AHVEN JA KULTAKALAT

Tarina syvyyksistä

(1918.)

KUMMA KUVAJAINEN.

Tuli itkien isänsä palatsiin tuo kuvankaunis kuninkaantytär, lankesi kaulaan emolleen armahalle ja virkkoi nyyhkyttäen:

—Äiti! Minä en jaksa onkia kultakaloja enää. Minun on ikävä.

Hänen äitinsä kuningatar löi hämmästyen yhteen kahta kämmentään:

—Et onkia kultakaloja enää? hän sanoi. Mitä me sitten keksimme sinulle?

Ei ollut nimittäin tuo kuvankaunis kuninkaantytär tehnyt eläissään muuta kuin onkinut kultakaloja. Tietysti hän oli sitäpaitsi sukinut suortuviaan ja itseään kuvastimesta ihannellut, mutta kun hänellä ei ollut ketään arvoistansa kosijaa, oli sekin jo ammoin käynyt ikäväksi hänelle.

Mutta aina tähän päivään saakka oli kultakalojen onginta ollut hänen mieluisin ajanviettonsa.

Päivät pitkät hän oli hovineitoineen istunut linnan marmorisen puistolammikon reunalla, missä vesi oli kirkasta kuin hopea ja kalat kultaiset niin hupaisesti edestakaisin vilahtelivat. Istunut siinä vapa vaskinen kädessään, huntu hohtava hartehillaan, ja joskus kohottanut kalan rantamalle, jonka hänen hovineitonsa heti olivat rientäneet irti ongesta päästämään. Mutta muuten hän oli ajatellut, aatkeloinut omia aikojaan.

Nähnyt hän oli lammikon ikikirkkaasta kalvosta oman kuvansa, mutta viime aikoina myöskin erään toisen kuvan, joka hänen hämmästyksekseen oli vasten hänen tahtoaan ruvennut sen rinnalle yhä useammin kuin toisesta maailmasta tunkeutumaan … ensin epämääräisempänä, sitten aina selvempänä ja varmapiirteisempänä…

Se oli kuva kumman nuorukaisen, yhtä kauniin kuin hän itsekin oli, mutta niin lempeänlevollisen, niin mustan-murheellisen, että hänen olisi tehnyt mieli painaa päänsä hänen rinnoilleen ja itkeä, itkeä loppumattomasti.

Hän oli nauranut ja särkenyt veden onkivavallaan. Mutta hetken perästä oli se siihen tyyntyneen veden kalvoon jälleen ehjeytynyt entistään soreampana ja surullisempana.

Oli aivan kuin olisivat hänen alakuloiset, vedenalaiset silmänsä tahtoneet kysyä häneltä:

—Kuka olet? Miksi vihaat minua? Enhän minä tahdo mitään pahaa sinulle, ainoastaan katsoa ja ihailla sinua iankaikkisesti.

—Mutta minä en tahdo, että sinä katsot minuun! vastannut hänelle tuo kuvankaunis kuninkaantytär, jälleen vihapäissään vettä vavallaan pärskähyttäen. Enkä minä tahdo, että sinä ihailet minua. Eikä sinulla ole vähintäkään lupaa kysyä, kuka olen, sillä sen tietää jokainen ihminen isäni valtakunnassa.

Mutta kun vedenpinta jälleen oli tyyntynyt ja kuvajaisen piirteet jälleen ehjiksi kokoontuneet, se oli katsonut häneen yhtä lempeästi ja surumielisesti kuin ennenkin ja virkahtanut:

—En tarkoita sinun ulkonaista olemustasi, en suurta sukuasi enkä kuulua kauneuttasi. Tiedänhän, että isäsi on kuningas ja tämä linna sinun asuinsijasi. Tarkoitan, kuka olet sielussasi ja sisimmässäsi.

Mutta silloin oli yhä enemmän suuttunut tuo kuvankaunis kuninkaantytär ja vettä vavallaan aina vihapäisemmin pärskähyttänyt:

—Sitä sinulla on vielä vähemmän oikeutta kysyä! hän oli harmissaan huudahtanut. Onko kuultu mokomaa julkeutta? Tahtoa tunkeutua minun sieluuni ja sisimpääni! Ja kysyä minulta sellaista, jota en itsekään tiedä ja jonka pitää pysyä ikuisena salaisuutena.

—Niinpä on minunkin pakko pysyä ikuisena salaisuutena sinulle, huoahtanut silloin kuin itkusilmin tuo kumma kuvajainen. Toista toivoin, toista tapasin. Mutta niin on minun aina käynyt maailmassa.

Tullut silloin uteliaaksi tuo kuvankaunis kuninkaantytär ja kurkistanut syvälle vedenkalvoon, oman arvonsa kokonaan unohtaen:

—Kuka olet? hän oli kysynyt veikistellen: Oletko varjo pilvien vai omien ajatusteni? Lietkö kotoisin maasta vai taivahista? Jos sen sanot minulle, lupaan etten koskaan enää särje sinua, vaan saat katsoa ja ihailla minua iankaikkisesti.

Mutta pudistanut päätään vain tuo kumma kuvajainen ja virkahtanut sydänsuruisesti hänelle:

—Olin ongelmasi, toivoin minut ilmi onkivasi. Nyt ei minulle jää muuta kuin murhe ja tuska entisestä olemuksestani.

Itkenyt katkerasti silloin tuo kuvankaunis kuninkaantytär eikä hän ollut voinut selittää suruaan edes omille hovineidoilleen. Mutta illansuussa kammiossaan suortuviaan kultakammalla sukiessaan hän oli katsahtanut peiliin ja punastunut omaa kauneuttaan, sillä hän tiesi nyt, ettei se kukkinut enää yksin hänelle, vaan myöskin tuolle oudolle, salaperäiselle ystävälle.

Toisin päivin hän ei ollut ollenkaan tahtonut nähdä tuota ventoa, vedenalaista ihailijaansa, katsonut vain kaukomielin ihanan ilman rantaan, mutta tuntenut samalla tuiki tyhjäksi ja autioksi olemuksensa. Hänen hovineitonsa silloin vilkuneet syrjästä häneen ja kuiskineet hiljaa keskenään:

—Hän on rakastunut! Lyönpä vetoa, että hän on rakastunut. Hän itkee ilman aikojaan, eikä hän välitä enää ongestaan eikä kultakaloistaan. Myöskin hän on kadottanut ruokahalunsa ja entisen hyväntuulensa, joka paistoi kuin päivänsäde koko palatsissa. Nyt hän kulkee vain kuin kuutamo kujilla. Hän on rakastunut! Ihme, että hänen isänsä ja äitinsä eivät ole sitä vielä huomanneet.

—Se saattaa kyllä olla totta, siihen toiset väliin pistäneet. Mutta ei hän silti aina vain alakuloinen ole. Kurkistin eilen illalla hänen kammioonsa ja näin hänen istuvan yksin vuoteensa reunalla silmät hymyssä, suu mytyssä, kasvot salaperäistä riemua säteilevinä. Ja äkkiä hän, ilman mitään huomattavaa syytä, helähti nauruun kuin hopeakello.

—Siinäpä se! Hän on rakastunut. Hän ajattelee armastaan. Olisi soma tietää, kuka hän on ja minkä väriset silmät ja tukka hänellä on ja kuinka hän ohjaa orhiaan.

Nuoremmat hovineidoista ne näin pakisivat. Mutta vanhemmat ja vakavammat käskivät heidän olla hiljaa ja joutavia jaarittelematta.

—Pitäkää kielenne keskellä suuta! he sanoivat. Sattuisi vielä hovirouva kuulemaan, niin saisitte vitsaa tai ainakin katua katkerasti sanojanne jossakin linnan syrjäisimmistä tornikammioista. Sitäpaitsi te puhutte sulaa hulluutta! Meidän kuvankaunis kuninkaantyttäremme on siisti ja siveä neitsyt eikä ollenkaan teidän kaltaisenne. Ei hän sellaisia ajattele. Ja kuinkapa hän saattaisikaan ajatella, kun hän ei tiedä miehestä mitään eikä ole kohdannut ketään itsensä arvoista sulhoa vielä milloinkaan.

Nuoremmat tuumineet, mitä tuumineet. Mutta ankaran hovirouvan nimen kuullessaan he olivat kaikki myyriksi mykistyneet ja painaneet päänsä kuin kukkaset rajuilman tullen. Eikä kukaan ollut sen jälkeen uskaltanut edes ajatuksissaan häiritä tuon kuvankauniin kuninkaantyttären haaveiloa.

