HOLLANTILAINEN TAULU.
»Istun tuvan nurkassa», kertoi tuo kuvankaunis kuninkaantytär, »jakkaralla pitkän pöydän takana, jonne olen osannut hiipiä kenenkään huomaamatta. Tuli palaa takassa, eukko häärii ja hämmentelee kalakeittoaan lieden ääressä, mutta sängynlaidalla istuu hänen sokea isänsä ja kutoo nuottaa vanhalla kopeloivalla tottumuksellaan.
Hänen kasvonsa ovat kiinteät ja liikkumattomat. Lieden liekit heittävät hänen mahtavan varjokuvansa vastapäiselle seinämälle.
Kuuluu kolinaa eteisestä, saapuu mereltä poika saaliineen.
Oven kamana on liian matala, hänen täytyy kumartua siitä sisälle tullessaan. Hänen kerallaan tulee toinen vanhempi mies naapurista, jonka kanssa he yhdessä kalastavat.
He istuvat rahille vastapäätä takanloimua ja sytyttävät piippunsa.
Ulkona on ilta jo pimeäksi hämärtynyt ja kuu katsoo ikkunasta.
On vaihdettu yksinkertaiset tervehdyssanat. Kukaan ei sitten pitkään aikaan puhu mitään.
Vihdoin tekee vanha vaari pari kysymystä tuulesta ja kalojen kulusta.
Niihin vastataan eikä kukaan jälleen pitkään aikaan puhu mitään.
Pata porisee liedellä, meri kohisee tuvan takana. Kaikki on niin kotoista ja turvallista.
Keskustelu pääsee vähitellen vauhtiin. Puhutaan vieraista maista ja vanhoista, vuosikymmeniä sitten tapahtuneista haaksirikoista, joissa milloin minkin sukulainen on haihtunut jäljettömiin. Kaikki tapahtuu niin tyynellä ja luonnollisella tavalla kuin se olisi yksinkertaisin asia maailmassa ja kuuluisi elämänjärjestykseen.
Naapurin mies on purjehtinut monta kertaa maailman ympäri. Hän on käynyt Tyynen meren saarilla ja tietää niistä monta ihmeellistä kertomusta.
Toiset niistä ovat lumottuja, niin että merimies, joka kerran astuu niiden rantaan, ei koskaan enää löydä laivalleen. Hän jää elämään puiden hedelmistä ja maan ytimestä ja kasvaa pian yhteen puiden ja kukkasten kanssa.
Naiset siellä ovat kauniita kuin synti ja miehet ylpeitä ja peljättäviä kuin jalopeurat.
Moni valkorotuinen on heidän nuijan-iskustaan nurmeen kepertynyt. Toiset heistä taas osaavat loihtia ja tavoittaa uhrinsa satojen peninkulmien takaa.
Puuttuu puheeseen vanha vaarikin. Hänkin on käynyt monessa kaukaisessa maassa, nähnyt monta outoa ja kummallista kansakuntaa.
Eräällä niistä oli ollut taika sellainen, ettei heidän maassaan saanut tappaa mitään elävää olentoa. Itse he käydessään lakaisivat tietään luudilla, ett'eivät vain edes vahingossa astuisi jonkun pienen maanmatosen päälle.
Ollut heillä laivassa kokkipoika, joka oli pilkannut mokomaa tapaa ja tallannut noita pieniä elukoita tahallaan. Mutta ennen kuin he olivat ankkurinsa nostaneet, hän oli ollut täynnä paiseita, joihin oli ilmestynyt pieniä, valkoisia matoja, samanlaisia, joita hän oli tallannut juuri.
Madot olivat syöneet hänet elävältä.
Näin oli päästy pian n.s. ihmeellisten kertomusten alalle, joka tuntui heitä kaikkia aivan erikoisesti viehättävän. Jokaiselle heistä oli joskus elämässään tapahtunut jotakin kummallista ja ylenluonnollista.
Eukon mies esim. oli jo hyvästellessään tiennyt viimeiselle matkalle lähtevänsä.
»Kuuntelehan tuuliviiriä», hän oli sanonut, »milloin se pahalla äänellä parkaisee. Silloin tiedät minunkin menneen meren syövereihin.»
Ollut montakin maailmankaato-myrskyä sinä syksynä, myrännyt meri, vinkunut tuuliviiri. Mutta ei sillä ollut vielä sitä oikeata kuoleman ääntä ollut, oli ollut elämän ääni, joskin valittava ja vaikeroiva.
Eräänä yönä sitten se oli äkkiä pahasti parkaissut, korahtanut kuin kuolevan kurkku, ja oli silloin hänkin tiennyt, että hänen miehensä juuri sillä hetkellä hukkui, kuten tietoja vertaamalla oli voitukin todeta jälestäpäin.
Kun aamulla mentiin katsomaan, oli viiritanko poikki ja viiri maassa.
Sieltä ei sitä ollut kukaan rohjennut enää paikalleen kohottaa.
Naapurin mies, jonka isä oli hukkunut Bermudas-saarten luona, näki vieläkin joka yö hänet ja olisi voinut piirtää jokaisen karin ja riutan sieltä, vaikka hän ei ollut koskaan siellä käynytkään.
Vaaria vastaan oli kerran sumussa tullut laiva, joka samassa hetkessä oli haaksirikkoutunut toisella puolen maapalloa. Siinä oli hänen veljensä mennyt, siksi se oli näyttäytynyt.
Hänen tyttärenpojalleen ei ollut vielä mitään niin merkillistä tapahtunut.
Mutta hänenkin viereltään oli mennyt mereen mies, joka aikoja sitten oli ennustanut oman kohtalonsa, ja hänenkin kasvoillaan asui muiden haastellessa tuo harras vakavuus, joka todisti hänenkin kuuluvan täydellisesti samaan henkiseen ilmakehään, missä ei mikään epäilys näiden asioiden todenperäisyydestä ollut mahdollinen.
Kaikki nuo neljä kuuluivat yhteen. Minä yksin olin piirin ulkopuolella.
Tunsin itseni niin orvoksi ja yksinäiseksi, että minun olisi tehnyt mieleni itkeä ääneen, sillä minullahan ei ollut mitään kummitusjuttua heille kerrottavana.
Niin, olisi ollut yksi tosin, se, mitä me kaksi nyt elämme juuri, mutta silloinhan minun olisi täytynyt puhua heille sinusta ja itsestäni ja meidän rakkaudestamme sekä paljastaa heille koko eloni salaisuus.
Sitä en tahtonut, ja siksi olin iloinen, kun sain istua vain jakkarallani syrjässä ja huomaamattomana kaikelta muulta paitsi tuon kauniin nuorukaisen silmäyksiltä.
Hän katsahti todellakin pari kertaa minuun rohkaisevasti ikäänkuin sanoakseen: noh, nyt on sinun vuorosi! Mutta sekin tapahtui vakavasti kuin kirkossa ja hän käänsi heti katseensa pois, kun hän näki minun siitä vaivautuvan.
Kalakeitto oli valmis. Naapurin mies nousi lähteäkseen.
