GERDT (rientää syleilemään Olavia). Jumala sinua siunatkoon, Olavi!
Se oli uudestisyntymisen kaste.
OLAVI. Minä en vielä ymmärrä teitä. Miksi te käytte tietänne kuin villipedot? Tehän häpäisette kaiken pyhän!
GERDT (ottaa maasta säretyn pyhäinkuvan). Onko tämä mielestäsi pyhä? Joku pyhä Nikolaus, luulemma! Onko siis Kristus Jeesus tullut maailmaan ja elänyt turhaan, kun vielä palvellaan puupölkkyjä? Onko tämä muka Jumala, tämä, jonka voin hakata palasiksi? Katsos!
OLAVI. Mutta se on pyhä kansan silmissä!
GERDT. Niin oli myös kultainen vasikka, niin oli Zeus, niin oli Thor ja Oden myös; ja kuitenkin kukistettiin ne maahan! (Huomaa porton.) Kuka on tuo nainen? Vai niin, se on se, joka minun täytyi pelastaa tänne kapakkaan! Olavi! Sanoppas minulle muuan asia. Onko kuningas ostanut sinut?
OLAVI. Jätä minut rauhaan, Gerdt. Minä vihaan sinua!
GERDT. Kuka on tuo sika, joka maata röhöttää tuolla?
OLAVI. Kun seison sinun edessäsi, kutistun minä kokoon. Mene pois minun luotani! Minä tahdon täyttää oman kutsumukseni, enkä sinun!
GERDT. Kuule, ystäväni…
OLAVI. Sinä koetat kytkeä toisiinsa meidän kohtalomme!
GERDT. Kuule mitä sanon…
OLAVI. Sinä olet kietonut minut näkymättömään verkkoon; sinä julistat minut uudestikastajaksi. Miten voin minä vastata tästä kuninkaalle!
GERDT. Mille kuninkaalle?
OLAVI. Kustaa Eerikinpojalle.
GERDT. Vai niin — hänellekö! Jää hyvästi, Olavi! Sinä saarnaat siis huomenna!… Mitä varten viipyy tuo nainen?… Jää hyvästi. (Menee.)
OLAVI. Jumalanko vai perkeleen asioita hän ajaa?
PORTTO (lähestyy Olavia, lankee polvilleen). Sallikaa minun kiittää teitä!
OLAVI. Kiitä ainoastaan Jumalaa, joka on pelastanut sinun sielusi, ja älä usko että sinun rikoksesi on tänään sovitettu. Rukoile voimaa kantamaan kirousta koko elämäsi ajan! Jumala on sinulle antanut anteeksi — ihmiset eivät anna koskaan! (Tarttuu hänen käteensä ja taluttaa ovelle.)
MARTTI (näyttäytyy rautaovessa, sitte Olavin äiti ja Kristiina,
Gerdtin tytär). Olemme varmaan erehtyneet tiestä!
ÄITI (huomatessaan Olavin ja porton, hämmästyneenä). Olavi, Olavi!
KRISTIINA. Kuka on tuo nainen? Hän näyttää niin onnettomalta!
MARTTI. Lähtekäämme tästä riettauden pesästä.
OLAVI (käännähtää ja juoksee ovelle, jonka Martti sulkee). Äiti!
Äiti! (Hän juoksee ulos toisesta ovesta; näyttämö pimenee.)
VÄLIVERHO.
Kirkonovi avautuu jälleen varovasti ja suntio (urkujenpolkija
ja kirkonvartia) vaimoineen astuu sisään, lyhty kädessä.
SUNTIO. Katri muoriseni! Piteleppäs hiukan lyhtyä sillä aikaa kuin minä suljen etulukon!
VAIMO. Rakas Pentti, valaiseppas ensin tätä kurjuuden pesää. Enpä olisi koskaan luullut, että kapakka on näin naapurissa! Sehän on hirveätä! Katsos noita suuria oluttynnyreitä.
SUNTIO. Entä viina sitten! Etkö tunne sen hajua. Rupee päätäni pakoittamaan, jos viivyn kauemmin.
VAIMO. Herra armahtakoon, mitä jumalatonta menoa täällä on pidetty!
SUNTIO. Muori kulta!
VAIMO. Mikä on?
SUNTIO. Minä voin niin pahoin, tiedätkö! Täällä alhaalla on niin kylmää ja kosteata!
VAIMO. Ehkä mennään kotia.
SUNTIO. Luulen että minun täytyy hiemasen levätä tässä rahilla!
VAIMO. Mutta täällä on kylmä ja kostea, mennään pois kirkkoon!
SUNTIO. Ei, kultaseni, minusta tuntui siellä vielä kylmemmältä!
VAIMO. Ehkä on sinulla kuumetta?
SUNTIO. Niinpä melkein luulen! Minun on niin kuuma.
VAIMO. Tahdotko ehkä jotain juotavaa?
SUNTIO. Ei olisi hullummaksi!
VAIMO. Minäpä katson onko täällä vettä!
SUNTIO. Tuskinpa lienee tämmöisessä pesässä.
VAIMO. Et suinkaan voi juoda olutta kuumeeseen.
SUNTIO. Nyt on niinkuin kuume olisi helpottanut — tuntuu niin kylmäävän.
VAIMO. Minä katson sinulle hiukan mietoa olutta.
SUNTIO. Jos mitään auttaakseen, tulee sen olla väkevää; näetkö tuolla on tynnyri Rostokkia N: o 4, merkki A. W.
VAIMO (etsii). En näe sitä. Mutta tässä on Amsterdam N:o 3.
SUNTIO. Etkö löydä sieltä, neljäs hylly ylhäältä lukien, oikealla.
VAIMO (etsii).
SUNTIO. Metallihana on vasemmalla puolen, aivan suppilon vieressä.
VAIMO. Ei täällä näy mitään!
SUNTIO. Niinkuin en minä tietäisi, missä se on!
VAIMO. Jo löysin!
SUNTIO (nousee, auttaakseen häntä, mutta tulee polkeneeksi lattialla makaavaa Windrankia).
WINDRANK (herää). Voi, voi Jeesus Kristus, pyhä Pietari ja Paavali ja Ferdinand ja Isabella ja Yrjänä ja Traakki ja muut pyhät kaikki, jo tuli tuomion aika, pasuunat, torvet kaikaa ja kaikki kuolleet herää, ja itsens kokoon kerää yks' enkeli meitä suojelee, me suuren ilon saamme, Amen plottis, Amen. — Kuka marssii minun vatsani päällä?
SUNTIO (kauhistuksissaan). Olkaa armollinen ja ilmoittakaa oletteko mörkö vai ihminen.
WINDRANK. Tavallisissa oloissa olen mörkö, mutta tätä nykyä sika!
SUNTIO. Uskaltaisinko kysyä minkälainen mörkö herra on.
WINDRANK. Merimörkö! Mutta ei teidän silti tarvitse polkea minua palkeelle!
SUNTIO. Nähkääs, herra hyvä, minun leipävirkanani on polkea paljetta… suurten urkujen paljetta.
WINDRANK. Ahaa, minulla on siis kunnia puhutella urkujenpolkijaa —
SUNTIO. Oikeammin suntiota, mutta minulla. on myös pieni vaatevaja kirkonmuurissa!
WINDRANK. Siis urkujenpolkija, suntio ja vaatekaupustelija —
SUNTIO. Yhdessä persoonassa… aivan niin! Sekoittumatta ja muuttumatta…
WINDRANK. Sangen kunnioitettava kolminaisuus!
SUNTIO. Semmoisista asioista ei lasketa leikkiä.
WINDRANK. Voi, voi auttakaa, minä uppoan!
SUNTIO. Herran nimessä, mitä nyt.
WINDRANK. Tulee tulva — uh!
SUNTIO. Voi muori kulta! Enkelini missä olet! (Juoksee esiin.) Jeesus auta, te olette säikäyttäneet pahanpäiväiseksi minun eukkoni. Hän on juossut pois… ja vienyt hanikon mennessään. Nouskaa, nouskaa niin lähdemme tästä jumalattomasta paikasta.
WINDRANK. Rakas ystävä, nyt vasta olen joutunut oikeaan elementtiini, niin ettei lähtemisestä taida tulla mitään.
