Luonnollisen järkeni avulla olen siis saanut selville että mielteeni ovat ikäänkuin jonkunlaisia kuvia, jotka kyllä, verrattuina niihin esineihin, joita esittävät, voivat olla vaillinaisia, mutta sitävastoin eivät voi sisältää mitään suurempaa eikä täydellisempää kuin itse esineet.
Nyt esittämäni tuloksen totuus käy yhä selvemmäksi ja täsmällisemmäksi kuta kauvemmin ja tarkemmin näitä asioita tutkin. Mutta mikä johtopäätös tästä on tehtävä?
—Tietysti seuraava:
Jos jonkun mielteeni ajateltu todellisuus on niin suuri, että saatan olla varma siitä ettei tuo todellisuus semmoisenaan eikä myöskään johonkin muuhun olevaiseen sisäytyneenä voi olla olemassa minussa itsessäni ja etten siis myöskään minä kokonaisuudessani voi olla sen mielteen syy eli aiheuttaja, niin seuraa siitä ehdottomasti, etten minä olekaan yksinäni maailmassa, vaan täytyy olla olemassa vielä joku toinen olio, josta se mielle on saanut alkunsa. Mutta jos ei mitään sellaista miellettä minussa olisi, niin eipä tosiaankaan olisi löydettävissä mitään todistusperustetta, jonka nojalla voisin päättää mitään muuta olevan olemassa kuin minä itse. Sellaista todistusperustetta olen näet kyllä kaikkialta mitä tyystimmin hakenut, löytämättä kuitenkaan mitään muuta kuin tämän.
Mitä sitten tulee mielteitteni sisällykseen, lukuun ottamatta sitä, joka edustaa omaa itseäni ja joka tässä ei teekään mitään vaikeuksia, esittää niistä eräs Jumalaa, toiset elottomia kappaleita, toiset enkeleitä, toiset eläimiä, toiset taas muita ihmisiä. Mielteet, jotka ilmaisevat muita ihmisiä, eläimiä tai enkeleitä, voisivat puolestaan helposti olla kokoonpantuja oman itseni, aineellisten kappalten ja Jumalan mielteistä, vaikk'ei muita ihmisiä, eläimiä eikä enkeleitä maailmassa olisikaan. Aineellisten kappalten mielteissä ei liioin ole mitään niin suurellista ettei ne voisi olla minusta lähtöisin. Sillä jos katson tarkemmin ja tutkin noita mielteitä itsekutakin, samalla tapaa kuin eilen tutkin vahan miellettä, niin huomaan että niissä on vain harvoja ominaisuuksia, jotka minä oikeastaan selvään ja täsmällisesti tajuan, nimittäin: koko eli ulottuvaisuus pituudelle, leveydelle ja korkeudelle, muoto, joka syntyy ulottuvaisuuden rajoittamisesta, asento, jossa eri muodosteet ovat toisiinsa, ja liikunto eli asennon muutanta. Näihin voidaan vielä lisätä substansi, kestäntä (duratio) ja luku. Muut mielteiden sisälteet sitävastoin, kuten valo ja värit, äänet, hajut, maut, lämpö ja kylmyys sekä muut kosketuskvaliteetit, esiintyvät tajunnassani ainoastaan hyvin sekavina ja hämärinä, jott'en edes tiedä ovatko ne tosia vai epätosia, toisin sanoen ovatko niistä saamani mielteet todella joidenkin esineiden mielteitä taikka ei. Sillä vaikka varsinainen epätotuus, kuten vastikään olemme nähneet, ilmenee ainoastaan arvostelmissa, niin on kuitenkin mielteissäkin olemassa eräs laji aineellista epätotuutta siinä kohden, että ne joskus esittävät ei-oliota oliona. Niinpä ovat esim. mielteeni lämmöstä ja kylmyydestä niin epäselvät ja sekavat, etten voi päästä selville, onko kylmyys ainoastaan lämmön puutetta vaiko lämpö kylmyyden puutetta, ovatko ne kumpikin todellisia kvaliteetteja vaiko ei kumpikaan. Ja koska ei voi olla olemassa miellettä, joka ei ainakin olisi olevinansa oikea kuva jostakin esineestä, niin on täysi syy sanoa sellaista miellettä vääräksi, joka esittää esim. kylmyyttä jonakin todellisena ja positiivisena oliona, jos kerran on totta ettei kylmyys itse teossa olekaan muuta kuin lämmön puutetta. Sama on muiden tällaisten mielteiden laita. Niille tietysti ei ole tarvis etsiä tekijää ulkopuolelta itseäni, sillä jos ne ovat epätosia, toisin sanoen eivät edusta mitään todellisia olioita, käsittää luonnollinen järkeni aivan selvästi etteivät ne esiinny tajunnassani mistään muusta syystä kuin että luontaisesta olemuksestani puuttuu jotakin ja ettei se siis ole aivan täydellinen. Jos ne taas ovat tosia, niin en käsitä minkätähden ne eivät voisi olla alkuisin minusta itsestäni, koska ne kuitenkin ilmaisevat minulle niin vähän olevaisuutta, etten voi sitä edes olemattomuudesta erottaa.
Mutta palatkaamme niihin sisälteihin aineellisten kappalten mielteissä, jotka tajunnalleni ovat selviä ja täsmällisiä. Näistä saattavat näköjään moniaat olla lainattuja oman itseni mielteestä, esim. semmoiset kuin substansi, kestäntä, luku j. m. s. Niinpä esim. ajattelen kiveä substansiksi s. o. olioksi, jolla on itseperäinen olemassa-olo, samaten kuin ajattelen itseänikin substansiksi. Tosinhan näiden käsitteiden kesken on sangen suuri erotus, koska itse olen ajatteleva enkä ulottuvainen, kivi taas on ulottuvainen eikä ajatteleva olio. Mutta substansiaalisuuden äskenmainittu perustuntomerkki on niille yhteinen. Samoin syntyvät kestännän ja luvun käsitteet siitä, että tajuan itseni nyt olevan ja muistan sen jo jonkun aikaa ennenkin olleen olemassa, sekä että huomaan tajunnassani erinäisiä mielteitä, joiden lukua käsitän. Täten syntyneitä kestännän ja luvun mielteitä voin sitte sovelluttaa mihin muihin esineihin hyvänsä.—Ne muut tunnukset, joita aineellisten kappalten mielteissä tavataan, nimittäin ulottuvaisuus, muoto, asento ja liikunta, eivät tietysti semmoisinaan voi olla lähtöisin minusta, joka en muuta ole kuin pelkkä ajatteleva olio. Mutta koska puheenaolevat mielteet edustavat ainoastaan eräitä substansin muodokkeita, minä sitävastoin olen itse substansi, niin voivat niiden alkuaiheet kyllä sisäytyväisesti olla minussa.
Siis jääpi jälelle ainoastaan Jumalan mielle, johon nähden vielä on tutkittava, olisiko siinä mitään, joka ei voisi olla minusta alkuisin. Nimityksellä Jumala ymmärrän ääretöntä, mistään riippumatonta, kaikkiviisasta, kaikkivaltiasta substansia, joka on luonut sekä minut että kaiken muun mikä on olemassa, jos nimittäin mitään muuta on olemassa. Nämä ominaisuudet ovat todella sellaisia että kuta tyystemmin niitä tutkin, sitä selvemmäksi käy ymmärrykselleni että ne eivät voi olla lähtöisin minusta yksinäni. Sentähden täytyy, sen nojalla mitä edellä on esitetty, päättää Jumalan ehdottomasti olevan olemassa. Sillä olkoonpa että substansin mielle olisikin syntynyt tajuntaani siitä, että itse olen substansi, niin ei minulla kuitenkaan voisi olla äärettömän substansin miellettä, koska itse olen äärellinen, ellei semmoinen olisi saanut alkuansa jostakin todellisesti äärettömästä substansista.
Ei myöskään käy sanominen etten muka tajuakaan ääretöntä todellisella mielteellä, vaan että käsitykseni siitä on ainoastaan äärellisyyden kielteinen vastakohta, kuten liikunnon ja valon kielteet muodostavat käsitykseni levosta ja pimeydestä. Päinvastoin kuuluu käsitykseeni äärettömästä substansista aivan ilmeisesti se, että sellainen substansi sisältää enemmän todellisuutta kuin äärellinen ja että siis äärettömän tajuaminenkin on minussa tavallaan ennen äärellisen tajuamista, toisin sanoen, jo käsitys omasta itsestäni edellyttää käsitystä Jumalasta. Sillä mitenkä ymmärtäisin esim. epäileväni, haluavani jotakin, t. s. puuttuvani jotakin ja etten siis ole kaikin puolin täydellinen olento, ellei minussa olisi olemassa täydellisemmän olennon miellettä, johon vertaamalla opin omia puutteitani tuntemaan.
Yhtä väärin olisi väittää Jumalan miellettä aineellisesti epätodeksi ja että se siis olisi alkuisin tyhjästä, kuten äsken huomasimme lämmön ja kylmyyden y. m. s. mielteiden olevan. Sillä kun tämä mielle on täysin selvä ja täsmällinen ja sisältää enemmän ajateltua todellisuutta kuin mikään muu mielle, niin on selvää ettei mikään muu mielle itsessään ole yhtä täydellisesti tosi eikä niin vapaa kaikesta epätotuuden varjostakin kuin tämä.
Sanalla sanoen: ehdottomasti täydellisen, äärettömän olennon mielle, joka on tajunnassani, on ehdottomasti tosi; sillä joskin voisi kuvitella, ettei tätä olentoa ole olemassa, niin ei kuitenkaan ole edes kuviteltavissa ettei sellaisen olennon mielle ilmaiseisi minulle jotakin tosiolevaista, kuten edellä olen sanonut kylmyyden mielteestä. Tämä mielle on edelleen ehdottomasti selvä ja täsmällinen. Sillä kaikki mitä minä ylipäänsä selvään ja täsmälleen käsitän, mikä samalla on jotakin tosiolevaista ja sisältää ainoankaan piirteen täydellisyyttä: kaikki se sisältyy tähän mielteeseen. Etten minä pysty itse ääretyyttä täydellisesti ja tyhjentävästi käsittämään, toisin sanoen että Jumalassa on vielä lukemattomia ominaisuuksia, joita en voi käsittää, tuskinpa edes ylipäänsä ajatuksellani saavuttaa, se ei tähän kysymykseen vaikuta mitään. Äärettömän olennon luonto tekee sen etten minä äärellisenä voi häntä käsittää. Kun vain tämän oikein ymmärrän sekä samalla pysyn selvillä siitä että Jumalassa ovat olemassa kaikki selvään ja täsmälleen tajuamani täydellisyydet, joko semmoisinaan tahi muihin olemismuotoihin sisäytyvinä ja että hänessä todennäköisesti on vielä epälukuinen joukko muitakin, minulle tuntemattomia täydellisyyksiä, niin on mielteeni Jumalasta itse teossa tosiperäisin, selvin ja täsmällisin kaikista mielteistäni.
