MUSTI

Eläintarina

(1916)

»Kuka tietää, meneekö ihmisen sielu ylöspäin ja eläimen sielu alaspäin?»

Salomon Saarnaaja.

I.

SININEN SILTA.

—Hau! sanoi Musti.

—Hau, hau! vastasin minä. Mutta miksi sinä haukut aina?

—Hm, hymähti Musti ja kävi miettiväiseksi. Maailmassa on aina paljon haukuttavaa.

—Sinä saatat todellakin olla oikeassa.

Ja nyt oli vuoro minun omasta puolestani käydä miettiväiseksi.

En ole vielä tainnut ehtiä mainitakaan, että Musti oli koira ja kasvoi minun kotonani. Me olimme siis lapsuuden ystäviä, kuten sanotaan, jotakuinkin samanikäisiä, vieläpä kotvasen samankokoisiakin.

Maailma vieroitti meidät sitten monta kertaa toisistamme. Mutta me tapasimme toisemme aina jälleen, tutustuimme jälleen ja tulimme hyviksi ystäviksi.

Joku aika sitten tapasin minä unessa hänet.

Hän seisoi sen sinisen sillan päässä, josta kaikkien hyvien lasten tie Höyhensaarille käy. En tiedä, kuinka lienen sinne joutunutkaan, vaikka en ole koskaan pitänyt erikoisen hyvänä lapsena itseäni. Tottapa se oli tapahtunut erehdyksestä taikka olin joistakin aivan muista syistä tullut lapsuuden armaita aikoja muistelleeksi.

Kuu paistoi heleästi. En ollut aluksi häntä huomatakaan, vaikka hän istui siinä niin vakavana korvat pystyssä niinkuin olin tottunut hänet näkemään isäni kartanolla.

—Hau! sanoi Musti, huomatessaan, että aioin aivan tervehtimättä ja sanaa puhumatta ohitse mennä. Kuka sinä olet? Mistä sinä tulet? Lietkö oikeilla asioillakaan?

Pysähdyin heti, tervehdin kohteliaasti ja annoin kättä hänelle.

—Anteeksi, taisin kulkea muissa mietteissäni… Mutta emmeköhän me ole vanhoja tuttavia?

Nyt vasta suvaitsi Mustikin minua lähemmin tarkastaa, nuuskaisi kerran ja hyppäsi samalla kohoksi ilmaan.

—Musti, virkahdin minä hiljaisesti.

Olisittepa nähnyt, kuinka hän ilahtui! Hän hyppi, hän tanssi, hänen päänsä oli alituisesti oman pääni tasalla. Minun täytyi suorastaan varjella itseäni hänen hyväilyiltään.

—Hau, hau! haukahti hän aina välillä, silmät pelkästä riemun runsaudesta killillään. Sinä vanha veijari! Mitä oli sinulla Höyhensaarilla tekemistä?

—Oikeastaan ei enempää kuin sinullakaan, koetin itseäni puolustella. Mutta olipa hauskaa, että sentään tavattiin vielä kerran ennen kuolemaamme.

Mutta samalla muistin minä jotakin, joka teki minut hyvin vakavaksi.

—Kuulepas, virkahdin hänelle hetken perästä. Mikäli oikein muistan, pitäisi sinun olla jo aikoja sitten kuollut. Mutta olethan sinä siinä ilmielävänä minun edessäni!

Myöskin Musti, joka sillä välin oli pistänyt pieneksi intiaanitanssiksi, talttui nuo sanat kuullessaan ja istahti äskeiselle paikalleen varsin vakavana.

—Niin minunkin mielestäni, myönnytteli hän sitten. Mikäli itse muistan asiaa, pitäisi minun olla kuollut oikeastaan. Mutta ethän sinä voi väittää mitenkään, etten minä olisi yhtä elävä kuin sinäkin.

—En millään ehdolla, riensin heti hänelle vakuuttamaan. Mutta jotakin ihmeellistä tässä on. Sillä muistanhan minäkin joskus surreeni sinun kuolemaasi.

—Ei siinä mitään ihmeellistä ole, väitti Musti. Olen minäkin monta kertaa surrut sinun elämääsi. Mutta onko varma sitten, ettet sinäkin ole jo aikoja sitten kuollut?

Vaikka kysymys oli hiukan kummallinen, oli minun tuiki vaikea mennä sitä valheeksikaan väittämään. Katsoin sentähden vain hänen silmäkulmiinsa, nähdäkseni, piilikö niissä ehkä jotakin vilpillistä tai loukkaavaa, ja vilkaisin samalla hänen suupieliinsä, peljäten että hän ehkä jälleen laski vain leikkiä kanssani.

Mutta Musti näytti päinvastoin tuiki totiselta.

—Mikään ei ole niin aivan varmaa maailmassa, vastasin sitten ja istahdin hänen viereensä sillankaiteelle. Voi olla, etten ole koskaan elänytkään. Mutta minä tunnen kärsiväni. Ja jotakinhan senkin pitäisi todistaa.

—Se on mahdollista, myönsi Musti. Kenties ne juuri sitä nimittävätkin elämäksi. Minä en kärsi enää. Siitä saattaisi kylläkin tehdä sen johtopäätöksen, että olen kuollut.

—Epäilemättä, vastasin minä. Mutta ehkä sinä elät kuitenkin, vaikka toistaiseksi ainoastaan minun aivoissani.

Musti katsoi kummastuneena minuun.

—Sekin saattaa olla mahdollista, virkahti hän sitten. Kaikki on mahdollista tässä maailmassa, jossa ei ole alkua eikä loppua ja jossa kaikki kiertyy kerälle, mitä ikinä me ajattelemme.

Ja hetken perästä hän lisäsi hiukan raskasmielisesti:

—Ennen olin minä oikea koira. Nyt olen minä vain tarukoira. Mutta parempi sekin kuin ei olla koira ollenkaan eikä missään eikä milloinkaan.

Puristin hänen käpäläänsä ystävällisellä osanotolla.

—Niinhän meidän kaikkien lopulta käy, virkahdin sitten tuskin kuuluvasti. Olkaamme siis tyytyväisiä kohtaloomme!

Musti nyykäytti päätään ymmärtäväisesti. Eikä sitten kumpikaan pitkään aikaan puhunut mitään.

Siinä istuimme me siis molemmat sinisen sillan päässä miettien elämän ja kuoleman arvoitusta, me molemmat vanhat ystävät, vanhat leikkitoverit, joilta leikki oli loppunut kummaltakin ja joiden kummankin eteen vasta unessa oli auennut maailmoiden pohjattomuus.

Kuu kimalteli, virta välkähteli sillan palkkien alla. Ja virralla vierivät kuin katinkulta meidän kummankin mielikuvamme…

II.

MAITOKUPPI.

—Kuulepas, Musti, kysyin kerran häneltä. Milloin sinä oikeastaan rupesit toden teolla ajattelemaan?

—Minä olen ollut ajatteleva koira hamasta nuoruudestani, virkahti
Musti arvokkaasti.

—Sen kyllä uskon, vastasin hänelle tulevalla kunnioituksella. Mutta sinun ensimmäinen itsetietoinen ajatuksesi? Mikä se oli?

—No niin, aivan varhaisinta nuoruuttani minä en luonnollisesti muista oikein. Muistan ainoastaan, että heti kun kynnelle kykenin, rupesin tutkimaan ympäröivän elämän ilmiöitä samalla uteliaalla mielenkiinnolla, millä vähän myöhemmin opin tarkastelemaan myöskin oman salaperäisen olentoni sisäisiä liikuntoja.

Katsahdin hänen syviin, tummiin, viisaisiin silmiinsä ja uskoin hänen sanansa täydellisesti.

—Sinä kehityit ennemmin kuin minä, myönsin sitten nöyrästi hänelle. Minulta kului lähes parikymmentä vuotta, ennen kuin opin huomioitani oikein yhdistelemään ja erottelemaan taikka toisin sanoen varsinaisesti ajattelemaan.

—Sinä olit lapsi siihen aikaan, virkahti Musti alentuvasti. Toinen kehittyy sitäpaitsi myöhemmin, toinen varhaisemmin. Taas eräät eivät kehity koskaan, sillä he eivät koskaan opi ajattelemaan.

—Ja mitä heistä tulee? kysyin hiukan pamppailevalla sydämellä, sillä minulla oli kaikki syy uskoa Mustin tuolla viimeisellä lauseellaan myöskin ja ehkä juuri etupäässä minua tarkoittavan.

—Jättiläislapsia, vastasi Musti, luoden minuun todellakin pitkin nokanvarttaan katseen, joka ei jättänyt enää tilaa pienimmillekään väärinkäsityksille. Ne ovat sellaisia, joilla on vain suuri pää, mutta vähän mieltä. Ja vähän mieltä on heillä juuri siksi, että heidän päässään ei mikään asia ole oikeassa järjestyksessä.

Samalla kohotti hän ylevästi pientä, mutta sopusointuisesti muodostunutta päätään ikäänkuin oikein havainnollisesti huomauttaakseen minulle, mikä syvä ja ylipääsemätön juopa oli tässä suhteessa meidän kahden välille kiinnitetty.

Tunsin itseni täysin muserretuksi.

—Ajatteleminen on aina ollut minulle vaikeata, virkahdin sitten hiljaisesti. Se saattaa johtua siitä, ettei minun pääni ole oikein luotu sitä varten.