SUNTIO. Tulkaa herran tähden, kello lyö kaksitoista ja kohta täällä alkaa kummitella!
WINDRANK (kiipee pystyyn). Se on eri asia!
SUNTIO (taluttaa W:n ulos).
WINDRANK. Kuulkaapas, hyvä suntio. Alan vahvasti epäillä sitä kolminaisuutta.
SUNTIO. Niin, niin, aika on — —
WINDRANK. Tarkoitan teidän kolminaisuuttanne!
SUNTIO. Mitähän herra kapteeni nyt meinaa?
WINDRANK. Herroja on kuin onkin neljä!
SUNTIO. Neljä? Keitä?
WINDRANK. Entä oluenlaskija? Eikö häntä oteta lukuun?
SUNTIO. Hst! Vaiti! Se on vain öisin! (Kompastuvat kumpikin rikkonaiseen Nikolaus-kuvaan.)
WINDRANK. Voi, voi! kummittelee. Auta neitsyt Maria!
SUNTIO (nousee ja tarkastaa patsasta). Kautta sieluni, vähemmästäkin karkaa hiukset pystyyn! Tässä makaa pyhä Nikolaus rikkilyötynä ja uiskennellen oluessa. Ollaan jo pitkällä, kun pyhät vedetään näin lokaan. — Viimeiset ajat lie käsissä; kun tämmöistä tapahtuu kuivassa puussa —
WINDRANK. Märässä, tarkoitatte kai.
SUNTIO. Vaiti, herjaaja! Pyhä Nikolaus on minun suojeluspyhimykseni.
Olen syntynyt hänen päivänään.
WINDRANK. Siitä kai johtuu että herrat pitävät oluesta kumpikin.
SUNTIO. Nykyään on muodissa olla kerettiläinen.
WINDRANK. Niin, se on kuin ilmassa, sillä muuten olen minä sangen hurskas ihminen. Mutta älkää olko millännekään, niin minä liimautan teille kokoon pyhän Nikolauksen.
SUNTIO (huutaa kirkkoon). Katrii!
WINDRANK. Hiljaa, hiljaa! älkää lemmossa huutako kummituksia esiin!
SUNTIO. Hävetkää! (Menevät.)
VÄLIVERHO.
Ovi. Toinen pienempi saarnastuoliin. Messukasukoita ja kuoripukuja seinillä. Rukousjakkaroita ja pieniä kirstuja. Aurinko paistaa eräästä akkunasta. Kelloja soitetaan. Vasemmalta kuuluu lakkaamatonta muminaa. Suntio vaimoineen tulee sisään, pysähtyvät ovelle, rukoilevat äänettömästi.
SUNTIO. Kas niin; joudutappas vähän pölyttämistä, muoriseni.
VAIMO. Hoo, ei kai sillä ole niin väliä, eihän tänään saarnaa kuin tuo mestari Olavi. En käsitä kuinka kapituli voi sen sallia!
SUNTIO. Hänellä on kuninkaalta lupa, näetkös.
VAIMO. Jaa jaa, jaa jaa!
SUNTIO. Ja sitte hän on panettanut seinälle korin. Niitä uusia vehkeitä taas. Niin, niin se Luther, sanon minä.
VAIMO. Täällä kai syntyy tänään sama elämä kuin eilen! Luulin että hajottaisivat koko kirkon.
SUNTIO (vie pikarillisen vettä ylös saarnastuoliin). Hän kai tarvitsee tänään hiukan kurkunkostuketta.
VAIMO. Se on minusta se ja sama!
SUNTIO (saarnastuolissa). Katri hyvä! Nyt tulee maisteri!
VAIMO. Nyt jo, eikä ole vielä edes papinkelloja soitettu! Ehei, tuskinpa tuommoiselle niitä soitetaankaan!
OLAVI (vakavana ja juhlallisena — polvistuu eräälle rukousjakkaralle).
SUNTIO (tulee saarnastuolista, ottaa seinästä kaavun, jota pitelee
Olaville)
OLAVI (nousee). Jumalan rauha!
VAIMO (niiaa ja menee).
SUNTIO (ojentaa kaapua).
OLAVI. Jätä se paikoilleen.
SUNTIO. Maisteri ei aio pukeutua kaapuun?
OLAVI. En.
SUNTIO. Mutta niin on aina tapana. Entä käsivaate?
OLAVI. Ei tarvita!
SUNTIO. Jopas nyt sitten!
OLAVI. Olkaa hyvä ja jättäkää minut, hyvä ystävä!
SUNTIO. Pitääkö minun mennä tieheni; minä olen tavallisesti aina —
OLAVI. Tehkää minulle se palvelus!
SUNTIO. Jaa jaa, niin niin! Mutta ensin pyydän ilmoittaa maisterille että messukirjan olen pannut oikealle kädelle, ylöstullessa, ja sitten olen pannut puikon sille kohtaa, jossa hän voi lopettaa, ja sitte olen asettanut vesipikarin sen viereen. Nyt ei maisterin pidä unhoittaa tuntilasin kääntämistä, sillä muuten voi toimitus venyä liian pitkäksi ja — —
OLAVI. Elähän siitä huolehdi. Niitä on oleva kyllin, jotka ilmoittavat millä kohtaa minun on lopetettava!
SUNTIO. Niin, niin, herra nähköön. Pyydän anteeksi. Meillä on nähkääs täällä tällaiset tavat.
OLAVI. Sanokaapas mitä surullista muminaa tuolta kuluu?
SUNTIO. Se on joku hurskas veli, joka rukoilee jonkun vaivaisen sielun puolesta. (Menee).
OLAVI. "Vyötä siis kupeesi, nouse, ja saarnaa kansalle kaikki mitä minä sinua käsken" — Jumala minua auttakoon! (Polvistuu jakkaralle; keksii paperin siltä. Lukee.) "Älä nouse saarnastuoliin tänään; sinun henkeäsi väijytään!" — Sen on kirjoittanut kiusaaja! (Repii paperin.)
ÄITI (tulee). Sinä kuljet eksyksissä, poikani!
OLAVI. Kenpä tietää.
ÄITI. Minä sen tiedän. Ja äitinäsi ojennan sinulle käteni! Käänny takaisin tieltäsi.
OLAVI. Mihin tahdot johtaa minut?
ÄITI. Jumalanpelkoon ja hyveeseen.
OLAVI. Jos paavin kansliapäätös on hyve ja jumalanpelko, niin on se myöhäistä!
ÄITI. En tarkoita yksin oppiasi vaan myös elämääsi?
OLAVI. Tiedän että tähtäät eiliseen seuralaiseeni, vaan olen liian ylpeä vastaamaan. Se ei myöskään hyödyttäisi.
ÄITI. Oi että minun piti saada tämmöinen palkka niistä uhrauksista, jotka tein jotta sinä pääsisit maailmalle oppimaan.
OLAVI. Sinun uhrisi ei, Jumalan avulla, ole menevä hukkaan! Sinua, äiti, on minun kiittäminen tästä päivästä, jolloin vihdoinkin saan astua esiin ja pystyssä päin puhua totuuden sanoja.
ÄITI. Puhutko sinä totuudesta, sinä, joka olet antautunut valheen profeetaksi!
OLAVI. Se oli kova sana, äiti!
ÄITI. Ehkä minä ja sukumme ennen minua on elänyt ja kuollut valheessa.
OLAVI. Se ei ollut valhe, mutta siitä on tullut valhe. Kun sinä olit nuori, äiti, olit sinä oikeassa, kun minä olen vanha, niin, ehkä minä olen silloin väärässä! Ihminen ei kasva kilpaa ajan kanssa!
ÄITI. En ymmärrä sinua!
OLAVI. Se on minun ainoa, suuri elämänsuruni. Kaikki minkä minä teen puhtaimmassa tarkoituksessa täytyy sinun silmissäsi olla rikos ja jumalattomuus!
ÄITI. Olavi! Minä tiedän päätöksesi, ja tiedän sinun eksymyksesi — sitä en voi horjuttaa, sillä sinä olet oppineempi minua, ja Jumala on vielä palauttava sinut oikealle tielle, mutta minä pyydän, älä pane henkeäsi alttiiksi ettet tänään syöksyisi suoraan kadotukseen. Älä uhittelemalla lyhennä elämääsi!