Mutta voisihan sentään olla että minä itse olisinkin jotakin suurempaa ja ehompaa, kuin mitä ymmärrän olevani, ja että kaikki ne täydellisyydet, jotka nyt tunnustan Jumalalle, ehkä olisivatkin aiheellisesti minussa itsessäni, vaikkei ne vielä ole kehittyneet aktuaalisiksi. Huomaanhan miten tietoni yhäkseen vähitellen karttuu. Miksei se voisi siten karttua ja lisääntyä enemmän ja enemmän aina äärettömiin asti? Ja miksikäs en siten lisääntyneen tietoni avulla voisi saavuttaa vielä kaikki muutkin Jumalan täydellisyydet? Ehkäpä voisi olla mahdollista sekin, että jo noiden täydellisyyksien pelkkä aihe, jos vain semmoinenkaan minussa löytyisi, riittäisi synnyttämään niiden mielteen tajunnassani?—Valitettavasti ei mikään näistä olettamuksista voi olla tosi. Sillä vaikka onkin totta että tietoni vähitellen kehittyy yhä suurempaan täydellisyyteen ja että olemuksessani löytyy joukko aktuaalisiksi kehittymättömiä aiheita, niin ei kuitenkaan mikään niistä kuulu eikä sovellu Jumalan mielteeseen, sillä siinäpä ei mitään aiheellista olekaan, vaan kaikki on hänessä aktuaalisena ja todellisena. Onhan juuri tuo seikka, että tietoni vähittäin kasvaa ja aste asteelta lisääntyy, mitä varmin tuntomerkki tietoni vajavaisuudesta. Paitsi sitä ymmärrän kylläkin että vaikka tietoni kuinka kasvamistaan kasvaisi, ei se silti milloinkaan tulisi todellisesti äärettömäksi; sillä enpähän kuitenkaan koskaan pääsisi niin täydelliseen tietoon, ettei sen lisääntyminen enään olisi mahdollinen. Jumalan sitävastoin käsitän todellisesti olevan siinä määrin äärettömän, ettei hänen täydellisyyteensä voida mitään lisätä. Ja vihdoin on tajunnalleni selvää ettei mielteissä ilmenevä ajateltu olevaisuus voi olla alkuisin pelkästä aiheellisesta olevaisuudesta, joka oikeastaan ei ole mitään, vaan ainoastaan aktuaalisesta eli tosiasiallisesta olevaisuudesta.
Siinä, mitä edellä on sanottu, ei tosiaankaan ole mitään, jota ei ken hyvänsä voisi, tarkkaavasti ajatellen, luonnollisen järkensä avulla käsittää. Mutta vähemmin tarkkaavasti ajatellessani ja aistillisten esineiden kuvien hämätessä mieltäni unohtuu minulta helposti perustus: miksi täytyy minua täydellisemmän olennon mielteen välttämättömästi olla alkuisin olennosta, joka todellakin on minua täydellisempi? Ottakaamme siis edelleen tutkittavaksi kysymys: voisinko minä itse moisen mielteen kera olla olemassa, ellei mitään tuollaista olentoa olisi? Mistä olisin minä siinä tapauksessa alkuisin? Tietysti omasta itsestäni tai vanhemmista tahi joistakin muista vähemmän täydellisistä olennoista kuin Jumala on; sillä mitään häntä täydellisempää tahi edes yhtä täydellistä ei voi ajatukseni käsittää eikä edes mielikuvitukseni kaavastella. Olkoonpa siis että alkuni olisi itsessäni: poissa olisi minusta silloin kaikki epäilys, kaikki halajaminen, poissa kaikki vajavaisuus ja puute. Sillä olisinhan tietysti silloin antanut itselleni kaikki mielteissäni esiintyvät täydellisyydet, ja olisin siis itse Jumala. Ei ole otaksuttavaa sekään että ne ominaisuudet, jotka minulta nyt puuttuvat, olisivat helpommat saavuttaa kuin ne mitkä omistan. Päinvastoinhan on selvää että minun, ajattelevan substansin, ilmestyminen tyhjästä on täytynyt olla jotakin paljoa suurempaa ja vaikeampaa kuin esim. tietojen hankkiminen niistä monista asioista, joita en vielä tunne koska nuo tiedot kaikissa tapauksissa ovat ainoastaan saman substansin satunnaismääreitä. Jos siis tuo suurempi etu, oma olemiseni, olisi saanut alkunsa minusta itsestäni, niin enpä tietenkään olisi kieltänyt itseltäni niitä muita etuja, joiden saaminen on paljoa helpompi, enkä ylipäänsä mitään niistä etevyyksistä, jotka huomaan olevan Jumalan mielteessä edustettuina; sillä ei mikään niistä ainakaan minusta näytä olevan vaikeampi saada aikaan kuin itse ajattelevan substansin saattaminen olemattomasta olevaiseksi. Jos taas jotkin Jumalan etevyyksistä todella olisivat vaikeampia saada aikaan, niin täytyisi niiden minustakin näyttää vaikeammilta; sillä oletettua että kaikki ne etevyydet, joita minulla nyt todella on, ovat omia tekemiäni, täytyisi minun tuntea kykyni rajoitetuksi näiden jälkimmäisten aikaansaamiseen. Samoihin tuloksiin johdumme, jos otaksun ikuisesti olleeni sama mikä nytkin ja ettei siis olemisellani olisi mitään aiheuttajaa ollutkaan. Sillä elinaikani kokonaisuudessaan voidaan jakaa toisistaan riippumattomiin osiin, josta näkyy ettei siitä, että vastikään olin olemassa, suinkaan seuraa että minun nytkin täytyisi olla olemassa, ellei löytyisi joku syy, joka ikäänkuin uudestaan luopi minut hetkestä hetkeen, toisin sanoen säilyttää ja ylläpitää minut. Sillä tarkastaessamme kestännän luonnetta, huomaamme selvästi että jokaisen olion säilyntään toisesta aikamomentista toiseen tarvitaan aivan sama voima ja vaikutus kuin mikä tarvittaisiin sen luomiseen, jos se ei vielä olisi olemassa. Luonnollinen järkemme käsittää ilmi selvästi että kestäntä eroaa luomisesta ainoastaan meidän ajatuksessamme eikä todellisuudessa. Tässä on siis tutkittava ainoastaan: onko minussa itsessäni sellaista kykyä, jonka avulla voisin, jo olevana, vaikuttaa säilymiseni hetkestä toiseen. Olen pelkkä ajatteleva olio, ainakin on nyt kysymys ainoastaan siitä osasta olemustani. Jos siis minussa löytyisi joku tuollainen kyky, niin en mitenkään voisi itse olla sen olemassaolosta tietämätön. Mutta mitään semmoista kykyä en huomaa itsessäni olevan. Seuraa siis että minä nyt puheena olevassa katsannossa olen riippuvainen jostakin toisesta olennosta.
Väitteeseen ettei tuo olento sittenkään olisi Jumala, vaan että olisin vanhempieni taikka jonkun muun vähemmän täydellisen syyn ilmoille saattama, vastaan taas kuten ennenkin että syyssä täytyy löytyä vähintäänkin yhtä paljon täydellisyyttä kuin sen vaikutuksessa. Kun siis olen ajatteleva olio ja tajunnassani on Jumalan aate, täytyy sen syyn, joka kelpaa olemiseni perustukseksi, kaikissa tapauksissa olla ajatteleva olio ja sillä täytyy myös olla mielle kaikista niistä täydellisyyksistä, jotka tajuntani omistaa Jumalalle. Voidaan jälleen kysyä onko tämä olio alkuisin itsestään vaiko jostakin muusta. Jos se on itsestään, täytyy sen edellisen mukaan olla itse Jumala, koska sillä, itseensä perustuvan olemisen ohella, kieltämättä täytyy myös olla kyky omistaa aktuaalisina kaikki ne etevyydet, joiden mielteet sillä on tajunnassansa, toisin sanoen kaikki ne täydellisyydet, jotka käsitän olevan Jumalassa. Jos taas kysymyksessä oleva olio olisi alkuisin jostakin muusta kuin itsestään, olisi jälleen tutkittava onko viimemainittu alkuisin itsestään vai jostakin toisesta, kunnes vihdoin tultaisiin äärimmäiseen alkuperustukseen, Jumalaan. Sillä onhan selvää, ettei perustusten sarja voi jatkua äärettömiin, semminkin kun ei ole kysymys ainoastaan siitä perustuksesta, joka minut kerran on tuottanut ilmoille, vaan etupäässä siitä, jonka ylläpidosta olemiseni jatkuminen nykyhetkellä riippuu.
Otaksuma, että olemukseni olisi tulos useampien syiden yhteisvaikutuksesta ja että siis myöskin Jumala-käsitteeseeni sisältyvät erityisten etevyyksien mielteet olisivat saaneet alkunsa samoista syistä, toinen toisesta, toinen toisesta, osottautuu myös mahdottomaksi. Tämän otaksuman mukaan nuo etevyydet kyllä olisivat jossakin sopukassa maailman kaikkeutta olemassa, mutta eivät kaikki yhdessä olennossa, Jumalassa. Mutta on huomattava että juuri olemuksen ykseys, yksinkertaisuus eli kaikkien määreiden eriämättömyys toisistaan on yksi niistä tähdellisimmistä täydellisyyksistä, jotka Jumalan mielteeseen kuuluvat. Tätä kaikkein täydellisyyksien olennollisen yhteyden miellettä minä tietysti en ole voinut saada mistään muualta kuin samasta lähteestä, josta toistenkin täydellisyyksien mielteet ovat alkuisin. Sillä mitenkä voisi joku syy, mikä hyvänsä, vaikuttaa sen, että tajuan kaikki nuo etevyydet yhteen kuuluvina ja toisistaan eriämättöminä, samalla myöskin vaikuttamatta minussa tietoa siitä, mitkä nuo etevyydet ovat?
Mitä vihdoin erittäin vanhempiini tulee, niin voipihan kyllä olla totta kaikki mitä heistä koskaan, olen ajatellut; mutta varmaa on ainakin etteivät he minua ylläpidä eivätkä he myöskään ole minun tekijäni, mikäli olen ajatteleva olio. Heistä on alkuisin ainoastaan jonkunlainen aihe siihen aineeseen, jossa minuuteni s. o. ajatteleva henkeni majailee. Näin ollen ei kysymys vanhemmistani tässä aiheuta mitään vaikeuksia, vaan seuraa siitä että olen olemassa ja että tajuntaani on kätkettynä eräs täydellisimmän olennon, Jumalan, mielle, aivan selvästi itse Jumalan olemassa-olo.
Tutkimusaineestamme on jälellä ainoastaan kysymys siitä, millä tavalla minä tämän mielteen olen Jumalalta saanut. En ole noutanut sitä ulkomaailmasta aistimillani eikä se ole tullut minuun odottamattani ja itse tietäkseen, kuten aistillisten kappalten mielteet usein tekevät, osuessaan tahi ainakin näyttäessään osuvan aistien ulkonaisiin elimiin. Ei se myöskään ole minun oma tekemäni, sillä enhän kykene siitä mitään vähentämään enkä mitään siihen lisäämään. Niinmuodoin sen täytyy olla myötäsyntyinen, samoin kuin on oman itseni mielle. Luonnollistahan onkin että Jumala jo luodessaan painoi minuun tuon mielteen, kuten taitoniekka panee leimansa teokseensa. Mutta silti ei ole vielä tarpeellista että leima olisi jotakin itse teoksesta eriäväistä, vaan on juuri siihen nähden, että Jumala on minut luonut, varsin luultavaa, että olen luotu jollakin tapaa hänen kuvakseen ja kaltaisekseen, ja että tuo Jumalan kaltaisuus, johon myöskin sisältyy mielle hänen olemuksestaan, ilmenee minulle saman kyvyn kautta, jonka avulla tajuan omaa itseäni. Kun siis käännän henkeni silmät omaan itseeni, niin ymmärrän ensiksikin itse olevani vajavainen, toisesta riippuvainen olento, jonka elon uumeniin kuitenkin on kätkettynä sammumaton pyrkimys johonkin suurempaan ja parempaan. Mutta samalla ymmärrän myös että hän, josta olen riippuvainen, omistaa kaiken sen suuruuden ja korkeuden, johon pyrkimykseni tähtää, ei ainoastaan aiheina ja epämääräisinä mahdollisuuksina, vaan valmiina todellisuutena äärettömässä täydellisyydessä, ja että hän siis on Jumala.