Mutta juuri sellaiselta onkiretkeltään hän oli eräänä päivänä palannut itkien isänsä palatsiin, langennut kaulaan emolleen ehtoisalle ja ilmoittanut nyyhkyttäen, että hän ei tahtonut onkia enää kultakaloja.

—Mitä sinä sitten teet? hänen äitinsä huolestuneena kysynyt. Taikka oikeammin: mitä sinun sitten tekisi mielesi tehdä? Kun minä olin sinun iässäsi, en minä tiennyt mitään parempaa kuin onkia kultakaloja.

—Minä tahdon onkia oikeita kaloja! siihen vastannut aivan äkkiarvaamatta tuo kuvankaunis kuninkaantytär. Minä tahdon oikean meren rannalle ja minä tahdon nähdä oikeita ihmisiä, miehiä ja naisia, mutta etenkin miehiä, enkä pelkkiä kuvajaisia.

Nyt vasta oli vuoro hänen äitinsä kuningattaren oikein hämmästyä.

—Sinä oikeita kaloja? hän sanoi. Sinä oikean meren rannalle? Sinä nähdä oikeita ihmisiä? Jopas jotakin! Kuka löylynlyömä trubaduuri onkaan käynyt linnassamme ja moisia narrinlauluja mieleesi laverrellut?

Aluksi oli asia hänen mielestään niin hullunkurinen, että hänen teki mielensä nauruun purskahtaa. Hänen tyttärensä tahtoi nähdä elämän todellisuutta siis, vaikka hänellä oli tilaisuus olla ja elää täydellisesti sen ulkopuolellakin? Sehän oli hulluutta, sehän oli sulaa mielettömyyttä!

Sellaista ei vielä koskaan, ei nuorempana eikä vanhempana, ollut hänen omaan kuningattarelliseen päähänsä pälkähtänyt.

Ei hänen eikä hänen äitinsä päähän. Eikä tämän äidin eikä äidin-äidin eikä kenenkään hänen heimostaan niin kauas kuin hän omaa sukupuutaan tunsi, ja se ei ollut vähän, sillä sen juuret haihtuivat historian hämärään. Mistä olikaan hänen tyttärensä äkkiä saanut moisia mielihauteita? Se oli iki-ihmeellistä.

Mutta koska hän myös oli äiti eikä vain kuuluisa kuningatar, hän heti seuraavassa silmänräpäyksessä vakavustui, otti tyttärensä kädet kaulaltaan ja katsoi tutkivasti silmiin häntä.

—Hyi, häpeä! hän virkahti sitten ankarasti. Olet nukkunut levottomasti, nähnyt pahoja unia ja tulet niitä nyt äidillesi keskellä päivää kertoilemaan. Tahdon heti puhutella siitä meidän kuninkaallista kotilääkäriämme.

Ja sen hän tekikin, sillä hän oli päättäväinen äiti, joka ei turhia siekaillut, silloin kun hänen tyttärensä onni ja terveys oli kysymyksessä.

Kuninkaallinen kotilääkäri, vanha, kalju professori, siirsi tärkeän näköisenä silmälaseja nenällään, koetteli valtimoa, käytti kuulotorvea, pudisti päätään, otti esille nuuskarasiansa ja virkahti vihdoin sen kantta tuiki rikkiviisaasti napauttaen.

—Minä en voi huomata mitään ulkonaisen taudin merkkejä. Mutta on olemassa sielun sairauksia…

—No niin, mitä sielun sairautta hän potee siis? kysyi kuningatar.

—Sitä on vaikea tarkoin määritellä, hymähti kuninkaallinen kotilääkäri. Se voi olla sitä ja se voi olla tätä. Myöskin on mahdollista, että se ei ole sairautta ollenkaan, ainoastaan eräänlaista sielun ärtymistä johonkin suuntaan, taikka paremmin sanoen, entiseen olotilaan, ja sen aiheuttamaa pyrkimystä uuteen. Me nimitämme sitä vapaan ja itsenäisen tahdon toiminnaksi.

—No niin, ja millä tuollainen toiminta on sitten parannettava? kysyi kuningatar huolestuneena.

—Se riippuu siitä ja se riippuu tästä. Nimenomaan tässä tapauksessa pelkään sen riippuvan teidän tyttärenne iästä, sillä inhimillisesti katsoen hän on tullut siihen aikakauteen elämässään…

Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa. Sillä samalla sai hän hänen majesteetiltaan kuningattarelta aika korvapuustin.

—Inhimillisesti katsoen, myrskysi vihastunut majesteetti, te olette vanha pässinpää! Sitäpaitsi: te olette tullut jo siihen aikakauteen elämässänne, jossa ei ole lupa puhua enää tuhmuuksia. Te mainitsitte minun tyttäreni iästä? Hänellä ei ole mitään ikää, jos minä tahdon. Kuulettehan te, että hän tahtoo nähdä oikeata elämää, vaikka hänellä on tuo harvinainen tilaisuus tuhansien ja jälleen tuhansien ihmislasten joukossa nähdä väärää. Siis hän on sairas ja siis hänet on parannettava!

Moisten ja niin monien ehdottomien totuuksien edessä oli viisainta vaieta kuninkaallisen kotilääkärin. Hän ottikin sentähden vain filosofisesti hyppysellisen nuuskaa, tarjoten samalla rasian vihastuneelle valtiattarelleen.

—Arvelen, että olisi kruununneuvosto pidettävä, hän virkahti varovaisesti. Niitä on pidetty paljon vähäpätöisemmistäkin asioista.

—Olette oikeassa, virkahti kuningatar kuivakiskoisesti. Tahdon heti puhua siitä kuninkaallisen mieheni ja puolisoni kanssa.

Ja hän poistui salista arvokkaasti ja täysin purjein, kuninkaallista kotilääkäriä silmäykselläkään kunnioittamatta.

Mutta ikäänkuin yhä korostaakseen kruununneuvoston todellista tarpeellisuutta kaikui vielä kauan hänen jälkeensä tuon kuvankauniin kuninkaantyttären haikea valitusvirsi:

—Minä tahdon onkia oikeita kaloja! Minä tahdon nähdä oikeata merta.
Minä tahdon puhua oikeiden ihmisten enkä kuvajaisten kanssa.

—Atshih! aivasti samalla kuninkaallinen kotilääkäri. Kaksi edellistä toivetta kenties vielä olisivat täytettävissä. Mutta mitä kolmanteen tulee, niin dubito, ergo sum…

Hän siirsi silmälasejaan, pudisti päätään ja meni matkoihinsa hieroen korvallistaan.

KRUUNUNNEUVOSTO.

Valtakunta, jossa kaikki nämä kummat tapahtuivat, oli varsin edistynyt ja valistunut valtakunta. Sen kruununneuvostoon kuului, paitsi kuninkaallisen perheen jäseniä sekä ylhäisiä pappeja, prelaatteja ja varsinaisia valtaneuvoksia, myöskin tieteen, taiteen, lainsäädännön y.m. korkeamman kulttuurin edustajia. Eipä ollut heidän joukostaan edes etevimpien ammattien eikä elinkeinojen harjoittajia unohdettu.

Heidän vastattavikseen oli asetettu seuraavat kysymykset:

1:o. Onko totuus ja sen etsiminen onneksi vai onnettomuudeksi ihmiselle?

2:o. Missä määrin voi katsoa ihmisen sisällisellä totuudella olevan mitään tekemistä häntä ympäröivän ulkopuolisen todellisuuden kanssa?

3:o. Kuinka on täsmittävissä ero todellisen ja näennäisen, kuten esim. ihmisten ja heidän kuvajaistensa välillä?

4:o. Mikä on kultakala ja mikä on oikea kala?

Kuten lukija huomaa, oli kuningas kuultuaan asianlaadun korkealta puolisoltaan, käsittänyt sen kaikella sillä vakavuudella ja syvämielisyydellä, millä hän kaikki muutkin asiat käsitti ja ratkaisi isänmaan onneksi ja valtakunnan siunaukseksi. Se ei ollutkaan hänelle vaikeata, sillä paitsi että hän oli maan isä ja todella kunnollinen ja viisas hallitsija, hän oli samalla ammatti-ajattelija, kuten hänen maassaan filosofeja yleensä nimitettiin. Ja tällä kertaa, kun oli kysymys hänen ainoasta tyttärestään, hän oli mennyt itse asian ytimeen sekä eräillä viisailla, isällisillä keskustelemuksilla saanut ilmi häneltä, mitä tuolla lammikon reunalla oikeastaan oli tapahtunut.