Kaikki siirtyivät pöydän ääreen ja siitä pian leposijoilleen. Tuli riittyi takassa. Pian oli koko tupa pimeä eikä kuulunut muuta kuin nukkuvien säännöllinen hengitys enää.
Minä yksin lepäsin silmät auki vuoteellani.
Lepäsin ja ajattelin omia aikojani.
Jo pitemmän aikaa olin ollut huomaavinani vanhusten viittauksista, että he olisivat mielellään toivoneet minusta miniätä taloon.
Olin koettanut olla niitä niin kauan kuin mahdollista ymmärtämättä, sillä sitähän minä en tahtonut, minähän rakastin vain sinua. Mutta tänä aamuna oli tapahtunut täydellinen kosinta, jota ei enää voinut väärin käsittää.
Ah, kuinka kernaasti minä olisin jo pelkästä kiitollisuudesta tehnyt heidän mielikseen! Mutta minähän en voinut ja siksi minä pyysin miettimisaikaa.
Huomenna on tuo miettimis-aika lopussa. Mitä minä silloin teen?
Hypähdin vuoteeltani, juoksin, jouduin, tapasin sinut. Kaiken muun tiedät sinä.»
LEMMEN KAIKKIVALTA.
Kumpikin he olivat kauan hiljaa, kerrottuaan tarinansa ja kuunteltuaan tarkoin toisiaan.
Vihdoin virkahti se maankuulu kuninkaanpoika:
—Siis huomenna?
Helkähti kuin katkeava hopeakieli siihen ääni tuon kuvankauniin kuninkaantyttären:
—Niin huomenna. Mitä minä vastaan hänelle?
Itki silloin hiljaa se maankuulu kuninkaanpoika. Mutta vihdoin pusertuivat seuraavat epätoivon sanat hänen huuliltaan:
—Kaiketi sinun on mentävä hänen kanssaan naimisiin.
—Vaikka rakastan sinua?
—Vaikka. Ethän sinä voi minua naida. Olenhan minä vain sinun mielikuvasi.
—Niin, olethan sinä vain minun mielikuvani.
Toisti koneellisesti nuo sanat tuo kuvankaunis kuninkaantytär. Ja kohta heitä oli siinä kuutamoisen meren rannalla kaksi itkijää.
—Ja sinä? kuiskasi sitten hiljaa tuo kuvankaunis kuninkaantytär.
—Kaiketi on minun jäätävä Ahtolan asukkaaksi.
—Ja mentävä Ahdin kassapäiden karkeloihin?
—Niin.
Lepatti silloin kuin haavanlehti tuo kuvankaunis kuninkaantytär. Kävi hän armaansa käteen ja piti sitä kauan kädessään.
—Eikö mikään, mikään mahti maailmassa, hän sanoi, voi sinua niistä pelastaa?
—Tuskin. Ne ovat ainoa lohdutukseni siellä alhaalla. Ainoa, sen jälkeen kun sinä menet pois minulta.
—Mutta jos minä en mene? Jos minä jään?
—Sinä olet jo mennyt. Sinä rakastat jo oikeaa ihmislasta.
—Ja sinä Ahtolan impysiä?
—Kuulun Ahtolan valtakuntaan. Huvittelen niinkuin näen kaikkien muidenkin ympärilläni huvittelevan.
—Mutta onko sinun pakko kuulua sinne? Etkö ole jo aikoja sitten rikostasi sovittanut?
—Nähtävästi en saa sitä enää sovitetuksi milloinkaan.
—Älä niin sano! Me keksimme kyllä jonkun keinon. Me rukoilemme
Jumalaa…
—Turhaan! Hän on kääntänyt kasvonsa pois minusta, senjälkeen kun olen hänen kuvansa sydämestäni kadottanut.
—Hän on pitkämielinen ja hyvä. Hän, joka tekee laupeuden monelle tuhannelle, ei toki voi tuomita elävää ihmissielua ijäksi pimeyteen!
—Unohdat, että olen elävä ihmissielu vain sinun mielikuvituksessasi. Muuten olen minä ahven, pelkkä ahven. Ja jään ahveneksi kaiken todennäköisyyden mukaan iankaikkisesti.
—Siis ei mitään keinoa?
—Ei mitään pelastusta?
—Kenties. Olisi ehkä yksi.
Lausui raskaasti niinkuin rautaisen taakan alta nuo sanat se maankuulu kuninkaanpoika. Mutta toinen tarrautui niihin kiinni kuin hukkuva oljenkorteen.
—Kuinka? Siis olisi joku keino? hän kysyi. Mikä?
—Minä en voi sitä sanoa sinulle.
—Miksi et? Tiedäthän, että rakastan sinua.
—Juuri siksi. Juuri siksi on minun mahdoton saada niitä sanoja huuliltani.
—Siispä otan minä ne niiltä!
—Et. Se on minun salaisuuteni.
—Siispä tahdon olla sinun salaisuutesi salaisuus!
Suuteli sulhoaan kauan ja kuumasti tuo kuvankaunis kuninkaantytär. Mutta kun hän sitten katsahti hänen silmiinsä, hän huudahti hiljaa, niin kummallisen kuolleet, elottomat ja kuitenkin intohimoisesti vetävät ne olivat.
Nyt oli hän aivan selvillä hänen salaisuudestaan.
—Se vaatii siis niin suuren uhrauksen? hän kuiskasi.
—Kyllä. Ei ole mitään suurempaa.
—Siis on se kuolema?
—On. Minä en voi tulla pelastetuksi pimeyden valtakunnasta, ellei joku rakasta minua niin, että antaa sielunsa ja ruumiinsa minun edestäni.
—Ja muuttuu itse meren kalaksi?
—Niin. Ja sitähän ei kukaan voi. Sitähän ei voi eikä saa vaatia keneltäkään ihmiseltä.
Hymyili silloin omituisesti tuo kuvankaunis kuninkaantytär. Mutta hän ei sanonut mitään, vaan säilytti salaisuutensa.
Aamurusko kohotti jo yli vuorten sormiaan.
—Niin, meidän on kaiketi sitten erottava, hän sanoi.
—Niin. Ja tänä iltana sinä olet jo toisen oma.
—Ja tänä iltana sinä menet jälleen Ahdin impien karkeloihin.
He erosivat.
Pulahti pimeään valtakuntaansa se maankuulu kuninkaanpoika. Ja palasi takaisin köyhän kalastajan tupaan tuo kuvankaunis kuninkaantytär, hiipi hiljaa saranan narahtamatta, uksen ulvahtamatta.
Mutta kaikki pienet, siniset lemmenkukat rannalla painoivat päänsä vienosti alas ja virkahtivat surumielin:
—Nuo kaksi eivät näe toisiaan enää milloinkaan.
Mutta kaikki kultaiset aamunsäteet, jotka mailla, metsissä ja merellä karkeloivat, hyppivät hilpeinä kukalta kukalle ja kuiskasivat heille:
—Nuo kaksi eivät eroa milloinkaan. Ettekö näe, että he rakastavat toisiaan? Eikä toinen pääse niin pitkälle meren syvyyteen eikä toinen niin korkealle taivaan valkeuteen kohoamaan, ettei sittenkin olisi heidän välillään silta, jota juoksevat heidän armaimmat ajatuksensa.