Musti katsahti osaaottavasti minuun ja ojensi sitten hyväntahtoisesti minulle käpälänsä.

—Ei se ollut aivan helppoa alussa minullekaan, lausui hän sitten rohkaisevasti. Se vaati päinvastoin minultakin melkein ylivoimaista henkistä ponnistusta. Mutta sitten totuin vähitellen siihen, rupesinpa tuntemaan siitä niin suurta hupia ja sisällistä tyydytystä, että se minua itseänikin oikein ihmetytti.

—Voiko ajatteleminen koskaan olla huvittavaa? kysyin häneltä vilpittömällä kummastuksella.

—Enhän minä enää vanhemmaksi tultuani olisi muuta tehnytkään, vastasi Musti. Mutta talon toimet ja ainaiset jokapäiväiset askareet ovat siinä suhteessa paljon minun kallista aikaani kaventaneet.

—Mutta sinun ensimmäinen itsetietoinen ajatuksesi? kysyin vielä kerran. Olisin sangen utelias sitä tietämään. Taikka ensimmäinen lapsuusmuistosi, joka on säilynyt sielusi komeroissa? Mikä se oli?

—Se oli nälkä, vastasi Musti päättävästi.

Nyykäytin päätäni ymmärtäväisesti hänelle. Myöskin minulla oli joitakin samantapaisia muistoja, joskin myöhemmältä ijältä.

Musti kertoi:

—Heräsin pienessä, pimeässä vasussani uunin vierellä, missä paikkani oli, ja tunsin suoliani kummallisesti nävertävän. Kestin tuota tunnetta hetkisen, mutta kun ei se ottanut viihtyäkseen, vaan kiihtyi päinvastoin yhä enemmän, nosti se minut lopuksikin jalkeilleni, ja pakotti siirtymään vasun toiseen päähän, missä tiesin makean maitokupin itseäni odottavan. Sen pahempi, oli tuo kuppi usein tyhjä. Ja silloin oli tarvis tiukkaa ja jäntevää ajatustoimintaa, jos mieli minun enää ollenkaan jatkaa maallista vaellustani.

—Ymmärrän, virkahdin hänen vilpittömästi huoahtaessaan. Nälkä onkin ehkä tärkein elämän moottoreista.

—Taikka tuska ylimalkaan, oikaisi Musti todellisen ajattelijan ylemmyydellä minua. Mutta sallinet, että jatkan kertomustani.

Pyysin anteeksi, että olin taitamattomuudessani häirinnyt häntä. Ja
Musti jatkoi:

—Kun tuo ensi kerran tapahtui minulle, en voinut ymmärtää mitään, vaan luulin joutuneeni aivan toiseen, pahaan ja kamalaan maailmaan. Mitä tämä on? ajattelin. Olenko minä hullu vai onko maailma hullu? Onhan tämä minun kuononi, onhan siinä maitokuppi. Tunnenhan minä sen laidankin aivan selvästi kielelläni. Sentään minä en saa suuhuni mitään. Tämä on kuulumatonta!…

—Varro vähän, uskalsin jälleen häntä keskeyttää. Tuo ei varmaankaan tapahtunut meillä?

—Eei, vastasi Musti pitkäveteisesti, sillä siellä minä tuskin sain maitoa enää ollenkaan. Kyllä se oli siellä teidän torpassanne Taka-Möyrylässä…

—Ahaa, vastasin minä, niinkuin olisin hyvänkin uutisen kuullut, vaikka olisihan minun täytynyt tietää kysymättäkin, että se oli Mustin syntymäsija. Mutta jatkapas taas kertomustasi!

Musti rypisti otsaansa kuin kootakseen muistojaan ja ajatuksiaan.

—Maitokuppi oli ja pysyi tyhjänä, virkahti hän sitten. Painoin pääni kupin pohjaan asti, mutta samalla seurauksella. Koettelin käpälilläni, ensin yhdellä, sitten toisella, kunnes kaasin kupin ja löin pääni vasun seinään, josta säikähdin hirveästi. Mutta samalla siirtyi vasua peittävä vaateräsy hiukan syrjään ja minä näin huikaisevan valojuovan korkeudesta kimmeltävän. Sen valo oli kuitenkin siksi voimakas, että katsoin parhaaksi vetäytyä vähän pimeämpään siellä tarkemmin tuumiakseni tätä kaikin puolin mahdotonta tilannetta.

Nämä mietelmät puhkesivat hiljaiseen uikutukseen, joka kävi sitä äänekkäämmäksi, mitä kauemmin sitä kesti ja mitä kipeämmäksi tuo kurniva tunne tuntui kasvavan sydänalassani.

Epäilemättä olin usein ennenkin samoin uikuttanut, en kuitenkaan nälästä, vaan ikävästä, joka sekin kyllä saattoi kehittyä himmeästi aavistelevassa sielussani yhtä hiukaisevaksi. Mutta aina oli silloin joku ystävällinen käsi korkeudesta siirtänyt vaatteen vasun päällä, pistänyt sormen suuhuni tai kohottanut minut suorastaan johonkin toiseen onnellisempaan maailmaan, missä oli liikettä, valoa ja päivänpaistetta sekä niiden lisäksi eräitä korkeita, kirkastettuja, tuntemattomia, mutta minulle hyvin ystävällisiä olentoja, ilman pienintäkään vilppiä tai vahingoittamisen halua mielessään.

Mutta tällä kertaa ei kuulunut sieltä niin hisaustakaan.

Mitä minä nyt teen? ajattelin. Missä ovat korkeammat olennot ja kussa laupias, avulias käsi? Ja missä on ennen kaikkea maitokuppi?

Kuppi oli kyllä paikallaan, tosin pohja ylöspäin tällä kertaa. Mutta käänsi sen mitenpäin hyvänsä ja tunnusteli sitä miltä puolelta tahansa, se pysyi aina yhtä tyhjänä. Eihän auttanut muuta kuin todeta tosiasia.

Sen tehtyäni kohotin pääni ylös ja loin murheelliset, kärsimys-kirkkaat silmäni apuapyytävästi korkeuteen.

Kun ei sieltä edelleenkään mitään kuulunut eikä korkeus näyttänyt tuskaani tajuavan taikka ainakaan sitä armahtavan, päätin toimia ominpäini ja kurkotin etukäpäläni vasun laidalle. Kotvasen ponnisteltuani, päätäni ujuteltuani ja takakäpälilläni vasun päreitä vasten rapsehdittuani sainkin jo puoli ruumistani yli laidan hilatuksi.

Siinä tuli tuokion pysähdys. En päässyt eteen- enkä taaksepäin.

Säikähdin sanomattomasti.

Enkä syyttä. Tunsinhan suurimman osan itseäni riippuvan tyhjässä ilmassa, josta turhaan etsin tukea sätkytteleville säärilleni, vasun terävä reuna leikkasi kipeästi hentoa vatsalaukkuani, eikä yllä eikä alla näkynyt yhtään pelastavaa kättä, eipä edes mitään varmaa kiintopistettä täysin turvattomalle, kovan kohtalon valtoihin heitetylle olemukselleni. Vielä nytkin, vuosia jälkeenpäin, tunnen sisällistä pöyristystä silloista hirvittävää tilannettani ajatellessani.

Lopuksi ei minun auttanut muuta kuin sulkea silmäni ja pudottautua umpimähkään alas syvyyteen.

Se onnistui!

Putosin pehmeästi. Se ei siis ollutkaan niin vaarallista kuin olin kuvitellut.

Nousin ylös ja katsahdin ympärilleni. Ja samalla täytti suuri, sanomaton riemu minut.

Näin lakean, valkeutta tulvehtivan avaruuden, jolla ei aluksi näyttänyt ääriä olevankaan, vaikka piakkoin opin sellaisiakin yltäni ja ympäriltäni erottamaan.

Luonnollisesti en tiennyt enkä voinut tietää, missä olin. Mutta minä aavistin, hämärästi, että olin joskus ennenkin ollut täällä ja että juuri täällä mahtoivat asua nuo kirkkaat, korkeammat olennot, jotka milloin täyttivät maitokuppini, milloin nostivat minut niskasta omaan valoisaan valtakuntaansa, milloin taas sulkivat minut lempeästi suojaavan, suloisen peiton alle.

Tällä kertaa oli tupa kuitenkin aivan tyhjä eikä kukaan kuullut valittavia uikutuksiani.

Täytyi jälleen ryhtyä toimimaan ominpäin.

Jalkani eivät varsinkaan kiivaammassa käynnissä tahtoneet oikein kannattaa vielä, vaan lepsahtelivat sinne tänne pehmeästi, kun nyt toden teolla rupesin uusia, avarampia asuinsijojani lähemmin tarkastelemaan.

Tuota kyllin tehtyäni muistin taas nälkääni ja istahdin keskelle lattiaa katkerasti valittamaan.

Voi minua poloista! huusin turhaan kohti korkeutta. Tässä minä nyt olen, minun on paha olla, eikä kukaan tule minua auttamaan. Mahtaneeko kukaan tietää edes, kuinka orpo ja onneton minä olen ja miten nälkä minun sisuksiani nävertelee. Kaikki korkeammat olennot ovat nähtävästi kuolleet tai muuanne muuttaneet ja unohtaneet minut ypö yksin autioon, maidottomaan maailmaan!

Ei vastausta. Ja niin alotin minä valitusvirteni uudelleen.

Samalla näin merkillisen luonnon-ilmiön.