OLAVI. Mitä tarkoitat! Ei suinkaan minua saarnastuoliin tapeta!
ÄITI. Etkö ole kuullut että piispa Brask neuvottelee paavin kanssa sen uuden lain voimaan saattamisesta, joka tuomitsee kerettiläiset polttoroviolle.
OLAVI. Inkvisitsioni!
ÄITI. Niin! se sen lain nimi on!
OLAVI. Jätä minut äiti, minun täytyy tänään saarnata!
ÄITI. Sinä et saa.
OLAVI. Ei mikään voi minua estää!
ÄITI. Olen rukoillut Jumalaa, että hän kääntäisi sinun sydämesi — kerron tämän sinulle, vaan sinä et saa siitä mainita — olin heikko vanhuuttani ja minun polveni eivät enää kannattaneet minua, silloin käännyin erään Herramme palvelijan puoleen ja pyysin häntä, joka seisoi lähempänä Jumalaa, lukemaan messuja sinun sielusi pelastukseksi. Hän kieltäytyi, sillä sinä olit pannassa. Voi, se on kauheata! Jumala antakoon anteeksi minun syntini, minä lahjoin hänen puhtaan omantuntonsa kullalla, perkeleellisellä kullalla, ainoastaan pelastaakseni sinut.
OLAVI. Mitä kuulen, äiti! Se ei ole mahdollista!
ÄITI (tarttuu Olavin käteen ja taluttaa hänet vasemmalle seinälle). Kuuletko, kuuletko! Hän rukoilee sinun puolestasi viereisessä kappelissa!
OLAVI. Se on siis se mumina, jonka kuulin. Kuka hän on?
ÄITI. Sinä tunnet mustaveli Martin —
OLAVI. Sinä luetat saatanalla messuja minun puolestani! Anteeksi, äiti — sinun hyvää tahtoasi kiitän, mutta…
ÄITI (itkee; polvillaan). Olavi, Olavi!
OLAVI. Älä minua rukoile! Äidin rukous voi kiusata lankeemukseen taivaan enkelitkin. Nyt on virsi lopussa, minun aikani on tullut! Kansa odottaa!
ÄITI. Sinä viet minut hautaan, Olavi!
OLAVI (kiivaasti). Herra Jumala on herättävä sinut! (suutelee hänen kättään) Älä enää puhu minulle, minä en tiedä mitä sanon!
ÄITI. Kuuletko! Kuuletko! Kansajoukko sorisee.
OLAVI. Minä tulen, minä tulen! Se Jumala, jonka käsi suojeli Danielia jalopeurain luolassa, on myös suojeleva minua! (menee saarnastuoliin).
(Seuraavan kohtauksen aikana sakastissa kuuluu kirkosta voimakas ääni puhuvan; sanoja ei kuitenkaan eroita. Jonkun ajan kuluttua kasvavaa sorinaa, lopulta huutoa.)
KRISTIINA (tulee). Tapasitko hänet, äiti?
ÄITI. Oletko täällä, lapsi? Käskin sinun jäädä kotiin!
KRISTIINA. Miksi en saa tulla Herran huoneeseen? Sinä salaat minulta jotain!
ÄITI. Mene kotiin, Kristiina.
KRISTIINA. Enkö saa kuulla Olavin saarnaa van? Sehän on Jumalan sanaa, äiti.
ÄITI (vaikenee).
KRISTIINA. Sinä et vastaa! Mitä tämä tietää? Eikö Olavilla ole oikeutta puhua saarnastuolista? Miksi on kansa tuolla ulkona niin salaperäisen näköistä? Supistiin, kun minä kuljin ohi.
ÄITI. Älä kysy minulta! Mene kotiin ja kiitä Jumalaa tietämättömyydestäsi!
KRISTIINA. Olenko minä sitten lapsi, kun ei minulle tohdita sanoa —
ÄITI. Sinun sielusi on vielä puhdas ja sitä ei saa hämmentää! Sinun paikkasi ei ole taistelussa!
KRISTIINA. Taistelussa? Minä aavistin jotain sentapaista!
ÄITI. Niin, täällä käydään taistelua, sentähden vetäydy syrjään. Sinä tiedät mikä on meidän osamme, kun miehet taistelevat!
KRISTIINA. Ilmoita minulle siis mitä taistelu koskee! Tietämättömyys tekee minut onnettomaksi! Näen kammottavan pimeyden edessäni ja häilyviä varjoja; sytytä minulle valo jotta pääsen varmuuteen! Ehkä tunnen nuo haamut.
ÄITI. Sinä olet vapiseva nähdessäsi, keitä ne ovat!
KRISTIINA. Anna minun siis vavista, ennemmin kuin kiusaantua tässä hirveässä rauhassa!
ÄITI. Älä rukoile salamaa pilvistä, se iskee sinut kuoliaaksi.
KRISTIINA. Sinä säikäytät minut. Vaan sano minulle totuus, minun täytyy tietää se, muuten käännyn jonkun toisen puoleen.
ÄITI. Onko sinun päätöksesi luja mennä luostariin?
KRISTIINA. Se oli isäni tahto.
ÄITI. Sinä epäröit!
KRISTIINA (vaikenee).
ÄITI. Sinua pidättää muuan side?
KRISTIINA. Sinä tiedät sen!
ÄITI. Tiedän ja sinun on se katkaistava!
KRISTIINA. Se on kohta mahdotonta.
ÄITI. Minä pelastan sinut, lapsi, sillä sinä olet vielä pelastettavissa. Annan Herralle suurimman uhrini, kunhan yksi sielu pelastuu kadotuksesta. Poikani!
KRISTIINA. Olavi?
ÄITI. Olavi on kadotuksen oma, kuuletko, ja minun hänen äitinsä täytyy se sanoa!
KRISTIINA. Kadotuksen oma?
ÄITI. Hän on valheen profeetta! Perkele on vallannut hänen sydämensä.
KRISTIINA (kiivaasti). Se ei ole totta!
ÄITI. Jumala suokoon, ettei olisi!
KRISTIINA. Miksi, miksi sanot minulle tämän nyt vasta? — — Mutta sehän onkin valhe! (menee ovelle ja raottaa sitä) Katsos, äiti, miten hän seisoo; puhuuko paha henki noin, onko tuo tuli joka palaa hänen silmissään, helvetin lieska, puhuuko valhe värisevin huulin, voiko pimeys säteillä valoa, etkö näe mikä hohde on hänen päänsä ympäri! Olet väärässä! Minä tunnen sen! En tiedä mitä oppeja hän julistaa, en tiedä mitä hän kieltää, mutta hän on oikeassa. Hän on oikeassa ja Jumala on hänen kanssaan!
ÄITI. Sinä et tunne maailmaa, lapsi, sinä et tunne perkeleen vehkeitä, ole varoillasi (vetää Kristiinan ovelta) Sinä et saa kuunnella häntä, sinun sielusi on heikko, hän on Antikristuksen apostoli!
KRISTIINA. Kuka on Antikristus?
ÄITI. Hän on Luther.
KRISTIINA. Sinä et koskaan ole sanonut kuka Luther on, vaan jos Olavi on hänen apostolinsa, on Luther suuri.
ÄITI. Lutherissa on perkele!
KRISTIINA. Miksi ei minulle sanottu sitä ennen? Nyt en enää usko sitä!
ÄITI. Nyt sinä kuulet sen minun suustani — voi minua, tahdoin pysyttää sinut etäällä maailman pahuudesta, sen tähden pidin sinua tietämättömyydessä…
KRISTIINA. En usko sinua! Päästä minut, minun täytyy nähdä ja kuulla häntä, sillä hän ei puhu niinkuin muut!
ÄITI. Jeesus Vapahtaja! Sinutkin on riivannut saastainen henki!
KRISTIINA (ovella). "Älkäät sitoko sieluja", sanoi hän, kuuletko?
"Te olette vapaat, sillä Jumala on luonut teidät vapaiksi!"
Näetkö miten kansa säikkyy hänen sanojaan, nyt ne nousevat paikoiltaan; kuuluu sorinaa.
"Te ette tahdo vapautta, voi teitä, sillä se on synti Pyhää Henkeä vastaan!"
