"Tunnetteko minut?" kysyi Kristina, kun soitto oli vaiennut.
"Tunnenko teidät, neitsyt", vastasi mies onnellisesti hymyillen, mutta vaikeni äkkiä, ikäänkuin pelästyen omia sanojaan, ja lisäsi: "ei, ei, en tosin teitä tunne, kuinka teidät tuntisin, mutta mestari Olavi…"
"Pian, rakas ukko", huudahti Kristina ja katsoi niin levottoman rukoilevasti mieheen, "mestari Olavi, sanotte … onko teillä viestejä häneltä?"
"Mestari Olavi on kuollut, hän!" vastasi mies.
"Kuollut!" huudahti Kristina tullen kalmankalpeaksi ja vaipuen maahan. Pari naista syöksähti esiin ja he nostivat hänet käsivarsilleen. Mutta soittaja pisti viulun käyrineen kainaloonsa ja tallusteli ovesta pihalle.
"Minä jo aavistin", sanoi kyökkimestari, "nähdessäni miehen ensikertaa viikkokausi sitte, että hän toisi onnettomuutta mukanaan!"
Sillävälin hiipi soittoniekka hiljaa ja huomaamatta pitkien muurien vartta, ja missä seisoi ainoakaan puu lumen painamine oksineen, siellä kätkeytyi hän sen alle ja väistelihe suurimmalla varovaisuudella eteenpäin. Kun hän niin saapui lähelle tornia, jossa Gert Bryningh istui vangittuna, katosi hän parin sellaisen puun alle, jotka seisoivat siellä ikäänkuin häntä varten. Ja hänen askelensa olivat niin varmat ja hänen matkansa suunta niin epäröimätön, ettei hän ilmeisesti ensi kertaa kulkenut näitä polkuja. Kun hän oli kadonnut honkien lumivaipan alle, seisoi hän aivan hiljaa ja liikahtamatta, ja ohikulkijan olisi ollut vaikea keksiä häntä, vaikkapa olisi aavistanutkin jonkun piilevän näiden puiden luona.
Tunti kului tunnin jälkeen, mutta puiden alta ei näkynyt liikahdustakaan. Ilmeisesti oli mies valinnut sieltä makuusijansa.
Puoliyön aikaan kuului jälleen jonkun kulkijan askeleita. Nekin lähenivät tornia, jossa vanki istui. Tulija oli leveähartiainen mies, ja hänen käyntinsä oli reipas ja varma kuten sotilaan. Saavuttuaan tornin juurelle, huusi hän puoliääneen: "Gert!"
"Kuka siellä?" kuului Gert vastaavan hetken jälkeen, sitte kun huuto oli pari kertaa uudistettu.
"Hyvä ystävä!" vastasi sotilas. "Minulla on mukanani terveisiä priorilta."
"Vihdoinkin … ne ovat viipyneet kauvan, ne!"
"Mutta ken odottaa jotakin hyvää, hän ei odota liian kauvan, sanotaan, ja nyt täytyy joka miehen olla paikallaan."
"Kuka olette?" kysyi Gert jälleen hieman epäluuloisesti. "Onko teillä mitään tunnusmerkkiä häneltä, joka teidät on lähettänyt?"
"Olen Pietari Grym, yksi teikäläisistä", kuului vastaus, "ja olen nyt matkalla kohtaamaan erästä Severin Norbyn lähettilästä. Kuningas oleskelee tällä haavaa Upsalassa, ja kun minä ja hän tämän jälkeen kohtaamme, veisattanee silloin toista virttä kuin viimeksi erotessamme. Piispa Pietari ja tuomiorovasti Knut oleskelevat Taalainmaassa, ja niin pian kuin saamme varmuuden herra Severinistä, alkaa rynnäkkö. Huomenna avataan teidän vankilanne. Minulla on mukanani kirjeet herra Lauri-kanslerilta rouva Kristinalle sekä siitä että mestari Olavin kuolemasta."
Kuusten alta kuului liikettä, mutta keskustelevista ei kumpikaan sitä huomannut. Jos Pietari Grym olisi tullut kääntyneeksi ympäri, niin olisi hän kentiesi nähnyt kuinka muuan pää pisti esiin aivan maan rajasta, ja kuinka silmäpari oli kiinnitettynä häneen ja torniluukkuun niin läpitunkevana kuin olisivat ne kuuluneet jollekin muulle kuin inhimilliselle olennolle.
"Kaikki on siis järjestyksessään", kuului Gert vastaavan. "Jumalan äiti ja kaikki pyhimykset olkoot siitä kiitetyt! Ja kuinka voi kunnianarvoisa priori? Onko hänkin mukana Taalainmaassa?"
"Ei, hän istuu luostarissaan Vesteråsissa, jollei hän tällä haavaa matkusta Tukholmaan, sillä tiedän että kuningas on hänet sinne kutsunut."
"Olisi ollut hyvä", jatkoi Gert, "jos hän olisi ollut minua hieman lähempänä. Minua on suuresti heikontanut oleskeluni tässä tornissa, ja joutuisuus olisi nyt tarpeen."
"Minulla ei ole niin kiire, etten voisi teitä auttaa."
"On kysymys Ingevald Torstinpojan suuresta perinnöstä, hänen ainoasta perillisestään, jonka toivon nyt Jumalan ja pyhän Britan avulla olevan valmiin ensi tilassa lähtemään Vadstenan luostariin."
"Kristina Pietarintyttärestäkö?" kysyi sotilas.
"Hänestä juuri!" vastasi Gert.
"Mikäli teillä on menestystä, Gert Bryningh, niin on asia autettu. Vien niin teidät kuin hänetkin vahingoittumattomana piispa Hannun käsiin, ja sitte tarvitsee vain sanoa jaa ja amen. Huomenna kohtaamme rouva Kristinan luona toisemme!"
Mies meni, ja syntyi jälleen täysi hiljaisuus. Mutta silloin ryömi kuusten alta esiin soittoniekka, olematta nyt aivan yhtä varovainen kuin muutamia tuntia aikaisemmin valitessaan tämän paikan piilopaikakseen.
Noustuaan pystyyn hän seisoi kauvan vaappuen sinne tänne, ikäänkuin hänen olisi vaikea päättää, mihin suuntaisi matkansa. Mutta hetken kuluttua katosi hän samaan suuntaan kuin Pietari Grym.
LUOSTARILUPAUS.
Eräässä linnanhuoneessa oli vielä valoa, kun eriskummainen soittoniekka kulki pihan ylitse. Hän heitti katseen ylös valaistuun ikkunaan, ja hän huokasi aivan huomaamattaan, ikäänkuin olisi tuntenut, että tänä yönä taisteltiin taistelua elämästä ja kuolemasta. Mutta hän ei malttanut pysähtyä. Pietari Grymin askelet kuuluivat kappaleen matkaa edellä, ja hän seurasi niitä.
Valo näkyi Kristinan huoneesta. Hän istui siellä yksin, jäykästi tuijottaen eteensä kalpeana ja elottomana kuin marmorikuva. Ystävälliset käsivarret olivat hänet kantaneet leipomatuvasta, ja rouva Kristina oli kutsuttu paikalle. Sillä se tainnostila, johon hän oli langennut, näytti kaikista olevan alku kuolemaan. Yhteisellä huolehtimisellaan onnistuivat he kuitenkin palauttamaan hänet henkiin.
Rouva Kristina istui kauvan Kristinan huoneessa puhuen lohdutuksen ja ystävyyden sanoja, ja hänen mentyään tuli voudin tyttärentytär, ystävällinen ja hyväsydäminen lapsi, ja hänkin pani kaikki voimansa liikkeelle karkottaakseen surut tyttöparan sielusta. Mutta suru ei poistunut. Se pysyi hievahtamatta sydämen syvyydessä, ja tyyneys, joka näytti palaavan, voima, joka vähitellen näytti ilmaantuvan, oli epätoivon tyyneyttä ja voimaa. Käärme oli kiertäytynyt sydämen ympärille, vaikkakin sen yllä oli kukka- ja nurmipeite.
Puoliyön jälkeen pyysi Kristina voudin tytärtä menemään levolle, ja hän puhui sellaisella tyyneydellä, ettei tyttö enää epäröinyt jättäessään häntä yksin. Ja niin istui hän siellä, ilman toivoa ja ilman kyyneliä. Hän toisti itsekseen, mitä rouva Kristina oli sanonut, ettei voinut tietää, oliko se viesti, jonka mies oli tuonut, luotettava, ja että täytyi odottaa varmempia tietoja. Mutta hän tunsi omituisen miehen, mitä enemmän hän sitä ajatteli, sitä elävämpänä esiintyi hänelle tapaus Suurkirkossa, kerjäläisen liikutus, se hellyys, jolla tämä oli katsellut häntä sekä kaikki ne sanat, joita hän ja Olavi olivat vaihtaneet, ja siitä kävi aivan luonnollisesti selville, että mies, joka jollakin hänelle käsittämättömällä tavalla oli saanut selon hänen olinpaikastaan, oli tahtonut ajoissa ilmottaa hänelle sen miehen kuoleman, jonka kihlattu hän oli ja tullut siksi miehen läsnäollessa. Ja sitä paitsi, kun hän ajatteli sitä pitkää aikaa, joka oli kulunut hänen kuulemattaan mitään Tukholmasta ja niistä, jotka olivat hänelle rakkaat, selvisi hänelle aivan itsestään, että musertavan kuolonsanoman täytyi olla tosi.
Se oli hirveä yö. Hänestä tuntui, ettei hyvä Jumala voinut kovemmin koetella ihmissydäntä. Häntä puistatti kuumeväristys, veri ikäänkuin hyytyi hänen suonissaan, ja hirveänä ja musertavana hiipi hänen mieleensä ajatus, että Jumala oli hänen hyljännyt. Sentähden oli hänen katseensa niin jäykkä ja hänen poskensa niin marmorinvalkoinen.
Mutta silloin juolahtivat hänen mieleensä muutamat sanat, jotka hän oli kuullut Olavin suusta, ettei Herra koskaan hyljää omiaan, että mitä tahansa tapahtuneekin, koituu se ihmisen jalostumiseksi, jos hän nöyrästi taipuu Jumalan väkevän käden alle. Ja nämä sanat sytyttivät jälleen loisteen hänen silmiinsä, ja hän lankesi polvilleen ja rukoili hartaasti ja lämpimästi. Noustuaan rukouksistaan suli hän kyyneliin.