Sen tehtyään hän oli sulkeutunut kammioonsa ja laatinut korkean omakätisesti yllämainitut ponsilauselmat, joihin kuninkaallisen kruununneuvoston oli nyt selvään ja suoraan vastattava.

Heti ensimmäinen kysymys herätti pitkän ja vilkkaan ajatustenvaihdon.

—Pyydän huomauttaa, lausui eräs mahtava kirkkoruhtinas, että totuus, koko totuus, on meille jo Jumalan kirkkaassa sanassa ilmoitettu. Sen omistaminen on epäilemättä suurin autuus, sen enempi etsiminen suurin onnettomuus ihmiselle.

—Toivoaksemme tässä ei ole kysymys mistään metafyysillisistä totuuksista, väitti siihen eräs yhtä tunnettu luonnontutkija. Sillä nehän eivät ole mitään totuuksia, ollen pelkkiä uskon-asioita.

—Päinvastoin ne ovat ainoita totuuksia, kivahti kirkkoruhtinas, jotka ovat sen arvoisia, että niitä voidaan totuuden korkealla nimellä kunnioittaa. Kaikki muu on vain tietoa, vain osatietoa.

—Siispä on meidän ensin määriteltävä itse totuuden käsite, kiisti luonnontutkija itsepintaisesti. Pidän omasta puolestani ilman sitä kaikkea enempää väittelyä mahdottomana.

Kiista olisi kukaties kuinka korkeaan liekkiin leimahtanut, ellei maan isä, joka itse johti keskustelua omalla kuninkaallisella kultavasarallaan, olisi puuttunut tapansa mukaan säveästi ja välittävästi siihen.

—En ole tarkoittanut tätä korkeata neuvostoa koollekutsuessani, hän sanoi, niin paljon väittelyä eri elämänkäsityksistä ja peruskäsitteistä kuin ystävällistä ja hyvänsuopaista neuvottelua eräästä valtakunnallemme mitä tärkeimmästä asiasta. Meillä on tässä tosiasia, annettu tosiasia. Tyttäreni ei tyydy enää onkimaan kultakaloja. Hän tahtoo onkia oikeita kaloja. Myöskään hän ei tyydy istumaan enää puistolammikon reunalla. Hän tahtoo mennä oikean meren rantaan. Vielä vähemmän hän tyytyy katselemaan lammenpinnasta kuvajaisia—omaa tai muiden, se seikka on vielä selittämättä—: hän tahtoo nähdä oikeita ihmisiä. Tämä on tosiasia. Nämä ovat neuvottelun edellytykset. Ymmärrän, että hän pyrkii totuuteen. Minulla, yhtä vähän kuin hänen valistuneella äidilläänkään, ei olisi mitään sitä vastaan, jos me vain olisimme vakuutetut, että se olisi onneksi hänelle. Mutta juuri siinä me epäröimme, sillä jos me joskus elämässämme olemme toisillemme jonkun totuuden sanoneet ja usein vallan vasten tahtoamme sellaisen toisissamme havainneet, ei se koskaan ole ollut onneksi meille eikä varsinkaan minulle. Siksi me olemme kutsuneet koolle tämän korkean neuvoskunnan. Toivon keskustelun pysyvän näissä täysin havainnollisissa ja käytännöllisissä puitteissa, joskaan meidän myötäsyntynyt tiedollinen mahtipontemme ei suinkaan ole estävä sitä korkeammillekin tasoille kohoamasta.

Se auttoi. Kuninkaan viisaat ja arvokkaat sanat tekivät tarkoitetun, tyynnyttävän vaikutuksensa. Ja keskustelun tulokseksi tuli, että totuus oli kaksiteräinen miekka, joka toisinaan voi olla onneksi, toisinaan onnettomuudeksi ihmiselle.

Mutta sen etsiminen hyljättiin kokonaan. Se toi mukanaan vain pelkkää tuskaa ja onnettomuutta.

Tämä päätös tapahtui pääasiallisesti erään valistuneen valtaneuvoksen lausunnon johdosta, joka herätti yleistä mieltymystä.

—Totuuden täytyy olla jotakin myötäsyntynyttä, hän sanoi. Puu syntyy puuksi: se on puun totuus. Susi syntyy sudeksi: se on suden totuus. Meidän armollinen kuninkaamme ja hallitsijamme on syntynyt kuninkaaksi: se on kuninkaan totuus. Minä puolestani olen hamasta lapsuudestani saakka tuntenut syntyneen valtaneuvokseksi. Se on minun totuuteni. Asia näyttää äärettömän yksinkertaiselta—kuten kaikki suuret totuudet— mutta mikä syiden ja seurausten moninainen sarja siinä piilee, me huomaamme vasta tarkastaessamme esim. ystävääni valtaneuvosta tässä vierelläni. Päällepäin ei hänestä näy mitään erinomaista. Hän on valtaneuvos niinkuin minäkin, hänen leukansa on sileäksi ajettu niinkuin minunkin ja hänen rintansa niinkuin minunkin risteillä koristettu. Hänen erikoisuutensa piilee syvemmällä. Hän ei nimittäin ole syntynyt valtaneuvokseksi. Hän on syntynyt joksikin muuksi, esim. räätäliksi, tai koulunopettajaksi, mutta ei valtaneuvokseksi. Vain hänen ruhtinaansa armo on hänet siihen ansaitsemattomaan kunniaan kohottanut. Siksi istuukin hän siinä paikallaan ilman mitään totuutta, sillä joko hän on syntynyt vasten luonnonlakeja tai on hän vasten luonnonlakeja tullut valtaneuvokseksi. Minä pelkään, että molemmat ovat tapahtuneet sattumalta.

Mitä hänen vierustoverinsa mahtoi arvella moisesta suosituksesta, ei tarina kerro, mutta väitetään, että hän taputti käsiään muun kuulijakunnan mukana kaikkein innokkaimmin tälle yhtä terävästi ajatellulle kuin henkevästi muovaellulle esitykselle. Hän saikin siitä osakseen kaikkeinkorkeimman ja armollisimman päännyykähdyksen.

Siirryttiin sitten seuraavaan kysymykseen.

—Totuus, lausui eräs maailmankuulu kemisti ja Nobel-palkinnon saaja, ei yleensä esiinny muuna eikä muualla kuin todellisuudessa ja sielläkin vain vähin erin anniskeltuna. Mikroskoopin ja kemiallisten putkien avulla on se kuitenkin sieltä havaittavissa, vaikkakin tuiki vaikeasti kokoon sommiteltavissa. Sitä on siellä äärettömän pieninä aines-osina kuin pölyhiukkasia päivänpaisteessa tai kultaa huuhtohiekassa, mutta sitä on kuitenkin, joskaan ei kenenkään kuolevan silmä voi sitä kokonaan eikä täydellisenä käsittää. Siksi ei sillä myöskään ole mitään syvempää tekemistä ihmisen sisäisen sielunelämän kanssa. Mitä taas noihin n.s. sielullisiin ilmiöihin tulee, niin saattaa puhua tuskin niidenkään edustaman todellisuuden totuudesta, sillä ne hajautuvat vieläkin pienempiin ja itse sielunsilmillekin miltei näkymättömiin aines-osiin, jotka tajuntamme ahtauden vuoksi ovat sitäpaitsi milloin hyvänsä valmiita alitajuntamme umpisukkeloon sukeltamaan. Kun lisäksi tulee, että niiden tutkimustapaa on omiaan vaikeuttamaan ei ainoastaan yllämainittujen tieteellisten koneiden puute, vaan myöskin tutkijan ja tutkittavan liian likeinen suhde toisiinsa, on selvää, ettei niin epämääräisistä osatotuuksista kokoonpannulla yleistotuudella voi olla mitään tekemistä ulkopuolisen todellisuuden kanssa.

Hän puhui kuin isän hihasta. Ja hän saikin koko kuulijakunnan puolelleen.

Prelaatit kannattivat häntä senvuoksi, että he olivat jo virkansa puolesta dualisteja, lainsäätäjät senvuoksi, että kansan ääni ei heidän mielestään missään eikä koskaan ollut samaa kuin Jumalan ääni. Että tiedemiehet yleensä häntä kannattivat, ei ollut merkillistä, sillä hehän elivät omissa kammioissaan, korkealla ajan myrskyjen yllä, niihin vaikuttamatta ja niistä mitään vaikutuksia ottamatta. Merkillisempää oli, että myöskin taideniekat yhtyivät häneen, sillä hehän olivat joka päivä tekemisissä sekä totuuden että todellisuuden kanssa. Mutta he kutsuivat sitä yhdellä sanalla kauneudeksi ja väittivät, että se oli niistä kummastakin yhtä kaukana kuin taivas oli maasta erotettu.

