menkää! komensi hän kiukkuisesti kansliahuoneensa ovea osoittaen. Tuollaisia nälkätaiteilijoita saan minä milloin hyvänsä ja mistä hyvänsä. Mutta sellaista Nallea minä en saa rahallakaan.
Johtaja otti nyt itse hoitoonsa hänet. Ja Nalle oppi nyt muutamissa päivissä enemmän kuin hän ennen oli oppinut viikoissa. Johtajalla oli kaikki syy olla ylpeä sekä hänestä että omasta opetustaidostaan.
Sellainen hän oli ja sellaisena hän pysyi. Hyvällä sai hänet mihin tahansa, mutta pahalla ei edes jäsentäkään hievauttamaan.
KUNNIAN KUKKULOILLA.
Se oli suuri juhlapäivä koko sirkukselle, jolloin Nalle ensi kerran esiintyi ja jolloin kaikissa Tukholman sanomalehdissä oli luettavana tuumanpaksuisilla kirjaimilla:
Nalle, Suomen Karhu. Ohjaa itse Herra Tirehtööri Caruselli.
Hämmästyttävää! Ennen kuulumatonta!
Vanha Caruselli oli jo ennakolta hyvin valmistanut yleisönsä taitavalla
reklaaminteolla ja uteliaisuutta herättävillä pikku-uutisilla.
Tiedettiin, että jotakin tavatonta oli tulossa, mutta ei tiedetty mitä.
Sirkus täyttyi sinä iltana ylimääräisiä paikkojaan myöten.
Jotkut arvelivat, että entinen klowni oli johtajassa saanut voiton ja hän ruvennut vanhoilla päivillään hulluttelemaan. Toiset hymähtelivät vain viisaan näköisinä ikäänkuin olisivat jotakin tietäneet, vaikka eivät tietäneetkään mitään, ja kolmannet taas olivat valmiit lyömään vetoa siitä, että vanha Caruselli oli antautunut musiikin alalle.
—Saattepa nähdä, että se on niin, väittivät he vilkkaasti, saattepa nähdä! Hän lyö rumpua ja karhu tanssii. Siitä tulee hyvin hullunkurista.
Ohjelman muut numerot eivät herättäneet mitään erikoista huomiota.
Kaikki odottivat vain kärsimättömästi illan suurta loppupamausta.
Vihdoin soitti musiikki fanfaarin ja alotti sitten erästä marssintahtia, jonka mukaan taideratsastajien oli tapana esiintyä.
Yleisön jännitys kohosi äärimmilleen.
Mutta sieltä ratsastikin samalla esiin itse johtaja Caruselli yhtä hymyilevänä, häikäisevänä ja eleganttina kuin ennenkin, välkkyvää silinteriään kohotellen, kaljua päälakeaan paljastellen ja tervehtien tuttuja ja tuntemattomia oikeaan ja vasempaan.
Se ero vain, että hän tällä kertaa ratsasti karhun selässä.
Hän ratsasti! Hän ratsasti todellakin karhun selässä! Ja karhu totteli häntä todellakin, otti kaikki laukat, juoksut ja askeleet aivan oikeassa tahdintempossa kertaakaan hairahtumatta!
Tällä kertaa ei tarvittu mitään palkattuja kättentaputtajia. Yleisön innostus oli rajaton! Kaikki nousivat paikoiltaan, huusivat ja huitoivat nenäliinoja, heittelivätpä vielä kukkiakin ensi penkeiltä, aitioista ja parvekkeelta.
Kukkaissateen oli vanha Caruselli tosin itse varmuuden vuoksi ennakolta järjestänyt.
Kuningas itse kurkisti esille aitiostaan ja otti osaa kättentaputuksiin.
Nalle pysähtyi ja tervehti häntä. Ja jälleen jymisi koko sirkusrakennus hurjista, raivokkaista suosionosoituksista.