SUNTIO (tulee). En luule olevan hyväksi että naiset jäävät tänne; kansassa tuntuu levottomuutta. Tämä ei ikinä pääty hyvin mestari Olaville!
ÄITI. Jeesus Maria, mitä te sanotte?
KRISTIINA. Älä pelkää, Jumalan henki on hänen kanssaan!
SUNTIO. Siitä en tiedä, mutta mestari hän on saarnaamaan; niin vanha syntinen kuin olenkin, en voinut olla itkeä tihuttelematta kun istuin ylhäällä urkulehterillä; en ymmärrä mistä kerettiläinen ja Antikristus saa semmoisen sanan voiman! Niin, niin, se Luther, sanon minä! (Huutoa kirkossa). Kas niin, nyt tapahtuu taas jotain kauheata ja kuningaskin kun on poissa.
ÄITI. Lähtekäämme täältä! Jos Jumala on hänen kanssaan ei hänelle mitään voi tapahtua, jos perkele — tapahtukoon sinun tahtosi, Herra, vaan armahda hänet! (Huutoa oven takaa. Menevät).
[Näyttämö on tyhjänä hetken ja Olavin ääni kuuluu entistä voimakkaampana — sen keskeyttävät vain huudot ja kivenheitot.].
KRISTIINA (tulee yksinään takaisin, sulkee oven sisäpuolelta, heittäytyy eräälle rukousjakkaralle. Voimakkaita iskuja kuuluu ovelle; kirkossa meteliä. Vaikenee, Olavi tulee otsa verissä ja pahoinpidellyn näköisenä).
OLAVI (näkemättä Kristiinaa, heittäytyy tuoliin). Turhaan! He eivät tahdo! Minä irroitan vangin kahleet ja hän lyö minua; minä sanon "olet vapaa", ja hän ei usko minua! Onko se sana niin suuri, ettei se mahdu ihmisaivoihin! Oi jos olisi yksikään, joka uskoisi — mutta nyt olen yksin — houkkio, jota ei kukaan ymmärrä…
KRISTIINA (astuu esiin). Olavi! Minä uskon sinuun.
OLAVI. Kristiina!
KRISTIINA. Sinä olet oikeassa!
OLAVI. Mistä tiedät sen?
KRISTIINA. En osaa selittää sitä, mutta uskon sen! Kuulin sinun puhuvan äsken!
OLAVI. Etkö kiroa minua!
KRISTIINA. Sehän on Jumalan sanaa?
OLAVI. On!
KRISTIINA. Miksi ei sitä ole meille sanottu ennen tahi miksi puhutaan kieltä, jota me emme ymmärrä?
OLAVI. Tyttö, kuka on pannut nuo sanat suuhusi?
KRISTIINA. Kuka? Sitä en ole ajatellut!
OLAVI. Isäsi?
KRISTIINA. Hän tahtoo minut luostariin!
OLAVI. Niinkö pitkällä ollaan? Entä sinä itse?
KRISTIINA (huomaa Olavin verisen otsan). Olavi, sinua on haavoitettu;
Jumalan tähden, anna, minä sidon haavasi!
OLAVI (istuutuu). Kristiina, olenko minä horjuttanut sinun uskosi?
KRISTIINA (ottaa käsivaatteen, repii kaistaleiksi ja sitoo Olavin otsan seuraavan aikana). Minun uskoni? En ymmärrä sinua. — Sano, kuka on Luther?
OLAVI. Sitä en saa sanoa.
KRISTIINA. Aina sama vastaus! Niin sanoo isäni, niin äitisi, niin sanot sinäkin! Eikö siis uskalleta ilmoittaa totuutta vai onko totuus vaarallinen?
OLAVI. Totuus on vaarallinen! Näetkö! (Osoittaa otsaansa.)
KRISTIINA. Tahdot siis sulkea minut luostarikammioon, jotta eläisin elotonta elämää tietämättömyydessä.
OLAVI (vaikenee).
KRISTIINA. Sinä tahdot että itkisin pois elämäni ja nuoruuteni, että lukisin noita pitkiä iänikuisia rukouksia, kunnes sieluni uupuisi uneen. Ei, en tahdo, sillä nyt olen herännyt; minun ympärilläni taistellaan, kärsitään ja epäillään; olen nähnyt sen, mutta minä en saa siihen ottaa osaa, en edes katselijana, en edes tietää mitä se koskee; te olette pitäneet minua eläimellisessä unessa; ettekö usko että minullakin on sielu, joka ei elä leivästä eikä kuivista rukouksista, joita olette panneet minun suuhuni; "älkää sitoko henkiä", sanoit sinä. O, jospa tietäisit mitä se sana vaikutti minuun — päivä valkeni, ja hurja kirkuna tuolla kirkossa oli kuin lintujen aamulaulu…
OLAVI. Kristiina, sinä olet nainen. Sinä et ole syntynyt taisteluun!
KRISTIINA. Mutta suo minun taivaan tähden edes kärsiä, jotta minun ei ole pakko olla nukuksissa! Katsokaa, Herra herätti minut sittenkin! Te ette koskaan olisi tohtineet sanoa minulle kuka on Antikristus, ette ilmaista kuka on Luther, ja kun äitisi peloitti minua sanomalla että sinä olet Lutherin väkeä, silloin siunasin minä Lutheria. Onko hän kerettiläinen vai uskovainen, sitä en tiedä, siitä en välitä, sillä ei Luther eikä paavi eikä Antikristus voi tyydyttää minun kuolematonta sieluani, ellei minulla ole uskoa ikuiseen Jumalaan.
OLAVI. Kristiina! Tahdotko seurata minua taisteluun, sinä voit tukea minua, sillä sinä olet ainoa?
KRISTIINA. Nyt voin sinulle avoimesti vastata: tahdon, sillä minä tiedän mitä tahdon ja vetoamatta isääni, sillä minä olen vapaa! Oh, minä olen vapaa!
OLAVI. Tiedätkö myös mikä sinua odottaa!
KRISTIINA. Minä tunnen sen nyt! Eikä sinun ole tarvis repiä hajalle mitään petollisia haaveita — ne ovat poissa; mutta tiedä että minäkin olen uneksinut ritaria, joka tarjoisi minulle kuningaskunnan ja joka puhuisi kukista ja lemmestä — Olavi, minä tahdon olla sinun puolisosi, tässä on käteni. Sanon sinulle kuitenkin, ettet sinä ollut minun unelmieni ritari, ja kiitän Jumalaa siitä ettei hän koskaan tullut, sillä silloin hän olisi myöskin mennyt — kuin unelma!
OLAVI. Sinä olet oleva minun, Kristiina, ja sinä olet tuleva onnelliseksi sillä sinä se olit, joka seurasit minua mielessäni, kun olin ahdistuksessa ja kiusauksessa, ja nyt olet sinä käyvä minun rinnallani! Sinä olit unelmieni neitsyt, joka istuit tornissa, ankaran linnanherran vankina, vaan nyt olet minun!
KRISTIINA. Varo unelmia, Olavi. (Ovea kolkutetaan.)
OLAVI. Kuka siellä?
ULKOA. Gerdt!
OLAVI. Mitä on hän sanova? Lupaukseni!
KRISTIINA. Pelkäätkö? Avaanko minä?
OLAVI (avaa).
GERDT (hätkähtää). Kristiina? Olavi! Sinä olet rikkonut lupauksesi.
OLAVI. En.
GERDT. Valehtelet! Olet varastanut minun lapseni, ainoan iloni.
KRISTIINA. Olavi ei valehtele!
GERDT. Sinä olet ollut kirkossa, Kristiina?
KRISTIINA. Olen kuullut sen, minkä tahdoit minulta salata!
GERDT. Herra, sinä et suonut minulle ainokaista iloani!
OLAVI. Tulva, jonka sinä tahdoit valloilleen, tempaa mukaansa mitä tielle osuu.
GERDT. Sinä olet ryöstänyt minun lapseni.
OLAVI. Suo hänet minulle, isä Gerdt!
GERDT. En koskaan!
OLAVI. Eikö hän ole vapaa?
GERDT. Hän on minun lapseni!
OLAVI. Etkö sinä saarnaa vapautta! Hän on minun! Jumala on hänet minulle antanut ja sinä et voi ottaa häntä pois!
