212. Mielenliikutuksista riippuu kokonaan tämän elämän onni ja onnettomuus.
Sielulla saattaa tosin olla omat mielihyvänsä; mutta ne, jotka sillä on yhteiset ruumiin kanssa, riippuvat kokonaan mielenliikutuksista. Sentähden ne ihmiset, joita mielenliikutukset suurimmassa määrässä saattavat vallata, kykenevät nauttimaan suloisinta mielihyvää tässä elämässä. On totta että he myös saattavat tuntea suurinta katkeruutta, jos eivät osaa mielenliikutuksiaan oikein ohjata, ja jos onni on heille nurja. Siis on viisaus tässä kohdin erittäin tarpeen, koska se opettaa niin hallitsemaan mielenliikutuksia sekä ohjaamaan niitä niin taitavasti, että niiden aiheuttama mielipahakin on helposti kärsittävissä, ja että ne kaikki saattavat tuottaa iloa.
RENÉ DESCARTES.
METAFYYSILLISIÄ MIETELMIÄ.
KORKEASTI OPPINEILLE HERROILLE PARIISIN YLIOPISTON PYHÄN TEOLOOGISEN TIEDEKUNNAN DEKAANUKSELLE JA OPETTAJILLE LAUSUU TERVEHDYKSENSÄ RENATUS DESCARTES.
Niin oikeutettu on minulla syy pyytää tälle kirjalle Teidän puolustustanne ja niin oikeutetun syyn luulen Teilläkin olevan, tutustuttuanne yritykseni tarkoitukseen, tähän pyyntööni suostua, etten millään tavoin luule voivani saada kirjalleni sopivampaa suositusta kuin että tässä lyhyesti teen selkoa siitä tarkoitusperästä, johon olen teoksessani pyrkinyt.
Aina on mielestäni niistä kysymyksistä, joiden ratkaiseminen on pikemmin filosofian kuin teologian alalla suoritettava, kaksi ollut etupäässä tärkeätä, nimittäin kysymykset Jumalasta ja ihmissielusta. Sillä meille, jotka uskomme, riittää kyllä uskon vakaumus todistukseksi sielun kuolemattomuudesta ja Jumalan olemisesta. Mutta varmaa on ettemme epäuskoisissa voi herättää minkäänlaista uskonnollista vakaumusta, ja tuskinpa edes mitään siveellistä kuntoakaan, ellei noita kahta asiaa heille ensin luonnollisella tavalla todisteta. Kun näet tässä elämässä paheilla useinkin on tarjona parempi palkka kuin hyveillä, niin harva sitä oman hyötynsä rinnalla välittäisi siitä mikä on oikeata, jos ei tarvitseisi peljätä Jumalaa eikä myöskään olisi toista elämää odotettavissa.
Tietenkinhän on kyllä totta että Jumalan olemassaolo on uskottava, koska Pyhä Raamattu niin opettaa, ja että toiselta puolen Pyhää Raamattua on uskottava, koska se on alkuisin Jumalasta. Onhan usko Jumalan lahja, ja Hän joka antaa meille armonsa muiden asiain uskomiseen, voipi kyllä antaa armonsa siihenkin että voimme uskoa hänen itsensä olevan olemassa. Tätä todistusta emme kuitenkaan voi panna epäuskoisten eteen, sillä heidän mielestänsä siinä olisi vika, jota ajatustieteessä sanotaan kehäksi.
Mutta tiedänhän sekä Teidän että muidenkin jumaluusoppineiden myöntävän että Jumalan oleminen kyllä voidaan luonnollisella järjellä todistaa, ja opettaahan itse Pyhä Raamattukin että tieto Luojasta on helpompi saavuttaa kuin monesta luodusta asiasta, vieläpä aina niin helppo, että tämän tiedon puutetta on pidettävä vikana. Tämä käy ilmi esim. seuraavista Viis. kirjan 13 luvun sanoista: »Kuitenkaan he (epäjumalain palvelijat) eivät sentähden ole ilman syytä: sillä jos he ovat niin paljon ymmärtäneet että he taisivat luontokappaleen niin korkiassa arvossa pitää, mikseivät he sitten pikemmin häntä löytäneet, joka niiden Herra on.» Roomalaiskirjeen I luvussa myös sanotaan (pakanoista) »etteivät he taida itseänsä syyttömiksi sanoa», ja edelleen sanotaan samassa paikassa: »Sen tähden se kuin taidetaan Jumalasta tuta on heille tiettävä», josta myös näkyy että kaikki se tieto, mikä meillä saattaa Jumalasta olla, voidaan johtaa yksinomaan sellaisista perusteista, joiden alku ja lähde on omassa järjessämme.
Näistä syistä olen pitänyt ikäänkuin omaan tutkimusalaani kuuluvana että koettaisin saada selville mitenkä tuo todistaminen käy päinsä ja millä tavalla tieto Jumalasta itse teossa on helpommin ja varmemmin saatavissa kuin tieto ajallisista asioista.
Mitä taas sieluun tulee, niin ovat kyllä monet arvelleet sitä perin vaikeaksi tutkia, ovatpa moniaat menneet niinkin pitkälle että ovat rohjenneet väittää sielun, mikäli inhimillisesti voidaan käsittää, kuolevan yhdessä ruumiin kanssa, ja ettei päinvastaisella ajatustavalla muka olisi muuta perustetta kuin pelkkä uskon vakaumus. Tämän mielipiteen on kuitenkin paavi Leo X:nen johdolla pidetty lateraaninen kirkolliskokous VIII istunnossaan tuominnut vääräksi ja nimenomaan kehottanut kristillismielisiä ajattelijoita kumoomaan vastustajain perustelmia sekä voimainsa mukaan ryhtymään totuutta esittämään. Ja tämä kirkolliskokouksen lausunto se lopullisesti onkin auttanut minua voittamaan kaikki epäilykseni nyt esillä olevan yrityksen suhteen.
Lisäksi tulee että monikin jumalaton, kuten tunnettu, ainoastaan sillä verukkeella kieltäytyy uskomasta Jumalan olemista ja ihmissielun eriäväisyyttä ruumiista, ettei muka näitä asioita kukaan tähän asti ole voinut todistaa. Tätä väitettä en tosin suinkaan pidä oikeana. Olen päinvastoin sitä mieltä että kaikki ne syyt ja perusteet, joita tieteen suurmiehet ovat näistä kysymyksistä esittäneet, kylläkin ovat todistusvoimaisia, kun niitä vaan oikein ymmärretään, ja että tuskin on enään löydettävissäkään yhtään todistusta, jota eivät muut jo ennen olisi keksineet. Mutta kuitenkin olisi mielestäni hyödyllisin toimenpide mihin filosofiassa ylipäänsä voidaan ryhtyä, jos parhaat noista todistuksista saataisiin kerran kaikkiaan perin juurin tutkituiksi sekä niin tarkalleen ja selvästi esitetyiksi, että niiden vakuuttavaisuus kaikiksi tuleviksi ajoiksi olisi kaikille tunnettu.
Vihdoin on olemassa henkilöitä, jotka tietävät minun sommitelleen eräänlaisen menetelmän tieteissä esiintyväin vaikeuksien voittamiseksi. Menetelmäni ei tosin ole uusi, sillä onhan totuus itse vanhin kaikesta; mutta on kuitenkin tullut huomatuksi että olen sitä käyttäessäni muissa tutkimuksissa usein jossakin määrin onnistunut. Näiden tuttavieni innokkaat pyynnöt ovat sentähden myös osaltaan vaikuttaneet siihen, että olen pitänyt velvollisuutenani jotakin tässä asiassa yrittää. Mitä olen saanut aikaan, se on tässä kirjoitelmassa esitettynä.
Tarkoitukseni ei ole ollut laatia mitään täydellistä kokoelmaa kaikista niistä eri perusteista, joita voidaan esittää kysymyksessä olevain asiain todistamiseksi, eikähän semmoinen yleensä maksa vaivaakaan paitsi jos ennen esitetyistä perusteista ei yksikään olisi kyllin pätevä. Olen ottanut käsitelläkseni ainoastaan alkuperäisimmät ja tärkeimmät perussyyt, ja tuloksena rohkenen väittää olevan todistukset, jotka ovat ehdottomasti varmoja ja sitovia. Voinpa lisätä etten luule ihmisnerolle olevan mahdollista koskaan vast'edeskään sen parempia keksiä. Asian suuri tärkeys ja Jumalan kunnia, joka koko tässä yrityksessä on ollut silmämääränäni, vaativat näet minua tällä kertaa puhumaan omista toimistani jonkun verran vapaammin kuin mitä tapani muutoin myöntäisi.
Mutta vaikkapa todistukseni itsessään mielestäni ovatkin varmoja ja sitovia, niin en kuitenkaan saata luottaa siihen että olisin saanut niiden esitystä muodonkin puolesta sovitetuksi joka miehen käsityskykyä myöten. Suuretieteessäkin tavataan monta Arkhimedeen, Apolloniuksen, Pappuksen y. m. kirjoittamaa todistelmaa, joita kyllä kaikki pitävät sitovina sekä varmoina, ne kun eivät sisällä mitään, joka erinänsä katsottuna ei olisi varsin helppoa käsittää, eikä liioin mitään, jossa edellinen ei olisi tarkassa yhteydessä seuraavan kanssa. Mutta ainoastaan aniharvat niitä todella ymmärtävät, syystä että todistelmat ovat pitkänpuoleisia ja vaativat lukijalta erittäin suurta tarkkaavaisuutta. Samoin pelkään että nämäkin tässä esittämäni todistukset, vaikka ne selvyyden ja varmuuden puolesta luullakseni ovatkin suuretieteellisten vertaisia, ehkäpä etevämpiäkin, kuitenkin monelta jäävät käsittämättä osittain siitä syystä että nämäkin ovat kohtalaisen pitkiä ja toinen toisestaan riippuvaisia, osittain ja ennen kaikkia sen vuoksi että ne vaativat ennakkoluuloista täysin vapaata ja aistimien vaikutuksesta helposti irtautuvaa ajatuskykyä. Huomattava on myöskin etteivät metafyysilliset taipumukset maailmassa suinkaan ole voittopuolella suuretieteellisiin verraten.
Vieläkin on eriäväisyyttä olemassa siinä kohden että, kun kaikki vahvasti uskovat ettei suuretieteessä kirjoiteta mitään, jota ei samalla pätevästi todisteta, tietämättömät tämän aineen suhteen useammin erehtyvät hyväksyessään vääriä oppilauselmia, kun näet tahtovat olla niitä ymmärtävinänsä, kuin siinä että kiistäisivät ja vastustaisivat oikeita. Filosofian laita on päinvastainen. Tässä tieteessä ei yleensä luulla olevan mitään, jota ei voisi sekä puolustaa että vastustaa. Senpä tähden harvat siinä viitsivätkään etsiä totuutta; paljoa useammat sitävastoin havittelevat neron kunniata siitä, että mukamas uskaltavat vastustaa ylevimpiäkin totuuksia.
Kun siis tässä esittämäni todistukset, minkä arvoisia ne muuten olisivatkin, kuuluvat filosofian alalle, niin en voi toivoa saavuttavani niillä suurtakaan tyydytystä vaivastani ellei Teidän isällinen suojeluksenne tule minulle avuksi. Sillä niin korkea ajatus on kaikilla ihmisillä Teidän Tiedekunnastanne, niin suuri kunnioitus liittyy Sorbonnen nimeen, että saavuttamanne luottamus ei ainoastaan uskon asioissa ole suurin mikä pyhien kirkolliskokousten jälkeen koskaan on tullut minkään seuran osaksi, vaan ettei myöskään inhimillisen filosofian alalla missään katsota olevan tavattavissa suurempaa älyn terävyyttä ja perinpohjaisuutta eikä arvosteluissa suurempaa puolueettomuutta ja viisautta.