Putosi punainen tulisoro uunin edessä törröttävään risuläjään. Seurasin hämmästyneenä sen kulkua ja lakkasin heti huutamasta. Pian alkoi sieltä kuulua pientä ritinää, joka kovin kiinnitti herkkää huomiokykyäni. Se kiihtyi äärimmilleen, kun äsken musta risurykelmä äkkiä punertui ja alkoi elävien olentojen tavoin oikoa jäseniään, liikkua ja äännähdellä.

Tuopa vasta omituista! ajattelin. Keitähän nuo ovat? Maksaisi ehkä vaivaa niihin lähemmin tutustua.

Lähestyin uteliaalla mielenkiinnolla erästä tuollaista punertavaa, kurkottavaa käpälää, jopa nuolaisinkin sitä, osoittaakseni perin ystävällistä mielenlaatuani.

Sitä minun ei olisi tullut tehdä.

Huomasin heti, ettei tuo toinen pitänyt siitä. Se löi minua nimittäin kieleen niin kipeästi, että pakenin parkaisten loitommalle.

Tuska ei silti eronnut minusta. Se tuntui suorastaan istahtaneen kielelleni.

Kukaan ei ollut koskaan tehnyt mitään niin pahaa minulle. Nälkä oli unohtunut kokonaan. Mutta minun oli pakko ruveta jälleen täyttä kurkkua huutamaan.

Kirpeä savu, joka aina pistävämpänä alkoi tunkeutua sieraimiini, ei suinkaan ollut omiaan tätä uutta tuskaani lievittämään. Päinvastoin se herätti minussa aina syvempää ja tärisyttävämpää kauhuntunnetta.

Äskeinen hätähuutoni oli ollut leikintekoa tähän verrattuna. Huusin nyt todellakin sydämeni syvyydestä.

»Herra armahda meitä!» olisi ehkä joku ahdistettu, raskautettu ihmisrinta tulkinnut tuon huutoni omalle kielelleen.

Tällä kertaa kuulivat korkeammat olennot rukoukseni. Ovi aukeni nimittäin ja sisälle astui torppari Taka-Möyrylä itse, joka virkahti jo tuvan kynnykseltä:

»Mustiko täällä niin kiljuu, että rantteelle asti kuuluu? Eivätkös olekin jättäneet lasta yksinään!»

Hänen äänensä oli muuten sangen römeä, mutta minun korviini kaikui se tällä kertaa suloiselta soitannolta taivaan korkeudesta.

Samassa sattuivat hänen silmänsä leimuavaan risuläjään uunin edessä.

»Lempsatti!» huudahti hän hätäisesti. »Tupahan täällä palaa. Sitävarten se tuo koira huusikin niin.»

Onneksi ei tuli ollut ehtinyt vielä liian laajalle levitä. Hän sai sen sammutetuksi märillä saappaillaan.

Joutui siihen hätään eukkokin. Hänkin oli kuullut minun huutoni kaivolle, jonne hän oli vain hetkiseksi pistäytynyt nulikoita huuhtomaan. Kuullut ja koettanut tuokion ajan turhaan paaduttaa sydäntään, siinä kuitenkaan kauempaa onnistumatta.

Ei ollut auttanut, hänen oli täytynyt lähteä! Eikä hän nyt voinut kylläkseen siunailla eikä kiitellä hyvää kaitselmusta, kun hän näki, mikä turmio ja hävitys oli sillä aikaa uhannut heidän rakasta yhteistä kotiaan.

»Jätätkin puut niin pitkälle takkaan!» torui hänen miehensä häntä.
»Ilman Mustia oltaisi nyt ehkä kaikki katottomina.»

»Ka, eihän vahinko kello kaulassa tule!» päivitteli eukko. »Mutta kyllä se oli totta, että hyvä Jumala itse käytti tällä kertaa Mustia omana välikätenään.»

»En minäkään olisi muuten vielä rantteelta lähtenyt», selitti ukko, »mutta eihän tuota kärsinyt kuulla tuon poloisen ulinaa. Ajattelin ensin, että uliskoon mitä ulisee, mutta jolkahti sitten mieleen, että Luojan luomahan se on järjetön luontokappalekin.»

»Aivan kuin minunkin mieleeni!» ehätti eukko siihen yhtymään. »Ajattelin ensin, että huutakoon mitä huutaa, eihän sillä siellä pirtissä mikään hätä ole! Niin vihlaisi sitten niin pahasti sydänalaa…»

Tähän lopetti Musti kertomuksensa.

Hänen maitokuppinsa oli täytetty heti. Ja näin oli hänen ensimmäinen ajatuskokeensa päättynyt verrattain onnellisesti.

Mutta hetken perästä kuulin hänen vielä murahtelevan itsekseen:

—»Järjetön luontokappale!» Niinkuin minulla ei olisi järkeä enempi kuin kymmenellä tuollaisella Taka-Möyrylällä!

En uskaltanut häiritä hänen mietteitään, sillä tiesin jo vanhasta kokemuksestani, ettei ollut hyvä joutua hänen kanssaan sanasotasille.

Ei varsinkaan ihmisviisaudesta. Sillä siitä oli hänellä omat järkähtämättömät mielipiteensä.

III.

MUSTIN MIETTEITÄ.

Kysyin toisen kerran häneltä:

—Milloin ja miten sinä oikeastaan tulit meille?

Mustin silmät menivät pelkästä hartaudesta ja kiitollisuudesta kyyneliin.

—Se oli taivaan tahto niin, hän sanoi. Kaiketi minä olin ollut uskollinen vähässä, koska minut siten pantiin paljon päälle.

Pidin liian suuressa arvossa hänen uskollisuuttaan kotiani ja kotiväkeäni kohtaan, että olisin pienimmälläkään tavalla tahtonut häiritä hänen tunteitaan. Musti jatkoikin hetken perästä jo pyytämättäkin:

—Pappilassa se tapahtui. Ja siitäkin olen minä usein päätellyt, että siinä mahtoivat olla korkeammat voimat myötävaikuttamassa.

—Pappilassa? kysyin kummastuneena. Kuinka sinun kohtalosi juuri papin edessä ratkaistiin?

—En tiedä, ratkaistiinko se hänen edessään vai takanaan, mutta sieltä isäsi vain korjasi minut rekeensä, ja niin sitä lähdettiin.

—Isäni kävi usein pappilassa, huomautin, sillä hän oli hyvä ystävä vanhan rovastin kanssa. Mutta mitä oli sinulla siellä tekemistä?

—Minä kävin siellä joka sunnuntai, vastasi Musti arvokkaasti, sillä myöskin minun silloinen isäntäni, torppari Taka-Möyrylä, oli hyvä ystävä rovastin kanssa.

—Mutta sunnuntainahan rovasti saarnasi, koetin parantaa hänen muistoaan, luullen hänen ehkä jollakin tapaa päivästä erehtyneen.

—Hyvin ymmärretty, selitti Musti alentuvasti, mutta hän saarnasi vain aamupäivisin. Ja silloin me olimme kirkossa luonnollisesti.

Nyt epäilin aivan suoraan, että Musti valehteli.

—Sinä? Kirkossa? kysyin sentähden hiukan terävästi. Eikö suntio ajanut sinua pois sieltä?

—Kyllä, ensi kerralla, ennen kuin isäntäni oli käskenyt minua kirkon ovella kiltisti odottamaan, selitti Musti. Enhän minä aluksi voinut tietää, että kirkko oli vain vaivaisia syntisiä eikä viattomia luontokappaleita varten.

Vilkaisin salavihkaa hänen silmiinsä nähdäkseni, naljailiko hän ehkä taas ihmisparkojen heikkouksilla vai tarkoittiko hän totista totuutta sanoillaan. Mutta ei, ei hänessä ainakaan mitään tahallista vilppiä näkynyt.

—Ja sinä odotit sitten kiltisti? jatkoin taas kysymyksiäni.

—Kyllä, vastasi Musti vakavana. Olihan se isäntäni tahto ja hänellä oli oma lyhyt, mutta täsmällinen tapansa saada tahtonsa täytetyksi.

—Mikä sitten?

—Hänellä oli tuppivyö.

—Löikö hän sinua sillä?

—Epäilemättä, mutta vain kerran kahdesti, että ymmärtäisin eron hyvän ja pahan välillä.

—Ja sinä ymmärsit heti?

—Konstikos sitä sitten oli ymmärtää, kun sen oikein tunsi luissaan. Sillä usko pois, vaikka hän löi harvoin, hän löi hartaasti. Ja sillä oli kova käsi sillä Taka-Möyrylällä.

—Etkä sinä suuttunut tai loukkaantunut siitä?

Musti katsahti minuun kummissaan.

—Kuinka niin olisin voinut tehdä! hän virkahti miltei nuhtelevaisesti. Olihan hän minun isäntäni enkähän minä muuten olisi voinut tietää mitään hänen tahdostaan.

Nyt oli vuoro minun tulla liikutetuksi.

—Sinä olet uskollinen luonne, Musti, virkoin hiljaa hänen mustaa päätään silittäen. Taikka, sanoisinko mieluummin, uskonnollinen. Sillä eiköhän se mahtane olla juuri sitä, mitä me tässä maailmassa uskonnoksi ja jumalanpeloksi nimitämme.

—Sinäpähän tiedät, hymähti Musti, tällä kertaa todellakin hiukan ivallisesti. Mutta minä en suinkaan tehnyt pelosta sitä.

—Mistä sitten?