Myöhemmin illalla oli hänellä onni tulla myös esitellyksi kuninkaalle ja hänen perheelleen, jotka eivät voineet kyllin kehua johtaja Carusellia ja hänen uutta kasvattiaan.
Kuninkaantytär itse ojensi Nallelle makeisia omasta silkkipussistaan, joka oli kullalla ja päärlyillä kirjaeltu.
—Teillä on tästälähtien oleva oikeus kutsua laitostanne minun omaksi
Kuninkaalliseksi sirkuksekseni, lausui kuningas armollisesti, ojentaen
samalla oman hopeisen nuuskarasiansa syvään kumartuneelle johtajalle.
Minä näen, että te olette nero kaikkien sirkustaiteilijain seassa.
—Teidän majesteettinne, teidän majesteettinne …, sopersi vanha johtaja liikutettuna. Mitä minä olen aina sanonut? Minä olen sanonut, että vain nerot voivat neroja ymmärtää.
Se ilta oli onnellisin johtaja Carusellin koko elämässä.
Nythän se oli, nythän se oli niinkuin sen ollakin piti taas! Noinhan se oli ennenkin ollut, noinhan hän oli ennenkin maailman mahtavien kanssa keskustellut, noin oli suosion ukkonen jylissyt hänen ympärillään ja noin oli suuri yleisö hänet ennenkin ymmärtänyt.
Sinä iltana vanha Caruselli itki. Hän halasi Nallea kaulasta ja puheli sekavia sanoja kesken nyyhkytyksiensä.
—Poikani, rakas poikani! kuultiin hänen huudahtelevan omalla italialaisella äidinkielellään. Caro mio, caro mio! Sinä minun vanhuuteni valo! Sinä minun turvani ja tukeni!… Mitä voisin minä tehdä sinulle? Kuinka palkita sinua? Annan sieluni sinulle, annan henkeni ja vereni!… Elän uudelleen sinussa, näen oman neroni sinussa… Kuljet kohti loistavaa tulevaisuutta… Mikä olen minä sinun edessäsi? Heinä, joka tuleen heitetään! Halveksi minua, pure minua, polje minua, mutta älä koskaan eroa minusta!…
Näin nyyhkytti vanha Caruselli ja kaikki sirkustaiteilijat seisoivat hartaina hänen ympärillään. Tällä kertaa olikin heidän hartautensa aivan vilpitön, sillä samalla kuin heidän johtajaansa oli näin suuri ja odottamaton onni kohdannut, oli kohonnut myös heidän oma arvonsa ja he voivat tästälähtien nimittää itseään 'Hänen Majesteettinsa omiksi Kuninkaallisiksi Ruotsalaisiksi sirkustaiteilijoiksi!'
Seuraavana päivänä sisälsivät sanomalehdet pitkiä selontekoja tästä merkillisestä näytännöstä ja johtaja Carusellin nimi oli kaikkien huulilla. Mutta Nallekaan ei jäänyt tästä yleisestä suosionosoitusten tulvasta osattomaksi. Julkinen mielipide nimitti hänet Suomen kansalliskarhuksi ja sillä nimellä hänet sittemmin tunnettiin ensin vanhassa, mutta myöhemmin myös uudessa maailmassa.
Nallesta itsestään oli samantekevää, nimittivätpä ne sitten häntä miksi tahansa. Hän tunsi vain koneellisesti täyttävänsä jotakin itseään korkeampaa tehtävää, jota hän ei ollut itse määrännyt itselleen, jonka suhteen hänellä ei ollut koskaan ollut mitään vaalin valtaa, vaan joka oli syntynyt hänen kerallaan niinkuin se oli kerran kuolevakin.
Hän oli todellinen taiteilija.
VANHA MESIKÄMMEN.
Nalle harmeni voitoissa ja laakereissa.
Hänen turkkinsa hallavoitui yhä enemmän, hänen koipensa alkoivat kangistua ja hänen päänsä kävi päivä päivältä aina suuremmaksi ja raskaammaksi. Joskus pelkäsi hän sen suorastaan putoavan omista nikamistaan.