Näin ollen olisi kirjaseni menestys taattu, jos Te vain suvaitsette ottaa sen suosiollisen huolenpitonne esineeksi, nimittäin ensiksikin korjataksenne siinä olevat virheet. Sillä hyvin muistaen ei ainoastaan inhimillisen heikkouteni vaan myöskin tietojeni riittämättömyyden en tahdo väittääkään että teokseni olisi kokonaan vapaa erehdyksistä. Edelleen olisivat sellaiset kohdat, jotka joko ovat jääneet esityksestäni kokonaan pois taikka eivät ole saaneet siinä lopullista valmistelua ja silitystä tai kaipaavat laveampaa selittämistä, lisättävät, viimeisteltävät, selvennettävät, joko Teidän itsenne taikka edes minun toimestani, sittenkuin olen saanut niistä Teiltä tarpeelliset huomautukset.
Lopuksi toivoisin että, sittenkuin ne kirjassani esitetyt perussyyt, joihin todistukset Jumalasta ja sielun ominaisesta olemuksesta ruumiiseen verraten nojautuvat, ovat saatetut siihen muodolliseen selvyyteen, johon luulen niitä voitavan saattaa, nimittäin sellaiseen että niitä täytyy pitää täysin tarkkoina todistuksina näistä asioista, Te tahtoisitte ne semmoisiksi julistaa ja sen julkisella todistuksellanne vahvistaa. Jos tämä tapahtuu, niin en rahtuakaan epäile että kaikki ne harhaluulot, joita näistä kysymyksistä koskaan on ollut olemassa, pian katoavat ihmisten mielistä. Sillä totuuden oma voima on helposti vaikuttava, että muut älykkäät ja oppineet miehet yhtyvät Teidän mielipiteesenne, ja Teidän arvollisuutenne taas varmaan tekee sen, että jumalankieltäjät, jotka tavallisesti ovat enemmän pintapuolisia rikkiviisaita kuin nerokkaita ja oppineita, lakkaavat hangottelemasta vastaan, vieläpä ehkä itsekin yhtyvät puolustamaan näitä perusteluja, joita tietävät kaikkein järkeväin ihmisten pitävän tieteellisinä todistuksina, jotta näet ei näyttäisi siltä etteivät he pysty niitä käsittämään. Näin monenkertaiset todistukset synnyttävät vihdoin täydellisen luottamuksen eikä koko maailmassa tule enään olemaan ihmistä, joka rohkenisi epäillä Jumalan olemista tai sielun oleellista eriäväisyyttä ruumiista.
Kuinka suuri hyöty tästä koituisi, sen voi Teidän erinomainen viisautenne parhaiten arvostella, eikä laveampi suosittelu tässä Jumalan ja uskontomme asiassa olekaan paikallaan minun puoleltani Teille, joissa katolisella kirkollamme aina on ollut vankimmat pylväänsä.
ESIPUHE LUKIJALLE.
Kysymyksiä Jumalasta ja ihmisen sielusta olen jo tätä ennen lyhyesti käsitellyt ranskankielisessä kirjassani »Discours de la méthode» vuodelta 1637. Tarkoituksenani ei silloin kuitenkaan ollut näiden asiain perinpohjainen tutkiminen. Päinvastoin oli kysymysten käsittely mainitussa teoksessa niin sanoakseni ainoastaan »maisteleva.» Tahdoin näet lukijain arvosteluista saada osviittoja näiden asiain vastaiseen syvällisempään käsittelemiseen. Ja varmaanpa ovatkin nämä kysymykset itsessään siksi tärkeitä että niitä kyllä kannattaa ottaa puheiksi useamman kuin yhden kerran. Toisekseen on se menettelytapakin, jota olen näissä tutkimuksissani käyttänyt, siksi uusi ja yleisestä tavasta poikkeava, ettei se mielestäni hyvästi sovellu laveammin esitettäväksi ranskankielisessä, suuren yleisön käsiin aiotussa kirjassa, josta heikompiälyisetkin helposti voisivat ottaa aihetta yritelläkseen käyttämään samaa menettelöä.
Äskenmainitussa teoksessani kehotin kaikkia, jotka huomaisivat kirjoituksissani jotakin vastustettavaa tai moitittavaa, hyväntahtoisesti siitä minulle huomauttamaan. Nyt puheena oleviin kysymyksiin nähden on kuitenkin esitetty ainoastaan kaksi vastaväitettä, jotka ansaitsevat huomiota. Niihin on minun siis tässä ensin lyhyesti vastattava, ennenkuin ryhdyn itse kysymyksiä tarkemmin selvittelemään.
Ensiksikin on väitetty ettei siitä, että sielu, kääntyessään omaa itseänsä katselemaan, ei havaitse olevansa mitään muuta kuin pelkkä ajatteleva olio, suinkaan seuraa että sielun olemus todellisuudessa olisi ainoastaan siinä että se on ajatteleva olio, siinä merkityksessä nimittäin, että sana ainoastaan sulkisi pois kaikki muut määreet, joita ehkä voitaisiin pitää sielun olemukseen kuuluvina. Tähän väitteeseen vastaan etten minäkään ole tahtonut puheena olevassa kirjassani sulkea noita toisia määreitä sielun olemuksesta pois itse asian olennaiseen luontoon nähden (josta silloin ei ollut kysymystäkään), vaan ainoastaan mitä omaan havaitsemiseeni tulee. Tarkoitukseni oli siis vain väittää etten minä puolestani huomaa itsessäni mitään muuta sellaista, jonka tietäisin kuuluvan omaan olemukseeni, kuin juuri ja yksin sen, että olen ajatteleva olio, toisin sanoen olio, jossa on ajattelemisen kyky. Seuraavassa sitä vastoin tulen osottamaan mitenkä siitä etten tiedä mitään muuta olemukseeni kuuluvan, seuraa se, ettei siihen todella muuta kuulukaan.
Toinen vastaväite tarkoittaa sanoa ettei muka siitä, että tietoisuuteeni sisältyy erään minua täydellisemmän olennon mielle, vielä seuraa että tuo mielle todella olisi minua täydellisempi, ja paljoa vähemmin sitä, että mielteen edustama olento myöskin olisi olemassa. Tähän vastaan ensiksikin huomauttamalla että sanaa mielle, idea, käytetään kahdessa merkityksessä, nimittäin toiselta puolen osottamaan mieltämistoimintoa ja toiselta puolen tarkoittamaan itse sitä oliota, jota mielle edustaa. Ensinmainitussa merkityksessä tietysti ei käy sanominen että mielle olisi minua, tekijäänsä täydellisempi. Jälkimmäisessä sitävastoin voipi mielle-sanalla merkitty olio, vaikka sitä ei oletetakaan olevaksi muualla kuin ajattelevassa ymmärryksessä, kuitenkin oman olemuksensa luonnon puolesta olla minua täydellisempi. Mitenkä taas yksistään siitä että minussa on minua itseäni täydellisemmän olion aate, seuraa tuon olion todellinen olemassaolo, tulee seuraavassa seikkaperäisesti esitettäväksi.
Paitsi näitä kahta vastaväitettä olen tosin saanut nähdä pari melkoisen pitkää kyhäelmää, joiden sisällys kuitenkaan ei ole tähdätty minun näistä asioista esittämiäni perusteluja vastaan, vaan koetetaan niissä jumalankieltäjäin yleislauselmista lainatuilla todisteilla ahdistaa niitä johtopäätöksiä joihin olen tullut. Mutta moisilla todisteillahan ei voi olla mitään arvoa niiden silmissä, jotka pystyvät ymmärtämään minun perustelujani, ja n. s. suuren enemmistön arvostelut taas ovat siksi nurinkuriset ja häilyväiset että yleensä uskotaan sitä mitä ensiksi kuullaan, olkoonpa se kuinka väärää ja mieletöntä tahansa, jota vastoin myöhemmin esitetty oikea ja varma ajatuskanta, jossa edellinen osotetaan vääräksi, tavallisesti hyljätään. Näistä syistä en rupea tässä antamaan noihin kyhäelmiin mitään seikkaperäistä vastausta, jotta en tarvitseisi ruveta niitä itseäänkin tässä toistelemaan.
Sen verran olkoon ylipäiten sanottu että perustuksena kaikkeen siihen mitä ateistiselta taholta tavallisesti hoetaan Jumalan olevaisuutta vastaan, on se väite, että Jumalalla muka kuvitellaan olevan inhimillisiä intohimoja taikka että ihmisjärjelle aiheettomasti omistetaan sellainen voima ja viisaus että pyrimme määrittelemään ja käsittämään mitä Jumala voi ja mitä hänen tulee tehdä. Mutta kun vain pidämme mielessämme sen erotuksen että meidän järkemme on äärellinen, Jumala sitävastoin käsittämätön ja ääretön, niin eivät nämä seikat tee mitään vaikeuksia.
Tavallansa olen siis saanut tietää mitä ihmisillä on ajatuskannastani sanottavana ja ryhdyn nyt tässä uudelleen käsittelemään noita samoja kysymyksiä Jumalan ja sielun olemuksesta, samalla kosketellen koko metafysiikan alkuperustuksia. Mitään yleisön kiitosta en tästä odota enkä liioin suurta lukijakuntaakaan. Enpä edes suosittele teostani luettavaksikaan muille kuin niille, jotka ottavat vaivaksensa seurata mukanani vakavan miettimisen vaikealla polulla, henkilöille sellaisille, jotka sekä voivat että tahtovat vapauttaa järkensä aistien maailmasta sekä samalla kaikista ennakkoluuloista, mutta joita, kuten hyvin tiedän, on varsin vähän olemassa. Mitä taas tulee niihin, jotka eivät viitsi pyrkiä käsittämään todistelujeni koko juoksua ja keskinäistä yhteyttä, vaan tähtäävät viisastelunsa, kuten monellakin on tapana, yksityisiin lauseisiin, niin en luule heidän tämän kirjan lukemisesta suuriakaan kostuvan. Mahdollista kyllä että he monessakin kohden löytävät tilaisuutta laskeaksensa jonkun nokkelan kompisanan, mutta tuskinpa lienee heillä esiintuotavana mitään, joka olisi omiansa saattamaan minua ahdinkoon taikka edes ansaitsisi vastaamista.
Mutta voipihan olla muitakin, joita kirjani ei voi ensi silmäyksellä tyydyttää, ja samoin olisi liian vaateliasta jos luulisin saattavani edeltäpäin arvata mikä kohta minkin mielestä tuntuu vaikealta. Sen vuoksi tulen näissä mietelmissä ensiksi esittämään juuri ne ajatukset, joiden avulla itse mielestäni olen päässyt varmaan ja selvään totuuden käsittämiseen, nähdäkseni voisinko ehkä vakuuttaa muita samoilla perusteilla, joiden avulla itse olen saavuttanut vakaumukseni. Sen jälkeen otan vastatakseni eräiden oppineiden neromiesten muistutuksiin, joiden tutkittavana nämä mietelmät ovat olleet ennenkuin ne painosta julkaistiin. He ovat nimittäin tehneet mietelmiäni vastaan siksi paljon ja erilaisia huomautuksia, ettei toivoakseni muille voine johtua mieleen mitään vähänkään arvokkaampaa vastaväitettä, jota edelliset eivät jo olisi kosketelleet.