Ja pienet, siniset lemmenkukat rannalla nostivat päänsä jälleen ilahtuneina ylös ja sanoivat:
—Päivänsäteet ovat oikeassa. Ei ole syvyyttä niin syvää eikä korkeutta niin korkeaa, ettei rakkaus niitä yhdistäisi.
Ja kohta lauloi koko maa, meri ja taivas Luojan luomisvirttä.
MOLEMMAT MORSIUSPARIT.
Vieri sitten aikaa vähäisen.
Vietti yönsä Ahdin impien ilossa se maankuulu kuninkaanpoika, mutta notkui neinnä morsianna köyhän kalastajan mökissä tuo kuvankaunis kuninkaantytär, joka ei ollut hennonnut evätä kättään muhkealta nuorukaiselta, joskin hänen sydämensä oli kumman kuvajaisen oma.
Näin elivät he kumpikin kotvasen omituista, vaarallista kaksois-elämää.
Raikui riemu kattoon saakka Ahdin pitkissä pidoissa. Paistoi päivä leppeämmin merimiehen lesken taloon mieluisan miniän helman kynnystä kuluttaessa.
Kuitenkaan he eivät kumpikaan voineet unohtaa toisiaan.
Pyrki usein sen maankuulun kuninkaanpojan nauru itkuksi tyrehtymään keskellä jumalaisten juominkeja, aallon kassapäiden karkeloita. Eikä ollut kaukana kyynel mieluisan miniänkään, kun kuu illoin tupaan tuli ja meri tuvan takana hänelle muinaisia muistutteli hiljaisella, salaperäisellä hyminällään.
Kuitenkin he koettivat kumpikin urhoollisesti kestää eronsa. Sillä olivathan he niin sen päättäneet.
Koitti sitten päivä, joka oli päättyvä häihin ja hää-yöhön heille kummallekin.
Pidettiin paljon Ahdin linnassa siitä maankuulusta kuninkaanpojasta. Hän oli siro, hän oli sorea, hän oli sukkela, ja vaikka kaikki tiesivätkin, että hän oli oikeastaan vain ihmislapsi, sopi kalanpursto niin hyvin hänelle, että korkeimmatkin kuolemattomat kohtelivat häntä vallan vertaisenaan.
Viimeksi oli Ahti tarjonnut oman tyttärensä vaimoksi hänelle. Hän oli suostunut, ja häät oli eräänä elokuun yönä Ahtolan valtakunnan koko komeudella vietettävät.
Pitkästynyt odotukseensa myös mökin muhkea nuorukainen. Huolimatta morsiamensa vastaväitteistä hän oli samaksi illaksi kutsunut luokseen papin ja lukkarin sekä vieraiksi kaikki kalastajat pitkin rannikkoa. Eikä hän ollut muuta kuin nauranut heleästi, kun oli hätäpäissään uskonut hänelle huolensa tuo kuvankaunis kuninkaantytär.
—Tiedäthän, että pidän paljon sinusta, tämä hänelle huohottaen sopertanut. Kenties olen kuitenkin tehnyt väärin sinua kohtaan, kun olen sallinut sinun kanssani kihlautua. Sillä minä kuulun toiselle, toinen omistaa minun tunteeni ja ajatukseni…
—Toinen? Kuka toinen?
—Hän, meren sulho, kumma kuvajainen. Hän, joka nousee joka kuudan-yö minun luokseni syvyyksistä ja jota vastaan minä joka ilta riennän venevalkamaan…
—Armaani! Nyt sinä suotta syytät itseäsi! Olenhan jo viikkoja nukkunut vierelläsi ja pitänyt silmällä sinua: et sinä ole mihinkään mennyt.
—En nyt, kun me olimme hänen kanssaan päättäneet erota toisistamme. Mutta minä tunnen jo edeltäkäsin, etten sittenkään, en sinä ilmoisna ikänä jaksa pitää päätöstäni. Siksi varoitan vilpittömästi sinua: älä luota minuun! Heitä, hylkää minut!
—Moisten kuutamokuvittelujen takia? En milloinkaan. Olen päinvastoin varma, että saan mitä parhaan ja uskollisimman vaimon sinusta. Äitimuori on oikeassa. Hän sanoo, että se on aivan ansaitsematon onni minulle.
—Älä puhu niin! Sinä särjet sydämeni. Minä en sinua ansaitse, ymmärrätkö? Sinä olet suuri, sinä olet kaunis, sinä olet eheä … minä kurja olen moneen osaan paloiteltu.
—Yksikin niistä riittää minulle. Ja saanhan minä parhaan palan, eikö totta?
—Älä ole niin varma siitä. Jos hän tulee…
—Meren sulho?
—Niin. Hän vaatii silloin kaikki. Hän vie minut sieluineni ja ruumiineni.
—Ja tuota hassutusta pyydät sinä minua uskomaan!
Olleet turhia kaikki meren morsiamen varoitukset. Eikä hän voinut olla itsekseen ihmettelemättä, että tuo kalastajanuorukainen, joka uskoi kaikki, mitä muuten meri-elämästä ylenluonnollista kerrottiin, ei ottanut ollenkaan uskoakseen sitä, mikä hänelle, kuvankauniille kuninkaantyttärelle, oli mitä yksinkertaisinta ja luonnollisinta.
Ja hän oli tullut siihen johtopäätökseen, ettei ihmeellisyys ollut samaa kaikille ja että seikka, jota toinen piti selviönä, saattoi olla toiselle kaikkien luonnonlakien väkivaltaista vääristelyä.
Samaan aikaan vaihdelleet kirjavan kiven kupeella mielipiteitään Ahdin impien imanne ja se maankuulu kuninkaanpoika.
—Armaani, miksi sinä olet niin surullinen? Ahtolan nuorin neiti kysynyt. Etkö iloitse? Kuulummehan tästä illasta toisillemme.
—Tietysti iloitsen minä siitä. Ja huomisesta saakka sinä tulet näkemään minut vain iloisena.
—Mutta tänä iltana? Mikä kaihtaa tänä iltana sinun kasvojasi? Joku muisto muinaisesta?
—Niin. Viimeinen varjo maan viheliäisyydestä. Mutta älä välitä siitä!
Huomenna olen minä kokonaan kirkas ja vain sinua varten.
—Kuinka kummallisia te ihmislapset olette? Te kärsitte maalla ja te kärsitte meressä, eikä teidän sielunne ole koskaan siellä, missä te itse olette.
—Olet oikeassa. Mutta ei puhuta siitä.
—Katsopas minua, minä en koskaan kärsi. Minun sieluni on aina siellä, missä minun ruumiini ja jäseneni ovat, ja siksi on minun elämäni iloista, iankaikkista nautintoa. Mutta siinä sinä istut ja nureksit minun vierelläni. Mistä se johtunee?