—Taide taiteen vuoksi! sanoivat he. Yhtä vähän kuin ruoholla, joka kasvaa, on mitään tekemistä lehmän kanssa, joka syö sitä, yhtä vähän on meidän taiteellamme mitään tekemistä suuren yleisön kanssa.

Tuli sitten yleiseksi mielipiteeksi, ettei ihmisen sisällisellä totuudella ollut missään eikä milloinkaan mitään tekemistä häntä ympäröivän ulkopuolisen todellisuuden kanssa.

Seuraava kysymys todellisen ja näennäisen, ihmisten ja heidän kuvajaistensa, mahdollisesta suhteesta toisiinsa antoi aihetta moneen syvämieliseen lausuntoon.

—Todellinen ja näennäinen ovat toistensa vastakohtia, väitti eräs kuuluisa oikeus-oppinut. Siinä nyt on meillä esim. näennäinen rikollinen. Hän voi olla viaton, hän voi olla vikapää, mistä minä tiedän. Joka tapauksessa hänet on todistusten puutteessa irti laskettava. Mutta annas olla kaksi valantehnyttä todistajaa, niin me tuomitsemme hänet joka tapauksessa kuritushuoneeseen, olkoon hän sitten näennäisesti lunta valkeampi.

—Se johtuu meidän lainsäädäntömme puutteellisuudesta, marisi siihen joku vanhempi elinkeinonharjoittaja. Minullakin on ollut kunnia olla kerran sen kanssa tekemisissä. Möin kerran viinaa, joka itse asiassa oli vain näennäistä viinaa, sillä suurin osa siitä oli vettä. Mutta rangaistus, johon minut siitä tuomittiin, oli täysin todellinen. Oliko siinä mitään logiikkaa?

—Mutta ihmiset ja heidän kuvajaisensa? huomautti kuningas, joka tahtoi saada asian jälleen oikealle tietoperäiselle tolalleen.

—Siinä suhteessa on näennäinen aina todellisuutta todellisempi, jyrisi eräs valkohapsinen kuvanveistäjä ja akateemikko, jonka rintaa niinkuin valtaneuvostenkin kymmenet tähdet ja mitalit koristivat. Minä teen esim. kuvan tästä ystävästäni estetiikan professorista. Epäilemättä se on todellisempi kuin hän itse. Se elää läpi vuosituhansien.

Tässä hän sai odottamatonta kannatusta eräältä korkealta prelaatilta, joka nousi, rykäisi ja loihe lausumaan:

—Yhdyn täydellisesti edellisen puhujan valistuneeseen mielipiteeseen, hän sanoi. Ylevä mielikuva on epäilemättä karkeata todellisuutta sekä todellisempi että ikuisempi. Siinä on meillä esim. Sixtiininen kappeli. Mestari, joka on sen luonut, on kuollut, samoin kuin kaikki hänen aikalaisensa, mutta hänen mielikuvansa elävät ja vaikuttavat sukupolvesta sukupolveen, myöskin ne, joiden uskonnollinen arvo voi olla riidanalainen. Ja uskaltaakseni toisen vieläkin ylevämmän esimerkin: Mitä on Herramme Vapahtajamme meille useimmille? Epäilemättä vain kuva, vain mielikuva. Ja mitä hän oli omille opetuslapsilleen? Epäilemättä Mestari, joka muovaili esille heidän sieluistaan oman iankaikkisen mielikuvansa taivaallisesta Isästään. Kuka voi nyt sanoa, ettei kuvajainen olisi ikuisempi kuin ihminen, ettei näennäinen olisi todellisuutta todellisempi?

Se tulikin kokouksen päätökseksi luonnontieteilijäin mitä vilkkaimmista vastalauseista vähääkään välittämättä.

Oli jälellä enää vain viimeinen kysymys. Mutta sen ratkaisi kuningas itse omalla arvovallallaan.

—Tuokaa tänne kala! hän sanoi. Oikea kala!

Tuotiin suuri, kyrmyniska ahven korkean neuvoston eteen.

—Ja tuokaa sitten kultakala!

Tuotiin myöskin kultakala. Kuningas katseli rypyssä otsin hetken niitä kumpaakin ja kaikki koko valtasalissa vapisivat peläten päätöstä, joka tällä hetkellä askartelihe esille hänen aivojensa kammioista. Vierähti hirmuinen, äänetön hetki, pari, jotka ukkosta ennustivat.

Mutta sitten selkeni hänen otsansa kokonaan, hänen kasvonsa saivat jälleen sen rauhallisen kirkkauden, joka oli niille ominaista, ja hänen katseensa sen syvämielisen ilmeen, minkä elämänpitkä ajatustyö oli antanut niille.

Hän kohotti oikean etusormensa ja osoitti kumpaakin kala-yksilöä peräkkäin:

—Tuo on kultakala, hän sanoi, ja tuo on oikea kala. Tuo on korukala ja tuo on tarviskala. Ymmärrän täydellisesti, että tyttäreni tahtoo onkia oikeita kaloja. Asia on ratkaistu. Hyvät herrat, kokous on päättynyt. Kuten aina ennenkin, pidämme keskustelun vastauksena kysymyksiin.

Sanotaan, että hänen majesteetillaan maan isällä oli pieni perhekohtaus sinä iltana. Mutta on mainittava hänen kunniakseen, että hänen päätöksensä pysyi järkkymättömänä.

Hänen tyttärellään oli seuraavasta päivästä saakka oleva lupa mennä oikean meren rantaan, onkia oikeita kaloja ja tavata, jos mahdollista, oikeita, luojanluomia ihmisiä.

Näin päättyi tuo kruununneuvoston historiallinen kokous, jonka päätökset, joskaan ne eivät suoraan ja välittömästi asiaan vaikuttaneet, kuitenkin tulivat epäsuorasti ja välillisesti ratkaiseviksi koko valtakunnan kohtalolle.

LAULU LAINEHILTA.

Sinä yönä ei nukkunut paljoa tuo kuvankaunis kuninkaantytär. Hän valvoi vain ja kääntelehti vuoteellaan ja ajatteli seuraavaa aamua, jolloin hänen olisi lupa hovineitoineen mennä oikean meren rantaan ja kohdata oikean, ihanan todellisuuden ihmeellisyyksiä.

Armaat, aineettomat kohtaukset tuon kumman kuvajaisen kanssa olivat niiden surullisesta, lempeästä suloudesta huolimatta käyneet hänelle todellakin sietämättömiksi.

Hän halasi kuulla myrskyn pauhinaa! Sillä taiteellisesta, koristeellisesta ympäristöstään ja keinotekoisesta kasvatuksestaan huolimatta hän itse oli oikea kuninkaantytär, joka ei kaiken kuninkaallisuutensa kuorman alla ollut mitään omasta alkuperäisestä ihmisyydestään kadottanut.

Yön hetket vierivät hitaasti hänen ohitseen. Vihdoin kävi niidenkin kilpikonnankulku hänelle sietämättömäksi.

Hän nousi äkkiä vuoteessaan. Hän kohotti käsivartensa ja vannoi pyhän valan oman personallisuutensa jumalille olla aina itselleen uskollinen ja tehdä juuri niin kuin hänen mielestään oli kaunista ja oikeaa maailmassa.

Sitten hän pukeutui nopeasti, hiipi hiljaa ulos kammiostaan, otti eteisestä oman vaskisen onkivapansa muine vehkeineen ja pujahti ulos pimeään yöhön ohi nukkuvien vartioiden.

Ulkona tuuli ja satoi. Mutta niin suuri oli hänen sisäinen jännityksensä ja niin kiihkeä hänen sielunsa palava intohimo, että hän ei huomannut tuulen vonguntaa linnantorneissa eikä sateen suhinaa paljaille hartioilleen, vaan juoksi, joutui kohti meren kohinaa, joka valtavana bassoviuluna kaikui yli tämän yöllisen jouhiorkesterin.

Kun hän tuli lähemmä, se muuttui pasuunaksi. Ja kun hän tuli vielä lähemmä, toitotti häntä vastaan sieltä kuin kokonainen torvisoittokunta.