Pyydän siis lukijoitani mitä hartaimmin jättämään loppuarvostelunsa muodostamisen siksi kuin hyväntahtoisesti ovat lukeneet läpi myöskin ylempänä mainitsemani muistutukset ja kaikki niihin antamani vastaselitykset.
YLEISSILMÄYS SEURAAVAAN KUUTEEN MIETELMÄÄN.
Ensimmäisessä esitetään ne syyt, joiden nojalla voimme epäillä kaikkea mitä tiedämme, varsinkin mitä aineellisiin esineihin tulee, niinkauan kuin meillä ei ole sen parempia perustuksia tieteillemme, kuin mitä tähän asti on ollut. Tämän perinpohjaisen epäilemisen hyöty, joka tosin täydessä selvyydessään ilmenee vasta tuonnempana, on etenkin siinä, että se vapauttaa meidät kaikista ennakkoluuloista, valmistaa henkeämme irtautumaan aistien vaikutuksista ja vihdoin tekee vastaisen epäilemisen mahdottomaksi kaiken sen suhteen, minkä kerran tästä epäilyksestä päästyämme olemme havainneet todeksi.
Toisessa mietelmässä henki, käyttäen sille ominaista vapautta, otaksuu olemattomaksi kaikki semmoisetkin, joiden olemassa olosta voi olla vähintäkään epäilystä, mutta käsittää samalla kerrassaan mahdottomaksi ettei ainakin henki itse olisi olemassa. Tämä huomio on erittäin suuriarvoinen, sillä täten on samalla löydetty peruste, jonka mukaan henki voi päättää mitä siihen itseensä, toisin sanoen ihmisen älylliseen puoleen, ja mitä ruumiiseen kuuluu. Mutta koska monikin ehkä jo tässä kohden voipi odottaa todistuksia sielun kuolemattomuudesta, täytyy minun tässä huomauttaa, että olen kokenut tyystin noudattaa sitä periaatetta, etten kirjoita mitään, jota en samalla tarkalleen todista, ja etten siis ole voinut aineen järjestämisessä noudattaa muuta sääntöä kuin mitä suuretieteilijät yleensä käyttävät, nimittäin että ensin esitän kaikki ne lausekkeet, joista tutkimuksen alainen väitelmä riippuu, ja vasta sitten käyn tekemään johtopäätöksiä itse väitelmästä. Tulee huomata että tietoon sielun kuolemattomuudesta tarvitaan ennen kaikkea mahdollisimman selvä ja ruumiiseen kohdistuvista mietteistä vapaa käsitys sielun olemuksesta, ja tämä onkin nyt puheena olevassa mietelmässä saavutettu. Mutta sitäpaitsi tarvitsee meidän samaa tarkoitusta varten tietää, että kaikki mitä me selvästi ja täsmälleen tajuamme, todella on juuri sitä ja sellaista miksi me sen siten tajuamme. Tätä viimemainittua seikkaa taas ei ole käynyt todistaminen ennenkuin neljännessä mietelmässä. Edelleen on aineen olemus tarkalleen selvitettävä, mikä tapahtuu osittain toisessa, osittain viidennessä ja kuudennessa mietelmässä. Näistä seikoista vuorostaan johtuu, että kaikki ne oliot, jotka äsken mainitulla tavalla tajutaan erinäisiksi substanseiksi, niinkuin sielu ja ruumis, todella ovatkin oleellisesti toisistaan eriäviä substanseja, mikä johtopäätös on tehtynä kuudennessa mietelmässä. Mutta viimeksimainittu lauseke tulee vielä samassa kuudennessa mietelmässä vahvistetuksi sillä, ettemme voi käsittää mitään aineellista kappaletta muuksi kuin jakautuvaksi emmekä päinvastoin henkeä muuksi kuin jakautumattomaksi, sillä emmehän saata ajatella esim. keskikohtaa jossakin henkioliossa, mikä kyllä käy päinsä aineelliseen kappaleesen nähden, olkoonpa se kuinka pieni hyvänsä. Näkyy siis että henki ja aineellinen kappale eivät ole ainoastaan oleellisesti toisistaan eriäväisiä, vaan vielä tavallansa toisilleen vastakkaisiakin. Pitemmälle ei asian esitys tässä kirjassa ulotu, sillä yhdeltä puolen riittää se, mihin ylempänä on viitattu, osottamaan ettei ruumiin kuolemasta suinkaan seuraa sielun kuolema, ja siis valmistamaan ihmisille toisen elämän toivoa, ja toiselta puolen ovat ne edellytykset, joista sielun kuolemattomuus voidaan johtaa, yhteydessä koko fysiikin esityksen kanssa. Täytyy näet ensiksikin tietää, että kaikki substansit ylipäänsä, eli siis ne oliot, joiden olemassa olo edellyttää välitöntä luomistointa Jumalan puolelta, ovat luonnostaan häviämättömät eivätkä koskaan lakkaa olemasta, ellei sama Jumala kiellä niiltä myötävaikutustaan ja tee niitä jälleen tyhjäksi. Edelleen on huomattava että näin ollen myöskin aine kaikkein aineellisten kappalten yleinen emäs ja alusta, on substansi, eikä siis koskaan häviä, mutta että ihmisen ruumis, siinä määrin kuin se eriää muista kappaleista, on kokoonpantu ainoastaan vissillä tapaa muodostuneista ja asentonsa puolesta toisiinsa suhteutuvista jäsenistä ynnä muista satunnaismääreistä eli aksidenseistä. Ihmishenki sitävastoin ei ole tuolla tavalla kokoon pantu mistään satunnaismääreistä, vaan on se olemukseltaan puhdas substansi. Sillä jos hengen satunnaismääreitä, niinkuin käsittämistä, tahtomista, havaitsemista, muutetaan, niin ei siitä seuraa että itse henki olemukseltaan muuttuisi joksikin toiseksi. Mutta ihmisruumis muuttuu oleellisesti toiseksi, jos vaan muutamienkin jäsenten muotoa muutetaan. Tästä taas seuraa että ruumis kuoleman kautta vallan helposti häviää ja lakkaa olemasta, mutta että sielu oman luontonsa mukaan on kuolematon.
Kolmannessa mietelmässä olen esittänyt omintakeisen todistuksen Jumalan olemisesta ja selvittänyt sen mielestäni riittävän laveasti. Mutta kun tarkoitukseni oli saada lukijan ajatusta niin paljon kuin mahdollista pysytetyksi vapaana aistien vaikutuksista enkä sen vuoksi ole tässä kohden käyttänyt mitään aistillisesta maailmasta lainattuja vertauskuvia esityksen valaisemiseksi, niin voi kyllä olla, että monikin paikka on jäänyt liian himmeäksi ja vaikeaksi käsittää. Kuitenkin toivon että nuo vaikeudet tuonnempana saadaan poistetuksi, nimittäin vastauksissani edellä mainittuihin vastaväitteisiin. Tämä koskee m. m. etenkin todistelmaani siitä että meissä oleva ehdottomasti täydellisen olennon mielle sisältää niin paljon ajateltua todellisuutta (realitas objectiva),[1] että sen alkusyyn myös täytyy olla ehdottomasti täydellisen. Tätä seikkaa valaistaan mainituissa vastauksissa vertauksella taitehikkaasti tehtyyn koneeseen, jonka mielle on jonkun taitoniekan ajatuksissa. Sillä niinkuin tässä mielteessä ilmenevällä ajatellulla koneella täytyy olla joku alkusyynsä, nimittäin taitoniekan tieto, joko se sitten on alkuperin hänen omansa taikka jonkun toisen hänelle antama, samoin täytyy meissä olevan jumalanmielteen alkusyynä olla itse Jumala.
[1] Skolastisesta filosofiasta periytynyt käsite "realitas obiectiva" tarkoittaa todellisuutta (esim. jotakin oliota) semmoisena kuin se on ajattelevan henkiolennon tajunnassa. Sen vastakohta on "realitas formalis sive actualis" = todellisuus semmoisena kuin se on. Edellinen on tässä kirjassa käännetty sanoilla "ajateltu todellisuus", jälkimmäinen sanoilla "tosiasiallinen todellisuus." Sopisi ehkä myös sanoa yleislaatuinen (obiectiva) ja ominaislaatuinen (formalis) todellisuus, katsoen siihen että olio käsitteessä on ainoastaan eräiden enemmän tai vähemmän yleisten tuntomerkkiensä edustamana; empiirisessä todellisuudessa se sitä vastoin esiintyy kaikkine ominaisine tuntomerkkeineen. *Suomentaja*.
Neljännessä, mietelmässä todistetaan että kaikki, minkä selvään ja täsmälleen tajuamme, on totta, ja samalla osotetaan ajatustemme epätotuuden syy. Nämä seikat ovatkin tarpeelliset tietää yhtä hyvin edellä saavutettujen tulosten varmistamiseksi kuin seuraavan esityksen ymmärtämiseen. Tässä on kuitenkin huomattava ettei nyt puheena olevassa mietelmässä lainkaan ole kysymystä synnistä eli erhetyksestä hyvän ja pahan noudattamisessa, vaan ainoastaan erhetyksestä johon joudumme toden ja epätoden erottamisessa toisistaan arvostelmain avulla. Eikä tässä liioin tarkoiteta uskon eikä siveellisen elämän asioita, vaan ainoastaan puhtaasti spekulatiivisia, pelkän luonnollisen järjen avulla tutkittavia totuuksia.
Viidennessä mietelmässä, jossa m. m. annetaan yleispiirteinen selitys aineellisesta luonnosta, esitetään sitäpaitsi uusi todistus Jumalan olemisesta. Tämänkin suhteen saattaa ilmestyä joitakuita vaikeuksia, jotka saavat ratkaisunsa vastauksissa vastaväitteisiin. Edelleen osotetaan todeksi että itse mittausopillisten todistelmainkin varmuus riippuu siitä, että meillä on tietoa Jumalasta.
Kuudennessa mietelmässä esitetään järjen eli ajatuskyvyn (intellectio) eriäväisyys mielikuvituksesta; selitellään tätä eriäväisyyttä osottavat tuntomerkit; todistetaan hengen oleellinen eriäväisyys ruumiista; mutta osotetaan samalla että nämä kaksi kuitenkin ovat niin kiinteässä yhteydessä keskenään, että ne tavallaan muodostavat yhden kokonaisuuden. Edelleen tarkastellaan niitä erhetyksiä, joita aistien vaikutuksesta tavallisesti syntyy, ja esitetään keinoja niiden välttämiseksi. Lopuksi tehdään selkoa kaikista niistä perusteista yleensä joista voidaan päättää että aineellisia kappaleita on olemassa. Todistuksina itse siihen asiaan, jonka todenperäisyydestä on kysymys, nimittäin että ulkoinen maailma todellakin on olemassa, että ihmisellä on ruumis j. n. e., ei näillä perusteluilla tosin ole suurta merkitystä, näitä asioita kun ei kukaan järjellinen ihminen ole koskaan todenteolla epäillyt. Mutta lähempi tarkastus osottaa, että nämä todistelmat varmuudessa ja selvyydessä eivät vedä vertoja niille, joiden avulla vastaavat tiedot omasta hengestämme ja Jumalasta ovat saavutetut, niin että juuri viimeksimainitut todistukset ovat varmimmat ja selkeimmät kaikista, mitä ihmisnero ylipäänsä kykenee käsittämään. Ja tämän seikan todistaminen se on ollutkin näiden mietelmieni varsinaisena silmämääränä. Ne muut kysymykset, joita esityksessä tilapäisesti kosketellaan, eivät siis tässä kaipaa erityistä selontekoa.
