PALVELIJA. Vai niin!
GERDT. Ehket tunne häntä!
PALVELIJA. No totta maar!
GERDT. Tiedätkö mitä hän sanoi?
PALVELIJA. En.
GERDT. Kostuta pölyriepu, muuten pölytät itsesi, hän sanoi.
PALVELIJA. En ymmärrä.
GERDT. Se on sinun puolustuksesi. (Menee).
PALVELIJA. Roskaväkeä!
KUVAELMA.
Olavin työhuone. Perällä akkunoita, joista päivä paistaa; akkunan edustalla puita. Kristiina seisoo erään akkunan luona kukkia kastellen; pakisee ja jokeltelee lintujen kanssa, jotka ovat häkissä. Olavi istuu kirjoittaen; katselee ärtyneen näköisenä tuon tuostakin Kristiinan puoleen, niinkuin tahtoen saada hänet vaikenemaan. Tätä toistuu muutamia kertoja, kunnes Kristiina vahingosta pudottaa kukkaruukun.
OLAVI (polkaisee jalkaa).
KRISTIINA. Voi minun kukka-rukkaani! Näetkös Olavi, neljä nuppua taittui!
OLAVI. Kyllä näen!
KRISTIINA. Et, sinne et näe; tule lähemmäksi!
OLAVI. Rakas ystävä, minulla ei nyt ole aikaa.
KRISTIINA. Sinä et ole vielä vilaissut minun tiklivarpusiini, jotka tänä aamuna ostin sinulle. Eivätkö ne laula kauniisti?
OLAVI. Laulaahan ne!
KRISTIINA. Laulaahan ne?
OLAVI. Minun on niin vaikea työskennellä, kun ne kirkuvat,
KRISTIINA. Ne eivät kiru, Olavi, mutta sinä näyt enemmän pitävän eräästä kirkuvasta yölinnusta! Sanoppas mitä merkitsee pöllö, joka on sinun sinettisormuksessasi?
OLAVI. Pöllö on vanha viisauden vertauskuva.
KRISTIINA. Se on minusta tyhmä eihän viisas rakasta pimeyttä!
OLAVI. Viisas vihaa pimeyttä ja yötä, mutta hänen terävä silmänsä muuttaa yön päiväksi!
KRISTIINA. Miksi sinä aina olet oikeassa, Olavi? Voitko selittää sen!
OLAVI. Siksi, ystäväiseni, että sinua huvittaa aina myöntää sanani oikeiksi!
KRISTIINA. Taaskin olet oikeassa. Mitä sinä nyt kirjoitat?
OLAVI. Minä käännän!
KRISTIINA. Lue hiukan siitä ääneen.
OLAVI. En luule sinun ymmärtävän tätä.
KRISTIINA. Ymmärtävän! Eikö se olekkaan ruotsia?
OLAVI. On kyllä, mutta se on liian epäaineellista sinulle.
KRISTIINA. Epäaineellista! Mitä se merkitsee?
OLAVI. Et ymmärtäisi sitä jos sen sanoisin, mutta jos et ymmärrä mitä sinulle luen, niin ymmärrät mitä tarkoitetaan epäaineellisella.
KRISTIINA (ottaa puolivalmiin neuleen). Lue sinä, minä kudon.
OLAVI. Kuuntele tarkoin ja suo anteeksi, jos sinun käy ikäväksi.
KRISTIINA. Minä tahdon ymmärtää sinua; minä tahdon!
OLAVI (lukee). "Aine, ajateltuna abstraktsioniksi, erillisenä muodosta, on täydelleen predikaatiton, määräämätön ja määrittelemätön. Sillä ei todellisesta ei-olevaisesta, vaan ainoastaan todellisuuden ei-olevaisuudesta, se on olevaisesta, ajateltuna mahdollisuudeksi, voi jotain syntyä. Mahdollinen olevainen on yhtä vähän ei-olevaista kuin todellisuutta. Jokainen olio on siitä syystä toteutunut mahdollisuus. Aine on siis Aristoteleelle paljoa myönteisempi substraatti kuin Platolle, joka selittää sen puhtaaksi ei-olevaiseksi! Tästä huomaa miten Aristoteles saattoi käsittää aineen, muodon vastakohtana, myönteiseksi kielteisyydeksi."
KRISTIINA (heittää käsistään työnsä). Lakkaa jo! Miksi en minä voi ymmärtää tuota? Eikö minulla ole samat sielunkyvyt kuin sinulla? Minua hävettää, Olavi, että sinulla on vaimona semmoinen raukka, joka ei käsitä mitä sinä puhut; ei, minä tahdon pysyä neuleessani, tahdon siivota ja pölyttää sinun työhuonettasi, tahdon ainakin oppia lukemaan sinun toivomuksesi silmistäsi, tahdon olla orjattaresi, mutta koskaan, koskaan en ole sinua ymmärtävä! Ah, Olavi, minä en ole sinun arvoisesi, miksi otit minut vaimoksesi. Sinä luulit minusta liikoja hetken huumauksessa. Sinä olet sitä katuva vielä ja me tulemme onnettomiksi molemmat!
OLAVI. Kristiina, tyynny ystäväiseni. Istu tänne viereeni! (Ottaa maasta neuleen.) Uskotko, jos sanon, että minun olisi mahdotonta tehdä tämmöistä. En ikänä minä sitä oppisi! Etkö sinä siis ole minua taitavampi ja enkö minä ole sinua vähempi?
KRISTIINA. Minkätähden sinä et sitä voi?
OLAVI. Samasta syystä kun sinä äsken et minua ymmärtänyt; en ole oppinut. Mutta tuletko nyt jälleen iloiseksi, jos sanon sinulle, että sinä voit oppia ymmärtämään tätä kirjaa, joka sinun tarkoin tulee eroittaa minusta, vaan että minä en koskaan voi oppia sinun työtäsi.
KRISTIINA. Miksi et?
OLAVI. Minä en ole luotu semmoiseksi ja minua ei haluta.
KRISTIINA. Mutta jos sinua haluttaisi?
OLAVI. Katsos ystäväni, minun laitani on niin etten koskaan voi sitä haluta.
KRISTIINA. Luuletko että minä voin oppia ymmärtämään tuota kirjaasi?
OLAVI. Siitä olen varma! Mutta sitä et saa!
KRISTIINA. Täytyykö minun edelleen jäädä tietämättömyyteen?
OLAVI. Ei, ei, ymmärrä minut oikein! Sinä hetkenä, jolloin sinä ymmärtäisit minkä minä ymmärrän, lakkaisit kunnioittamasta minua…
KRISTIINA. Jonakin korkeampana olent…
OLAVI. Kuten tahdot, mutta usko minua, sinä menettäisit sen, mikä sinut nyt tekee minua väkevämmäksi; voiman hallita omaa tahtoasi, ja silloin olisit pienempi kuin minä ja silloin en minä kunnioittaisi sinua! Ymmärrä mitä sanon; meidän ilomme on siinä, että luulemme liikoja toisistamme; säilyttäkäämme se harhaluulo!
KRISTIINA. Nyt en käsitä, mutta minun täytyy uskoa sinua, Olavi.
OLAVI. Jätä minut yksin, Kristiina, pyydän sinua.
KRISTIINA. Häiritsenkö sinua?
OLAVI. Minulla on vakavia ajatuksia pohdittavana. Sinä tiedät että odotan ratkaisua tänään. Kuningas on luopunut hallituksesta, koska hänen tahtoonsa ei ole suostuttu. Tänä päivänä joko pääsen päämäärääni tahi on minun alettava alusta!
KRISTIINA. Enkö saa olla iloinen tänään, Olavi, kun on juhannusaatto.
OLAVI. Miksi olet tänään niin iloinen?
KRISTIINA. Eikö minun tule iloita, kun olen päässyt orjuudesta, kun olen sinun puolisosi.
OLAVI. Suotko minulle anteeksi, jos minun iloni on vakavampaa, kun onneni on maksanut minulle — äidin menettämisen!