Vielä oli hänellä kuitenkin yhdeksän miehen voimat kummassakin käpälässään. Vielä kuuli hänen korvansa herkästi tanssin ja marssin tahdit, vielä taisi hän kaikki temput, jotka hän oli oppinut nuoruudessaan, eikä hänen taituruutensa ollut koskaan ennen ollut näin korkealla.
Mutta hän ei oppinut enää mitään uutta. Hän taisi vain sen, minkä hän oli oppinut nuoruudessaan.
Hänellä ei ollut mitään työn-iloa tai kunnianhimoa enää. Hän ei mitenkään olisi viitsinyt enää näyttää muille taitojaan. Hänelle olisi jo aivan hyvin riittänyt se tieto ja tunto, että ne olivat olemassa, millä hetkellä hyvänsä hän tahtoi ottaa ne esille.
Hänen ympäristönsä tuomio ja arvostelu olivat hänelle jo yhdentekeviä. Hän oli käynyt niin välinpitämättömäksi jo omasta arvostaankin, että hän salli pässin ratsastaa selässään ja pienten simpansipentujen riippua kiinni takavilloistaan.
Miksi en sallisi heidän leikkiä kanssani? tuumi Nalle. Tiedänhän minä, että jos tahtoisin, voisin yhdellä käpälänkäänteellä murskata heidät.
Mutta miksi sen tekisin? En viitsi, ei kannata! He ovat liian vähäpätöisiä. Minä vain aateloisin heidät kuningas-iskullani.
Nalle oli sanalla sanoen väsynyt. Ja oli hänellä muutakin syytä tuntea itsensä yksinäiseksi ja ylenkatseelliseksi.
Vanha johtaja Caruselli oli kuollut jo ammoin ja hänen poikansa perinyt niin sirkuksen kuin Nallen että muunkin huoneenhallituksen. Hänen kanssaan oli uusi aika koittunut myös sirkukseen. Ei välitetty enää niin paljon jalosta ratsastustaidosta. Painijat olivat nyt pääasiana.
Nalle oli yhä edelleen yleisön suosiossa, mutta hän ei ollut mikään vetovoima enää. Kaikki tunsivat hänet ja hänen temppunsa jo ulkoa, olipa sellaisia, jotka uskalsivat jo haukotella hänen esiintyessään.
Totta oli, että hän itse haukotteli vielä enemmän. Häntä ikävystytti! Mutta, hänestä tarttui tuo ikävystymisen tunne myös yleisöön, eikä nuori johtaja ollut koskaan häneen tyytyväinen.
—Meidän täytyy saada uusi Nalle tähän laitokseen! sanoi hän pahantuulisen näköisenä eräälle harjoitusprofessorille, kun Nalle taas oli tehnyt temppunsa tavallista välinpitämättömämmin. Tämä alkaa horista honkiin jo.
Harjoitusprofessori, joka oli vanhan Carusellin ajoilta ja jolla oli entinen pyhä kunnioitus Nallea kohtaan, avasi silmänsä selkoselälleen.
—Uusi Nalle! ihmetteli hän. Sellaisia ei vain kasvakaan joka kuusen oksalla. Nalle ei olekaan mikään tavallinen karhu, Nalle on nero! Teidän autuas isänne, luvalla sanoen…
—Minun autuas isäni, luvalla sanoen, tiuskasi nuori Caruselli luoden ankaran ja läpitunkevan katseen häneen, piti palveluksessaan paljon vanhaa rajua, josta meidän on aika vähitellen vapautua. Ainakin on hänen esiinnyttävä harvemmin kuin ennen. Hän suorastaan tärvelee meidän ohjelmaamme.
—Hän on kuitenkin talon vanha ja uskollinen palvelija, uskalsi harjoitusprofessori vaatimattomasti huomauttaa, samalla ajatellen surumielisesti omaa tulevaista kohtaloaan.