Esitetyn todistuksen koko merkitys on siinä tiedossa etten minä millään muotoa voisi olla olemassa sellaisena kuin olen, nimittäin ajattelevana olentona, jolla on Jumalan mielle tajunnassaan, ellei myöskin Jumala todenteolla olisi olemassa, nimittäin sama Jumala, jonka kuva tämä mielle on, joka omistaa kaikki siihen kuuluvat, minulle tosin käsittämättömät, mutta ei kuitenkaan ajatukselleni kokonaan saavuttamattomat täydellisyydet ja jonka olemus on korotettu kaiken vajavuuden ja virheellisyyden yläpuolelle. Tästä käy myöskin aivan riittävästi selville ettei moinen olento voi olla petollinen. Sillä luonnollinen järkeni käsittää että kaikkinainen vilppi ja petos osottaa vajavuutta ja on siitä lähtöisin.
Mutta ennenkuin ryhdyn viimeksi mainittua seikkaa tarkemmin tutkimaan ja syväydyn sisemmälle muihin siitä johtuviin totuuksiin, haluan viivähtää hetkisen itse Jumalan tuntemisessa. Tahdon kehitellä mielessäni Hänen ominaisuuksiaan sekä, mikäli pimeydessä harhailevan järkeni silmä sietää, ihmetellen ja ylistäen kohottaa katseeni tämän mittaamattoman valon ihanuutta tähyämään. Sillä niinkuin me uskolla käsitämme tulevaisen elämän suurimman autuuden olevan Jumalallisen majesteetin kirkkauden katselemista, samoin on tämä katselu meillä jo nytkin, maallisesta vajavuudestaan huolimatta, suurimman auvon antajana.
NELJÄS MIETELMÄ.
Totuus ja epätotuus.
Viime päivieni työ on ollut yhtämittaista totuttautumista vieroittamaan henkeäni aisteista. Yhä selvemmäksi on käynyt huomioni siitä, miten vähäpätöisiä aineellisista olioista saadut tiedot ovat, verrattuina sielun ja vielä enemmän Jumalan olemuksesta saatuihin. Saavutettu tottumus on myös vaikuttanut sen, ettei ajatukseni ohjaaminen mielikuvituksella tajuttavista asioista pelkkiin aatteellisiin ja aineellisuudesta kokonaan vapaihin kysymyksiin enää tee mitään vaikeuksia. Todellapa onkin minulla paljoa täsmällisempi mielle sielusta ajattelevana oliona, s. o. sellaisena, jolla ei ole ulottuvaisuutta pituudelle, leveydelle ja korkeudelle, eikä ylipäänsä mitään aineellisia määreitä, kuin mistään aineellisesta kappaleesta. Kun tämän ohessa huomaan olevani kiedottu epäilemiseen joka taas osottaa vajavaisuuttani ja riippuvaisuuttani, sukeutuu minulle selvä ja täsmällinen mielle olennosta, joka on riippumaton ja täydellinen, toisin sanoen Jumalasta. Siitä taas, että tällainen mielle minussa on eli että minä moisen mielteen kera olen olemassa, syntyy niin ilmiselvä johtopäätös Jumalan olemassa-olosta, samoinkuin siitäkin että oma olemassaoloni joka hetki riippuu hänestä, etten ylipäänsä voi luulla että selkeämpi ja varmempi tieto mistään asiasta olisi ihmisjärjelle mahdollinen. Tämän ohessa häämöittää jo edessäni polku, jota myöten totisen Jumalan, kaiken tiedon ja viisauden lähteen katselemisesta voidaan päästä olevaisuuden muiden osain käsittämiseen.
Sillä ensiksikin huomaan kokonaan mahdottomaksi että Jumala koskaan voisi minua pettää. Osottaahan näet kaikkinainen vilppi ja pettäminen aina jotakin vajavuutta ja puutetta. Tosin näyttää pettämisen kyky todistavan jonkunlaista nerokkuutta ja voimaa, mutta yhtä epäilemättömästi taas pettämisen halu osottaa joko kehnoutta tahi heikkoutta, jommoinen ei Jumalalle sovellu. Edelleen on minussa eräs kyky, jota sanon ahtaammassa merkityksessä ajatuskyvyksi ja jonka tietysti olen saanut Jumalalta kuten kaiken muunkin mitä minussa on. Koska hän kerran ei voi olla tahtonut minua pettää, ei hän tietysti myöskään ole antanut minulle sellaista ajatuskykyä, joka oikein käytettynä koskaan saattaisi minut erehtymään.
Tämä kaikki olisi aivan selvää, ellei epäilystä synnyttäisi se johtopäätös, joka tästä näkyy olevan tulossa, nimittäin etten minä näin ollen voisi koskaan erehtyä. Sillä jos kaikki mitä minussa on, on Jumalasta alkuisin ja hän taas puolestaan ei ole antanut minulle mitään ominaisuutta, joka veisi erhetykseen, niin en tietysti voi koskaan erehtyä. Niin kauvan kuin ajattelen Jumalaa ja kokonaan olen häneen kiintyneenä, en todella löydäkään mitään syytä erhetykseen tai pettymiseen. Mutta kun jälleen käännyn omaan itseeni, huomaan olevani kietoutunut lukemattomiin erhetyksiin. Tutkiessani näiden erhetysten syitä huomaan ensinnäkin että tajunnassani väikkyy kaksi perin vastakkaista miellettä: toinen on Jumalan, kaikkein täydellisimmän olennon todellinen ja oloperäinen mielle, toinen taas on mielle, jonka sisällyksenä on kaiken täydellisyyden äärimmäinen vastakohta, olemattomuus, «ei mitään», ja joka siis luontojaan on kieltoperäinen. Itse olen asetettuna näiden kahden, Jumalan ja «ei minkään», korkeimman olennon ja tyyni tyhjän olemattomuuden keskivälille sillä tavalla, ettei minussa, mikäli olen tuon korkeimman olennon luoma, ole mitään joka veisi pettymiseen tai erhetykseen, mutta mikäli sitävastoin «ei mitään», siis olemattomuus, on osana minussa, mikäli en itse ole tuo korkein ja täydellisin olento, vaan päinvastoin monien vajavuuksien alainen, sikäli on erehtyväisyyteni aivan luonnollinen. Erehtyminen semmoisenaan ei siis ole mitään tosiolevaista, jonka olemisperusteena olisi Jumala. Se on päinvastoin pelkkää vajavuutta, niinmuodoin tyhjyyttä. Sen tähden en minä myöskään erehtymiseeni tarvitse mitään erityistä, Jumalan sitä varten antamaa kykyä, vaan tapahtuu tämä vaurio minulle suorastaan siitä syystä, että se ajatuskyky, jonka Jumala on minulle antanut totuuden perille päästäkseni, ei ole minussa täydellinen.
Mutta tämä tulos ei vielä ole kaikin puolin tyydyttävä. Erehdys ei näet ole puhdas kielle eli tyhjyys. Se on päinvastoin jotakin enempää, nimittäin sellaisen tiedon puute, joka minulla pitäisi olla. Mutta katsellessani Jumalan olemusta näyttää mahdottomalta että hän olisi antanut minulle jonkun kyvyn, joka ei olisi laatuansa täydellinen, vaan josta päinvastoin olisi riistetty pois joku etevyys, joka sillä oikeastaan pitäisi olla. Sillä jos kerran tavallisen taideniekan teokset ovat sitä täydellisempiä kuta taitavampi on niiden tekijä, niin mitenkä on sitten kaiken olevaisen kaikkivoipa luoja voinut tehdä jotakin, mikä ei olisi kaikin puolin ehdottomasti täydellistä? Epäilemättähän Jumala olisi voinut luoda minut kokonaan vapaaksi erehtyväisyydestä, ja varmaan hän myöskin aina tahtoo sitä mikä on parasta. Olisiko siis parempi että minä olen erehtyväinen kuin erehtymätön?
Tarkemmin ajatellen huomaan jo aluksi ettei minun sovi ihmetellä sitä että Jumala on tehnyt jotakin, jonka syitä en ymmärrä, ja ettei minun silti ole syytä epäillä hänen olemassa-oloaan, vaikka huomaan olevan olemassa vielä muitakin asioita, joista en käsitä minkätähden tai millä tavalla hän on ne tehnyt. Sillä kun jo kyllin selvästi tiedän että minä luonnostani olen aivan heikko, ahtaisiin rajoihin kahlehittu olento, vaan että Jumalan olemus sitävastoin on mittaamaton, käsittämätön, ääretön, niin selviää jo tästä että hän on voimallinen tekemään lukemattomia tekoja, joiden syyt minulle jäävät tietämättömiksi. Jo yksin tästä syystä onkin fysiikin alalla aivan turhaa etsiä n. s. tarkoitussyitä esiintyviin ilmiöihin, sillä Jumalan tarkoituksia ei mielestäni voida tutkistella tekemättä itseämme syypäiksi kevytmieliseen isottelemiseen.
Mutta paitsi sitä on huomattava että tutkiessamme Jumalan käsialain täydellisyyttä ei ole katsottava jotakuta yksityistä esinettä erinänsä, vaan olevaisuuden kaikkeutta kokonaisuudessaan. Sillä moni esine, jota yksinään katsottuna ehkä syystäkin voisi pitää hyvin vaillinaisena, on kuitenkin maailman kaikkeuden osana aivan täydellinen. Vaikken siis siitä lähtien, kuin rupesin kaikkea epäilemään, vielä tähän päivään asti ole päässyt varmaan tietoon minkään muun olion paitsi itseni ja Jumalan olemassa-olosta, niin eri kuitenkaan, niin pian kuin olen oppinut tuntemaan Jumalan ääretöntä kaikkivaltaa, ole oikeutettu kieltämään ettei hän olisi luonut tahi ainakin voinut luoda paljon muitakin olioita ja että siis minulla olevaisuuden kaikkeudessa on ainoastaan osan eikä suinkaan kokonaisuuden rooli ja merkitys.