Tuli aamu ja päivänvalo lankesi huoneeseen, mutta niin niukasti kuin ainoastaan osottaakseen, että valoa ja lämpöä oli olemassa, mutta toisia, onnellisempia maanpaikkoja varten. Oven ulkopuolelta kuului askeleita. Rouva Kristina astui sisään. Hän oli liikutettu, ja hänen syvissä silmissään paloi liekki niin lämmin, mutta samalla niin juhlallinen, että nuori tyttö selvästi näki heidän erottuaan tapahtuneen jotakin, joka oli riistänyt hänen tavallisen tasapainonsa.
"Kirjeitä Tukholmasta?" kysäsi tyttö enemmän kuiskaten kuin lausuen, ja hänen huulensa vapisivat, ikäänkuin hän olisi pelännyt lausua sanan ääneen.
"Niin, lapsi", vastasi rouva Kristina, ja kyynel värähteli hänen silmässään. "Kirjeitä on tullut Tukholmasta!"
"Ja onko totta, mitä hän sanoi…?"
Rouva Kristinan ei tarvinnut vastata, mutta hän riensi luo ja sulki kiihtyneen tytön rintaansa vasten, ja antoi hänen itkeä loppuun. Sen jälkeen tarttui hän hänen käteensä ja katsoi häntä lempeästi ja vakavasti silmiin.
"Epäilin viimeiseen asti, lapsi", sanoi hän. "Epäilin vielä luettuani kirjeen loppuun, sillä en ollut tuntevinani aivan oikein kanslerin tavallista nimikirjotusta. Mutta mies, joka toi kirjeet ja jolla oli mukanaan kirjeitä kuninkaaltakin sekä minulle että piispa Hannulle Linkopingissä, joissa kirjeissä kutsutaan kreivi Johanin ja rouva Margaretan häihin joulukuun kahdentenakymmenentenä päivänä, hän on minulle takeena kirjeiden totuudesta. Tunnen hänet hyvin; hän oli kerran miesvainajani, herra Stenin palveluksessa ja on nyt kuninkaan miehiä. Ja nyt Kristina, lapseni, tulen esittämään sinulle kaksi ehtoa, joko tahdot jäädä luokseni tai tahdot, kuten vanha mies varmaankin tulee kehottamaan…"
Kristina kohotti kysyvän katseensa. "Sukulaisesi Gert Bryningh on vapaa ja lähtee tänään Hörningsholmasta."
"Ja mihin sitten tulee sukulaiseni kehottamaan?"
"Mikäli tunnen häntä ja hänen suhdettaan sinuun, ajattelee hän nyt kaiketi, että tahdot sulkeutua yksiksesi ja elää nuoruutesi muistoissa ja tehdä Jumalan työtä hyljäten maailman… Siinä asiassa en osaa sinulle neuvoa mitään; sanon vain sinulle, että voit minunkin luonani saada tyyssijan, jota sydämesi halajaa… Sukulaisesi tulee itse puhumaan kanssasi siitä; olen tahtonut sanoa sinulle tämän, jotta et luulisi seisovasi aivan yksin maailmassa, kuten voisit olla taipuvainen luulemaan kuolemansanoman saatua vahvistuksensa, ja jotta sinulla siis olisi muutakin valitsemisen varaa kuin mitä hän sinulle esittää."
Hänen vielä puhuessaan aukeni ovi ja Gert Bryninghin kalpeat, surkastuneet kasvot näyttäytyivät. Hän säpsähti nähdessään rouva Kristinan, mutta tämä liike näytti aivan luonnolliselta, ja kun hän tahtoi sulkea oven ja poistua, kehotti rouva Kristina häntä astumaan sisään.
"Älkää ihmetelkö, ankara rouva", sanoi hän nöyrästi kumartaen, "vaikkakin ensimäiset askeleeni koskivat häntä täällä… Lapsirukka, nyt on hänen ilonsa lakastunut … nyt ei hänellä ole maailmassa ketään muuta kuin minä vanha murtunut mies."
Hän levitti liikutuksen valtaamana käsivartensa, ja Kristina painoi luottavasti kasvonsa hänen rintaansa vasten. Rouva Kristina ei katsonut tarvitsevansa olla läsnä sukulaisten kohtauksessa, vaan poistui. Omituinen tyytyväisyyden ilme väikkyi silloin Gertin kasvoilla, ja hänen silmänsä tähystelivät varman näköisinä ympäri huonetta ja ulos pienestä ikkunasta.
"Ymmärrän surusi, lapsirukka", sanoi hän vihdoin taputtaen Kristinan päätä, "ja pidän sitä arvossa; kadun vain, että tahdoin asettua väliinne, sinun ja hänen, jota pidit rakkaana. Mutta minäkin pidin yhteisen sukulaisemme tahtoa pyhänä, ja katsoin velvollisuudekseni viedä sen perille; voitko antaa sen minulle anteeksi, lapsi?"
Hän istuutui jakkaralle ikkunan luo ja veti Kristinan vierelleen.
"Ennenkuin jätän Hörningsholman", jatkoi vanhus, "tahdon kiittää sinua siitä rakkaudesta, jota olet osottanut minulle onnettomuuteni aikana; en unhota sitä koskaan. Mutta tahdon keskustella kanssasi myös tulevaisuudesta."
Kristina istui kumarassa, käsi vasten poskea. Hän kuunteli tarkkaavaisesti, mitä vanha mies sanoi, ja koko ajan vuotivat kyynelet.
"Luulet kai, että nyt tulisin vanhoine vaatimuksineni … ei, ei, lapsi, sinä olet voittanut minut, Gert Bryningh ei sano enää mitään sellaista. Saat noudattaa vapaata tahtoasi; saat itse määrätä itsestäsi. Antakoon sukulaisvainajani minulle anteeksi rikokseni hänen viimeistä tahtoaan vastaan, mutta minulla ei ole sydäntä pakottaa sinua. Ei, ei, ulos maailmaan, Kristina, jos tahdot; juokse ja leiki ja ole iloinen! Sinä olet rikas, tyttö, et tiedä sitä, mutta minä tiedän … saat mielin määrin nauttia elämästä, jos tahdot, ja voit tehdä jonkun miehen onnelliseksi…"
Kristina vavahti, ja ilmeinen vastenmielisyys kuvastui hänen kauniilla kasvoillaan. Hänen korvissaan kuului niin kummalliselta puhe rikkaudesta ja onnesta ja maailman huvituksista, juuri kun hänen sydämensä oli täynnä surua, joka ei koskaan haihtuisi. Mitä merkitsivätkään hänelle kaikki maailman aarteet, kaikki ajateltavat ilot, kun hän oli poissa, hän, jonka kuva oli kasvanut hänen sieluunsa ja ollut hänen ihailunsa esine aina siitä pitäen, kun hän pienenä lapsena tuli hänen vanhempainsa kotiin! Pelkkä ajatuskin, että tämän katoavan elämän hyvyys voisi hänelle tarjota mitään lohdutusta, herätti hänessä inhoa, ja siitä heräsi pian halu luopua kaikesta maailman hälinästä ja yksinäisyydessä elää ja tehdä hyvää ja toivoa, että kerran toisessa maailmassa saisi kohdata sen, joka täällä maan päällä oli ollut hänelle rakas.
Mutta missä oli maan päällä paikka, jossa hän saattoi elää elämäänsä sellaisella tavalla? Tämä kysymys heräsi aivan äkkiä hänen mielessään. Hän ei ollut siitä selvillä, mutta sellaisessa valossa ei hän ollut vielä koskaan nähnyt asiaa. Hän oli vapaa; hänellä oli oikeus itse määrätä elämästään; hänen sydämensä halusi yksinäisyyteen ja rauhaan, ja hänen sukulaisvainajansa tahto määräsi hänelle luostarin paikkana, jossa hän voisi löytää rauhan. Hän tunsi itsensä miltei onnelliseksi ajatellessaan, että tämä turvapaikka oli olemassa. Pelästyneen naarashirven lailla kiitivät hänen ajatuksensa luostarin kammioon. Suru, tyhjyys ja lopuksi kauhu, että hän mahdollisesti voisi maailman huvituksissa tai toisen miehen rinnalla saavuttaa unhotusta ja lohdutusta, — kas siinä ketju, joka ajoi häntä huimaa vauhtia eteenpäin. Vanha Gert Bryningh, hän oli taitavasti osannut laskea verkkonsa.
"Sanani surettavat sinua, lapsi", jatkoi hän hetken jälkeen, "näen sen, mutta ne ovat totta, enkä tahdo sitä sinulta salata. Sen mukaan, miten minä näen asiat, ja sillä kokemuksella, mikä minulla on maailmasta, ja sillä kunnioituksella, jota tunnen vainajan tahtoa kohtaan, en tiedä muuta valittavaa kuin nämä kaksi … elämä ihmisten seassa ja heidän touhussaan ja tohinassaan tai elämä hiljaisessa luostarissa. On mahdollista, en tahdo väittää sitä vastaan, että elämäsi luostarin ulkopuolella voi tulla tyyneksi ja onnelliseksi ja rauhalliseksi, mutta sitä en usko … katsos, en puhu sinua taivuttaakseni, saat itse valita…"
"Rouva Kristina sanoi, että saisin jäädä hänen luoksensa."
Vanhan miehen kasvojen ilme muuttui, mutta Kristina ei sitä huomannut.
"Jalo rouva Kristina!" sanoi Gert. "Hän on tapaisensa, mutta hän on nuori vielä ja tuntee maailmaa vain korkealta yhteiskunnalliselta asemaltaan, jolta hän sen on nähnyt, ei alhaalta päin, ei niiden tarpeiden, surujen ja ilojen kannalta, jotka joutuvat vähäväkisten poluille… No, niin, sinun voi olla hyvä olla hänen luonansa, Kristina. Sanotaan, että rouva Kristina aikoo mennä naimisiin; täällä tulee silloin viljalta kaikenlaisia huvituksia, ritareita ja ylhäisiä neitsyitä vilisee hänen talossaan. Se on kolmas vaihtopuoli … niin, voit siis miettiä, lapsi, ja tarkoin punnita sydäntäsi; myönnyn jo edeltäpäin siihen, mitä tulletkin valitsemaan… Lähden nyt täältä herrani, piispan luo."
Kristina hypähti pystyyn kuullessaan nämä sanat, ja kuumeinen puna paloi hänen poskillaan.
"Minun ei tarvitse valita!" huudahti hän. "Olen jo valinnut, sukulaiseni, ja halajan pian — pian päästä nauttimaan sitä rauhaa, jota luostari tarjoaa."
"Sanasi sekä kummastuttavat että ilahuttavat minua, lapsi", jatkoi Gert osottamatta pienintäkään maltittomuutta tai halua kiirehtiä ratkaisua, joka oli niin lähellä. "Mutta sellainen askel on liian tärkeä otettavaksi näin ylitsekuohuvain tunteiden vallassa. Ei lapsi, emme saa hätiköidä. Vasta kun tyynesti voit kirjottaa tahtosi paperille, Kristina, silloin, mutta ei ennen, olet kypsynyt ottamaan tämän askelen."