GERDT. Sinä olet pappi, Jumalalle kiitos.
OLAVI ja KRISTIINA. Pappi!
GERDT. Ja avioliitto siis sinulta kielletty.
OLAVI. Jos siitä huolimatta menen avioliittoon.
GERDT. Tohtisitko?
OLAVI. Tohdin.
GERDT. Lapseni, otatko miehen, joka on pannaan pantu.
KRISTIINA. En tiedä mitä se merkitsee.
OLAVI. Näetkö, Gerdt, näetkö!
GERDT. Sinä rankaiset minua kovin, Jumala!
OLAVI. Totuus on kaikkia varten.
GERDT. Teidän rakkautenne on suurempi kuin minun! Se oli vain
itsekkyyttä. Jumala teitä siunatkoon. Nyt olen yksin! (Syleilevät.)
Kas niin! Mene kotiin, Kristiina, heitä rauhoittamaan! Tahdon puhua
Olavin kanssa!
KRISTIINA (menee).
GERDT (Olaville). Nyt olet sinä minun!
OLAVI. Mitä sanot!
GERDT. Minun vävyni! — Sinä olet saanut kirjeeni?
OLAVI. Sinäkö siis varoitit minua saarnaamasta!
GERDT. Aivan päinvastoin, vaikka ilmaisin sen hieman omituisesti.
OLAVI. En ymmärrä sinua.
GERDT. Niin, niin! Olet vielä liian nuori, siksi sinä tarvitset kaitsijaa! Sinunlaisellesi miehelle sanotaan "älä tee sitä", milloin halutaan jotain tehdyksi!
OLAVI. Miksi et ollut kirkossa puoluelaisinesi.
GERDT. Vain sairaat tarvitsevat parantajaa, me työskentelimme omalla tahollamme! Sinä olet tehnyt hyvän päivätyön tänään, ja näenpä että olet saanut palkkasikin! Minä olen vapauttanut sinut tänään, Olavi.
OLAVI. Sinä?
GERDT. Kuningas käski sinun rauhoittaa kapinallisia ja mitä olet sinä tehnyt?
OLAVI. Nyt alan ymmärtää sinua, isä Gerdt!
GERDT. Se ilahuttaa minua. Niin, sinä olet kuohuttanut rauhallisia.
OLAVI. Sen olen tehnyt.
GERDT. Mitä luulet kuninkaan siitä sanovan!
OLAVI. Siitä vastaan minä.
GERDT. Hyvä on!
OLAVI. Ja kuningas on hyväksyvä minun menettelyni, sillä hän suosii uskonpuhdistusta, vaikka ei uskalla vielä itse.
GERDT. Houkkio!
OLAVI. Huomaan että koetat kiihottaa minua laillista kuningastani vastaan.
GERDT. Kuuleppas, montako herraa luulet voivasi palvella?
OLAVI (vaiti).
GERDT. Kuningas on täällä!
OLAVI. Mitä?
GERDT. Kuningas palasi äsken kotiin.
OLAVI. Ja uudestikastajat?
GERDT. Vangittu tietysti!
OLAVI. Ja sinä seisot siinä aivan tyynenä.
GERDT. Minä olen vanha nyt, minä olen myös raivonnut kuin sinä, mutta siihen minä väsyin! Rink ja Knipperdollink ovat olleet minun etujoukkojani! Heidän täytyi kaatua, se oli selvää; nyt alkaa minun työni! (Rummutusta kuuluu kadulta.)
OLAVI. Mitä tämä tietää?
GERDT. Kuninkaalliset rummut, jotka pitävät vangeille seuraa matkalla vankilaan! Käy tänne, niin näet!
OLAVI (nousee penkille ja katselee akkunasta). Mitä näenkään; huovit raahaavat keskellään vaimoja ja lapsia.
GERDT. Niinpä niin, he ovat kivittäneet kuninkaan vahtimiehiä — semmoinen ei käy päinsä!
OLAVI. Onko sitten oikein teljetä vankilaan hulluja ja sairaita!
GERDT. Hulluja on kahta lajia: toiset pistetään hulluinhuoneeseen ja parannetaan pillereillä ja kylmillä kylvyillä, toiset — niiltä niistetään pää; se on perinpohjainen parannuskeino, mutta se laji onkin vaarallinen!
OLAVI. Minä menen kuninkaan luo; hän ei voi olla moisten häpeätekojen takana!
GERDT. Varo päätäsi, Olavi!
OLAVI. Varo sinä itseäsi, isä Gerdt!
GERDT. Minulla ei ole hätää; minulla on valtakirja hulluinhuoneeseen!
OLAVI. Minä en voi kestää tätä; minä menen kuninkaan luo, vaikkakin se maksaisi henkeni! (Menee ovea kohti.)
GERDT. Tämä on asia, jota ei kuningas voi ratkaista! Vetoa lakiin.
OLAVI. Kuningas on laki!
GERDT. Sen pahempi!… Jos hevonen tuntisi voimansa, ei se varmaankaan olisi niin hullu, että suostuisi aisoihin, kuten nyt — kun se joskus viisastuu ja juoksee tiehensä sortajaltaan — silloin sanotaan sitä hulluksi… Jumala valistakoon näiden poloisten järkeä!
ESIRIPPU.
KOLMAS NÄYTÖS.
Sali Tukholman linnassa. Perällä käytävä, joka sittemmin suljetaan verholla. Vanhanpuoleinen palvelija odottelee käytävässä.
OLAVI (sisään). Onko kuningas tavattavissa tänään?
PALVELIJA. On!
OLAVI. Voitko sanoa minkätähden minun annetaan turhaan odottaa puheille pääsyä neljä päivää peräkkäin?
PALVELIJA. En kuolemakseni, minä en tiedä mitään.
OLAVI. Minusta tuntuu omituiselta ettei minua ole otettu vastaan.
PALVELIJA. Mistä siis on kysymys?
OLAVI. Se ei kuulu sinuun!
PALVELIJA. Eipä ei! Sen tiedän, vaan arvelin että voisin ehkä antaa jotain tietoja.
OLAVI. Sinäkö täällä hoidat kuninkaan vastaanottoja?
PALVELIJA. Enhän minä, vaan, joka näkee ja kuulee niin paljon kuin minä, tietää aina yhtä jos toistakin. (Äänettömyys.)
OLAVI. Vieläkö on odotettava kauan?
PALVELIJA. (ei ole kuulevinaan)
OLAVI. Tiedätkö milloin kuningas tulee?
PALVELIJA. (selin Olaviin) Mitääh?
OLAVI. Etkö tiedä kuka sinua puhuttelee?
PALVELIJA. En kuolemakseni!
OLAVI. Minä olen kuninkaan sekretarius!
PALVELIJA. No jopa jo, vai olette te mestari Olavi! Minä kyllä tunsin isäukon, seppä Pietarin, sillä nähkääs minäkin olen yksiä örebrolaisia!
OLAVI. Etkö silti voi olla kohtelias.
PALVELIJA. Hoo, jaa, semmoista sitä nähdään, tässä maailmassa. Kun onni potkaisee, unohtuvat köyhät isät!
OLAVI. Että sinulla joskus on ollut kunnia tuntea isäni, se on mahdollista, mutta että hän kuollessaan olisi määrännyt sinut sijaisekseen, sitä en usko!
PALVELIJA. Jaa, jaa. Kappas vaan! Rouva Kristiina rukka! (Menee vasemmalle.)
OLAVI (vaiti; hetken päästä Lauri Siggenpoika).
MARSKI (katsomatta Olaviin heittää hänelle viittansa). Tuleeko kuningas pian?
OLAVI (heittää puolestaan viitan lattialle). Sitä en tiedä!
MARSKI. Hanki minulle tuoli!
OLAVI. Se ei kuulu minun tehtäviini.
MARSKI. En ole tutkinut ovenvartian ohjeita!
OLAVI. Minä en ole ovenvartia!
MARSKI. Minua ei liikuta mikä sinä olet; minä en kulje renkienluettelo taskussani! Mutta kohtelias sinun tulee olla!
OLAVI (vaiti).
MARSKI. No, tuleeko mitä? Luulen että piru sinua riivaa!