Lähemmin tutkiessani itseäni ja erhetysteni laatua (ainoat jotka todistavat minussa olevan jotakin vajavaisuutta), huomaan niiden johtuvan kahdesta yhteen-vaikuttavasta syystä, nimittäin tietokyvystäni ja valitsemiskyvystäni eli tahdon vapaudesta, siis ymmärryksestäni ja tahdostani. Pelkän ymmärrykseni avulla en näet myönnä enkä kiellä mitään, vaan tajuan sillä ainoastaan olioiden mielteitä, joista sitten tahtoni mukaan muodostan joko myöntäviä tahi kieltäviä arvostelmia. Ymmärryksessä semmoisenaan ei siis ole lainkaan erehdystä tämän sanan varsinaisessa merkityksessä. Eikä vielä senkään vuoksi että on olemassa epälukuinen joukko olioita, joista minulla ei ole mitään mielteitä, käy sanominen että ymmärrykseni olisi noita mielteitä vailla ja että siltä siis niihin nähden puuttuisi jotakin mikä kuuluu tietokykyni olemukseen, vaan on asianlaita yksinkertaisesti se, ettei tajunnassani niitä ole. Sillä eihän ole mitään perustetta sille väitteelle että Jumalan asiana olisi ollut antaa minulle laajempi tietokyky kuin mitä hän on antanut. Ja vaikka hänen tekijätaitonsa onkin täydellinen, niin ei siitä suinkaan seuraa että hän olisi ollut velvollinen varustamaan jokaisen käsialansa kaikilla niillä täydellisyyksillä, joita hän ylipäänsä saattoi johonkuhun teokseensa panna. En liioin voi valittaa sitäkään, etten muka olisi saanut Jumalalta tarpeeksi laajaa ja täydellistä tahtoa eli valitsemisvapautta, sillä onhan tämä kykyni todellisuudessa aivan rajaton. Edelleen on tärkeätä huomata etteivät muutkaan kykyni ja ominaisuuteni ole niin tuiki täydelliset tahi niin pitkälle kantavat, etteivät ne voisi olla paremmatkin. Katsellessani esim. äly-kykyäni, huomaan että se on perin vähäinen ja rajoitettu, ja samalla muodostankin itselleni mielteen eräästä paljoa suuremmasta, vieläpä kaikkein suurimmasta ja äärettömästä älystä, jonka juuri sen vuoksi, että kykenen muodostamaan tuollaisen mielteen, tajuan kuuluvaksi Jumalan olemukseen. Jos vielä samalla tapaa tarkastelen esim. muistokykyäni, mielikuvitustani tai mitä muuta hyvänsä, niin en tapaa niiden joukossa ainoatakaan, joka ei Jumalan mittaamattoman täydellisyyden rinnalla olisi aivan vähäpätöinen ja ahtaisiin rajoihin kytketty. Tahtoni, vaalivapauteni, on ainoa, joka on niin suuri, etten voi muodostaa miellettäkään mistään suuremmasta. Tämän kyvyn nojalla juuri etupäässä ymmärränkin itseni Jumalan kuvaksi ja hänen kaltaisuuteensa luoduksi. Sillä vaikka jumalallinen tahdon vapaus minun vapauteni rinnalla onkin ylitse kaiken vertailun suurempi, niin hyvin siihen liittyvän viisauden ja vallan vuoksi, jotka tekevät sen järkähtämättömän vahvaksi ja tehoisaksi, kuin myöskin hänen tahtonsa paljoa laajemman ulottuvaisuuden tähden, niin ei se kumminkaan semmoisenaan, pelkkänä valitsemisvapautena, ole minun vapauttani suurempi. Itse asiassahan vaalivapaus ei ole mitään muuta, kuin että voin tehdä jotakin tahi jättää tekemättä (myöntää tai kieltää, tavoittaa tai välttää) eli tarkemmin sanoen: että olen sellaisessa suhteessa tajuntani sisällykseen ettei mikään ulkonainen voima pakota minua myöntämään eikä kieltämään, tavoittamaan eikä välttämään mitään, joka esiintyy näiden vaihtopuolien eteen tajunnassani. Toiselta puolen on huomattava ettei todellisen vapauden edellytyksenä suinkaan ole ainainen mahdollisuus kallistua kummalle vaihtopuolelle hyvänsä. Päinvastoin on vaalini todellisuudessa sitä vapaampi, kuta ratkaisevammin kallistun toiseen vaihtopuoleen, joko siitä syystä että ilmeisesti näen toden ja hyvän olevan sillä puolella, taikka sen tähden että Jumala sillä tavoin suunnitsee ajatusteni sisimmän kulun. Ei myöskään Jumalan armo eikä luonnollinen tieto koskaan vähennä vapauttamme, vaan päinvastoin ne sitä lisäävät ja vahvistavat. Itse asiassa tuo yhtäkaikkisuuden kanta, jolla olen silloin kun ei mikään syy kehota minua enemmän toiseen kuin toiseenkaan vaihtopuoleen, on vasta vapauden alhaisin aste. Tämä kanta ei näet suinkaan osota mitään täydellisyyttä vapaudessani, vaan ainoastaan aktiiviseen tahtomiseen tarvittavan tiedollisen pohjan puutetta. Sillä jos aina selvästi näkisin millä puolella tosi ja hyvä on, niin en milloinkaan tarvitseisi tuumailla tehdäkseni valintani tarjona olevain tiedollisten arvostelmain tahi käytännöllisten tahtomismahdollisuuksien välillä. Silloin olisin kyllä täydellisesti vapaa, mutta en milloinkaan yhtäkaikkinen ja piittaamaton.
Edellä sanotusta selviää ettei Jumalan minulle lahjoittama tahtomiskyky semmoisenaan ole syynä erhetyksiin, sillä se tarjoo minulle aivan riittävästi tilaisuutta vapaasti valitsemaan toden ja epätoden, hyvän ja pahan välillä, ja on muutoin laatuansa aivan täydellinen. Ei niihin myöskään ole syynä älyni eli ymmärrykseni, sillä Jumalasta lähteneenä tajuaa tämä kyky aivan varmaan kaikki tajuttavansa ihan oikein, jotenka tässäkään ei ole sijaa millekään pettymiselle.
Mutta mistä sitten ovat erhetykseni syntyisin? Siitä ainoasta syystä että tahtoni ulottuu kauvemmas kuin älyni. Kun en tule pitäneeksi tahtomistani niissä rajoissa, joihin tietämiseni on suljettu, vaan sallin sen ulottua asioihin, joita en tiedäkään, niin tapahtuu helposti että tahtoni, yhtäkaikkisuuden kannalta vailahtaa totuuden ja hyvän vastakkaiselle puolelle. Siten syntyvät sekä tietopuoliset erhetykseni että siveelliset hairahdukseni.
Tahdon valaista näitä seikkoja moniailla esimerkeillä. Kun tässä näinä päivinä, tutkiessani olisiko maailmassa mitään tosiolevaista, huomasin oman olemassa-oloni seuraavan juuri siitä, että minä tätä kysymystä tutkistelin, niin ei se arvostelma, jolla olin pakotettu myöntämään tämän selvän tietämiseni sisällyksen todeksi, suinkaan johtunut siitä, että joku ulkonainen voima olisi ajanut minua sitä myöntämään, vaan se valtava selvyys ja valo, joka ilmeni tiedossani, synnytti yhtä valtavan viettymyksen tahtooni, ja niin tapahtui puheena olevan arvostelman omaksuminen todeksi minun puoleltani sitä omavaraisemmin ja vapaammin, kuta vähemmän välinpitämätön (indifferentti) olin sitä tekemään. Nyt tiedän siis että minä itse ajattelevana oliona olen olemassa. Mutta samalla huomaan myöskin että tajunnassani väikkyy jonkunlaisen aineellisen maailman mielle. Nyt syntyy kysymys: onko se ajatteleva olio, joka on minussa eli oikeammin joka minä itse olen, jotakin tuosta aineellisesta maailmasta eriäväistä, vai ovatko nämät kaksi yhtä ja samaa oliota. Kun ei ymmärryksessäni vielä toistaiseksi esiinny mitään syytä, joka kehottaisi pitämään toista mahdollisuutta uskottavampana kuin toistakaan, niin olen aivan yhtäkaikkinen myöntämään tahi kieltämään toista enemmän kuin toistakaan, samoin kuin siihenkin että jätän arvostelman muodostamisen kokonaan sillensä.
Tämä yhtäkaikkisuus ei ulotu ainoastaan niihin asioihin, joista ymmärrykseni ei ole saanut mitään tietoa, vaan yleensä kaikkeen mitä se tuumailun tapahtuessa ei kyllin tarkasti tunne. Nyt voi käydä niin että on olemassa joitakin hyväksyttäviä arveluita, jotka kehottavat kallistumaan toiseen vaihtopuoleen, vaan tieto siitä, että puolustimet ovat pelkkiä arveluita, eikä varmoja, epäilemättömiä tietoja, riittää ajamaan hyväksymiseni aivan päinvastaiselle taholle. Tämän olen myöskin näinä päivinä saanut riittävästi kokea, kun otaksuin kaikki entiset täydellisinä varmuuksina pidetyt tietoni kokonaan vääriksi, ainoastaan siitä syystä että olin huomannut niitä eräässä katsannossa voitavan epäillä. Oikea ja pettämätön menettely silloin, kun en riittävän selvästi ja täsmälleen voi erottaa totuutta valheesta, on se että kokonaan jätän arvostelman sellaisesta asiasta tekemättä. Sillä joko arvostelmani olisi kieltävä tai myöntävä, sisältäisi se kumpaisessakin tapauksessa vaalivapauden väärinkäyttämisen. Jos näet käännyn sille puolelle, joka on väärä, on pettymiseni ilmiselvä. Jos taas omaksun toisen, niin osun kyllä sattumalta oikeaan, mutta arvostelmani on silti virheellinen, sillä luonnollinen järki käsittää selvästi että älyllisen tajuamisen tulee käydä tahdon suuntaamisen edellä.
Tässäpä juuri, vaalivapauden väärinkäyttämisessä, onkin se puuttuvaisuus, joka muodostaa erhettymisen. Puuttuvaisuus on itse käyttämistoiminnossa, siinä miten minä sen suoritan, eikä suinkaan Jumalalta saamassani kyvyssä eikä myöskään sen käyttämisessä mikäli tämä hänestä riippuu. Eihän näet ole mitään syytä valittaa siitä ettei Jumala ole antanut minulle suurempaa älyä eli terävämpää luonnollista järkeä kuin minkä hän on antanut, koska jo äärellisen älyn luonto on sellainen, että paljonkin asioita jää siltä käsittämättä, samoin kuin taas luodulle järjelle on luonnonomaista että se on äärellinen. On päinvastoin syytä kiittää häntä, joka ei koskaan ole ollut minulle mitään velkaa, siitä mitä hän on minulle lahjoittanut, eikä suinkaan nureksia että hän olisi minulta riistänyt tai vienyt pois mitä hän ei ole antanut.
Eipä vielä siinäkään ole valittamisen varaa, että olen häneltä saanut laajemmalle ulottuvan tahdon kuin älyn. Sillä kun tahtoni on yksi ja jakautumaton, niin ei sen luonto näytä sallivan että siitä voitaisiin mitään vähentää; ja kuta ulottuvampi se todella on, sitä suuremmassa kiitollisuuden velassa olen minä sen antajalle.
Ei liioin sovi sanoa että Jumala avustaisi minua niiden tahdonilmausten esiinsaamisessa tahi niiden arvostelmain muodostamisessa, joissa erhetykseni tapahtuu. Sillä näitä toimintoja vastaan, mikäli ne Jumalasta riippuvat, ei ole mitään muistutettavaa enemmän totuuden kuin hyvyydenkään kannalta katsoen. Onpa vielä luettava minulle suuremmaksi täydellisyydeksi että kykenen saamaan nuo toiminnot aikaan, kuin jos en kykenisi. Itse tuo puuttuvaisuus taasen, joka on varsinainen ja yksinomainen syy kaikkiin erhetyksiin ja hairahduksiin, ei kaipaa olemassa-oloonsa mitään avustamista Jumalan puolelta, se kun ei itsessään ole mikään olio; ja jos sen aiheuttavaksi syyksi oletetaan Jumala, niin ei sitä silloin ole nimitettäväkään puuttuvaisuudeksi, vaan ainoastaan kielteeksi. Sillä Jumalassa ei suinkaan ole mitään puuttuvaisuutta sen vuoksi, että hän on varannut minulle vapauden hyväksyä tai olla hyväksymättä ajatuksia, joista ymmärrykseni ei ole saanut häneltä selvää käsitystä, vaan kieltämättä on puuttuvaisuus minussa, kun käytän tätä vapautta väärin muodostaessani arvostelmia asioista, joita en käsitä.