"Mitä se ajanhukka hyödyttäisi, sukulainen?" kysyi Kristina. "Kirjottaa tahtoni paperille, sanotte… Olen vahvempi kuin luulette; tahdon heti täyttää tämän vaatimuksen."
"Kristina lapseni, mihin sitä tarvittaisiin…? Mutta jos sitä itse haluat, tunnustan, että näen sen suurella mielihyvällä. Mutta nyt menemme sisälle rouva Kristinan luo. Hänelle, jonka luona sinulla on ollut ja joka vastaiseksikin on tarjonnut sinulle tyyssijan, on sinun ilmotettava sydämesi vapaa päätös. Minullekin on tärkeää, että teet sen, sillä päälleni voi helposti langeta varjo, ja sitä en tahdo…"
"Ei, ei, teidän päällenne, sukulainen, ei lankea mitään varjoa. Menemme rouva Kristinan luo!"
Linnan suuressa salissa istui rouva Kristina, ja hänen edessään seisoi sotilas, joka ryhdistään ja tavoistaan päättäen näytti kuuluvan sotaväen päällystöön. Juuri ovenvartijan avatessa ovea saliin, näki Kristina ristikäytävässä suoraan vastassaan soittoniekan, joka edellisenä iltana oli ilmottanut hänelle katkeran uutisen. Hän seisoi siellä viulu kainalossaan, ja Kristinasta näytti, että hän viittasi hänelle, mutta hänen mielensä täytti päätös, joka siellä oli kypsynyt, niin että omituinen mies vilahti hänen ohitsensa, hänen kiinnittämättä vieraaseen mitään huomiota.
Gert pysähtyi käsi kädessä Kristinan kanssa ovelle, joka sulkeutui heidän jälkeensä.
"Ja oletteko sanonut kaiken, mitä tiedätte tästä asiasta?" kysyi rouva Kristina, päättäen keskustelun, joka oli ollut hänen ja kuninkaallisen sotapäällikön välillä.
"Kaiken!" vastasi tämä kumartaen.
Rouva Kristina kääntyi sen jälkeen tulijoihin ja viittasi Kristinan luokseen.
"Nyt näytät aivan toiselta, lapsi!" sanoi hän. "Ellen erehdy, niin olet nyt tehnyt päätöksesi…"
"Niin!" vastasi Kristina. "Olen tehnyt päätökseni. Seuraan sukulaistani ja tahdon pian löytää paikan, jossa minua ei häiritse mikään, joka vetäisi mieleni pois siitä korkeammasta elämästä, jolle nyt tahdon omistaa kaikki ajatukseni ja kaikki voimani."
Rouva Kristina istui kauvan vaiti, ja hänen syvä katseensa piili niin tutkimattomana otsan korkean kaarteen alla, hänen pannessaan kätensä ristiin ja antaessaan niiden levätä helmassaan. Kristina ei ollut koskaan puhunut hänen kanssaan Olavin ja omasta rakkaudestaan, mutta hän tunsi sen siitä kertomuksesta, jonka tyttöparka kertoi, kun hän Stegeborgissa, takaa-ajajaansa paetessaan, sattumalta joutui etsimään turvaa rouva Kristinan huoneessa. Oli kuitenkin niin kuulumatonta papin meneminen avioliittoon, että rouva Kristinakin, niin valistunut ja jalo kuin olikin, vavahti sitä ajatellessaan, ja mitä rakkaammaksi neitsyt hänelle tuli, sitä enemmän hän koetti pitää mahdotonna sitä, mitä oli kuullut.
Kuinka hän ajattelikin puolin ja poikin, ei hän siinä ratkaisussa, jonka asia oli saanut, voinut nähdä muuta kuin Herran käden, joka nousi rankaisemaan rikosta minkä mestari Olavi ja Kristina olivat tekemäisillään. Ja huomattuaan kuinka syvästi Kristina oli kiintynyt tähän mieheen, tunsi hän melkein iloa surusanoman saatuaan, niin kovasti kipeää kuin se tuokioksi tekikin. Ajatus, että Kristina oli päättänyt mennä luostariin, tuntui hänestä aivan luonnolliselta. "Tapahtukoon Jumalan tahto!" sanoi rouva Kristina vihdoin, päättäen ajatusjuoksunsa; mutta kääntyen Gert Bryninghiin lisäsi hän: "En kuitenkaan tahdo luulla, että tämä päätös olisi tehty houkutuksesta tai pakosta."
"Rouva Kristina!" vastasi Gert aika arvokkaasti. "Voitte kysyä sitä sukulaiseltani!"
"Olen sen päättänyt vapaasta tahdostani, rouva Kristina", sanoi tyttö. "Ja jottei mitään epäluuloa kohdistuisi sukulaiseeni, tahdon kirjallisesti ilmaista tämän päätökseni ja pyydän, että tekin tahtoisitte todistaa tämän tunnustuksen."
Tätä toivomusta vastaan ei ollut mitään väittämistä. Pieni sitoumus oli pian kirjotettu, ja siinä seisoi selvästi ja kumoamattomasti, että Kristina Pietarintytär omasta vapaasta tahdostaan, olematta siihen yllytetty tai millään muulla tavalla kiusattu ja houkuteltu, oli päättänyt luopua maailmasta ja mennä Kristuksen morsiameksi Vadstenan luostariin. Niin hyvin Kristina rouva kuin Pietari Grymkin kirjottivat todistajina nimensä Kristinan nimen alle.
Huulilla hymy, jota ei voi kuvailla, otti Gert pienen paperin, laittoi sen huolellisesti laskoksille ja pisti poveensa.
Illemmalla lähti Kristina sukulaisensa Gert Bryninghin ja Pietari
Grymin seurassa Hörningsholmasta.
Hetkistä myöhemmin avautui ovi suureen saliin, ja soittoniekka astui nöyrästi kumartaen sisään ja rouva Kristinan eteen, joka istui yksikseen suuren takkavalkean ääressä. Soittoniekka kumarteli vielä moneen kertaan, mutta ei rohjennut päästää kuuluviin, mitä hänellä oli sydämellään. Rouva Kristina kysyi häneltä vihdoin, mitä hän tahtoi.
"Mihin neitsyt meni?" sammalsi mies.
"Ja mitä siitä tahdot, ukko … tunnetko neitsyen tai oletko missään suhteessa häneen?"
"Tunnenko hänet? Minäkö … tuntisin hänet? — Ei, ei, en tosin häntä tunne. Mutta sanokaa minulle, mihin hän meni, minun täytyy tietää se, ankara rouva, minun täytyy tietää se."
"Vadstenan luostariin!" vastasi rouva Kristina.
Mutta nämä yksinkertaiset sanat näyttivät iskevän mieheen yhtä tuhoisalla voimalla kuin ne sanat, jotka hän lausui edellisenä iltana, olivat sattuneet Kristiinaan. Hän horjahti takaperin ovenpieltä vasten.
"Vadstenan luostariin!" toisti hän niin hirveällä ja uhkaavalla äänellä kuin olisi kuullut verivihollisensa voittohuudon korvissaan.
Ennenkuin rouva Kristina ehti tointua kummastuksestaan, oli mies poistunut huoneesta.
10.
MESTARI OLAVIN KOTONA.
"Minun uskoni on", sanoi Tukholman kaupunginkirjuri, mestari Olavi, eräälle Tukholman porvareista, samalla sysäten tuolin loitommaksi paperien ja kirjotusten peittämästä pöydästä ja nousten seisaalleen, "minun uskoni on, että sillä vyyhdellä, jota nyt vyyhdetään Taalainmaassa, ovat pitkät langat. Mikä on totta ja mikä ei keskenään ristiriitaisissa huhuissa, sen saa tulevaisuus näyttää, mutta yksi on varma, se, että ken on luullut voivansa leikkiä armollisen herramme, kuninkaan kanssa, häntä ei pidellä pehmein kourin, ja saattepas nähdä, pormestari, että leikki saa pelottavan lopun."
"Aika on kuitenkin vaikea, vaikeampi kuin on ollut miesmuistiin", vastasi pormestari.
"Ja te luulette, että se muuttuisi paremmaksi, jos herra Severin tulisi peräsimeen tai jos ankara kuningas vetäytyisi syrjään; ikäänkuin sade ja päiväpaiste, tai sota keisarin ja kuninkaan välillä Ranskassa vaihtelisi Ruotsin hallitsijan toivomusten mukaan."
"Jumala varjelkoon meitä, mestari Olavi", sanoi pormestari pelästyneenä ja veti verkakaapuaan yhteen mahansa ylitse, jotta hopeavitjat hänen kaulassaan kalisivat, "Jumala varjelkoon meitä moisesta onnettomuudesta, että tuo hirmuvaltijas palaisi tänne takaisin, mutta minä ajattelin juuri niitä pitkiä lankoja. Rouva Kristina Gyllenstjernan ja hänen poikansa, nuoren herra Niilo Steninpojan nimi…"
"Ei sanaakaan näistä valtakunnan vihollisten yhteydessä!" huudahti tuittupäinen mestari Olavi ja löi pormestaria olalle. "Kuinka voitte siunaaman aikaakaan luulla, että Kristina Gyllenstjerna… Paremmin pitäisi Tukholman pormestarin ja neuvoston tuntea hänet ja pyhempi pitäisi hänen muistonsa olla tässä kaupungissa…"
"Olette oikeassa, olette oikeassa, mestari Olavi, en voi uskoa moisia puheita, mutta niitä kulkee kuitenkin miehestä mieheen. Eikö viime kesänä sanottu, kun uudestakastajat majailivat täällä, että he tahtoivat muokata maata, jotta se joutuisi kuningas Kristianin käsiin… Mitä tulee uskoa ja mitä ei tule uskoa kaikesta, mikä tahtoo käydä kovan rahan nimellä?"
"Uskokaa Jumalaan ja kuninkaaseen, se on minun neuvoni! Saatte nähdä, että hän tekee yhtä pikaisen lopun metelistä Taalainmaassa kuin hän puhdisti pääkaupunkinsa uudestakastajista palattuaan Malmönmatkaltaan!"
"Siinäpä se on, mestari Olavi! Ettekö tekin sillä kertaa pitänyt kuparia kultana ja ettekö väliin saanut olla lujilla, kuten itse olette sanonut, sekä te että Suurkirkon kirkkoherra Mikael?"