—Luonnollisesti rakkaudesta.

—Sinä rakastit Taka-Möyrylää?

—Se on selvä. Ja täytyyhän sinun myöntää, että minulla oli täysin pätevät syyni siihen.

—Hän antoi jokapäiväisen leivän sinulle…

—Niin, ynnä pahalla säällä katon pääni päälle.

—Ja joskus piiskaa ja tuppivyötä?

—Ne kuuluivat vain hänen kaikkivaltiaan tahtonsa ilmauksiin.

Vaivuin joksikin aikaa mietteisiini.

Musti on oikeassa, ajattelin. Täytyy rakastaa sitä, jota kohtaan on syytä olla kiitollinen. Eikä ihminenkään ole kiitollinen muita kuin sitä taikka niitä kohtaan, jotka jollakin tapaa ovat hänen sielulliseen tai ruumiilliseen hyvinvointiinsa myötävaikuttaneet.

Jos edes niitäkään! Tuossakin suhteessa on Musti meitä siveellisesti paljon korkeammalla tasolla.

—Sinä olet viisas koira, Musti, virkahdin sitten. Sinä olet ihmeellisellä tavalla yhdistänyt ihanteen ja elämän todellakin sopusointuiseksi kokonaisuudeksi, jota taitoa monet ihmiset eivät ole vielä lähestulkoonkaan oppineet.

—Et sinäkään ole niin tuhma kuin näytät, lohdutti Musti hyväntahtoisesti minua. Eikä se niinkään suuri taito ole, kun vain muistaa, ettei ole mitään korkeampaa ihannetta kuin elämä itse eikä mitään ihanampaa elämää kuin eläminen tuolle ihanteelle.

Minun oli pakko vaieta taas vähäksi aikaa.

Musti on jälleen oikeassa, ajattelin. Hän määrittelee ensin ihanteen elämän mukaan ja sitten elämän tuon ihanteen mukaan. Siksi hänellä aina mahtaa olla puhdas omatunto.

Vai ehkä ei olekaan? Päätin tiedustaa sitä häneltä itseltään.

—Kuules, Musti! virkahdin ääneen. Sinä olet muuten niinkuin monet ihmiset … tarkoitan tietysti, parhaat ja jaloimmat ihmiset… Mutta onko sinulla mitään omaatuntoa?

—On silloin, kun se on huono, vastasi hän heti silmää räpäyttämättä.

—Mutta kun se on hyvä?

—Silloinhan siitä ei tiedä mitään.

Aivan oikein, ajattelin. Terve sielu ei tiedä mitään itsestään, yhtä vähän kuin Musti käpälästään, niin kauan kuin se on terve, tai minä hampaastani, niin kauan kuin sitä ei pakota. Kaikki itsetieto lieneekin vain sielun tai ruumiin sairautta siis.

Terve pukki tuskin tietänee paljoakaan itsestään, terve kana arvattavasti vielä vähemmän. Musti tietää liiankin paljon, mutta hän onkin sairaloinen ilmiö eläinkunnassaan. Sitäpaitsi on sama mihin kuntaan kuuluu, kivi- tai kasvikuntaan, ihmiskuntaan tai taivaan valtakuntaan. Tällä kertaa me kuulumme molemmat unen valtakuntaan. Mutta sekin, että minä sen tiedän, vaikka uneksinkin, on jo sairaloista.

Eivät terveet tarvitse parannusta, vaan sairaat. Minä olenkin nukkunut varsin huonosti viime aikoina…

Lienen päässyt näin pitkälle mietteissäni, kun Musti äkkiä kysyi minulta:

—Entä sinulla? Minkälainen omatunto sinulla.

—Ei kannata puhua, virkahdin irvistäen happamesti. Minä olen syntynyt pahan omantunnon kanssa maailmaan.

—Yhyy, murahti Musti. Sinä kuulut siihen lajiin!

—Mihin lajiin?

—Niihin, jotka kulkevat häntä koipien välissä ja pyytävät anteeksi omaa olemassaoloaan.

Niitä on meillä kolme miljoonaa, teki mieleni lisätä siihen. Mutta koska en ollut oikein varma siitä, missä määrin Musti ymmärtäisi meidän kansallisia heikkouksiamme, virkahdin ääneen vain:

—Etköhän nyt kertoisi jotakin tuosta pappilaretkestäsi?

—Mikäs siinä on, virkahti Musti, jos se vain sinua huvittaa.
Minullehan se oli kerrassaan elämäni käännekohta.

Ja hän alotti heti kertomuksensa.

IV.

KÄYNTI PAPPILASSA.

Torppari Taka-Möyrylä oli kiivas uskon mies. Vaikka hän kävikin joka sunnuntai kirkossa ja viljeli sanaa kotonaankin, ajoi sielun pakko häntä vielä keskustelemaan ukko rovastin kanssa tärkeimmistä uskonkappaleista.

Eikä ainoastaan keskustelemaan, vaan myös väittelemään. Sillä Taka-Möyrylä oli lukenut harvat uskonnolliset kirjansa, sekä löytänyt sieltä yksiä ja toisia paikkoja, joita ei jokainen kirjanoppinut ollut hoksannutkaan ja joilla hän nyt ahdisti heitä, missä vain oli tilaisuutta. Hänen uskovaisuuteensa sekoittui siis suuri määrä hengellistä ylpeyttäkin.

Hänen torppansa ei ollut kovin kaukana kirkonkylästä. Hän ehti siis hyvin päivälliseksi kotiinsa, nukkui sen päälle niinkuin ukko rovastikin, nousi, haukotteli ja vyötti jälleen kupeensa.

—No, Musti, oli hänen tapansa silloin sanoa. Nyt lähtään pappilaan.

Musti tiesi sen kyllä sanomattakin. Hän oli heti valmis tielle.

He astuivat pitkin tietä rinnakkain, kumpikin yhtä vakaina. Jos sattui joku vastaantulija tiellä, tervehtivät he häntä yhtä arvokkaasti. Jos se sattui olemaan tuttu, pysähtyivät he hetkeksi kysymään kuulumisia, mutta jatkoivat heti matkaansa sen enemmän kallista etsikko-aikaansa hänelle tuhlaamatta.

Mustikin tiesi hyvin, että nyt ei sopinut poiketa polulta eikä jäädä joka pensasta ja jäniksenjälkiä haistelemaan. Ja jos joku ohimennen silitti hänen päätään, heilautti hän vain lyhyesti häntäänsä ikäänkuin huomauttaakseen, ettei nyt ollut leikin paikka eikä aika. Sillä nyt mentiin pappilaan juttelemaan Svebeliuksen katkismuksesta.

Siellä oli Mustilla tosin yksi vihollinen, pappilan suuri kahlekoira Sankku nimittäin, jonka sanottiin tapelleen susienkin kanssa ja niistäkin kunnialla suoriutuneen.

Musti ei tiennyt oikein, millä hän oli tuon pedon vihoittanut. Hän tunsi vain vaistomaisesti, ettei hän ollut mieluvieras talossa. Eikä siihen paljo vaistoa tarvittukaan, sillä Sankku ilmaisi mielensä heti heidän kartanoa lähestyessään harvoilla, kumeilla haukahduksilla, jotka ensi kerroilla olivat Mustia kiireestä kantapäähän vapisuttaneet.

Sitten hän oli tottunut siihen eikä tuosta sen enempää välittänyt. Istui vain paikalleen rovastin virkahuoneen oven eteen kuistille, heti kun hänen isäntänsä oli mennyt siitä sisälle. Istui ja odotti uskollisesti tunnin tai enempi, vaikka tuo hirviö tuolla takana aina pyrkikin äkeästi murahtelemaan.

Murahtele, mitä murahtelet! tuumi Musti. Sillä hänen omatuntonsa oli puhdas ja hän tiesi luvallisilla asioilla liikkuvansa.

Mutta ei hän kuitenkaan malttanut olla silloin tällöin taakseen vilkaisematta nähdäkseen, tokko vitjat kestivät ja paha edelleenkin oli kahlehdittu. Sillä vaikka hän, jos hän olisi tiennyt, mitä tuolla sisällä juteltiin, epäilemättä olisi seisonut lujana Lutherin opin ja oikean uskon puolesta, hän ei kuitenkaan ollut aivan varma hyvän ja oikean voitosta, yhtä vähän kuin omasta henkilökohtaisesta turvallisuudestaan.

Jos nuo kahleet olisivat katkenneet, olisi paha varmasti päässyt voiton päälle. Siitä olisi Musti voinut vaikka valalle mennä.

Jumalan kiitos, ne pitivät! Eikä Musti voinut olla ilman liikutusta ajattelematta niitä hyviä voimia, jotka tuonkin hylkiön olivat tuohon kiinni kytkeneet ja maailman ylimalkaan niin hyvin ja oikein järjestäneet, että täällä voi tavallinen luontokappale liikkua jotenkin vapaasti, kun vain kinttunsa varoi eikä erehtynyt asiattomasti väkevämmilleen hampaitaan näyttelemään.

Ennemmin virsta väärää kuin vaaksa vaaraa! Tuon syvämielisen tunnuslauseen oli Musti jo varhaisessa nuoruudessaan monien katkerien kokemusten opastamana omaksunut.