METAFYYSILLISIÄ MIETELMIÄ, JOISSA TODISTETAAN JUMALAN OLEMASSA-OLO JA SIELUN ERIÄVÄISYYS RUUMIISTA.
ENSIMMÄINEN MIETELMÄ.
Mitä kaikkea voimme epäillä?
Jo moniaita vuosia sitten tulin huomanneeksi, miten monta väärää tietoa olin nuoruudessani uskonut todeksi ja omistanut itselleni ja miten epäiltävää oli kaikki mitä niiden nojalla olin myöhemmin rakentanut. Täytyisi siis vielä kerran elämässäni mullistaa koko tietoisuuteni sisällys ylös alaisin ja, pohjia myöten, ensimmäisistä alkeista saakka alkaa kaikki uudelleen, jos mieli saada mitään varmaa ja pysyväistä tieteissä aikoihin. Työ näytti mahdottoman suurelta. Päätin sentähden odottaa kypsyneempää ikää, ikää joka olisi tieteelliseen työhön soveliain mitä konsaan voin saavuttaa. Aikaa on siitä kulunut. Olen jo viivytellyt niin kauan, että toiminnan kalliit hetket ovat tuhlautumaisillaan tyhjään tuumailuun. Onneksi siis olen tänään päässyt työhön käsiksi. Mieleni on huolista irti. Ei mikään häiritse rauhaani. Vetäydyn yksinäisyyteen ja olen nyt vihdoinkin yhtä valmis kuin vapaa heittämään nurin kaikki entiset mielipiteeni. Tarpeetonta on kuitenkin ryhtyä todistuksilla näyttämään niitä kaikkia vääriksi, ja tuskinpa sellainen päämäärä koskaan olisi saavutettavissakaan. Vaan kun jo terve käytännöllinen järki opettaa, että on yhtä paljon syytä olla uskomatta sellaista, mikä ei ole täysin varmaa ja epäilemätöntä, kuin sitäkin, joka on ilmeisesti väärää, niin voin huoleti hyljätä kaikki vanhat tietoni, jos vaan tulen huomanneeksi että niissä jokaisessa on jotain epäilemisen aihetta. Mutta tarpeetonta on tätä varten ryhtyä siihen suunnattomaan työhön, jota niiden tarkastaminen yksitellen vaatisi. Kun perustukset on kaivettu pois, hajoaa rakennus itsestään. Käyn siis suoraa päätä niiden alkukäsitteiden kimppuun, joihin kaikki ennen todeksi uskomani tiedot nojautuivat.
Kaikki ne tiedot, joita tähän asti olen pitänyt varmimpina totuuksina, olen saanut tajuntaani joko aisteista itsestään tahi aistien välityksillä muualta. Aistien olen huomannut joskus pettävän, ja vaatiihan aivan jokapäiväinen varovaisuus, ettei pidä koskaan täydellisesti uskoa ketään, joka vaan kerrankin on minua pettänyt.
Mutta ehkäpä on kuitenkin asia niin, että jos kohta aistit moniaiden pikkuisten ja etäällä olevain esineiden suhteen pettävät, ne kuitenkin muissa tapauksissa antavat aivan epäämättömiä tietoja, esim. että minä nyt olen tässä, istun lieden ääressä talvinen takki ylläni, paperipalanen kädessäni j. n. e. Entä nämä käteni ja koko ruumiini, mitenkä kävisi kieltäminen että nämä kaikki ovat minun, ellen kuvittele itseäni eräänlaiseksi mielisairaaksi, joiden aivot heikkomielisyys on pimittänyt siihen määrään, että myötäänsä hokevat olevansa esim. kuninkaita, vaikka ovat rutiköyhiä, kävelevänsä purppuravaatteissa, vaikka itse teossa ovat ilkosen alasti, että heillä on pää savesta, että koko mies on kurpitsi, lasista tehty t. m. s. Mutta hehän ovat mielettömiä, enkä tosiaan näyttäisi mielevämmältä minäkään, jos itseäni heihin vertaisin.
Tämähän kuuluisi joltakin—ellen vain olisi hyvinkin tottunut siihen, että nukkuessani öisin näen unia ja olen silloin samojen ja joskus vieläkin hullunkurisempien luulotusten alaisena, kuin nuo mielettömät valveilla ollessaan, saati sitten että koska tahansa voi tapahtua että yöllä maatessani olen olevinani varma näin tavallisista asioista kuin että olen tässä, istun takki ylläni lieden ääressä, vaikka itse teossa makaan riisuuntuneena vuoteella, peittojen ja patjojen välissä.
No mutta kaiken varmasti minä nyt ainakin tällä kertaa katselen tätä paperia aivan valvovin silmin; päässäni, jota liikutan, ei ole unta niin hituakaan; tieten, taiten ja tuntien ojennan vielä kättänikin. Näin selvillä eivät olisi asiat, jos nukkuisin.
Niinpä niin. Tarvitsee vain muistaa, että usein muulloinkin olen unissani ajatellut aivan samoin—ja pettynyt. Tarkemmin tätä ajatellessani käy mahdottomuus saada valvomistilaa selvillä tunnusmerkeillä erotetuksi nukkumisesta niin ilmeiseksi, että oikein ällistyttää, ja vähältä puuttuu ettei juuri tämä ällistymiseni saa minua uskomaan että nykyinen tilani sittenkin on unennäköä.
Mutta olkoonpa niinkin että tämä kaikki on unta ja ettei siis näkemykseni erikoiskohdissaan, nim. että nyt avaan silmiäni, liikutan päätäni, ojentelen käsiäni, ehkäpä ei sekään että minulla ylipäänsä on tällaiset kädet ja tällainen koko ruumis, ole tosia, niin on kai kuitenkin myönnettävä että ne esineet, joita minä tässä unissani olen näkevinäni, ovat ikäänkuin jonkunlaisia maalattuja kuvia, jotka eivät ole voineet syntyä muutoin kuin todellisia esineitä jäljittelemällä, ja etteivät siis ainakaan nämä silmäni, pääni, käteni ja koko ruumiini olioina yleensä ole ainoastaan kuviteltuja, vaan myöskin todellisia. Eiväthän maalaritkaan edes kuvatessaan niin oudonmuotoisia olentoja kuin sireenejä ja satyyrejä, voi kyhätä niiden haamuja aivan uppi uusista ja olemattomista aineksista, vaan he sommittelevat niitä ajattelemalla eri eläinten jäseniä yhteen. Ja jospa jonkun onnistuisikin keksiä jotakin siihen määrään uutta, ettei kerrassaan mitään sentapaista olisi ennen nähty ja joka niinmuodoin olisi kauttaaltaan mielikuvituksen luoma valhekuva, niin ainakin siihen käytettyjen värien täytyisi olla todellisia värejä.
Sama täytyy olla asianlaita silmieni, pääni, käsieni j. n. e. suhteen, mitä niiden yleisolemukseen tulee. Olkoonpa siis vielä että ne myöskin olioina yleensä olisivat vain kuviteltuja, niin täytyy ainakin todellisuudessa olla olemassa toisia vieläkin yksinkertaisempia ja yleisempiä olioita, jotka muodostavat ne todelliset värit, mistä ajatuksissamme olevat esineiden kuvat ovat tehdyt, olkootpa sitten kuvat itsessään todellisia tahi ei.
Tätä lajia näyttää olevan aine yleensä ja sen ulottuvaisuus; samoin ulottuvaisten esineiden muoto, kvantiteetti eli koko ja luku, samoin paikallisuus ja aika y. m. Tästä syystä siis ehkä saatamme pitää epäiltävinä sellaiset tieteet kuin fysiikin, tähtitieteen, lääketieteen, samoin kuin muutkin tieteenhaarat, jotka ovat riippuvaisia yhdistettyjen esineiden havaitsemisesta, mutta sitävastoin luvunlasku, mittausoppi ja muut sellaiset, joiden esineinä ovat kaikkein yksinkertaisimmat, ja yleisimmät käsitteet ja joille on jokseenkin yhdentekevää ovatko niiden käsittelemät esineet olemassa taikka ei, ne kait ainakin sisältävät varmoja ja epäilemättömiä tietoja. Onhan kaksi ynnä kolme aina viisi, samoin kuin neliössä neljä sivua, nukuinpa taikka valvoin. Mahdottomalta siis näyttää että näin ilmiselviä totuuksia voisi koskaan epäillä.
Mutta sydämmeni syvyyteen on kätkettynä eräs vanha juurtunut luulotus, että on muka olemassa eräs kaikkivoipa Jumala, joka on luonut minutkin sellaiseksi kuin olen. Mistä tiedän ettei hän ole laittanut esim. niin, että maa sekä taivas ulottuvaisuuksineen, muotoineen, kokoineen ja paikallisuuksineen itse asiassa ovat olemattomia, vaan että ne kaikki ainoastaan näyttävät olevan olemassa sellaisina kuin minä ne nyt käsitän? Mistä tiedän ettei laskiessani yhteen kaksi ja kolme, lukiessani neliön sivuja tahi muussa ehkä vielä helpommassa asiassa minun laitani ole sama kuin usein monen muunkin, nimittäin että erehdyn juuri siinä, minkä luulen kaikkein parhaiten tietäväni? Niin suuresti toki ei Jumala liene aikonut minua pettää, sillä sanotaanhan hänen olevan ikihyvän. Mutta jos hyvyytensä ei olisi sallinut hänen luoda minua sellaiseksi, että aina ja kaikessa petyn, niin olisi kai saman syyn pitänyt estää minua konsaan pettymästä; mutta niinhän nyt ei ole asian laita. Ehkäpä on niitäkin, jotka mieluummin tahtovat kokonaan kieltää moisen kaikkivoivan Jumalan olemassa-olon, kuin myöntää kaikki muut asiat epävarmoiksi. Heidän mielipiteitään en käy tässä vastustelemaan ja olkoon siis tuo juttu Jumalasta kokonaan perätön, mielikuvituksen luoma sekin. Selittäkööt siis kieltäjät huoleti joko jonkunlaisen sallimuksen, sattuman taikka olioiden ikuisen kehityksen työksi sen, että olen sukeutunut siksi mikä olen, ainakin on heidän myönnettävä että pettyminen ja erehtyminen on heikkouden ja epätäydellisyyden merkki. Kuta vähäpätöisemmäksi he niinmuodoin olemukseni alkuunpanijan merkitsevät, sitä varmemmaksi käy epätäydellisyyteni ja sen mukaan ainainen erehtyväisyytenikin.
Näitä perusteita vastaan ei minulla tosiaankaan ole mitään muistutettavaa. Olen lopullisesti pakotettu tunnustamaan ettei ennen uskomissani totuuksissa ole ainoatakaan, jonka pätevyys olisi epäilemätön, ja tämä epäileminen ei tapahdu ajattelemattomuudesta eikä kevytmielisyydestä, vaan painavista ja hyvin mietityistä syistä. Varmuutta saavuttaakseni täytyy siis lakata niitä uskomasta yhtä tyystin kuin jos olisivat aivan ilmeisesti vääriä.