"Niin se on … kuningas Kustaa on kiihkeä, eikä hän voinut uskoa, että herra Mikael ja minä olimme tehneet mitä voimme hillitäksemme raivoavain miesten vallattomuutta. Mutta sanon teille, kuten sanoin kuninkaalle, kun minut hänen palaamisensa jälkeisenä päivänä kutsuttiin linnaan, että paholainen käyttäytyy väliin ikäänkuin hän olisi valkeuden enkeli. Vapaus, jota he saarnasivat, — luulin ensin, että se oli samaa vapautta, jota itsekin saarnasin, kunnes silmäni avautuivat, kun näin, mihin heidän oppinsa vei. Eikö samoin ollut laita entisen opettajani Melanchtoninkin, kuten viestit Wittenbergistä ovat varmana kertoneet? Eikö hänkin seisonut hämillään katsellen, tietämättä, oliko uusi liike totuuden hengen hedelmä?"
"Hänen armonsa kuningas tukki kuitenkin tien saksalaisilta saarnaajilta, ja tuskin kukaan uskoi, kun he istuivat täällä vankeudessa, että he pääsisivät sieltä hengissä. Näin heidät, kun he vetäytyivät matkoihinsa. Heidän nenänsä oli noin vain kohtalaisen korkealla."
Tämän keskustelun aikana oli Olavi järjestänyt monet kirjotukset ja sysännyt tuolin pöytään kiinni. Hän otti nyt lakkinsa ja kulki pormestarin rinnalla suuren raastuvan lävitse, jossa he olivat, ovea kohden. Ovella kohtasivat he muutaman linnan palvelijoista, joka kunnioittavasti jätti Olaville kirjeen.
"Kuninkaan lähettiläs tuli nyt iltapäivällä Upsalasta", sanoi palvelija, "ja herra Pietari Hård lähetti minut heti tuomaan tämän teidän käsiinne."
Palvelija kumarsi ja läksi, Olavin murtaessa kirjettä auki ja alkaessa sitä lukea.
"Minun täytyy viivyttelemättä lähteä Upsalaan", sanoi Olavi luettuaan kirjeen lävitse. "Kirje on Lauri-kanslerilta."
"Mitä on tekeillä, mestari Olavi, te näytätte niin vakavalta kuin olisi kysymys jostakin mitä tärkeimmästä."
"Tärkeästä kyllä, mestari Bengt, on kysymys taistelusta…"
"Taistelusta?" toisti hyvinvoipa pormestari suurin silmin.
"Kuten sanoin, on kysymyksessä taistelu elämästä ja kuolemasta … siitä, ollako vai ei olla."
"Aivanhan pelästytätte minut, mestari Olavi .. ovatko taalalaiset hyökänneet Upsalaan … onko kuningas vangittu?"
"Pahempaa, pormestari … on kysymys siitä, voittaako Kristus vai Antikristus… Vihollinen on mahtava, ja taistelu tulee ankaraksi, mutta Jumala on sittekin mahtavampi eikä hän hylkää sotureitaan."
"Herra antakoon teille armonsa ja voimansa, mestari Olavi!" sanoi hartaasti pormestari, joka oli lämpimästi kiintynyt Olaviin. "Milloin lähdette taipaleelle?"
"Huomisaamuna varhain tahdon jättää Tukholman."
Molemmat miehet laskeutuivat alas portaista ja jättivät raatihuoneen sekä erosivat pian, kulkien kukin suunnalleen. Päivä alkoi jo olla illoillaan ja ilta hämärtyi Olavin saapuessa kotiinsa, joka oli mustaveljesluostarin ja pyhän Gertrudin kokoushuoneen läheisyydessä.
Hänen astuessaan arkihuoneeseen istui hänen äitinsä, vanha vaimo Kristina Laurintytär, rukkinsa ääressä takan edessä, jossa leimusi suuri valkea. Vaimo hyräili hiljakseen kehrätessään, mutta Olavin tullessa pysähdytti hän rukkinsa toisella kädellään ja asetti toisen silmilleen, nähdäkseen paremmin kuka tulija oli.
"Oletko se sinä, Olavi?" kysyi hän.
"Olen", vastasi poika. "Tulen suoraa tietä raatihuoneelta ja huomisaamuna täytyy minun lähteä kuninkaan luo Upsalaan."
"Kuninkaan luo!" huudahti mummo puoleksi kysyvällä, puoleksi eräänlaista ylpeyttä ilmaisevalla äänellä. Mutta mitään selvää kysymystä lähdön syystä ei hän tehnyt. Hänestä ei oikeastaan tuntunut niinkään ihmeelliseltä, että hänen poikansa kutsuttiin kuninkaan luo. Aikansa polttavista kysymyksistä tiesi hän, että hänen esikoisensa oli yhdellä ensi sijoista, että kaikkein silmät olivat kiinnitetyt häneen, ei ainoastaan niiden, jotka suosivat uutta oppia, vaan ken tiesi vielä enemmän niiden, jotka vielä polvistuivat pyhimysten ja monstranssien edessä.
Vanha mummo oli kyllä monet kerrat pelännyt, ei sitä korkeutta, johon Olavi oli kohonnut, — sillä äidin mielestä poika harvoin kohoaa kylliksi korkealle, ei myöskään sitä taistelua, jota hän siellä taisteli miltei yksikseen maailmaa vastaan, mutta hänen mielensä valtasi väliin epäilys, oliko hänen poikansa asia todellakin hänen henkensä uhraamisen arvoinen. Hän oli itse ollut näkemässä myrskyistä meteliä Suurkirkossa, eikä hän unhottanut koskaan, kuinka hänen poikansa kannettiin puolikuoliaana kotiin samana sunnuntaina, jona Kristina Pietarintytär läksi pois sukulaisensa mukana.
Ei ole ihmeteltävää, että sellaisia epäilyksiä saattoi saapua. Poika iski lujalla kädellä kaikkeen, joka koko hänen elämänsä ajan oli ollut hänen kunnioituksensa ja jumaloimisensa esineenä. Häntä arastelutti Jumala, jota hän saattoi puhutella omalla kielellään. Sellainen Jumala oli häntä liian lähellä, oli aivan hänen yllään, ja hän tunsi kaipaavansa latinalaisten laulujen viikunanlehteä. Mutta sitte luki poika hänelle Jumalan ilmotetusta sanasta, kuinka hän rakasti ihmisiä kuin isä lapsiansa ja kuinka hän lähetti ainoan poikansa maailmaan kärsimään ja kuolemaan ihmisten syntien tähden. Ja kun poika esitti hänelle, kuinka paavilaiset olivat väärentäneet Jumalan puhtaan sanan, kuinka he tahtoivat kätkeä Jumalan ihmisten tekemäin kuvien taakse, jotka estivät hänet näkymästä ja ottivat itselleen sen, minkä ihmiset muuten olisivat omistaneet Jumalalle, silloin hälvenivät epäilykset, ja hän rukoili Jumalaa omalla äidinkielellään ja siunasi häntä, joka oli valinnut hänen poikansa aseekseen puhdistamaan sitä rikkaruohoa, joka erotti ihmisen taivaasta.
Hänen poikansa kutsuminen Upsalaan ei hänen mielessään voinut herättää muuta kuin iloa. Ei voinut olla kysymys muusta, arveli hän, kuin kuninkaan auttamisesta piispoja ja kaikkia niitä vastaan, jotka tahtoivat estää valon pääsemästä Ruotsin maahan, ja tämä täytti hänen sydämensä ylpeydellä ja ilolla, vaikkakin hän katsoi velvollisuudekseen hillitä tätä iloa ja kätkeä sen sydämeensä. Olavin lähtö Upsalaan taasen johdutti hänen mieleensä nuoremman poikansa Laurin, veljensä rinnalla verrattain vaatimattoman ja huomaamattoman koulumestarin Upsalassa.
"Sittehän voit tervehtää Lauria", sanoi hän, alkaen taasen panna rukkiaan liikkeeseen. "Luulen, että hänenkin aikansa on kerran tuleva."
"Niin luulen minäkin", vastasi Olavi. "Mutta hänen hiljainen ja rauhallinen luonteensa ei ole sovelias taisteluun. Vasta kun vihollinen on voitettu ja tarvitaan uuden järjestäjää, silloin saatte nähdä, äiti, että Lauri on mies paikallaan, ja te voitte elää vielä sinä päivänä."
"Tapahtukoon Herran tahto!" sanoi mummo.
Sitte oli huoneessa hiljaista hetkisen. Rukki hyrisi ja Olavi käveli edestakaisin kädet selän takana. Vihdoin hän seisattui äitinsä eteen ja katsoi häneen.
"Missä ovat nyt ajatuksesi, poika?" kysyi äiti kohottaen katseensa.
"Hm … ajattelen teitä", vastasi Olavi surumielisesti hymyillen, "ja sitte…"
"Ajattelet Kristinaa!" lisäsi äiti.
Poika nyökkäsi myöntävästi ja kääntyi poispäin alkaen jälleen kävelynsä edestakaisin, ja äiti oli näkevinään, kuinka hänen silmänsä loistivat sisäisestä liikutuksesta, jonka hän tahtoi salata. Mutta hän ei tahtonut virkkaa mitään siihen asiaan. Hän tiesi hyvin, että jokainen kosketus, vaikka kuinkakin hellä, teki kipeää. Tämä asia oli ollut hänen syvien epäilystensä esineenä, eikä hän ollut, huolimatta siitä, että hänen täytyi myöntää poikansa olevan oikeassa ja nojaavan menettelyssään kieltämättömän selvään Jumalan käskyyn, voinut päästä varmuuteen ja tyytyä ajatukseen, että poika menisi naimisiin, hän, jolle vihityt kädet olivat antaneet ensimäisen papillisen vihkimyksen. Hänet oli nimittäin hänen Wittenbergistä palattuaan sittemmin Tukholman verilöylyssä mestattu piispa Mats Gregerinpoika vihkinyt diakoniksi, joka oli ensi askel papiksi tulemiseen. Mestari Olavi ei ollut vielä vihitty papiksi.
Historiasta on tunnettu että nämä molemmat veljekset, Olavi ja Lauri, jotka tulivat Ruotsin kirkon uudistajiksi, olivat sepän poikia Örebrosta, missä he saivat ensimäisen opetuksensa Örebron karmeliittiluostarin munkeilta. Täältä lähetettiin heidät Strengnäsin luostarikouluun, ja sieltä matkusti Olavi ulkomaalle ja opiskeli Wittenbergin yliopistossa, jonka ylioppilasmatrikkelissa vuodelta 1516, joka vielä on tallella, hänen nimensä esiintyy, mutta ei veljen. Siitä nähdään, että ainoastaan vanhempi veli on nauttinut Lutherin ja Melanchtonin opetusta Wittenbergissä, joko siksi, ettei vanhemmilla ollut varoja kustantaa molempia sinne tai muista syistä. Helmikuun 10 päivänä 1518 seppelöitiin Olavi filosofian maisteriksi ja palasi seuraavana vuonna kotiin, Ruotsiin, jossa hän saapui hiippakuntansa piispan luo, mikä otti hänet kanslerikseen ja vihki hänet diakoniksi. Olavi oli silloin kolmenkolmatta vuotias.