Epäilemättä olisi Jumalan ollut helppo menetellä niinkin että nykyiselläkin tahdon vapaudella ja tällä rajoitetulla tietokyvyllä varustettuna, mikä minulla nyt on, yhtäkaikki olisin vapaa erehtymisestä. Sen hän olisi voinut tehdä joko siten, että olisi antanut älylleni selvän ja täsmällisen käsityksen kaikista niistä asioista, jotka koskaan tulisivat tuumailuni esineeksi, taikka siten, että olisi unohtumattomasti painanut muistooni sen, ettei mistään asiasta pidä muodostaa arvostelmaa ellen ole sitä selvään ja täsmälleen käsittänyt. Helposti ymmärrän myöskin että, jos ajattelen itseäni joksikin kokonaiseksi, minusta olisi ollut sukeutuva jotakin melkoisesti täydellisempää kuin mitä nyt olen, jos nimittäin Jumala olisi minut semmoiseksi aikonut. Mutta silti en voi kieltää etteikö maailman kaikkeus kokonaisuudessaan esiintyisi täydellisempänä sen kautta, että jotkut sen osat ovat erhettymisen alaisia, toiset eivät, kuin jos kaikki olisivat aivan samanlaisia.
Ja omasta puolestani minulla taas ei suinkaan ole syytä valitella siitä, että Jumala on antanut minun näyteltäväkseni maailmassa sellaisen osan, joka ei ole kaikkein etevin ja täydellisin. Sillä minulla on nykyisessä asussani kylläkin mahdollisuutta välttää erehtymistä. Tosin en siihen kykene ensiksi mainitulla äsken puheena olleista tavoista, siihen kun vaadittaisiin kaikkein tuumailun alaisten asiain selvää käsittämistä. Vaan jälkimmäisellä tavalla se kyllä käy päinsä; sillä tämähän perustuu ainoastaan siihen, että muistan olla muodostamatta arvostelmaa silloin kun totuus asiassa ei ole minulla selvillä. Tietysti en voi yhtämittaa säilyttää tätä yhtä ja samaa ajatusta tajunnassani, mutta sen sijaan voin kyllä tarkkaavaisen ja usein uudistetun mietiskelyn kautta päästä siihen, että muistan tuon tärkeän päätökseni joka kerta kun tarve vaatii ja siten saavutan kuin saavutankin vapauden erhettyväisyydestäni.
Ja tämäpä juuri onkin ihmisen suurin ja tähdellisin täydellisyys. Hyöty tämänpäiväisestä mietiskelystäni ei siis suinkaan ole vähäinen. Olenhan saanut selville erhettymisen ja epätotuuden syyn! Ja mikään muu kuin mitä tässä olen selittänyt se ei voi olla. Sillä kun vaan niin ohjaan tahtoani, ettei se koskaan pääse ulottumaan muihin asioihin kuin mitkä ymmärryksessäni esiintyvät selvään ja täsmälleen tunnettuina, niin on erhettyminen kokonaan mahdoton. Onhan jokainen selvä ja täsmällinen tajuama kieltämättä jotakin. Mikään sellainen ei siis voi olla alkuisin tyhjästä, vaan täytyy sen äärimmäisenä alkuna ja perustuksena olla Jumala, täydellisyyksien täydellisyys, jossa ei petosta ole. Ja näin ollen on myöskin jokainen selvä ja täsmällinen tajuama tosi. Eikä tämänpäiväinen oppi rajoitu vielä siihen että olen saanut selville mitä minun on vältettävä pysyäkseni vapaana erehtymisestä. Olen näet samalla saanut tietää senkin mitä minun on tehtävä saavuttaakseni totuutta. Varmasti saavutan sen siten, että riittävällä tarkkaavaisuudella kiinnitän huomioni kaikkeen, minkä täydellisesti käsitän, ja että tarkoin erotan nämä asiat niistä, joista käsitykseni on verrattain sekava ja hämärä. Tämän ohjeen noudattamista olenkin tästälähin kaikella uutteruudella harrastava.
VIIDES MIETELMÄ.
Aineellisten kappalten olemus. Lisiä todistuksiin Jumalan olemassa-olosta.
Jumalan ominaisuuksissa olisi vielä paljon selvittelemistä, ja useat seikat oman itseni, toisin sanoen henkeni olemuksessa vaatisivat myös tarkempaa tutkimista. Mutta ehkäpä saan tilaisuuden toisten palata näihin asioihin. Tällä kertaa, kun olen päässyt selville siitä, mitä minun on tehtävä ja jätettävä tekemättä saavuttaakseni totuutta, on ensimmäinen ja kiireellisin tehtäväni koettaa ponnistautua ylös siitä epäilysten hetteestä, johon edellisinä päivinä vajosin. On siis ensiksikin saatava selville onko aineellisista kappaleista ylipäänsä mikään varma tieto mahdollinen. Mutta ennenkuin otan pohtiakseni kysymyksen, onko mitään sellaisia kappaleita minun ulkopuolellani edes olemassa, on minun hiukan lähemmin tarkastettava näiden kappalten mielteitä, mikäli niitä tajunnassani on tavattavissa, nähdäkseni mitkä niistä ovat selviä ja täsmällisiä, mitkä sekavia. Selvinä esiintyvät tajunnassani ko'ollisuus eli kvantiteetti, jota nimitystä filosofiassa usein selvennetään lisännöllä «jatkuva», toisin sanoen ko'on, taikka vielä paremmin ko'ollisen olion ulottuminen pituudelle, leveydelle ja korkeudelle; edelleen ulottuvaisen olion eri osain luku, suuruus, muoto, asento ja liikunto paikallisuudessa, ja vihdoin eri liikkeiden kestäntä. Nämä kaikki eivät ole minulle ainoastaan yleisesti tutut ja selvät, vaan minulla on vielä sen lisäksi epälukuinen joukko selviä erikoismielteitä erityisistä muodoista, luvuista, liikkeistä j. n. e., joiden todellisuus on siksi ilmeinen ja luontooni menevä etten niitä ensi kerran hoksatessani oikeastaan huomaakaan oppivani mitään uutta, vaan pikemmin luulen muistuvan mieleeni jotakin ennen opittua taikka että silloin vasta havaitsen mielteitä, jotka jo kauvan ovat olleet minussa, vaikken ole ennen tullut kääntäneeksi niihin huomiotani. Tärkeintä on kuitenkin että huomaan tajunnassani olevan epälukuisan joukon mielteitä olioista, jotka eivät voi olla jotakin kokonaan olematonta, vaikkei niitä mahdollisesti semmoisinaan ole missään ulkopuolella itseäni. Vaikka näet ajatukseni näistä olioista muodostuukin tavallaan vapaasti, niin eivät itse oliot kuitenkaan synny minun mielikuvituksessani, vaan on niillä kullakin oma todellinen ja muuttumaton olemuksensa. Kun esim. kuvittelen kolmiota, niin on sen ominainen olemus eli muoto aivan varmasti olemassa, muuttumattomana ja ikuisena, vaikkei sellaista yksityiskuviota ikinä olisi tavattavissa missään maailmassa ulkopuolella minua. Tämä kolmion määrätty, muuttumaton olemus ei ole minun tekemäni eikä se riipu minun tajuavasta sielustani, mikä näkyy siitäkin että kolmiolla voidaan todistaa olevan useita eri ominaisuuksia, esim. että sen kolme kulmaa ovat yhteensä yhtäsuuret kuin kaksi suoraa, että suurimman kulman vastassa on pisin sivu y. m. Nämä ominaisuudet ovat nyt kaikissa tapauksissa selvinä tietoisuudessani joko tahdon tahi en, vaikkapa en aikaisemmin kolmiota kuvitellessani olisi koskaan niitä ajatellut ja siis vielä vähemmin niitä mielikuvituksellani luonut. Ei olisi myöskään asianmukaista sanoa että tuo kolmion mielle on tullut tajuntaani aistien välityksellä niistä kolmion muotoisista ulkoesineistä, joita silloin tällöin olen sattunut näkemään. Sillä voinhan ajatella lukemattomia muita muotoja, joiden mielteitä ei mitenkään voi epäillä aistien kautta tulleiksi, mutta joilla kuitenkin voin todistaa olevan useita ominaisuuksia kuten kolmiollakin. Noiden kuviomuotojen tosiperäisyys ei siis mitenkään ole kiellettävissä. Selvän tietämistoiminnon aiheuttajina minussa niiden itsessäänkin täytyy olla jotakin muuta kuin puhdas ei-mitään. Sillä onhan kaikki, mikä on tosiperäistä, itsessään jotakin, ja edellä olen taas jo riittävän laveasti todistanut että kaikki, mitä selvästi tajuan, on totta. Ja vaikkapa en olisi tätä todistusta esittänytkään, niin on henkeni olemus kieltämättä sellainen, etten voi olla myöntämättä selvästi tajuamiani asioita tosiksi, ainakin niin kauvan kuin tällainen tajunta kestää. Toiselta puolen muistan että minä ennen tätä aikaa, kun hengenelämäni vielä alkuperäisellä välittömyydellään riippui kiinni aistien esineissä, pidin kaikista varmimpana juuri niitä totuuksia, joita olin saanut tietooni kuvioista, luvuista tahi muista laskuopin, mittaustieteen elikkä ylipäänsä puhtaan ja abstraktisen matematiikin alalle kuuluvista seikoista, ja joista käsitykseni myöskin oli ehdottomasti selvä.
Mutta jos kerran yksistään siitä, että minulla tajunnassani on jonkun olion mielle, seuraa että tuohon olioon todellisuudessa kuuluu kaikki mitä minä siitä selvään ja täsmällisesti käsitän, niin eiköhän tätä suhdetta vuorostaan voisi käyttää todistuksena Jumalan olemisesta? Varmaahan on että hänen, ehdottomasti täydellisen olennon mielle on tajunnassani olemassa, yhtä hyvin kuin että siellä on jonkun kuvion tahi luvun mielle; ja aivan yhtä selvä ja täsmällinen on myös käsitykseni siitä että hänen luontaiseen olemukseensa kuuluu ikuinen olemassa-olo, kuin konsaan siitä mitä voin matemaattisesti todistaa kuuluvaksi jonkun kuvion tahi luvun olemukseen. Vaikkapa siis kaikki se, mitä tässä edellisinä päivinä olen mietiskellyt, ei olisikaan totta, niin pitäisi minulla nyt kuitenkin olla Jumalan olemassa-olosta vähintään yhtä suuri varmuus kuin tähän asti matemaattisista totuuksista. Mutta ensi näkemältä tämä ei kuitenkaan näytä aivan selvältä, vaan tuntuu siltä kuin siinä piilisi jonkunlainen sofismi. Kaikkia muita olioita ajatellessani olen näet tottunut erottamaan olemassa-olon olemisesta, ja tästä johtuu taipumukseni luulemaan että samanlainen erotus olisi mahdollinen Jumalaankin nähden. Mutta tarkemmin ajatellen huomaan aivan selvästi että Jumalan oleminen ilman olemassa-oloa on aivan yhtä mahdoton kuin kolmio, jonka kulmat yhteensä eivät olisi yhtäsuuret kuin kaksi suoraa tahi kuin on vuori ilman laaksoa. Yhtä mieletöntä kuin olisi ajatella Jumalaa, ehdottomasti täydellistä olentoa, jolta kuitenkin puuttuisi olemassa-olo, yhtä mieletöntä olisi myöskin ajatella vuorta, jonka vieressä ei olisi laaksoa.