KRISTIINA. Tiedän sen ja tunnen sen syvästi! Sinun äitisi on antava sinulle anteeksi, mutta minut hän on kiroava, kun saa tietää meidän avioliitostamme. Kuka siis saa raskaamman osan? Mutta siitä en välitä, se on kaikki sinun tähtesi. Minä tiedän sen, minä tiedän että sinua odottaa ankarat taistelut, että rohkeita ajatuksia syntyy aivoissasi, ja että minä en koskaan voi ottaa osaa taisteluusi, koskaan auttaa sinua neuvoilla, koskaan puolustaa sinua häpäisijöitä vastaan, mutta minun täytyy kuitenkin katsoa syrjästä ja kaikesta huolimatta elää ahtaassa maailmassani, askaroida näine vähäpätöisyyksineni, joihin sinä et pane arvoa luullakseni, mutta joita sinä kaipaisit. Olavi, minä en voi itkeä sinun kanssasi, auta minua siis hymyilemään kanssasi, astu alas korkeudestasi, johon minä en ulotu; palaa joskus kotiin niistä taisteluista, joita te käytte vuorilla; minä en voi kohota sinun rinnallesi, alennu siis hetkeksi minun seuraani. Suo minulle anteeksi, Olavi, jos puhun kuin lapsi. Sinä olet Jumalan lähettämä mies, minä tiedän sen, ja minä olen tuntenut mikä siunaus virtaa sanoistasi, mutta sinä olet enemmän; olet ihminen, olet minun mieheni tahi sinun tulisi olla. Et sinä lankea korkeudestasi jos panet syrjään juhlalliset puheet ja annat pilven kerran haihtua otsaltasi. Oletko sinä liian suuri katsahtaaksesi kukkaan tahi kuullaksesi linnunlaulua? Olavi, minä asetan kukkia sinun pöydällesi, jotta saisit niissä lepuuttaa silmiäsi, sinä käsket tytön viedä ne pois, sillä sait niistä päänkivistystä; tahdoin sulostuttaa yksinäistä hiljaisuutta ympärilläsi ja hankin sinulle linnunlaulua — sinä sanot sitä kirkumiseksi; pyysin hetki sitten sinua ruualle, sinulla ei ollut aikaa; tahdon puhua kanssasi, sinulla ei ole aikaa; sinä halveksit tätä pientä todellisuutta ja kuitenkin olet määrännyt sen minulle. Sinä et tahdo korottaa minua, älä siis ainakaan polje minua maahan! Minä toimitan pois kaiken, joka voi häiritä ajatuksiasi. Sinä pääset rauhaan minusta ja minun rojustani! (Heittää kukat akkunasta, ottaa linnunhäkin ja aikoo lähteä.)
OLAVI. Kristiina, rakas lapsi, suo minulle anteeksi! Sinä et ymmärrä minua!
KRISTIINA. Aina vaan sama, et ymmärrä, et ymmärrä! Oh, nyt tiedän! Minä vanhenin niin äkkiä tuona hetkenä siellä sakaristossa, että muutuin uudelleen lapseksi!
OLAVI. Rakas ystäväni, minä tahdon katsella sinun lintusiasi ja leperrellä sinun kukillesi, mutta kukin asia aikanaan.
KRISTIINA (vie syrjään häkin). Ei ole tarvis! Leperrys on nyt lopussa — nyt tulee vakavan vuoro; älä pelkää enää minun meluavaa iloani, se oli tehty vain sinua varten, mutta koskei se sovi sinulle eikä sinun vakavaan kutsumukseesi, niin — — (Ratkee itkuun.)
OLAVI (syleilee häntä ja suutelee). Kristiina, Kristiina! Nyt olet oikeassa! Anna minulle anteeksi!
KRISTIINA. Olavi, sinä annoit minulle onnettoman lahjan, kun annoit vapauden; minä en osaa sitä käyttää! Minulla täytyy olla joku, jota tottelen.
OLAVI. Semmoisen saat; mutta älkäämme puhuko enää tästä. Nyt menemme ruualle, sillä tiedätkö minun on hyvin nälkä.
KRISTIINA (iloisesti). Onko sinun todella nälkä? (Katsoo akkunasta ja tekee hämmästyneen eleen.) Mene sinä, Olavi, minä tulen kohta jälestä, minä hiukan vaan siivoon täällä.
OLAVI (mennessään). Vaan älä anna minun odottaa niin kauan kuin sinä olet saanut minua odottaa!
KRISTIINA (Kurottaa kätensä kuin rukoukseen ja asettuu odottamaan jotakuta, joka on tuleva kadunpuoleisesta ovesta. Hiljaisuus.)
ÄITI (tulee, menee Kristiinan ohi kääntämättä päätään). Onko mestari
Olavi kotona?
KRISTIINA (joka on ystävällisesti astunut häntä vastaan, pysähtyy hämmästyneenä ja puhuu sitten samaan sävyyn kuin äiti). Ei ole! Suvaitsetteko istuutua siksi kun hän tulee.
ÄITI. Kiitän! (Istuutuu. Hiljaisuus.) Tuokaapa lasi vettä! (Kristiina tuo.) Jättäkää minut yksin!
KRISTIINA. Talon emäntänä on velvollisuuteni pitää teille seuraa.
ÄITI. En tiennyt että pappismiehen taloudenhoitaja sanoo itseään emännäksi!
KRISTIINA. Mestari Olavin vaimo olen Jumalan edessä! Te ette siis tiedä että olemme vihityt?
ÄITI. Portto te olette, sen tiedän!
KRISTIINA. En ymmärrä sitä sanaa!
ÄITI. Te olette samanlainen nainen kuin se, jota mestari Olavi puhutteli silloin illalla kapakassa!
KRISTIINA. Hän näytti niin onnettomalta; niin, minä en ole onnellinen!
ÄITI. Ei, sen uskon! Menkää pois minun silmistäni, teidän seuranne on minulle häpeäksi!
KRISTIINA (polvillaan). Poikanne tähden, älkää herjatko minua.
ÄITI. Äidin käskyvallalla kiellän teiltä poikani talon, jonka kynnyksen olette häväissyt.
KRISTIINA. Talon emäntänä avaan oveni kelle haluan. Jos olisin arvannut mitä kieltä puhutte, olisin sulkenut sen teiltä!
ÄITI. Suuria sanoja ei puutu! Käsken teidän mennä!
KRISTIINA. Millä oikeudella uskallatte te rikkoa kotirauhaa ja karkottaa minut talostani? Te olette synnyttänyt pojan, kasvattanut hänet — se oli velvollisuutenne, kutsumuksenne, ja voitte kiittää Jumalaa siitä että olette saanut täyttää sen niin hyvin, sillä kaikille ei suoda sitä onnea; nyt seisotte haudan partaalla; luopukaa siis ajoissa holhoojantoimesta; vai oletteko niin huonosti kasvattanut poikanne, että hän vieläkin on lapsi ja tarvitsee teidän ohjaustanne. Jos haluatte kiitollisuutta niin pyytäkää sitä, mutta toisella tavalla; luuletteko että hänen kutsumuksensa on uhrata elämänsä vain osoittaakseen teille kiitollisuutta? Hänen elämäntehtävänsä huutaa "mene sinne"; te huudatte: "kiittämätön, tule tänne!" Pitääkö hänen eksyä tiestä, pitääkö hänen uhrata voimansa, jotka kuuluvat ihmiskunnalle, vain teidän yksityisen, pienen itsekkyytenne tyydyttämiseksi? Ja mitä oikeuksia on teillä minuun nähden? Te ette ole minun äitini, minä en vannonut teille uskollisuutta, silloin kun otin Olavin miehekseni, ja minulla on tarpeeksi kunnioitusta miestäni kohtaan, etten salli kenenkään häntä häväistä — olkoonpa vaikka hänen äitinsä! Siksi olen puhunut!
ÄITI. Nyt näen mitä hedelmiä kantavat ne opit, joita poikani levittää.
KRISTIINA. Jos suvaitsette herjata poikaanne, tapahtukoon se hänen läsnäollessaan! (Menee ovelle, huutaa.) Olavi!
ÄITI. Olette jo niin viekas!
KRISTIINA. Jo! Olen varmaankin ollut aina, vaikka en tiennyt siitä, ennenkuin se oli tarpeen!
OLAVI (tulee). Äiti! Tervetuloa!
ÄITI. Kiitos, poikani, jää hyvästi!
OLAVI. Kuinka, menetkö jo? Tahdon pulua kanssasi!
ÄITI. Ei ole tarpeen. Tuo tuossa on sanonut kaikki! Sinun ei tarvitse osoittaa minulle ovea!
OLAVI. Äiti, Jumalan nimessä, mitä sanotkaan! Kristiina, mitä tämä tietää!
ÄITI (aikoo mennä). Hyvästi, Olavi, tätä en sinulle anna koskaan anteeksi!
OLAVI (piikittelee häntä). Älä mene; selitähän kuitenkin!
ÄITI. Se on arvotonta! Sinä lähetät hänet ilmoittamaan ettet ole minulle mitään velkaa, ettet tarvitse minua kauemmin! Oh, se on kovaa! (Menee.)
OLAVI. Mitä olet sinä sanonut, Kristiina?
KRISTIINA. En muista kaikkea, sillä siinä oli paljon sellaista, mitä en koskaan ole uskaltanut ajatella vaan mitä lienen uneksinut, silloin kuin isäni piti minua orjuudessa!
OLAVI. En ole tuntea sinua enää, Kristiina!
KRISTIINA. Tiedätkö, en enää ole itsekään tuntea itseäni.
OLAVI. Sinä olit epäystävällinen äitiä kohtaan!