Veli Lauri, josta sitten tuli Ruotsin arkkipiispa, oli näihin aikoihin henkilö, jonka nimeä tuskin missään mainittiin. Varmaa kuitenkin on, että hän suosi uusia oppeja. Sen näkee valituskirjelmästä, jonka Örebron karmeliittiluostarin kenraalikonfessori lähetti marraskuun 30 päivänä 1521 Stregnäsin tuomiokapitulin dekaanille. Konfessori valittaa ei ainoastaan Olavia, vaan hänen veljeään Lauriakin vastaan, että he olivat herjaavasti puhuneet Jumalasta ja hänen pyhästä nimestään ja sanoneet, että he tulisivat rikkomaan pyhän kirkon säännöt ja lait, jotka esi-isät niin rikkomattomina pitäneet olivat. Kirje kirjotettiin tunnetun tapauksen johdosta seppä Pietari Olavinpojan — reformaattorien isän — hautajaisissa, jolloin pojat ajoivat karmeliittimunkit pois suruhuoneesta.
Tämän jälkeen katoaa taasen Lauri melkein kokonaan näkyvistä. Hän eli hiljaisuudessa opin töineen ja tutkimuksineen, kunnes hän yhtäkkiä seuraavana aikana, jolloin, kuten Olavi lausui, tulisin taistelu oli taisteltu, esiintyy lempeällä, mutta lujalla mielenlaadullaan yhdistäen uuden vanhaan, tehden työn, johon kentiesi vanhempi veli tulisine ja musertavine voimineen olisi ollut vähemmän sovelias.
Olavi oleskeli sitte vuodet valtionhoitajan, herra Stenin kuolemasta Kustaa Erikinpojan valitsemiseen kuninkaaksi Strengnäsissä, ja täällä alkoi hän toimintansa reformaattorina ja voitti pian hiippakunnan ensimäisen miehen, arkkiteini Lauri Antinpojan, joka hoiti hiippakunnan hengellistä hallitusta niin kauvan kuin se oli ilman piispaa, uusien oppien puolelle. Vaalivaltiopäivien aikaan — vuonna 1523 — sai kuningas Kustaa ensiksi kuulla näistä opeista, joista hän sai lähempiä tietoja arkkiteiniltä, ja kohta otti hän niin tämän kuin pelottoman saarnaajankin mukanaan Tukholmaan, jossa edellinen kiinnitettiin kuninkaan persoonaan ja lähimpään ympäristöön hänen kanslerinaan, jälkimäinen tuli Tukholman kaupungin kirjuriksi ja sai kaupungin sinetin huostaansa. Nyt joulun aikaan 1524 oli siitä puolitoista vuotta, kun hän oli astunut tähän virkaan.
Olavin kehotuksesta oli äiti muuttanut Örebrosta Tukholmaan ja oli tuonut mukanaan Kristina Pietarintyttären, joka pienestä pitäen oli oleskellut perheessä, ja oli hänet heille tuonut Gert Bryningh, sama mies, joka nyt syksyllä oli noutanut hänet takaisin hänen holhoojanaan. Tytön ero lapsuuden kodistaan, josta kentiesi ei olisi tullut mitään, jollei holhoojan saapuminen olisi sattunut hänen asialleen niin soveliaaseen aikaan, oli äitiä surettanut, mutta tämä suru ei ollut mitään verrattuna siihen, mitä hän kärsi, kun Kristina Suurkirkosta kotiin palattuaan tunnusti rakkautensa Olaviin. Jopa hän tunsi eräänlaista iloakin ja piti kaikkea hyvän Jumalan välittömänä vaikutuksena hänen poikansa kohtaloon. Sillä olihan ollut taivaaseen asti huutava rikos, että hän, Jumalan palvelija, tahtoi mennä avioliittoon. Kun hän sitte näki poikansa surun ja kuuli hänen puhuvan avioliitosta ja Jumalan tahdosta, joka ei tässä suhteessa tehnyt mitään poikkeusta pappeihin nähden, vaan paavit olivat säätäneet pappien naimattomuuden ainoastaan siksi, että papit siten olisivat taipuvampia välikappaleita heidän (paavien) maallisille tarkotuksilleen, silloin sulivat ja väistyivät vähitellen äidin epäilykset, mutta koskaan ei hän kuitenkaan voinut kokonaan tukehduttaa toivomusta, että tämä rakkaus jäähtyisi.
Mutta lopuksi täytyi hänen myöntää mielessään, että tämä oli mahdottomuus. Vähänväliä puhui Olavi hänen kanssansa Kristinasta. Hänen sydämensä oli täynnä rakkautta, tytön kuva häämötti alituiseen hänen sielunsa silmien edessä, useimmittain säteillen onnea ja autuutta, kuten tuona muistettavana sunnuntaina alttarin edessä, mutta väliin surevana ja kalpeana, kun hän ajatteli, miten tytön täytyi surra, temmattuna kuten eksynyt lintu unelmoimansa onnen pesästä. Ja Olavi itse kärsi siitä enemmän kuin hän tahtoi tunnustaa.
Kyllä hän oli ajatellut asian aivan toiseksi. Hänen rakkaudentunnustuksensa oli sodan julistus, hänen häänsä vakaannuttaisivat ainaiseksi hänen suhteensa ja hänen oppinsa suhteen paavinoppiin. Mahdollisesti juuri tämä kuona oli puhdistettava pois. Hän otti päämääräkseen liian paljo sellaista, joka olisi johtuva seurauksena muusta. Mutta sydän joka antautuu kokonaan, vaatii koko sydämen vastaan. Jos kultaa sekottaa muuhun metalliin, ei seos jää puhtaaksi kullaksi. Toinen ihminen ei voi uhrata kokonaista ihmiselämää välikappaleeksi muun tarkotuksen, vaikkapa kuinkakin korkean saavuttamiseen. Mutta tahto voi yhtyä tahtoon saman elämän tarkotuksen ympärillä, ja silloin kulkee mies kaksinkertaisin voimin tätä tarkotusta kohden, ja jos surut ja taistelut kohtaavat, kuiskaa nainen lohdutusta sydämeen, ja voima herää sielussa uudelleen. Nainen on taivaan lähettiläs, rauhan tuoja miehen taisteluun.
Olavin ajatukset risteilivät sinne tänne, mutta varmaa on, ettei Kristina koskaan ollut hänelle ollut yhtä arvokas kuin nyt. Tuntui, kuin hän olisi yhtäkkiä tullut Olavin morsiameksi.
"Tunnen hyvin", sanoi hän pysähtyen takkavalkean ääreen, "että Kristina on syöpynyt sydämeeni syvemmälle kuin olen osannut aavistaakaan. Tunnetteko lähemmin Gert Bryninghiä, äiti?" lisäsi hän sitte äitiinsä kääntyen.
"Enpä tunne häntä paljoa muuten kuin että hän on ollut Linköpingin piispan palveluksessa aina siitä pitäen kuin ensiksi kuulin hänestä puhuttavan, ja siitä on jo monta vuotta."
"Jos hän tietää tästä asiasta", jatkoi Olavi enemmän itsekseen kuin äidilleen, "niin silloin on vähät toiveet sen onnistumisesta. Mutta minua kummastuttaa se, että hän on kadonnut jäljettömiin. Lähetin varman lähettilään Linköpingiin kirjettä viemään. Kristina ei ollut siellä. Sain kirjeeni takaisin. Ei Gert Bryninghkään ollut siellä eikä Munkebodassa. Ja kun puhuin kanslerin, Lauri herran, kanssa siitä…"
"Kanslerin!" huudahti äiti aivan hädissään. "Oletko puhunut kanslerille moisesta asiasta, poika?"
"Olenpa tosiaankin…!"
"Ja mitä hän sanoi, rakas poikani?… Luulen, että kaikki tämä saa huonon lopun!"
"Se saa sellaisen lopun kuin Jumala tahtoo, ei huonompaa eikä parempaa."
"Ja kansleri, Olavi?"
"Hän oli aluksi ymmällä, ei ollut ajatellut asiaa, mutta osotettuani hänelle, kuinka papin rakkaus naiseen ja hänen avioliittonsa ei ollut kielletty Jumalan sanassa, myönsi hän minun olevan oikeassa. Näetkös, tuskin näyttäytyy paavillisten sääntöjen nurjuus missään niin selvästi kuin tässä kysymyksessä. He tuomitsevat papin avioliiton pannaan, mutta haureus ja neitseen raiskaus ja muu häpeällisyys saa käydä vapaana. Kuitenkin näytti minusta, ettei hän ilmeisesti tahtonut mielellään puhua tästä aineesta, kysyin siitä kohta hänen palattuaan Malmönmatkaltaan … siitä pitäen en ole tahtonut siihen kajota. Ja olen sitä mieltä että tahdon tässä kysyä neuvoa ainoastaan Jumalan sanasta, sitte saavat ihmiset tehdä minulle mitä lain mukaan hyväksi näkevät ja mitä heidän omatuntonsa sallii."
"Pelkään kuitenkin että jännität jousen liian kireälle, Olavi!"
"Unhotatte äiti, että tässä asiassa voin rukoilla Jumalaa olemaan kanssani. En jännitä häntä vastaan, vaan hänen nimessään, ja silloin ei voi jännittää liian kireälle."
Taasen seurasi hetken hiljaisuus, jonka jälkeen äiti sanoi:
"Olen kysynyt veljesi Laurin mielipidettä tässä asiassa."
Olavin poskille lensi puna, kun hän tämän kuuli, ja hymy väreili hänen huulillaan. Hän istuutui penkille vastapäätä äitiään ja nojasi kyynäspäillään polviinsa.
"Hän sanoi minulle samaa kuin sinäkin, Olavi. Mutta hän sanoi myöskin, ettei kukaan muu, ei tohtori Martti tai hänen ystävänsä, sama lempeä mies, josta olet puhunut, joka minusta on niin veljeesi … mikä hänen nimensä nyt olikaan…?"
"Melanchton!" täytti Olavi.
"Niin, ne ovat niin vaikeita, nuo oppineet nimet … niin, kukaan heistä ei ole esimerkillään tukenut sellaista askelta."
"Eikö hän ole sanonut enempää, lempeä veljeni?"