—Mutta yleisö vaatii uutta, joka päivä uutta! kivahti nuori herra hänelle. Me emme elä vanhalla, olkoon se sitten kuinka kunnioitettavaa ja uskollista tahansa. Me kuolemme nälkään. Vai otatteko te opettaaksenne Nallelle uusia temppuja?
Ei, sitä ei harjoitusprofessorikaan uskaltanut ottaa osalleen.
—Siinäpä se! virkahti nuori Caruselli voitollisesti. Te ette itsekään usko siihen. Te näette, meidän on hankittava uusi Nalle.
Toistaiseksi tyydyttiin kuitenkin vain siihen, että Nallen oli harvemmin esiinnyttävä.
Nallella oli nyt kyllin aikaa maata häkissään, ajatella ja uneksia. Ja koska uni olikin jo paras nautinto hänelle, makasi hän silmät kiinni päivät pitkät, niin että monta kertaa katsottiin jo kuolleeksi häntä. Mutta hän eli kyllä! Hänen sielunsa oli vain kääntynyt niin sisäänpäin, ettei ulkomaailman pauhu ja touhu häneen ulottunut.
Mitä hän uneksi, mitä hän ajatteli sitten?
Kukaan hänen ympärillään ei sitä ymmärtänyt. Vain joskus yön pimeydessä, kun hän piti pitkiä yksinpuheluja itselleen, kuulivat muut eläimet kummakseen hänen haastelevan vapaudesta, jota hänellä ei ollut koskaan ollut, ja onnesta, joka ei ollut koskaan koittava hänelle.
Näin hän haastoi:
»Minä olen Mesikämmen, metsän kuningas.
Ei ole minulla vertaistani korven kulkijoiden seassa. Kun ärjähdän, kaikki peljästyvät. Kun lyön kämmeniäni, korpi kajahtelee. Voin vieläkin kiskoa juurikkaan suosta ja heittää sen kymmeniä syliä ryteikköön.
Mutta minä olen jo vanha ja tunnen loppuni lähestyvän.
Halajan takaisin sammaleisille sijoilleni. Ei ole minun kotini täällä, vaan tuolla siintävän salon sisässä, keskellä autioita, jyliseviä vaaroja seisoo Ilvolan tupa ja siellä asuvat minun ystäväni ja toverini.
Siellä tahdon minä istua päässä pitkän pöytälaudan, hyvät kuomani Hukka ja Kettu Repolainen vierelläni, kaataa sarkkani täyteen hopean-helmeilevää nestettä ja kertoa ajoista, jotka olivat ennen meitä, ja tapauksista, joita vasta meidän jälkeentulevaisemme tulevat näkemään. Sillä ei ole kaikki niinkuin oli ennen ja paljon on muuttuva siitä, mitä nyt näemme edessämme.
Tahdon puhua heidän kanssaan myös elämän tarkoituksesta, jota en ymmärrä, ja kohtalon pilvistä ja päivänpaisteesta, jotka kulkevat meidän päämme päällä.
Olen niin vanha, etten tajua edes oman elämäni tarkoitusta, ellei se riitä, että olen koettanut nauttia siitä niin paljon kuin suinkin ja maksaa jokaisen nautinnon yhtä suurella kärsimyksellä.
Mutta minä en tahdo kärsiä enää. Ja siitäkin huomaan minä loppuni lähestyvän.
Halajan tavata kuun ukon ja haastella hänen kanssaan, nähdä puiden puhkeavan lehteen ja jälleen kellastuvan, siksi kuin en viitsi tuotakaan enää, vaan paneudun pitkälleni hallavapartaisen kuusen alle.
Tahdon korkeaan kotiini, iloiseen avaraan, taivaskatteiseen Ilvolaani.
Siellä ei kynnys kysele, kuka olen, eikä veräjä vaadi minua tilille elämänvaiheistani. Siellä riittää, että olen mesikämmen, metsän kuningas.