Mutta eipä riitä vielä sekään että olen tämän kaiken kerran huomannut, on myös muistettava pitää sitä mielessäni. Sillä myötäänsä palajavat tajuntaani nuo vanhat rakkaat luulelmat. Juurtuneen tavan ja jokapäiväisen tottumuksen voimalla ne valtaavat herkkäuskoisen mieleni, melkeinpä vastoin tahtoanikin. En koskaan voi vierautua niihin myöntymästä ja luottamasta, jos vaan oletan ne sellaisiksi kuin ne todella ovat, nimittäin tosin jonkun verran epäiltäviksi, kuten jo on osotettu, mutta kuitenkin sangen todennäköisiksi, ja että niitä muka on paljoa järkevämpää uskoa tosiksi kuin kiistää kokonaan perättömiksi. Parasta siis että taiten tahtoen itse petän itseäni päinvastaiseen suuntaan ja uhmallakin jonkun aikaa otaksun kaikki varmimmatkin tietoni vääriksi kuvitelmiksi, kunnes sitten etuluulot kumpaiseltakin puolelta pääsevät tasapainoon eikä mikään huono tottumus enää voi horjuttaa arvostelukykyäni saamasta oikeata tietoa todellisuudesta semmoisena kuin se on. Tiedänhän ettei tästä ole peljättävissä mitään vaaraa eikä erhetystä tai että antaisin liian suuren vallan epäuskoisuudelleni, sillä eihän harrastukseni esineenä nyt ole käytännöllisen elämäni suuntaaminen, vaan ainoastaan teoreettisen tiedon saavuttaminen.
Oletan siis että ei Jumala, joka on hyvä ja itse totuuden lähde, vaan joku voimallinen ja viekas hornan henki on oikein tarmonsa takaa yltäytynyt minua pettämään. Taivaan avaruus, ilma, maa, värit, muodot, äänet, sanalla sanoen: koko ulkoinen maailma ei ole mitään muuta kuin sikermä pettäviä unia, joilla hän on osannut kietoa herkkäuskoisuuteni pauloihinsa. Katselen itseäni. Minulla ei ole käsiä, ei silmiä, ei lihaa eikä verta, ei aisteja: harhaluulo vain, joka uskottelee minulla sellaisia olevan. Piinnyn itsepintaisesti tähän uuteen käsitykseeni ja pysyn siinä. Jospa sitten en kykenisikään pääsemään oikean totuuden perille, niin pidänhän ainakin visusti varalta sitä, minkä todella varoa voinkin, nimittäin etten usko vääriä luulelmia ja etten päästä tuota petturihenkeä enään valamaan viekotuksiansa mieleeni, olkoonpa hän sitten kuinka voimallinen ja ovela tahansa.
Mutta työlästä on tämäkin. Jonkunlainen kaihon tunne painostaa mieltäni ja vetää sitä väkisinkin entisen elon tottumuksiin. Olen kuin vanki, joka uneksuu olevansa vapaa, ja aavistaessaan, että tuo kaikki onkin vain pettävää unta, heräämisen pelosta jälleen vienosti vaivahtaa unettaren viehteleviin verkkoihin. Samoin minäkin miltei tahallani uinahdan uudelleen entisiin mielipiteihini ja pelkään heräämistä äskeiseen käsitykseeni, jottei suloista lepoani seuraisi työläs valvomisen aika, joka, toivotun valon sijasta, olisi vietettävä jo kerran poistettujen vaikeuksien selkenemättömissä pimennoissa.
TOINEN MIETELMÄ.
Ihmissielun olemus; tietomme siitä on selvempi kuin ruumiista.
Eilisessä mietiskelyssäni kietouduin niin valtaviin epäilyksiin etten enää voi niitä unohtaa enkä kuitenkaan ymmärrä millä tavalla ne olisivat ratkaistavat. Olen ikäänkuin olisin yhtäkkiä uponnut meren syvyyteen ja niin hämmästynyt etten osaa tukea jalkaani pohjaan enkä liioin uida pinnalle. Ponnistan kuitenkin kaikki voimani vaeltaakseni uudelleen samaa tietä, jota eilen alotin. Poistan siis tajunnastani kaikki, mikä on vähäisenkin epäilyksen alaista, aivan kuin jos olisin havainnut sen kokonaan vääräksi, ja jatkan sitten etsintääni siksi, kunnes pääsen varmaan tietämiseen taikka paremman puutteessa ainakin varmuuteen siitä, ettei mitään varmuutta ole olemassa. Arkhimedes haki yhtä ainoata kiinteää ja liikkumatonta pistettä siirtääksensä koko maanpallon sijoiltaan. Ja suuria tuloksia voisin minäkin toivoa, jos vaan aluksi onnistuisin löytämään rahtusenkaan tietoa, joka olisi järkähtämättömän varmaa.
Oletan siis että kaikki mitä näen on pelkkiä valekuvia. En usko että koskaan on ollut olemassa mitään semmoista kuin petollinen muistini esittelee. Minulla ei ole mitään aisteja; ruumis, muoto, ulottuvaisuus, liikunto ja paikallisuus ovat pelkkiä olemattomuuksia. Mikä siis on totta? Kentiesi ainoastaan se, ettei mitään varmuutta ole. Mutta mistä tiedän ettei kaiken sen lisäksi, mitä tähän asti olen tarkastanut, ole olemassa jotakin, jota ei ollenkaan voisi epäillä? Onko ehkä olemassa joku Jumala tahi miksi häntä nimittäisin, joka synnyttää minussa nämä ajatuksenikin? Mutta miksikäs minä taas semmoista luulisin, sillä voinhan ehkä yhtä hyvin itse olla niiden synnyttäjä. Entä sitten minä itse, olenkohan minä jotakin? Olen jo sanonut ettei minulla ole aisteja eikä ruumista. Kuitenkin epäröin; sillä mitä seuraa tästä? Olenko niin kiinnitetty ruumiiseen ja aisteihin, etten voi olla olemassa ilman niitä? Mutta olenhan jo vakuuttanut itselleni ettei ole olemassa mitään, ei taivasta eikä maata, ei henkiä eikä ruumiita. Enköhän siis ole jo tullut vakuutetuksi siitäkin, etten minäkään ole olemassa? Päinvastoin: kaiketi ainakin minä olin olemassa jos kerran tulin jostakin vakuutetuksi. Ja jos taas on olemassa joku voimallinen ja viisas petturihenki, joka tahallansa minua aina pettää, niin olen kai varmaan olemassa minäkin, niinkauan kuin olen hänen pettämisensä esineenä. Pettäköön siis vain minkä taitaa: koskaan hän ei kuitenkaan saa sitä aikaan että olisin »ei mitään» niinkauan kuin kerran ajattelen olevani jotakin. Harkittuani siis asiaa riittävästi kaikilta puolilta täytyy lopuksi päättää että lause: »Minä olen olemassa» välttämättömästi on totta, niin usein kuin sen lausun tahi hengessäni käsitän.
Varmaa on siis että minä olen olemassa. Mutta mikä ja millainen olen? Lähinnä on nyt siis varottava, etten ajattelemattomasti taas otaksu olevani jotain muuta kuin mitä todella olen ja siten sekoita erhetystä juuri siihen tietoon, jota väitän kaikkein varmimmaksi ja selkeimmäksi. Mietiskelen siis nyt uudelleen mitä arvelin olevani ennen kuin jouduin näihin ajatuksiin. Kun sitten olen silloisista arveluistani poistanut kaiken sen mitä jostain syystä saattoi pitää vähänkin epäiltävänä, jää vihdoin jälelle juuri se mikä on järkähtämättömän varmaa. Mikä siis olin mielestäni tätä ennen? Ihminen tietysti. Mutta mitä on ihminen? Sanonko järjellinen elävä olento? En, sillä sitten olisi kysyttävä mitä on elävä olento ja mitä järjellinen, ja niin saisin yhden kysymyksen sijasta useampia ja vaikeampia; eikä minulla tällä kertaa ole aikaakaan moisten saivartelujen selvittämiseen. Otan siis vastaukseksi kysymykseen sen mitä tätä ennen itse luonnostaan kuvastui mieleeni, kun tutkistelin mitä olin. Siis ensiksikin että minulla oli kasvot, kädet, käsivarret ja koko tuo jäsenkoneisto, joka huomataan kuolleessa raadossakin ja jota nimitin ruumiiksi. Toiseksi taas johtui mieleeni että elin ravinnosta, kävelin, aistein ja ajattelin, mitkä toiminnot mielestäni kuuluivat sielulle. Mutta mitä sielu oli, siihen joko en kiinnittänyt mitään huomiota taikka kuvittelin sitä joksikin vähäiseksi tuulahduksen, tulen tai ilman tapaiseksi olioksi, joka oli puhallettuna eli vuodatettuna tukevampain osieni huokosiin. Ruumiista, aineellisena kappaleena, minulla ei ollut olevinaan epätietoisuutta lainkaan. Luulin tuntevani sen olemuksen aivan tarkalleen, ja jos olisin tahtonut kuvata sen sellaisena miksi sen mielessäni käsitin, niin olisin selittänyt näin: kappaleella ylipäänsä ymmärrän kaikkea, jota rajoittaa joku muoto tahi paikka, joka täyttää vissin tilan sillä tavalla että se siitä sulkee pois kaikki muut kappaleet, jota käypi havaitseminen kosketus-, näkö-, kuulo-, maku- tahi hajuaistimella ja joka saattaa liikkuakin monella tavalla, tosin ei itsestään, vaan jonkun toisen sitä koskettavan esineen sysäyksestä. Sillä liikunto-, tuntemis- ja ajatuskyky ei mielestäni mitenkään voinut kuulua kappaleen olemukseen; päin vastoin herätti se ihmetystäni että eräissä kappaleissa oli sellaisia kykyjä.
Entäpä jos nyt otaksun että joku tuollainen voimallinen ja, luvalla sanoen, ilkeämielinen pettäjä on jokaisessa asiassa peijannut minua minkä on voinut: voinko silloin väittää että minulla toden teolla on vähintäkään kaikesta siitä, minkä ylempänä sanoin kuuluvan ruumiin olemukseen? Tarkastan, ajattelen, tuumailen. Ei mikään näy soveltuvan. Väsyttävää olisi luetella niitä tässä turhan päiten uudelleen. Entä niistä, jotka sanoin kuuluvan sieluun, esim. ravinto tai liikuntoni? Kun ei minulla enään ole ruumista, eivät tietysti nämäkään ole muuta kuin kuvitelmia. Entä aistiminen? Sekään tietysti ei käy päinsä ilman ruumista, ja unissani minulla taas on ollut olevinaan paljonkin aistimuksia, jotka sitten olen huomannut perättömiksi. Ajatteleminen? Kas tässä sen löydän! Ajatteleminen se on ainoa, jota minusta ei voi erottaa. Ja sen ohessa pysyy varmana tuo edellinen: Minä olen. Mutta kuinka kauan? Nähtävästi niinkauan kuin ajattelen; sillä voisihan tapahtua, että, jos kokonaan lakkaisin ajattelemasta, samalla kokonaan lakkaisin olemastakin. Nyt en myönnä mitään, joka ei välttämättömästi ole totta. Olen siis tarkalleen sanottuna ainoastaan ajatteleva olio, toisin sanoen sielu, henki, äly eli järki,—sanoja joiden merkitys minulle tähän asti on ollut tuntematon! Olenpa siis kuin olenkin todellinen, oleva olio. Mutta minkälainen olio? Sanoin ajatteleva. Entä muuta? Koetan kuvitella mielessäni olenko ehkä vielä jotain muutakin. Moinen jäsen-liitelmä, jota sanotaan ihmisruumiiksi, minä en ole; en myöskään ole noihin jäseniin puhallettu ilma, tuulahdus, tuli, höyry tai hengähdys, enkä mitään muutakaan, jota voin kuvitella. Oletinhan ettei näitä kaikkia ole olemassakaan, vaan siitä huolimatta minä kuitenkin olen jotain.