Mutta aivan lähellä, laakoja rantakallioita myöten kavutessaan, hänestä oli kuin olisi niiden takana ollut täysilukuinen sinfooninen soitinseura rumpuineen ja huiluineen, symbaleineen ja englannintorvineen. Eikä vain yhtä seuraa, vaan monta, kymmenen, kaksikymmentä, sata seuraa, jotka kaikki soittivat kuin hengen edestä ja kaikki tottelivat samaa näkymätöntä, voitollista, ylenluonnollisilla voimilla varustettua jättiläisjohtajaansa.

Vihdoin hän oli kallion kukkulalla. Hurja, villi, kaikkien kesyttämättömien alkuperäisten vaistojen kohottama riemuhuuto kajahti hänen rinnastaan.

Siinä se oli, siinä se siis vihdoinkin oli, meri, oikea meri, maailmanmeri, todellisessa, väärentämättömässä, mistään välittämättömässä, suuressa, suvereenissa voimassaan ja kunniassaan!

Siinä se oli, se pursien pirstaaja, se miesten päänmeno, se outojen, vielä nimittämättömien hirviöiden kotisija, joka saattoi hyvällä tuulella ollessaan sallia heiluvan hetken lasten tuokion pinnallaan leikitellä, mutta oli jo seuraavassa hetkessä valmis heidät harteiltaan pudistamaan ja heidät tuhoamaan!

Siinä se oli, se ilon, se tuskan, se intohimon, se oikean, todellisen elämän meri, jonka pauhinan hän niin usein unettomina öinä oli kuullut korvissaan, jonka onnettomuutta ennustavan kohinan hän niin usein oli havainnut suonissaan, mutta jonka vaateliasta, tinkimätöntä kaikkivaltaa hän ei ollut koskaan tahtonut täysin tunnustaa itselleen!

Ja tämä ranta oli maailman ranta, jolla hän joskus oli kuullut ihmisiä peloteltavan ja jonka sanottiin opettavan ja taivuttavan tielle oikealle senkin, joka ei mistään muusta ottanut oppiakseen eikä taipuakseen!

Eikö hän olisi iloinnut ja huutanut? Eikö hän olisi laulanut ja karkeloinut, pyörinyt ympäri ja tullut hourupääksi näin korkean ja ihanan todellisuuden ihmeen kohdatessaan!

Mutta samalla kaikui hänen korviinsa laulu, joka tuntui tulevan suoraan tuolta tuimista, synkistä, temmeltävistä syvyyksistä.

Hän pani käden korvalleen ja kuunteli. Ja hän kuuli selvään seuraavat ihmissanat:

»Älä naura, ihana impi! Sinä kuulet vasta meren kuohut ja näet sen valtavuuden. Mutta sinä et tunne vielä sen pimeää, alkusyntyistä julmuutta ja armottomuutta.

Kuin auringon se sinut sisäänsä ahmaisee. Kuin kointähden se sinut aamulla korottaa ja illalla jälleen syöksee syvyyteen.

Älä ilakoi, kuvankaunis kuninkaantytär! Sinä olet tullut vain meren mahtavuutta imehtimään. Siispä tiedä, että meri voi olla myöskin kuin kansa, joka orjailee ja sietää sortoa satoja vuosia, mutta herää hetkessä ja sortaa sortajansa.

Kuin kaarna katkeevat sen käsissä silloin kaikki vallanmerkit. Kuin ruoko häälyvät silloin kaikki hallitsijahuoneet ja syöksyvät syvyyteen.

Älä heilu, hienohelma! Sinua hurmaa meren kohina korvissasi ja valtimoissasi. Jospa aavistaisit, että elämä on valta, joka ei siedä leikkiä, ja intohimo on pyhä pyörremyrsky, joka ottaa omansa, mistä tahtoo, eikä laske sitä koskaan takaisin entisenä entisille sijoilleen!

Kuin lentävän lehden se sinut syliinsä tempaisee. Kuin kuluttava tuli se sinut polttaa karreksi ja syöksee syvyyteen.

Tule hulluksi, turmansynty! Sinä luulet maailmanrannalla ijäti istuvasi. Ja kuitenkin on tähtiin kirjoitettu, että sinä rakastat kuvajaista enemmän kuin oikeaa ihmistä ja että tuo rakkaus on sinut nuorena raateleva.

Kuin meren suola on se sinun sydänhaavojasi kirveltävä. Kuin meren maininki on se sinua hulluksi huljuttava ja syöksevä syvyyteen.»

Sade oli lakannut. Repaleiset pilvet ajelehtivat kuun ohitse. Ja yhä kaikui tuo laulu mereltä ja meren syvyyksistä, huumaten järjen ja aistimet, tunkien sieluun ja sydämeen.

Riensi rantaan tuo kuvankaunis kuninkaantytär. Heitti onkensa aalloille ja odotti vavahtelevin verin, mitä antaisi hänelle Ahti ruokorinta.

Se antoi ahvenen hänelle.

Samassa seisoi maankuulu kuninkaanpoika hänen edessään.

—Kuka olet? kysyi värisevin äänin tuo kuvankaunis kuninkaantytär.

Mutta sen hän teki vain sielunsa suuressa hämmästyksessä ja jotakin sanoakseen. Sillä hän tunsi kyllä kumman kuvajaisensa puistolammikosta.

—Olen mielikuvasi, kuuli hän korvaansa kuiskattavan. Olen ihanteesi.
Tule ja syleile minua!

Ja samalla hän tunsi suulleen suudeltavan.

Äkkäsi silloin sydämensä seisahtavan tuo kuvankaunis kuninkaantytär. Ja hän vaipui hänen valtoihinsa pimeässä yössä, myrskyn mylviessä, aaltojen korkealle kohotessa, repaleisten pilvien kuun ohi kuin vauhkojen onnen varsojen tai harhailevan haaveen hahmokuvien kotiinsa tuulen nopeudella kiirehtäessä.

Aamulla, kun heidän tuli erota, kysyi tuo kuvankaunis kuninkaantytär:

—Milloin saan sinut nähdä jälleen?

Vastasi se maankuulu kuninkaanpoika:

—Milloin hyvänsä, kun toteutat mielikuvasi.

Kysyi vielä tuo kuvankaunis kuninkaantytär:

—Etkö isäni linnaan käy? Aiotko jälleen ahventen valtakuntaan?

—Menen, minne menevät omat unelmasi. Eivätpä nekään isäsi linnaa kohti kulje.

Sanoi sanansa se maankuulu kuninkaanpoika ja sukelsi syvyyteen.

MEREN MAININKEJA.

Oli puhunut totta se maankuulu kuninkaanpoika. Sillä eivät johtaneet kohti linnaa kuvankauniin kuninkaantyttären askeleet.

Hän etsi ja löysi köyhän kalastajan majan rannan louhten lomasta. Hän sepitti tarinan, että hän oli pelastunut eräästä haaksirikkoisesta laivasta, jonka kaikki muu väki oli mennyt meren omaksi. Hän sanoi olevansa yksin maailmassa eikä tietävänsä, mitä tehdä, kuhun kulkunsa suunnittaa. Hän pyysi itselleen ruokaa ja liettä lämmitellä.

Armahti avutonta köyhän kalastajan perhe. Antoi hänelle paikan pöytänsä ja tulisijansa ääressä. Hän palkaksi talon töitä toimitteli, auttoi emäntää, minkä osasi, ja piti välillä seuraa hänen pojalleen ja sokealle isälleen.

Mökin isäntä itse oli jo ammoin hukkunut eräässä haaksirikossa.

Asettui siihen asumaan tuo kuvankaunis kuninkaantytär. Alkoi uusi elämä hänelle. Näki hän oikeita ihmisiä, kuuli harrasta, yksitoikkoista haasteloa ympärillään ja tuli tuntemaan elämää sen suurissa, yksinkertaisissa kehyksissä.

Se oli taivaan manna hänelle. Eikä hän koskaan aikonut palata enää isänsä palatsiin.

Kaikki, mitä sinne kuului, oli kuin uni, oli kuin vanha, kulunut kuvakirja hänelle.

Unta olivat olleet hänen vanhempansa, unta hänen leikkitoverinsa ja hovineitonsa, ei vähemmän unta linnan vanha puisto lammikkoineen ja kultakaloineen. Täällä oli myös hänen oikea elämänrunoutensa, jota hän oli kaivannut juuri, täällä vierähti jokainen viikko kuin tarina ja jokainen päivä kuin suuri juhlasaatto.