KRISTIINA. Niin, niin kai olin! Eikö sinusta tunnu kuin olisin kovettunut, Olavi?
OLAVI. Käskitkö hänet pois?
KRISTIINA. Suo anteeksi, Olavi, minä en ollut hyvä häntä kohtaan.
OLAVI. Minun tähteni olisit voinut sanoa sanottavasi hiukan lempeämmin! Miksi et heti kutsunut minua?
KRISTIINA. Tahdoin nähdä enkö itsekin voisi hoitaa asiaani! Olavi, uhraatko minut äitisi tähden, jos hän sitä pyytää.
OLAVI. Semmoiseen kysymykseen en heti voi vastata!
KRISTIINA. Minäpä vastaan! Sinua huvittaa vapaaehtoisesti alistua äitisi tahtoon sentähden että olet väkevä; minua se taas loukkaa siitä syystä että olen heikko; minä en alistu koskaan!
OLAVI. Jos minä pyydän sinua!
KRISTIINA. Sitä sinä et voi pyytää! Vai tahdotko että minä rupean häntä vihaamaan!… Sanohan Olavi mitä merkitsee portto?
OLAVI. Sinulla on niin kummallisia kyseltäviä!
KRISTIINA. Tahdotko olla hyvä ja vastata kysymykseeni?
OLAVI. Suotko minulle anteeksi, jos vaikenen!
KRISTIINA. Aina tämä iäinen vaikeneminen! Eikö minulle vieläkään tahdota sanoa kaikkea? Pitääkö minun yhäti olla lapsi? Sulje minut sitten lastenkamariin ja lavertele minulle lastenloruja!
OLAVI. Se merkitse onnetonta naista!
KRISTIINA. Ei, se on jotain muuta!
OLAVI. Onko kuka rohjennut kutsua sinua sillä nimellä?
KRISTIINA (hetken vaiettuaan). Ei!
OLAVI. Nyt et puhu totta, Kristiina?
KRISTIINA. Minä valehtelen, tiedän sen; oi, olen niin paljo huonontunut eilisestä!
OLAVI. Eilen tapahtui jotain, jonka sinä salaat minulta.
KRISTIINA. Niin! Luulin että jaksaisin kantaa kaikki yksin, mutta nyt on voimani lopussa.
OLAVI. Puhu, minä pyydän!
KRISTIINA. Mutta sinä et saa sanoa minua heikoksi. Joukko kansaa seurasi minua portille saakka huutaen tuota hirveätä sanaa, jota en ymmärrä! Onnettomalle naiselle ei naureta!
OLAVI. Kyllä, ystäväni, niin juuri tehdään!
KRISTIINA. Heidän sanojaan en ymmärtänyt, mutta heidän eleensä ymmärsin kyllin hyvin, tullakseni ilkeäksi!
OLAVI. Ja kuitenkin sinä olet ollut niin ystävällinen minua kohtaan! Suo anteeksi jos olin sinulle tyly! — Se on nimi, jolla raaka voima merkitsee uhrinsa! Sinä saat kyllä piankin kuulla enemmän siitä, mutta älä koskaan ryhdy puolustamaan semmoista "onnetonta naista", sillä silloin heitetään päällesi lokaa!-(Sanantuoja tuo kirjeen.) Vihdoinkin! (Lukee kiireesti.) Lue, Kristiina, ääneen, sillä sinun huuliltasi tahdon kuulla tämän iloisen sanoman.
KRISTIINA (lukee.)
'Sinä voitit, nuori mies! Minä, sinun vihollisesi, olen ensimäinen, joka sinulle siitä ilmoitan ja sinun puoleesi käännyn ilman nöyryytystä, sillä sinä käytit hengen miekkaa puhuessasi uuden uskon puolesta! Oletko oikeassa, sitä en tiedä, mutta katson sinun ansaitsevan neuvon vanhalta mieheltä; jää tänne, sillä vihollisesi ovat poissa. Älä käy luistelemaan ilmahenkiä vastaan sillä se herpasee kätesi ja sinä kuolet itsestäsi. Älä luota ruhtinaihin, neuvoo sinua muuan muinoin mahtava mies, joka nyt astuu syrjään ja jättää Herran käteen hänen kukistetun kirkkonsa kohtalot.
Johannes Brask.'
KRISTIINA. Sinä olet voittanut!
OLAVI (riemuissaan). Jumala, minä kiitän sinua tästä hetkestä!
(Vaitiolo.) Ei! Minä pelkään, Kristiina! Tämä onni on liian suuri.
Olen liian nuori jotta jo olisin päässyt päämäärääni! Ei enää mitään
tehtävää, oi se on kauhea ajatus! Ei enää taistelua, oi se on kuolema!
KRISTIINA. Lepää hetkinen ja iloitse että se nyt on lopussa!
OLAVI. Voiko olla mitään loppua! Loppua tälle alulle. Ei, ei! Oi, tahtoisin alkaa uudelleen! En etsinyt voittoa, vaan taistelua!
KRISTIINA. Älä kiusaa Jumalaa, Olavi! Minä tunnen että vielä on paljon tehtävää, paljon, paljon!
AATELISMIES (tulee). Hyvää päivää, herra sekretarius! Hyviä sanomia!
(Kristiina menee.)
OLAVI. Tervetuloa! Olen jo kuullut hiukan!
AATELISMIES. Kiitos erinomaisesta puolustuksestanne tuota typerää Gallea vastaan; te nutistitte hänet kuin mies; hiukan liiaksi vaan, ei niin paljon tulta; vähän myrkkyä ei ole haitaksi!
OLAVI. Teillä on tietoja kuninkaalta.
AATELISMIES. Niin. Tässä kuulette päätökset kaikessa lyhykäisyydessään:
1:ksi. Yhteinen sitoumus vastustamaan ja rankaisemaan kaikkea kapinaa.
OLAVI. Edelleen, pyydän.
AATELISMIES. 2:ksi. Kuninkaalle oikeus ottaa haltuunsa piispojen linnat ja läänit, määrätä niiden saatavat…
OLAVI. 3:ksi.
AATELISMIES. Nyt tulee paras, koko hankkeen varsinainen ydinkohta: 3:ksi. Aatelistolle oikeus saada takaisin se maa ja omaisuus, joka jälestä kuningas Kaarle Knuutinpojan käräjien v. 1454 on joutunut kirkkojen ja luostarien haltuun…
OLAVI. 4:ksi.
AATELISMIES. Mikäli perinnönvaatija 12 miehen valalla voi vahvistaa sukuperintöoikeutensa. (Käärii paperin kokoon.)
OLAVI. Siinäkö kaikki.
AATELISMIES. Niin. Eikö se ole oivallista?
OLAVI. Eikö mitään muuta!
AATELISMIES. Niin, sitten on vielä muutamia pikkuasioita, mutta ne eivät suuria merkitse.
OLAVI. Lukekaa!
AATELISMIES (lukee). 5:nnessä kohdassa sanotaan että on lupa saarnata
Jumalan sanaa, mutta niinhän on ollut ennenkin!
OLAVI. Eikö mitään muuta?
AATELISMIES. Niin sitten tulee vielä muuan, määräys: kaikkien piispojen, tuomiokirkkojen ja kaniikkien tuloista on pidettävä rekisteriä, ja on kuninkaalla oikeus määrätä — —
OLAVI. Mutta eihän se kuulu tähän.
AATELISMIES. Mikä osa tuloista on jääpä asianomaisille ja mikä osa on luovutettava hänelle valtakunnan tarpeisiin; että hengelliset virat — tässä on jotain joka varmaan kiinnittää teidän mieltänne — että hengelliset virat, ei ainoastaan korkeammat, vaan myös alemmat täytetään täst'edes yksinomaan kuninkaan suostumuksella, niin että —
OLAVI. Olkaa hyvä ja lukekaa se kohta, jossa puhutaan uskosta — —
AATELISMIES. Uskosta — — — siitä ei sanota mitään. Tosiaan, odottakaapas — "evankeliumia on tästä päivästä alkaen luettava kaikissa koulutuvissa."
OLAVI. Siinäkö kaikki?
AATELISMIES. Kaikki! Ei, sehän on totta! Minulla on sitä paitsi kuninkaalta erikoinen käsky teille, hyvin ymmärtäen, että koska kansa on kiihdyksissä näistä uudistuksista te ette millään muotoa saa järkyttää entistä järjestystä, ei poistaa messuja, vihkivesiä tahi muita menoja eikä muutoin panna toimeen mitään uusia vallattomuuksia, sillä kuningas ei aio tällä kertaa ummistaa silmäänsä teidän puuhillenne, niinkuin ennemmin, kun hänellä ei ollut valtaa menetellä toisin!
OLAVI. Vai niin! Entä uusi usko, jota hän sallii minun saarnata?