Mutta voisihan ehkä olla niinkin, että nuo samat ainekset, jotka oletan olemattomiksi, kun en niitä tunne, kuitenkin todellisuudessa kuuluvat siihen minääni jonka tunnen? Sitä en tiedä, enkä siis tahdo semmoista väitellä. Voin arvostella ainoastaan sellaista, jonka tunnen ja tiedän. Tiedän vaan sen että olen, ja kysyn: mitä on se minä, jonka olemisen tiedän? Varmaahan on ettei tämän minäni semmoisenaan tunteminen voi riippua mistään sellaisesta jonka olemassa-oloakaan en vielä tiedä ja jota minun siis täytyisi mielikuvituksellani kuvitella. Mutta juuri nuo sanat mielikuvitus ja kuvitteleminen ne muistuttavatkin minua erhetyksestäni, sillä pelkkää kuvitteluahan se itse asiassa olisi, jos mielikuvituksen avulla kokisin saada selville mitä olen. Mielikuvitushan ei ole muuta kuin aineellisen olion haamun eli kuvan sisällistä katselua. Mutta tähänastinen tietoni sanoo ainoastaan että minä olen olemassa, vaan että sitävastoin kuvat sekä ylipäänsä kaikki, mikä kuuluu aineellisten kappalten olemukseen, mahdollisesti ovat pelkkiä unelmia. Ja kun taas tämän huomaan, niin on tietysti yhtä mieletöntä kysyä juuri mielikuvitukseltani mitä olen, kuin jos sanoisin: olen juuri päässyt hereille ja käsitän jo osan totuudesta; mutta koska en vielä käsitä kyllin selvästi, niin nukahdan tahallani uudelleen, jotta unissani saisin tosiperäisemmän ja selvemmän tiedon siitä, mitä nyt vasta osaksi käsitän. Tiedän siis ettei mikään niistä ominaisuuksista, joita voin mielikuvituksen avulla käsittää, voi kuulua siihen tietoon itsestäni mikä minulla nyt on, ja että on tarpeellista mitä tyystimmin vierottaa henkeni noista ominaisuuksista, jotta se pääsisi mahdollisimman selvään käsitykseen omasta itsestään.
Mutta mitä siis olen?
—Olen ajatteleva olio.
Mitä on ajatteleva olio?
—Se on samaa kuin epäilevä, käsittävä, väittävä, kieltävä, tahtova, hylkivä, kuvitteleva ja aistiva olio. Tämä ei tosiaankaan ole vähän, jos vaan nuo ominaisuudet kaikki todellakin minuun kuuluvat. Mutta miksi ne eivät kuuluisi? Enkö minä itse ole juuri se, joka epäilen melkein kaikkea, joka jonkun verran kuitenkin jotakin käsitän, joka väitän tämän ainoan käsittämäni seikan todeksi, kiellän kaiken muun, haluan tietää enemmän, varon pettymistä, joka vasten tahtoanikin kuvittelen mielessäni yhtä ja toista ja huomaan saavani koko joukon vaikutelmia aisteista?—Olkoonpa siis että aina olen nukuksissa, olkoonpa niinkin että se, joka minut on luonut, pettää minua minkä ennättää, niin ovat nyt luettelemani ominaisuudet kuitenkin kaikki yhtä tosia kuin sekin että olen olemassa. Vai onko näissä mitään joka on vierasta minulle ajattelevana oliona ja siis vierasta todelliselle olemukselleni? Sillä onhan minun olemiseni epäilevänä, käsittävänä, tahtovana oliona niin ilmi selvää, ettei sitä millään selittämisellä voikaan selvemmäksi saada. Mutta minäpä se myöskin olen sama olio joka harjoitan mielikuvitusta; sillä vaikkei tosin mikään mielessäni kuviteltu esine todella olisikaan olemassa, niin on ainakin itse kuvituskyky olemassa ja muodostaa osan ajattelemisestani. Ja sama olio minä vihdoin myös olen joka aistin, toisin sanoen huomaan aineellisia olioita aistien välityksellä. Näen siis valoa, kuulen hälinää ja tunnen lämpöä. Nämä aistimukseni kyllä semmoisinaan ovat epätosia, sillä olenhan nukuksissa. Mutta ainakin minä olen näkevinäni, kuulevinani ja tuntevinani lämpöä. Tämä ei voi olla epätotta, ja tämä ilmiö se minussa juuri on, jota aistimiseksi sanotaan. Ja tarkalleen siten käsiteltynä tämä kaikki ei ole muuta kuin ajattelemista.
Näistä seikoista opin jo melkoista paremmin tuntemaan mikä olen. Mutta yhä vieläkin näyttää siltä, enkä voi olla sitä luulematta, että tieto aineellisista olioista, joista ajatus muovailee mielikuvat ja joita aistimetkin tähystelevät, tarjoutuu minulle paljoa selvempänä kuin tuosta omituisesta minästäni, johon mielikuvitus ei pääse käsiksi, niin kummallista kuin onkin että käsitän selvemmin esineet, jotka huomaan olevan epäiltäviä, tuntemattomia, minulle vieraita, kuin sen mikä on totta ja tunnettua ja joka on juuri oma itseni. Mutta huomaanpa mistä tämä tulee. Henkeäni huvittavat pienet harharetket. Se ei vielä ota oikein pysyäkseen totuuden ahtaissa kehyksissä. No hyvä! Saakoon se vielä kerran mahdollisimman höllät ohjat. Kun ne sitten jälleen sopivalla hetkellä kiinnitetään, oppii se kyllä vastedes paremmin pysymään aisoissaan. Tarkastakaammepa nyt noita samaisia esineitä, joista meillä yleisen luulon mukaan on kaikkein selvimmät tiedot, nim. kappaleita, joita koskettelemme ja näemme. En tarkoita kappaleita yleensä, sillä nuo yleiskäsitteethän tavallisesti ovat jonkun verran hämärämpiä, vaan yksityistä kappaletta semmoisenaan. Otamme siis esimerkiksi tämän vahapalasen. Se on vasta äsken-ikään mesikakusta eritetty; siinä on vielä hiukan hunajan makeutta, hiukan kukkien tuoksua. Sen väri, muoto, koko ovat aivan ilmeisen selvät. Se on kova, kylmä, lahea koskettaa. Jos napautan sitä kovalla esineellä, antaa se äänen. Siinä on sanalla sanoen kaikki ne ominaisuudet, jotka näyttävät tarpeellisilta aineellisen kappaleen mahdollisimman tarkkaan tuntemiseen. Mutta kas! Puhuessani tässä olenkin siirtänyt vahapalasen liian lähelle tulta. Äskeiset makeuden jätteet ovat hävinneet, tuoksu haihtuu pois, väri muuttuu, muoto katoo, koko paisuu. Vahapalaseni juoksee kuin vesi, se on lämpöinen. En voi koskettaa sitä, ja napauttaessa se ei äännähdä.
Onko sama vahapala vielä jälellä? Täytyy myöntää että niin on. Kukaan ei sitä kiellä, kukaan ei luule toisin olevan. Mikä se siis oli vahassa, joka niin tarkkaan ja täsmälleen käsitettiin? Varmaankaan ei mikään niistä ominaisuuksista, joita aisteillani havaitsin, sillä kaikki mikä oli makua, hajua, näköä, koskentaa tai kuuloa, on nyt muuttunut, mutta vaha on kuitenkin jälellä. Kentiesi oli se sitä mitä nyt ajattelen, nimittäin ettei itse vaha ollutkaan samaa kuin hunajan makeus, kukkien lemu, valkoinen väri, muoto tai ääni, vaan kappale, joka äsken ainoastaan ilmaisihe minulle noiden ominaisuuksien kautta, nyt sitävastoin kokonaan toisenlaisten. Mutta mitä on sitten itsessään se, joksi vahakappaletta siten kuvittelen? Tarkatkaamme ja katsokaamme mitä jää jälelle, kun poistetaan kaikki ne ominaisuudet, jotka eivät vahaan kuulu. Jälelle ei jää mitään muuta kuin jotakin ulottuvaista, taipuvaista, muuttuvaista. Mutta mitä merkitsee taipuvainen ja muuttuvainen? Sitäkö että kuvittelen että tätä vahapalasta käy muuttaminen ympyriäisestä muodosta neliömäiseen tahi siitä kolmiomaiseen? Ei suinkaan, sillä minä käsitän että siinä on mahdollisuus lukemattomiin sellaisiin muunnoksiin. Mutta mielikuvituksessani en kuitenkaan voi läpikäydä lukemattomia muunnoksia, josta taas näkyy että käsitykseni muuntuvaisuudesta ei voi olla mielikuvitus-kyvyn synnyttämä. Mitä on ulottuvainen? Eiköhän vain itse ulottuvaisuuskin ole jotain tuntematonta. Sillä vahan sulaessa ulottuvaisuus suurenee, kiehuessa se käy vielä sitäkin suuremmaksi ja suurenee vaan yhä jos kuumuutta lisätään. Oikeastaan täytyy sanoa vahan luontoon kuuluvan että se ulottuvaisuudelleenkin on useampien muunnoksien alainen kuin mitä koskaan olen mielikuvituksellani tajunnut. Lopullisesti on siis myönnettävä etten minä itse asiassa tajuakaan tämän vahapalan olemusta mielikuvituksella, vaan järjelläni. Tarkoitan näet juuri tätä erityistä vahapalasta, sillä vahasta ylipäänsä se on helpompi ymmärtää.
Mutta mikä on sitten tämä vahapalanen, jota näin ollen käsitetään ainoastaan järjellä? Juuri se sama, jonka näen, jota kosketan, jota kuvittelen mielessäni, sanalla sanoen aivan sama miksi sitä alussakin arvelin. Mutta huomioon on otettava ettei sen tajuaminen ole eikä koskaan ole ollut samaa kuin näkeminen, koskettaminen tai kuvitteleminen, vaan se on puhtaan järjen havainto, joka tosin saattaa olla joko vaillinainen ja sekava, niinkuin se tätä ennen oli, taikka taas selvä ja täsmällinen, kuten nyt, aina sitä myöten minkä verran kiinnitän huomiota juuri niihin ominaisuuksiin, joissa tämän esineen todellinen olemus ilmenee. Usein ihmettelen itsekseni miten taipuvainen järkeni on erhetyksiin. Sillä vaikka minä näitä mietteitäni mietin aivan ääneti, niin riipun samalla kuitenkin kiinni sanoissa, ja tavallinen puhetapa pyrkii minua pettämään. Sanommehan nimittäin näkevämme itse vahan, jos se vaan on tarpeeksi lähellä, eikä että me väristä tai muodosta päätämme sen olevan lähellä. Suora johtopäätös tästä olisi että vaha tunnetaan itse näkemisellä eikä pelkän järjen sisällisellä tajunnalla,—ikäänkuin en olisi ikkunasta nähnyt ihmisiä kävelevän kadulla, jotka minä yhtä tavallisesti sanon »näkeväni» kuin vahankin, vaikka itse teossa en näe muuta kuin hattuja ja vaatteita, joiden sisässä voisi olla liikkuvia nukkeja, vaikka minä arvosteluni kautta päätän että niissä on ihmisiä. Tästä selviää siis että sen, minkä luulen ja jokapäiväisen puhetavan mukaan sanon näkeväni silmilläni, minä itse teossa tajuankin arvostelukyvylläni.