Muuten oli hänellä tässä odottaessaan aika ajatella mitä hyvänsä. Jos hänen isäntänsä viipyi liian kauan tuolla sisällä, saattoi häntä ruveta myös vahvasti nukuttamaan. Hänen silmälautansa tahtoivat painua kiinni väkisinkin ja hänen päänsä ruveta omia aikojaan uuvahtelemaan…

Hän saattoi uneksia silloin oikein pitkät matkat siinä istuallaan.

Joskus tulivat myös pappilan nuoret neidit häntä tervehtimään, hänen päätään silittämään ja häntä sisälle houkuttelemaan. Mutta Musti pudisti vain päätään ehdottoman kieltäytymisen merkiksi, niin kiitollinen kuin hän muuten aina ja kaikkialla olikin pienimmästäkin ystävällisestä sanasta ja silmäyksestä.

Hän tiesi tehtävänsä. Tuosta ovesta oli hänen isäntänsä mennyt sisälle, sen edessä oli hänen odottaminen.

Tällä kertaa tapahtui kuitenkin jotakin tavallisuudesta poikkeavaa.

Mustin juuri siinä teerevänä istuessa, Sankun murahdellessa ja talonväen hiljaisia kotiaskareitaan toimitellessa ajaa karauttaa kartanolle Hovin herra parhaalla oriillaan.

—Pappia! huutaa hän jo kaukaa. Pappia! Rouva kuolee! Onko rovasti kotona?

Tuokiossa on talonväki siinä hänen rekensä ympärillä.

Näkyy heti, että leikki on kaukana. Orhi on vaahdossa, Hovin herra kuohuksissaan. Hänen kylmässä kuuroittunut pitkä partansakin on tuulessa kahtia jakautunut.

—Ei, minä en ehdi sisälle, vastaa hän naisväen ystävällisiin ja osaaottaviin pyyntöihin. Amelie kuolee! Missä rovasti on? Toinen hevonen on hakemassa lääkäriä… H——tti!

Viimeinen sana on tarkoitettu oriille, joka hyppii ja telkkuaa niinkuin vietävä. Eikä kummakaan, sillä Sankku haukkuu, hyppii ja telkkuaa sen turvan edessä vielä pahemmin. Hevonen on tullut liian lähelle hänen koppiaan ja Sankku katsoo kaiken arvonsa vaativan asettua mitä ankarimpaan itsepuolustukseen.

Hovin herra karjahtaa, naisväki pakenee kirkaisten kyökin portaille.
Orhi on karannut kahdelle jalalle.

Nyt, nyt juuri se särkee reen ja aisat!… Nyt, nyt juuri tapahtuu suuri onnettomuus!…

Eipäs tapahdukaan. Meteli pihalta on kuulunut rovastin huoneeseen, sieltä on tuiskuna kiirehtänyt ulos torppari Taka-Möyrylä, Hovin entinen tallirenki, ja karannut oriin turpaan kiinni… Mutta nyt, nyt juuri on Sankku hänen kimppuunsa karkaamaisillaan…

Kuin tuli ja leimaus on silloin Musti hänen niskassaan!…

Hämmästyen tästä uudesta vihollisesta jättää Sankku alkuperäisen ahdistettavansa rauhaan, ja Taka-Möyrylälle jää aikaa taluttaa hevonen vaarallisen piirin ulkopuolelle, missä se pian rauhoittuu.

Myöskin Hovin herra on paksuissa turkeissaan päässyt reestään ja ojentaa nyt suitset Taka-Möyrylälle.

—Heh, siinä on! sanoo hän puuskuttaen. Luulin minäkin hevosmies olevani, mutta taidat sinä olla parempi. Tule kyytiin sitten, jos samalla tahdot sanoa viimeiset jäähyväiset entiselle emännällesi.

Taka-Möyrylä kiittää kunniasta. Siitä onkin kauan kuin hän on herroja kyydinnyt ja talon parhaalla oriilla ajanut. Niin hengellinen mies kuin hän onkin ja niin vakavilla asioilla kuin hän on tullutkin tähän taloon, hän tuntee sydämensä väkisinkin ajallisesta ylpeydestä sylkähtävän.

Mutta Musti? Kuinka hänen on käynyt?

Sankku on pudistanut hänet kuin takkiaisen seljästään ja käynyt pelottavalla voimalla kiinni hänen niskavilloihinsa. Mutta Mustikaan ei tahdo antaa perää eikä pakene, vaan koettaa urhoollisesti ponnahdella tanakoilla takajaloillaan ja ärhennellä kuin hyväkin riitapuoli tässä silminnähtävästi epätasaisessa taistelussa…

Vielä hetkinen, ja koko Mustia ei ehkä enää olisi olemassa!…

Mutta jo tulee hänelle avuksi Hovin herra pistokkaineen. Pari hyvin tähdättyä iskua hänen tukevasta kädestään pakottaa Sankun hellittämään otteensa, vielä pari lisäksi, ja hän katsoo parhaaksi pötkiä koppinsa ovesta sisälle, saaden vielä viuhahtavat jäähyväiset takatassuilleen. Vasta sieltä, oman laillisen kotinsa kynnykseltä, uskaltaa hän uudestaan ruveta kumealla murinallaan nuhtelemaan asiaankuulumatonta sekaantumista.

—Kunnon koira tämä! virkkaa Hovin herra taputtaen häntä päähän. Seh!
Kenen koira se on? Onko se sinun, Jussi?

—Minunhan se.

Musti nilkuttaa hänen luokseen ja ojentaa päänsä vikisten hänen hyväiltäväkseen.

Hän on ollut ensimmäistä kertaa oikeassa taistelussa, nimittäin taistelussa väkevämpänsä kanssa. Hän on hiukan vielä hentomielinen, hän on mielestään kaikella kunnialla puolustanut isäntäänsä ja odottaa siitä nyt edes jonkinlaista näkyvää tunnustusta.

Mutta Jussilla ei ole nyt aikaa hänen kanssaan. Hänen täytyy kääntää hevonen ja perettää se rovastin portaiden eteen.

—Katsos pahuusta! Saihan se sentään puraistuksi tuota koiraa.

Hovin herra oli saanut Mustin kaulavilloista verta kädelleen, jonka hän nyt pyyhkäisi turkin helmaan.

Musti ymmärsi varsin hyvin, että Hovin herra syystä tai toisesta oli hänelle sangen suosiollinen. Ja kun hän samalla muisti, miten päättävästi, jopa ratkaisevastikin tämä hänen äskeisessä taistelussaan Sankun kanssa oli asettunut hänen puolelleen, hän kutsumattakin nilkutti Hovin herran turviin.

—Seh! Mikä sinun nimesi on?

—Mustiksi sitä on sanottu, ilmoitti Taka-Möyrylä.

—Musti, tietysti, Musti! Kuules, Jussi, minä ostan tämän koiran sinulta. Meidän Vilkki on alkanut käydä jo liian vanhaksi ja juuri tuollaista talonvahtia meillä tarvitaan.

Mutta samassa ilmestyi portaille jo rovastikin, joka oli saanut naisväen kautta hätäisen sanan Hovin herran murheellisesta asiasta. Monin kaulahuivein vyötettynä, turkkeihin käärittynä, ehtoolliskalut kainalossa, hän oli valmis lähtemään.

—Soh, Jussi! Antaa mennä, komensi Hovin herra.

Ja niin sitä mentiin, että lumi pöllysi.

Se oli kova leikki Mustille, jonka täytyi vilistää kolmella jalalla.
Mutta ei hänkään tahtonut olla Pekkaa pahempi, vaan pani parastaan.

Eikä hän jäänytkään jäljelle isännistään, vanhasta ja uudesta, kuin muutamia minuutteja. Hevonen seisahti. Oltiin Hovin kartanolla.

V.

OUDOILLA OVILLA.

Hovissa olivat kaikki ikkunat valaistut. Sairas makasi toisessa päässä rakennusta, Hovin herran omassa kamarissa, missä hänet oli äkkiä tauti tavannut.

Koko talonväki oli liikkeellä, mutta kuitenkin oli hiljaista kuin haudassa. Puhuttiin kuiskaten, ihmiset liikkuivat kuin varjot valkean lumen poikki päärakennuksesta kylkirakennukseen, kyökinportailta pirtinpuolelle. Ja väkeä kertyi sinne yhä enemmän, sekä pirttiin että kylkirakennukseen, sitä myöten kuin tieto levisi kylälle tästä niin äkillisestä ja odottamattomasta onnettomuustapauksesta.

Kaikki, sekä säätyläiset että talonpojat, sekä torpparit että mäkitupalaiset, tahtoivat vielä viimeisen kerran edes vilaukselta nähdä tuota rakastettua rouvaa, tuota kaunista, kalpeaa emäntää, joka oli liikkunut kuin enkeli kuolevaisten kesken, itkenyt kera itkeväisten, iloinnut kera iloitsevaisten, mutta jaksanut kaikissa elämänkohtaloissa säilyttää sydämensä tyynen tasapainon ja olentonsa arvokkaisuuden.

Vallasväki vieri reellä sinne, muu rahvas kävellen tai hiihtämällä. Mutta aisakellot vaiennettiin heinätukulla jo kaukana Hovin tienhaarassa ja sukset asetettiin seinää vasten ilman kolinaa. Tuntui kuin itse eläimetkin olisivat olleet tietoisia siitä, mitä tuolla päärakennuksen peräkamarissa tapahtui. Ei hevonen hirnaissut, ei koira haukahtanut.