Siellä surma minua vastaan suolla hiihtäköön, siellä tauti minut talvitiellä kohdatkoon. Sinis siellä minut valkea vitilumi peittäköön, kunis heräjän lemuaviin lehtoihin Tuonen tuollapuolen.
Siellä on Manan eukko tarjoava minulle tuopin tuoreinta koivunmahlaa.
Siellä pääsen myös kerran painajaisestani. Tuosta, joka tulee yöllä minun ylitseni, niin että ääneen ärjähtelen ja olen juoksevinani kuin hengen edestä, mutta en saa sitä eksytetyksi, se seuraa kantapäillä, olen kuulevinani jo sen lämpimän läähätyksen korvissani.
Tiedänhän minä, ettei siellä ole ketään. Käännyn ympäri ja kuulen vain oman sydämeni raskaan jyskytyksen.
Kuka se on? Mitä se on? Pelkään, että sen nimi on Pimeys ja että koetan turhaan paeta sitä.
Siitäkin huomaan minä loppuni lähestyvän.»
VAPAUS.
Niin koitti kerrankin se suuri hetki! Niin katkaisi vihdoinkin kahleensa vanha Mesikämmen ja osoitti, että hän todellakin oli metsän kuningas.
Hän itsekään olisi tuskin uskonut enää, sillä hänkin oli jo ruvennut epäilemään omia voimiaan. Mutta se onnistui kuitenkin, onnistui kuoleman uhallakin!
Se tapahtui silloin, kun Nalle ensimmäisen kerran elämässään tapasi itsensä arvoisen vastustajan. Ja se tapahtui kaukana eteläisissä maissa, missä ihmiset ovat raaempia ja julmempia kuin täällä ja missä julkiset eläintaistelut vielä ovat sallittuja.
Nuori johtaja Caruselli oli lopullisesti ikävystynyt Nalleen ja tehnyt totta uhkauksestaan. Hän oli hankkinut uuden Nallen.
Se oli suuri, harmaa, amerikalainen kontio, paljon suurempi Nallea, tuotu tuoreine voimineen suorastaan aarniometsän syvyydestä.
Hänet oli valittu Nallen pyöveliksi.
Nuori Caruselli oli katsonut tämän parhaaksi tavaksi raivata tieltä hänet. Hän tahtoi hyötyä Nallesta vielä kuolemassa niin paljon kuin mahdollista.
Pääsylippujen hinnat olivat kymmenkertaisiksi korotetut. Sirkus oli täynnä vilkkaita, äänekkäitä, tumma-ihoisia ihmisiä, jotka huusivat ja hälisivät tavatonta näytelmää odotellessaan. Että yleisön jännitys olisi vielä suurempi, ei ollut edes häkkiä areenan ympärille pystytetty, vaan kumpikin peto kiinnitetty vain vankoilla rautavitjoilla kahteen patsaaseen vastapäätä toisiaan, mutta niin pitkän välimatkan päähän, että he eivät heti pääsisi toisiaan raatelemaan, ainoastaan jakelemaan aluksi potkuja ja korvapuusteja.
Sitten oli määrä oikealla hetkellä höllentää vitjoja. Mutta näytännön täytyi kestää jonkun aikaa, jos mieli yleisön saada täysi nautinto rahoistaan.
Nalle suuttui heti, kun hän näki vastustajansa.
Hän ymmärsi kyllä, että se oli siihen tuotu hänen kiusakseen, vaikka hän ei vielä tajunnut täyttä totuutta eikä koko tilaisuuden kaameaa tarkoitusta.
Ja häntä harmitti, että tuo oli tuotu siihen juuri nyt, kun hän itse oli vanha ja väsynyt eikä enää entisissä roveissaan.
Häntä suututti niin, että kumea mörähdys pääsi hänen kurkustaan.
Kuitenkin päätti hän aluksi pysyä niin tyynenä kuin mahdollista.
Toinen kontio tuli heti kahdella jalalla möristen häntä kohden niin pitkälle kuin vitjat ylettivät, ja kun ei päässyt pitemmälle, karjui, raivostui ja kalisteli kahleitaan.