"Kyllä, hän lisäsi, että olisi kuitenkin epämiehekästä, kun on kerran päässyt vakuutukseen ja on Jumalan sana puolellaan, että olisi epämiehekästä silloin odottaa, kunnes joku toinen on ottanut ensi askeleen, ikäänkuin nähdäkseen käykö se laatuun."
"Sellaista puhetta odotin jalolta veljeltäni", sanoi Olavi ja hypähti vilkkaasti pystyyn. "Hänellä on miehen mieli, Laurilla, vaikka hän rakastaa rauhaa. Kaikkivaltias Jumala jakaa erilailla lahjojaan, mutta siitä sanasta ansaitsee veljeni sydämellisen kiitoksen. Se sana on aivan minun mieleni mukaan sanottu. Eikä teidän tarvitse hätäillä, äiti", lisäsi hän tarttuen vanhuksen käteen. "Mitä tapahtuneekin, niin painakaa sydämellenne, että Jumalan käsi suojelee meitä, ja jos kaadun ennenkuin työ on suoritettu loppuun, niin on se Jumalan tahto, ja hän valitsee silloin paremman välikappaleen kuin minä olen voinut olla. Työ, jonka olen alkanut, ei kuitenkaan joudu hukkaan, elinpä minä tai kuolin."
"Jumala siunatkoon teitä molempia!" sanoi äiti huoahtaen. "Mutta eikö sitte voi tapahtua, Olavi, että työ, jolle tahdot uhrautua kokonaan, joutuu ristiriitaan rakkautesi kanssa? Eikö voi tapahtua, että rohkeutesi sinulta hivuu pois ja tarmosi höltyy, juuri kun rohkeutta ja tarmoa tarvittaisiin?"
"Niin en voi ajatella asiaa, ja ihmeellisesti muodostuisivat silloin olosuhteet, mutta sen tiedän, että jos niin olisi Herran tahto, tahdon olla valmis kuten Abraham Herran tähden uhraamaan rakkaimman mitä minulla on maan päällä."
Niin kului ilta ja äiti ja poika erosivat. Mutta molemmat olivat vaipuneet hartaaseen rukoukseen, kun yö laskeutui heidän ylitsensä. Viime sanat olivat koskettaneet kieltä, joka ei lakannut soimasta heidän sydämissään. Äiti tunsi poikansa liian hyvin, tietääkseen, että hän kulkisi tietänsä eteenpäin ja iskisi iskunsa, vaikkapa sydän samalla pakahtuisi. Ja hän rukoili äidin lämpimimmän rukouksen poikansa puolesta.
Poika rukoili armoa ja voimaa tyhjentääkseen sen kalkin, jonka Herra tahtoi hänelle ojentaa.
Seuraava päivä ei ollut vielä kahdenkaan tunnin ikäinen, kun Olavi istuutui rekeensä ja ajoi Tukholmasta.
11.
ABRAHAMIN UHRI.
Myöhempään samana aamuna, juuri kun yön viimeiset varjot väistyivät päivänvalon tieltä, ajoi mestari Olavi Upsalaan ja pysähtyi sen talon eteen, jossa asui kuninkaan kansleri mestari Lauri Antinpoika kuninkaan oleskellessa Upsalassa. Mestari Olavi nousi reestä ja astui huoneeseen, missä hän pian kohtasi palvelijan, joka vei hänet erääseen huoneeseen, jossa hän sai riisua matkavaatteensa ja laittautua kuntoon mennäkseen kanslerin puheille.
"Onko Lauri herra kotona?" kysyi hän odottavalta palvelijalta järjestäessään pukuaan.
"Ei", vastasi palvelija, "hänen armonsa kuningas käski hänet luoksensa toista tuntia sitte, mutta hän sanoi ennen lähtöään, että hän odotti teitä, ja minä vien teidät hänen huoneihinsa."
Ja palvelija meni edeltä ja mestari Olavi seurasi. Kanslerin huoneet olivat yläkerroksessa. Heidän saapuessaan ensimäiseen huoneeseen istuivat kuninkaalliset kirjurit täydessä työssä. Palvelija vei mestari Olavin tämän huoneen lävitse toiseen, joka sijaitsi sisempänä, minkä jälkeen hän kumarsi ja poistui.
Huone, johon Olavi tuli, oli kanslerin yksityinen työhuone. Suuri tammipöytä ikkunan edessä oli täällä samoin kuin Stegeborgissakin yltyleensä paperien ja kirjotusten peitossa. Mutta täälläkin oli pöydällä raamattu avattuna ja kirjotetut arkit sen välissä. Näytti siltä, että tämä työ oli hänen lempityönsä, johon kansleri kävi käsiksi niin usein kuin hänen uuttera työskentelynsä kuninkaan palveluksessa salli hänelle ainoankaan vapaan hetken, minkä hän saattoi käyttää oman mielensä mukaan. Olavi heitti katseen näille täyteen kirjotetuille arkeille, ja sydämellisen tyydytyksen kajastus kulki hänen miehekkäiden kasvojensa ylitse. Hän silmäili lävitse viimeisen sivun, joka sisälsi Matheuksen evankeliumin neljännentoista luvun alun. Tämän luvun kahdeksas värsy: "Silloin sanoi hän, kuten äitinsä oli ennen neuvonut: anna minulle tässä vadissa Johannes kastajan pää" — oli viimeinen, jonka kansleri oli kirjottanut. Muste oli äsken kuivunut, joten oli ilmeistä, että kansleri oli kirjottanut tämän värssyn vähää ennen kuin hänet oli kutsuttu kuninkaan luo.
Olaviin teki tämä lause vaikutuksen, josta hän ei voinut heti päästä selville. Väliin on ikäänkuin aivan vastoin ihmisen tahtoa tai hänen tahtomattaan kiinnitettäisiin merkkejä ajatusten kudokseen. Hän ei sitä usein huomaa, mutta sitte ilmestyvät yhtäkkiä nämä merkit ja kuvat kokoontuen yhdeksi ainoaksi uudeksi lähtökohdaksi ja levittävät uutta valoa koko hänen henkisen olemassaolonsa ylitse. Sellaisen merkin olivat edellisenä iltana hänen sieluunsa painaneet äidin sanat, kun tämä pani hänet valitsemaan rakkautensa ja kutsumuksensa välillä; raamatun sanat totuuden todistajasta, joka joutui oppinsa uhriksi, muodostivat uuden, ja molemmat johtivat hänen ajatuksensa aivan uuteen suuntaan. Hän ajatteli Kristinan menettämistä ja teki kerta toisensa jälkeen itselleen kysymyksen, olisiko hänellä voimaa Herran tähden luopua rakkaudestaan häneen — rakkaudesta, joka itsessäänkin oli uhri Herralle, merkki, että hän Herran tähden uskalsi rikkoa välinsä maailman kanssa. Juuri tämä viimeinen seikka teki vaalin hänelle vaikeaksi. Hänestä tuntui kuin hänen olisi valittava kahden asian välillä, jotka molemmat olivat otollisia Herralle, ja hän kysyi itseltään, kuinka hän oikein voisi tehdä vaalinsa.
Hänen ajatusjuoksunsa keskeyttivät askelet, jotka lähenivät huonetta, missä hän oli, ja kun hän kohotti katseensa raamatun sanoista, kohtasivat hänen silmänsä veljen vakavat, mutta lempeät kasvot. Olavi riensi häntä vastaan ja puristi hänen kättänsä.
"Sinun tulee auttaa minua, Lauri", sanoi hän. "Sinun tulee auttaa minua!"
Veli kysyi, mitä Olavi sillä tarkotti, ja tämä kertoi, mikä hänen mieltänsä painoi ja kuinka hän oli joutunut valitsemaan velvollisuuden ja velvollisuuden, uhrin ja uhrin välillä.
"Minun täytynee saada jonkun verran aikaa miettiäkseni kysymystäsi", sanoi Lauri. "Mutta ainakaan tällä hetkellä ei sinulla ole mitään muuta valittavaa kuin että seuraat minua Lauri herran, kanslerin ja kuninkaan luo. Tulen juuri sieltä tuomaan käskyä, että viipymättä saavut sinne."
Olavi oli heti valmis, ja molemmat veljekset lähtivät. Heidän saapuessaan kuninkaan talon pihaan, jossa samoin kuin portaissa ja esihuoneissakin oleskeli joukko sotilaita päällysmiehineen, kaikki puetut leikeltyihin ja pyällettyihin sinisiin ja punaisiin pukuihinsa, jotka herättivät niin suurta vastenmielisyyttä taalalaisissa, tervehtivät kaikki kunnioittavasti Olavia, jonka he hyvin tunsivat, koska he olivat hänen usein nähneet kulkevan ulos ja sisälle niin kuninkaan kuin hänen kanslerinsakin luo. Lauri pysähtyi muutamaan ulommista huoneista, jossa oli pari kaniikkia ja yksi mustaveli. Olavi tahtoi jatkaa kulkuaan, mutta kun muuan ovenvartijoista ilmotti hänelle, että kuningas sillä hetkellä oli estetty, viivähti hänkin.
"Mestari Olavi!" sanoi silloin joku aivan hänen takanaan, ja Olavi kääntyi.
Hän oli mustaveli, jonka Olavi tunsi pian Martti Skytteksi, jonka kanssa hänellä oli ollut niin syvällinen keskustelu samana sunnuntaina, jona Kristina katosi.
"Olipa hyvä, että tavattiin", vastasi Olavi. "Oletteko tekin täällä kuninkaan kutsusta?"
Mustaveli nyökkäsi myöntävästi, ja samassa avattiin ovi kuninkaan huoneihin ja kansleri näyttäytyi kynnyksellä. Hän silmäsi yli huoneen, ja huomattuaan Olavin, viittasi hän hänelle, kehottaen astumaan sisälle.
Kuningas seisoi punaisella liinalla peitetyn pöydän ääressä Olavin astuessa huoneeseen. Hän nojasi toisella kädellään pöytään ja piti toista kupeellaan, joten lyhyt pöhöhihainen ritaripuku, joka hänellä tällä kertaa oli yllään, vetäytyi kiinteälle ja päästi hänen hyvin muodostuneen vartalonsa näkyviin. Housut olivat valkoista silkkiä ja aivan säärien mukaiset. Päällysvaatteen hihat ulottuivat ainoastaan kyynärpäähän. Tämä mustaliehuksinen päällysvaate oli runsaasti koristeltu jäykillä kultakirjauksilla. Päässä oli hänellä pieni musta lakki, jossa hänet tavallisesti nähdään kuvattuna. Se laskeutui alas vasemman korvan ylitse ja oli oikealta ohimolta koristettu lyhyellä, mutta uhkealla valkoisella kamelikurjen sulalla.