Oli kuin olisi ollut ruumis talossa. Ja melkein olikin ruumis, sillä Hovin rouva lepäsi valkeana kuin palttina sohvalla, jonne hänelle oli hätäinen tila tehty, silloin kun hän sanaa puhumatta oli lattialle kuupertunut.

Säätyläiset olivat kylkirakennukseen, muu väki pirtinpuolelle keräytyneet. Molempien ja päärakennuksen väliä kantoivat viestiä piiat, joilta kiihkeästi ja puoli-ääneen sairaan vointia kyseltiin.

Oli, sairas oli herännyt tainnoksista.—Kyllä, rovasti oli juuri sairaan luona.—Ei, lääkäri ei ollut vielä saapunut kaupungista.

Kylkirakennuksen kahdessa pienessä vieraskamarissa istui vanhoja myssypäisiä tätejä nenäliinat silmillään, niiden joukossa joku pitkä mustapukuinen piippusetäkin, joka tällä kertaa näytti hyvin nolonnäköiseltä. Eteisen toisella puolen olevien kamarien ovista ujuttelivat sihteerit suonikkaita, matalakauluksisia kaulojaan.

Puhe ei tahtonut juosta, käsitöitä ei otettu esille. Kuului vain alituista hiljaista nyyhkimistä.

Pirtinpuolella vallitsi taika-usko. Käki oli kukkunut aidanseipäässä jo viime kesänä, koirat olivat pitkin talvea ulvoneet tännepäin. Ja taannoisella viikolla oli äkkiä kynttiläkruunu salin katosta pudonnut.

Eihän se voinut mitään hyvää ennustaa. Kaikki olivat varmat Hovin rouvan kuolemasta.

Musti oli tässä väenvilinässä kadottanut isäntänsä.

Se oli hirvittävä tunne, vaikka hän ei aluksi osannutkaan ottaa sitä niin vakavasti. Kierteli vain nurkkajuuria, nuuski rekien ympäryksiä, teki tuttavuutta talon Vilkin kanssa, joka tuntui olevan ijäkäs, ystävällinen vanhapoika, ja otti häneltä opetusta eri säätyluokkien erilaisessa kohtelussa. Mutta häntä painosti jokin. Tuo outo tunne alkoi yhä voimakkaammin kaiverrella hänen sydänalaansa.

Missä on minun isäntäni? jolkahti äkkiä hänen mieleensä. Luoja laupias, minne minä nyt joudun?

Hän jätti Vilkin. Siitä alkoi ankara etsiminen.

Kovaksi tallatulla tantereella ei se ollut niinkään helppoa. Ei näkynyt enää hevosta, jolla he olivat tulleet, eipä edes rekeäkään. Mustin tarkka vainu johti hänet kuitenkin tallin eteen.

Sinne, sinne varmaan oli mennyt hänen isäntänsä. Mutta hän oli tullut sieltä takaisin ja käväissyt myöskin rekiliiterissä. Sieltä johtivat jäljet taas aivan selvästi kartanolle.

Mutta siellä nousi taas tie pystyyn. Jälkiä oli kaikkialla. Tuossa haiskahti hiukan tuttavalta, tuossa taas jo vieraammalta… Ei, nyt hän ei voinut erehtyä enää! Tuosta, tuosta juuri oli kulkenut hänen isäntänsä.

Musti oli jo kotvasen epäillyt pirttiä. Nyt hän töytäsi suorastaan sen porstuaan.

Ovi oli jo kiinni pirttiin, mutta näkyi kuitenkin se valojuova seinässä, jonka Musti jo aikoja sitten oli oppinut läpipääsyn paikaksi tajuamaan.

Hän raappi ja vikisi sen vietävästi.

Ovi aukeni samalla ja hän pääsi sisälle puikahtamaan. Mutta siellä oli paljon väkeä eikä ketään tuttavaa.

—Vieras koira, lausuttiin hänen ympärillään. Mitähän sekin täältä hakee?

—Isäntäänsä kai hakenee. Mitäpäs se koira muutakaan! Mutta ei tämä ole meidän kylän koiria.

—Mikä lie kulkukoira!

—Kolmella jalallahan tuo käveleekin… Hyi, kun on veressä yltäpäältä!

—Jos se sitten onkaan oikea koira.

Mikäs se sitten olisi?

—Sepähän sellainen.

—Minkälainen?

—Sellainen Manalan hurtta. On niillä hyvä vainu niilläkin…

—Ole hupsimatta! Hyi, kun pelottelee, niin että selkäpiitä jo oikein rupesi karmimaan.

—Mikä Manalan hurtta tämä on! joutui siihen jo Taka-Möyrylän lähin naapurikin Hyyrylänmäkeläinen pistämään. Mustihan tämä on, Jussin koira. Seh, tule tänne, Musti!

Musti meni tuttua ääntä kohden. Hänen nimensä ja hänen olinpaikkansa todettiin, hänen kykynsä ja luonteenominaisuutensa arvioitiin. Hänet tunnustettiin lailliseen ja kunnialliseen yhteiskuntaan kuuluvaksi.

—Haukkuukohan tuo oravaa? aprikoi joku.

—Miksei haukkuisi, tuommoinen pystykorva. Teertä ja oravaa!

—Mutta ei tämä oikea lintukoira ole. Taita parhaiten haukkua matkamiestä ja reppuria.

—Ja sikaa ja lehmää, heh, heh…

—Talonvahti tämä on. Näkeehän sen naamastakin.

—Mutta on se ollut tappelussa. Katsokaahan!

—Kyllä koira haavansa nuolee.

Musti kierteli miehestä mieheen, nuuskaisi kutakin, salli päätään silittää, heilautti häntäänsä, pisti jollekin käpälääkin, pelkästään hyviä ja ystävällisiä aikomuksiaan osoittaakseen. Talossa talon tavalla, tuumi hän. Mutta synkkä tunne hänen sydänalassaan esti häntä kaikesta enemmästä lähentelemisestä.

Eihän täälläkään ollut isäntää! Missä siis?

Musti pyrki jälleen ulos.

Pihalle päästyään hän tutki vielä kerran visusti jäljet, laukkoi edes takaisin ja pysähtyi sitten päättävästi kyökinportaille avautuvan oven eteen. Mutta siinä täytyi hänen kauan odottaa.

Vihdoin puikahti sieltä ulos joku itkevä piikatyttö. Musti pääsi sisälle samassa avauksessa.

Hänen vainunsa olisi oikeastaan vetänyt häntä vasemmalle päin. Mutta ovi oikealla oli raollaan ja sieltä kuului hiljaista äänten sorinaa. Musti pisti päänsä varovasti sisälle.

Seikkailuhalu oli mennyt häneen.

Mutta hänen omatuntonsa ei ollut yhtä tyyni kuin pappilan kuistilla istuessa. Hänen sydämensä läpätti kuumeisesti. Hän tunsi oudoilla ovilla kulkevansa.

Sali oli aivan tyhjä. Musti ei ollut koskaan nähnyt vielä niin suurta ja tilavaa asuinsijaa. Katosta lankesi joku himmeästi säteilevä valo, pehmeät matot lattialla tuntuivat tuiki oudoksuttavilta hänen käpäliinsä. Piano, vanhanaikaiset sohvat ja nojatuolit, pitkät palmut ja oleanderit, kaikki näytti Mustista tuiki ihmeelliseltä.

Ei, eihän täällä voinut hänen isäntänsä olla. Kyllä hänen sittenkin oli täytynyt erehtyä.

Hän aikoi jo kääntyä takaisin, mutta samalla näki hän jotakin uutta toisesta peränurkasta. Hän pysähtyi kieli suusta ulkona sitä ihmettelemään.

Siellä oli ovi, joka oli samoin raollaan kuin tämäkin, sen kynnyksellä koira, joka oli aivan hänen näköisensä ja kokoisensa ja joka pisti kielen ulos suustaan samoin kuin hänkin.

Musti lipaisi kielen takaisin suuhunsa. Tuo toinen teki samoin.

Ei tämä oli liian hassua! Täytyi lähteä tuota tutkimaan.

Musti käveli verkalleen kohti tuota outoa, mutta kuitenkin omituisen tutulta vaikuttavaa kumppania, joka myöskin näkyi lähtevän häntä kohden kävelemään. Musti heilautti häntäänsä hyvän toveruuden merkiksi, tuo toinen teki samoin. Ei silläkään siis mitään pahaa mielessä ollut.

He lähenivät toisiaan, siksi kuin heidän kuononsa kaiken todennäköisyyden mukaan olisi pitänyt sattua yhteen. Mutta juuri silloin tapahtuikin jotakin ihmeellistä!

Siinä oli lasi, kylmä sileä peililasi. Mutta eihän Musti sitä tiennyt sellaiseksi. Hän tunsi vain, että joku läpipääsemätön, mutta silti läpinäkyvä seinä erotti hänet tuosta uudesta toveristaan.

Hän peräytyi pari askelta, tuo toinen peräytyi samoin. Hän pisti kuononsa jälleen eteenpäin, tuo toinen samoin. Ei, tämä oli liian hullunkurista! Hän haukahti, mutta silloin kuului jostakin käskevä joskin kuiskaava sht!, ja Musti muisti, että hän ei ollut yksin. Hän painautui varovasti tuolin alle.

Sitten kurkisti hän myöskin peilin taakse. Mutta siellä ei ollut mitään, ei kerrassaan mitään. Nyt seisoi hänen järkensä kokonaan.