Mutta joka haluaa tietää enemmän kuin rahvas, hänen ei sovi perustaa ajatustansa rahvaan keksimäin puheentapojen virheellisyyksiin. Jatkakaamme siis tarkastustamme siitä, käsitinkö minä mitä vaha on täydellisemmin ja selvemmin silloin, kun sitä ensiksi katselin ja luulin tuntevani sen ulkonaisella aistilla tai ainakin n. s. yleishavainnolla eli mielikuvituksella, vaiko nyt kun olen tyystemmin tutkinut niin hyvin vahan olemusta kuin myöskin sen tuntomerkkejä. Varmaan olisi epäilys tästä kysymyksestä ihan mieletöntä, sillä mitä täsmällisyyttä oli ensimmäisessä käsityksessäni? Mitä oli tuossa käsityksessäni senlaatuista ettei samanlaista käsitystä olisi voinut olla millä eläimellä tahansa? Kun sitävastoin poistin vahasta nuo ulkonaiset ominaisuudet ja tarkastelen sitä sitten ikäänkuin alastomaksi riisuttuna, niin on ainakin varmaa ettei tällainen käsittäminen, vaikkapa arvostelussani vielä saattaisi piilläkin jonkun verran erehdystä, ole mahdollinen ilman ihmishenkeä.
Mutta mitä on sanottava itse tästä hengestäni, toisin sanoen minusta itsestäni, sillä enhän vielä myönnä itsessäni olevan mitään muuta kuin hengen? Enkö minä, joka mielestäni nyt niin täsmälleen tunnen tämän vahan, tuntisi omaa itseäni ei ainoastaan paljoa todenperäisemmin ja varmemmin, vaan myöskin paljoa täsmällisemmin ja selvemmin? Sillä jos päätän että vaha on olemassa, koska minä sen näen, niin varmaan seuraa juuri siitä, että minä näen vahan, vielä paljoa varmemmin ja selvemmin minun oma olemassaoloni. Voihan kyllä olla ettei se, minkä näen, todellisuudessa olekaan vahaa, voipa olla niinkin, ettei minulla ole silmiäkään millä mitään voisi nähdä. Mutta kerrassaan mahdotonta on etten minä, kun kerran näen tahi, mikä on samaa, ajattelen näkeväni, ajattelemiseni toteuttajana olisi jotakin. Jos taas päätän vahan olemisen siitä että kosketan sitä, seuraa siitäkin minun oma olemiseni, ja aivan sama johtopäätös on tehtävä myöskin jos mielikuvituksen nojalla tahi mistä muusta syystä tahansa päätän vahan olevan olemassa. Mutta se mitä täten huomaan vahasta, voidaan soveltaa kaikkiin ulkona itsestäni oleviin esineihin. Ja kun taas käsitykseni vahasta kävi täsmällisemmäksi sen jälkeen kuin se ei enään perustunut pelkkään näkemiseen tai kosketukseen, vaan huomattiin johtuvan useammista muistakin syistä, niin on selvää että minä nyt tunnen etenkin juuri omaa itseäni entistä täsmällisemmin, koska eivät mitkään tunnusmerkit voi auttaa minua tuntemaan vahaa tahi mitä hyvänsä muuta esinettä, tuomatta samalla itse kukin lisä-selvyyttä ja varmuutta oman itseni tuntemiseen Mutta sielussa itsessään on vielä tämän lisäksi niin paljon muitakin ominaisuuksia, jotka tekevät sielun olemuksen tuntemisen täsmällisemmäksi kuin aineellisten kappalten, että tuskin kannattaa edes luetella niitä vaikutteita, jotka siihen tulevat ruumiista.
Niinpä olen nyt vihdoin tullut siihen mihin aioin. Sillä kun nyt tiedän, ettei aineellisten kappaltenkaan käsittäminen oikeastaan tapahdu aistien eikä mielikuvituskyvyn, vaan yksinomaan älyn kautta, ettei niitä siis tajuta koskettamalla eikä näkemisellä, vaan ainoastaan ajatuksellisella älyämisellä, niin on selvää ettei ole olemassa mitään, jonka tajuaminen olisi helpompi ja josta tietoni voisi olla selkeämpi, kuin omasta hengestäni. Mutta tottumus vanhaan ajatustapaan ei voi niin vähällä haihtua. Pysähdyn siis tähän, saadakseni tilaisuutta pitemmän mietiskelyn kautta kiinnittää tämän uuden tiedon syvemmälle muistiini.
KOLMAS MIETELMÄ.
Jumalan olemisesta.
Suljen nyt silmäni, tukin korvani, panen niin sanoakseni viralta kaikki aistimet. Hävitän myöskin ajatuksistani kaikki aineellisten kappalten kuvat taikka, mikäli en sitä voi, kiellän niiltä kaiken pätevyyden, kun ne kerran ovat tyhjänperäisiä ja vääriä. Vaivun itseeni yksinäisyydessä, tähystän yhä syvemmälle olemukseeni ja koetan siten vähitellen muodostaa itselleni tarkempaa ja tuttavallisempaa käsitystä omasta minästäni. Olen ajatteleva olio, siis samaa kuin epäilevä, väittävä, kieltävä, yhtä ja toista älyävä, moninaisissa tietämätön, tahtova, hylkivä, mieltävä ja aistiva olento. Niinkuin jo edellä olen huomauttanut, voivat aistimani ja mieltämäni esineet mahdollisesti olla olemattomiakin. Mutta varmaa on kuitenkin että ne ajattelemisen muodot, joita nimitän aistimiseksi ja mieltämiseksi, semmoisinaan ovat minussa olemassa. Viimeksi lausuttuunpa sisältyykin kaikki se mitä todella tiedän tahi mitä ainakin tähän asti olen huomannut tietäväni. Nyt otan tyystemmin tarkastaakseni olisiko minussa vielä mitään, jota tähän asti en ole huomannut. Olen varma siitä että itse olen ajatteleva olio. Tiedänköhän siis myöskin mitä siihen vaaditaan että ylipäänsä voin olla varma jostakin? Vastikään mainitsemassani ensimmäisessä varmassa tiedossa ei ole mitään muuta, joka vakuuttaisi minua sen totuudesta, kuin välittömästi selvä ja täsmällinen tajunta siitä mitä väitän. Mutta tämä tajunta ei tietysti ollenkaan riittäisi antamaan minulle varmuutta minkään asian totuudesta, jos vaan kerrankin voisi tapahtua, että se minkä tajuan yhtä selvään ja täsmällisesti kuin sen että olen ajatteleva olio, ei olisikaan totta. Luulen siis voivani asettaa yleiseksi säännöksi että totta on kaikki se, minkä oikein selvään ja täsmälleen käsitän.
Mutta pidinhän ennen aivan varmana ja ilmeisenä montakin asiaa, jotka kuitenkin sittemmin olen huomannut epäilyksen alaisiksi. Millaisia ovat siis nämä asiat itse teossa olleet? Tuollaisia varmoja ja selviä käsitteitä olivat maa, taivas, tähdet ja ylipäänsä kaikki mitä aisteillani havaitsin. Mutta mitä minä niistä oikeastaan selvästi tajusin? Sen, että noiden esineiden mielteet väikkyivät mielessäni, ei muuta. Nytkään en tosin kiellä sitä, että tuollaisia mielteitä on mielessäni. Vaan sen lisäksi väitin niistä ennen vielä jotain muutakin, jota totutun luulon mukaan myös pidin selvästi tajuttuna, mutta joka todellisuudessa ei sitä ollutkaan, nimittäin että ulkopuolella itseäni oli olemassa esineitä, joista nuo mielteet olivat lähtöisin ja joiden kaltaisia ne muka kaikin puolin olivat. Tässäpä juuri olikin erehdykseni. Taikka jos taas arveluni oli oikea, niin ei sen oikeellisuus kuitenkaan johtunut minun tajuamiseni oikeellisuudesta.
Entäpä yksinkertaisimmat ja helpoimmat tietoni luvunlaskusta ja mittausopista, esim. että kolme ynnä kaksi on viisi j. m. s., käsitinköhän edes niitäkään tarpeeksi selvästi, voidakseni väittää nuo tiedot oikeiksi? Itse asiassa en ole nyt myöhemminkään epäillyt näitä tietojani muusta syystä, kuin että johtui mieleeni että Jumala olisi voinut laatia minut jo luonnostani sellaiseksi, että petyn siinäkin mikä minusta näyttää aivan ilmeiseltä. Sillä niin usein kuin tuo ennalta juurtunut käsitys Jumalan kaikkivallasta johtuu mieleeni, en voi olla tunnustamatta että hän, jos vaan tahtoo, helposti voi saada minut erehtymään siinäkin, mitä luulen aivan ilmiselvästi katselevani henkeni silmillä. Mutta kun taas kiinnitän huomioni noihin samoihin asioihin, jotka luulen tajuavani täysin selvästi, vaikuttavat ne minuun niin vakuuttavasti, että melkeinpä huomaamattani puhkeen lausumaan: pettäköön minua kuka tahansa, niin ei hän koskaan ole kuitenkaan saava aikaan sitä, etten mitään olisi, niinkauan kuin kerran ajattelen jotakin olevani. Ei myöskään ole milloinkaan oleva totta ettei minua olisi koskaan ollut olemassa, koska kerran nyt on totta että olen olemassa. Eikä tuo pettäjäni ole liioin saava aikaan sitäkään, että esim. kolme ynnä kaksi olisi enemmän tai vähemmän kuin viisi, tahi muuta sellaista, joissa tajuamiseni vastakkaisuuden mahdottomuus on aivan ilmeinen. Kun vielä huomataan, ettei minulla ole syytä ajatella Jumalaa pettäjäksi sekä etten minä toistaiseksi ole selvillä edes siitäkään, onko mitään Jumalaa olemassa tahi ei, niin onhan nyt puheena olevaan mielijohteesen (Jumalan olemassa-oloon) perustuva epäilyksenikin hyvin heikko ja niin sanoakseni »metafyysillistä» laatua. Mutta jotta tämä heikkokin epäilys poistuisi, on minun nyt ensi kädessä otettava tutkiakseni: onko mitään Jumalaa olemassa, ja jos on voiko hän olla pettäjä? Sillä niin kauan kuin tämä kysymys on minulle epäselvä, on täyden varmuuden saaminen muistakin asioista mahdoton.
Järjestys vaatii kuitenkin että ensin ja'an kaikki mielteeni eri luokkiin ja tutkin mitkä niistä varsinaisesti ovat, osaksi tai kokonaan, tosia tai epätosia.
Osa mielteistäni on ikäänkuin esineiden kuvia, ja ainoastaan näitä oikeastaan sopii nimittää mielteiksi eli ideoiksi, esim. ihmisen, khimairan, taivaan, enkelin tai Jumalan mielteet. Toisiin taas tulee joku muu muoto lisäksi. Esim. kun tahdon, pelkään, väitän, kiistän, niin samalla ikäänkuin tempaan luokseni jonkun esineen, johon mieltämiseni kohdistuu, mutta samalla myöskin mieltämiseni sisältää jotain muutakin kuin pelkän tuon esineen kuvan. Nämä mielteet ovat osaksi tahtomuksia eli affekteja, osaksi arvostelmia.
Mitä ensiksikin varsinaisiin mielteihin tulee, eivät ne semmoisinaan voi olla oleellisesti epätosia, ellei niitä sovelleta johonkin muuhun. Sillä joko mielteeni esittää todellista vuohta taikka khimairaa, niin onhan yhtäläisesti totta että minä silloin jompaakumpaa niistä miellän. Ei myöskään tahdossa eli affekteissa ole mitään epätotuutta peljättävänä; sillä olkoonpa että voinkin haluta jotain huonoa tai semmoista, jota ei ole olemassakaan, niin ei silti kumminkaan ole epätotta että minä sellaista haluan. Niin muodoin on jälellä ainoastaan arvostelmat, joissa täytyy varoa erehtymistä. Varsinainen ja tavallisin erhetys arvostelmissa on taas siinä, että päätän itsessäni esiintyvät mielteet joidenkin itseni ulkopuolella olevain esineiden kaltaisiksi. Sillä jos pitäisin mielteitäni ainoastaan jonkunlaisina mieltämiseni muodokkeina enkä sovelluttaisi niitä mihinkään muuhun, niin ne tuskin voisivat antaa aihetta minkäänlaiseen erhetykseen.