Nalle odotti sillä aikaa, mitä tuleman piti, ja istui rauhallisena patsaansa juurella.
Oli mahdoton saada siitä liikkeelle häntä. Koetettiin piiskaa, koetettiin terävää piikkiäkin. Nalle vain ei liikahtanutkaan. Mutta jokainen hänen hermonsa oli jännitetty ja hänen jäsenensä nytkähtelivät suonenvedon tapaisesti.
Hän alkoi ymmärtää. Hän alkoi tajuta, että oli tarkoitus syöstä hänet tuon hurjistuneen jättiläisen suuhun, joka jo kaukaa katsoen näytti häntä niin paljon suuremmalta ja väkevämmältä. Mutta hän päätti myödä henkensä kalliista ja osoittaa vielä vanhoillaankin, ettei häntä saatu pilkata turhaan eikä varsinkaan rankaisematta hänen suhteensa epäjalosti menetellä.
Vihdoin höllennettiin vitjat. Tuo toinen karkasi heti ärjähtäen häntä kohden.
Siinä silmänräpäyksessä oli Nalle hänen kimpussaan. Ja nyt alkoi taistelu, jonka vertaista ei ole käyty etelän eikä pohjan taivaan alla.
Nuori, raaka voima ja vanha, koeteltu ja kehitetty taituruus siinä taistelivat vastakkain. Nalle ei ollut suotta niin monessa opissa ollut, niin monia temppuja tehnyt ja niiden kautta järkeään kehittänyt. Jos tuon toisen jäntereet olivat raudasta, olivat hänen teräksestä. Jos tuo toinen osasi antaa iskuja, osasi Nalle, ei ainoastaan antaa, vaan myöskin väistää niitä.
Ja tässä taistossa noita hänen molempia taitojaan kyllä tarvittiin.
He kamppailivat milloin kahdella, milloin neljällä jalalla. Nalle sai ensin hyvän otteen vastustajansa lapaluusta ja repäisi irti sen, mutta menetti samalla toisen korvansa, johon tuo hirviö oli terävät hampaansa iskenyt. Tuskasta karjuen syöksyivät he jälleen kiinni toisiinsa.
Veri virtaili. Henkeä pidättäen seurasi yleisö heidän otteluaan.
He painivat nyt jonkun aikaa sylipainia raadellen toistensa kylkiä ja koettaen päästä puremaan toistensa kaulavaltimoita. Mutta äkkiä päästi Nalle otteensa, jolloin toinen kellahti selälleen. Ennen kuin hän tuosta selvisi, oli Nalle puraissut poikki hänen kurkkutorvensa.
Aarniometsien harmaakarhu ei koskaan enää noussut siitä.
Mutta Nalle oli vasta päässyt verenmakuun, jota hän ei ollut vielä tuntenut koko elämässään. Myöskin hänen raa'at, syvällä piilleet vaistonsa olivat heränneet, hän päästi kumean karjahduksen katsoi ympärilleen kuin etsien uutta saalista.
Hän oli todellakin komea siinä seisoessaan, suurena, hallavana, verta-vuotavana vuorena, kaatamansa otuksen päällä, joka vielä viskeli käpäliään kuolintuskissaan. Koko sirkus kaikui hänen kiitostaan.
Nalle ei nähnyt ketään yksityistä ihmistä. Hän näki vain tuon suuren, ulvovan, tuhatpäisen pedon, joka niin usein ennenkin oli ulvonut hänen edessään, mutta jonka kanssa hänellä ei vielä koskaan ollut ollut tilaisuutta koetella voimiaan. Ja ensimmäisen kerran elämässään hän tunsi, että siinäkin oli vihollinen, joka oli voitettava ja lannistettava.
Miksi ne ulvoivat niin? Oliko niiden tarkoitus häntä ärsyttää? Luulivatko he, että hän pelkäisi heitä tai että hän oli riippuvainen heidän kiitoksestaan ja moitteestaan?