Musti ei muistanut olleensa näin ymmällä milloinkaan elämässään, ellei ehkä silloin, kun hän oli Taka-Möyrylän eteisen ovesta ensimmäisen lumen nähnyt. Hän muisti vielä kuin eilispäivän sen hetken.

Koko luonto oli muuttanut muotoaan. Vielä edellisenä iltana oli metsä ollut punainen ja keltainen, nyt oli kaikki saman kostean, huikaisevan vaipan alla. Ja maa, joka ennen aina oli ollut mustempi kuin taivas, oli nyt valkeampi. Mustin koko siihen-astinen maailmankatsomus oli ollut järkkyä juuriltaan.

Varsinkin olivat häntä huvittaneet nuo pienet, sievät jäljet lumessa, joita hänen oli aluksi ollut hyvin vaikea tuntea omikseen.

Nyt oli tapahtunut jotakin yhtä ihmeellistä. Ja Musti vaipui syviin mietteisiin…

Niistä herätti hänet kuitenkin tuo jälleen salamana iskevä ajatus, että hänen isäntänsä oli yhä vieläkin kateissa ja hän täällä yksin vieraan tuolin alla. Hän nousi nopeasti jatkamaan tiedusteluretkeään.

Seuraava ovi oli auki kokonaan. Siinä oli myös eteinen, ja siellä näkyi olevan paljon ihmisiä.

Musti saattoi huomaamatta pistäytyä sinne samaan tungokseen.

Hovin palkollisia ja alustalaisia ne olivat, jotka täältä hiukan taampaa äänettöminä tai hiljaa nyyhkyttäen seurasivat avoimen oven läpi, mitä peräkamarissa tapahtui.

Ja kaulaansa ujuttaen saattoi Mustikin sen eräästä ihmisraosta nähdä.

Sairas oli juuri nauttinut Herran ehtoollisen. Hän lepäsi vastapäisen seinän sohvalla kalpeana ja liikkumattomana, mutta silmät auki, kuunnellen hartaasti rovastin sanoja, joka istui kirjoituspöydän ääressä ja luki vakavalla, isällisellä äänellä kahden kynttilän valossa raamattua. Vuoteen kahden puolen seisoi joukko nyyhkiviä lapsia, joista nuorimmat pojat vielä palleroisia, pari vanhempaa tytärtä taas näkyi vuoteen pääpuoleen polvistuneen.

Hovin herra itse istui nolona ja avuttomana ovipielessä sängynkannella, tavallinen pitkä piippunsa suussaan, mutta polttamatta. Näkyi jo päällepäin, että hän ei tiennyt, mitä tehdä, miten käyttäytyä tässä uppo-uudessa tilanteessa.

Tiedettiin yleensä näillä tienoin, että hän ei uskonut Jumalaan eikä perkeleeseen. Eipä ollut ihme senvuoksi, että monet silmät tuolta eteisestä pälyivät salavihkaa häneen ikäänkuin etsiäkseen hänen sielunsa sisimmästä edes jonkinlaista synnintuntoa ja katumusta.

Ei! Ei niistä ainakaan päällepäin näkynyt merkkiäkään, vain sen verran, että hän näytti olevan yhtä ymmällä kuin Mustikin eikä ymmärtävän tästä kaikesta tuon taivaallista…

Lääkäri saapui. Hän karkoitti heti kaiken väen sairaan luota, jääden hänen kanssaan kahdenkesken.

Musti sai väistyä muiden kera pirtin puolelle. Mutta tuo näky painui ikuisiksi päiviksi hänen mieleensä, sillä sairaan vuoteesta oli hänen hienoihin sieraimiinsa tunkeutunut outo, kaamea, sydänalaa kipeästi vihlaiseva haju, joka vielä kauan jälkeenkinpäin sai hänet yksinäisinä kuutamo-iltoina surumielisesti hangella ulvahtelemaan. Ja silloin katsoi hän aina kiinteästi peräkamarin katettuihin ikkunoihin päin.

Musti oli ensimmäisen kerran elämässään tuntenut kuoleman läheisyyden.

VI.

HOVIN HERRA.

Hovin rouva sairasti kauan, mutta jäi kuitenkin eloon. Ja Musti jäi
Hovin kartanovahdin peljättyyn ja kadehdittuun kunnia-asemaan.

Aluksi tunsi hän tietysti itsensä hiukan oudoksi täällä. Oli niin paljon uusia asioita opittava, niin monista uusista ihmisistä, eläimistä ja esineistä mielipiteitä muodostettava. Tuli erottaa vallasväki palvelijoista, mahtavammat heidänkin joukossaan vähemmän vaikutusvaltaisista, etsittävä syiden ja seurausten lait talon sisäisessä ja ulkonaisessa elämässä sekä niitä sitten järkähtämättömästi noudatettava.

Sanalla sanoen: arvattava oma tilansa ja annettava arvo toisellekin.

Aina ei se ollut niinkään helppoa. Mutta siihen tottui kyllä, kun piti vain mielessään, että jokaista rikosta seurasi rangaistus ja että hyvä tuli usein hyvällä, mutta paha aina pahalla palkituksi.

Hänen muinaisen lapsuudenkotinsa muisto haihtui pian hänen mielestään. Muutamia kertoja sinne karattuaan ja saatuaan kelpo selkäsaunan torppari Taka-Möyrylän vinhasta tuppivyöstä hän päätti pysyä kiltisti Hovissa ja sopeutua mahdollisimman myötätuntoisesti näihin uusiin olosuhteisiin, jotka itse asiassa olivatkin verrattomasti paremmat kuin hänen entisensä.

Täällä oli ruokaa kylläksi ja aina hyvää, erinomaisia liemiä, harvinaisia makuluita, usein maitoakin, varsinaisista herkkupaloista, kuten linnun- ja jäniksenjätteistä puhumattakaan. Sitäpaitsi tahtoivat talon naiset halkaista hänen vatsansa sokerilla ja makeisilla. Hän lihoi, hän varttui ja voimistui sekä hyvissä tavoissa että arvokkaassa, kiiltokarvaisessa pyöreydessä, saipa hän vielä tuon hitaan, juhlallisen ja laiskansekaisen käynnintyylinkin, josta oikeat siistit herraskoirat tunnetaan.

Pian ei hänen talonpoikaista suomalaista alkuperäänsä olisi outo voinut arvatakaan muusta kuin pöksyistä, kuin takavilloista, jotka pysyivät auttamattomasti takkuisina ja antoivat koko hänen teerevälle, pystykorvaiselle, sepelikaulaiselle olemukselleen erittäin hullunkurisen sivuleiman.

Musti huomasi ennen pitkää itsekin, että hänessä oli jotakin hullunkurista. Hän huomasi sen siitä, että kaikki ihmiset täällä enimmäkseen nauroivat, kun häntä puhuttelivat, pyrkivätpä perheen nuoremmat jäsenet suorastaan häntä housuntauksista tuttavallisesti pudistelemaan. Mutta kun ei tuosta mitään sen pahempaa seurannut kuin hyväilyjä, vieläpä usein kaksinkertaistettuja ruoka-annoksia, oppi Musti pian ottamaan asian leikillisesti ja yleiseen nauruun pienellä, valkohampaisella hymyllä tai muutamilla tahallisesti kova-äänisillä, riemunraikkailla haukahduksilla yhtymään.

Silloin nauroivat ihmiset hänen ympärillään vielä enemmän. Ja heidän silmistään paistoi niin viaton ja vilpitön ilomielisyys, että Musti vähät välitti siitä, kenen kustannuksella tässä oikeastaan leikkiä laskettiin.

Ivaa sensijaan hän ei sietänyt ollenkaan. Jos joku hänen uusista tuttavuuksistaan vain tuohon äänilajiin erehtyi—ja Mustilla oli tarkka korva siinä suhteessa—suuttui hän heti, suuttui ja häpesi niinkuin vanha Väinämöinen, luikki loukkaantuneena ja häntä koipien välissä tavalliseen piilopaikkaansa portaiden alle eikä tullut esille päiväkauteen. Tarvittiin paljon hyväilyä ja maanittelua, ennen kuin hän jälleen suostui asianomaisen öykkärin ystäväksi rupeamaan.

Pilkkaajista pahin oli Hovin herra itse. Ainoastaan Mustin erikoinen rakkaus ja mielenkiinto häntä kohtaan teki jatkuvan toverillisen seurustelun heidän välillään mahdolliseksi.

Eihän Hovin herra itse hänelle juuri koskaan ruokaa antanut, palkitsipa vain harvoin häntä tehdyistä tempuista ja palveluksistakaan muulla kuin parilla voimakkaalla, joskus liiankin voimakkaalla taputuksella kylkiluiden kohdalle tai hyväksyvällä naurunhohotuksella. Eikä Musti kuitenkaan pitänyt kenestäkään koko talossa niin paljon kun hänestä, kun hän vain tavallisen siivouden rajoissa pysyi eikä ruvennut aivan julkeasti koirankurejaan esittämään. Sillä Hovin herra oli kaikesta ulkonaisesta arvokkaisuudestaan ja jo harmenneesta, pitkäpartaisesta ijäkkäisyydestään huolimatta suuri koiranleuka.

Hän oli aivan epäluotettava kaveri. Täytyi olla hänen suhteensa aina varoillaan, ellei mielinyt tulla tuiki pahasti nolatuksi ja häväistyksi.