OLAVI. Anteeksi; kuninkaan sekretariuksena ei minun asiani ole olla passarina.
MARSKI. Mitä! Mestari Olavi! Vai niin, teitä huvittaa istua oven suussa näyttelemässä renkiä paljastaaksenne sitten herrasnaaman. Luulin että olette ylväs mies! (Ottaa viitan, laskee sen penkille).
OLAVI. Herra marski!
MARSKI. Ei! Te olette turhamainen nousukas! Astukaa perälle, istukaa, herra sekretarius! (Osottaa hänelle istumapaikan; menee erääseen sivuhuoneeseen.)
OLAVI (istuutuu. Muuan nuori aatelismies tervehtii häntä käytävästä).
AATELISMIES. Huomenta, herra sekretarius; ketään ei vielä kuulu! No, millä kannalla ovat asiat täällä Tukholmassa? Tulen suoraan Malmöstä.
OLAVI. Täällä ovat asiat hyvin huonosti!
AATELISMIES. Niin olen kuullut sanottavan. Roskaväki metelöitsee, kuten tavallista, milloin kuningas kääntää selkänsä. Ja nuo typerät papit sitten! Anteeksi, mutta tehän olette vapaahenkinen, herra sekretarius!
OLAVI. En ymmärrä teitä!
AATELISMIES. Älkää huoliko peitellä! Katsokaa, minä olen saanut kasvatukseni Pariisissa; Frans ensimäinen, oh Saint-Sauveur — se mies menee pitkälle. Tiedättekö mitä hän lausui minulle, kun meillä oli muuan bal masqué, tässä äskettäin karnevaaliaikana!
OLAVI (vaiti).
AATELISMIES. "Monsieur", hän sanoi, "la religion est morte, est morte", niin hän sanoi; mutta se ei estä häntä menemästä messuun!
OLAVI. Vai niin!
AATELISMIES. Ja tiedättekö mitä hän vastasi, kun kysyin miksi hän käy messussa? — "Poésie! Poésie!" hän sanoi; oi, hän on jumalainen!
OLAVI. Mitä te siihen sanoitte?
AATELISMIES. Teidän majesteettinne, sanoin minä, tietysti ranskaksi, onnellinen se maa, jolla hallitsijanaan on mies, joka niin voi katsoa yli ajan ahtaan piirin että hän näkee ajanhengen vaatimuksen, mutta yhtäkaikki ei tyrkytä nukkuville laumoille korkeampaa maailmankatsomusta, johon kypsyäkseen ne tarvitsisivat vielä vuosisatoja! Eikö se ollut hyvin sanottu?
OLAVI. Oli niinkin! Mutta se menettää käännettynä. Tuommoiset asiat on sanottava ranskaksi!
AATELISMIES (hajamielisesti). Olette aivan oikeassa — Vaan sanokaapas, teillä pitäisi olla loistava ura edessänne! Te, joka aikaanne nähden olette niin valistunut mies!
OLAVI. Enpä luule pitkälle meneväni! Sen pahempi lyötiin minun kasvatukseni laimin, sain sen Saksassa, kuten tiedätte ja saksalaiset eivät vielä ole kyenneet pääsemään yli uskonnon.
AATELISMIES. Niin, niin. Voitteko sanoa minulle minkätähden Saksassa nykyään pidetään ääntä tuosta uskonpuhdistamisesta. Luther on valistunut mies, tiedän sen, uskon sen, mutta viisautensa hän voisi säästää itselleen, ainakaan ei hänen tarvitsisi lietsoa tulikipinöitä raakoihin kansajoukkoihin — se on kuitenkin aina päärlyjä sioille. Jos silmäämme yli aikakauden, jos seuraamme aatteiden suuria virtauksia, huomaamme helposti missä on syy niihin tasapainon häiriöihin, jotka huomataan suurissa kultuurimaissa, minä en puhu nyt Ruotsista, sillä se ei kuulu kultuurimaihin. Tiedättekö missä on tukipiste, se tukipiste, jonka liikahtaessa kaikki luhistuu ja kaatuu. Sen nimenä on aateli! Aateli on intelligenssi. Feodaalivalta on kaatumassa — hoc est maailma, sivistys on rappiolla, kultuuri kuolee. Niin niin. Te ette usko sitä! Mutta sen näkee, jos on hiukankin historiallista käsitystä. Aateli suoritti ristiretket, aateli teki sen ja aateli teki sen. Miksi on Saksa rikki raadeltuna. Siksi että talonpojat kapinoivat aatelia vastaan, hakkaavat pois oman päänsä. Miksi seisoo vakavana Ranska, la France, siksi että Ranska on aateli ja aateli on Ranska, ne ovat yksi ja sama käsite, ne ovat solidaarisia! Miksi, kysyn vielä, horjuu Ruotsi nykyään perustuksiaan myöten? Siksi että aateli on kukistettu! Kristian toinen oli nerokas mies, hän tiesi miten valloitetaan maita ja valtakuntia, hän ei hakannut poikki kättä tai jalkaa, ei, hän katkaisi itse pään! No niin, Ruotsi on pelastettava ja kuningas tietää keinon: aateli on kohotettava jälleen ja kirkko kukistettava! Mitä sanotte siihen?
OLAVI (nousee). En mitään! (Äänettömyys.)
OLAVI. Te olette vapaa-ajattelija.
AATELISMIES. Niin olen!
OLAVI. Ette siis usko että Bileamin aasi taisi puhua.
AATELISMIES. Enkä hitossa!
OLAVI. Mutta minäpä uskon.
AATELISMIES. Todellako!
LAURENTIUS (tulee). Jumalan rauha, Olavi!
OLAVI (syleilee häntä). Tervetuloa, Lauri.
AATELISMIES (menee). Populace!
LAURENTIUS. Miten viihdyt täällä?
OLAVI. Ilma on niin painostava.
LAURENTIUS. Niin on.
OLAVI. Ja katto niin matalalla!
LAURENTIUS. Sen tähden on täällä vaikea käydä suorassa!
OLAVI. Minusta on kymmenessä minuutissa tullut siksi hovimies, että osaan vaieta, kun joku aasi puhuu.
LAURENTIUS. Se ei ole haitaksi.
OLAVI. Mitä ajattelee kuningas?
LAURENTIUS. Sitä hän ei sano! (Kokoontuu väkeä.)
OLAVI. Miltä hän näyttää.
LAURENTIUS. Kysymysmerkiltä jonka jälessä on monta huutomerkkiä.
BRASK (tulee; kaikki väistyvät syrjään).
MARSKI (joka on palannut, käy piispaa vastaan, tervehtii).
OLAVI (tervehtii Braskia. Tämä näyttää hämmästyneeltä).
BRASK (Marskille). Onko tämä kirjurien paikka?
MARSKI. Oikeastaan ei olisi oleva, mutta meidän kuninkaamme on niin äärettömän armollinen!
BRASK. Alentuvainen, tarkoitatte?
MARSKI. Aivan niin!
BRASK. Tänään on suuri vastaanotto!
MARSKI. Enimmäkseen tervehdyskäyntejä hänen armonsa onnellisen paluun johdosta!
BRASK. On todellinen ilo, herra marski, vakuuttaa kuninkaalle vilpitöntä osanottoa asian onnellisen ratkaisun johdosta!
MARSKI. Herra piispa on kovin kohtelias kun vaivautuu matkalle niin kaukaa vieläpä siinä iässä, joka jo ansaitsee lepoa.
BRASK. Jaa, jaa. Terveyskään ei aina ole kehuttava.
MARSKI. Niinkö, herra piispan terveys on huonolla kannalla. On ikävää milloin voimat pettävät, varsinkin niin korkeassa ja vastuunalaisessa virassa, kuin herra piispan!
BRASK. Herra marski näyttää reippaalta.
MARSKI. Olen reipas, jumalankiitos! (Äänettömyys.)
BRASK (istuutuu). Tunteeko herra marski täällä vetoa?
MARSKI. Niin — eipä juuri ilmankaan. Käskemmekö ehkä sulkemaan ovet!
BRASK. Oh, kiitos, luulenpa, ettei se ole tarpeen! (Äänettömyys.)
MARSKI. Kuningas viipyy!
BRASK. Niin viipyy.