—Siitä, että minä vain olen kurja kuolevainen. Siitä, että sinä olet kuolematon ja että sinun juhlasi ovat jumalten pitkiä pitoja, jotka eivät pääty milloinkaan. Mutta minulla seuraa aina suru iloa ja kärsimys nautintoa.
—Taikka päinvastoin ilo surua ja nautinto kärsimystä! Se mahtaa olla ihanaa.
—Siitä ihanuudesta olen juuri luopumaisillani.
—Ja olet siksi surullinen? Sinä kadut päätöstäsi?
—En. Minä en kadu mitään.
—Mutta miksi?
—Siksi, että minä en ole vielä eheä niinkuin sinä. Siksi, että joku osa minusta kuuluu vielä tuonne ylhäälle.
—Kärsimyksen valtakuntaan?
—Niin. Joku osa minussa on vielä kuolevaista.
—Ja se tahtoo sinut ihmiseksi jälleen?
—Niin. Minä ymmärrän, että se on mahdotonta, mutta minä en voi sille mitään. Ken kerran on ajassa elänyt, hänen on vaikea sitä edes iankaikkisuudessa unhottaa.
—Tänä yönä minä suutelen sinut kuolemattomaksi!
—Tee se, armaani! Ja minä vakuutan, että huomenna ovat kaikki mustat muistot minulta haihtuneet.
—Jo nyt! Jo nyt on sinun oltava iloinen ja onnellinen. Lupaatko?
—Minä lupaan.
Hän lupasi enemmän kuin hän voi pitää. Mutta kuka ei olisi tehnyt sitä hänen asemassaan? Sillä Ahtolan nuorin neiti kietoi hänet käsivarsillaan ja hänen suortuvansa lankesivat hänen kasvoilleen kuin esirippu kaiken entisen ja nykyisen välillä.
Niin uivat he päin Ahdin linnaa kuin kuutamon kajastus merellä tai putoovan tähtösen hopeajuova, joka häipyy pimeyteen.
JUMALIEN JUHLA.
Oli koolla koko ahventen valtakunta noita harvinaisia häitä viettämässä. Ahdin merenkultainen linna oikein vilisi vieraita, Vellamon vetiset padat täytettiin ja tyhjennettiin aina uudelleen. Mutta linnan peräsalissa, pitkän paaden kupeella, olivat saaneet sijansa varsinaiset arvovieraat kahden puolen morsiusparia.
Siinä oli lohet kuin englantilaiset lordit, siinä salakat kuin saksalaiset kauppamatkustajat, ankeriaat kuin itämaiset diplomaatit, haijit ja hauvit kuin Venäjän bolshevikit. Tällä kertaa oli kunniapaikka kuitenkin annettu ahventen suurelle suvulle, johon sulhanen lähinnä luettiin. He olivatkin saapuneet oikein joukolla ja tulleet sijoitetuiksi morsiusparia vastapäätä.
Pöydän päässä taas istui Ahti ruokoparta itse, Vellamoinen veen emäntä vierellään. Kummallakin heillä oli hovimestareinaan pari mursua, joiden alaisina taas toimi epälukuinen määrä hylkeitä, veen koiria y.m. palvelusväkeä.
Tarjoilu sujuikin näiden avulla aivan moitteettomasti.
Kun oli päästy paistiin, jota tässä tapauksessa edustivat eräät rajattoman upotussodan tulokset, nousi ryntäilleen Ahti ruokoparta, kohotti maljansa ja loihe lausumaan.
—Meillä on tänään harvinainen tilaisuus, sanoi hän, kutsua kuolemattomien joukkoon eräs valtakuntamme vähäisimmistä, mutta ei suinkaan silti vähimmän ansiokkaista alammaisista. Hän on tosin vain ahven, pelkkä ahven, mutta minun tyttäreni rakastaa häntä, ja te tiedätte, että rakkaus tekee kuolemattomaksi. Merkillisintä hänessä kuitenkin on epäilemättä, että hän on kerran ollut ihminen, todellinen, lämminverinen, inhoittava ihmislapsi, vaikka hän sittemmin on niin menestyksellisesti meidän vertaiseksemme veljestynyt ja kylmentynyt. On mahdollista, että hän tähän saakka on ollut hiukan haalea. Nyt hänestä on tuleva kylmä, aivan kylmä, siitä on minun tyttäreni huolta pitävä. Ja niin on meillä ensikerran elämässämme tuo ihme, johon turhaan olen hakenut mitään vastaavaisuutta kansamme aikakirjoista: ihminen voi tulla kalaksi, mutta kala ei koskaan ihmiseksi.
Se osoittaa meidän rotumme eittämätöntä ylemmyyttä. Sillä me olemme valmiit, mutta ihminen on keskitekoinen, kuten voi jo huomata siitä, miten vaikeasti hän vedessä hengittää, mutta vielä enemmän siitä, että hän vain harvoin ja poikkeustapauksissa voi tulla toimeen omalla valollaan. Siksi hän pelkää pimeyttä, jota me rakastamme, ja rakastaa valkeutta, jota me vihaamme. Näin on ikuinen juopa meidän välillemme kiinnitetty. He syövät meitä ja me heitä, he vetävät meitä valkeuteen, me heitä pimeyteen. Missä me toisemme kohtaamme, se tapahtuu jommankumman kuolemaksi. Siksi näyttää niin harvinaiselta tämä tilaisuus, missä—kenenkään syömättä, kenenkään syödyksi tulematta— tapaavat toisensa ihminen ja kala. Mutta se näyttää siltä vain pintapuolisesti katsoen, sillä totisesti kuolee tällä hetkellä ihminen ja syntyy kala hänessä.
Kukaan meistä ei surre sitä, kaikkein vähimmän hän itse. Hän on jo kauan tahtonut tulla kalaksi ja sitä varten monta inhimillistä ominaisuutta itsessään tukahduttanut. Suurimpana niistä siveellisistä voitoista, joita hän on itsensä yli saavuttanut, tahtoisin mainita, että hänellä ei ole mitään omaatuntoa enää, yhtä vähän kuin mitään lämmintä innostusta tai rakkautta lähimmäiseensä. Hän on saavuttanut sen kylmän intohimon, jolla yksin tehdään suurtekoja maailmassa. Hän on kelvollinen ahvenien valtakuntaan ja samalla sen kuolemattomaan kuningassukuun astumaan.
Syökäämme ja juokaamme siis tämän nuoren parin terveydeksi. Mutta sitä ennen ehdottaisin, että meidän etevät säveltaiteilijamme esittäisivät meille jonkun rajun ja repäisevän pöytämarssin.
Hänen ehdotuksensa ei kaikunut kuuroille korville.
Puhalsivat siinä silmänräpäyksessä kaikki tritoonit torviinsa, kaikki vetehiset raakunkuoriinsa, ja alkoi pöytämusiikki sellainen, ettei sitä ole kuultu sitten kuin Vesihiiden häissä Ahtolan naurusuisimman najaadin kanssa.