Alkuperältään muutamat mielteet näyttävät olevan minulle myötäsyntyisiä, toiset ulkoa saatuja ja toiset vihdoin omia tekemiäni. Sillä käsitys siitä mitä esim. olio, totuus tai ajatus eli mielle on, ei näköjään ole tullut minuun mistään muualta kuin omasta luontoperäisestä olemuksestani. Sellaiset mielteet taas, jotka syntyvät äänen kuulemisesta, auringon näkemisestä tai kuumuuden tuntemisesta, ovat ainakin tähänastisen arveluni mukaan tulleet minuun joistakin itseni ulkopuolella olevista esineistä. Sireenien ja siipihevosien mielteet vihdoin ovat omia tekemiäni. Myöskin voisivat kaikki mielteeni olla ulkoa saatuja taikka kaikki myötäsyntyisiä tai kaikki omatekoisia, sillä niiden oikeasta alkuperästä en tosiaankaan ole vielä täysin selvillä.
Niiden mielteiden suhteen, jotka sisälliselle silmälleni esiintyvät ulkopuolella itseäni olevista esineistä lähteneinä, on nyt etupäässä tutkittava: mitä syytä minulla on pitää näitä mielteitäni noiden esineiden kaltaisina? Luullakseni olen oppinut tämän tavan itsestäni eli kuten sanotaan »luonnosta», ja sen lisäksi opettaa kokemus että nuo mielteet eivät riipu minun tahdostani eikä siis ylipäänsä minusta itsestäni. Ne johtuvat usein tahtomattanikin mieleeni. Niinpä esim. tunnen lämpöä joko tahdon tahi en, ja siitä syystä arvelen että tuo aistimus eli toisin sanoen lämmön mielle tulee minuun jostakin toisesta esineestä, nimittäin lähellä olevan tulen lämmöstä, eikähän tietysti mikään ole luonnollisempaa kuin että arvelen tuon esineen, tulen, lähettävän minuun pikemmin jotakin itsensä kaltaista kuin mitä muuta hyvänsä. Tuonnempana tulemme näkemään missä määrin tämä arvelu on oikeutettu.
Kun sanoin että olen oppinut itse luonnosta pitämään mielteitä ulkopuolellani olevia esineitä vastaavina, niin tarkoitan sillä ainoastaan että joku luontainen viettymys vetää minua tähän arveluun enkä suinkaan että luonnollinen järki osottaisi arveluni todeksi, mikä tietysti olisi kokonaan toinen asia. Sillä se mitä luonnollinen järki minulle osottaa (esim. että epäilemisestäni seuraa olemiseni) ei voi ollenkaan olla epäilyksen alaista, koska ei ole olemassa mitään kykyä, johon voisin luottaa yhtä paljon kuin järkeeni ja joka siis voisi osottaa tämän ilmaisemat totuudet epätosiksi. Noiden luonnollisten viettymysten laita taas on semmoinen, että jo usein olen havainnut niiden saattavan itseni harhaan, kun on ollut kysymys valinnasta hyvän ja pahan välillä, enkä tiedä minkätähden missään muussakaan asiassa osottaisin niille suurempaa luottamusta.
Mutta olkoonpa niinkin että puheena olevat mielteet eivät ole minun tahdostani riippuvia, niin ei siitä vielä käy selville että niiden välttämättömästi pitäisi lähteä joistakin ulkopuolella minua olevista esineistä. Sillä niinkuin äskenmainitut viettymykset, vaikkapa sijaitsevatkin minussa itsessäni, kuitenkin näyttävät olevan tahdostani riippumattomia, samoin voipi minussa ehkä olla vielä joku tuntematon kyky, joka synnyttää ulkoesineiden mielteet, kuten jo tähän asti olen huomannut että niitä esim. voi unessa syntyä ilman minkäänlaista avustusta esineiden puolelta.
Ja vihdoin olkoon vielä niinkin, että nuo mielteet tulevat minuun todellisista esineistä, niin ei siitä ollenkaan seuraa että niiden tarvitseisi olla esineiden kaltaisia. Päinvastoin olen usein huomannut monessakin niistä olevan suuria ristiriitaisuuksia. Niinpä on minulla esim. kaksi aivan erilaista auringon miellettä. Toinen on kotoisin aisteista ja on juuri etupäässä luettava niihin, joita arvelen ulkoa saaduiksi. Tämän mielteen mukaan on aurinko aivan pieni kappale. Toinen auringon mielle on johdettu tähtitieteellisistä laskuista, toisin sanoen eräänlaisista myötäsyntyisistä tiedon alkeista, tahi olen minä jollakin muulla tavalla sen itse sepittänyt, ja tämän mielteen mukaan aurinko on useampia kertoja maata suurempi. Molemmat mielteet tietysti eivät voi olla saman ulkopuolella itseäni olevan auringon kaltaisia, ja järkeni mielestä on juuri se mielle vähimmän alkulähteensä kaltainen, jonka pitäisi olla siitä aivan välittömästi lähtenyt.
Edellä sanotusta selviää ettei tähänastinen uskoni siihen, että ulkopuolellani on olemassa esineitä, jotka aistielimien kautta tahi jollakin muulla tavalla lähettelevät minulle mielteitä itsestään eli kuviansa, perustu mihinkään varmaan loogilliseen päätelmään, vaan yksinomaan johonkin sokeaan luonnon viettymykseen.
Mutta vielä on olemassa eräs toinen keino, jonka avulla voin tutkia onko todella minun ulkopuolellani olemassa mitään niistä esineistä, joiden mielteet tapaan itsessäni. Mikäli nuo mielteet käsitetään ainoastaan mieltämisen muodokkeiksi, ei niiden kesken ole mitään erilaisuutta huomattavissa, ja kaikki näyttävät ne saavan samalla tavalla alkunsa minusta. Mutta mikäli mielteistä toinen edustaa toista, toinen toista esinettä, ovat ne ilmeisesti vallan erilaisia keskenään. Sillä kieltämättä ovat ne mielteet, jotka esittävät substanseja, jotakin suurempaa ja sisältävät niin sanoakseni suuremman määrän ajateltua todellisuutta [katso siv. 247] kuin ne mielteet, jotka edustavat ainoastaan substansien muodokkeita eli modeja taikka niiden satunnaismääreitä eli aksidensseja. Ja toiselta puolen täytyy sen mielteen, jonka kautta ajattelen suurta, ijankaikkista, ääretöntä, kaikkitietävää, kaikkivaltiasta Jumalaa, kaiken sen luojaa mikä paitsi häntä on olemassa, sisältää enemmän ajateltua todellisuutta kuin niiden, jotka ilmaisevat äärellisiä substanseja.
Luonnolliselle järjelle on selvää, että syystä, joka kokonaan saa aikaan vissin seurauksen, täytyy löytyä ainakin kaikki se mitä on seurauksessa. Sillä mistä muualta voisi seuraus ammentaa sisällystä kuin syystänsä, ja mitenkä voisi taas syy antaa jotakin sisällystä seuraukseen, ellei sitä olisi syyssä itsessään? Näkyy siis ettei mitään voi syntyä tyhjästä, ja ettei mikään, joka on täydellisempää, toisin sanoen sisältää enemmän todellisuutta, voi syntyä siitä, jossa on vähemmän todellisuutta. Tämä johtopäätös on aivan ilmeisesti pätevä, eikä ainoastaan niihin seurauksiin nähden, joiden todellisuus on varsinaisesti tosiasiallinen eli aktuaalinen, vaan myöskin mitä tulee mielteisiin, joissa on nähtävänä ainoastaan ajateltua todellisuutta. Siis ei esim. ole mahdotonta ainoastaan se, että joku kivi, jota ennen ei ollut olemassa, jonakin hetkenä alkaisi olla olemassa, ellei sitä valmisteta ja saateta esille jostakin aineesta, jossa kaikki se mitä tulee ilmenemään kivessä, jo ennaltaan on olemassa, joko samanlaisena kuin sittemmin kivessä, taikka myöskin muihin aineksiin sekoitettuna ja sisäytyvänä. Ei ole mahdotonta ainoastaan että kylmään esineeseen ilmestyisi lämpöä, ellei sitä siihen johda toinen olio, joka itsessään on ainakin yhtä täydellistä olioluokkaa kuin lämpö j. n. e. Vaan mahdotonta on sen lisäksi myöskin että minusta löytyisi lämmön tahi kiven mielle, ellei sitä ole minuun saattanut joku syy, jossa on vähintäänkin niin paljon todellisuutta kuin huomaan olevan lämmössä tahi kivessä. Sillä vaikkei tuo syy itse teossa siirrä mielteeseeni mitään osaa aktuaalisesta eli tosiasiallisesta todellisuudestaan, niin ei silti sovi luulla että mielteeni olisi sen vuoksi vähemmän todellinen. Mielteen oma luonto vain on sellainen ettei siinä ole muuta tosiasiallista todellisuutta kuin minkä se lainaa sielussani ilmenevältä yleiseltä mieltämistoiminnolta, jonka muodoke jokainen yksityinen mielle luontojaan on. Mitä taas itsekunkin mielteen ajateltu todellisuus itsessään sisältää, se riippuu asianomaisen mielteen syystä, jossa täytyy olla vähintäänkin yhtä paljon tosiasiallista kuin mielteessä on ajateltua todellisuutta. Sillä jos otaksumme että mielteessä löytyisi jotakin lisäksi siihen mitä on olemassa mielteen syyssä, niin täytyisi tietysti lisän olla alkuisin tyhjästä. Edelläsanotusta selviää, että vaikka se laji olemassa-oloa, joka esineellä on ollessaan mielteen edustamana ja siten ainoastaan ajateltuna tajunnassa, onkin luontojaan vaillinainen, niin ei se kuitenkaan ole samaa kuin ei mitään, eikä se siis myöskään voi olla alkuisin aivan tyhjästä. Ei käy myöskään luuleminen ettei todellisuuden, joka mielteissä on ainoastaan ajateltua, tarvitseisi mielteiden syissäkään olla tosiasiallista eli aktuaalista, vaan että pelkkä ajateltu todellisuus viimemainituissa riittäisi aiheuttamaan samanlaista todellisuutta itse mielteissä. Sillä: samoin kuin ajateltu olemismuodoke soveltuu mielteille, niiden oman luonnon vuoksi, samoin soveltuu tosiasiallinen eli aktuaalinen olemismuodoke mielteiden syille, ja etenkin niiden alkuperäisille ja varsinaisille syille, niiden oman luonnon vuoksi. Mitä taas siihen tulee, että mielteen lähimpänä syynä voipi olla pelkkä toinen mielle, jonka todellisuus tietysti on ainoastaan ajateltu, niin on huomattava ettei tämä kuitenkaan voi jatkua äärettömiin, vaan täytyy viimein tulla eteen joku ensimäinen ja alkuperäinen mielle, jonka syy on koko miellejakson alku ja lähde ja josta kaikkien toisistaan johtuneiden mielteiden ajateltu todellisuus kokonaisuudessaan löytyy tosiasiallisena eli aktuaalisena.