MARSKI. Ehkä ei kannata häntä odottaakaan!
BRASK. Niin — ehk'ei!
MARSKI. Jos herra piispa suvaitsee, ilmoitan siitä Teidän väellenne!
BRASK. Koska olen odottanut näin kauan, luulen että on paras jäädä!
(Äänettömyys.)
PALVELIJA (ilmoittaa). Hänen armonsa!
KUSTAA. Tervetuloa, hyvät herrat. (Istuutuu pöydän eteen.) Jos herrat suvaitsevat siirtyä etuhuoneeseen, otan puheilleni yhden kerrallaan. (Kaikki vetäytyvät toiseen huoneeseen, paitsi Brask.) Marskimme jää.
BRASK. Teidän armonne!
KUSTAA (korottaen ääntään). Herra Siggenpoika. (Brask menee, marski jää. Hiljaisuus.) Puhu. Mitä on minun tekeminen?
MARSKI. Teidän armonne! valtakunta on menettänyt tukensa, siksi se horjuu; valtakunnalla on vihollinen, joka on sitä voimakkaampi. Kohottakaa jälleen tuki, aateli, ja kukistakaa vihollinen, kirkko!
KUSTAA. En uskalla!
MARSKI. Teidän armonne täytyy!
KUSTAA. Täytyy!
MARSKI. Ensiksi: Brask neuvottelee paavin kanssa inkvisitsionin maahantuomisesta; Lyybek esittää yhä hävyttömiä vaatimuksiaan ja uhkaa sodalla; valtion rahasto on tyhjänä, kapinoita joka maakunnassa…
KUSTAA. Jo riittää. Minun puolellani on kuitenkin kansa!
MARSKI. Anteeksi, niin ei ole laita. Mainitakseni vaan taalalaiset, jotka kiistävät Lyybekkiläisten kanssa kunniasta, kumpi on asettanut kuninkaan valtaistuimelle, jotka ovat valmiit kapinaan ensi tilaisuuden sattuessa ja esittelevät semmoisia vaatimuksia kuin: "mitään muukalaisia muotoja ynnä poimutettuja kirjavia vaateparsia ei saa käyttää, kuten äskettäin on alettu kuninkaan hovissa!"
KUSTAA. Jumaliste!
MARSKI. "Kaikki, jotka lihaa syövät perjantaisin tahi lauantaisin, poltettakoon tahi otettakoon muuten hengiltä."
Edelleen: "mitään uutta uskoa tai Lutherin oppia älköön heille säädettäkö."
Mitä häpeämätöntä väkeä!
KUSTAA. He osoittavat kuitenkin kerran olevansa miehiä!
MARSKI. Kun tuli oli nurkan alla, niin eipä ihme, jos itsekin kantoivat vettä! Mutta miten usein ovatkaan he syöneet sanansa ja rikkoneet lupauksensa. Ei! He ovat niin kauan kuulleet itseään ylistettävän, että sanovat raakaa hävyttömyyttään vanhaksi ruotsinmiehen rehellisyydeksi.
KUSTAA. Sinä olet aatelismies!
MARSKI. Niin olen! Ja minun vakaumukseni on että talonpoika on jo tehnyt tehtävänsä: raaka voima, joka tarvittiin vihollisen karkoittamiseen maasta! Teidän armonne! Kukistakaa kirkko, maksakaa kirkon rikkauksilla valtakunnan velat — ja suokaa jälleen heikontuneelle aatelille, mitä kirkko on siltä peijannut!
KUSTAA. Kutsu sisään Brask!
MARSKI. Teidän armonne!
KUSTAA. Piispa Brask! (Marski menee; piispa.)
KUSTAA. Puhukaa, herra piispa!
BRASK. Tahdoin lausua onnitteluni teidän…
KUSTAA. Kiitos, herra piispa! Edelleen!
BRASK. Sen pahempi on eri osista valtakuntaa kuulunut valituksia siitä että teidän armonne on ottanut hopealainoja kirkoilta maksamatta niitä takaisin!
KUSTAA. Jotka te vaaditte nyt! Tarvitaanko todella kaikki kalkit ehtoollisessa…
BRASK. Tarvitaan!
KUSTAA. Antakaa niiden juoda tinatuopeista!
BRASK. Teidän armonne!
KUSTAA. Onko teillä mitä muuta sanottavaa?
BRASK. On vielä pahin kaikesta: kerettiläisyys.
KUSTAA. Se ei kuulu minuun, minä en ole paavi!
BRASK. Tahdon ilmoittaa teidän armollenne, että kirkko on valvova oikeuksiaan, vaikka se sen kautta joutuisi taisteluun — —
KUSTAA. Kenen kanssa?
BRASK. Valtion!
KUSTAA. Piru periköön teidän kirkkonne! Nyt sen kuulitte!
BRASK. Sen tiedän.
KUSTAA. Ja odotitte vain minun sanaani!
BRASK. Niin.
KUSTAA. Olkaa varoillanne! Teillä on 200 miehen saattue ja syötte hopea-astioista, kun kansa syö pettua.
BRASK. Teidän armonne panee liiaksi huomiota pikkuasioihin!
KUSTAA. Tunnetteko sitten Lutheria? Te olette valistunut mies! Mitä sanotte niistä liikkeistä, jotka kulkevat kautta Euroopan?
BRASK. Takaperoinen edistysaskel! Lutherin tehtävä on vain olla kiirastulena sille, mikä on vanhaa, koeteltua, vuosisatain kasvattamaa, jotta se puhdistuisi ja voittajana suoriutuisi taistelusta.
KUSTAA. Minä en välitä teidän oppineista saivarruksistanne!
BRASK. Mutta teidän armonne ottaa suojiinsa rikollisia ja loukkaa kirkon oikeuksia. Mestari Olavi on pahoin häväissyt kirkkoa.
KUSTAA. Pankaa hänet pannaan.
BRASK. Se on jo tehty, mutta kuitenkin hän on teidän armonne palveluksessa!
KUSTAA. Mitä te siis tahdotte vielä hänelle tehdä. Sanokaa!
(Vaitiolo.)
BRASK. Hän kuuluu menneen niin pitkälle, että on salaisesti nainut vastoin kanoonista lakia!
KUSTAA. Niinkö! Sepä kävi pian!
BRASK. Te ette välitä siitä, hyvä; mutta entä jos hän kiihottaa kansaa.
KUSTAA. Silloin minä ryhdyn asiaan. Onko jotain muuta?
BRASK (hetken päästä). Rukoilen teitä, älkää taivaan tähden syöskö maata uuteen perikatoon; sillä se ei ole kypsä vastaanottamaan uutta oppia! Me ihmiset olemme heikkoja ruokoja, jotka voimme taipua, mutta usko, kirkko, ei koskaan!
KUSTAA (ojentaa hänelle kätensä). Olette ehkä oikeassa! Olkaamme ennemmin vihollisia, vanha Hannu piispa, kuin petollisia ystäviä!
BRASK. Hyvä. Vaan älkää koskaan tehkö mitä saatte katua! Jokaisen kiven, jonka revitte kirkosta, on kansa heittävä teidän jälkeenne!
KUSTAA. Älkää pakottako minua äärimmäisyyksiin, piispa, sillä silloin saamme tänne saman näytelmän, joka nyt on Saksassa! Viimeisen kerran: tahdotteko tehdä uhrauksia, jos valtakunnan pelastus siitä riippuu?
BRASK. Kirkko — — —
KUSTAA. Kirkko ensin, niin, niin. Hyvästi! (Brask menee; marski tulee.)
KUSTAA. Piispa on vahvistanut todeksi teidän sananne! Niin, se oli tarkoitus se! Hanki nyt muurareita, jotka voivat repiä hajalle; seinät saavat seistä, ristit jäädä katoille ja kellot torneihin; mutta kellarit minä murran rikki; perustuksesta on alkaminen, näetkös!
MARSKI. Mutta kansa on luuleva että siltä viedään usko; sitä on valistettava.
KUSTAA. Lähetämme mestari Olavin saarnaamaan!
MARSKI. Mestari Olavi on vaarallinen mies!
KUSTAA. Häntä tarvitaan nyt!
MARSKI. Hän on riehunut kuin uudestikastaja, sensijaan että olisi taistellut heitä vastaan.