AATELISMIES. Sen tulee kypsyä verkalleen. Se tulee, se tulee kyllä!
OLAVI. Onko mitä muuta?
AATELISMIES (nousee). Ei, olkaa nyt vaan rauhassa, niin te vielä menette pitkälle. Oh! olin unohtaa parhaan! Herra kirkkoherra, minulla on kunnia onnitella teitä; kas tässä valtakirjanne! Kirkkoherrana kaupungin kirkossa ja 3000 taalerin tulot jo noin nuorena; totisesti nyt teidän kelpaa vetäytyä lepoon ja nauttia elämästä vaikkette pääsisikään sen pitemmälle. On kaunista päästä päämääräänsä noin nuorena. Minä onnittelen! (Menee.)
OLAVI (heittää valtakirjan lattialle). Tämän tähden olen siis taistellut ja kärsinyt! Valtakirjan tähden! Kuninkaallisen valtakirjan! Minä palvelin Belialia enkä Jumalaa! Voi sinua, sinä petollinen kuningas, joka myit Herrasi ja Jumalasi! Voi minua! joka myin elämäni ja elämäntyöni mammonalle! Taivaan Jumala, anna minulle anteeksi! (Heittäytyy itkien penkille.)
KRISTIINA ja GERDT. (Kristiina astuu esiin, Gerdt jää taustalle.)
KRISTIINA (ottaa valtakirjan maasta, lukee, lähenee iloisena Olavia). Olavi, nyt toivotan sinulle onnea, iloisella sydämellä! (Aikoo hyväillä Olavia, tämä karkaa pystyyn ja työntää hänet pois.)
OLAVI. Mene pois minun luotani. Sinäkin.
GERDT (astuu esiin). No, Olavi, usko —
OLAVI. Epäusko, aioit sanoa!
GERDT. Paavi on lyöty! Käymmekö pian keisariin käsiksi?
OLAVI. Aloimme väärästä päästä!
GERDT. Vihdoinkin!
OLAVI. Sinä olit oikeassa, Gerdt! Tässä olen nyt! Taisteluun! Mutta avoimeen ja rehelliseen!
GERDT. Sinä olet uneksinut lapsenunia tähän saakka!
OLAVI. Minä tunnen sen. Nyt tulee tulva! Nyt se saa tulla! Voi heitä ja meitä!
KRISTIINA. Olavi, Jumalan tähden, pysähdy!
OLAVI. Pois tieltä, lapsi! Tässä sinä uppoat tahi vedät minut syvyyteen!
GERDT. Lapseni! Mitä oli sinulla myrskyssä tekemistä!
KRISTIINA (menee). (Kellojensoittoa, riemuntaa, musiikkia ja rummutusta ulkona.)
OLAVI (menee akkunan luo). Minkätähden kansa riemuitsee?
GERDT. Sentähden että kuningas on toimittanut heille toukoriuvun ja soittoa tuolla pohjoisportin ulkopuolella.
OLAVI. Ja he eivät tiedä että hän on kurittanut miekalla eikä vitsalla.
GERDT. Tiedä? Jospa he tietäisivät!
OLAVI. Lapsiraukat! He tanssivat hänen pillinsä mukaan ja menevät kuolemaan hänen rumpujensa mukaan — pitääkö kaikkien kuolla, jotta yksi eläisi?
GERDT. Yksi kuolkoon, jotta kaikki eläisivät! (Olavi tekee hämmästystä ja inhoa osoittavan liikkeen.)
ESIRIPPU.
NELJÄS NÄYTÖS.
Huone Olavin äidin luona. Oikealla sänky uutimineen; siinä äiti sairaana. Kristiina istuu tuolilla, nukuksissa. Laurentius Petri kaataa öljyä yölamppuun ja kääntää tuntilasin.
LAURENTIUS (itsekseen). Sydänyö!… Nyt on ratkaisu käsissä! (Menee äidin vuoteelle ja kuulostaa.)
KRISTIINA (vaikeroi unissaan).
LAURENTIUS (herättää Kristiinan). Kristiina!
KRISTIINA (säpsähtää).
LAURENTIUS. Mene levolle, lapsi, minä jään valvomaan!
KRISTIINA. Ei, tahdon odottaa! Minun täytyy pulma hänen kanssaan, ennenkuin hän kuolee… Olavi on kohta täällä!
LAURENTIUS. Sinä valvot Olavin vuoksi!
KRISTIINA. Niin, sinä et saa mainita että olin nukahtanut! Kuuletko!
LAURRENTIUS. Lapsi raukka! Sinä et ole onnellinen!
KRISTIINA. Kuka on sanonut että ihmisen tulee olla onnellinen?
LAURENTIUS. Tietääkö Olavi sinun olevan täällä?
KRISTIINA. Ei, sitä hän ei koskaan sallisi! Hän tahtoo pitää minua kuin pyhimyskuvaa hyllyllä. Kuta pienemmäksi ja heikommaksi hän minut tekee, sitä suurempi on hänen ilonsa laskea väkevyytensä minun jalkaini juureen…
ÄITI (herää). Lauri!
KRISTIINA (pidättää Laurin ja menee vuoteen ääreen).
ÄITI. Kuka siinä?
KRISTIINA. Teidän sairaanhoitajanne.
ÄITI. Kristiina!…
KRISTIINA. Haluatteko jotain?
ÄITI. Sinulta en mitään!
KRISTIINA. Rouva…
ÄITI. Älä katkeroita minun viimeistä hetkeäni! Mene pois täältä!
LAURENTIUS (esiin). Mitä haluat, äiti?
ÄITI. Vie pois tuo nainen. Kutsu tänne minun rippi-isäni, sillä minun hetkeni on tullut!
LAURENTIUS. Eikö sinun poikasi ole mahdollinen kuulemaan sinun viime tunnustustasi.
ÄITI. Hän ei ole osoittautunut sen arvoiseksi. Onko Martti jo tullut!
LAURENTIUS. Martti on huono ihminen!
ÄITI. Jumala, sinä rankaiset minua kovin! Minun lapseni asettuvat minun ja sinun väliin! Kielletäänkö minulta uskonnon lohdutus kuolinhetkelläni! Elämäni olette vieneet, tahdotteko nyt tuhota minun sielunikin — äitinne sielun! (Pyörtyy.)
LAURENTIUS. Sinä kuulet Kristiina! Mitä voimme tehdä! Pitääkö hänen kuolla semmoisen kurjan ihmisen käsiin kuin Martin ja kiittää siitä meitä vai onko hänen viimeinen rukouksensa oleva kirous. Ei, tulkoot sisään. Mitä ajattelet sinä, Kristiina?
KRISTIINA. Minä en tohdi ajatella mitään!
LAURENTIUS (menee ulos, palaa heti). Oi, se on kauheata. He ovat nukkuneet noppapelin ja lasin ääreen! Ja näiden tulee valmistaa minun äitiäni kuolemaan!
KRISTIINA. Mutta sano hänelle totuus!
LAURENTIUS. Hän ei sitä usko, hän heittää sen valheena meidän silmillemme.
ÄITI. Poikani! Kuule äitisi viime rukous!
LAURENTIUS (menee). Jumala antakoon sen anteeksi.
KRISTIINA. Sitä ei Olavi olisi koskaan tehnyt!
LAURENTIUS (tuo sisään Martin ja Niilon, poistuu Kristiinan kanssa).
MARTTI (menee vuoteen luo). Hän nukkuu.
NIILO (asettaa lattialle lippaan, josta ottaa esiin vihkivesimaljan, suitsutusastian, voitelusarven, palmuja ja kynttilöitä). Emme siis voi vielä alkaa toimitusta!
MARTTI. Koska olemme odottaneet näin kauan, voimme odottaa vielä hetken, kunhan ei se saatanan pappi tulisi!
NIILO. Mestari Olavi, niin!… Luuletko että hän huomasi jotain tuolla etuhuoneessa?
MARTTI. Se ei minua enää liikuta vähääkään, kunhan ämmä ottaa esiin rahat, olen vapaa!
NIILO. Sinä olet sentään aikamoinen roisto!
MARTTI. Niin, mutta sekin alkaa väsyttää. Alan kaivata lepoa!
Tiedätkö mitä elämä on?
NIILO. En!
MARTTI. Nautinto! Jumala on liha. Eikö niin sanotakin jossain?
NIILO. Sana tuli lihaksi, tarkoitat!
MARTTI. Niin, niin. Jaa.
NIILO. Sinusta olisi voinut tulla jymy mies! Semmoinen pää!…
MARTTI. Niin, sen kyllä luulen! Sitäpä juuri taidettiin peljätä ja siitä syystä piiskattiin henki ruumiistani luostarissa, sillä minulla oli kerran henki minullakin. Mutta nyt minä olen pelkkä ruumis ja se kyllä kokee korvata vahingon!
NIILO. Ne piiskasivat kai omantunnon samaa tietä?