Ottipa itse Ahti ruokopartakin harppunsa käsilleen, ja kun hän sen kultakieliä kosketteli, kajahteli koko linna niin kauniisti, että purret aaltojen selillä pysähtyivät ja merimiehet kallistuivat yli laidan syvyyden soitantoa paremmin kuullakseen.
—Hääsoittoa se on, sanoivat vanhemmat ja kokeneimmat heistä. Nyt ei ole hyvä olla laineilla ihmislapsen.
Ja he kiirehtivät ruoria kääntämään ja touveja kiristämään.
Mutta monet nuoremmat ja kevytmielisemmät heistä seisoivat vielä kauan kaukomielin laivan perässä ja katsoivat tähtiin ja kuulivat saman soitannon kohoavan syvältä sydämestään.
—Meidänkin olisi mielemme sinne alas, he kuiskivat toisilleen. Mikä ihme meitä pitää täällä ylhäällä, kun me emme kuitenkaan viihdy täällä ja täällä kaikki on niin tuskallista, niin kaihonkipeätä?
—Tähdet, vastasivat toiset heistä. Ellei niitä olisi, me aivan varmaan syöksyisimme heti syvyyteen.
Mutta Ahdin linnassa ei näistä merenpäällisistä mielipiteistä paljoakaan välitetty. Siellä alkoi mässäys, jossa kukin sai parhaansa mukaan pitää puoliaan.
Juotiin simaa, tuota jumalien perintäjuomaa, haukattiin parasta maitojuustoa päälle, toiset pistivät hurjaksi tanhujuoksuksi, toiset lepäsivät käsikkäin ja sylikkäin paaden pallealla. Mikään väärä häveliäisyys ei häirinnyt suhdetta vierasten ja iloisen isäntäväen välillä.
Ahti juopui ensin, särki harppunsa ja simpukanhelmikruununsa ja oli kahden merihevon välissä vuoteelleen kannettava.
Kauemmin kesti Vesihiisi, vaikka hänkin kävi sangen väkivaltaiseksi tavoiltaan, rupesi ahdistelemaan aallottaria, jopa itse illan nuoren sankarittaren morsiushuntua kohottelemaan. Kun häntä siitä huomautettiin, hän vain nauroi kaikuvasti, suikkasi suuta Vellamolle ja veti hänet pärskyvin sieraimin polvelleen.
Verestävine, elämän-ilosta hurjistuneine silmineen, leveine leukoineen ja nykerönenineen, hän oli niin hullunkurisen näköinen, ettei itse ankara, säädyllinen ja muuten arvostaan hyvinkin arka veen emäntä voinut suuttua hänelle. Hän sysäsi vain hänet hyväntuulisesti syrjään ja irtautui hymyillen hänen umpimähkäisestä, mitään tarkoittamattomasta syleilystään.
Kaikki nauroivat.
Vesihiisi kaulaili vielä kerran tyhjää ilmaa ja vaipui sitten malttuneena käsivarsiensa varaan, heittäen hujanhajaisia katseita ympärilleen sekä etsien uutta uhria itselleen.
Nyt sattuivat hänen silmänsä illan toiseen päähenkilöön, sulhoon ihmissukuiseen, joka kohteliaana, hymyilevänä, joskin ulkonäöltään hajamielisenä oli koko ajan ottanut vastaan joka taholta tulvehtivia, enemmän tai vähemmän sopivaan muotoon sorvaeltuja onnentoivotuksia.
—Juo! sanoi Vesihiisi, ohjaten simasarkan hänen nenänsä alle. Juo, vanha merisika!
Sulhanen kasteli huuliaan ja virkahti Vesihiiden vaarallista huomiota itsestään pois johdattaakseen:
—Emmeköhän taas saisi vähän musiikkia?
Mutta mikään ei auttanut. Vesihiisi lykkäsi purtilon hänen eteensä ja röyhtäisi röyhkeästi:
—Syö! sanoi hän. Se on ihmislihaa, tuoretta ihmislihaa. Pitäisi maistua sulhasmiehelle.
Käänsi kasvonsa kauhistuneena tuo maankuulu kuninkaanpoika.
Kesken hääkemujen mässäystä, kesken jumalien juhla-iloja hän äkkiä tunsi ihmisheimoon kuuluvansa. Ja oli kuin samalla katto olisi kohonnut, seinät siirtyneet, ja hän ollut isänsä linnassa tuolla, missä sadat palvelijat ja kymmenet kannupojat seurasivat hänen pienintäkin viittaustaan.
Hän näki itsensä jälleen orhin selässä, näki itsensä upean ritariseurueen etupäässä! Hei, eikö torahtanutkin tuolla jo jahtitorvi? Vai airueetko ne antoivat merkin mainehikkaan turnausleikin alkamisesta?
Hän näki silmissään vain kiiltäviä kilpiä ja haarniskoita.
Hän oikaisi vartensa kuin satulassa, kohotti silmänsä ja katsoi ylpeästi ympärilleen.
Vesihiisi vain ei mitään huomannut tai ollut huomaavinaan.
—Nai! sanoi hän tuttavallisesti silmää iskien ja morsianta poskesta nipistäen. Vai mitä arvelee aallotar koreakutri? Eivät ne osaa oikein rakastaa eivätkä oikein vihata nämä ihmislapset.
Hänen sanansa olivat loukkaukseksi tarkoitetut, mutta sulhanen tuskin kuuli niitä enää.
Näyttämö oli nyt kokonaan muuttunut hänen sielunsilmissään. Hän näki pienen kalastajamökin, sen pihan ja sen toisella puolen uutispirtin, jonka seinät olivat tuoreilla koivunlehvillä koristetut. Siellä tarjottiin kahvia ja sämpylöitä.
Mutta nyt juuri kokoontuivat kaikki sekä vanhasta että uudesta pirtistä kesäiselle pihamaalle, minne pappi ja lukkari olivat valkealla liinalla katetun pöydän taakse suuren, monihaaraisen pihlajan alle asettuneet. Astui hänen eteensä käsi kädessä vihittävä morsiuspari, toinen mökin poika, potra kuin kuusi kukkulalla, toinen…
—Ui! kiljasi hän äkkiä ja kumosi voimakkaalla iskulla simasarkan sisällyksineen mitään aavistamattoman Vesihiiden päähän. Ui ja anna muidenkin uida! Nyt päättyivät jumalaisten juomingit minun kohdaltani.
Hän oli jo ovella, hän oli jo ulkona ovesta.
Väkevin, vastustamattomin vedoin hän raivasi itselleen tien läpi hämmästyneen häärahvaan ja ohi häneen kurkottavien käsivarsien. Hän tunsi, että hänen täytyi päästä pois täältä, sillä muuten hän ei jaksaisi hallita itseään enää, vaan tekisi tihuja töitä.
Minne?
Se oli hänelle tällä hetkellä samantekevää. Mutta mahdollisesti tuonne, missä nyt juuri noita toisia häitä vietettiin ja vihittiin ehkä tällä hetkellä hänen toinen, todellinen, inhimillinen ihanteensa.
Syntyi hirveä hälinä ja meteli hänen jälestään.