"Jumalan rauha, mestari Olavi!" tervehti kuningas iloisesti tulijaa. "Olette tehnyt ripeän matkan Tukholmasta ja kiitos siitä! Luullakseni on tyyntä ja rauhallista pääkaupungissani … mutta täällä on tulossa taistelu, mestari Olavi, kuten kai tiedättekin."
Olavi kumarsi ja kuningas jatkoi:
"Oletteko valmis ryntäämään otteluun?… Saatte nähdä, ettei paavilaisista ole helppo suoriutua! Mutta tahdon saada tämän asian viedyksi perille ja omin korvin kuulla heidän puolustavan asiaansa… Oletteko kyllin luja uskaltaaksenne astua taisteluun?… Vielä on aikaa peräytymiseen!"
"Jumalan nimessä, olen valmis, kuningas Kustaa!" vastasi Olavi katsoen kuningasta lujasti ja päättävästi silmiin.
"No, sitä odotinkin", jatkoi tämä. "Ettehän ole muuta tehnytkään kuin varustautunut siitä pitäen kuin kuulitte tohtori Marttia Wittenbergissä, joten olette kuin soturi, joka jokaisena hetkenä odottaa rummun pärisevän."
"Onko sitte tarkotuksenne, että keskustelun tulee tapahtua jo tänään?" kysyi Olavi.
"Jo tänään!… Kahden tunnin kuluttua tulee teidän olla valmis seuraamaan minua tuomiokapituliin! Mutta nämä kaksi tuntia voitte käyttää kuten tahdotte."
Kuningas nyökkäsi taasen ystävällisesti ja Olavi kumarsi jättääkseen huoneen. Kansleri oli sillaikaa seisonut hieman syrjemmässä kuninkaan rinnalla, mutta Olavin ollessa lähtemäisillään läheni hän tätä ja kuiskasi hänelle:
"Odotan teitä luokseni, kun pääsen kuninkaasta eroon!"
Olavi lähti. Ulommassa huoneessa tuli hänen veljensä häntä vastaan, ja kaniikit katsoivat niin synkästi ja uhkaavasti molempiin veljeksiin, kun he kääntyivät ovelle poistuakseen. Juuri mennessään kynnyksen ylitse kuulivat he kuninkaan ovea jälleen avattavan ja Martti Skytteä kutsuttavan sisään. Veljekset saatettiin kanslerin asuntoon, mutta kumpikaan heistä ei virkkanut taipaleella mitään. Heidän tultuaan portille sanoi Lauri:
"Edessäsi on tärkeä hetki, veli! Jumala vahvistakoon sinua ja pankoon sanat huulillesi!"
Olavi tarttui veljensä käteen puristaen sitä, ja hetki kului.
"Onko sinulla mitään sanottavaa siitä, mitä sinulta kysyin, ennenkuin menimme kuninkaan luo?" kysyi Olavi.
"Se asia on sydämellesi kallis, Olavi", vastasi Lauri. "Olen tarkoin harkinnut mielessäni kaikkea, ja olen tullut siihen päätökseen, että…"
Näytti siltä kuin hän vielä kerran tahtoisi ajatella päänsä ympäri.
"Että?" kertasi Olavi, ja hänen tummat silmänsä paloivat.
"Että se, mikä ihmiselle on kalleinta, on hänen uhrattava Herralle."
"Abrahamin uhri!" sanoi Olavi harvakseen ja merkitsevästi.
"Kuten sanot … siinä antaa pyhä sana itse vastauksen kysymykseesi!"
Veljekset erosivat, ja Olavi oli pian jälleen kanslerin työhuoneessa. Siellä oli niin hiljaista, ja ajatellessaan, mitä hänellä oli edessään, samoinkuin veljensä kanssa vaihtamiaan sanojakin, tuli hän aivan juhlalliselle tuulelle. Hän ei tuntenut sydämensä sykähtelevän samallaisesta riemusta kuin tavallisesti, kun hänen oli julistettava Herran sanaa. Hän kysyi itseltään, oliko todellakin käsissä hetki, jona Kristinan kuva kiinnittäisi hänet niin, että hän unhottaisi kutsumuksensa ja mitä se häneltä vaati. Koskaan ei Kristina ollut niin täyttänyt hänen ajatuksiaan kuin nyt. Hänen täytyi ponnistella saadakseen tytön kuvan väistymään, mutta tuskin oli ajatus suuntautunut toisille tolille, kun Kristina jälleen seisoi hänen edessään, ja hän oli niin kalpea, ja kyynelet välkkyivät hänen silmissään.
Raamattu oli avattuna kanslerin pöydällä alotettuine käännöksineen, ja raamatunlause, jonka hän vähää aikaisemmin oli lukenut, juoksi tulikirjotuksena hänen sielunsa silmien edessä. Hän meni pöydän luo ja luki sen vielä kerran, ja hän nojasi päänsä käteensä ja hänen silmänsä sulkeutuivat, ikäänkuin sulkeakseen ulkopuolelle kaiken, paitsi tätä kuvaa puhtaasta uhrista totuuden tähden.
Samalla tuli hän sysänneeksi raamattua, niin että sen alla olevat paperit tulivat näkyviin. Hän nousi kumartuneesta asennostaan pystyyn ja katsoi suoraan ikkunan, ja hänen katseensa oli tyyni ja kirkas, aivan kuin hän olisi päässyt selvyyteen itsestään, ja ikäänkuin lopullisesti varmistuakseen tässä mielentilassaan asteli hän pari kertaa huoneessa edestakaisin. Sitte pysähtyi hän vielä kerran pöydän eteen. Hänen silmänsä etsivät raamattua ja kanslerin käännöstä, mutta ne pysähtyivät ihmeteltävällä itsepintaisuudella paperilehteen, joka pisti esiin raamatun alta.
Siinä oli kolme nimeä, Kristina Gyllenstjerna, Pietari Grym ja Kristina
Pietarintytär.
Olavi tempasi nopeasti paperin ja silmäili sen lävitse.
Se oli kopio Kristinan vapaaehtoisesta ja pakottomasta luopumisesta maailmasta ja päätöksestä mennä Vadstenan luostariin. Gert Bryningh oli lähettänyt tämän kopion ja sen mukana kirjeen, missä hän juurtajaksaen esitti suhteensa neitsyeeseen ja sen ilon, jota hänen vanha sydämensä tunsi, kun nyt parin päivän perästä hänen vanhat silmänsä saisivat riemuita siitä ihanasta näöstä, että piispa Hannu vihkii Kristinan nunnaksi.
Sitä vaikutusta, jonka tämä kirjotus teki Olaviin, ei voi kuvailla. Hän luki ja luki yhä uudelleen; hänen suuret säkenöivät silmänsä näyttivät iskeytyvän kiinni kirjotukseen, ja hänen kasvonsa tulivat kalpeiksi kuin paperi hänen kädessään, suurten hikipisarain helmeillessä hänen otsallaan. Hän ei tahtonut uskoa silmiään, hän ei voinut käsittää mitä luki, mutta se oli kuitenkin niin selvää, se ei jättänyt tilaa vähimmällekään väärinymmärtämiselle. Kopion oli todistanut piispa Hannu itse ja muuan Linköpingin tuomiokapitulin kaniikeista. Ja kuitenkin viipyi hyvän hetken, ennenkuin miesparka oli täysin selvillä tästä hirveästä totuudesta.
Kristina, hänen Kristinansa, joka Jumalan alttarilla oli vannonut hänelle uskollisuutta, hän oli vapaasta tahdostaan, ilman pakotusta tai houkutusta päättänyt mennä luostariin. Olavi olisi ennemmin uskonut maan voivan avautua hänen jalkojensa alla kuin minkään sellaisen tapahtua. Hänet oli petetty kahdessakin merkityksessä, petetty ihmisenä ja petetty Jumalan väärentämättömän sanan julistajana. Kuinka se oli mahdollista? kysyi hän kerta toisensa jälkeen ja aina pysyi vastaus etäällä. Se pikemmin loittoni yhä etemmäksi mitä enemmän hän kyseli ja uudistui lopulta ikäänkuin ilkkuvana kaikuna hänen omassa sanassaan: mahdollista! Kristinan katoaminen jätti vielä tilaa toivolle, samoinkuin taivaan tähdet säteilevät auringon vaivuttua mereen; hänen kuolemansa olisi tuonut surua, mutta usko ja rakkaus elävät haudan toisella puolellakin. Se olisi vain ollut talvikausi heidän välillään, talvi alastomine piikkioksineen, jotka lämpimämpi aurinko jälleen olisi koristanut ruusuilla.
Luostarilupaus sitä vastoin oli petos, joka oli salamurhaa lähellä. Lupauksensa hänelle saattoi Kristina unhottaa, mutta lupaustaan Jumalalle…! Olavin päätä huimasi. Kaikki, mitä maan päällä oli jalointa ja puhtainta, oli sulautunut yhteen hänen Kristinansa kuvaan, ja nyt oli se poissa, ja kaikilta tahoilta irvisteli iva häntä kohden.
Hän painoi molemmilla käsillään päätänsä ja väristys puistatti kauttaaltaan hänen väkevää ruumistaan. Oli kuin veri olisi jäätynyt hänen suonissaan. Maa ja taivas hajosivat, hän itse seisoi ypö yksin tyhjiin haihtuvassa avaruudessa ja pieneni pienenemistään, hietajyväseksi, tomuhiukkaseksi, joka huimaavalla vauhdilla kieri tyhjyyteen.
Silloin näyttäytyi kanslerin kookas olento kynnyksellä.
Olavi ei huomannut mitään. Hän istui siinä kankeana ja liikkumattomana loisteettomin silmin. Ukkonen olisi voinut iskeä maahan hänen eteensä eikä hän olisi sitä huomannut. Kansleri silmäili häneen kummissaan ja tiesi tuskin, oliko hänen mentävä eteenpäin vai takaisin, mutta sitte sattui hänen silmänsä paperiin, jota Olavi vielä piti kädessään, ja hän ymmärsi silloin, mitä oli tapahtunut.
Hän meni luo ja tarttui Olavin käteen. Mutta sitä tehdessään vanha mies itsekin vapisi. Näin syvästi ei hän ollut uskonut surun sattuvan tähän lujasieluiseen mieheen, jonka korkein päämäärä kuitenkin sisälsi jotakin, mikä oli paljon ylevämpää kuin oikullinen rakkaus naiseen. Ah, hän ei voinut käsittää, että totinen rakkaus, kaukana siitä, että se veisi miehen voiman ja supistaisi hänen henkensä siivet, paljon enemmin täyttää sielun rikkaudella, joka vastaa kokonaista maailmaa.