MARTTI. Niin, jokseenkin tarkkaan. Mutta nyt voisit selittää, millä tavoin höystetään tuota Rochellea, jonka ääreen äsken nukuimme etuhuoneessa.
NIILO. Sanoinko Rochellea. Tarkoitan Claret'a! Elikkä oikeastaan siihen kelpaa mikä viini hyvänsä. Niin, näetkös: kannulliseen viiniä sekoitetaan 1/2 naulaa kardemummaa, hyvin puhdistettua tietysti — —
MARTTI. Vaikene hitossa, ämmä liikahti. Ota kirja esiin!
NIILO (lukee puoliääneen seuraavan kestäessä).
Aufer immensam, Deus, aufer iram;
Et cruentatum cohibe flagellum:
Nec scelus nostrum proferes ad aequam
Pendere lancem.
ÄITI. Sinäkö se olet, Martti?
MARTTI. Veljeni Niilo huutaa avuksi pyhää neitsyttä.
NIILO (sytyttää pyhän savun, jatkaa lukemista).
ÄITI. Mikä suloinen lohdutus kuulla Herran sanoja pyhällä kielellä.
MARTTI. Ei ole Herralle uhria niin otollista kuin hurskasten sielujen rukous!
ÄITI. Kuin pyhä savu, täyttää minun sydämeni hartaus!
MARTTI (pirskottaa sairasta vihkivedellä). Synnin liasta pesee sinut
Herra sinun Jumalasi!
ÄITI. Amen!… Martti, minun on lähdettävä viimeiselle matkalleni; meidän kuninkaamme jumalattomuus kieltää minua maallisilla lahjoilla muistamasta pyhää kirkkoamme sen pelastustyössä; ota siis sinä hurskas mies, minun omaisuuteni ja rukoile minun ja lasteni puolesta, jotta kaikkivaltias kääntäisi heidän sydämensä valheesta, niin että kerran voisimme tavata toisemme taivaassa.
MARTTI (ottaa rahapussin). Hyvä rouva, teidän uhrinne on Herralle sangen otollinen ja teidän tähtenne on Jumala kuuleva minun rukouksiani.
ÄITI. Nyt tahdon levätä hetken, kootakseni voimia viimeisen sakramentin nauttimiseen.
MARTTI. Kukaan ei ole häiritsevä teidän viime hetkeänne; eivät edes ne, jotka kerran olivat teidän lapsianne.
ÄITI. Se on kovaa, isä Martti, mutta se on Jumalan tahto!
MARTTI (avaa pussin, suutelee kultakolikoita). Mitä nautinnon hetkiä onkaan kätkettynä näihin kolikoihin! Ah!
NIILO. Joko mennään?
MARTTI. Sen voisimme tehdä, koska asiamme on toimitettu, mutta surku on antaa ämmän kuolla kadotettuna.
NIILO. Kadotettuna?
MARTTI. Niinpä niin!
NIILO. Uskotko sen?
MARTTI. Vaikea on näin päätäpahkaa sanoa mitä uskoa mitä ei! Yksi kuolee autuaana yhteen, toinen toisen uskon! Kaikki väittävät tuntevansa totuuden!
NIILO. Jos sinä nyt kuolisit, Martti?
MARTTI. Mutta sehän ei ole mahdollista!
NIILO. Vaan jos?
MARTTI. Tjaa, silloin kai pääsisin taivaaseen kuten kaikki muutkin.
Tahtoisin vain pitää pienen selvityksen mestari Olavin kanssa ensin!
Näes, on olemassa hekkuma muita suurempi ja se on kosto!
NIILO. Mitä pahaa hän on sinulle tehnyt?
MARTTI. Hän on uskaltanut nähdä läpitseni, hän on paljastanut minut, hän näkee mitä minä ajattelen — oh!
NIILO. Ja siksi sinä vihaat häntä!
MARTTI. Eikö siinä ole syytä kyllin! (Ulko-ovelle koputetaan.) Joku tulee! Lue hitossa rukouksia! (Niilo lukea loruttaa edelläolevan värssyn. Ovi avautuu; kuuluu avaimen kilinää.)
OLAVI (tulee sekavan näköisenä).
ÄITI (herää). Isä Martti!
OLAVI (vuoteen ääreen). Tässä on poikasi äiti! Sinä et ilmoittanut minulle sairaudestasi!
ÄITI. Jää hyvästi, Olavi! Annan sinulle anteeksi mitä olet rikkonut minua vastaan, jos et häiritse sitä hetkeä, jolloin minut valmistetaan taivasta varten! Isä Martti! Suo minulle pyhä voitelu, jotta kuolisin rauhassa!
OLAVI. Siitäkö syystä sinä et kutsunut minua! (Huomaa rahapussin, joka Martilta on jäänyt kätkemättä; tempaa sen käteensä.) Täällä käydään kauppaa sieluista! Ja tässä on hinta. Lähtekää tästä huoneesta ja tältä kuolinvuoteelta, täällä on minun paikkani, ei teidän!
MARTTI. Te aiotte estää meitä virkamme työssä?
OLAVI. Minä ajan teidät ulos!
MARTTI. Ei paavin, vaan kuninkaan valtuudella me olemme täällä virkatehtävässä niin kauan kuin meillä virka vielä on.
OLAVI. Minä tahdon puhdistaa Herran kirkon paavien ja kuninkaittenkin uhalla!
ÄITI. Olavi, sinä tahdot syöstä minun sieluni kadotukseen, sinä tahdot minut kuolemaan kirous huulilla!
OLAVI. Rauhoitu, äiti; valheessa ei sinun pidä kuoleman; lähesty itse
Jumalaasi rukouksessa! Hän ei ole niin kaukana kuin luulet!
MARTTI. Perkeleen profeetta se, joka ei omaa äitiään tahdo pelastaa kiirastulen tuskista!
ÄITI. Jeesus Kristus, auta minun sieluani!
OLAVI. Pois tästä huoneesta tahi käytän väkivaltaa! Pois nämä narripelit! (Potkaisee kumoon vehkeet.)
MARTTI. Menen jos annatte takaisin ne rahat, jotka rouva Kristiina on lahjoittanut kirkolle!
ÄITI. Sitä varten sinä tulit, Olavi, sinä himoitsit minun kultaani? Suo se hänelle, Martti. Olavi, sinä saat kaikki, kunhan jätät minut rauhaan — sinä saat enemmän vielä! Sinä saat kaikki!
OLAVI (epätoivoisesti). Jumalan nimessä ottakaa rahat; menkää, menkää. Minä pyydän!
MARTTI (sieppaa pussin ja lähtee Niilon seurassa). Kristiina rouva. Missä perkele kulkee, on meidän voimamme lopussa! Te nuori mies, kerettiläisenä olette tuomittu iankaikkiseen kadotukseen, lainrikkojana saatte rangaistuksenne jo täällä! Varokaa kuningasta! (Menevät).
OLAVI (lankee polvilleen vuoteen ääreen). Äiti, kuule minua, ennenkuin kuolet!
ÄITI (on pyörtynyt).
OLAVI. Äiti, äiti, jos vielä elät, puhu pojallesi! Anna minulle anteeksi, mutta muuta en voi! Tiedän että olet kärsinyt kokonaisen ihmiselämän minun tähteni, olet rukoillut Jumalaa, että minä kulkisin hänen teitään. Herra on kuullut sinun rukouksesi; tahdotko nyt että minä teen turhaksi koko sinun elämäsi, pyydätkö minun hajoittamaan tämän rakennuksen, joka sinulle on maksanut niin paljon vaivaa ja kyyneleitä tottelemalla sinua? Anna minulle anteeksi.
ÄITI. Olavi, minun sieluni ei enää kuulu tähän maailmaan, puhun sinulle haudan takaa — palaa takaisin, katkaise ne saastaiset siteet, jotka ruumiisi on solminut, ota jälleen se usko, jonka minä olen sinulle opettanut, ja minä annan anteeksi!
OLAVI (epätoivon kyynelissä). Äiti, äiti!
ÄITI. Vanno että teet sen!
OLAVI (hetken jälkeen). En.
ÄITI. Jumalan kirous lepää sinun päälläsi! Minä näen hänet, näen
Jumalan vihassaan, auta minua, pyhä neitsyt!
OLAVI. Se ei ole se Jumala, joka on rakkaus!
ÄITI. Se on koston Jumala!… Sinä olet hänet vihoittanut, sinä syökset minut hänen kostonsa tuleen — kirottu olkoon hetki, jona sinut synnytin! (Kuolee.)