Siellä oli kaikki vain arkea alinomaista. Siellä päätyivät päivät ikävinä ja harmaina kuin haukotus ja täyttyivät kuut kuin täyttyy vitkalleen vanhan kutojavaimon kangastukki.

Silti hän ei suinkaan ollut kummaa kuvajaistaan unohtanut.

Joka yö, kun muut mökissä olivat uneen vaipuneet, hän nousi vuoteeltaan, hiipi hiljaa ulos tuvan uksen ulvahtamatta ja riensi rantaan meren houkuttavan, joka odotti häntä milloin peilityynnä päilyen, milloin ähkyen ja myrskyten yli äyräittensä. Istahti siihen vapa vaskinen kädessään, laski launihin vesille, onki ongelmaansa, ja siinä seisoikin hänen edessään se maankuulu kuninkaanpoika.

—Tulithan jälleen, oli hänen tapansa silloin huoahtaa. Pelkäsin, että olit minut jo aivan unohtanut.

—En minä unohda sinua milloinkaan, virkki häntä hellästi syleillen se maankuulu kuninkaanpoika. Mutta pelkään, että sinä unohdat minut, ja silloin ei minulla koskaan enää ole oleva tilaisuutta kohota edes kuun kumottamille omasta pimeästä, pelottavasta valtakunnastani.

—Armas, kuinka ollenkaan olet joutunut sinne? Olethan inehmonlapsi niinkuin minäkin. Mikä taika, mikä loihtulaulu on syössyt sinut niin syvälle meren mustien mutien sekaan?

—Olen ihminen vain sikäli, mikäli sinä rakastat minua. Muuten olen minä vain kala, kylmä kala, joka pakahdun mykkänä omaan tuskaani ja onnettomuuteeni.

—Minäkö kirvoitan kielen sinulta?

—Niin, ja saatat myöskin minun lämpimät elämänlähteeni jälleen nuorina ja vetreinä läikkymään.

—Minä en sitä tee, vaan kenties minun kauttani lemmen kaikkivalta.

—Niin. Kun sinä katsot minuun, kaikki suomut karisevat silmistäni, kun sinä kutsut minua, minä muutun jälleen ihmisen kaltaiseksi. Mutta kun sinä painat pääsi vasten poveani, silloin aukeevat kaikki vanhat haavat siellä, silloin astuvat ajat armaat esille muistostani ja minä värisen nautinnosta ja kärsimyksestä kiireestä kantapäähän.

—Kärsimyksestä? Miksi?

—Siksi että minä elän! Siksi että minä tunnen itseni jälleen ihmiseksi, ymmärrätkö? Siksi että elämä, suuri, mahtava elämä jälleen kiertää suonissani, sen muistot ja toiveet jälleen sydäntäni sykerryttävät.

—En tahtoisi tuottaa tuskaa sinulle, vaan iloa.

—Kuka voi niitä toisistaan erottaa! Sille, joka on tuomittu meren ikuisen ulapoita mykkänä ja kylmänä melastelemaan, on suurin tuskakin vain päivänsäde pimeydessä.

—Poloinen poikaseni! Kuka tuomitsi sinne sinut?

—Minä itse.

—Voiko itse olla muita armottomampi itselleen?

—Kyllä, kun sydämen hulluus ja sielun itsekkäisyys hänet sokaisee.

—Milloin tuo tapahtuu?

—Silloin kun hän tekee väärin itselleen ja herjaa omaa pyhintä pyydettään.

—Mikä oli siis vääryys, jota harjoitit itseäsi kohtaan?

—Minä rakastin.

—En ole vielä koskaan kuullut siitä ihmisiä tuomittavan.

—Niin, mutta minä rakastin itseäni ylitse kaikkea ja lähimmäistäni vain lämpö-aineena itselleni.

—Siis sinäkin kaipasit lämpöä ja aurinkoa?

—Kyllä. Mutta minä paloin kuin pätsi, minä poltin muita ja itseäni. Minä heitin siihen rovioon kaikki, mitä minulle oli rakkainta ja kalleinta, armainta ja arinta maailmassa.

—Ja rovio roihusi korkealla?

—Kyllä. Kaukaiset kansat tulivat sen hehkua imehtimään. Lopuksi heitin minä siihen oman rakkauteni.

—Sinä et siis vain itseäsi rakastanut?

—En. Lemmin neittä nuorempata.

—Ja hän?

—Luulen, että hän myös hehkui minulle joskus parhaina hetkinään. Mutta luulen, että hän muuten rakasti enin omaa rakkauttaan.

—Ja sinä?

—Rakastin hänessä vain omaa itseäni.

—Siis et sinä ole koskaan tuntenut muuta kuin itserakkautta?

—Tuskin. Kun poltin poroksi sen, tunsin, ettei minussa ollut enää paljon palamista.

—Ja nyt?

—Uiskentelen ahvenna ahventen seassa. Vain sinun sielusi kaipuu saa minut enää pinnalle nousemaan.

—Tahdot polttaa poroksi minutkin?

—Jos tahtoisinkin, olisi minulla tuskin siihen enää tilaisuutta. Olen kylmä, jääkylmä saakka sydämeen.

—Mutta sinun suutelosi ovat kuin tuli?

—Kuin revontuli, tahdoit sinä sanoa. Lienet kuullut joskus myös sinikeltaisista liekeistä puhuttavan?

—Mitä ne ovat?

—Ne ovat älyn salamoita. Meille mykistyneille on laki sellainen, että mitä syvemmälle me vaivumme ja mitä synkemmäksi meidän sielumme ja sydämemme kylmenee, sitä kirkkaammaksi käy meidän järkemme ja sen selkeämmin me loistamme omalla valollamme pimeydessä.

—Tahtoisin sinne alas, pois! Minäkin mykistymään, kylmenemään, minäkin omalla valollani loistamaan!

—Et tiedä, mitä toivot. Onneksi et osaa tietä sinne.

—Sinä osoitat. Tahdon sinne sinun kerallasi.

—Etkä sitten enää koskaan pääsisi päivänvaloon? Eikä olisi koskaan auki enää sinulle tie elämän kukkakumpuja kulkemaan?

—Tahdon olla siellä, missä sinä olet. Tahdon vaeltaa niitä polkuja, joita sinä vaellat, enkä mitään muita enää, sillä tiedä, että rakastan sinua.

—Etköhän sinäkin rakasta minussa vain omaa rakkauttasi?

—Saatpa nähdä sen silloin, koska syöksyn sinun kanssasi syvyyteen.

—Milloin tuon aiot tehdä?

—Koska päivä koittaa. Se on meidän kohtalomme ikuisesti yhdistävä.

—Minulla ei ole mitään kohtaloa enää. Olen mennyt mies. Sinulla on elämä edessäsi.

—Tahdon elää sinun elämääsi. En vain tätä, täällä pinnalla, vaan myös sitä siellä alhaalla pohjavesissä.

Noin nousi ja laski, läikkyi ja väikkyi heidän keskustelunsa.

Joka aamu erkanivat he jälleen, mutta joka ilta painautuivat he jälleen aina lähemmä toisiaan. Oli kuin olisi pimeys valkeutta, valkeus pimeyttä rakastanut. Siksi yhtyivät he yön kuutamolla.

Taikka oli myös kuin olisi hehkunut heissä haave totuudelle, totuus taas heidän kauttaan omaa kangastustaan tavoitellut.

Mitä he tiesivät siitä! Mitä he siitä välittivät! Sillä he rakastivat, ja se riitti heille, ja he olivat kumpikin onnelliset omasta rakkaudestaan, mutta vain niin kauan kuin he yhdessä olivat.

Sitten heidän tiensä aina erosivat.

Toinen piili takaisin omaan itsekkääseen pimeyteensä ja kylmyyteensä. Ja toinen meni takaisin siihen aisti-armaaseen mielikuva-elämään, jonka hän oli rakkautensa ympärille rakentanut ja joka nyttemmin oli hänelle kaikkea todellisuutta todellisempi.

Näin he kumpikin elivät kotvasen kahta elämää, josta yöt kuuluivat heidän yhteiselle lemmelleen, mutta päivät heidän omalle henkilökohtaiselle itselleen.

Kenties se olikin onnellisin aika heidän elämässään. Ainakin se oli onnellisin heidän lempensä lyhyessä, kiitävässä kuun tarinassa.

YÖN LAPSI JA PÄIVÄN LAPSI.

He tahtoivat tietää liian paljon toisistaan, ja juuri siitä johtui heidän onnettomuutensa.