Vesihiisi, jolle sarkka oli uponnut saakka korviin, huusi ja parkui kuin mölyapina päästäkseen irti äkkiarvaamattomasta pakkopäähineestään. Morsian oli pyörtynyt, Vellamo koki häntä turhaan henkiin herätellä. Vieraat vilistivät tiehensä, yksi sinne, toinen tänne, tritoonit turvautuivat torviinsa, meripedot muihin puhaltimiinsa, ja koko pidot päättyivät sanoin kuvaamattomaan sekasortoon, josta koko Ahdin linna huojahteli.
Mutta merimiehet, jotka aaltojen selkiä samosivat, kallistuivat yli laivanlaidan tarkemmin kuullakseen, pudistivat päätään ja kuiskasivat tuskin kuuluvasti:
—Käy myrsky syvyyksissä. Kohta se on myös korkeudet saavuttava.
—Luoja laupias meitä armahtakoon!
Risti kätensä laivan kapteeni, paljasti päänsä ja kaikki yhtyivät hänen kerallaan hiljaiseen rukoukseen.
Sen päätyttyä hän peitti päänsä ja virkahti reippaasti laivaväelleen:
—Me emme voi estää elämänmyrskyjä nousemasta. Mutta Jumalan avulla me voimme sitä ennen ehtiä valkamaan, joka on meidän hyvä uskomme ja luottamuksemme Herraamme Vapahtajaamme.
Kävivät kaikki taas hoitamaan purjeitaan. Mutta syvyys jylisi ja kumahteli kuin olisi suuri ukkos-ilma raivonnut meren sydämessä.
KALMAN KARKELO.
Lukkari oli jo virtensä veisannut, pappi saarnansa sanonut, mutta vielä myöhään yöhön kävi karkelo uutispirtissä, josta oli tuleva nuorikkojen asuinsija. Ne, jotka eivät tupaan mahtuneet, tanhusivat pihalla, jonne kuu ja tähdet loivat loistettaan ja kuului selvästi eteiseen sijoitetun soittoniekan viulu, mainehikas kautta rantakylien.
Pysähtyi valju morsian kesken karkeloa. Kuiskasi silmät suurina ja säikähtyneinä kullalleen:
—Kuuletko? Etkö kuule?
—Mitä?
—Etäistä soitantoa. Se kasvaa, se paisuu, se tulee tännepäin.
—Turhia! Kylän kansa vain kartanolla ilakoi. Taikka ovat ne oman soittoniekkamme säveleet, jotka nyt korvissasi kummittelevat.
—Eipäs! Nyt torvet torahtavat. Nyt lähtee liikkeelle ritarisaatto. Sen edellä ratsastaa uros puettu kultaan ja purppuraan…
—Armaani! Sinä näet näkyjä. Sinä uneksit.
—Kuin päivä paistaa hänen kilpensä, kuin liekki leimuaa hänen kypärsulkansa. Hänen orhinsa kaviot iskevät kultaisia kipinöitä… Hän tulee tännepäin, hän pysähtyy pihalle, hän hyppää alas satulasta…
—Sinä et ole terve, sinä hourit…
—Hän on täällä jo!
Seisoi tuvan ovella kaikessa loistossaan ja kunniassaan se maankuulu kuninkaanpoika. Riensi häntä vastaan riemusta säteilevin silmin ja käsivarret ojolla tuo kuvankaunis kuninkaantytär morsiusseppel kulmillaan.
Laski kruunun kimmeltävän hänen päähänsä se maankuulu kuninkaanpoika ja sanoi:
—Tässä minä olen. Sinä kutsuit minua. Ja nyt kruunaan minä sinut ikuiseksi kuningattarekseni.
Ja kuiskasi hänen rintaansa nojaten tuo kuvankaunis kuninkaantytär:
—Tiesinhän minä sinun tulevan. Minun on ollut niin ikävä sinua. Eikö totta, nyt me emme eroa enää milloinkaan?
—Emme Tuonelan tuvillakaan.
Kävivät karkeloon kansan silmäin edessä.
Kaikki väistyivät seinävierille heitä katsomaan. Totisesti, ei oltu nähty vielä sellaista tanhua tämän ilman kannen alla.
Se keinui kuin meri, se aaltoili kuin ulappa, kuin meren syvyys se sykähteli ja kuin taivaan korkeus se kohosi uljaana ja ylpeänä yli ihmislasten. Siinä säihkyi rikkaus ja tenho, joka oli outo köyhille kalastajakylille, säkenöi elämänriemu ja elämänkauneus, elämänkulta ja elämänpurppura, jotka olivat tämän tienoon asukkaille tuiki tuntemattomia. Mutta ennen kaikkea siinä kaartui kahden ylhäisen sydämen aateluus, jotka eivät olleet luodut roskaväkeä varten eivätkä tavallisilla arkimitoilla mitattaviksi.
Epäilemättä he karkeloivat kohti perikatoaan. Mutta juuri tuo tunne sytytti tulen sulhon silmiin ja sai myöskin morsiamen valjut posket niin heleinä hehkumaan.
Huomasi jokainen, ettei tämä ollut mikään tavallinen morsiustanhu. Siksi seisoivat he vain seinävierellä ja ihmettelivät; soiton sävelten aina hurjemmin humistessa, tanhun tahdin aina kuumempana kiirehtiessä.
—Mikä kunnia talolle! kuiskivat häävieraat. Onhan tullut tanssittamaan morsianta itse maankuulu kuninkaanpoika.
—Mikä kunnia meidän köyhälle mökillemme! huokaili anoppi autuaassa hymyilyssä. Kunpa nyt vain osaisimme oikein niijata ja kumartaa, kun hän tanhunsa lopettaa!
Mutta tanhu ei loppunut, se siirtyi vain nyt eteiseen ja kartanolle.
Kaikki kansa seurasi perässä pelimannineen. Seurasi myöskin pappi ja lukkari, kumpikin pimeinä kuin ukkospilvi.
—Tässä eivät ole ikinä asiat oikein, huomautti lukkari silmää viisaasti vilkuttaen. Onko arvon rovasti pitänyt oikein silmällä tuota kavaljeeria?
—Kyllä, vastasi arvon rovasti nuivasti, sillä hän oli äkeissään siitä, ettei korkea vieras ollut häntä edes kumarruksella tai armollisella päännyykähdyksellä kunnioittanut. Hän on maankuulu kuninkaanpoika. Mitä hänestä?
—Maankuulu kuninkaanpoika hukkui haaksirikossa jo vuosia sitten. Mutta tämä on ottanut hänen hahmonsa ja esiintyy hänen olennossaan.
—Nähtävästi hän ei ole hukkunut, koska hän kerran karkeloi meidän silmäimme edessä. Vai aikooko lukkari minulle taika-uskoa tyrkyttää?
—Taika-uskoa tai ei. Mutta onko arvon rovasti nähnyt, kuinka nokkelasti kalanpursto hänen takapuolellaan keikahtelee?