Eikä Musti voinut koskaan saada oikein päähänsä, kuinka niin iso herra kehtasi olla niin pikkumaisista keinoista huvitettu. Mutta koska hän ei ollut pitkävihainen, hän antoi ne anteeksi jälleen, toivoen, että jatkuva ikä ja sen keralla lisääntyvä elämänkokemus voisi ehkä kerran edes valaa vakavuutta tuon hilpeäsilmäisen, tulisieluisen 60-vuotiaan poikaviikarin päähän.

Musti sai sen pahempi koko elämänsä turhaan odottaa. Sillä Hovin herra ei ainakaan hänen suhteensa osoittanut koskaan minkäänlaisia oireitakaan parempaan ja vakavampaan käytöstapaan.

Ja kuitenkin hänen täytyi pitää vasten tahtoaankin tuosta miehestä. Vaikka tuleen hän olisi mennyt Hovin herran vuoksi! Ja usein, kun hän jälkeenkinpäin joskus itsekseen muisteli kaikkia kolttosia, mitä tuo toinen oli hänelle tehnyt, pyrki häntä väkisinkin naurattamaan.

Se nyt ei olisi vielä ollut mitään, jos tuo toinen petti hänet suolanrakeella sokerin asemasta tai sai salavihkaa lusikallisen kitkerää sinappia parin ihanan voileivän väliin sipaistuksi. Sellaiseen tottui pian ja sellaisen voi välttää, kun muisti aina vain katsoa hänen iloisiin silmiinsä ja epäillä hänen aikomuksiaan.

Mutta se nyt oli jo julki jumalatonta, että hän ei voinut olla varma koskaan edes omalla vuoteellaankaan portaiden alla, sillä saattoi milloin hyvänsä tapahtua, että juuri kun hän päivän helteestä ja työn rasituksista väsyneenä veteli parhaita uniaan, kuului tuolta ylhäältä sellainen pauke ja jyrinä, että olisi luullut maailmanlopun tulevan!

Musti karkasi tietysti henki kurkussa ja unenpöpperöisenä paikaltaan. Syöksähti puoleen pihamaata samalla vauhdillaan, niskakarvat pystyssä ja haukkuen vimmatusti, mutta aina valmiina, aina uljaana ja uskollisena puolustamaan kotia, kontua ja omaa henkeään, tai toisin sanoen kaikkea, mikä hänelle oli hyvää, oikeaa ja pyhää maailmassa…

Ja mitä hän näki? Talon isännän tietysti, joka nauroi täyttä kurkkuaan eikä ollut jälleen malttanut olla ulos mennessä ystävänsä pään päällä jalkojaan jytyyttämättä.

Tuohon temppuun ei Musti tottunut milloinkaan. Se onnistui aina hänen suhteensa ja teki aina häneen saman yllättävän, tyrmistyttävän ja pöyristyttävän vaikutuksen. Hän ei ollenkaan voinut ymmärtää, kuinka talon isäntä itse viitsi noin väärinkäyttää hänen kartanokoirallista intoaan ja asianharrastustaan.

Jos se olisi ollut edes joku toinen, vallaton renkipoika tai muu nulkki, olisi se vielä Mustin mielestä ollut käsitettävää ja siis myöskin anteeksiannettavaa. Mutta talon isäntä!… Hyi, häpeä!

Ja Musti ilmaisikin mielipahansa aina tuon tempun johdosta voimakkaalla, nuhtelevalla haukunnalla.

Ei ollut hauska myöskään saada sieraimiinsa paksu savukiehkura, jonka tuo toinen oli onnistunut taitavasti suupielessään salaamaan. Mutta siitä pääsi pari kertaa aivastamalla ja sitä oppi varomaan, kun vain piti silmällä itse pahuuden lähdettä, Hovin herran pitkää piippua nimittäin, joka tällä aina oli mukanaan kuin valtikka ja jolla hän todellakin johti koko taloa, jaellen sen leppoisalla letkuvarrella sekä hyväntuulista tunnustusta että pikavihaista paheksumista niin hyvin rengeille, piioille ja alustalaisilleen kuin omalle kotiväelleen, talon emäntää lukuunottamatta. Myöskin Musti sattui joskus saamaan siitä takalistolleen, joka ei suinkaan ollut omiaan vähentämään hänen pelonsekaista kunnioitustaan tuota kiusankappaletta kohtaan.

Ikävä temppu oli myöskin se, jos isäntä otti häntä kiinni kuonosta, puristi toisen kätensä torveksi sen ympärille ja lupsautti toisen kämmenensä sen päälle kuin pohjan suppiloon. Se tuntui aina niskanikamiin asti ja kutitti niin vietävästi sieraimia. Mutta pääsihän siitäkin aivastamalla ja tottuihan sitäkin varomaan. Sitäpaitsi huomasi Musti pian, että se oli tarkoitettu suosionosoitukseksi, eikä hän siitä senjälkeen enää niin pahasti piitannutkaan.

Vallan kamalan tempun teki Hovin herra eräänä kauniina kesä-iltana hänelle.

Musti oli runollinen luonne ja vaipui mielellään haaveisiin. Valkea, kesäinen yö, luonnon tyyneys, laaja, päilyvä vedenpinta, hyttysten hyrinä ja etäisen, salaperäisen kosken kohina virittivät hänen herkässä mielessään epämääräisiä mietteitä ja tunnelmia, joita hän silloin mieluimmin tahtoi hautoa kaikessa rauhassa ja yksinään.

Siihen ei itse kartanossa eikä sen välittömässä läheisyydessä ollut paljoakaan tilaisuutta. Siellä häiritsi aina jokin, jos ei muut niin talon nuoret, jotka näin kesällä eivät näyttäneet nukkuvan koskaan, eivät ainakaan ilta-yöstä, jolloin Suomen luonto juuri oli hiljaisimmillaan ja kuulakkaimmillaan.

Musti oli sentähden valinnut talon pitkän laiturin pään näiden yksinäisten haavehetkiensä tyyssijaksi.

Siinä oli hyvä miettiä. Siihen näkyi paljon vettä, taivasta ja vastarannan korkeaa havumetsää. Siihen sattui suven ensimmäisen tähden silmä, joka niin lystikkäästi vilkutti toista silmäänsä tuolta alhaalta vedenkalvosta; siihen helotti myös kelmeä kuu, joka aina sai aikaan lahdenpinnalla kuin tuhansien hauskojen, hopeankarvaisten kalojen tanssin. Siinä saattoi Musti istua joskus tuntikausia, korvat pystyssä, liikkumattomana, vaipuneena luonnon äärettömyyteen, ollen itsekin osa luontoa, samaa taivasta, maata ja vedenselkää, joka välkkyi hänen ympärillään.

Jos Musti olisi ollut ihminen, jota myös luomisen kruunuksi nimitetään, voisimme sanoa, että hän silloin palveli Jumalaa. Mutta koska hän vain oli kurja luontokappale, joskin tavallista älykkäämpi, sanomme mieluummin, että hän aprikoi silloin elämän arvoitusta. Ellei hän sitä ehkä saanutkaan aivan täydelleen selvitetyksi, se ei suinkaan varsinaisesti kumoa tätä väitettä, sillä muutenhan olisikin Musti ollut pätevämpi kuin moni muu ajattelija suoraan yliopistollisen viisaustieteen kunniakkaaseen oppituoliin astumaan.

Joka tapauksessa voimme sanoa, että hänen sisällinen hartautensa tuollaisina hetkinä oli aivan tavaton ja kaikesta arkipäiväisestä poikkeavaa, siis uskonnollista laadultaan.

Epäilemättä täytyi tällaisinakin harvinaisina elämän juhlahetkinä muistaa aina ympärillä vaanivat vaaranpaikat ja pitää huoli ajallisesta turvallisuudestaan. Sitä ei tosin tässä tilanteessa uhannut muu kuin mahdollinen kylmä kylpy, eikä sekään muussa tapauksessa kuin siinä, että joku talon nuoremmista pojista sattui laiturille pistäytymään. Mutta Musti ei uinut mielellään ja hän oli tottunut tässäkin suhteessa tuiki varovaksi ja epäluuloiseksi.

Kerran oli tuo temppu noille veitikoille onnistunut, mutta ei useampia. Jo ennen varsinaisen laiturin alkamista oli siinä erään maakuopan kohdalla eräitä narahtavia lankkuja, jotka tässä suhteessa tulivat Mustin avuksi ja ilmoittivat hänen herkkään korvaansa heti kutsumattoman tulijan lähestymisen. Kun silloin pisti pieneksi juoksuksi, ehti vielä varsin hyvin, jos näytti pakko vaativan, toisen arkun kohdalta maahan loikkaisemaan.

Musti istui tuona kauhun iltana tavallisella paikallaan aivan laiturinpäässä ja liki vesirajaa, mutta ehkä tavallista syvemmissä mietteissä, koska hän ei ollenkaan kuullut tulijaa, ennen kuin kuuli tutun rinta-äänen sanovan takanaan:

—No, hei Musti!

Musti ehti juuri parhaiksi kääntyä, mutta ei enempää. Sekin silmänräpäys oli kuitenkin omiaan hänet jo puolikuoliaaksi säikähyttämään.

Olihan siinä hirviö, alaston hirviö hänen takanaan, punainen ja höyryävä, jonka ääni tosin oli epäilyttävästi sama kuin Hovin herran, mutta hajukin jo vallan toisenlainen. Eikä hän ehtinyt siinä enempää tuumimaankaan, kun hän tunsi vankan käden niskaturkissaan, ja sitten…!