OLAVI. Äiti, äiti! (Tarttuu hänen käteensä.) Hän on kuollut! Antamatta anteeksi! — Oi jos sinun sielusi vielä viipyy tässä huoneessa, katso alas poikasi puoleen, minä tahdon täyttää tahtosi, mikä on sinulle pyhää, on myös oleva minulle! (Sytyttää suuret vahakynttilät, jotka munkeilta ovat jääneet; asettaa ne vuoteen ympäri.) Sinä olet näkevä vihityt kynttilät, jotka valaisevat sinua matkallasi (Hän sovittaa palmun kuolleen käteen.) ja kädessäsi rauhan palmu olet sinä unhoittava viimeisen maallisen taistelusi! Oi, äiti, jos voit nähdä minut, annat varmaan anteeksi! (Aurinko on noussut ja paistaa punertavalla hohteella akkunaverhoihin.)
OLAVI (hypähtää pystyyn). Aamuaurinko, sinä himmennät minun kynttiläni! Sinun rakkautesi on suurempi kuin minun! (Menee akkunalle, avaa sen.)
LAURENTIUS (astuu hiljaa huoneeseen, hämmästyy). Olavi!
OLAVI (syleilee häntä). Veli. Se on lopussa!
LAURENTIUS (menee vuoteen luo, lankee polvilleen, nousee jälleen).
Hän on kuollut! (Rukoilee äänettömästi.) Sinä olit yksin täällä?
OLAVI. Sinäkö laskit munkit sisään?
LAURENTIUS. Sinä ajoit heidät pois!
OLAVI. Niin — sinun olisi tullut tehdä se!
LAURENTIUS. Hän antoi sinulle anteeksi?
OLAVI. Hän kuoli kirous huulillaan! (Vaitiolo.)
LAURENTIUS (osoittaa kynttilöitä). Kuka on asettanut nuo? (Vaitiolo.)
OLAVI (ärtyneenä; häpeillään). Minä olin heikko yhden silmänräpäyksen!
LAURENTIUS. Sinä olet sentään ihminen. Kiitos siitä!
OLAVI. Pilkkaatko minun heikkouttani?
LAURENTIUS. Minä ylistän sitä!
OLAVI. Minä kiroan sitä. Taivaan Jumala enkö ole oikeassa?
LAURENTIUS. Sinä olet väärässä!
KRISTIINA (on tullut huoneeseen). Sinä olet liiaksi oikeassa!
OLAVI. Kristiina! Mitä etsit sinä täältä?
KRISTIINA. Kotona oli niin hiljaista ja yksinäistä!
OLAVI. Minä en pyytänyt sinua tulemaan tänne.
KRISTIINA. Arvelin että minusta voisi olla jotain hyötyä, mutta nyt näen!… Toisen kerran jään kotiin!
OLAVI. Sinä olet valvonut koko yön!
KRISTIINA. Se ei ole vaikeata! Minä menen nyt, jos sinä käsket!
OLAVI. Mene lepäämään siksi aikaa kun me keskustelemme!
KRISTIINA (sammuttaa itse huomaamattaan kynttilät).
OLAVI. Mitä sinä teet, ystäväni?
KRISTIINA. Onhan jo täysi päivä? (Lauri katsahtaa Olaviin.)
OLAVI. Minun äitini on kuollut, Kristiina!
KRISTIINA (lähestyy Olavia lempeänä vaan kylmän osaaottavana, ojentaa otsansa suudeltavaksi). Valitan suruasi, Olavi! (Menee.)
(Vaitiolo. Lauri ja Olavi katsovat ensin Kristiinan jälkeen, senjälkeen toisiinsa.)
LAURENTIUS. Veljenäsi ja ystävänäsi pyydän Olavi: älä riehu, kuten olet tehnyt.
OLAVI. Tunnen tuon puheesi! Se, joka on pannut kirveen puun juurelle ei hellitä, ennenkuin puu sortuu. Kuningas on pettänyt yhteisen asiamme, minä otan sen nyt ajaakseni.
LAURENTIUS. Kuningas on viisas!
OLAVI. Hän on ahne, petturi ja aatelinsuosija. Ensin hän käyttää minua koiranaan, sitte potkaisee minut luotaan!
LAURENTIUS. Hän näkee kauemmaksi kuin sinä! Jos sinä menisit kolmelle miljoonalle ihmiselle sanomaan: teidän uskonne on väärä, uskokaa mitä minä sanon, luuletko mahdolliseksi että he siinä hetkessä heittäisivät pois koko sisimmän elämänsä vakaumuksen, joka heitä on tukenut iloissa ja suruissa? Ei, huonostipa olisi laita sielun elämän, jos niin helposti kävisi heittäminen kaikki vanha menemään.
OLAVI. Asia ei ole niin! Koko kansa epäilee, pappien joukossa on tuskin yhtäkään, joka tietäisi mitä hänen on uskominen, jos hän edes uskoo mihinkään; kaikki on valmiina uutta varten, mutta syy on teissä, te heikot, jotka ette uskalla ottaa omalletunnollenne epäilyksen herättämistä siinä, missä vain on heikko usko jäljellä!
LAURENTIUS. Varo itseäsi, Olavi. Sinä tahdot olla Jumala.
OLAVI. Niin, on pakko, sillä hänen ei enää ole tapana astua meidän joukkoomme!
LAURENTIUS. Sinä revit repimistäsi, Olavi, niin että kohta on kaikki revittynä, vaan kun sinulta kysytään mitä sinä annat sijaan, vastaat vaan "ei sitä", "ei sitä", mutta et koskaan "sitä".
OLAVI. Houkka! Luuletko että ihminen voi antaa toiselle uskon. Onko Luther antanut jotain uutta? Ei, hän on vain repinyt pois verhot, jotka estivät valoa! Se uusi, jota minä tahdon, on epäilys vanhaa kohtaan, ei siksi että se on vanhaa, vaan koska se on mädännyttä.
LAURENTIUS (osoittaa äitiä).
OLAVI. Minä tiedän mitä tarkoitat! Hän oli liian vanha, ja minä kiitän Jumalaa siitä että hän kuoli! Oi, nyt olen vapaa, nyt vasta; se oli Jumalan tahto!
LAURENTIUS. Sinä olet järjiltäsi, tahi olet sinä huono ihminen!
OLAVI. Älä nuhtele minua! Minä kunnioitan äitini muistoa kuten sinä, vaan ellei hän olisi kuollut nyt, en tiedä miten paljon olisin suostunut uhraamaan! Veli, oletko keväisin nähnyt kuinka menneen vuoden lehtikerros peittää maata ja uhkaa tukehuttaa uudet taimet, jotka pyrkivät valoon? Miten ne tekevät? Joko ne työntävät syrjään kuivat lehdet tahi kasvavat niiden puhki, sillä ylöspäin niiden täytyy.
LAURENTIUS. Sinä puhut osaksi totta!… Olavi, kirkon lakeja sinä olet rikkonut laittomuuden ja sekasorron aikoina; mikä silloin sai jäädä silleen, on nyt rangaistavaa; älä pakoita kuningasta esiintymään huonompana kuin mitä hän on; älä pakoita lainrikkomuksillasi ja vallattomuuksillasi häntä rankaisemaan miestä, jolle hän tunnustaa olevansa kiitollisuudenvelassa!
OLAVI. Vallattomuutta on hänen hallituksensa; hänen tulee oppia sietämään sitä muissakin! Sanoppas: sinä olet kuninkaan palveluksessa? Sinä aiot estää minua?
LAURENTIUS. Aion.
OLAVI. Olemme siis vihollisia! Minä tarvitsen vihollisia, sillä vanhat ovat menneet!
LAURENTIUS. Olavi, veri…
OLAVI. Sitä en tunne muuta kuin mikä on sen alku: sydän!
LAURENTIUS. Sinä itkit kuitenkin äitiämme!
OLAVI. Heikkoutta, ehkä myös vanhaa kiintymystä ja kiitollisuutta, mutta ei verta! Mitä merkitsee veri.
LAURENTIUS. Sinä olet hyvin väsynyt, Olavi.
OLAVI. Niin, olen uuvuksissa, olen valvonut koko yön!
LAURENTIUS. Tulit niin myöhään!
OLAVI. Olin poissa kotoa.
LAURENTIUS. Sinun työsi pelkää päivänvaloa!
OLAVI. Päivänvalo pelkää minun työtäni!
LAURENTIUS. Varo itseäsi vääriltä vapauden apostoleilta.
OLAVI (taistellen unta vastaan). Sinun lauseessasi on sovittamaton ristiriita! Älä puhu minulle, minä en enää jaksa. Olen puhunut niin paljon kokouksessa — — — niin, se on tosi, sinähän et tiedä meidän liitostamme. Concordia res parvae crescunt — me viemme perille uskonpuhdistuksen — Gerdt on kaukonäköinen mies — minä olen niin pieni hänen rinnallaan. Hyvää yötä, Lauri. (Hän nukahtaa tuolilleen.)
LAURENTIUS (katselee häntä myötätuntoisesti). Veli raukka! Jumala sinua suojelkoon! (Kuuluu koputus portilla.) Mikä se on! (Menee akkunaan.)