Sitä ei arvon rovasti ollut nähnyt todellakaan. Mutta nyt hän kohotti kätensä kauhistuneena kohti taivasta ja huusi korkealla äänellä yli kaiken hääkansan:
—Nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen! Poistu täältä! Rakas ristirahvas, itse pimeyden ruhtinas on meillä tänä iltana seurassamme.
Taukosi tanssi, särähti sävel, pakenivat naiset kirkaisten kartanolta.
Pysähtyivät kuin patsaat paikalleen kuninkaalliset karkeloijat. Mutta ennenkuin kukaan ehti enempää ajattelemaan tai muihin mahtaviin manauksiin ryhtymään kohahti meri, nousi hirmuaalto ja korjasi pois heidät kumpaisenkin jääksi jähmettyneiden häävierasten silmien edestä.
Nähtiin vain, ennen kuin aalto peitti heidät, kuinka he suin toisiinsa sukelsivat, silmin toisiinsa imeytyivät, ja kuinka heidän katseessaan oli sammumisen riemu niinkuin on suven auringolla sen mereen mennessä tai talvipäivällä sen painuessa kuuraiseen kuusikkoon.
Eikä sitten enää näkynyt mitään. He syöksyivät molemmat syvyyteen.
Näin päättyi kalman karkelo köyhän kalastajamökin pihalla ja näin myös mökin nuorukaisen lyhyt lemmen-onni.
Kukaan ei ihmetellyt, että hän aina sittemmin oli kuulevinaan Ahdin impien itseään huhuilevan, eikä sitäkään, että hän pian senjälkeen hukkui haaksirikossa. Tunnettiin, että yliluonnollisia oli tuona hirmuisena hää-yönä tapahtunut, ja lisättiin vain entistä ihmevarastoa uusilla taruilla ja lauleloilla.
Näin yksinkertaisesti eivät kaikki tuota asiaa ottaneet. Mutta kaikilla ei myöskään ollut sitä uskoa, joka ei näkymättömistä epäile, eikä sitä elämän uskallusta, joka liittää yhteen tarun ja todellisuuden.
UNIENSELITTÄJÄT.
Suuri suru oli sillä aikaa vallinnut koko valtakunnassa tuon kuvankauniin kuninkaantyttären katoamisesta.
Kuningatar oli itkuun aivan menehtymäisillään. Hovinaiset kulkivat pitkin päivää punoittavin silmin, herahtipa heleä kyynel nuoren uljaan ritarinkin silmästä, kun hän ajatteli impeä soreahiusta, jonka värien puolesta hän kerran oli uneksinut turnajaisissa peistä taittavansa. Myöskin muut alammaiset muistelivat häntä suurella hellyydellä.
Häntä etsittiin kaikkialta. Lähetettiin airueita joka kylään ja kaupunkiin, kuulusteltiin asukkailta ja teiden kulkijoilta. Kaikki turhaan.
Hän oli hävinnyt jäljettömiin. Eikä murhe poistunut enää kuninkaanlinnasta eikä apea mieliala alammaisten asunnoista.
Ainoa, joka ei tiennyt tuosta kaikesta mitään, oli kuningas itse. Hänelle ei uskallettu pitkään aikaan siitä sanoa mitään. Osaksi peljättiin hänen vihaansa, osaksi toivottiin hänen tyttärensä löytyvän vielä. Ja kun hän muutenkin eli joko hallitushuolissaan tai viisaustieteellisiin teoksiinsa syventyneenä, hän tuli yleensä kiinnittäneeksi sangen vähäistä huomiota perheasioihin, milloin ne eivät tulleet suorastaan hänen silmilleen.
Niin jäi hänen tyttärensä kohtalo hänelle kotvasen tuntemattomaksi.
Sillä aikaa etsittiin yhä epätoivoisemmalla innolla kaunista kadonnutta, luvattiinpa vielä runsaat rahalahjat sille, joka taisi esiintuoda pienimmänkin tiedon hänestä.
Kenties juuri niiden houkuttelemana saapui linnaan eräs köyhä kalastaja, joka teki selkoa oudon, kuvankauniin impyen ilmestymisestä heidän majoilleen, hänen kihlautumisestaan mökin muhkean nuorukaisen kanssa ynnä kaikista siitä johtuneista tapahtumista.
Kuunneltiin aina tarkemmin hänen kertomustaan, aseteltiin toistensa yhteyteen eri asianhaaroja, vertailtiin aikamääriä, ja tultiin vihdoin siihen surulliseen lopputulokseen, ettei hänen tarinansa esine voinut olla kukaan muu kuin tuo kuvankaunis kuninkaantytär itse, joka siis täst'edes oli todella kuolleeksi katsottava.
Hänen kohtalonsa herätti yleistä sääliä ja surkuttelua. Sitä itkettiin, sitä huokailtiin ja nyyhkyteltiin.
Mutta vihdoin oli asia eräänä aamuna kaikessa kaameassa ankaruudessaan myös kuninkaalle kerrottava.
Se teki ihmeellisen vaikutuksen häneen.
Sensijaan että hän olisi suuttunut, synkistynyt tai puhjennut kyyneliin, hän ryntäsi ylös vuoteeltaan, heitti nurkkaan yömyssynsä ja huusi:
—Unienselittäjät! Missä ovat minun unienselittäjäni? Tuokaa ne hetipaikalla tänne!
Kuningatar, jonka epäkiitolliseksi tehtäväksi oli jäänyt tuon murheasian ilmoittaminen hänelle, huomautti hiljaisesti:
—Eiköhän olisi ehkä kaikkeinkorkein kruununneuvosto koolle kutsuttava?
—Ei! huusi kuningas kahta hurjemmin, ei mitään kruununneuvostoa. Minä olen saanut tarpeen herroista tiedemiehistä ja taiteilijoista, prelaateista, lainsäätäjistä ja eri elinkeinojen harjoittajista. Kaikkein enimmän tarpeen minä olen saanut omasta suuresta suvustani. Unienselittäjät! Tuokaa tänne unienselittäjät! Ja nyt heti, paikalla, taikka minä tulen mielenvikaiseksi!
Hän asteli niin kiivaasti edestakaisin kammiossaan ja hän heilutteli niin uhkaavasti laahustavan yönuttunsa laskoksia, että kuningatar katsoi parhaaksi siinä silmänräpäyksessä totella häntä.
Kutsuttiin hänen eteensä unienselittäjät. Kuningas katsoi hetkisen tiukasti heihin, istui sitten vuoteensa reunalle, heitti jalkansa ristiin ja loihe lausumaan:
—Minä olen nähnyt hirveätä unta, hän sanoi. Teidän on se minulle henkenne uhalla selitettävä.
Ja hän kertoi heille asian juurta jaksaen, sellaisena kuin hän oli sen kuullut juuri, mutta niinkuin se olisi ollut nähtyä unessa eikä elettyä todellisuudessa.
Unienselittäjät kävivät miettiväisiksi.
He olivat kaikki kuulleet kuvankauniin kuninkaantyttären tarinan, he tiesivät sen jokaisen yksityiskohdan. Mutta koska he olivat tottuneet vain unia selittämään, he olivat aivan ymmällä, miten suhtautua tähän majesteetilliseen oikkuun, jonka silminnähtävä tarkoitus oli pitää pilana heidän ammattiaan.