Vaan olkoonpa niinkin etten voi ajatella Jumalaa muutoin kuin olemassa-olevana, yhtä vähän kuin vuorta ilman laaksoa, niin on huomattava ettei siitä, että minä ajattelen vuorta ainoastaan laakson yhteydessä, vielä seuraa mitään semmoista kuin että joku vuori todellakin olisi maailmassa olemassa, ja samoin ei siitäkään, että minun ajatukseeni Jumalasta sisältyy olemassa-olo, suinkaan seuraa että hän todellakin olisi olemassa. Eihän minun tajuntani eli ajattelemiseni voi pakkokeinoilla kääntää olevaisuutta mihinkään. Mutta samoin kuin voidaan kuvitella siivellistä hevosta, vaikkei millään hevosella ole siipiä, samoin voin kukaties minäkin kuvitella Jumalalle olemassaolon, vaikkei mitään Jumalaa olekaan. Päin vastoin. Tässä juuri sofismi onkin. Ettei ole mahdollista ajatella vuorta ilman laaksoa ei suinkaan sisällä sitä että joku vuori laaksoineen silti olisi jossakin paikassa olemassa, mutta kyllä sen että vuori ja laakso sekä olevina että olemattomina ovat toisistaan erottamattomat. Samoin se tosiasia, ettei Jumalaa voida ajatella muutoin kuin olemassa-olevana, sisältää sen, että olemassa-olo on Jumalan olemuksesta erottamaton, ja että siis Jumala todella on olemassa;—ei sen vuoksi että minun ajattelemiseni sen vaikuttaisi tahi pakolla hallitseisi olevaisuutta, vaan päin vastoin siitä syystä että itse tosiasian, Jumalan olemassa-olon välttämättömyys pakottaa minut niin ajattelemaan. Sillä minulla ei todellakaan ole vapautta ajatella Jumalaa ilman hänen olemassa-oloansa, toisin sanoen: en voi ajatella ehdottomasti täydellistä olentoa, joka olisi siinä määrin epätäydellinen että siltä puuttuisi tärkein kaikista täydellisyyksistä, vaikka minulla kyllä on vapaus kuvitella mielessäni hevosta joko siivelliseksi tahi siivettömäksi.
Tässä on kuitenkin vielä eräs erheellinen vastaväite torjuttava, se nimittäin että edellä esitetty Jumalan olemassa-olon välttämättömyys olisi syntynyt ajatukseeni vasta sen kautta että ensin oletin hänen omistavan kaikki mahdolliset täydellisyydet, joista olemassa-olo tiettävästi on yksi, mutta ettei muka ollut välttämätöntä tehdä tuota alku-olettamusta, yhtä vähän kuin on tarpeellista olettaa että kaikki nelisivuiset kuviot sisäytyvät ympyrään, josta tietysti seuraisi että myöskin vinoneliö sisäytyy ympyrään, mikä kuitenkin on ilmeisesti väärin. On näet huomattava että vaikkei itsessään ole ollenkaan välttämätöntä että ajatukseni ylipäänsä koskaan kohdistuisi Jumalaan, niin on kumminkin aivan välttämätöntä että joka kerta kuin se tapahtuu, joka kerta kuin mielin ajatella olevaisuuden ensimmäistä ja korkeinta olentoa ja henkeni aartehistoista ikäänkuin vetää esille hänen mielteensä, täytyy minun myöskin lukea hänen olemukseensa kuuluviksi kaikki mahdolliset täydellisyydet, vaikken niitä silloin ehkä kaikkia luettele enkä edes yksitellen tarkastelekaan. Tämä välttämättömyys se sittemmin, huomattuani että olemassa-olo myös on yksi jopa varsin tärkeä täydellisyys, oikeuttaa sen johtopäätökseni että tuollainen olevaisuuden ensimmäinen ja korkein olento on olemassa. Eihän kolmionkaan mieltäminen ole minulle mitään välttämätöntä. Mutta joka kerta kuin tahdon ajatuksissani katsella kolmikulmaista kuviota, täytyy minun ajatella sitä sellaiseksi, jonka kaikki kulmat yhteensä ovat yhtäsuuret kuin kaksi suoraa, vaikken tätä seikkaa juuri silloin erityisesti tarkkaisikaan. Kun sitävastoin tutkin mitkä kuviot sisäytyvät ympyrään, niin ei mikään pakota minua luulemaan, että kaikki nelisivuiset kuuluvat niihin, enkä sitä edes voi kuvitellakaan, niin kauvan kuin en tahdo myöntää mitään, jota en selvään ja täsmällisesti ymmärrä. On siis olemassa suuri erotus tällaisten väärien olettamisten ja todellisten, myötäsyntyisten mielteiden välillä, joista ensimmäinen ja tärkein on Jumalan mielle. Monet ovat todella ne syyt, jotka osottavat ettei tämä mielle ole mikään kuvitelma eikä minun ajatuksestani riippuvainen, vaan todellisen ja muuttumattoman olemuksen kuva. Ensiksikin se, etten voi keksiä mitään toista oliota, jonka luontaiseen olemukseen kuuluisi olemassa-olo, paitsi Jumalan; toiseksi se etten voi ajatella kahta tahi useampaa sellaista olentoa, edelleen se että samalla kuin myönnän hänen nyt olevan olemassa, huomaan myöskin että hänen ehdottomasti täytyy olla ollut ijankaikkisuudesta sekä pysyä ijankaikkisesti; ja vihdoin vielä se että huomaan Jumalalla olevan lukuisan joukon muitakin ominaisuuksia, joista minä en voi mitään vähentää enkä muuttaa.
Mutta mitä todistamistapaa ikinä käytänkin, on loppupäänä aina se, että vakuutusta saan ainoastaan niistä todisteista, jotka selvään ja täsmälleen tajuan. Täten tajuamistani todisteista taasen moniaat ovat kenen hyvänsä huomattavissa, toisia sitävastoin voidaan keksiä ainoastaan tyystin tarkkaamalla ja uutteralla tutkimisella. Mutta kerran keksittyinä pidetään jälkimmäisiä aivan yhtä varmoina kuin edellisiäkin. Niinpä esim. on selvitys siitä, että hypotenuusan neliö suorakulmaisessa kolmiossa on yhtä suuri kuin kateettien neliöt yhteensä, melkoista vaikeampi kuin että hypotenuusan vastassa on sellaisen kolmion suurin kulma. Mutta sittenkuin ensinmainittu tieto kerran on keksitty, uskotaan sitä aivan yhtä varmasti kuin jälkimmäistäkin. Mitä taas Jumalaan tulee, olisi tietoni hänestä ensimmäinen ja kaikista helpoin, ellen olisi niin kokonaan etuluulojen vallassa ja ajatuskykyni aistillisten esinekuvain saartamana. Sillä mikäpä onkaan itsessään selvempää kuin että korkein olento, ainoa, jonka luontaiseen olemukseen kuuluu olemassa-olo, todella on olemassa? Tätä käsittääkseni olen tosin tarvinnut tarkkaa ja jännitettyä mietiskelyä; mutta nytpä olenkin siitä aivan yhtä varma kuin mistä hyvänsä joka minusta näyttää kaikkein varmimmalta. Vieläpä huomaan että muiden asiain varmuus siihen määrään riippuu juuri tästä tiedosta, ettei mikään täydellinen tietäminen voi ilman sitä koskaan olla mahdollinen.
Sillä vaikka minä luonnostani olen sellainen etten voi olla pitämättä jokaista selvään ja täsmällisesti tajuttua asiaa totena, niin kauvan kuin itse tajunta kestää, niin, kun tuo sama luontoni estää minua ainaisesti kiinnittämästä huomiotani saman asian selvään tajuamiseen, ja toiselta puolen taas ennen muodostamani ajatukset usein palajavat mieleeni, voisi helposti tapahtua että unohtaisinkin ne syyt, joiden nojalla joku tuollainen ajatus oli muodostettu, ja sitten ilmeneisi uusia syitä, mitkä järkyttäisivät käsitykseni asiasta, jonka jo kuitenkin olin riittävän selvään ja täsmällisesti tajunnut. Näkyy siis ettei minulla ilman Jumalan tuntemista voisi koskaan olla mistään asiasta todellista, varmaa tietoa, vaan ainoastaan joitakin häilyviä, helposti muuttuvia luulelmia. Esimerkiksi tarkatessani kolmion olemusta on minulla, mittausopillisten alkeistietojeni avulla, ihan selvillä että sen kulmat yhteensä tekevät kaksi suoraa, enkä minä voi lakata sitä uskomasta niin kauvan kuin huomioni on kiinnitettynä tämän lauselman todistukseen. Mutta niin pian kuin olen kääntänyt huomioni siitä pois, voisin, ilman tietoa Jumalasta, helposti joutua epäilemään itse lauselmaa, vaikka kyllä muistankin että minulla on ennen ollut siitä mahdollisimman selvä käsitys. Voisin näet helposti joutua siihen mieleen että oma luontainen olemukseni saattaa minut joskus erehtymään sellaisissakin tiedoissani, joita pidän kaikkein selkeimmin tajuttuina, semminkin kun muistan useinkin ja monessa asiassa tapahtuneen että olen pitänyt totena ja varmana sellaista, jonka myöhemmin ilmestyneiden uusien syiden nojalla olen päättänyt vääräksi.
Tietoni Jumalan olemisesta poistaa nyt tämän mahdollisuuden kokonaan. Sillä päästyäni kerran tästä selville olen samalla huomannut miten kaikki muu, mitä on jo tapahtunut, riippuu hänestä sekä myöskin ettei hän ole petollinen. Tämän nojalla olen päässyt siihen vakaumukseen, että kaikki mitä selvään ja täsmällisesti käsitän on totta. Jospa siis ne syyt, joiden nojalla aikoinaan päätin ylempänä mainitun lauselman todeksi, eivät enään olisikaan minulle tajuisina tiedossani, niin eivät mitkään vastasyyt silti voi saattaa minua sitä epäilemään, kun vaan muistan että kerran ennen olen sen selvään ja täsmällisesti tajunnut. Minulla on asiasta yhäti tosi ja varma tieto—eikä ainoastaan tästä asiasta, vaan samoin kaikista muistakin, mitkä vaan tiedän joskus maailmassa todistaneeni, niinkuin mittausopillisista väitelmistä y. m.
Olisikohan vielä joku vastaväite mahdollinen? Ettäkö olen tehty sellaiseksi että usein petyn? Tiedänpä että en voi pettyä asioissa, jotka läpeensä selvästi käsitän. Mutta olenpahan ennenkin pitänyt monta käsitystäni totena ja varmana, vaikka se sitten myöhemmin on näyttäytynyt vääräksi? Syynä oli se ettei mikään niistä ollut selvään ja täsmällisesti tajuttu. Tästä säännöstä tietämättömänä olin sattunut muista syistä uskomaan todeksi semmoista, jonka sittemmin huomasin epävarmaksi. Mitä siis? Ettäkö ehkä (kuten edellä otaksuin) näen unta ja ettei niinmuodoin kaikessa siinä, mitä parhaallaan ajattelen, ole sen enemmän perää kuin nukkuvan unelmissa? Tämäkään ei asiata muuta. Sillä jospa näkisinkin unta, niin olisi kuitenkin kaikki totta mikä ymmärrykselleni on selvää ja välttämätöntä.
Näen siis selvästi että kaiken tiedon varmuus ja totuus riippuu yksinomaan totisen Jumalan tuntemisesta aina siihen määrään, ettei minulla ole voinut olla täydellistä tietoa mistään asiasta ennenkuin opin hänet tuntemaan. Mutta tätenpä on samalla ovi avattu suunnattomiin tiedon rikkauksiin yhdeltä puolen Jumalasta ja muista henkisistä asioista, toiselta puolen aineen olemuksesta, joka on puhtaan matematiikin tutkimusesineenä.