Ei lakannut koskaan kiusaamasta sulhoaan tuo kuvankaunis kuninkaantytär:

—Miten sinä vietät aikasi siellä alhaalla? Miksi et sinä kerro minulle mitään?

—Ei siinä ole mitään kertomista.

—Kyllä. Tahdon tietää kaikki, mikä vain koskee sinua. Kaikki, kuuletko, olkoon se sitten kuinka pimeää ja tähdetöntä tahansa! Mutta minä uskon, että se on hyvin mielenkiintoista.

—Kaikkea muuta! Se on yksitoikkoista kuin yö ja aina samaa kuin yksinäisen ajatukset. Vaihtakaamme puheen-aihetta!

—Emme. En tahdo, että pidätät mitään salaisuuksia minulta. Miksi sen teet, jos kerran rakastat minua?

—Teen sen juuri siksi, että rakastan sinua. Se on liian tuskallista.

—Etkö luule, että olen luotu kuormia kantamaan? Oh, sinä et tunne minua! Sinä tunnet minut vain ilossa ja nautinnossa, mutta juuri murheessa minä olen jättiläinen.

—Uskon sen, armaani. Mutta olkoon kaukana minusta, että tahtoisin edes mielikuvituksessa sinulle taakkani sälyttää.

—Siis sinä et rakasta minua. Jos sen tekisit, et yksinäisyydelläsi ylpeilisi.

Hymyillyt silloin vain vaieten ja kärsivästi se maankuulu kuninkaanpoika. Mutta kohta hänkin vuorostaan alkanut armastaan kiusaamaan:

—Etpä sinäkään sano itsestäsi kaikkea minulle. Tuskin tiedän edes, kuka olet. Kuinka vietät päiväsi? Ketkä ovat sinun seurakumppanisi?

—Tiedäthän, etten seurustele kenenkään kanssa. Tiedäthän, että ajattelen kaiket päivät vain sinua. Ja kun ilta joutuu, on sydämeni riistäytyä rinnastani ja rientää jo edeltäni sinua kohtaamaan.

—Sen uskon. Mutta on pitkä taival aamusta iltaan. Täytyyhän sinulla jotakin seuraa olla. Joitakin hovineitoja, joitakin kavaljeereja, kenties nuoria ja kauniitakin?

—Juuri sinun tähtesi olen jättänyt kaikki kavaljeerit ja hovineidot, jopa isäni palatsinkin, jonne en palaja enää milloinkaan. Asun tuolla tuon köyhän kalastajan majassa. Pidän seuraa itselleni.

—Ja mitä ajattelet sinä siellä minun poissa ollessani?

—Sinua.

—Mutta mitä muuta? Tietysti täytyy sinulla sielläkin olla joku ympäristö. Ketä muita siellä asuu?

—Ei muita kuin vanha leskivaimo poikansa ja sokean isänsä kanssa.

—Ja tuo poika? Hän on varmaan nuori ja kookas varreltaan?

—Kyllä. Hänen hartiansa ovat leveät kuin ovi ja hänen kasvoillaan asuu lempeä ja yksivakainen totisuus.

—Ja hänen silmänsä?

—Liekuttavat syvällä päässä kuin kutsuva kotiliesi.

—Ja hänen kutrinsa?

—Ei, nyt en minä tahdo enää puhua hänestä mitään. Puhukaamme nyt sinusta!

—Katsopas! Sinä olet jo nyt häneen rakastunut.

—Armaani, oletko mustasukkainen? Hänelle?

—Jokaiselle, joka vain sinua lähestyy. Jokaiselle, joka vain saa viettää hetkenkin sinun seurassasi.

—Luotatko niin vähän minuun?

—Luotan sinuun kuin Luojaan kaikkivaltiaaseen. Mutta ymmärrätkö, että hetki, jonka kuka hyvänsä viettää seurassasi, on varastettu minulta, että suloinen kaiku, jonka kuka hyvänsä kuulee äänestäsi, on otettu minun aarre-aitastani?

—Mutta ethän sinä kuitenkaan voi olla ijäti kanssani. Sinunhan täytyy aina aamuin takaisin syvyyteen.

—Juuri siksi minä vihaan teitä, te päivän lapset!

—Vihaat? Minuakin?

—Sinuakin. Mitä te tiedätte meistä täällä alhaalla?

—Miksi et sinä siis kerro minulle mitään?

—Kerran kertonenkin.

—Olet paha. Ymmärrän, että kuulut pimeyteen.

—Sinäkin sanot sen? Sinä?

—Anna anteeksi!

—Kuulun pimeyteen, mutta juuri siksi meille on niin paljon anteeksi annettava.

Päättyneet moiset kohtaukset useimmiten hiljaisiin, molemminpuolisiin nyyhkytyksiin ja sovintoon.

Mutta vaikka heidän suhteensa aina sellaisten jälkeen olikin hellempi ja herttaisempi, jäi jälelle arkuus ja epätietoisuus, mistä asioista heidän lempensä sieti puhuttavan, mistä ei. Ja se taas vaikutti vahingollisesti heidän suhteensa välittömyyteen.

He tunsivat, että syvä juopa oli heidän välilleen kiinnitetty. He tekivät kaikkensa sitä täyttääkseen, mutta tunsivat, että se vain laajeni ja syveni jokaisesta heidän yrityksestään.

Se oli saattaa epätoivoon heidät.

Vihdoin he eivät nähneet muuta keinoa kuin olla aivan suorat ja todet toisilleen. Mutta samalla riisuivat he itsensä toistensa edessä henkisesti alastomiksi.

Harva rakkaus kestää sellaista. Eikä varsinkaan rakkaus ihmisen ja ahvenen, verevän, lämpimän naisen ja kylmän, kuutamoisia ulapoita uiskentelevan kuvajaisen välillä.

Kertoi ensin tarinansa se maankuulu kuninkaanpoika.

AHTOLAN ASUKKAAT.

»Minä olin nuori kuin sinäkin», hän sanoi, »kuin sinäkin kaunis ja älykäs, itsekäs ja oikullinen. Kuin sinäkin olin minä suurta sukua, kuin sinunkin oli minun isäni kuuluisa kuningas ja minun piti tulla suuren valtakunnan hallitsijaksi.

Kuin sinäkin näin minä näkymättömiä. Mutta koska minä en osannut ihmisiä rakastaa, ainoastaan omaa itseäni ja mielikuviani, otti Jumala pois minulta lopunkin ihmisyyden ja syöksi minut meren kalaksi, ahveneksi ahventen valtakuntaan, meren aavojen ulapoita uidakseni, maan alku-elon synkissä syövereissä olemaan opetellakseni.

Ensin kun jouduin sinne, se oli vain hauskaa ja hupaista minusta, sillä se oli uutta.

Hei, miten minä sousin ja huopailin evilläni, hei, miten minä pärskytin pyrstölläni! Olin huolettomin huolettomista, kevein kepeimmistä, ja voin huoleti sinulle tälläkin hetkellä sanoa, että hilpeämpää, sukkelampaa, sukeltelevampaa ja elämän-iloisempaa ahventa ei koskaan ole uinut Saksan salmilla syvillä, eipä edes Tanskan saarten tuollapuolen.

Todellakin, minussa asui elämän-ilo, harvinainen minun heimossani ja yleensä alla pohjantähden.

Tiedätkö, mitä se merkitsee? Ymmärrätkö, että elämä on silloin kuin silkkiä, että kukaan ei ole köyhä eikä kipeä, että kaikki karkeloi silmissäsi, maa, meri ja taivas ynnä kaikki niiden monenkaltaiset asukkaat? Että taivas on niinkuin Luojan teltta ja maa niinkuin hänen astinlautansa ja että meri, Jumalan vapaa valtameri, kätkee sisällään suunnattomia salattuja aartehistoja, joista jokainen voi mielinmäärin ammentaa?

Ja minä ammensin sylin täysin ja minä nautin olemassaolostani.

Elin niinkuin jokainen aamu olisi ollut minulle ensimmäinen ja jokainen ilta viimeinen, enkä nähnyt loppua sieluni ja ruumiini ruhtinaalliselle, runsaudensarviselle tuhlaukselle. Sillä tuhlausta se oli, sen hyvin käsitin, mutta minä ajattelin: anna mennä! sillä enhän minä tuhlannut toisen omaa.

Vasta paljon myöhemmin opin ajattelemaan, ettei kukaan ole itsensä herra, ainoastaan Jumala taivaassa tai ihminen omassa sydämessä, jolle me kuulumme sieluinemme ja ruumiinemme.