GERDTIN ÄÄNI. Avatkaa Herran nimessä!
LAURENTIUS (menee ulos). Ei kai ole hengenhätää, isä Gerdt!
GERDTIN ÄÄNI. Päästäkää sisään Jumalan tähden!
KRISTIINA (tulee kädessään vaippa). Olavi! Kuka koputtaa? Hän nukkuu! (Käärii vaippansa Olavin harteille.) Miksi en minä ole uni, että pakenisit minun luokseni, kun olet taistelusta uupunut! (Kuuluu raskaiden vankkurien jyrinää; ne pysähtyvät talon edustalle.)
OLAVI (hätkähtää). Onko kello jo viisi!
KRISTIINA. Se on vasta kolme!
OLAVI. Eikö se ollut leipurirattaiden jyrinä?
KRISTIINA. En tiedä! Mutta ne kulkevat kevyemmin! (Menee akkunaan.)
Katsos, Olavi. Mitä tämä tietää?
OLAVI (menee akkunaan). Pyövelinrattaat! Ei, ne eivät ole pyövelinrattaat.
KRISTIINA. Ruumisvaunut!
LAURENTIUS. Rutto!
KAIKKI. Rutto!
GERDT. Rutto on puhjennut kaupungissa. Kristiina, lapseni, lähde tästä talosta, kuolemanenkeli on pannut merkkinsä sen porttiin.
OLAVI. Kuka on lähettänyt rattaat?
GERDT. Se, joka portille on piirtänyt mustan ristin! Ruumiit eivät saa hetkeksikään jäädä taloihin.
OLAVI. Martti on se kuolemanenkeli! Kaikki on siis valetta.
GERDT. Katso akkunasta, näet että rattaat ovat täynnä! (Koputusta portille.) Kuuletko, siellä odotetaan.
OLAVI. Ilman hautausta. Ei, se ei käy.
LAURENTIUS. Ilman ulkonaisia menoja, Olavi!
GERDT. Kristiina, lähde minun kanssani tästä kauhun asunnosta, minä vien sinut kaupungin ulkopuolelle, terveellisempään paikkaan.
KRISTIINA. Nyt seuraan minä Olavia! Jos sinä, isäni, olisit rakastanut minua vähemmän, olisit tuottanut minulle vähemmän pahaa!
GERDT. Olavi, sinä jolla on valta, käske hänen seurata minua!
OLAVI. Kerran vapautin hänet sinun vallastasi, itsekäs, takaisin hän ei tule koskaan.
GERDT. Kristiina, lähde ainakin tästä talosta!
KRISTIINA. En askeltakaan, ennenkuin Olavi käskee!
OLAVI. Minä en käske sinua mihinkään, Kristiina, muista se!
(Ruumiinkantajat tulevat).
RUUMIINKANTAJA. Tulen noutamaan
ruumista. Kiire!
OLAVI. Mene tiehesi!
RUUMIINKANTAJA. Minulla on armollinen käsky!
LAURENTIUS. Olavi, malta mielesi. Laki vaatii tässä kohden.
GERDT. Tässä ei auta viivytellä. Hullu kansa on sinulle kiihdyksissä, Olavi! Tämä talo merkittiin ensimäiseksi! "Jumalan rangaistus kerettiläiselle!" huudetaan.
OLAVI (lankee polvilleen vuoteen luo). Anna anteeksi äiti! (Nousee).
Tehkää tehtävänne! (Miehet valmistautuvat ruumista siirtämään.)
GERDT (erikseen Olaville). "Jumalan rangaistus kuninkaalle", huudamme me.
ESIRIPPU.
VIIDES NÄYTÖS.
Pyhän Klaran luostarin kirkkotarha. Perällä puoliksi sortunut luostarirakennus, josta työmiehet kantavat hirsiä ja soraa. Vasemmalla hautakuori; valoa näkyy akkunoista; kun ovi sittemmin avataan näkyy kuorissa vahvasti valaistu Kristuksen kuva sarkofaagin yläpuolella. Avattuja hautoja siellä täällä. Kuu kohoaa yli luostariraunion. Windrank istuu vahtina kuorin ovella. Sisältä kuuluu laulua.
NIILO (Windrankin luo). Hyvää iltaa, Windrank!
WINDRANK. Olkaa hyvä ja älkää puhutelko minua!
NIILO. Mitä nyt?
WINDRANK. Ettekö kuule mitä sanon!
NIILO. Vai niin. Se nolo eropassi, jonka saitte laivastanne, koski niin kovin, että aiotte mennä luostariin!
WINDRANK. 52, 53, 54, 55, 56, 57.
NIILO. Oletteko hassu?
WINDRANK. 58, 59, 60. Olkaa hyvä ja menkää tiehenne Jeesuksen nimessä!
NIILO. Pieni ryyppy ensin, kuomaseni!
WINDRANK. 64, 65. Sitä juuri epäilin! Mene pois kiusaaja! Minä en juo enää koskaan — ennenkuin ylihuomenna.
NIILO. Se on vastamyrkkyä rutolle! Varokaa kalmanhajua täällä!
WINDRANK. 70. Onko se todella hyvää ruttoa vastaan.
NIILO. Erinomaista.
WINDRANK (juo). No sitten vaan pikkuruikkusen!
NIILO. Pikkuruikkusen! Mutta sanokaapas pyörryttääkö päätänne, koska noin laskette sataan asti.
WINDRANK. Hst! hst! Tästä tulee mullistus!
NIILO. Mullistus?
WINDRANK. Ylihuomenna niin!
NIILO. Ja siitä syystä laskette päässänne?
WINDRANK. Ei, se johtuu vain siitä että minun on niin vaikea pitää suuni kiinni! Vaiti hitossa! Menkää nyt hyvällä, muuten minut perii paha! 71, 72, 73, 74.
NIILO. Kuka on tuolla sisällä?
WINDRANK. 75, 76.
NIILO. Hautajaisetko?
WINDRANK. 77, 78. Olkaa hyvä ja menkää helvettiin!
NIILO. Toinen pikkuruikkunen; niin laskeminen käy helpommasti!
WINDRANK. Toinen vielä! Olkoon menneeksi! (Juo. Kuuluu laulua.)
NIILO. Täältä tulevat Klaran nunnat vielä kerran viettämään pyhimyksen muistoa!
WINDRANK. Mitä ilveilyä se on meidän valistuneena aikanamme!
NIILO. Kuningas on antanut luvan. Sillä nähkääs rutto puhkesi ensin Klaran seurakunnassa, ja luullaan että se on rangaistus kuninkaan jumalattomasta teosta, pyhän luostarin hajottamisesta.
WINDRANK. Ja nyt karkoitetaan rutto virrenvärssyllä. Se mörkö mahtaa olla laulunvihaaja; mutta enpä ihmettele jos hän pakenee heidän käheätä rääkynäänsä.
NIILO. Voitteko sanoa kuka on tunkeutunut tähän viimeiseen pyhäkköön, johon pyhimyksen luut tulevat siirrettäviksi luostarista!
WINDRANK. Silloin tästä nousee tappelu.
(Laulu on lähestynyt; saapuu kulkue, jossa on dominikaanimunkkeja ja fransiskaaninunnoja, etunenässä Martti. Pysähtyvät, laulavat. Työmiehet kolistelevat työssään, perällä.)
Cur super vermes luteos furorem
Sumis, o magni fabricator orbis!
Quid sumus quam faex, putris, umbra,
pulvis Glebaque terrae!
MARTTI (abbedissalle). Näet, sisareni, miten raiskattu on Herran asuinsijat!
ABBEDISSA. Herra, joka meidät on jättänyt egyptiläisten käsiin, on lunastava meidät aikanaan!
MARTTI (työmiehille). Lakatkaa työstänne älkääkä häiritkö meidän hurskaita toimituksiamme!
TYÖVOUTI. Meillä on käsky tehdä työtä yötä päivää, kunnes tämä pesä on hajotettu!
ABBEDISSA. Voi meitä, epäusko on tunkeutunut niin syvälle kansankin riveihin!
MARTTI. Kuninkaan suostumuksella vietämme tätä juhlaa!
TYÖVOUTI. Olkaa hyvät!
MARTTI. Sen nojalla käsken teidän lopettaa ryskeenne! Muuten käännyn työmiestenne puoleen, jotka olette pakoittaneet tähän häpeälliseen työhön ja vetoan niihin, joissa vielä on jäljellä pyhyyden kunnioitusta…
TYÖVOUTI. Sitä teidän ei pidä tehdä, sillä täällä käsken minä; muuten voin ilmoittaa että he ovat kylläkin iloissaan kun saavat repiä maahan nämä vanhat ampiaispesät, jotka he itse ovat saaneet kustantaa, ja sen lisäksi vielä kiitollisia saadessaan työansiota nälänhädän aikana! (Menee työpaikalle).