KUUDES MIETELMÄ.
Aineellisten kappalten olemassa-olo. Sielun oleellinen eriäväisyys ruumiista.
Vielä on tutkimatta onko aineellisia kappaleita olemassa. Aluksi tiedän niistä ainakin sen verran että ne voivat olla olemassa siinä määrin kuin ne kuuluvat puhtaan matematiikan tutkittaviin, sillä tältä kannalta katsoen on käsitykseni niistä selvä ja täsmällinen. Eihän näet ole epäilemistäkään etteikö Jumala olisi kykenevä aikaansaamaan kaikkea sitä, minkä minä kykenen siten käsittämään. Ja enpähän taas toiselta puolen ole koskaan pitänytkään hänelle mitään mahdottomana muusta syystä kuin että jokin hänelle oletettu teko sotisi selvää käsitystäni vastaan. Paitsi sitä näyttää mielikuvituskykyni, jota huomaan käyttäväni aina, milloin olen tekemisissä aineellisten kappalten kanssa, todistavan niiden olemassa-oloa. Sillä tarkemmin miettiessäni mitä mielikuvitus on, selviää minulle ettei se ole mitään muuta kuin tietokyvyn sovelluttamista sitä itseään sisällisesti läsnä olevaan ja niinmuodoin olemassa-olevaan kappaleeseen.
Edellä sanotun selventämiseksi on mielikuvituksen ja puhtaan ajatuskyvyn välinen erotus ensin saatava selville. Kun esim. kuvittelen mielessäni kolmiota, niin en silloin ainoastaan käsitä että kuviteltu esine on eräs kolmisivuinen kolmio, vaan samalla näen nuo kolme sivua ikäänkuin henkeni silmäin edessä läsnä olevina, ja tätä toimintoa minä sitte nimitän mielikuvitukseksi. Mutta jos mielin ajatella tuhatkulmiota, niin käsitän ajattelemalla yhtä helposti kuin edellisessä tapauksessa että on kysymyksessä kuvio, jossa on tuhat sivua, mutta noita tuhatta sivua en voi samalla tavalla kuvitella mielessäni, toisin sanoen en voi nähdä niitä henkeni silmäin edessä läsnä olevina. Ja vaikkapa mahdollisesti sen vuoksi että olen tottunut kappaleita mieltäessäni aina muodostamaan niistä jonkun mielikuvan, joku hämärä kuvion tapainen ilmestyisikin tajuntaani, niin ei se kuitenkaan ole mikään oikea tuhatkulmio, koska se ei missään suhteessa eroa siitä, joka tarjoutuu tajuntaani, jos miellän kymmentuhatkulmiota tahi mitä muuta kuviota tahansa, jossa on hyvin monta sivua, eikä siitä myöskään ole mitään apua niiden ominaisuuksien tuntemiseen, jotka erottavat tuhatkulmion muista monikulmioista. Mutta jos sen sijaan on kysymys viisikulmiosta, niin voin kyllä käsittää sen kuvion ilman mielikuvitusta, samoin kuin tuhatkulmionkin, mutta edellisen voin sitäpaitsi tajuta mielikuvituksella, kohdistamalla henkisen katseeni kuvion viiteen sivuun ja samalla niiden ympäröimään pinta-alaan. Tämä osottaa päivän selvästi että sielu tarvitsee mielikuvitukseen erästä aivan erityistä toimintoa eli tajun suuntaamista, jota se ei käytä ajatukselliseen käsittämiseen. Juuri tuo erityinen toiminto osottaa aivan selvästi mielikuvituksen ja puhtaan ajattelemisen välistä erotusta. Muutoin arvelen ettei mielikuvituskyky, mikäli se eroaa ajatuskyvystäni, varsinaisesti kuulu henkeni olemukseen, sillä epäilemättä olisin ilman sitäkin sama mikä nyt olen. Tästä taas näyttää seuraavan että mielikuvituskyvyn olemassa-olo riippuu jostakin toisesta oliosta eikä minusta. On myöskin helposti ymmärrettävissä että jos todella olisi olemassa joku aineellinen kappale, johon sieluni olisi yhdistettynä sillä tavalla, että se voisi vapaasti milloin hyvänsä ikäänkuin kääntyä eli asettautua tuota kappaletta katselemaan, aineellisten kappalten kuvittelu ylipäänsä tapahtuisi juuri tuon kappaleen välityksellä. Siten eroaisi mielikuvitus puhtaasta ajatuskyvystä oikeastaan vain siinä, että sielu ajatellessaan ikäänkuin kohdistautuu omaan itseensä, katselemaan jotakuta niistä mielteistä, joita sen säilyissä on; mielikuvituksessa sen sijaan kohdistautuminen tapahtuisi ruumiiseen ja katselun esineenä olisi eräänlainen joko ajatuksella tahi aistilla tajuttuun mielteeseen vivahtava kuva. Mielikuvituksen synty on, kuten sanottu, tämän esityksen avulla helposti ymmärrettävissä, jos vaan sieluun yhdistetty «kappale», ruumis, on olemassa. Ja koska ei muuta yhtä otollista selitysperustetta ole tarjona, niin on ruumiin olemassa-olo pidettävä todennäköisenä. Mutta myöskin ainoastaan todennäköisenä. Sillä tarkoista ja monipuolisista tutkimuksista huolimatta ei minun ole onnistunut siitä täsmällisestä mielteestä, joka tajunnassani edustaa kappaleen olemusta, saada esille mitään todistetta, joka ehdottomasti osottaisi minkään aineellisen kappaleen olevan olemassa.
Mutta lukuun ottamatta itse kappalten olemusta, joka kuuluu puhtaan matematiikin tutkimusalalle, kuvastuu mielikuvituksessani paljon muitakin aineellisen olevaisuuden määreitä, niinkuin värejä, ääniä, makuja, kipu y. m., vaikka nämä tosin eivät esiinny siinä yhtä selvinä kuin ensinmainittu. Näitä tajuan kumminkin oikeastaan aistien avulla, joista ne näyttävät muistin välityksellä siirtyvän mielikuvitukseen, ja käypi niiden käsittely tässäkin mukavammin siten, että samalla otan myöskin aistimisen tutkimukseni alaiseksi, nähdäkseni kävisikö siitä, mitä viimeksimainitun mieltämismuodokkeen avulla tajutaan, johtaminen mitään varmaa todistetta aineellisten olioiden olemassa-olosta.
Toistan siis tässä itsekseni ensinnäkin ne aistimisella tajutut asiat, joita tähän asti pidin tosina, sekä mistä syistä sen tein. Sen jälkeen esitän ne syyt joiden vuoksi sitten rupesin aistimuksiani epäilemään, ja otan vihdoin tutkiakseni mitä minun nyt on niistä uskominen.
Lähinnä ilmoittivat aistini minulle että minulla oli pää, kädet, jalat ja muut jäsenet, mitkä yhteensä muodostavat ruumiin, ja tämä ruumis taasen oli olevinaan osa minua itseäni, milteipä itse minä. Aisteilla tajusin myöskin miten ruumiini oli kappale monien muiden kappalten joukossa, jotka voivat sitä monella tavalla joko hyödyttää tahi vahingoittaa. Hyödyn ja vahingon suuruutta taasen ilmoittivat vastaavat mielihyvän ja vastenmielisyyden tunnot. Paitsi mielihyvää ja vastenmielisyyttä (nautintoa ja kipua) tunsin vielä itsessäni nälkää, janoa ja muita haluja, ynnä eräänlaisia ruumiillisia taipumuksia iloisuuteen, suruun, vihaan ja muihin mielenliikutuksiin. Ulkopuolella itseäni taas tunsin kappaleissa, paitsi ulottuvaisuutta, muotoa ja liikuntoa, myöskin erityisiä aistillisia ominaisuuksia, niinkuin kovuutta, lämpöä ja muita kosketuskvaliteetteja sekä niiden lisäksi valoa, värejä, hajuja, makuja ja ääniä, joiden keskinäisen eriäväisyyden johdolla erottelin taivaan, maan, meret ja muut kappaleet toisistaan. Kaikista näistä kvaliteeteistä saamieni mielteiden nojalla, jotka esiintyivät tajunnassani ja olivatkin ainoat mitä minä oikeastaan ja välittömästi aistimalla tajusin, saatoin mielestäni hyvällä syyllä päättää, että aistimiseni esineinä oli olemassa minun tajunnastani kokonaan riippumattomia olioita, toisin sanoen kappaleita, joista nuo mielteet lähtivät. Sillä, kuten kokemus osotti, tulivat nuo mielteet minuun niin sanoakseni ilman minkäänlaista suostumusta minun puoleltani. Tahtomallani en voinut aistia mitään esinettä, ellei se ollut aistielintä tarpeeksi lähellä, mutta en myöskään voinut olla aistimatta, jos esine oli lähellä. Kun tähän vielä tuli lisäksi että aistimilla saadut mielteet olivat paljoa elävämpiä ja enemmän ilmehikkäitä sekä tavallansa myöskin paljoa täsmällisempiä kuin mitkään niistä, joita muodostin itsetietoisella miettimisellä tahi joita tapasin entuudestaan muistooni painuneina, niin näyttipä todellakin vaikealta olettaa että niiden alku olisi minussa itsessäni. Ja kun ei minulla noista olioista muualta saatuja tietoja ollut, niin ei voinut johtua mieleenikään muuta kuin että kysymyksenalaisten mielteiden täytyi olla esittämiensä olioiden kaltaisia. Kun tämän lisäksi muistini tiesi kertoa että aistini olivat olleet käytännössä jo ennen, kuin järkeni, ja jokapäiväinen kokemus taas osotti etteivät omat muodostamani mielteet olleet läheskään niin ilmehikkäitä kuin aistimalla saamani sekä että edelliset enimmäkseen olivat jälkimmäisten osista kokoon sommiteltuja, niin oli se käsitys sangen luonnollinen, ettei minulla ajatuksissani ollut ainoatakaan miellettä, joka ei jo sitä ennen olisi ollut aisteissani. Eikäpä ollut aiheeton sekään käsitykseni että se aineellinen kappale, jota nimitin ruumiikseni, oli minulle melkoista likeisempi kuin mitkään muut kappaleet. Enhän voinut koskaan eritä ruumiistani kuten muista kappaleista. Kaikki halut ja mielenliikutukset tunsin yksinomaan ruumiissa ja sen takia. Kivut ja nautinnon hivelteet ilmestyivät milloin missäkin osassa ruumista, vaan ei koskaan sen ulkopuolella. Mutta miksi kivun tunto synnyttää alakuloisuutta sielussa, nautinto taas ilon tunnetta, minkä tähden se omituinen nipistely vatsassani, jota sanon näläksi, kehottaa minua nauttimaan ruokaa, kurkun kuivuus juomaa j. n. e.: siihen ei minulla ollut muuta selitystä kuin että luonnostani olin siihen tottunut. Sillä mikäli ainakin minä voin ymmärtää, ei mainitun nipistelyn ja ruoan nauttimishalun välillä eikä myöskään sen aistimuksen yhdeltä puolen, minkä kipua tuottava esine synnyttää, ja aistimuksesta johtuvan alakuloisuuden eli surun tunteen välillä toiselta puolen ole mitään yhteyttä. Myöskin ne muut arvelut, joita minulla aistimusteni esineistä oli, olivat mielestäni luonnosta opittuja; sillä vakaumukseni niistä oli syntynyt ennen kuin olin ollenkaan ajatellut mitään syitä, joilla sitä voisi todistaa.