Olin sittenkin tuhlannut toisen omaa.

Mutta sitä en minä ajatellut silloin. Minä elin ja annoin muidenkin elää! Minä uin, mutta en uponnut, minä tuhlasin, mutta en tuhmistunut.

Minä söin paljon pieniä kaloja viereltäni, mutta minä katsoin tarkkaan ennen kuin kävin kenenkään itseäni isomman kimppuun, sillä kaiken muun hyvän lisäksi oli Jumala antanut minulle verrattoman itsesäilytysvietin, jota saan kiittää m.m. siitä, että elän vielä.

Minä tahdoin voittaa enkä tulla voitetuksi. Taitavasti hetkeni valiten ja sopivaan, suojattomaan paikkaan iskien se onnistuikin minulle tavallisesti. Joskus se ei onnistunut, ja minulla on monta mahtavaa arpea ruumiissani.

Mutta se oli minulle vain leikkiä, vain jaloa urheilua tai hauskaa hippajuoksua muun ilon lomassa.

Mitä tiesin minä vielä elämän vakavuudesta, mitä olemassaolon tuimasta, vääjäämättömästä, leppymättömästä taistelusta! Olinhan minä rikas, olinhan minä ruhtinas kalojen seassa, kuningas ahventen valtakunnassa. Ja luulinhan minä olevani täällä vain leikilläni!

Minä hetkenä hyvänsä, ajattelin, ponnahdan minä pintaan, annan palttua tälle kaikelle ja muutun takaisin ihmiseksi ja maankuuluksi kuninkaanpojaksi.

Niin tuli hetki, jolloin koetin sitäkin—enkä onnistunut.

Koetin toisen kerran, samalla seurauksella. Koetin kolmannen … ei, se ei käynyt enää, minä vajosin auttamattomasti takaisin Ahtolan asukkaaksi.

Nyt vasta rupesi sydänalaani ahdistamaan. Nyt vasta aloin minä aavistaa, että tässä olivat kyseessä korkeammat voimat ja että tämä oli Kaikkivaltiaan rangaistus minulle siitä, etten ollut oikein käyttänyt leiviskääni.

Minun oli siis jäätävä ijäksi tänne alas? Minä en siis koskaan, en koskaan saisi tuntea veren lämpimän läikkää enää, en koskaan kulkea Jumalan kuu ja päivä kupeellani?

Tuo ajatus oli aluksi tehdä hulluksi minut.

Mutta sitten minä miehistyin. Sitten minä purin hampaani yhteen ja ajattelin: tullaan toimeen pimeässäkin! Ja kun minä näin meren pohjassa niin monta, jotka loistivat omalla valollaan, minä päätin tehdä samoin ja valkaista pimeyttä ympäriltäni.

Minussa oli paljon poltto-ainetta. Minä paistoin kuin kynttilä ja olin itseeni sangen tyytyväinen. Mutta aina oli jossakin lähitienoilla joku toinen, joka paistoi vielä paremmin, eikä se voinut olla minussa kirpeätä kateutta ja kaunaa herättämättä.

Jos se oli pienempi minua, minä söin suuhuni sen. Jos suurempi, vältin koko sitä seutua ja viiletin kiireesti muille markkinoille.

Täytyihän minun olla suurin kaikista ja paistaa kirkkaimmin kaikista ainakin omassa ympäristössäni!

Mutta samalla oli mieleni mustan-murheellinen.

Tunsin tuhlanneeni jotakin sellaista, jota en koskaan, en koskaan saisi takaisin enää, elävän, ihanan ihmisyyteni ja sen valoisan valtakunnan, jonka Jumala kaikkivaltias oli kerran määrännyt minun perinnökseni ja asuinsijakseni.

Olin saanut sensijaan vain ahventen valtakunnan, jonka asukkaat eivät nekään minua ehdottomaksi kuninkaakseen tunnustaneet. Näin kyllä, että he pitivät minusta minun hilpeän luontoni vuoksi, mutta juuri samasta syystä he eivät minua kyllin kunnioittaneet.

Olin vain huvineuvos, vain hovinarri heille, ja minun parhaat temppuni ja päähänpistoni, joista monet todellakin olivat varsin nerokkaita, olivat vain omiaan heissä tuota vähemmän imartelevaa käsityskantaa kasvattamaan.

Eivät he minun leikistäni lämmenneet tai minun ilostani ilahtuneet, kävivät päinvastoin kahta jörömmiksi ja vetäytyivät loitommalle kuin maalaiset jotakin markkinakummaa katsomaan.

Huomasin kaikesta, että olin vain erikoisuus, vain outo originaali heidän mielestään. Ja niin rupesin minäkin alkuperäisen luontoni jätteitä häpeämään ja pyrkimään kaikessa heidän kaltaisekseen.

Kävihän se, kävihän se odottamattoman hyvin. Pian olin minä kala niinkuin kaikki muutkin kalat, ahven niinkuin kaikki muutkin ahvenet, ja minä muistin yhä harvemmin, mistä olin tänne tullut ja kuka minä oikeastaan olin.

Rupesin tylsistymään. Toisinaan, kauniina, kirkkaina kesäpäivinä, saatoin vielä joskus nousta pintaan vedenpäällisen elämän merkillistä valkeutta ja kuulakkuutta ihantelemaan.

Moni himmeä, haalistunut mielikuva entisiltä ajoilta kulki silloin läpi olemukseni. Mutta muuten minä elin enimmäkseen siellä alhaalla ja viihdyin siellä alhaalla, enkä vihannut mitään niinkuin niitä komeroita sielussani, joissa joku entisen autuaamman olotilan muisto tuntui vielä vasten tahtoani asustavan.

Samalla olivat silmäni tottuneet jo huomaamaan, mitä oli oikeastaan elämä tuolla alhaalla ja mitä piili noiden synkkien sydänvesien pimennoissa.

Siellä piili elämän taistelu, olemassaolon taistelu, kiinteä, jokahetkinen, hellittämätön.

Minullehan se oli ollut vain leikkiä, vain liikojen, käyttämättömien voimien vallatonta temmeltelyä, mutta heille se oli täyttä totta.

Koko heidän aikansa meni vain elatuksen hankkimiseen. Koko päivän, aamusta iltaan, he vain vaanivat ja väijyivät, piilivät ja pakenivat, ja mielenkiinto, jota he toisiaan kohden osoittivat, oli lähinnä syömärin, joka tutkii lautastaan.

Kun tuon huomasin, kauhistuin. Oliko tämä elämän arvoista? Eikö elämällä siis ollut mitään sen suurempaa ja korkeampaa tarkoitusperää?

Ei! täytyi minun tunnustaa itselleni.

Kävin läpi mielessäni kaikki elämänmuodot, jotka tunsin, korkeimmasta alimpaan, ja huomasin niissä kaikissa saman syömärillisen tarkoitusperän.

Silloin rupesi elämä minua pelottamaan ja inhoittamaan.

Mutta toiseltapuolen nautin minä sen saastaisuudesta niinkuin mato haaskastaan, sillä todistihan se minulle päivänselvästi, etten ollut kadottanut mitään, jos olinkin kadottanut ihmisyyteni.

Sinä teit minut ihmiseksi jälleen. Mutta vain öisin, sillä silloin sinä uneksit minusta ja kohtaat unelmasi.

Päivisin sinäkin elät omaa elämääsi.

Myöskin minä uneksin joskus siihen aikaan jotakin samantapaista. Illoin pään ruohikkoa kohti kääntäessäni ja yksitoikkoiseen torkahteluun vaipuessani kulkivat sielunsilmieni ohitse usein kummat kuvajaiset.

Minä näin Ahtolan linnan, linnassa Ahdin ruokoparran ja Vellamon veen emosen sekä armaiden aallotarten parvet vetehisten vallattomassa kaulailussa.

Tiesin, että se oli vain unta. Mutta minä uneksin itseni siten jumalien vertaiseksi, otin osaa heidän iloihinsa ja suruihinsa, heidän leikkeihinsä ja kuolemattomiin karkeloihinsa, ja tunsin olevani yläpuolella herjan ihmisheimon.

En tiedä, mitä muut ahvenet uneksivat. Mutta arvelen, että he uneksivat sitä samaa, ja kun he yön kulun mukaan kääntyvät ruohikon rinnassa päin ulappaa verkalleen, he luulevat vellamoisten tanhujuoksuja juhlivansa. Sitten tulit sinä. Lopun tiedät sinä.»