Kesti kotvan ennenkuin Olavi palasi tajuihinsa. Kanslerin levoton katse oli ensimäinen mitä hän näki. Vanhus tähysteli lämpimästi ensimäistä palaavan elämän merkkiä nuoren apulaisensa silmissä. Vähitellen pilkahtivat ne sitte ilmiin, yksi toisensa jälkeen palasivat vaikutelmat, joita tämän päivän tapahtumat olivat tuoneet hänen sieluunsa. Harras kiintymys, joka loisti kanslerin kasvoista, vaikutti kuin päivänsäde hallaisena kevätpäivänä.
"Nuori mies", sanoi hän, "käsitän surusi, mutta avaa sydämesi, avaa sydämesi … sinulla on ystävä edessäsi!"
Lauri herra meni näin sanoen ja sulki ulompaan huoneeseen vievän oven.
"Nuo sanomat", jatkoi hän, "jotka näkyvät joutuneen käsiinne, ovat tulleet liian äkkiä. Kuitenkin olisivat ne kerran tulleet tietoonne … Mutta älkää surko, mestari Olavi, kaikki voidaan vielä tehdä hyväksi jälleen…"
Olavi heitti kiitollisen katseen hyvää tarkottavaan mieheen, mutta pudisti päätänsä, ja hänen kasvonsa synkistyivät niin, että kansleri kalpeni pelästyksestä.
"Tulkaa, mestari Olavi, ja istuutukaa, minulla on puhuttavaa!"
He istuutuivat penkille vastapäätä ikkunaa, ja kansleri tarttui taasen
Olavin käteen.
"Vanhan esimiehenne täytyy tunnustaa syntinsä teille, mestari Olavi", sanoi hän. "Voitte kuitenkin uskoa minua, kun sanon, että olen menetellyt teitä kohtaan kuten ystävä, samalla kuin minun on täytynyt pitää kokonaisuutta silmällä."
Ja hän kertoi, mitä oli tapahtunut Stegeborgissa, kuinka hänet oli aivan äkkiä eräänä aamuna kutsuttu rouva Kristina Gyllenstjernan luo ja kuinka siellä oli hänellä ollut edessään pelästynyt Kristina, joka oli rukoillut rouva Kristinan suojelusta vainoojaansa vastaan.
"Siinä mielentilassa, jossa kuningas silloin oli", jatkoi hän, "en uskaltanut päästää hänen korviinsa, mitä neitsyeeltä sain tietää… Tunnette itse, kuinka kiihkeä hänen armonsa voi olla, ja silloin oli hän ylen kiihtyneessä tilassa Malmömatkastaan lähtien, jolloin hän oli hakkaamaisillaan Herman Israelin kappaleiksi ja mäsäksi, josta kuitenkin onneksi sain hänet hillityksi. Kauhistuin itsekin sitä, mitä neitsyt kertoi, kuinka paljo enemmän se olisikaan kuninkaaseen sattunut. Aivan varmaan olisi hän teitä pitänyt tässä Jumalan lain rikkojana, ja voitte itse käsittää, mitä siitä olisi seurannut yhteiselle tehtävällemme… Ei, ei, älkää kysykö, älkää keskeyttäkö minua, aika on kallis, ja kun olemme palanneet tuomiokapitulista, voimme puhua lähemmin. Nyt tahdon vain sanoa teille, että minä se olen pitänyt neitsyttä loitommalla sekä teistä että maailmasta… Rouva Kristina otti hänet mukanaan Hörningsholmaan… Tarkotatte, että minun olisi ollut sanottava se teille Tukholmassa?… Niin, voitte olla oikeassa, mutta ajatelkaas sitä elämää, joka kuningasta kohtasi sinne palatessamme, ajatelkaas, miten vihaisesti hän puhutteli teitä ja mestari Mikaelia. Tahdoin, että myrsky asettuisi, ennenkuin ottaisimme tämän asian ratkaistavaksi… Minulle on aivan käsittämätöntä, että asia on saanut sellaisen käänteen, ja luullakseni meidän on odotettava kirjettä rouva Kristinalta tai häntä itseään, sillä varmaankin hän saapuu kreivi Johanin häihin… En voi luopua siitä ajatuksesta, että kaikki on tuleva hyväksi jälleen…"
"Sitä, mitä tässä asiassa olette tehnyt, mestari Lauri", puuttui Olavi puheihin, "en ole pantu tuomitsemaan. Se ei kuitenkaan ole mitään sitä vilppiä vastaan, mitä olen saanut osakseni, eikä se olisi saanut sellaista loppua, jollei hänellä olisi ollut vilpillinen sydän."
"Älkää puhuko niin kovia sanoja, mestari Olavi", keskeytti kansleri.
"Ette voi tietää, mikä neitseen päätöksen on aiheuttanut."
"Kovia sanoja!" huudahti Olavi katkerasti. "Seison murskattujen toiveiden haudalla, ja te voitte sanoa minulle: älkää puhuko kovasti siitä, joka vapaasti ja pakottomasti, huomatkaa se, mestari Lauri … ilman pakotusta ja houkutusta on tallannut nämä toiveet kuoliaaksi jalkojensa alle!… Se voi tulla hyväksi jälleen, sanotte … niin, se voi tulla hyväksi, mutta silloin on tämä sydän lakannut sykkimästä…"
"Olavi!" huudahti kansleri nousten penkiltä ja asettuen vastapäätä onnetonta miestä. "Sellaisia sanoja en tahdo kuulla teiltä! Ajatelkaa, että kuinka elämämme vaihdelleekin, niin on kuitenkin yksi, joka on välttämätön, jonka tieltä täytyy kaiken muun väistyä. Se, joka rakastaa isää ja äitiä enemmän kuin minua, ei ole minulle sovelias, sanoo Herra… Ja se, mitä nyt surette, ei näytä, jos on totta mitä paperi edellyttää, jota kuitenkin tahdon aina epäillä, olevan suremisenne arvoinen… Ei, poikani, nouse ja ole vahva!… Katso, että voit täyttää lupauksen, jonka annoit herrallemme kuninkaalle…"
Oli sekä voimaa että rakkautta siinä katseessa, joka nyt kohtasi Olavin katseen. Siinä oli jotakin samasta lämmöstä, joka säteili veljen kasvoilla, kun he äsken erosivat. Ja yhtäkkiä välähti mieleen keskustelu äidin kanssa edellisenä iltana ja se taistelu, jonka hän oli taistellut niiden vaikeuksien johdosta, jotka olivat olleet olemassa ainoastaan hänen mielikuvituksessaan. Nyt olivat ne astuneet esiin todellisuuteen, nyt katsoi hän niitä kasvoista kasvoihin. Nyt oli hetki käsissä, pelätty uhrin hetki.
Oliko hän nääntyvä suruun, jonka hänen rakkautensa oli hänelle aiheuttanut, vai oliko hänen noustava Herran taisteluun ja käytettävä miekkaa kuin mies? Mutta voiko hän sen … eikö hänen voimansa ollut nyt murtunut?
Olavi vuorostaan hypähti pystyyn. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja hirveä levottomuus paloi hänen silmissään. Hän peitti hetkeksi kasvonsa kädellään; hänen rintansa kohoili voimakkaasti ja hänen huulensa värisivät, ikäänkuin niiden välitse olisi pyrkinyt esiin sanoja, joita niiden oli vaikea pidättää.
Kanslerin jalot ja miehekkäät piirteet kuvastivat vilkasta osanottoa, mitä hän tunsi nuorta miestä kohtaan, joka oli niin rikas ja kuitenkin tällä hetkellä niin köyhä, joka oli niin voimakas ja kuitenkin tällä hetkellä vapisi kuin lapsi. Syvään oli rakkaus juurtunut tähän sydämeen; saattoi hyvin nähdä, että se ennen pakahtuisi kuin tämä tunne voitiin sieltä temmata juurineen, ja että tarvittiin suuremmat kuin inhimilliset voimat hillitsemään myrskyäviä aaltoja hänen sisällään. Aivan kuin salaisuuksien tietäjä kuumeisin katsein seuraa upokkaansa kehityskulkua, mistä hän toivoo saavansa kultaa tai elämänvettä, samoin tähysti vanhus nuoreen, taistelunvoimaiseen mieheen, tutkistellen jokaista pienintäkin vivahdusta hänen kasvoillaan, jokaista hänen kätensä pienintäkin liikettä. Se olikin tärkeä silmänräpäys. Tosiaan oli tässäkin kysymys elämänvedestä, jonka esille saaminen riippui siitä, pääsikö Olavi voittajana ankarasta taistelusta.
Mutta se tuli, se voima, jota hän oli niin hartaasti anonut Jumalalta rukouksissaan, se tuli, se selvyys, jota hän oli sellaisella tuskalla ikävöinyt. Elämässä on hetkiä, jolloin ikäänkuin tuntee kaikkien ulkonaisten tukien sortuvan toinen toisensa jälkeen ja jolloin näkee olevansa yksin, jätettynä aivan oman onnensa nojaan avaraan, avaraan maailmaan. Mutta jokaisen tuen sortuessa, jokaisen rajatonta erämaan merta laajentavan aallon keralla versoo sielussa uusi voima, joka korvaa kaikki muut tuet. Se on Jumalan voima, tietoisuus rehellisestä pyrkimyksestä, varmuus rukouksen kuulemisesta.
Abraham seisoi niin ilmielävänä hänen edessään, kohottaen kätensä työntääkseen uhriveitsen poikansa sydämeen, Johanneksen pää virui niin verisenä kuninkaallisen mahtikäskyn hopeamaljassa — ja hänen omat sanansa äidilleen ja lempeän veljen sanat: kalleimpasi tulee sinun uhrata Herralle, muodostivat ikäänkuin kirjotuksen kuviin, jotka hän nyt käsitti täydelleen. Se, mikä tahtoi vallita ja pakottaa hänen sieluaan, suru sydämensä rakastetun menettämisen johdosta, tämä suru täytyi hänen laskea Herran jalkojen juureen ja pukeutua sotisopaan Herran tähden.
Hän otti kätensä otsaltaan ja sanoi lujasti katsoen kansleriin:
"Olen valmis!"
Kyyneleet kimmelsivät kanslerin silmissä, ja hän sulki voittajan syliinsä. Tästä asiasta ei puhuttu enää sanaakaan. Kansleri tunsi miehensä ja tämän tahdon lujuuden. Hänestä tuntui, kuin juuri tässä soturin itsensä voittamisessa piilisi lupaus voitosta tulevassa taistelussa. Se oli kuin eräänlainen vihkiäisjuhla, jossa päivän sankarin haavotetuin käsin täytyi liehuttaa hengen kaksiteräistä miekkaa.