Myöhemmin kuitenkin useammankertaiset kokeet kokonaan järkyttivät luottamukseni aisteja kohtaan. Välisti huomasin esim. että torni, joka kaukaa katsoen oli pyöreä, likeltä näytti neliskulmaiselta, samalla kuin suuri kuvapatsas sen huipulla näytti maasta katsoen varsin vähäiseltä. Miltei lukemattomissa muissakin tällaisissa asioissa huomasin ulkonaisten aistien nojalla tehdyt arvelut pettäviksi, eikä ainoastaan ulkonaisten, vaan vieläpä sisällistenkin. Sillä mikä voipi esim. olla sisällisempää kuin kipu? Ja kuitenkin olin joskus kuullut henkilöiden, joilta oli sahattu sääri tai käsivarsi pois, sanovan aika ajoittain tuntevansa kipua siten poistetussa ruumiin jäsenessä. Ei siis näyttänyt olevan niin aivan varmaa että minussakaan se kipu, jota olin tuntevinani jossakin jäsenessä, olisi todellista. Näihin tuli vielä lisäksi kaksi erittäin laajalle tähtäävää epäilemisen syytä. Ensiksikin se, ettei valvomistilassa saamissani aistimuksissa näyttänyt olevan yhtään sellaista etten olisi yhtä hyvin voinut pitää sitä unissa saatuna. Mutta kun en pitänyt unissa saatuja aistimuksia ulko-olioista lähteneinä, niin ei näyttänyt olevan riittävätä syytä myöntää sellaista alkuperää niillekään, joita olin valveilla ollessa tajunnut. Toinen epäilemisen syy johtui siitä että oman olemukseni alkuperäinen aiheuttaja oli minulle tuntematon tahi ainakin oletin sen tuntemattomaksi, minkä vuoksi ei näyttänyt ollenkaan mahdottomalta että voisin olla jo luonnostani luotu sellaiseksi, että erehdyn siinäkin mitä pidän kaikkein varmimpana totuutena. Toiselta puolen ne perusteet, joiden nojalla ennen olin uskonut aistillisten havaintojeni todenperäisyyteen, näyttivät olevan helpot kumota. Sillä kun oli silminnähtävää että luonto monessa suhteessa veti minua menettelyyn, jota järkeni vastusti, niin ei n. s. luonnon opetuksiin näyttänyt olevan paljon luottamista. Vaikkapa siis esim. aistilliset havaintoni eivät riippuisikaan minun tahdostani, niin ei silti vielä olisi syytä pitää niitä ulkopuolella omaa itseäni olevista olioista lähteneinä, koska voisi olla mahdollista että minussa olisi joku itselleni vielä tuntematon luontainen kyky, joka ne synnyttää.
Nyt sitävastoin kun olen oppinut paremmin tuntemaan itseäni ja alkuperääni, on kantani sen verran muuttunut etten katso olevan syytä umpimähkään uskoa todeksi kaikkia vaikutelmia mitä aisteista saan, mutta ettei toiselta puolen myöskään ole syytä niitä kaikkia ylisummaan epäillä.
Siis ensiksikin: koska tiedän että kaiken sen, mitä selvään ja täsmällisesti ymmärrän, on Jumala tehnyt sellaiseksi kuin minä sen ymmärrän, niin on selvää että jokainen olio, jonka voin selvään ja täsmällisesti ymmärtää yksinänsä ilman toista oliota, myöskin todellisuudessa on toisesta erillinen, itsenäinen olio, kun näet ei ole syytä luulla ettei Jumala olisi voinut sitä asettaa eri olioksi, eikä myöskään vaikuta asiaan mikä voima tuon erillisenä pitämisen minun puoleltani vaikuttaa. Siis on siitä tosiasiasta, että tiedän olevani olemassa ja etten huomaa olemukseeni kuuluvan kerrassaan mitään muuta kuin sen että olen ajatteleva olio, tehtävä se johtopäätös ettei olemukseeni todellisuudessa mitään muuta sisälly kuin että olen ajatteleva olio. Olkoonpa siis niinkin (kuten tuonnempana tulemme näkemään) että minulla on ruumis, joka on mitä kiinteimmillä siteillä olemukseeni yhdistetty: kun minulla kumminkin tämän rinnalla on selvä ja täsmällinen mielle itsestäni ajattelevana eikä ulottuvaisena oliona ja toiselta puolen yhtä selvä mielle ruumiista ainoastaan ulottuvaisena, mutta ei ajattelevana oliona, niin on epäämätöntä että minä ruumiiseeni verraten olen eri olio ja että minulla on mahdollisuus olla ja pysyä olemassa ilman sitäkin.
Mutta minulla on tajunnassani myöskin eräillä erityisillä mieltämismuodokkeilla varustettuja kykyjä, nimittäin mielikuvitus- ja tuntokyky. Voin varsin helposti ajatella että olisin olemassa ilman näitä kykyjä, mutta sitävastoin en voi ajatella niitä ilman minua, toisin sanoen ilman ajattelevaa substansia, johon ne kuuluvat. Niiden käsitteeseen kuuluu näet jonkun verran ymmärtämistä ja sen vuoksi minä käsitän niiden olevan samassa suhteessa minuun kuin muodokkeet ovat substansiinsa. Vieläkin tapaan itsessäni muita kykyjä, niinkuin että voin muuttaa paikkaa, että olennollani on vissi muoto y. m., joita yhtä vähän kuin ensinmainittujakaan voidaan ymmärtää ilman substansia, johon ne kuuluvat ja jota paitsi ne eivät myöskään voi olla olemassa. Mutta selvää on taas että jos nämä kyvyt kerran todella ovat olemassa, niiden täytyy kuulua aineelliseen eli ulottuvaiseen substansiin eikä ajattelevaan, sillä niiden selkeään ja täsmälliseen käsitteeseen kuuluu kyllä ulottuvaisuutta, mutta ei suinkaan mitään ymmärtämisen eikä ajattelemisen tapaista. Mutta sitäpaitsi on minussa eräs passiivinen aistimiskyky, toisin sanoen kyky vastaanottaa ja tunnistaa aistillisten olioiden mielteitä, jota tietysti en ollenkaan voisi käyttää ellei joko minussa tahi jossakin toisessa olennossa löytyisi vastaava aktiivinen kyky sellaisten mielteiden synnyttämiseen eli tuottamiseen. Tämä viimemainittu kyky ei tietenkään voi olla minussa, koska se ei laisinkaan edellytä mitään ajattelemista ja kun ei myöskään mielteiden syntyminen vaadi mitään myötävaikutusta minun puoleltani, vaan tapahtuu usein aivan vastoin tahtoanikin. Sen täytyy siis olla jossakin toisessa substansissa. Ja koska tässä substansissa täytyy olla löydettävissä, joko valmiina ja tosiasiallisena tahi toisiin määreisiin sisäytyneenä, koko se todellisuus, joka puheena olevan kyvyn luomissa mielteissä esiintyy ajateltuna, niin täytyy substansin itsensä olla joko aine yleensä (joka silloin tiettävästi sisältäisi tosiasiallisena kaiken sen mikä mielteissä esiintyy ajateltuna) taikka on se Jumala taikka joku ainetta ylevämpi luomus, jonka olemuksen rikkaudessa mielteiden todellisuusvastike on sisäytyneenä. Mutta kun otetaan huomioon että Jumala on totinen, niin on selvää etteivät mielteeni voi olla hänen välittömästi minulle antamia eikä hän myöskään voi olla saattanut niitä minuun sellaisen luomuksen välityksellä, jossa niiden ajatellulla todellisuudella ei olisi kohtipäistä, tosiasiallista vastiketta, vaan ainoastaan joku muihin määreihin sisäytynyt selitysperuste. Sillä kun hän ei ole antanut minulle mitään mahdollisuutta ymmärtämään miten mielteeni olisivat voineet nyt oletettua tietä syntyä, vaan päinvastoin valtavan taipumuksen uskomaan että ne todella lähtevät aineellisista kappaleista, niin en voi ymmärtää mitenkä hän itse voisi olla totinen, jos niiden alkuperä kuitenkin olisi jossakin muualla kuin juuri aineellisissa kappaleissa.
Siis: aineelliset kappaleet ovat olemassa.
Mahdollista kyllä etteivät ne kaikki todellisuudessa ole sellaisia miksi minä ne aistimalla tajuan, tällainen tajuaminen kun monasti on sangen hämärä ja sekava. Mutta ainakin on niissä kaikki ne tuntomerkit, mitkä selvään ja täsmällisesti käsitän, toisin sanoen kaikki yleismääreet, jotka puhtaan matematiikin esineissä tulevat kysymykseen.
Mitä taas tulee muihin aineellista olevaisuutta koskeviin kysymyksiin, koskevat moniaat niistä ainoastaan vähäpätöisempiä syrjäseikkoja, esim. auringon suuruutta, muotoa j. n. e., taikka on käsitykseni niistä liian vähässä määrin selvä, niinkuin esim. valosta, äänestä, kivusta j. m. s. Nämä seikat tosin ovat suuressa määrin epäilyksen alaisia ja epävarmoja. Mutta tuo sama suuri totuus, että Jumala ei voi olla petollinen ja ettei siis ole mahdollista että mielipiteissäni olisi jotain pettävää, jonka poistamiseen Jumala ei olisi antanut minulle tarpeellista kykyä, antaa minulle varman toivon totuuden saavuttamisesta näissäkin asioissa. Ylipäänsä täytyy kaikessa, mitä luonto minulle opettaa, olla jonkun verran totuutta. Sillä enhän tarkoita luonnolla yleensä mitään muuta kuin joko Jumalaa itseänsä tahi Jumalan säätämää luomakunnan järjestystä, enkä taas omalla erikoisluonnollani muuta kuin kaikkein niiden kykyjen ja avujen yhteyttä, jotka Jumala on minulle antanut.
Mutta kaikesta, mitä luonto opettaa, ei mikään ole niin vastustamattoman selvää, kuin että minulla on ruumis, joka kipua tuntiessani voi pahoin ja ilmaisee esim. ruoan tai juoman tarpeensa vastaavalla nälän tai janon tunnolla. En siis voi epäillä etteikö siinä, mitä ruumiistani tiedän ja tajuan, olisi ainakin joku määrä totuutta.
Edelleen opettaa luonto noiden samaisten tuntojen, kivun, nälän, janon j. n. e. kautta, etten minä ainoastaan niin sanoakseni oleskele ruumiissani, niinkuin purjehtija asustaa aluksessaan, vaan että olen mitä kiinteimmin siihen yhdistetty, vieläpä ikäänkuin sekoitettu, niin että minä sen kanssa yhdessä muodostan kokonaisuuden. Sillä muutoinhan minä pelkkänä ajattelevana oliona en ruumiin loukkaantuessa tuntisi kipua, vaan tajuaisin loukkaantumisen ainoastaan tietopuolisella ymmärryksellä, kuten purjehtija näkemällä havaitsee jos aluksessa joku paikka rikkautuu. Kun taas ruumiissa ilmestyisi ruoan tahi juoman tarvetta, käsittäisin minä sen selvällä ymmärtämisellä eikä epämääräisillä nälän tai janon tunteilla. Sillä sellaiset aistilliset tunnot kuin nälän, janon, kivun y. m. eivät tietenkään ole mitään muuta kuin eräitä hämäriä mieltämismuodokkeita nekin, ja saavat alkunsa sielun yhdistyksestä eli jonkinlaisesta sekaantumisesta ruumiiseeni.