KUSTAA. Sen tiedän! Sen vuoro tulee sitten. Lähetä tänne hänet!
MARSKI. Laurentius on sopivampi.
KUSTAA. Tuo tänne molemmat! (Marski tuo Olavin ja Laurin.)
KUSTAA (Laurentiukselle). Tahdotko auttaa minua, Lauri?
LAURENTIUS. Kysymys on kirkosta?
KUSTAA. Niin; se on revittävä!
LAURENTIUS. Siihen en ole minä oikea mies, mutta teidän armonne voi kääntyä mestari Olavin puoleen.
KUSTAA. Sinä et siis tahdo?
LAURENTIUS. Minä en voi! Mutta yhden aseen voin tarjota. (Antaa uuden raamatunkäännöksen.)
KUSTAA. Pyhä raamattu! Se on hyvä ase! Tahdotko käytellä sitä asetta,
Olavi.
OLAVI. Tahdon, Jumalan avulla!
KUSTAA (viittaa Laurentiukselle; tämä poistuu.) Oletko tyyntynyt jo,
Olavi?
OLAVI (vaikenee).
KUSTAA. Annoin sinulle neljä päivää ajatusaikaa! Miten olet täyttänyt tehtäväsi?
OLAVI (kiihdyksissä). Olen puhunut kansalle —
KUSTAA. Niin että olet vieläkin kuumeessa! Sinä aiot puolustaa noita houkkioita, joita kutsutaan uudestikastajiksi?
OLAVI (rohkeasti). Aion.
KUSTAA. Tyynny. Sinä olet nainut aivan tikki päätä?
OLAVI. Olen.
KUSTAA. Sinä olet pannassa.
OLAVI. Olen!
KUSTAA. Ja siitä huolimatta olet yhtä rohkea? Jos sinä kansankiihottajana nyt joutuisit hirsipuuhun kuten nuo muut, mitä siihen sanoisit?
OLAVI. Valittaisin etten saanut täyttää tehtävääni, mutta kiittäisin
Jumalaa siitä mitä sain tehdä.
KUSTAA. Hyvä! Tahdotko nyt mennä Upsalaan, siihen vanhaan pöllöjenpesään, ja sanoa oppineille, että paavi ei ole Jumala ja ettei hänellä Ruotsin kanssa ole mitään tekemistä?
OLAVI. Senkö vain.
KUSTAA. Ja että raamattu yksinomaan on Jumalan sanaa?
OLAVI. Eikö muuta?
KUSTAA. Sinä et saa mainita Lutherin nimeä!
OLAVI (hetken mietittyään). Siihen en suostu!
KUSTAA. Menetkö ennemmin kuolemaan?
OLAVI. En! Mutta kuninkaani tarvitsee minua!
KUSTAA. Sinä et ole jalomielinen, Olavi, kun käytät hyväksesi minun onnettomuuttani! Puhu mitä mielit; mutta saat tyytyä, jos minä jälestäpäin peruutan siitä osan!
OLAVI. Totuudesta ei voida tinkiä!
KUSTAA. Kautta Jumalan! (Vaihtaa ääntä.) Tee kuten tahdot.
OLAVI (notkistaa polvensa). Saan siis sanoa kaikki.
KUSTAA. Saat.
OLAVI. Silloin ei elämäni ole kulunut hukkaan jos yhdenkään epäilyksen kipinän olen singonnut nukkuvan kansan sieluihin. On siis tuleva uskonpuhdistus.
KUSTAA (hetken kuluttua). On! (Vaitiolo.)
OLAVI (pelokkaasti). Miten käy uudestikastajien?
KUSTAA. Sinä kysyt sitä? Heidän täytyy kuolla!
OLAVI. Suvaitseeko teidän armonne erään kysymyksen?
KUSTAA. Sanoppas, mitä ne tahtovat nuo houkkiot!
OLAVI. Onnettomuus on siinä, etteivät oikein tiedä itsekään! Ja jos minä sen sanoisin — —
KUSTAA. Puhu!
GERDT (tulee kiireesti, näyttelee mielipuolta).
KUSTAA. Kuka sinä olet, joka uskallat tunkeutua tänne?
GERDT. Pyytäisin nöyrimmästi teidän armonne vahvistamaan tämän todistuksen oikeaksi!
KUSTAA. Odota vuoroasi!
GERDT. Minä kyllä voin odottaa, mutta vahti ei mieli odottaa minua. Katsokaas, minä karkasin vankeudesta, sillä siellä ei ole minun paikkani.
KUSTAA. Oletko sinä uudestikastaja?
GERDT. Minä osuin samaan joukkoon, mutta tässä on minulla todistus siitä että minä kuulun hulluinhuoneeseen, 3:s osasto, parantumattomia varten, koppi n: o 7.
KUSTAA (Olaville). Kutsu vahtimies!
GERDT. Ei, häntä ei tarvita, minä pyydän vain oikeutta ja vahtimies ei ole sen valvoja!
KUSTAA (silmää terävästi Gerdtiä). Etkö sinä ollut osallisena kaupungin kirkkojen häväisemisessä?
GERDT. Olin tietysti, sillä ei viisas ihminen voi tehdä semmoisia hulluntöitä! Me tahdoimme vain hiukan muuttaa kirkkotyyliä, sillä nähkääs, katto oli mielestämme liian matalalla.
KUSTAA. Mitä te oikeastaan tahdoitte?
GERDT. Ooh, me tahdoimme niin paljon, vaikkemme vielä ole ehtineet puoliakaan; niin, me tahdomme niin paljon ja niin pian vielä, ettei ajatus aina ehdi matkaan, ja siitä syystä se tulee vähän takaperoista! Niin ja sitten aiomme hiukan uusia kirkon sisustusta ja aukoa ikkunoita, sillä siellä haisi ummehtuneelta. Niin ja sitten tahdoimme vielä muutakin, mutta se saa jäädä toistaiseksi!
KUSTAA (Olaville). Se on vaarallinen tauti, sillä muuta se ei voi olla.
OLAVI. Kenpä tietää?
KUSTAA. Nyt olen väsyksissä! Neljätoista päivää saat valmistusaikaa!
Kätesi, että sinä olet auttava minua!
OLAVI. Minä teen mitä minun tulee.
KUSTAA. Ilmoita että vievät Rinkin ja Knipperdollinkin Malmööseen.
OLAVI. Ja sieltä?
KUSTAA. Saavat paeta! Tuon höperön voit panettaa hulluinhuoneeseen.
Jää hyvästi! (Menee.)
GERDT (heristää nyrkkiä Kustaalle). Lähdemmekö nyt?
OLAVI. Mihinkä?
GERDT. Kotiin.
OLAVI (vaikenee).
GERDT. Aiotko viedä appesi hulluinhuoneeseen, Olavi?
OLAVI. Aionko? Minun velvollisuuteni!
GERDT. Eikö ole korkeampia velvollisuuksin kuin käsky?
OLAVI. Alatko sinä nyt taas?
GERDT. Mitä sanoo Kristiina, kun sinä suljet hänen isänsä hullujen joukkoon?
OLAVI. Älä koeta kiusata minua!
GERDT. Näetkö miten vaikeata on palvella kuningasta!
OLAVI (vaikenee).
GERDT. Poika parka, en tahdo murehuttaa mieltäsi! Tässä on synninpäästö sinun omalletunnollesi! (Näyttää erään paperin.)
OLAVI. Mikä paperi se on?
GERDT. Terveystodistus! Katsos täytyy olla hullu viisaiden joukossa ja viisas hullujen joukossa!
OLAVI. Mistä olet sen saanut?
GERDT. Enkö minä sitä muka ansaitse?
OLAVI. En tiedä.
GERDT. Se on tosi; sinä et vielä uskalla!
PALVELIJA. (tulee). Tehkää hyvin ja poistukaa, täällä on laastava!
GERDT. Ehkä tuulotettava myöskin.
PALVELIJA. Niin, eiköpähän!
GERDT. Älkää unohtako avata ikkunoita.
PALVELIJA. Olkaa huoleti — se onkin tarpeen, sillä tämmöistä väkeä ei täällä tavallisesti käy.
GERDT. Kuules ukkoseni, minulla on terveisiä isältäsi!