—Herra, sanoi yksi ja rohkein heistä. Mitä kerrot, on totta eikä unta.
Se on niin tapahtunut, se ei kaipaa mitään selitystä.
Kuningas viittasi hänet luokseen, koputti varovasti hänen kaljua päälakeaan ja virkkoi:
—Kun minä sanon, että se on unta, niin se on unta. Vai tahdotko tehdä minut valehtelijaksi? Jos sinä sitäpaitsi voit sanoa minulle, mikä on ero unen ja todellisuuden välillä, niin sinä saat viisi markkaa minulta.
Unienselittäjä asetti sormen nenälleen, rypisti otsansa, mietti hetkisen ja sanoi:
—Niiden välillä ei ole mitään erotusta.
Hän luuli kuninkaan tahtovan sitä vastausta ja siksi hän vastasi niin.
Mutta siinä hän suuresti erehtyi.
Kuningas koputti jälleen hänen kaljua päälakeaan.
—Tuosta vastauksestasi, hän sanoi, sinä sietäisit selkääsi tai joutua kaakinpuuhun. Missään tapauksessa se ei ole puolen palaneen puupätkän arvoinen: Noh, ja te muut? Mikä on ero unella ja todellisuudella?
Seurasi jälleen pitkä, painostava vaitiolo.
Vihdoin rohkaisi itsensä vanhin ja viisain heistä, astui askeleen eteenpäin, kumarsi maahan saakka ja sanoi:
—Jos minä näen unta, minä luulen eläväni todellisuutta. Jos minä elän todellisuutta, minä luulen näkeväni unta. Uskon, että juuri näin on laita meidän armollisen majesteettimme.
Kuningas nyykäytti päätään suopeasti hänelle.
—Hyvä, hän sanoi. Sinä saat viisi markkaa. Mutta nyt tahdon minä, että todellisuus, joka on minulle kerrottu, on selitettävä niinkuin uni minulle.
Unienselittäjä kumarsi toisen kerran maahan saakka ja sanoi:
—Herra, miksi et pyydä minua peltoa painomitoilla, kultaa pintamitoilla mittaamaan? Mutta tahtosi tapahtukoon. Suvaitse käskeä, että nämä kaikki muut poistuvat huoneesta, niin tahdon sen kahdenkesken sinulle ilmoittaa.
Kuningas ei vitkastellut hänen nöyrää pyyntöänsä noudattaa.
Hän tarttui ruokosauvaansa, ajoi pois kaikki palvelijansa ja hoviväkensä, vieläpä muut unienselittäjätkin, heitellen heitä selkään tohveleillaan. Sitten istahti hän lääpästyneenä vuoteensa laidalle, asetti keppinsä polviensa väliin ja virkahti:
—Noh? Saanko minä nyt kuulla sinun selityksesi?
—Kyllä. Salli minun nyt vain keksiä oikea muoto ajatuksilleni.
Hän mietti hetkisen, astahti aivan lähelle kuningasta ja kuiskasi:
—Että tyttäresi tahtoi mennä naimisiin köyhän kalastajan kanssa, todistaa, että hän rakasti häntä. Mutta että hän juuri hää-yönä kutsui esille sen maankuulun kuninkaanpojan merten syvyyksistä, todistaa, että hän rakasti vielä enemmän tätä, vaikka häntä ammoin oli pidettykin vainajana. Sinun tyttäresi rakasti siis enemmän unta kuin todellisuutta. Hän eli kaksoiselämää, joka ei ajan pitkään ole mahdollinen kenellekään kuolevaiselle. Hän meni mereen, siksi että sinne veti häntä hänen unelmansa. Jokainen, joka kohtaa mielikuvansa, kuolee. Mutta olisi turha surra sitä, sillä totisesti voidaan sitä sanoa autuaalliseksi kuolemaksi.
—Oikein, nyykäytti kuningas päätään ajatuksissaan. Mutta mikä oppi on meidän tuosta nyt tulevaisuuteen nähden otettava?
Vanha unienselittäjä laski kätensä hänen olalleen ja virkahti alamaiselle aivan tavattomalla vilpittömyydellä:
—Sinäkin elät kaksoiselämää. Puolet aikaasi käytät sinä käytännöllisiin hallitustoimiin, toiset puolet tietoperäiseen ajatustoimintaan. Sinun haaveesi on tulla viisaaksi hallitsijaksi. Usko minua, se on mahdotonta, sillä se on kahden toisiaan poissulkevan vastakohdan yhdistämistä. Viisaus ei hallitse, vaan vallitsee. Valtakuntaa ei ohjata tiedolla vaan taidolla, ja sitähän sinä et kirjoista opi. Jätä siis jompikumpi, kirjat tai valtakunta, ja ihmiset tulevat siunaamaan sinun muistoasi.
Kuningas kohotti päänsä, katsoi tuokion tutkivasti häneen ja hymyili:
—Oikein. Tarkoitat, että minun on valittava joko ahven tai kultakalat.
Minä valitsen kultakalat.
Sitten hän hypähti äkkiä ylös, huusi jälleen sisälle hoviväkensä ja palvelijansa ja antoi määräyksensä:
—Kruununneuvosto on heti koolle kutsuttava. Minä luovun kruunustani. Ei mitään vastaväitteitä. Minä luovun poikani hyväksi tai kansani hyväksi tai kenen hyvänsä hyväksi, joka tahtoo yhdistää kaksi vastakohtaa ja palvella samalla kertaa unta kuin todellisuutta.
Niin tapahtuikin. Eikä tarina kerro, kuinka hän päätti päivänsä, mutta juuri senvuoksi me voimme otaksua sen tapahtuneen mahdollisimman onnellisesti, sillä sanoohan jo vanha lauseparsi, ettei onnellisilla ihmisillä ole mitään historiaa.
Tiedetään vain hänen vanhuudestaan, että hänen usein nähtiin onkivapa kädessä ja jokin hyvä kirja kainalossa vaeltavan lehtokujaa, joka johti hänen tyttärensä entiselle mielipaikalle puistolammikon luona. Siihen istahti hän päivänpaisteeseen ruohikkoon, laski onkensa vesille, otti esille kirjansa ja vaipui syvämietteisiin tutkisteluihin kaiken olevaisen ongelmista.
Sitä ainakin pidettiin luonnollisena, sillä kukaan ei uskaltanut häiritä häntä.
Mutta kerran, kun hän viipyi liian kauan tällaisella retkellään, mentiin varovaisesti katsomaan, mitä hän teki, ja nähtiin, että hän— nukkui.
Niin, hän nukkui todellakin! Nukkui selkoselällään, kasvot kohti laskevaa aurinkoa, kuorsasi syvää onnenlapsen unta, vapa vaskinen käteen hervahtaneena, kirja päänsä alla.
Silloin ymmärrettiin, että hän oli ylimmän viisauden saavuttanut ja saanut ainakin omalta kohdaltaan sopusointuun ikuisen ristiriidan ahvenen ja kultakalojen välillä.