Hänkö heidän orjansa? Ei ikinä! Ennen saivat nuo olla hänen orjiaan!
Eikö hän ollut metsän kuningas? Tahtoivatko ne tuntea hänen käpäliään?
Hänen silmänsä pimenivät. Hänen suonensa pullistuivat, yhdellä ylivoimaisella, yliluonnollisella ponnahduksella hän taisteli itsensä vapauteen.
Vitjat murtuivat, kahleet katkesivat. Kova rauta taittui kuin korsi hänen käsissään.
Nyt ei ollut kysymys taituruudesta enää. Itse korpi, itse korven synkkä voima kohisi hänen suonissaan kiireestä kantapäähän.
Kuului kauhunhuutoja yleisön joukosta. Kaikki sirkusprofessorit riensivät häntä hillitsemään. Mutta Nalle ei ollut hillittävissä enää. Hän oli nyt verestä juopunut, hurmaantunut omasta voimastaan ja voitostaan.
Salamana sinkosi hän yleisön joukkoon, teki puhdasta, mihin hän tuli, löi murskaksi jokaisen, joka sattui hänen onnettomalle, miesmurhaiselle vapaustielleen, tallasi vaimot ja lapset jalkoihinsa, iski viallista niinkuin viatontakin. Häntä hosuttiin, häntä pistettiin puukoilla ja ammuttiin revolvereilla. Kaikki näytti hänestä kilpistyvän. Hän oli yhtä tunnoton muiden tuskille kuin omilleenkin.
Rajaton kauhu täytti sirkuksen.
Näin riehui hän kuin kuolon enkeli, kuin Herran viikatemies sotakentällä, siksi kuin avoin ovi sattui hänen eteensä ja hän näki pitkän käytävän päästä tyynen, tuikkivan tähti-yön. Sinne syöksyi hän yhdellä harppauksella.
Vapaa, vapaa! Hän ei tahtonut aluksi uskoa sitä ollenkaan.
Mutta olihan se totta. Eiväthän mitkään kahleet painaneet häntä. Ei kuulunut käskijän ääntä, ei näkynyt rautaristikkoja. Siis mitä kohden?
Siis pohjoiseen!
Pois, kauas sinne, missä oli hänen syntymäsijansa ja hänen lapsuutensa leikkitantereet!
Yöt päivät samosi hän niitä kohden. Hän otti oppia kuusta ja otavasta, ja mitä hän ei tiennyt, sen sanoi hänen varma vaistonsa hänelle. Hän ui suurten virtojen poikki. Hän kiipesi korkeimpien tunturien laelle. Ja jokaisen, joka tuli hänen tielleen ja tahtoi estää häntä, ihmisen tai eläimen, hän iski kuoliaaksi.
Verin pirskoitettua oli Nallen vapaustie. Rikos ja kauhu kulkivat hänen kantapäillään. Mutta hän tunsi ja aavisti omassa sydämessään, että vapaus sille, joka kerran oli kahleita kantanut, oli vain rikoksilla saavutettavissa.
Niin tunsi hän eräänä päivänä lähestyvänsä syntymäseutujaan.
'Tervetuloa!' oli hän luullut hongikon huutavan hänelle. 'Tervetuloa!' oli hän luullut tuulen kuiskaavan hänelle, samoin lintujen, kukkien ja kumpujen häntä tervehtivän.
Ei kuulunut sanaakaan. Kaikki näyttivät kääntävän inholla ja kauhulla selkänsä hänelle.
Päivä paistoi kyllä, mutta ei hänelle. Linnut lauloivat kyllä, mutta eivät hänelle. Hongikot humisivat kyllä omia humujaan, vaan vaikenivat heti hänen ohi rientäessä.
Eikö hän kelvannut kotiinsa enää? Eikö hänellä siis täällä ollut enää yhtään ystävää, joka olisi ymmärtänyt, että hänen oli täytynyt tehdä juuri niinkuin hän oli tehnyt, eikä toisin?