MARTTI. Unhoittakaamme tämän maailman pahuus ja hälinä ja menkäämme tuonne pyhäkköön rukoilemaan heidän puolestaan!
ABBEDISSA. Herra, Herra, sinun pyhät kaupunkisi ovat autioiksi tehdyt; Zion on hävitetty! Jerusalem on raunioina!
WINDRANK. Sata! Tästä ei mene kukaan sisälle!
SALALIITTOLAISET (kuorista). Vannomme!
MARTTI. Kuka on tunkeutunut kappeliin?
WINDRANK. Se ei ole enää mikään kappeli, se on kuninkaallinen makasiini!
ABBEDISSA. Siitä syystä se jumalaton salli meidän juhlamme! (Kappelin ovi aukee; liittoutuneet astuvat ulos, Gerdt, Olavi, Lauri, saksalainen, tanskalainen, smoolantilainen y.m.)
OLAVI (kiivaasti). Mitä ilvettä tämä on?
MARTTI. Väistykää pyhän Klaran palvelijain tieltä!
OLAVI. Luuletteko että teidän epäjumalanne voivat loihtia pois ruton, jonka ainoa taivaan Jumala on lähettänyt teille rangaistukseksi. Luuletteko että nuo luusirut, joita kannatte lippaassanne, ovat Herralle niin otollisia, että hän niiden tähden unhottaa teidän kauheat syntinne! Pois koko iljetys! (Sieppaa lippaan abbedissalta ja heittää avoimeen hautaan). Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman, vaikka olkoonkin nimesi ollut Sancta Clara da Spoleto ja vaikka olet syönyt vain kolme luotia leipää päivisin ja öisin maannut sikojen parissa! (Nunnat parkuvat.)
MARTTI. Ellet pelkää koskea pyhyyteen, pelkää ainakin maallista kuningastasi! Näetkö, vielä on hänessä sen verran kaikkivallan kunnioitusta että hän pelkää pyhimyksen vihaa! (Näyttää Olaville paperin.)
OLAVI. Tiedätkö mitä Herra teki assyrialaisten kuninkaalle, kun tämä salli epäjumalanpalvelusta. Hän löi hänet ja hänen kansansa; sentähden saa syytön kärsiä syyllisten kanssa! Ainoan Jumalan nimessä minä teen lopun tästä Baalinpalveluksesta, joskin kaikki maan kuninkaat sen sallisivat; paavi koetti myydä sieluni saatanalle, mutta minä revin rikki välikirjan, muistatko; pelkäisinkö nyt kuningasta, joka tahtoo myydä kansansa Baalille! (Repii rikki paperin.)
MARTTI (seuralaisilleen). Te olette minun todistajiani, että hän häväisee kuningasta.
OLAVI (omilleen). Te olette minun todistajiani Jumalan edessä että olen kääntänyt hänen kansansa pois jumalattomasta kuninkaasta!
MARTTI. Kuuletteko, te uskovaiset! Tuon kerettiläisen tähden on Herra lyönyt meidät rutolla, se oli Jumalan rangaistus, joka ensinnä kohtasi hänen äitiänsä!
OLAVI. Kuuletteko, te paavin uskottomat! Se oli Herran rangaistus sentähden että palvelin Sanheribia Juudasta vastaan! Minä olen tekevä parannuksen, minä olen johtava Juudan Assyrian ja Egyptin kuninkaita vastaan! (Kuu on noussut punaisena; näyttämölle lankee punainen hohde. Kansa säikkyy)
OLAVI (nousee eräälle haudalle). Taivas itkee verta teidän syntienne tähden ja epäjumalanpalveluksen — rangaistus lähestyy, sillä kansan päämiehet ovat vikapäät! Ettekö näe miten haudat avaavat kitansa nielläkseen — — —
GERDT (tarttuu Olavia käsivarteen, kuiskuttaa hänen korvaansa ja vie hänet mennessään; yleinen sekasorto).
ABBEDISSA. Antakaa meille takaisin meidän lippaamme, jotta lähtisimme tästä hävityksen sijasta!
MARTTI. Maatkoon pyhimyksen luut ennemmin vihityssä maassa, kuin että kerettiläisten saastaiset kädet niitä pitelisivät!
OLAVI. Pelkäätte ruttoa, pelkurit! Eikö teidän uskonne pyhiin luihin ollut sen väkevämpi! (Gerdt kuiskuttaa jälleen. Kulkue on hajonnut niin että vain muutamia on enää näyttämöllä)
OLAVI (Martille). Ole tyytyväinen nyt, teeskentelijä! Mene ja kerro hänelle, jota palvelet, että ollaan hautaamassa maahan hopea-arkkua, ja hän on kynsin kaivava sen esiin mullasta; sano, että kuu, joka tavallisesti on hopeinen on muuttunut kullaksi, jotta sinun herrasi kerrankin kohottaisi katseensa taivaalle; sano että sinun pakanallisilla menoillasi on onnistunut kuohuttaa rehellisen miehen viha — (Martti seuralaisineen on mennyt)
GERDT. Jo riittää Olavi! (salaliittolaisille, paitsi Olavia ja
Lauria) Jättäkää meidät! (salaliittolaiset kuiskuttelevat mennessään)
GERDT (Olaville ja Laurille). Nyt on myöhäistä peräytyä!
OLAVI. Mitä tahdot, Gerdt, puhu suusi puhtaaksi!
GERDT (ottaa esiin erään kirjan). Teidän molempien, jumalanpalvelijain, eteen astuu nyt kansa ripittääkseen itsensä. Tunnustatteko valanne?
OLAVI ja LAURI. Me olemme vannoneet!
GERDT. Tämä kirja on minun hiljaisen työni tulos! Sen jokaisella sivulla luette tuhansien valitushuudot ja huokaukset, tuhansien, jotka olivat kyllin sokeita uskoakseen Jumalan tahdoksi sen, että heidän tulee kärsiä yhden sortoa, jotka pitivät velvollisuutenaan alistua ilman vapautuksen toivoa. —
OLAVI (lukee). "Olette kuuleva valituksia Norrlannin takamailta aina Juutin salmeen saakka — kirkon pirstaleista rakentaa aateli uusia linnoja itselleen ja uusia vankiloita kansalle — olette lukeva miten kuningas myy rahasta lakia ja oikeutta, kun hän jättää murhamiehet rankaisematta, kunhan he pakenevat suolakeittimöihin; olette näkevä miten hän käyttää hyväkseen pahettakin, salliessaan porttojen maksaa veroa elinkeinostaan; itse kalatkin joissa, itse merivedenkin hän on laskenut verolliseksi; mutta siitä on tuleva nyt loppu, kansan silmät ovat auenneet, sen mielissä käy ja kuohuu, kohta suistetaan sortajat ja vapaus koittaa!"
OLAVI. Kuka on tehnyt tämän kirjan?
GERDT. Kansa! Ne ovat kansanlauluja; katsos, tämmöistä lauletaan ikeen alla! Minä olen kiertänyt kaupunkeja ja kyliä; olen kysellyt heiltä: oletteko onnellisia, tyytyväisiä? Tässä ovat vastaukset! Olen pitänyt käräjiä! Tässä ovat päätökset! Uskotteko että miljoonat tahdot pystyvät voittamaan yhden? Luuletteko että Jumala on lahjoittanut tämän maan ihmissieluineen päivineen yhdelle ainoalle mielivaltaisesti käytettäväksi, vai eikö ole luonnollisempaa että yhden tulee tehdä mitä kaikki tahtovat?
Ette vastaa! Hyvä, te vapisette sitä ajatusta että loppu on tulossa! Kuulkaa siis minun rippini! Huomenna kuolee sortaja ja te olette kaikki vapaat!
OLAVI ja LAURI. Mitä sanot?
GERDT. Ette siis ymmärtäneet mitä puhuin kokouksissamme.
OLAVI. Sinä olet pettänyt meidät!
GERDT. En. Te olette vapaat. Kaksi ääntä vähemmin ei paljoa merkitse!
Kaikki on valmiina!
LAURENTIUS. Oletko ajatellut seurauksia?
GERDT. Houkkio! Juuri seurausten tähden olen tämän tehnyt!
OLAVI. Jos sinä olisit oikeassa, Gerdt! Mitä sanot, Lauri?
LAURENTIUS. Minä en syntynyt käymään eturinnassa!
OLAVI. Kaikki ovat syntyneet käymään eturinnassa, mutta kaikki eivät tahdo uhrata lihaansa!
GERDT. Vain se, jolla on rohkeutta tulla nauretuksi ja pilkatuksi, käy eturinnassa. Mitä merkitsee heidän vihansa, heidän kuolettavaan nauruunsa verraten?
OLAVI. Jos se ei onnistu?