Nalle oli tulla hulluksi tuosta ajatuksesta.
Vihdoin kuuli hän kuin kaukaisen, valittavan viulun äänen. Hän säpsähti! Eikö se ollut sama sävel, jonka hän oli oppinut kerran varhaisimmassa nuoruudessaan, vaikka hänen sirkus-elämänsä suuret orkesterit olivat sen muiston välillä hänen mielessään himmentäneet?
Kujeelan Matti soitteli saunassaan.
Sauna oli jo vanha ja rapistunut kuin mies itsekin. Hänen äitinsä makasi jo ammoin maan povessa. Eikä viulukaan ollut enää entisellään, kolme kieltä oli katkennut siitä eikä Matti ollut tullut enää uusia hankkineeksi.
Kuitenkin soitteli Matti sillä vielä. Soitteli ja muisteli muinaisia aikojaan.
Kuuli hän kerran talvisena, kuutamoisena iltana kummallisia tissuttavia ja tassuttavia askeleita saunansa ympärillä. Hän oli juuri aikeissa nousta katsomaan, kun hän näki suuren, pörröisen, karvaisen pään kurkistavan ikkunasta ja katsovan sanomattoman surullisilla silmillä häneen.
Matti tunsi heti hänet.
—Nalle! sanoi hän. Nalle, tule sisälle!
Hän meni ja avasi saunan oven. Mutta Nalle ei tullut sisälle, pudisti vain päätään kuin olisi tahtonut sanoa, ettei hän ollut mahdollinen kenenkään majaan astumaan.
Matin täytyi mennä hänen luokseen.
—Myöhään tulit, Nalle, sanoi hän hiljaa, tämän raskasta, raukeaa päätä silittäen. Mitä ne ovat tehneet sinusta?
Murhamiehen, teki Nallen mieli vastata hänelle mutta hän ei osannut.
Hän katsoi vain Matin silmiin yhä surullisemmin.
—Maailma on ollut paha sinulle, arvaan minä, jatkoi Matti. Mutta oli, miten oli, minulle olet sinä kuitenkin aina vain sama entinen vanha Nalle.
Helähtivät kuin kulkuset Nallen sydämessä. Koko maailma muutti muotoaan. Siis hän kelpasi jollekin sellaisena kuin hän oli!
Kaikki oli taas lämmintä, kotoista ja turvallista.
Mutta Matti istui taas saunan kynnykselle soittamaan. Eikä aikaakaan, kun jo Nallenkin jalkoja rupesi aivan itsestään hypittämään. Hän otti askeleen, ja oli kaatua, otti toisen, ja onnistui paremmin. Pian pyörähteli hän kuin muinaisina päivinään Matin soiton mukaan.
Eihän se ollut enää ensiluokkaista se Nallen tanssi. Mutta ensiluokkaista ei ollut enää Matin soittokaan. Siksi sopivatkin he varsin hyvin yhteen.
Ja monena kuutamo-iltana saapui Nalle vielä senkin jälkeen Matin saunan eteen karkeloimaan. Mutta sisälle hän ei tullut enää. Tanssi vain tanssinsa ja meni menojaan.
Eräänä päivänä ei hän tullut enää, ei tullut toisena eikä kolmantenakaan. Matti kaipasi häntä ja ihmetteli, minne hän oli hävinnyt. Mutta kun hän näki verisiä pälviä saunansa ulkopuolella, hän ymmärsi, että Nalle oli kuollut.
—Vai oli sinun laitasi sillä tavalla, sanoi hän itsekseen. Mutta niinpä se taitaa olla monen meidän muidenkin laita.
Hän tiesi, että oli turha etsiä Nallen ruumista, sillä hyvin kätkeytyy sydämeensä saakka haavoitettu metsänpeto.
Mutta taivas oli leppynyt ja hongat humisivat lempeästi hänen haudallaan.
Hän oli jälleen yhtä suuren luonnon kanssa. Muutamille on se vasta kuolemassa mahdollista.